tiistai 20. syyskuuta 2011

Kaunis kuolema

Olipa erikoista ja suorastaan virkistävää nähdä vaihteeksi kirja, jossa ei ruokaa tai ruuanlaittoa ihannoida, vaikka ruuasta puhutaankin: tässä ruoka on tappava ase.

Kanadalaisen perheen isä on saanut lääkäriltä ukaasin, jonka mukaan hän kuolee, jos elintavat eivät muutu. Mässäilyn ja lihomisen on loputtava, muuten verisuonet tukkeutuvat, lopullisesti. Isä on ollut perheen despootti, mutta aivoverenvuoto ja Parkinsonin tauti on saanut hänet henkisesti pois pelistä, puhekykykin on lähes kadonnut.

Perheeseen kuuluu isän lisäksi äiti sekä viisi aikuista lasta perheineen. Nuorin lapsista kertoo tarinaa, joka ei ole kaunis perhesaaga, vaan minun mielestäni − toisin kuin takakansiteksti väittää − kuvaa enemmän kasvua julman isän komennossa kuin sairasta miestä itseään. Nyt perhe on uudessa tilanteessa, eikä oikein osaa suhtautua oman stalininsa vallasta suistumiseen. Valtavirrasta kirja eroaa siinäkin, että isää ei rakasteta. Hänen kuolemansa on jopa toivottua, joten kun isä päättää, että hän kuolee mieluummin kuin luopuu syömisharrastuksestaan, asiantila hyväksytään enemmän kuin nopeasti. Lapsuuden kirvelevät kokemukset eivät ole unohtuneet, eikä isää ole totuttu uhmaamaan.

Alkavat ankarat syömingit, ja isä saa ahtaa napaansa kaiken, minkä haluaa. Miten käy, tappaako ruoka? Kannattaako nautintoja kieltää? Onko kaunista kuolla nautinnon vuoksi? Ehkä kirjailija haluaa saada lukijansa miettimään ylettömyyden rajoja tai peräti kuvata rikkaiden maiden itsetuhoa. Kieltämättä ruoka ei maistunut ihan heti tämän jälkeen.

Äiti on alistettu isän tahdon alle vuosikymmenet, syömään jopa inhoamiaan ankeriaita, eikä hän väisty miehensä rinnalta lopussakaan. Jääköön arvoitukseksi, miten se tapahtuu, tarinan lopetus siis.

Idea on kiinnostavampi kuin teksti itse, joka välillä tuntui puuromaisen tylsähköltä ja itseään toistavalta. Tosin teräviäkin havaintoja mukaan mahtuu makupaloiksi, niin että kirjan jaksoi lukea. Siinä auttoi myös kirjan lyhyys, 174 sivua, joten kirjoilla mässäilijä haukkaa sen nopeasti.

Gil Courtemanche: Kaunis kuolema. Like 2006. Suomentanut Einari Aaltonen.

2 kommenttia:

  1. Huh mikä aihe!

    Courtemanchella on toinenkin kauhea kirja, Kigalin sunnuntaitko mahtoi olla nimi. Pidin siitä vaikka aihe olikin kansanmurha, täytyy varmaan lukea tämäkin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Erja vinkistä, täytyypä katsastaa se toinenkin jossain vaiheessa, nyt kaipaa jotain kevyempää tähän väliin :-)

    VastaaPoista