sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sali

Jarkko Tontin kirjaa lukiessa aloin sääliä meitä ihmisiä: niin kovasti pinnistellään ja pyristellään, tavoitellaan ja suoritetaan, mutta ollaanko onnellisia edes osaa ajasta? Tontin henkilöt pyörivät arkimaailmassa, todellisina ja kiireisinä, harmituksineen ja huolenaiheineen.

Tontin vahvuus
Luokkakokouksessa oli todenmukaisen henkilökuvan ja hänen ympäristönsä piirtäminen, ja tässä toistui sama. Nyt päähenkilöitä on enemmän, näkökulmia tarinassa on kolme. Se ”pakollinen” nuorehko, keski-ikää lähestyvä mies Sami (pakollinen siksi, että jotenkin sitä hahmoa odotti, joka Luokkakokouksessa kävi kokouksessa, tässä ehkä vanhempana?), mutta lisäksi hänen entinen tyttöystävänsä, eduskunta-avustaja Karoliina ja eläkeläisrouva Pirkko Samin naapurustosta.

Yhdistävä tekijä on kuntoilu ja salilla käynti. Seurustelun lopetettuaan Sami ja Karoliina vaihtavat salia toisiaan vältelläkseen − samaan saliin, tietämättään. Pirkko seuraa tilannetta sivusta: hän on ainoa, joka kertoo tarinaa minä-muodossa. Kiinnostava valinta ottaa vanheneva nainen kertojaksi, vaikka oikeastaan ”actionista” vastaavat Sami ja Karoliina. Kumpikaan ei heistäkään ole enää untuvikko, Sami on jo kerran avioeronnut viikonloppuisä, Karoliina rakentanut uraansa politiikassa lähes huipulle, pesti kansanedustajana siintää horisontissa. Mikään kolmikymppisten kuka saa kenet -pähkäily ja suhdedraama tämä ei siis ole. Onneksi, sillä pidän tarinaa kiinnostavampana näin.

Draamaa ei muutenkaan kehity, vain yksi isompi onneton tapaus. Kaikki kolme elävät, miten parhaiten taitavat, turvautumalla tuttuihin keinoihin. Sami on kunnollinen kiltti (virka)mies, hissukkakin, joka ei tee aina rationaalisia ratkaisuja eikä ainakaan ole perinteinen äijä, hyvin uskottava miehen roolissaan. Karoliina taas repeää joka puolelle: hän edustaa naista, jonka täytyy päteä, osata ja ehtiä kaikki. On näytettävä oikealta, tehtävä oikeat asiat. Painonhallinta alkaa vertautua elämänhallintaan.

Pirkolla on jo selkeät sävelet, lapset aikuisia ja avioero kaukana takana, harrastukset ja mieltymykset kolmikon kirkkaimmat. Kuntoilun lisäksi hän pitää blogia ja tekee sukututkimusta. Lohdullista, että ikä tuo selkeyttä, ainakin kirjassa. Mutta ikä ja yksinäisyys tuovat myös omia aspektejaan olemiseen ja ajatteluun, eivätkä ne ole aina pelkästään miellyttäviä. Vaikka Pirkko seuraa naapurinsa tekemisiä hieman turhan tarkasti, pääosin hän osaa huolehtia vain omista asioistaan. Tässäkin Tontti välttää hienosti tyypillisyyden sudenkuopan: Pirkosta ei tehty uteliaan, yksinäisen tädin karikatyyriä.

Kirjassa vilahtaa myös monta uskottavaa sivuhenkilöä, joista jokaiselta saisi oman tarinan. Onneksi Tontti on rajannut kerrontansa kolmelle, muuten homma kävisi liian raskaaksi seurata, vaikka hän sujuvasti ja konstailematta kirjoittaakin.

Mainittu onnettomuus on surullinen, mutta lopulta ei muuta mitään: päinvastoin, tuntuu siltä, että se saa ihmisemme entistä tiukemmin tarrautumaan omiin rutiineihin, omaan turvalliseen olemiseen. Hyvin inhimillistä sekin. Aikamaisema on tuttu ja uskottava blogeineen ja salitreenien kuvauksineen, jopa kielenkäytöltään (vaikken tiedäkään, mikä on jeppis), ja hahmot löytää tuttavapiiristä.

Sain kirjan arvostelukappaleena aktiivisesti markkinoivalta kustantajalta, mistä ilahduin, koska pidin Luokkakokouksesta ja olen itsekin konkarisalikävijä. Tuttuuden tunnetta tuli näistäkin. Kirja ei ole kasvukertomus, jossa aloitetaan haasteesta ja päädytään ratkaisuun, kuten elämä ei yleensäkään. Edes täydellinen salitreeni ei takaa täydellistä ihmistä. Inhimillisyydestä täydet pisteet.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat 2011.

2 kommenttia:

  1. Tutulta kuulosti lukukokemuksesi! Ja hyvä tuo pohdinta, ettei se käännekohtaonnettomuus lopulta ollut mikään käännekohta. Ei se varmaan oikeassa elämässä olisikaan, mutta itse lukiessani odotin, että se olisi ollut: mikä sen funktio sitten oli, kirjallisesti?

    Joka tapauksessa tämä oli mielestäni hyvä lukukokemus, uskottavaa ajankuvaa piirtävä. En vain ole kuullut sinun lisäksesi kenenkään muun lukeneen sitä, ikävä kyllä.

    VastaaPoista
  2. Ei ollut kliimaksi, ei, eikä draaman kaaren huippu. Mietin että onnettomuus kuvasi tavallista elämää, isoja (ikäviä tai ihania) asioita tapahtuu, pyytämättä ja tilaamatta, mutta silti pitää mennä töihin ja kauppaan - tai salille. Eikä ihminen siitä jalostu, jos ei pahenekaan. Tapahtuma tapahtumien joukossa. Vähän kuin facebookissa tai jatkuvassa uutisvirrassa. Tai ehkä se kuvaa Samin paksupäisyyttä :-), kun hän ei siitä mitenkään vaikuttanut muuttuvan eikä syyllisyydentunnekaan tuntunut ylitsepääsemättömältä. No ei ehkä tätä... mutta olisipa kiva kuulla Tontin oma kommentti tästä.

    VastaaPoista