Mainosmies alkoi kirjoittaa kirjoja mainosten tekoon kyllästyttyään. Jos joku ei vielä tiedä, Markku Rönkkö on se, joka keksi Elämä on -hokeman, ja monta muuta. Koska mainosala on liipannut läheltä, olen uteliaana lukenut kaikki Rönkön kirjat ja odottanut nasevaa sanankäyttöä. Koska olen sen arvoinen.
Vähän petyin; ensimmäiset kirjat eivät tehneet vaikutusta, lupaavista alkuasetelmistaan huolimatta. ”Työläisteema” oli herkullinen, muttei sitä parasta mehua irronnut. Pidin lyhyitä lauseita takovina, aiheita kliseisinä ja niiden käsittelyä kömpelönpuoleisena ja etäisenä. Oli niissä myös sanankäytön näppäryyttä ja mietittyjä vitsejä, ehkä liiankin mietittyä ja sievistelevää nokkeluutta. Mainosmaiseen tapaan. Mutta parannusta on tapahtunut koko ajan. Juoksupoika alkoi jo vaikuttaa, ja uusin, Lounge, on tuotannon paras.
Loungessa menestynyt mainosmies jää työmatkalla jumiin lentokentälle sääolojen vuoksi. Samoin tekee myös aikuisen poikansa kanssa matkustava äiti, joka on menossa syöpähoitoon. Kun on pakollista pysähdysaikaa, odottajat miettivät menneisyyttään. Yhteydet heidän välillään selviävät kirjan mittaan.
Teksti on aiempaa sujuvampaa ja rennompaa ja kokonaisuus paremmin kasassa. Jotain häiritsevää Rönkön kirjoissa silti on. Hän tuo esiin paljon mainosmaailmaa, joka ulkopuoliselle näyttäytyy vähän koomisena; pröystäillään brändeillä, juodaan kalleinta viskiä, valitetaan tiukkoja dead-lineja ja sitä, ettei jää aikaa perheelle, kun oikeasti ollaan mielissään omasta tärkeydestä työpaikalla ja kilpaillaan verissä päin palkinnoista, jotka eivät muulle maailmalle merkitse paljonkaan. Ollaan äärettömän nokkelia ja fiksuja, ja laskutetaan (tyhmää) asiakasta myös biletykseen käytetystä ajasta. Tämä on se kliseinen käsitys, ja oikeasti mainosten teko on (kaiken edellä mainitun lisäksi?) peruspuurtamista ja rutiineja, mutta kliseiden karkottamiseksi ei Rönkkö ainakaan tee työtä. Lounge-kirjassakin mainosmaailma on juuri tällainen.
On hienoa, että oma ala on ylpeyden ja brassailun aihe. Mutta se vain korostaa alan sisäsiittoisuutta eikä ainakaan kasvata empatioita sitä kohtaan. Jostain syystä Loungessa Rönkkö innostuu puolustamaan mainonnan roolia ihmisen kuluttamisen motiiveilla. ”Miksi jotain tavaraa saa valmistaa, pakata, hinnoitella ja jaella mutta ei saisi markkinoida ja mainostaa?” Kuulemme, että monet mainonnan tekijät ajattelevat ”moraalisia, sosiaalisia, esteettisiä, henkisiä ja muita lopullisia arvoja ja joiden teoissa nämä arvot myös toteutuvat.” Silti kertojakin nukkuu yönsä rauhassa, koska ”kollegat suunnittelevat, toteuttavat ja hankkivat kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöille näkyvyyttä miljoonien eurojen arvosta”.
Näitä purkauksien tarvetta en ymmärtänyt. Haloo, kuka on sanonut, ettei saisi markkinoida ja mainostaa? Ja lunastaako ala olemassaolonsa oikeutuksen vain hyväntekeväisyystyöllä? Minusta mainontaa on turha puolustella sen enempää kuin glorifioidakaan: työ se on siinä missä muutkin, ja sen voi tehdä hyvin tai huonosti, arvoilla tai ilman.
Toinen häiritsevä piirre on äijänäkökulma. Pakosti miettii, kumpuaako se kirjailijan omasta persoonasta, kun asia toistuu kaikissa kirjoissa. Mies on niissä aina keskiössä, naiset jäävät kaukaisiksi. Mahdollisesti mainitaan äiti, mutta lähinnä naisista kerrotaan seksin kautta. Jossain kirjassa mietitään miehen suurinta unelmaa, joka on kuulemma olla Brad Pitt. Koska hän on ammatillisesti taitava, komea ja Angelika Jolie on ottanut häneltä suihin. Mitäpä muuta mies voisi toivoa? Loungessa asia ilmaistiin naisen mietteenä hänen käpertyessään kainaloon: ”Tässä on naisen paikka. Vahvan miehen sylissä.”
Outoa muuten, ettei Loungen kannen kuvan kuvaajaa mainita. Varsinkin kun mainosala on erityisen tarkka tekijänoikeuksista. Mistä tuli mieleen, että ihan ensimmäinen Markku Rönkön kirjahan oli alan opas: Lyhyt onni, kirja mainoselokuvan tekemisestä, vuodelta 1997. Hyvä ja asiallinen kirjanen.
Markku Rönkkö: Lounge. Like 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti