sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Ja maailma pelastuu!

Kirjoittaa Risto Isomäki sitten faktaa tai fiktiota, aina hän saa lukijalta hiukset pystyyn. Mutavyöryjä! Tsunameja! Myrkyllistä hengitysilmaa! Näitä ja paljon muuta kauhistuttavaa on odotettavissa ilmastonmuutoksen etenemisen myötä, jos ihmiskunta ei halua tehdä mitään sen estämiseksi.

Isomäki itse ainakin yrittää: hän on laajentanut kansalaisten tietoisuutta kirjoillaan, joista Sarasvatin hiekkaa on paras - romaani, joka on ilmestynyt myös palkittuna sarjakuvana. Huikean jännittävän juonen ohella lukija saa myös faktatietoa ilmastoasioista tai ainakin havahtuu niitä pohtimaan.

Nyt luin Isomäen tietokirjan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, jossa kirjailija hieman provosoidenkin esittää vakavasti otettavia mutta myös mielikuvituksellisia tai jopa vaarallisia keinoja poistaa hiilidioksidia ilmakehästä ja vähentää päästöjä. Puhutaan niin muurahaisten hyötykäytöstä kuin pilvien valkaisusta, mutta myös tulevaisuuden mahdollista uudenlaisista energialähteistä. Aurinkotuulimylly olikin tuttu jo viimeisimmästä Jumalan sormi -romaanista.

Isomäen kirjoja on helppo lukea: teksti on vetävää ja mukaansa tempaavaa, ei liian vaikeaa maallikollekaan. Aiheet ovat kirjaimellisesti elintärkeitä ja kuolemanvakavia, mutta käsittelytapa ei tärkeile eikä voivottele. Toivottavasti näitä luetaan/luetetaan jo kouluissa.

Jonkin verran romaaneista on tehty käännöksiä, mutta niistä voisi tehdä hyvin myös elokuvia: juonet olisi helppo siirtää actioniksi valkokankaalle. Näin voitaisiin sivistää ihmisiä ympäristöasioissa amerikoita myöten. Näen jo Peter Franzenin pelastamassa maailman Jack Bauerin tapaan. Hollywood, toimikaa!

Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, Tammi, 2008

perjantai 29. lokakuuta 2010

Nuori kirjailija tilittää

Julius Ilonen on kirjailija, niin on Juha Itkonenkin. Kummankaan tekstiin en ole päässyt makuun.

Ilonen on Itkosen uusimman kirjan päähenkilö, jonka tekstiä alkuosa on olevinaan. Hyvin itkosmaista.

Vasta noin puolenvälin jälkeen, kun fiktiivinen romaani päättyy ja kirja muuttuu Ilosen kirjeiksi, Itkonen tuntuu kunnolla pääsevän vauhtiin ja asiaan, joka on itse asiassa kirjailijan ammatin kuvailua. Vaikka keksittyjen hahmojen kautta, silti tuntuu, että nyt Juha Itkonen ihan oikeasti pääsee pukemaan sanoiksi ja tuomaan julki kaikki ajatuksensa omasta alastaan ja ammatinvalinnastaan - että hahmot on luotukin vain tätä varten.

Juonen kautta kuvataan, miten nuoresta miehestä tuli kirjailija, mitä häpeäntunteita ja ylpeydenaiheita hänellä on, miten tarkkailee muita, millainen on suhde lukijaan ja etenkin kritiikkiin. Ja kirjamessuihin - ne kuvataan aina syvimpänä helvettinä ja äärimmäisenä koettelemuksena kirjailijaraukan kidutuksessa, mutta messut ovat näyttävät tärkeät olevan, koska ne niin monessa nykykirjassa mainitaan.

Itkosen kunniaksi on sanottava, ettei hän romantisoi kirjoittamista - sitä verrataan niin äidin tissin imemiseen kuin pökäleiden tuottamiseenkin. Mutta ei voi välttyä tunteelta, että pullamössöpoika vaikertaa, kun hänellä on niin kamalan kurjaa. Ei oikeasti ole.

Mutta tämähän on kasvukertomus ja nuoren miehen kypsymisen kuvailu. Ehkä tarpeellinen kirjailijan omalle päälle. Jotenkin, Itkosen tekstien kanssa minulle käy aina niin, että ajatus harhailee ihan muualle ja joudun pakottamaan sen takaisin kirjaan, niin kävi tässäkin. Ei hän huonoa jälkeä tee, eikä tulos ole koskaan typerä tai mitäänsanomaton tai ohut. Aiheetkin ovat aina herkullisia. Silti Itkosen tyyli ja tapa kertoa ei vain puhuttele minua, ei vie mukanaan. Lukeminen töksähtelee.

Ammatinvalinnan kuvauksena tässä olisi kyllä ideaa koulutusmateriaaliksi. Miksei tehtäisi muistakin ammateista kuvitteellisia, todellisuuteen perustuvia urakertomuksia. Näin valitsin betoniraudoittajan uran, näistä asioista työssään iloitsee maatalouslomittaja, näin kärsii asiakkaidensa kanssa hammaslääkäri, tästä taksikuski tuntee ylpeyttä, tuota pelkoaan häpeää tuotepäällikkö. Nuorikin jaksaisi lukea romaanimuotoisen oppikirjan ja oppisi samalla; ideaa saa vapaasti lainata… Kirjailijalla on vain se etu, että hän tekee tekstiä työkseen, kun taas laborantti tai vakuutusmyyjä ei voi kuvailla uraansa kemiallisilla analyyseilla tai vakuutuksia myymällä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista, Otava, 2010

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kun kirjoista on tullut tapa elää

Hesarissa oli tänään hauska juttu Dagens Nyheterin sisustusliitteestä, jossa esiteltiin hulppea tukholmalainen ullakkoasunto ja josta nousi kohu Ruotsissa, kun jutussa “hekumoidaan yksityiskohdilla vähät välittämättä siitä, mistä ne oikein kertovat”. Kämpässä asuu omistajapari 165 neliössään, jossa on pari terassia ja muun muassa kylppärissä elektroninen lasiovi, josta näkyy läpi ja joka huurtuu, kun huone on varattu (eikös näitä muuten ole Suomessakin, ainakin hotelleissa).

Teppanyaki-hellalla (mikä lieneekään) pyöräytellään pariskunnan edellisviikolla Pekingistä tuomien maustetahnojen avulla pientä välipalaa, johon sopiva valkoviini on ostettu etelä-afrikkalaisen viinitilan isännältä. Lukijoilta on tullut tulvimalla niin ivallisia, huvittuneita kuin raivostuneitakin kommentteja. Nyt Ruotsin mediassa pohditaan, “kuinka kuluttamisesta, pinnallisuudesta ja täydellisyydentavoittelusta on tullut osa ruotsalaista elämäntapaa”.

Kertonevatko samasta myös monien ruotsalaisten muoti- ja tyyliblogien suosio ja muun muassa Kajsa Ingemarssonin uusin kirja (ks. aiempi arvio otsikolla Kevyt, kevyempi, Kajsa), jossa tiputellaan tuotemerkkejä adjektiivien tavoin.

Mitä Ruotsi perästä, sitä Suomi perässä? Muoti on blogien suosituin aihe meilläkin, ja ruokapornokin on jo tuttua. Kukin makunsa mukaan minun puolestani, kunhan kirjoilla ja lukemisella mässäily sentään pysyy sallittuna.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Yhden miehen orkesteri

Ei huono tilanne: sain seurata noin viiden metrin etäisyydeltä yhtä Suomen parhaita kitaristeja työssään. Ile Kallio ja Kaija Kärkinen vetivät akustisen konsertin, jossa oli harmittavan vähän väkeä, mutta esiintyjissä ei ollut moittimista. Kiva oli kuunnella Kaijan vahvaa ääntä, siitä kitaroinnista puhumattakaan.

Perinteiset 2 x 45 minuuttia täyttyivät pääosin parin omasta tuotannosta, mutta myös covereista ovat nykyisin innostuneet, levyäkin valmistellaan. Kaija tekee oivaltavat tekstit, Ile sovittaa ja soittaa. Saatiin kunnia kuulla Suomen ensiesityskin, Bonnie Raittin I can´t make you love me, omana versiona.

Jokunen yleisöstä oli selvästi tullut paikalle katsomaan entistä Hurriganes-soittajaa, nokkelasti Hurriganes-huppareista päätellen. Itsekin Hurriganes-teini-iän eläneenä se lumo ei haihdu koskaan, mutta on Ile ihan itsenäänkin kuulemisen arvoinen ja aika ihana. (Urani huippu onkin ollut, kun piti työasioissa joskus soittaa hänelle - paskaduuneja, eikö). Kaijan kanssa hän on löytänyt jotain sellaista, jossa tiimityönä 1 + 1 on enemmän kuin kaksi (enkä nyt tarkoita lapsia).

Mukavaa musaa ilman kikkailuja, kotoinen ilmapiiri, keikka kaiken kaikkiaan ammattilaisten työtä. Konsertti pidettiin Kanneltalossa, joka on aiemminkin yllättänyt: kerran tavallisella kirjastoreissulla kahvilassa lauloi Marjo Leinonen. Noin vain, ei edellyttänyt lipunostoa. Ällistyneenä jäin tietysti hetkeksi kuuntelemaan, Marjon ääni on omansa, mutta ohjelmisto oli kyllä eläkeläisorientoitunutta. Ilmeisesti oli ajateltu viihdyttää nimenomaan mummoja. It´s a wonderful world oli minulle liikaa. Kiva että musiikkia kuitenkin on ja tarjotaan nurkilla, niin tätikin jaksaa käydä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Pakkautuu aistimiin

Huumorihermooni on aina osunut Mikko Rimmisen tapa kirjoittaa. Hän käyttää kieltä kekseliäästi, täysin omalla tyylillään - kikkailevastikin, mutta lopputulos on hillittömän hauska. Silti ei olla pumpulinkevyitä, vaan lukija saa viihteen lisäksi myös ajateltavaa.

Rimmisen henkilöt ovat taviksia, köyhänpuoleista väkeä, jotka jonkin elämänjuonteensa takia - tai ehkä jo syntymälahjana - ovat vähän erillään meidän muiden todellisuudesta. Pikkuisen nyrjähtäneitä, pikkuisen järkkyneitä tai järkytettyjä, ei valoja kaikissa kerroksissa, miten asian nätisti esittäisi. Mutta äärettömän inhimillisiä, jopa niin, että alkaa itsekin miettiä, miten pienestä on kiinni, kuuluisiko itse samaan sakkiin. Ja millainen käytös nyt sitten oikeastaan loppujen lopuksi on normaalia.

Ihmiset ajautuvat outoihin tilanteihin ikään kuin itsestään, kun järkiseikat, yhteiskunnan pelisäännöt tai faktatiedot eivät heidän tekemisiään rajoita. Mennään fiilispohjalta ja seurataan uskollisesti omaa omituista logiikkaa, jota Rimminen kuvaa tarkasti, sympatialla ja silmänpilkkeellä.

Vaikka tyyli onkin tunnistettavaa, Nenäpäivä ei jatka sellaisenaan Pussikaljaromaanin ja Pölkyn hengästyttävän yksityiskohtaista ajatustenselitystä. Hyvä niin, koska se olisi alkanut ehkä jo tuntua vanhalta vitsiltä. Kirjassa ei myöskään olla niin maantieteellisesti rajoittuneita kuin aikaisemmin, vaan siirrytään päähenkilön kotikaupunginosan, Hakaniemen, ulkopuolelle useinkin. Tarkemmin sanottuna Keravalle, jonka symboliarvoa voi yrittää päätellä. Irma on keski-ikäinen, yksinäinen nainen, joka tulee uskotelleeksi olevansa taloustutkija saadakseen jutella jonkun kanssa. Hyvä ei tästä heilu, kuten arvata saattaa, mutta ei sitten niin kauhean pahakaan. Irman seikkailut taloustutkijana päättyvät huimaan elokuvamaiseen tai sellaista parodioivaan takaa-ajokohtaukseen.

Kirja, josta saa hyvät naurut ja empatiakasvatusta. Kukin tyylillään, tässä maailmassa.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos, 2010.

“Pakkasin laukun, pesäydyin kuusenvihreään pomppaan ja katoin liikkuvan majani marjapuuronpunaisella baskerilla. Vilkaisin peiliin. Jo olkapäätä hätyyttelevät hiukset piti sulloa päähineen sisään voimakeinoin. Posket olivat punaiset ja niitä kuumotti ja näytin vähän mummolta. Alkoi yhtäkkiä hymyilyttää ja sitten tietysti hirvittää, mutta töytäisin senkin, ajatuksen, jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja.”

perjantai 15. lokakuuta 2010

Kirja aluista

Kirja kirjojen aloituksista: kunnianhimoinen hanke, kun työmaana ovat kaikki maailman kirjat.

Aloittamisen taito esittelee peräti neljäsataa kirjan aloitusta jaoteltuina 27 kategoriaan, kuten Ihminen, Paikka, Puhuttelu, Asenne, Ahdinko jne. Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin klassikkoja, uutuuksia ja kaikkea siltä väliltä. Osa aloituksista sopisi useaankin kategoriaan, mutta lukijalle tuottaa hupia tutkia tekstejä ja - jos malttaa hetken olla lunttaamatta - riemuita tunnistaessaan kirjan tai kirjailijan. Hei, minä tiedän tämän!

Yhteen aloitukseen ei jumiuduta: alkukappaleiden jälkeen seuraa lyhyt, kirjoittajien henkilökohtaisin havainnoin hauskasti laadittu analyysi, yhteensä sivun verran per kirja. Mielenkiinto pysyy näin yllä eikä kirjasta tule liian opettavainen tai vaikea, vaikka siinä kuin huomaamatta saakin paljon tietoa. Tarkoitus varmasti onkin saada normilukija kiinnostumaan ja lukemaan vielä itselle tuntemattomia kirjoja, ajaa kirjallisuuden asiaa. Toimii.

Tämän jälkeen varmasti myös aina tutkii kirjan alkua eri silmin ja ehkä etsii sille sopivan kategorian - jokainen voi tietysti laatia omat kategoriansa.

Kirjoittajien mukaan jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea ainakin viisi kirjan aloitusta: Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja vähintään kahden Linnan romaanin. Mieluiten ulkoa. Siinäpä vierähti tovi muistellessa ja omaa kirjasivistystasoaan tuskaillessa.

Maininta tyhjän paperin kammosta on osuva myös tällaiselle harrastajakynäilijä-bloggaajalle. Kirjoittajien mukaan tyhjä paperi (tässä tapauksessa näyttö) voi synnyttää inspiraation: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa! Mutta se saattaa herättää myös paniikkia: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa!

Kirjan lopussa on tarpeellinen lähdeluettelo (kirjoittaja, kirjan nimi, kustantaja, ilmestymisvuosi ja kategoria sekä ulkomaisista alkuperäinen nimi ja kääntäjä) sekä sivunumerohakemisto kirjoittain ja kirjailijoittain. Mukana olisi vielä voinut olla kääntäjähakemisto - käännös on kuitenkin ratkaisevan tärkeä tekstin välittymiselle. Lukija voisi samalla havainnoida vaikka kunkin kääntäjän erityisalueita.

Samat kirjoittajat laativat aiemmin Lukukirjan, joka taitavasti viekoitellen johdattelee hyvän lukemisen pariin, samalla tavoitteella kuin tässäkin, uskon. Molemmat ovat kirjoja, jonka pariin voi palata, lukaista sieltä täältä ja löytää taas uusia ideoita omaan lukemiseensa.

Mitähän seuraavaksi keksivät? Kirja lopetuksista ei oikein tunnu hyvältä idealta...

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010.


TESTAA ITSE:
Mistä kirjoista tai keiden kirjoittamia nämä aloituslauseet ovat? Ihan tuttuja, eikö?
“Ennen häntä tapasin hänen runonsa.”
“Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan kaksi kansalaista ilmestyi Patriarkan lampien luokse.”
“Hän makasi nahkahihnoissa kapealla laverilla, jonka reunat olivat karkaistua terästä.”
“Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.”


Joko tiedät vastaukset? Ensin on Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, sitten Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella ja lopuksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Kun jo näin pieneen otokseen alkulauseita oli vaikea poimia kaikesta tarjonnasta, uskon että kirjan kirjoittajat - joilla toki alkutekstit ovat lausetta pidempiä - ovat joutuneet tekemään rankkaa valintaa. Ovatkohan kinastelleet, mitä mukaan otetaan?

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kuhinaa kirjamessuilla

Kaksi päivää on lyhyt aika Frankfurtin kirjamessuilla, kun Helsingin koko messujen laajuisia halleja on tutkittavana kymmenkunta. Mittasuhteet häkellyttävät, mutta eivät lannista: paljon näkee, kun jaksaa kävellä. Saksalaiset kirjat ja kustantajat ovat tietysti näyttävästi esillä – hauska nähdä, mitä käännetään suomeksi vai käännetäänkö mitään, saksalaista kirjallisuutta ei meille juuri tyrkytetä. Yksi syy tähän on asiantuntevan messuoppaani mukaan se, että kääntäminen on vaikeaa kulttuurierojen vuoksi. Lukijan pitäisi tuntea Saksan historiaa ja kulttuuria, jotta sisältö aukeaisi.

Mutta mukana oli muitakin maita, yli sata, kaikilta mantereilta. Joten kuhinaa riitti, etenkin isojen kansainvälisten kustantamojen hallissa oli mukava tunnelma ja hyörinä heti alusta alkaen. Siellä todella paiskittiin töitä, ostettiin ja myytiin oikeuksia: kustantamojen edustajilla näytti olevan minuuttiaikataulut tapaamisille, joita oli buukattu aamusta iltaan. Vieras istumaan osastolle varattuihin pikku pöytiin, neuvottelu, ulos ja seuraava. Uurastus herätti kunnioitusta jopa luterilaisessa suomalaisessa.

Kirjojen sisällöstä ei noussut selvästi ykkösteemaa, mutta ainakin maahanmuuttaja-aiheita paljon, kuten meilläkin. Kaveri bongasi pari uutta chick lit -nimeä, joita saadaan varmasti tännekin, ja elämäntaidon ja hyvän olon oppaita piisaa. Oppi- ja lastenkirjapuolella on omat trendinsä.

Isoin teema oli e-kirja ja sen tuomat muutokset markkinoille. Mukana oli paljon it-yrityksiä, jotka tarjoavat digitalisointiratkaisuja eli ohjelmistoja, joilla kirjasta tehdään e-kirja. Toivottavasti myös graafikot löytävät tästä uuden työsauman. Mistä muusta messuilla puhuttiin? Ihan kaikesta, esityksiä oli satoja. Asiantuntijoiden ja kirjailijoiden haastatteluja, kääntäjätyön esittelyä, kuten messuilla meilläkin. Palkittin kaunein kirja ja paras saksalainen, ihmeteltiin maailman suurinta kirjaa, ihailtiin nokkelia ständiratkaisuja (erittäin asialinjalla mentiin, ei juuri kikkailtu) ja tehokkaita markkinoijia.

Suomalaisia tietysti kiinnostaa, miltä itse näytään. Ainoa messuilla esiintynyt suomalaiskirjailija oli Sofi Oksanen. Hänestä ja Puhdistus-kirjasta oli myös iso, puolen sivun kuvallinen juttu Franfurter Allgemainen sotaa käsitteleviä kirjoja esittelevässä kirjallisuusliitteessä (joka päivä messujen ajan ilmestyi oma teemaliite). Suomi tuli esiin kirjailijan kansallisuudessa (finnisch-estnisch), ja kirjan mainittiin olevan suosittu Suomessa.

Messuille osallistui joitakin kustantamoja ja kirjallisuutemme viralliset edistäjät Kustannusyhdistys ja Fili). Suomen osasto muiden Pohjoismaiden vieressä oli asiallinen ja hiljainen. Myyntitekniikkaamme ei kuulu esimerkiksi katsekontakti ohi kulkeviin tai paikalle pysähtyviin messuvieraisiin, jos ständillä ylipäänsä esittelijä sattui olemaan. Toista kertaa osaston ohittaessamme yksi esittelijä luki syventyneesti jotain hyvää kirjaa, toinen selosti äänekkäästi kaverilleen matkapuhelimessa edellisen illan kulkua. Ammattimainen ote oli Otavan osastolla: siellä kuhistiin vähän samaan tapaan kuin isoilla kansainvälisillä.

Kovat myyntitoiveet on asetettu vuodelle 2014, jolloin Suomi messujen teemamaana saa kokonaisen oman hallin käyttöönsä. Oletettavasti nyt myytiin käännösoikeuksia tätä ajankohtaa silmälläpitäen. Paljon suomalaista saksannetaan jo nyt. Dekkaribuumin imussa mennään: Leena Lehtolainen lienee suosituin, mutta käännetty on mm. Matti Rönkää ja Taavi Soininvaaraa. Riikka Pulkkinen on jo menestynyt Raja-kirjallaan myös käännöksinä, ja uusinta tarjotaan nyt. Tarjolla oli perusfiktion lisäksi myös arkkitehtuuria ja rakentamista.

Hajahuomioita: Dekkarien kansainvälisestä suosiosta kertoo UK:n myyntitilasto vuoden myydyimmistä kirjoista. Sijalla yksi Stieg Larsson, sijalla 2 Larsson, sijalla 3 Larsson… Lastenkirjoissa Stephenie Meyer pitää peräti 7 paikkaa 10:stä. Pohjoismaisista kustantajista messuilla näkyi isoiten Bonnier, jolla oli ständi sekä Pohjoismaiden että isojen kansainvälisten osastolla.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Maailmanlopun meininkiä

On pari kirjailijaa, joiden kirjoja lukiessa noin kolmannen rivin paikkeilla alkaa selkäpiitä kihelmöidä. Ja sitten mennään ja upotaan täysin siihen maailmaan, jonka kirjailija eteen kantaa. Lukemisen jälkeen on epätodellinen olo, ja kestää aikansa päästä takaisin reaalielämään. Tällaisia ovat ainakin Kjell Westö ja Maarit Verronen, joka jatkaa uusimmassa Kirkkaan selkeää -kirjassaan tulevaisuuden kuvausta hiuksia nostattavasti.

Verrosen kirjojen minähenkilö on viisas nainen, ei aina sama, mutta samantyyppinen: pärjää oudoissakin olosuhteissa, järkeilee, havainnoi ja toimii. Juoni ei ole pääasia, vaan kirja kertoo kappaleen naisen elämästä ja esittelee maailman, joka on aina samantyyppinen kuin meillä, mutta ei kuitenkaan ihan. Outous tekee siitä kiehtovan. Toissavuoden loistava kirja Karsintavaihe oli parasta suomalaista scifiä, samaa sarjaa kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake tai Cormac McCarthyn Tie. Dystopiaksi sitä kuulemma sanotaan, tulevaisuuden uhkaavaa kuvaa.

Kirkkaan selkeää ikään kuin jatkaa Karsintavaiheen tarinaa, tosin eri henkilöin. Eletään määrittelemätöntä aikaa, joka voisi olla vaikkapa sata vuotta tästä eteenpäin. Luonto on lähes menetetty, tekniikka on tuonut uusia keksintöjä, kuten aurinkovoiman arkikäytön. Sosiaaliset erot ovat kasvaneet, ihmiset on luokiteltu statuksin, virtuaalisesti voi tehdä mitä vain. Isoveli valvoo – kaikkea, säitä myöten, valvotaan ja pyritään säätelemään. Karmiva on se tosiasia, että kaikki ilmiöt ovat jo tavalla tai toisella olemassa. Maailma ei vaikuta mukavalta paikalta, tähänkö tosiaan olemme menossa? Täysin pelkkää kurjuutta se ei ole; on myös inhimillisyyttä ja tyytyväisiä hetkiä, ja ihmisolennolle ominaisesti niitä löydetään pienistäkin aineksista.

Viimevuotinen Verronen, Normaalia elämää, ei ollut tätä rankinta sarjaa, vaan tavallisempaa taivallusta. Erittäin persoonallinen ja mielikuvituksekas kirjailija Verronen kuitenkin aina on.

Ja koska olen varma, että otsikon luettuaan joku odotti kommenttia Apocalyptican uudesta levystä, mainitaan sekin. Musiikissa toimii sama ilmiö kuin kirjoissa: jotkut ovat harmittomia ja viihdyttäviä, mukavaa ajankulua. Ja sitten on näitä toisia. Jotka eivät suostu taustamusiikiksi, vaan pakottavat keskittymään itseensä. Ja kun tulee taas hiljaista, jää tyhjä, jopa pöllämystynyt olo. 7th Symphony on näitä toisia.

En jaksa pelkkää heviä kuunnella pitkästi, mutta näiden kavereiden soitannossa on paljon muutakin. Ammattitaidon lisäksi tekemisen paloa ja intohimoa. Intro aloitti levyn kuten pitikin, loi ja kasvatti odotuksia, joihin sitten hienosti vastattiin. Hengästyttävän alkupuolen jälkeen kuulija sai lepoa ja rauhaakin. Yksittäisistä kappaleista Not strong enough jäi vahvimpana mieleen soimaan. End of me ja Broken pieces ovat myös hienoja, etenkin kertsit ovat itkettävän melankolisia ja kauniita. Sellot ja soitto itse ovat kuitenkin levyllä laulua vahvemmat elementit, kuten tässä tapauksessa pitääkin.

”Hittitehtailua”, tuhahteli joku kriitikko. En näe siinä mitään pahaa, että osaa tehdä mieleen tarttuvaa, jopa kaupallisesti menestyvää musiikkia. Suomalaisena olen ylpeä Apocalyptican menestyksestä.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Hyvää Tommi Korpela -päivää!

Japanissa 10. lokakuuta on kuulemma kansallinen Tom Cruise -päivä. Don´t ask me why. Ehkä siellä liput liehuu ja syödään juhlan kunniaksi Tomppa-sushit ja napataan Tomppa-saket, kun samalla katsotaan sitä samuraileffaa dvd:ltä, Tomppa-pehmo kainalossa.

Ideahan on loistava. Miksei meillä voisi olla vastaavasti Tommi Korpela -päivä?

Tommi olisi päivänsä ansainnut, on hän niin monipuolista uraa tehnyt. Teatterin lisäksi leffoja ja tv:tä niin että välillä jo tuntui, että heppu tulee joka paikassa vastaan. Vaatteet päällä tai ilman. Näyttelijänuran elinkaari on kuitenkin arvaamaton, ohjaajat ja yleisö suosivat aikansa, kunnes valta äkkiä vaihtuu ja uudet nimet valtaavat otsikot. Nimikkopäivä olisi myös näppärä tapa saada palvomamme hemmo säilymään historiassa. Sadan vuoden päästä koululaiset iloitsevat Tommi Korpela -päivästä, kun silloin näytetään ilmaisutaidon tunnilla hassuja vanhoja kaksiulotteisia suomalaisia elokuvia.

Niin että jos sinulla on Tom Cruise -päivän kortit lähettämättä, vielä ehtii!

perjantai 1. lokakuuta 2010

Kätevästi sähköllä

Minulla oli uusi lelu. Sähkölaite, joka ei surise. Arvaatte - sähkökirjan lukulaite. Testailin sellaista viikon verran. Sähkökirjojen käytön on ennusteltu alkavan toden teolla tänä syksynä, varsinaiseen läpimurtoon ei vielä taida kukaan uskoa.

Sähkökirjoja voi lukea paitsi lukulaitteella, myös tietokoneella tai sopivalla kännykällä. Musiikistahan tämä on tuttua, ladataan tiedosto omalle koneelle. Mutta näyttää siltä, että kirjapuolella muutos on vielä isompi: koko markkina uusiutuu tekniikan kehityksen myötä.

Amerikassa perinteiset kirjakaupat ovat jo rahallisissa vaikeuksissa: Barnes & Nobles sulki kauppansa NY:ssä. Vähän kuin Suomalainen lopettaisi Helsingin keskustan liikkeensä. Ja kun pikku-Amerikka ollaan, ilmiötä odotetaan tännekin. Suurilla kustantajilla, kuten Otavalla ja WSOY:llä, on jo valmiina joukko kirjoja sähköisessä muodossa. Akateeminen avasi e-kirjakaupan, josta voi tilata niin kirjoja kuin lukulaitteenkin. Lukulaitteiden kehitys onkin ollut myynnin yksi pullonkaula - sisällön turvallisuus- ja tekijänoikeuskysymysten lisäksi.

Kesko on kuulemma tulossa markkinoille omalla laitteellaan, johon myydään sisältöä mahdollisesti paketoiden kirjoja, musiikkia... marketteihin siis odotettavissa uusia tuotteita. Elisa-operaattorillakin on omia suunnitelmia. Myös lehdet sähköistyvät: iPadilla voi jo lukea Suomen Kuvalehden.

Uusi markkina on vielä jakamaton, ja paljon varmasti tapahtuu syksyn aikana. Vaikkei kukaan arvele perinteisen kirjan korvautuvan tiedostoilla lähiaikoina, jos koskaan. Joulumarkkinoille saadaan silti uudenlaista tarjontaa, ja kirjamessuillakin kuullaan uutta. Varmaan myös lehtiä julkaistaan jatkossa lukulaitteelle.

Millainen se testilaite sitten oli? Sony Reader, vähän pienempi aavitosta, katoaa käsilaukkuunkin. Näppärä reissatessa, kun tuhatkunta kirjaa mahtuu kalenteria pienempään tilaan. Lukutila on normaalin postikortin kokoinen, liian pieni nopealle lukijalle - joutuu koko ajan painelemaan sivun vaihtoa. Laitteen käyttö ja itse lukeminen on helppoa, näyttö on erittäin selkeä. Hankalinta olivat heijastukset: laitetta on käänneltävä ahkerasti valotilanteen mukaan. Plussaa se, että tekstin koon voi itse säätää. Ja nopea laitteelta on luettavansa valita, sisältöä voi järjestellä itse tekijän tai nimen mukaan tai käyttää hakua. Ja voi tehdä muistiinpanoja tai vaikka alleviivauksia. Yhdellä latauksella pärjää tosi pitkään. Oppikirjana tai tietokirjana toimisi varmaan erinomaisesti.

Mutta vaikea hahmottaa kirjan pituutta, kun ei näe sitä fyysisesti. On kiva kuitenkin tietää näppituntumalla, paljonko kirjaa on vielä lukematta ja onko kirja ylipäänsä paksu vai ohut. Ja tylsää, kun kaikki kirjat ovat ihan samannäköisiä, samalla fontilla. Luonne ei erotu ainakaan ulkonäön perusteella.
Sähkökirjat ovat myös vielä kalliita, yhtä kalliita kuin paperisetkin. Ainakin Suomessa, Amazonissa kuulemma pari dollaria halvempia. Joukko klassikoita on digoitu vapaaseen käyttöön, mm. Juhani Ahot, Teuvo Pakkalat ja ulkomaisista mm. Jane Austin. Mutta kun ne on luettu, pitää hankkia itse lisää. Ja maksaahan se itse laitekin, mallista riippuen pari kolmesataa euroa. Joten hintakaan ei toimi porkkanana - vaikka lukulaitteen käyttö onkin näpsäkkää, ei vielä löytynyt syytä raivata kirjahyllyjä tyhjiksi.

Susi sisällä

Tiina Lymin Susi sisällä alkaa onnellisesta olotilasta: esitellään rakastava perhe ja hyvin pidetty vaimo. Jotain outoa tässä? Kyllä vain, pian selviää, etteivät asiat ihan näin yksinkertaisen ihanasti ole. Mies saa paljon ja lopulta kävelysauvasta, kun vaimolle selviää ihanneaviomiehen salaisuus ja syy, miksi mies niitä kivoja posliinikippoja usein lahjaksi kantaa. Sitten selvitellään kaikkien asiat uusille raiteille tai ainakin sinne päin. Kirjasssa mennään vähän syvemmille vesille kuin odotusarvo oli - ei ihan perinteisintä kolmekymppisten ihmissuhdekipuilua.

Oma mielentila vaikuttaa aina paljon kirjan tunnelmaan: tämän voisi nähdä vain hauskanakin, komediana. "Hulvaton", sanoo kirjan mainosteksti. Vauhtia riittää ja on paljon hymyilyttäviä hetkiä: sauvakävellään ravintolassa, istutaan yhdessä pakastimessa, kauhistellaan, kun rikottu kuppi oli Villeroy & Bochia... arjen hetkiä, jotka auttavat henkilöitä jaksamaan. Kun on nähnyt eroja läheltä, niin vetää sinne toiseen laitaan. Etenkin kun puhutaan lapsista eron mylläkässä. Otti kipeästi, auts!

Selkeästi Tiina Lymi asiansa esittää. Rakastamisen ja elämisen vaikeus tulee selväksi - ja se, että itsestä ratkaisuja täytyy etsiä, niitä ei anneta valmiina. Mikä riittää, mitä se rakastaminen käytännössä tarkoittaa. Sitä jäävät kirjan henkilöt pohtimaan ja kokeilemaan.

Lyhyitä lauseita, virkkeitä, kappaleita, lukuja. Helppoja lukea, asia ja ajatus pysyy hyvin kasassa, ei rönsyä. Täsmällistä ja sujuvaa kerrontaa, ehkä liiankin niukkaa ja simppeliä välillä. Alkuperäinen näytelmä olisi ollut kiva nähdä. Näyttämöltä voisi löytyä enemmän nyansseja.

Esikoiskirjan kohdalla ei malta olla sovittelematta tarinaa mielessään todellisiin henkilöihin. Päähenkilöllä ja kirjoittajalla on varmasti paljon yhteistä? Ei kirjailija mielikuvia kyllä estelekään, päinvastoin: kirjan päähenkilö kirjoittaa esikoiskirjan, jonka nimi on - yllättäen - Susi sisällä. Susi-parka, viaton luontokappale, edustaa jälleen kerran jotain pahaa ja ei-toivottua ja inhottavaa. Hämeen-Anttilan Suden vuodessa se oli epilepsia, nyt ongelma on psyyken puolella.

Viihdytti, ja myös herätteli tusinaromaania enemmän, ei huono kirjailijan uran aloitus, jos Lymi sille saralle haluaa suunnata. Joku kritisoi kirjaa turhan perinteiseksi siksi, että nainen näyttäisi selviävän miestä paremmin ihmissuhdesuosta, "näinkö aina". Ei aina mutta usein... ei minua häirinnyt, asetelma tarinassa olisi voinut hyvin olla toisinkin päin.

Tiina Lymi: Susi sisällä, Helsinki-kirjat 2010