maanantai 31. lokakuuta 2011

Kirjeitä kiven alle

Kirja alkaa tyrmäävästi: vauva kuolee. Mutta hän jää yhdeksi kertojaksi tarinaan, joka kuvataan kolmen sukupolven silmin. Lapsen lisäksi äänessä ovat hänen äitinsä Siviä ja mummo Mar.

Vahva asetelma, väkeviä tunteita, aikajana, joka ulottuu sota-ajasta näihin päiviin. Karjalasta on lähdetty, mutta evakkous ei tässä ole pääasia, vaan naisen elämä eri aikoina. Perheessä tapahtuneet asiat, joita seuraavat sukupolvet eivät pääse pakoon, vaikkei niitä koskaan ääneen kerrota.

Ankarat elinolot
ja kova työnteko, nekö tekevät ihmisistäkin ankaria? Siviä on kova toiselle tyttärelleen, joka jää eloon, ehkä ei uskalla kiintyä. Mistäpä olisi oppinut, ei Siviänkaan päätä silitelty eikä äiti hänelle hymyillyt. Mieheensä hän kyllä rakastui ja valitsi puolisonsa itse. Siviällä on poikiakin, mutta he ovat sivuosassa. Saamme kuitenkin käsityksen, että heidät hoidetaan hyvin, huolehditaan kunnon ravinnot ja koulunkäynnitkin niin, että pojat valmistuvat insinööreiksi asti. Tyttöihin ei niin suurta huolenpitoa tavattu uhrata. Kirja kertoo kyllä, ettei ollut aiempien sukupolvien miehilläkään helppoa, ainakaan jos ei täyttänyt perinteistä miehen normia. Mutta ei heistä juuri tueksi naisilleen ollut.

Arkista olemista ja tuttuja kaikuja isoisien ja -äitien arvoista ennen urbaaniaikoja, niin suomalaista mentaliteettia kuin olla voi. Siviän tytär, Marketta, aikuistuu tarinan myötä, ja hänen vanhempi siskonsa Riikka jo ehtii saada omankin lapsen. Riikka ei kuitenkaan ole yksi kertojista, vaan sivupolku: hänen elämänsä näyttää kulkevan omaa, tässä yhteydessä oudon normaalia latuaan, verrattuna ahdistavan yksinäiseen sisareensa.

Tässä suvussa ei puhuta eikä pussata. Ongelmanratkaisu on joko kammottavaa tai säälittävää, raskasta joka tapauksessa. Epäsuomalaista kirjassa on aistien vahvuus, värikäs kieli ja etenkin kertova vauva, maaginen hahmo Tuonelan virran väärältä puolelta (niin, Kalevala tuli mieleen). Kieltämättä hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, ja sai tarttumaan kirjaan alun perin minutkin, joka muuten olisin kaikin keinoin vältellyt karjalaista sukupolvisaagaa.

Opin, että karjalaisuus voi olla muutakin kuin vanhoille kotikonnuille haikailua tai piirakanleivontaa iloisesti rupatellen, lauluja luikautellen. Kirja ei asioita kaunistele, mutta rönsyää. Pelkistämisen ystävänä vierastan näin monisanaista ja kuvailevaa kieltä, koin sen välillä raskaaksi lukea. Mietin, onko tarpeen kuvata ajatukset auki niin laveasti, enemmän kaipasin jätettäväksi lukijan mielikuvituksen varaan. Sanojen runsaus tuo ristiriitaa, kun kirjan yksi teema on puhumattomuus. Ehkä vain vierastin sitä loputonta synkkyyttä, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Toisaalta, isoja asioita paljastetaan vasta lopussa, ja moni tapahtuma saa selityksensä. Mielenkiintoinen rakenne. Taidokas kaiken kaikkiaan, mutta hämmentävä lukukokemus: liikautti se, mutta jotenkin epämukavasti, raskaalla tavalla.

Ja kuten aina oman arvion kirjoitettuani katselin, mitä muut ovat samasta teoksesta sanoneet. Hämmästyin: en tiennytkään tätä näin puhutuksi ja tunteita herättäväksi. Hienoa, pisteet siitä vain nousevat, ja kirja on kehunsa ansainnut. Mutta itse en Finlandia-voittajaksi julistaisi.

Hienoja arvioita muun muassa Leena Lumella, Saralla, Karoliinalla ja Erjalla.

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi 2011.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kirjamessut

”Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa”, sanoi Marjis, Kirjamielellä. Ja oli niin oikeassa.

Dagen efter, kahden päivän messuilun jälkeen, voi summata jo kokemuksia. Tunnelma ja muut kävijät ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä kuin ostokset. Olen messuhullu muutenkin, saati kun on kyse kirjoista: idea siitä, että kerätään saman katon alle kävijän tutkittavaksi valtavasti tarjontaa, niin että kävijä saa alasta mahdollisimman paljon irti yhdellä käynnillä, on minusta hieno. Hulina ja markkinameininki ovat osa viehätystä.

Ensi kertaa Helsingin kirjamessujen käytössä oli messuhallin laajennus, joten entinen tuttu järjestys oli muuttunut ja meni hetki hahmottaessa, mitä on missäkin. Ruoka- ja musiikkimessut olivat nyt samassa tasossa ja lähempänä kirjoja, mikä ei ollut huono ratkaisu. Ei tuntunut niin lokeroituneelta kuin ennen, mutta silti oli väljyyttä (näytteilleasettajiakin oli ehkä vähemmän). Toivottavasti kaikki alat hyötyivät tästä, jos kävijät tulivat piipahtaneeksi useammalla puolella.

Yksi suurimpia kirjamessujen anteja on se, että mukana on myös pieniä kustantamoja ja tietysti divarit. Tulee hypisteltyä muitakin kirjoja kuin niitä, mistä puhutaan julkisuudessa, ehkä jopa tehtyä itselle uusia kirjailijalöytöjä. Aina saa riemastuksekseen todeta, että maailmasta ei takuulla sellaista asiaa löydy, josta ei olisi kirjaa tehty.

Kirjailijoita kierrätetään ständiltä toiselle puhumaan samat asiat. Esiintymään varmaan valikoituvat julkisuuspositiivisimmat: niin hyviä ja luontevia lavalla he ovat, että ihailla täytyy. Taiteilijan erakkoudesta ei ole tietoakaan, kun Miika Nousiainen kertoo uuden kirjansa taustoista tai Hannu Mäkelä jututtaa Tarja Halosta. Uutisen tynkääkin kuultiin: Kjell Westö kertoi lopettavansa Yhteishyvän kolumnit. Viiden vuoden pesti tuntui riittävältä, ja nyt on kuulemma pakko saada aikaa romaanin tekoon.

Don Rosa keräsi silmämääräisesti pisimmät nimmarijonot. Hyvin meni myös ruokapuolen brittiläisellä fudge-myyjällä, jolle oli tasainen ja katkeamaton jono.

Mutta tärkeintä on tietysti kirjallinen anti. Suuri juttu oli Rakkaudesta kirjaan -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin viidelle kirjablogille. Hyviä blogeja on niin paljon, että valinta on varmasti ollut vaikea, mutta tähän ratkaisuun on helppo yhtyä. Hienoa on myös blogien noteeraminen ylipäänsä alan vaikuttajiksi.

Avain-kustantamo tarjosi kirjabloggareille tilaisuuden tavata Annelies Verbeke ja Annabel Lyon saman pöydän ääressä. Samalla saatiin kuulla kirja-alan haasteista ja vaihtaa blogikuulumisia, mikä on aina mahtavan antoisaa. Salla teki Lyonista myös erillisen haastattelun. Lumiomena kertoo kirjamessulauantaista, samoin Jori. Erityiskiitokset Hannalle, niin voittoisasta blogista kuin miitin järjestämisestä!

Ostospuolella omaan kassiin jäi hyvin kohtuullinen määrä kirjoja, jo joululahjojakin muutama. Lukuvinkkejä tuli enemmänkin, joten kirjasto kutsuu pian.

lauantai 29. lokakuuta 2011

William N. päiväkirja

Herra Darwiniin puutarhureineen en tutustunut, mutta William N. on toista maata. Joku ihmetteli, mitä kiinnostavaa muka on jossain 1800-luvulla eläneessä köyhässä ja tuntemattomassa jäkälätieteilijässä. Minä vastaan: paljonkin, kun tarina on tehty näin taitavasti.

Willian N. on luonnontieteilijä, sivistynyt mies, joka on muuttanut Helsingistä Pariisiin jäkälätutkimuksensa mukanaan. Hän kertoo päiväkirjassaan yksityiskohtaisesti päivistään, rutiineistaan ja vähäisistä tapahtumista. Merkinnät piirtävät kuvan omalaatuisesta, äreästä ja itsekeskeisestä, hyvin yksinäisestä miehestä. Mikä on syy ja mikä seuraus, sitä voimme arvailla, mutta yksin hän on, ja sinnittelee vähillä rahoilla ja satunnaisilla ruokalahjoituksilla kylmässä pikkuruisessa asunnossaan. Helsingin tiedepiirit hän jätti suutuspäissään, eivätkä ihmisetkään häntä kiehdo ikävään asti. Erakkotaipumus, jota lievittävät muutamat naistuttavat ja tiedepiireistä tutut herrat. Sisko sentään kirjoittelee ja huolehtii.

Päiväkirjassaan Willian N. kertoo tarkkaan, mitä hän on milloinkin syönyt, keneltä saanut kirjeitä tai kenelle kirjoittanut ja keitä kohdannut. Samalla saamme lukea mielipiteitä milloin toisista tiedemiehistä, milloin taiteen tarpeellisuudesta tai muusta Williamia mietityttävästä. Ruokien tarkka kirjaus kertonee siitä, että syötävää oli aina liian vähän, ja siksi asia aina mielessä. Surkeat olivat olot muutenkin, kylmä vaivasi ja sairaudet vaanivat, mutta se ei ollut tavatonta tuona aikana. Niukkuutta on ennen ollut ja se oli enemmänkin normi, luulen, nykyinen yltäkylläisyytemme on aika uusi asia (ja ehkä väliaikainen vaihe ihmislajille, mutta se on taas toinen tarina). Myös tapahtumien suhteen niukkuus vallitsi, kun ei ollut elämysten virtaa tai tiedon tulvaa.

Lyhyet päiväkirjamerkinnät luovat taitavasti tarkan henkilökuvan, jota ei selitetä auki, vaan lukija saa tutustua Williamiin omaan tahtiinsa, tehdä havaintonsa ja vetää johtopäätökset. Kieli on asiaankuuluvan vanhahtavaa ja aidonoloista, ja ruokakuvauksia myöten ympäristö on ajanmukainen ja uskottava. Hauska detalji: William N. käyttää kirjoituksissaan tehokeinoa, joka on nettilinkkiaikoina hävinnyt muusta käytöstä, nimittäin alleviivausta. Ennen alleviivattiin, totta tosiaan! Liikuttavia ja hymyilyttäviäkin ovat myös William N:n siisteys ja ”hyvät tavat”, hänellä on omat tiukat norminsa myös näissä.

Raikas, mielikuvitusta kiehtova ja uskottava tarina, joka vei mukanaan toiseen aikaan ja toiseen elämään. Myös terveellinen muistutus meille siitä, millaista oli aivan vähän aikaa sitten. Syksyn paras kirja, tähän asti lukemistani.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava 2011.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Con rit

Trillereitä luen harvoin, mutta Risto Isomäet aina. Hän yhdistää niin mahtavalla tavalla faktaa ja fiktiota, että siitä vaikuttuu ja kuvittelee jopa oppivansa jotain - ja tärkeistä asioista on aina kysymys. Ei vähemmästä kuin maailman pelastumisesta, elämän ja ihmiskunnan säilymisestä. Tarpeeksi iso ote, laaja katsanto ja rajaton mielikuvitus kiehtovat, ja hienosti se ote pitää, tarinan alusta loppuun.

Con rit on meren elävä, tarueläin tai ehkä todellinen, kuka tietää: mistä lienevät syntyneet legendat lohikäärmeistä ja merihirviöistä? Kirjan sankari meribiologi Martti Ritolaa tämä kiehtoo, ja hän haluaa tutkia meren salaisuuksia lähemmin. Mutta se on kallista, joten hän pyytää apuun nuoruuden rakkautensa, leskeksi jääneen miljonäärirouvan.

Jo kukkeimmat vuotensa ohittanut sankariparimme matkaa maailman meriä, tarkemmin sanottuna Kaakkois-Aasiaan, ja joutuu hengenvaarallisiin seikkailuihin. Vatsaa kipristävä jännitys tiivistyy, kun taifuuni iskee alueelle, jossa he sukeltavat. Kunnon toimintahuipentuma - toimisi elokuvana, mikä on saattanutkin olla kirjailijan mielessä. Tänäisen Hesarin mukaan Isomäen mielessä on ollut kyllä paljon muutakin (kuten viisi muuta työn alla olevaa kirjaa): Suomen saariston esitteleminen, Helsingin linnuista kertominen, historiallisten viittausten mainitseminen, erikoisten luontoilmiöiden esittely… Harmi, kun en aikoinaan Teneriffan-matkalla tiennyt etsiä hieta-ankeriaita tai jättiläiskalmareita, joita kuulemma esiintyy vain siellä yhä isosti.

Mutta Isomäki on tuottelias, paljon ajatteleva ja tietoa haaliva mutta ei sitä panttaava mies, joka aidosti haluaa herättää ihmiset ajattelemaan maapallon tilaa. Paljon tavaraa on yhteen kirjaan saatu, mutta se ei ole haitta, koska tuskin näitä lukevat ihmiset, joita Isomäen teemat eivät kiinnosta. Tosin paasausta kannattaisi varoa, jos lukijakuntaa haluaa kasvattaa viihteellisyyden varjolla. Juonelle, joka on kömpelönpuoleinen, antaa paljon anteeksi, sillä se on vain kääre, keino kertoa tärkeämpiä asioita. Isomäen kirjoissa faktasta tulee fiktiota, mutta mikä pelottavinta, fiktiosta voi tulla faktaa. Kuten nähtiin, kun tsunami uhkasi ydinvoimalaa Japanissa - aihe, josta Isomäki on maininnut monesti.

Miten Martille käy? Sen voi lukea kirjasta, joka on aikuisten satu - Isomäen kirjoista satumaisin, ei niin vaikuttavasti todellisuuden taruun yhdistävä kuin aiemmat. Mutta ahmittava se oli loppuun suurin piirtein yhdellä istumalla.

Risto Isomäki: Con rit. Tammi 2011.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sunset Park

Sunset Park kertoo Milesista, nuoresta miehestä, joka onnettomien sattumusten jälkeen jätti perheensä ja lapsuuden maisemansa ilman selityksiä, ilman yhteydenottoja, vuosikausiksi.

Hän asuu ja työskentelee Floridassa ja rakastuu. Pilar on fiksu ja kaunis kuubalaistyttö, mutta Miles joutuu jättämään tämän, sillä tyttö on liian nuori, jotta seurustelu olisi laillista. Täysi-ikäisyyteen on vielä tovi, ja sen aikaa parin on oltava erossa. Ainainen rahapula vaivaa, ja Milesin kaveri Bing tarjoaa hänelle ilmaista huonetta vallatusta talosta New Yorkista. On tullut aika palata kotikaupunkiin: tarkoittaako se myös sitä, että on aika kohdata menneisyys ja vanhemmat?

Vallatun talon
asukkaat ovat Milesin ja Bingin ohella tarinan keskiössä, samoin Milesin vanhemmat, jotka eivät olekaan täysin tietämättömiä poikansa edesottamuksista katoamisen aikana. Pilar puolestaan on pimennossa Milesin taustasta, mutta Miles aikoo oikaista tämänkin asian, kunhan yhteinen elämä asettuu pakkoeron jälkeen ja hän on solminut uudelleen yhteydet perheeseensä - minkä hän aikoo ilman muuta jonain päivänä tehdä.

Reilut sata sivua luettuani aloin ihmetellä, miksi minun oikeastaan pitäisi olla kiinnostunut näistä ihmisistä. Se ei ollut hyvä merkki, ja tilanne vain paheni. Miten kuten sain kirjan luettua läpi, mutta työläästi, kun ottaa huomioon, miten taitava kirjoittaja Auster on ja että suomennos on taattua erinomaista työtä.

Epäilemättä Mr. Austerin pään sisältö on hyvin poikkeuksellinen, ehkä jopa nero, mutta tässä kirjassa hän ei onnistunut esittelemään ajatusten lentoaan niin, että lukija olisi saanut niistä kiinni. Henkilöt eivät heränneet eloon eikä heihin voinut samaistua.

Tosin Austerin henkilöihin ei yleensäkään voi, mutta näissä hahmoissa ei ollut mitään tunteita herättävää tai mielikuvitusta kiihottavaa, vaan ne jäivät ulkokohtaisiksi tuttavuuksiksi. Pikkutarkkoja yksityiskohtia kyllä tarjoiltiin, mutta ihmisiä oli niin monta, että tipottaisista tiedoista ei muodostunut vahvoja henkilökuvia. Lähinnä detaljit vaikkapa isän ystävän perheen tyttärestä alkoivat ärsyttää: miksi minun pitäisi tietää tästä. Lisäksi kerrottiin paljon baseballista ja mm. PEN-järjestöstä; tietoa ja vapaata assosiaatiota, kyllä, ja ajankohtaisia ja isoja aiheita, kyllä: taloustilanne, nuorten pärjääminen, sukupolvien erot, arvovalinnat, valintojen vaikutukset… veto ja imu vain puuttuivat.

Luulen, että kirja paranisi uudelleen lukemalla, mutta nyt ei jäänyt tunnetta, että sen haluaisi tehdä. Harmittaa. Ehkä palaan tähän kymmenen vuoden kuluttua.

Paul Auster: Sunset Park. Tammi 2011. Suomentanut Erkki Jukarainen.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Raksa

Helsingin, Toisen ja Gourmetin jälkeen Tuomas Vimman aiheenvalinta tuntui oudon konkreettiselta: mitä punavuorelaissnobi muka tietää rakentamisesta? Turha huoli, meno ja veto ovat ennallaan, vaikka aihe onkin nyt enemmän tästä maailmasta.

Raksa kertoo Samista, projektipäälliköstä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä. Sami on ammattilainen, joka sitoutuu lujasti työpaikkaansa ja työn tekemiseen, kuten nuoren ja kunnianhimoisen miehen odotetaankin. Yritys kokee niin voittoja kuin takaiskujakin, ja kilpailu on kovaa. Tarina kertoo alan ongelmista ja ilmiöistä, ja entisten kirjojen perusteella uskon Vimman tehneen tähänkin taustatyöt kunnolla. Ala on ainakin tuttu: Vimma tekee osa-aikatyötä vaimonsa perheen rakennusliikkeessä, järjestelyn ansiosta aikaa on jäänyt onneksi myös kirjoittamiselle.

Samin hahmo
on tutunoloinen aiemmista Vimman kirjoista, mutta tällä kertaa kaveri hallitsee suvereenisti rakentamisen, ruuanlaiton tai luksuselämän vieton sijasta. Elämännautinnot ovat toki tiiviisti mukana tässäkin, juomavalinnat ja muutama ateriakin kuvaillaan tarkasti, mutta Vimma jarruttelee tällä alueella niin, että tarina pysyy rakentamisen ja Samin kuvioissa.

Samin pomotar Danika perii isänsä rakennusfirman, ja Samista tulee hänen luottoprojektipäällikkönsä, joka saa hoidettavakseen monta vaativaa urakkaa, yksityishenkilön keittiörempasta Bulevardin arvokiinteistön saneeraukseen. Töitä tehdään pyhäpäiviä tuntematta, tarjouksia laaditaan yötä myöten, hävitään ja voitetaan, kilpailijat tekevät ikäviä temppuja. Sami ei juuri ehdi työn ohella viettää omaa elämää, naisasiat ja kaveritkin sotkeutuvat bisneksiin. Kirjan voi lukea toimialan arjen kuvauksena, kunhan muistaa, että kyse on fiktiosta. Vaikkakin asiantuntevasta, ja vaikka mukaan heitellään alan todellisia nimiä ”Lempparin” Kia Pentistä SRV:n Timo Niemiseen.

Juoni ei ole erikoisen omaperäinen tai mieleenpainuva, mutta Vimman rento tyyli on: sanan lento, joka koukuttaa lukijan, ainakin minut, joka kerran. Hänellä on persoonallinen tapa kirjoittaa henkilöidensä repliikit puhekielellä, usein ”etelähelsingiksi”, ja sekin tuntuu, ällistyttävää kyllä, hänen kirjoissaan uskottavalta, todelliselta tämän päivän kieleltä, vaikkei kirjoitettu kieli koskaan voikaan olla täysin puhekielistä. Tuoreet sanonnat maistuvat välillä auki kirjoitettuina jopa kikkailulta, mutta se ei haittaa, kun ahminnan alkuun pääsee.

Kielen lisäksi myös itse tarina on Vimman tapaan Helsinki-keskeinen, mikä saattaa karkottaa lukijoita muualta. Tai ehkä houkuttaakin, mutta jokunen vitsi voi mennä ohi, jos ei tiedä, mitä tarkoittaa yrityksen riita-asiassa ”mennä Salmisaareen” tai mitkä olivat Hans Välimäen ravintoloiden hintatasot. Lukemiseen tuo mukavan mausteen, kun tuntee paikat, joissa henkilöt liikkuvat.

Yksi Vimman erikoisuus on ylettömyys: hän ampuu yli ja vetää asiat niin överiksi, ettei lukija aina tiedä, pitäisikö paheksua vai ihailla, vai onko enemmän syytä nauraa. Olen päätynyt kahteen jälkimmäiseen, Raksa nauratti monta kertaa. Ja kirjan ahmii, kuten entisetkin, niin että loppu seuraa aivan liian nopeasti. Suositus on: epätavanomaista arvostaville omaperäisen huumorin ja persoonallisen sanankäytön ystäville.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Jonnekin pois

Vaikka kuinka yrittäisi lukea kirjan uusin silmin, kirjailijan entiset työt vaikuttavat. Shriverin tapauksessa Poikani Keviniä ei voi jättää huomiotta - eikä sitä voi unohtaa muutenkaan, kirja on yksi vaikuttavimpia koskaan.

Shriver yhdistää ns. normaalin arjen ja kammottavat tapahtumat niin, että lukijaa kylmää: ne eivät ole mitään maagista realismia tai symbolista mielikuvituksen lentoa, vaan tapahtumat ovat sellaisia, joita yleensä ei tapahdu (eikä sitä missään nimessä toivoisikaan) mutta joita hurjalla mielikuvituksella voisi kuvitella tapahtuviksi. Poikani Kevinin jälkeiset kouluampumiset toivat kirjaan oman kauhean ulottuvuutensa.

Näillä tiedoilla varustettuna aloin lukea uutuutta lähes pelonsekaisin tuntein. Vaikka Shriver on kirjoittanut miedompiakin kirjoja, toistuva teema on elämän varjopuoli ja epäonnistuminen: miten väärät valinnat vaikuttavat ja miten kaikki voi mennä pieleen. Lohduttomuutta lisää se, etteivät henkilöt itse ole välttämättä aiheuttaneet tilanteitaan, ainakaan suoranaisesti. Miten paljon omat päätökset vaikuttavat ja voiko elämäänsä ylipäänsä hallita? Tämä teema toistuu myös uutuudessa.

Päähenkilö Shep on kunnon mies, joka tekee töitä, maksaa veroja ja elättää perhettään. Hän yrittää tehdä kaiken oikein, mutta haaveena siintää Toinen Elämä; paikka ilman velvollisuuksia ja huolia. Shep on vienyt haaveensa niin konkreettiselle tasolle, että hän on vuosia säästänyt ja etsinyt sopivaa uutta kotimaata, ja lopulta hän tekee valinnan.

Mutta kaikki ei suju kuten hän suunnittelee. Lama iskee, vaimo sairastuu syöpään, isä joutuu hoitokotiin, paras kaveri ajautuu umpikujaan; rahat ja voimat eivät tunnu millään riittävän kaikkien velvollisuuksien hoitamiseen. Haaveensa voimin Shep yrittää kaikkensa, mutta riittääkö se?

Kirja on raskas kritiikki amerikkalaista yhteiskunnan epäkohtia vastaan, etenkin terveydenhuoltojärjestelmää. Tällaiselle pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on vielä illuusio siitä, että heikoimmista ja köyhimmistä pidetään huolta, paasaus verojen käytöstä tuntuu turhan jykevältä. Lukiessa alkaa epäillä, että kirjailija on kerännyt kaikki mahdolliset epäkohdat listaksi, jonka hän käy kohta kohdalta läpi: poliitikot ja oman edun ajajat, check. Systeemiä hyväksikäyttävät, check. Ahneet vakuutusyhtiöt, check. Kieroilevat kiinteistönomistajat, check. Ahneet kaupat, papit ja juristit, paskat pomot, työelämän mahdottomat vaatimukset, vanhusten hylkääminen surkeisiin kunnallisiin hoitolaitoksiin, ruumistaan kauneusleikkausten nimissä silpovat, saastuttavat tehtaat, kalliit parkkipaikat, laiton maahanmuutto, check check check. Isoja ja pieniä asioita vyörytetään valtavasti, pitkälti Shepin tiedostavan kaverin Jacksonin suulla.

Koska Shriver on taitava ja älykäs kirjoittaja, kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa. Saarnaavaa otetta ja aiheita olisi voinut rajata tiukemmin. Nyt on vaarana, että lukemisesta tulee liian raskasta juuri niille, jotka halutaan saada ajattelemaan asioita. Shepin, Jacksonin ja muiden hahmojen henkilökohtainen tarina jää paikoitellen lähes paasauksen varjoon.

Vaikuttava kirja silti on, ja Shriverin ystävien must. Kun kirja loppuu, jää sama tunne kuin aiemmistakin: epämiellyttävä jumputus mielenpohjaan siitä, että kaikki ei ole tässä maailmassa todellakaan kunnossa, vaikka kuinka yrittäisi itselleen toisin vakuuttaa. Shriver ei sovellu vaaleanpunaisten silmälasien käyttäjille. Hänen kirjansa kiehtovat samalla tavalla kuin vakava onnettomuus tai katastrofi; kun näkee jotain, jota ei todellakaan toivoisi näkevänsä. Inhosta ja pelosta huolimatta se lumoaa oudosti niin, ettei katsetta voi kääntää, ennen kuin kirja päättyy.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain 2011.

torstai 13. lokakuuta 2011

Juliet riisuttuna

Nick Hornby on aina ollut yksi suosikkini, brittiviihteestä pitävälle parasta antia. Kuvittelin jo, että tarjonta siltä suunnalta on hiipumassa, joten uutuus oli iloinen yllätys. Tuttuun humoristiseen tyyliinsä Hornby kertoo tarinan Anniesta ja Duncanista, joiden elämässä Duncanin pakkomielteenomainen fanitusharrastus saa aikaan arvaamattomia seurauksia.

Duncanin fanituksen kohde on Tucker Crowe, mies, joka teki musiikkia pari vuosikymmentä takaperin, mutta sen koommin hänestä ei ole kuultu. Silti (tai siksi) hän on saavuttanut tietyissä piireissä kulttimaineen. Pieni omistautuneiden porukka ruotii sinnikkäästi Tuckerin musiikkia ja miehen pienimpiäkin tekemisiä nettifoorumilla, jota Duncan ylläpitää. Hän katsoo olevansa ylin Tucker-asiantuntija ja haluaa valvoa kirjoittelua, kuka vain ei sitä saa tehdä.

Tarinasta ei sen enempää, jotta yllätys säilyy, mutta hauska se on, ja irvailee osuvasti yhden asian friikeille ja ”asiantuntijoille”. Mahtaako Hornby tuumia, että joukossa tyhmyys tiivistyy verkossakin, koska myös me nettikirjoittajat ja -kommentoijat saamme tuta pieniä piikkejä. Foorumilla vellovat huhut, ja ”totuuksien” alkuperä on usein vähintäänkin hämärä. Rakkaus musiikkiin on kuitenkin aitoa.

Hyväntuulinen tarina, jonka käänteet yllättävät ja jossa vauhti ja särmä riittävät pitämään lukuinnon yllä loppuun asti, joka tulee aivan liian pian. Hornbyn edellinen kirja oli nuortenromaani Skeittari, jota en ole lukenut, kun se tosiaan ei vaikuta täti-ihmistä kiinnostavalta. Tämäkään välttämättä ei ole kovin aikuiseen makuun, mutta jos Poika tai Uskollinen äänentoisto miellyttivät, niin tyyli, hieman edellisiä hillitympänä tosin, puree nytkin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Lehtiä syksyn arkistosta

Mestarisarja jatkuu: Lehtiä syksyn arkistosta vaikuttaa jo ensisivuilla ja suistaa lukijan välittömästi omaan maailmaansa. Syksykirja, kaikissa merkityksissä. Vallitseva väri on harmaa, mutta kaunis. Sade vihmoo, mutta lempeästi. Kuulas, mutta levoton odotus - kirjoittaja, tai kirjan kuviteltu päähenkilö Tomas Skarfelt, tietää, mitä tulossa on.

Ajatukset harhailevat näennäisen hajanaisesti, ”fragmentaarisia tuumailuja”, kuten hän sanoo. Silti niistä kuultaa alku ja loppu, kokonainen elämänkaari. Paljon muistoja, joita tuumailija tarkastelee, tunnustelee, miltä tuntui, tuoksui, maistui, kuulosti.

K-sanaa ei sanota heti, mutta tekstin edetessä puhutaan paljonkin kuolemasta, jopa sen ulkonäkö kuvataan. Luonto on tärkeä, tuuli, linnut, veden liikkeet. Oma fysiikka ja sen muutokset: usein huimaa, aina väsyttää. Väsymys on erilaista, kun ihminen on vanha, kertoo hän, nuoruuden ja keski-iän väsymys on jotain muuta. ”Maailman huolellisesta tarkkailusta väsyy.” Uskotaan.

Silti pääasia on terävä ajattelu ja tunne ja niiden välittäminen. Mitä mielessä liikkuu, kun takaseinä näkyy jo. Ihmetys ja hiljainen nöyryys sen edessä, mitä on tulossa. Yksinäisyys, läpi kaiken. Mihin minä häviää, kirjoittaja miettii. Varjoihin liukuminen on jo alkanut.

Kirja ei kuitenkaan ole synkkä eikä ollenkaan lohduton. Siinä on hienovaraista ironiaa ja suorasukaisiakin mielipiteitä, vaikkapa tv:n ”aivokuolleista viihdeohjelmista”. Vahvasti sanottu kiltiltä mieheltä.

Helppo lukaistava kirja ei ole, kuvailevaan tekstiin on keskityttävä huolella, jotta pysyy ajatuksen lennossa mukana eikä oma mieli ala harhailla. Täysin sitä ei voi välttää, sillä kirjailija ohjaa taitavasti lukijan ajatuksia ja tuntemuksia, tuo mieleen väläyksiä. Äkkiä tunnistan itsessäni jonkin ammoisen tunteen lapsuuden kuumasta kesästä, iltapäivästä, jota en ole vuosikymmeniin muistanut. Miten hän saa sen aikaan?

Pekka Tarkka sanoo tänään Hesarissa Hannu Mäkelän muistelmia arvioidessaan, että lapsen ja vanhuksen tajunnat muistuttavat toisiaan. Ehkä niin on.

Ulkoasu vastaa täysin sisältöä, kerrankin. Kirjassa on eleettömän kaunis ja hienostunut kansi.

Tunnen kipeästi kirjoitustaitoni puutteet, kun yritän kuvailla tällaisen kirjan tuomia tuntemuksia. Sen voin sanoa, että tarjolla on vahva kokemus. Syyspäiväkin voi olla kirkas.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava 2011.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Nousukkaita

Nousukkaita lienee vanhin kirja, jonka olen lukenut. Tästä näkee, että mestarin työ kestää aikaa ja tehoaa aivan yhtä hyvin tänään kuin sata vuotta sitten.

L. Onerva luo mahtavia henkilökuvia ihmisistä Helsingin suuren kaupungin humussa − ihmisistä, jotka yrittävät rakentaa elämänsä uudessa ympäristössä, usein nuoria ja maalta muuttaneita, omaa paikkaansa hakevia yhteiskunnassa ja työelämässä, perheen ja suvun jäsenenä.

On taidekriitikko, jonka arvostelut perustuvat katkeruuteen; nainen, joka sopeutuu avioliittoon juopon miehen kanssa; mies, joka ei pysty vastustamaan kaupungin ”kimmeltäviä houkutuksia” ja tyttö, joka alkaa tajuta, että hänellä on lupaava tulevaisuus takanaan. Ja monta muuta herkullista hahmoa, joiden mielenliikkeitä L Onerva kuvaa tarkasti ja elävästi, niin että varmasti ymmärrämme, miksi kukin toimii kuten toimii.

Ihmisluonne on ajaton, ja henkilöt voisi helposti siirtää nykyaikaan. Naisen asemaa kuvataan paljon, siinäkin kirjailija on hyvin moderni. Julman tarkkanäköisesti hän paljastaa henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia ja motiiveja. Tarinoissa ei ole vaaleanpunaisia reunuksia, vaan ne ovat riipaisevan todenmakuisia, niin että lukija välillä nauraa, välillä kauhistuu.

Upean kaunis kieli on puhdasta nautintoa lukemisen ystäville, ja vanhahtava sanasto tekee siitä vain kiehtovamman. Silti teksti tuntuu ällistyttävän tuoreelta, fraaseja ei löydy hakemallakaan. Lisänä on anti Helsingin historiasta kiinnostuneille, ajankuva silloisesta kaupunkielämästä. Noteerasin kirjan olemassaolon kaupunginmuseon erinomaisesta Sofia-lehdestä ja sain sen lainaksi pääkirjaston varastosta, ihan normaalisti varaamalla.

Pieni kirja itse on hieno viininpunaisine nahkakansineen, ja hapertuvia sivuja on käänneltävä varovaisen kunnioittavasti. Ilmeisesti kirjaa ei ole ostettavissa enää mistään, jos ei divarissa satu onnistamaan, mutta hinta saattaa olla huikea. Mutta niin on kirjakin.

torstai 6. lokakuuta 2011

Katso näetkö pimeää

Minna Mirha on kotoisin Oulusta, ja pohjoisen pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys kuuluvat kirjassa selvästi. Tai pitäisi sanoa näkyvät, sillä visuaalista kieltä käytetään paljon, kirjan nimeä myöten. Loputtomat maisemat ilman inhimillistä lämpöä ovat muovanneet päähenkilön Kirtan ja hänen äitinsä sellaisiksi kuin ne kuvataan: jotain muuta kuin cityihmisiä, jotain muuta kuin normieläjiä.

Rakkaus ja kuolema, ne ovat jokaisen kirjan aiheita, tässä etenkin. Molempien rajat ylitetään, oudosti ja mystisestikin, mutta minua Kirtan oleminen liikutti. Nuori tyttö, tuolla taustalla, noilla eväillä - mitä voi odottaa. Kirta yrittää elää normielämää, mutta se ei luonnistu, ei mitenkään. Hän ymmärtää sen pian itsekin. Kohtalo on kova sana, mutta tässä väistämätön.

Kirja on tosiaan melko mystinen, luottaa tunteen voimaan. Kirta tulee tutuksi, mutta tarinan loppu oli liiankin surrealistinen. Välillä Kirtan ja hänen äitinsä tarinat menivät minulta hetkeksi sekaisin, enkä oikein ymmärtänyt, miksi mukaan tuotiin vielä kolmas nainen, miehen sisko, jään alle kuollut. Kaikki naiset ovat rakastaneet samaa miestä, se yhdisti, mutta siskolla ei ollut Kirtan tarinassa muuta roolia. Mutta tämänkin voi jättää tulkinnan varaan, kun näin viitteellisestä tarinasta on kyse. Virkistävän erilainen pieni kirja, kirjoittajalleen hyvin merkityksellinen, uskoisin.

Googlasin kirjailijaa
ja hassua, hän on ollut tekemässä reality-ohjelmia tv:lle. No, tämä kirja ei ainakaan ole realitya, vaan sitä toista äärilaitaa, unenomainen, lähenee runoa.

Minna Mirha: Katso näetkö pimeää. Nordbooks 2011.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Railo

Virpi Hämeen-Anttilan uusin jatkaa linjalla, joka on ollut vaihtelevaa: lupaavan alun jälkeen tuotanto oli välillä melkoista huttua, mutta viimevuotinen oli jo askel parempaan. Jostain syystä, ehkä kirjailijan taustan vuoksi, häneltä odottaa aina enemmän älykästä romaania kuin viihdettä, vähän tyyliin suomalaista Siri Hustvedtia, tai ainakin älykästä viihdettä. Mutta siitä ei ole kyse, vaan aiheet hyvin juurevia ja arkisiakin ja tarinat perinteisiä. Jos ei halua pettymyksen nakertavan, on näköjään vain hyväksyttävä, että tyyli on tämä. Puhutaan arjen asioista, usein erilaisista taustoista ja sopeutumisesta muuttuviin olosuhteisiin.

Niin Railossakin, jossa asetelma on kaupunki vastaan maaseutu, tosin railoja repeää myös muualla. Kirja kertoo pariskunnasta, Inkasta ja Tepasta: Tepa saa potkut IT-firmasta ja kuningasidean perustaa elämysmatkailufirman. Inka joutuu jättämään työnsä pääkaupungissa ja muuttamaan maalle Tepan perintömaille Pohjois-Karjalaan, jonne aletaan rakentaa hotellia ja mökkikylää turistirysäksi.

Muutoksesta tuleekin suurempi kuin he ovat suunnitelleet. Tepa on tyyppiesimerkki miehestä, joka on päässyt aina helpolla ja siksi yliarvioi omat kykynsä. Hän arvelee pystyvänsä ison yrityksen vetäjäksi, vaikkei kokemusta ole, ja paikallistuntemuskin on kymmenien vuosien takaista. Paras kaveri on mukana projektissa, mutta kumpikaan ei ole tottunut toimimaan rahan kanssa sillä tasolla kuin tilanne vaatisi, eikä ison rakennusprojektin vetäminen olekaan ihan helppo juttu, joten ongelmia tietysti syntyy. Avioliiton ongelmat kärjistyvät. Lisänsä soppaan tuovat menneisyyden kuviot, suhteet sukulaisiin, joita niitäkään Tepa ei ole osannut hoitaa ajoissa kuntoon ja ajan tasalle.

Henkilöt ovat kärjistettyjä ja hieman yksioikoisia: kaupunkilainen Inka solahtaa maalaiselämään yllättävän helposti ja hänestä tehdään kovin siloinen sankaritar, hyvänä äitinä, vaimona ja naisena. Tepa on uskottavampi miehisine sähläyksineen ja uhoiluineen, samoin pieni tytär Kukka arasteluineen. Ihan iholle ei kukaan hahmoista tule, mutta viihderomaanissa se ei liene tarkoituskaan, kunhan tarina vetää. Älykkääksi romaaniksi tätä ei muuta muutama Rilken runo, joita siteerataan. Saksankielinen runous on tarinassa annettu Tepan maalaisveljen, sikojenhoitajan, harrastukseksi. Hieman osoittelevaa kärjistystä tässäkin: huomaattehan, että maalla voi asua sivistyneitä ihmisiä − ja kaupungissa juntteja. Mutta pisteitä siitä, ettei menty ihan perinteisimmän mukaan.

Tepan sukulaiset puhuvat murteella, mutta ihme kyllä, se ei liikaa häiritse, teksti on tehty huolella niin, että kirja on helppo lukea. Vetävä teksti on Hämeen-Anttilan vahvuus, tälläkin kertaa. Rosoa ja syvyyttä olisi kaivannut lisää, mutta vaivattoman viihteen ystäville tämä on vaaraton lukukokemus.

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011.