tiistai 29. marraskuuta 2011

Hiljainen talo

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo
perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Oton elämä

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas
mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut
Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Layla

Ajankohtaisempaa aihetta tuskin voi olla. Tänäänkin lehdessä on iso juttu ihmiskaupasta ja parituksesta - Lahdessa. Suomi-lintukoto ei ole enää entisensä.

Layla on Turkin kurdi, joka joutuu pakenemaan Finlandiyaan omaa perhettään: häntä uhkaa kunniamurha, koska hääyön jälkeen lakana oli puhtaan valkoinen. Hän myy itsensä töihin, tietämättä tulevan työn laatua, joka osoittautuu prostituutioksi.

Ruma tarina on todenmakuinen ja sisältää paljon asioita, joilta mieluiten sulkisi silmänsä, kuten hyväksikäyttöä perheen sisällä ja runsasta väkivaltaa. Näillä ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kuvataan lähes kylmän viileästi ja tuodaan siten tehokkaasti lukijan silmien eteen. Lukija saa itse tehdä arvionsa ja ottaa kantaa, jos uskaltaa.

Tarinan ansiosta kurdien ja äärimuslimien ajatteluun pääsee hieman sisään, mikä ei tarkoita hyväksymistä. Jäi surullinen olo: näin surkea on naisen asema tänä päivänä, eikä tilanne näytä suinkaan olevan paranemassa, päinvastoin. Vaikka itse näen kirjan vahvasti puheenvuorona naisten puolesta, Jari Tervolla on muutakin asiaa, joita hän herättelee lukijoitaan miettimään, kuten kasvavan maahanmuuton ja muslimiuskonnon ääri-ilmiöiden vaikutukset länsimaissa.

Suurin ällistyksen aihe kirjassa onkin sen kirjoittaja. Tämä on ainoa Jari Tervon kirja, jonka olen saanut luettua loppuun asti, vieläpä innolla. Ehkä hän on tarkoituksella tehnyt rakenteeltaan ”helpomman” kirjan, jossa ei ole niin paljon poliittisia tai persoonakohtaisia, henkilöitä koskevia, yksityiskohtia, vaan keskittyy, onnistuneesti, viestiin ja tarinaan. Eikä tässä tietenkään pyritä naurattamaan, yhtään. Kuten olen ymmärtänyt aiempien töiden tehneen.

Toimii hyvin, ammattikirjoittajan työtä. Hienoa, että hän valitsi tämän aiheen.

Jari Tervo: Layla. WSOY 2011.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kesken jääneet

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken
jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Täydellinen paisti

Juuri aloittelin Paistin lukemista, kun tuli tieto sen saamasta Hesarin esikoiskirjapalkinnosta. Olisin lukenut aiemminkin, mutta nimi arvelutti, kunnes tajusin, ettei kyseessä ole ruokakirja.

Filosofian maisteri Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miesystävänsä kanssa. Miehen perhe on tulossa juhlapyhän aterialle, ja Taru valmistelee suomalaisen tunnolliseen tapaan täydellistä ateriaa, pääruokana sianpaisti.

Taru yrittää sopeutua vieraaseen maahan ja ihmisiin parhaansa mukaan, mutta ihan helposti suomineito ei eurooppalaistu. Elämänhallinta vieraassa, arvaamattomassa ympäristössä käy työstä. On kyse sitten kaupassa käynnistä tai naapurien kanssa seurustelusta.

Taru puuhaa vierailun järjestelyjä ja käy mielessään vilkasta pohdintaa kaikesta ympärillään, suihkun ihmeellisyydestä (”ihminen kuvittelee olevansa edistynyt, kun voi seistä keskellä sisätiloja muovisessa kopissa, märkätiloissa, pesemässä itseään”) tv-ohjelmiin (”niitä tulee katsoa kriittisesti ja analysoiden”) ja luontosuhteeseen ”ihmisestä kertoo paljon, jos hän voi elää näkemättä yhtään oravaa”. Äänetön pulputus on välillä järkevää, välillä taas ajatus karkaa omille teilleen. Ja kun on oikeasti puhumisen aika, hän tuntuu aina puhuvan eri asiasta kuin muut, tiedättekö tunteen? Joukkoon kuuluminen ei ole helppoa.

Vaikka mies kehottaa keskittymään olennaiseen, Tarua jännittää vierailu sen verran, että homma pyrkii leviämään lapasesta. Päivällinen valmistuu kyllä, jopa knöödelit. Emäntä tosin livistää kesken vieraiden kestitsemisen välillä vessaan tupakalle tai kellariin välipalalle, taitaa pistäytyä naapurissakin. Naapurin rouvaan Taru turvaa usein, mutta läheisiä heistä ei tule, maailmat ovat liian kaukana toisistaan.

Taru muistuttaa Rimmisen Nenäpäivän Irmaa, joka yksinäisyyttään myös tulee tehneeksi outoja tekoja. Ja tekemisillään pyrkii saamaan hyväksyntää. Taru voisi olla Irman tytär, fiksu nuori nainen, mutta hukassa. Onneksi suhde miesystävän kanssa vaikuttaa kukoistavan, miehen perheen epäluuloista huolimatta.

Esikoiskirjoja tutkinut kulttuuritoimittaja Esa Törmänen sanoi Hesarissa tyypillisimmän esikoisteoksen olevan ”omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.” Tämä on juuri sellainen. FM Satu Taskinen asuu Wienissä, on aikuiskouluttaja, ja yhtäläisyyksiä kirjan ja todellisuuteen löytyy lisääkin.

Hauska kirja, jossa on myös särmää. Ei ihan helmi, sillä välillä Tarun ajatukset junnaavat omia polkujaan niin, että lukija alkaa tuskastua, tekisi mieli hyppiä muutama kappale yli. Etenkin alussa ja lopussa oli tällaisia pitkästyttäviä jaksoja, välillä teksti kulki vetävästi, ironisella tyylillään.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Teos 2011.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Häväistyt

Nimettömät, rutiköyhät ja nälkäiset ihmiset kulkevat kohti tuntematonta päämäärää. On mies, nainen ja lapsi, pakenemassa. Heitä vainotaan, jatkuva kiinni jäämisen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa. Sataa.

Alku toi elävästi mieleen McCarthyn tiivistunnelmaisen Tien, mutta niin apokalyptinen tämä tarina ei ole. Pikku hiljaa tutustumme henkilöihin, kun saamme tietää miten he toimivat, mitä miettivät. Tarinan kertoja vaihtuu usein: alussa mainittujen lisäksi se on joskus takaa-ajaja, joskus satunnainen tuttavuus matkan varrella. Vaihtelu on kiinnostavaa lukijalle ja saa jatkamaan tarinassa, joka muuten voisi liian karu. Alkuasetelma herättää halun selvittää, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi. Ja kuka on etsitty Mestari?

Yksittäiset ihmiset jäävät etäisiksi, heitä ei tuoda aivan lähelle. Kirjoittaja halunnee kertoa enemmän ilmiöstä, tapahtumista. Köyhyydestä, surkeista lähtökohdista ja olosuhteista, joissa tehdään surkeita ratkaisuja. Voi melkein haistaa ne hajut ja tuntea kylmän sateen iholla.

Ihan tarkkaan ei selviä, ovatko henkilöt romaneja. Mutta ei sillä ole väliä, köyhiä ja kodittomia voi olla muitakin. Samoin ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Tai satuttaa.

Mielen- ja ruumiinmaisema on jotain muuta kuin pörssikurssiensa kanssa kamppailevilla hyvinvointivaltion kansalaisilla. On hyvä muistaa, että maailmassa on tämäkin puoli, vaikka kerjäläiset yritämme ohittaa nopeasti, näkemättä.

Köyhälläkin voi olla periaatteita, sanoo tämä vakava kirja. Resuinen kerjäläinen voi pitää kiinni kunniastaan - ehkä se on ainoa asia, joka on jäljellä, ainoa, joka saa pysymään hengissä. Synkeydestä huolimatta heikkoa toivoakin näillä ihmisillä on. Ehkä katteetonta, näin tarkkailijan näkökulmasta. Arvokkuudesta ei silti tingitä.

Häväistyt ei ole hyvän mielen kirja, jos ei pahankaan: tarina pysyy sen verran etäisenä, että se koskettaa ainakin minua enemmän ajatuksen kuin tunteen tasolla.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY 2011.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Illan tullen

Ei pidä ymmärtää väärin - en aktiivisesti mieti mielessäni kirjailijoiden ulkonäköä, mutta jostain syystä kuvittelin Michael Cunninghamin olevan tumma, hentoinen, runollisen herkkä ja vakava, ehkä ylipitkine hiuksineen vähän ranskalaistaiteilijatyyppinen. Uteliaana katselin kaveria eilen tv:ssä.

Tietysti hän oikeasti onkin vaalea, vanttera, lihaksikas ja hymyilevä. Ja hyvin lyhythiuksinen.

Illan tullen on hieno kirja.

Lisää kuvitelmaa: kirjaa lukiessani näin Michael Cunninghamin (sen tumman) Nycin kadulla, jossa myös Paul Auster ja Siri Hustvedt kuljeskelevat henkeviä keskustellen kohti suosimaansa brunssipaikkaa. Brunssin jälkeen koko joukko menee modernin taiteen näyttelyyn katsomaan nykytaidetta, kuten Damien Hirstiä, jota on nähty Kiasmassakin.

Nyt osui mielikuva napakymppiin: uuden kirjan päähenkilö on taidegalleristi Peter, ja kirjassa toden totta käydään Hirstin töitä katsomassa. Taide on tärkeä kirjan elementti, joka heijastaa henkilöiden sisäistä maailmaa. Itse tarina kertoo Peterin itsensä etsinnästä, entisen minäkäsityksen kadottamisesta: Cunningham kysyy, miltä tuntuu, kun ei enää olekaan oman elämänsä sankari.

Peter on naimisissa kulttuurilehden päätoimittajan, Rebeccan kanssa. Heidän ainoa lapsensa jo muuttanut pois kotoa, kauas. Peterillä on nähtävästi perinteinen keski-iän kriisi, monet asiat alkavat tuntua erilaisilta kuin ennen. Galleristiystävä ilmoittaa olevansa kuolemansairas, elämän rajallisuus muistuttaa itsestään. Huono omatunto isyyden laiminlyönnistä kalvaa, ehkä turhaan, emme voi tietää, koska tytär ei kirjassa puhu. Tosin irtiotto vanhemmista kertoo jotain.

Kun Rebeccan renttuveli Mizzy saapuu kyläilemään, Peterissä herää outoja tuntemuksia. Onko kyse rakkaudesta, erotiikasta vai vain elämään kyllästymisestä? Kyse ei ole Mizzystä, vaan Peteristä: vierailu sattuu sopivaan hetkeen, kun hänen alitajuntansa ehkä jo tietää, että ratkaisuja on tehtävä.

Vaikka Peter on kaikkea, mitä tämä lukija ei ole, häntä on helppo ymmärtää. Jossain vaiheessa jokaisen on katsottava avoimin silmin niin itseään kuin lähimpiäänkin. Eikä näky ole aina kaunis, ei edes tuttu. Henkilökuva on piirretty herkullisesti: Peter on hyvin inhimillinen, kauneudenrakkauksineen ja hämmennyksineen. Lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, lapsuuden traumoja myöten. Lisäherkkuina lukijalle tarjotaan New York ja taidemaailma.

Viisas ja tyylikäs tarina, myös hyvin visuaalinen. Tämä on helppo nähdä kuvina.

Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Jumalan sana

En edes aikonut lukea tätä kirjaa, mutta kun se kirjastossa eteen lykättiin, niin otin.

Hotakainen on tietysti mestarikirjoittaja, ja arvostan häntä niin oivaltavana ajattelijana kuin mehukkaana sanankäyttäjänä, mutta tämä on ihan henkilökohtaista: tyyli loputtomine virkkeineen ja runsaan rönsyävine ajatuksenvirtoineen ei kutsu minua. Mestarityö Juoksuhaudantie osui kyllä maaliin, monin tavoin.

Silti olen iloinen, että tulin kirjan lukeneeksi. Alkuosa meni lähes velvollisuuden piikkiin, mutta sitten pääsin mukaan, tai kirjoittaja pääsi vauhtiin. Ja huimasti mentiinkin nykypäivän talouden ilmiöitä ja sen jaloissa pientä ja isoakin ihmistä siinä vuolaasti ihmetellessä, Hotakaisen tutulla terävällä ja ironisella otteella. Tämä ainakin on sitä tämän päivän teemaa, jota Finlandia-palkintoehdokkaistakin jäi kaipaamaan.

Suuren konsernin toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi ajaa tuhkapilven takia Lapista Helsinkiin autonkuljettajan kyydissä. Eläköitynyt kuljettaja Armas on kuljettanut jo edesmennyttä Hopeaniemen isää, yhtiön johtaja hänkin aikoinaan. Isä, Ukko, on jättänyt jälkeensä kasan C-kasetteja, jotka hän on pyytänyt uskollista autonkuljettajaa kuuntelemaan poikansa kanssa. Niiltä hän välittää ohjeita johtamisesta ja kaupanteosta.

Aika on kuitenkin muuttunut ja vaatii uudenlaista otetta: isä teki kauppaa ja ryyppäsi venäläisten kanssa, poika kamppailee markkinavoimien kanssa. Edellisen sukupolven johtamistapa ei enää toimi, myös julkisuuden vaateet ovat erilaiset, siitä kertoo johtajan joutuminen lähes vastentahtoisesti tv-haastateltavaksi, ja sinne autolla nyt kiirehditään.

Markkinoiden vaikutusta tavallisen ihmisen elämään Hotakainen kuvaa paitsi johtajan itsensä, myös kuljettajan kautta: matkan aikana isä saa kuulla, että tytär on sijoittanut isot rahat osakkeisiin. Miten perheen rahoille käy - mitä yritys aikoo, sitä jännitetään.

Kuka on jumala kirjan nimessä - raha, markkinavoimat, julkisuus? Sanan valta on ainakin suuri, kun yksikin väärä kommentti voi heilauttaa kursseja ja kohtaloita arvaamattomasti.

Tarina huipentuu haastatteluun ja yhtiön isoihin päätöksiin. Pörssitiedotteet kertovat loput. Tehokasta.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011.

Kirjasta ovat enemmän kirjoittaneet blogeissaan muun muassa Salla, Jori ja Morre.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Finlandia-ehdokkaat

Muutamassa blogikeskustelussa jo valitinkin Finlandia-ehdokkaiden aihemaailmaa: yhtä lukuun ottamatta kaikki tapahtuvat vankasti menneisyydessä. Itse pitäisin arvona myös osuvaa tämän päivän kuvausta ja tulevan luotaamista, joka on minusta yksi taiteen tehtävä.

Tosin paras kirja on ajaton. Tai ei ainakaan rajoita näköaloja. William N. tapahtuu tiukasti 1800-luvulla, mutta se sai minut ajattelemaan monta kertaa nykyisyyttä, tekemään vertailua.

Mutta en ole vielä lukenut ehdokkaista kuin Carlsonin, joten paha kommentoida enempää. Kirjoittajan sukupuolella ei ole kirjan hyvyyden, huonouden tai kiinnostavuuden kannalta väliä, mutta kummasti ne tosiaan tänä vuonna aiheiltaan eroavat, miehet kirjoittavat tästä päivästä, naiset menneestä, kuten Ina totesi.

Palkintokeskusteluissa menee usein sekaisin, itselläkin, onko tarkoitus palkita tietty kirja vai kirjailija. Sanovat säännöt mitä tahansa, luulen, että ehdokkuuslista on aina näiden yhdistelmä.

En usko, että Hirvisaari voittaa, eli tällä ehdokkuudella palkittiin kirjailija. Jos esikoisissa on kirkas helmi, joka miellyttää Milonoffia eniten, silloin palkitaan kirja. Ja jos (kun?) Rosa Liksom voittaa, siinä palkitaan sekä uraa, asennetta että kirjaa.

Onneksi voimme kaikki valita: blogistanian varjo-Finlandia-ehdokkaat julkistetaan vuoden vaihteen jälkeen.

Lisätietoja Sallan lukupäiväkirjasta.

torstai 10. marraskuuta 2011

Metsäjätti

En sitten päässytkään Finlandia-ehdokasta kommentoimaan, mutta silti Miika Nousiaisen uusinta odotin kovasti. Sen verran jo tiesin, että kyseessä on aiempia astetta vakavampi tarina, joka pohjautuu kirjoittajan omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin.

Juuri näin
on. Ikävän ajankohtaiseksi kirjan tekevät tuoreet uutiset paperitehtaiden sulkemisista ja maan suuresta yt-neuvottelujen määrästä. Nousiainen on sanonut Metsäjättiä esikoiskirjakseen, joka nyt sattui tulemaan vuorossa vasta kolmantena. Tarina kertookin elävästi nuoren, tehdaspaikkakunnalta pääkaupunkiin muuttaneen miehen tarinaa, jossa työn ohella tärkeitä asioita ovat perhe ja kaverit. Niin elävästi, että monet tapahtumat perustuvat tosielämään, kaverin pikkuveljen lasten toivekonserttiin soittoa myöten, talouden käänteistä puhumattakaan. Juonenkulku siis tuntuu erittäin aidolta, ja pikkupaikkakunnalle ominaiset piirteet näkyvät suorastaan surullisen hyvin.

Päähenkilö Pasi on edennyt urallaan pitkälle, tehnyt uraa ulkomaillakin, ja joutuu nyt saneeraamaan lapsuudenmaisemiensa paperitehdasta. Tilanne, jossa tunteiden ristiaallokolta ei voi huippuammattilainenkaan välttyä.
Toinen kertoja on Janne, Pasin lapsuudenystävä, joka on jäänyt kotiseudulleen, tehtaaseen töihin. Janne on Pasin tavoin fiksu, mutta kehnolla itsetunnolla varustettu, ja siksi jättänyt käyttämättä monia mahdollisuuksia. Ympäristö ei kannustanut opiskeluun tai etenemiseen − sekin pieneltä paikkakunnalta tuttua.

Kirja on Pasin kasvutarina, jossa on pääosin myönteinen, eteenpäin katsova vire. Nousiaisen tapa nähdä asiat humoristisessa valossa ja letkeä sanankäyttö tuovat kirjaan keveyttä. Ja elämäähän tämä on, sitä itseään: ikävyyksistä huolimatta on nähtävä hyvää ja jaksettava eteenpäin. Kaikki eivät tietenkään jaksa.

Pidin kirjan ideasta ja tyylistä, siihen on helppo mennä mukaan. Tapahtumat ja ympäristö ovat niin tosia ja tuovat mieleen omia muistoja. Nauraakin saa, rännikiekot sun muut poikien keksinnöt hihityttävät. Syvällisiä yllätyksiä tai viiltäviä analyyseja ei se tarjoa, koska tosiaan eletään kuviossa, joka on valitettavan arkipäiväistä: pieni ihminen markkinoiden armoilla. Eivätkä henkilöt eivät ole yhtä uskottavia kuin puitteet, Pasi ja Janne vaikuttavat vähän liian täydellisiltä rooleissaan ollakseen totta. Heti moitin itseäni liiasta skeptisyydestä − miksei yrityssaneeraaja voisi olla empaattinen ja miksei tehdasduunarin kynä voisi vuodattaa terävää analyysiä taloustilanteesta lehtiartikkeliksi asti. Niin, miksei?

Muut henkilöt ovat kirjaimellisesti sivuhenkilöitä. Tehtaan luottamusmies on yksi tärkeistä, kuten tässä aiheessa pitääkin. Pasin vaimo jää etäiseksi, kummalliseksi huonekalujen kerääjäksi, vaikka alussa hänet esitellään fiksuna opiskelijana ja sittemmin vaativaa rahoitusalan uraa tehneenä nuorena vaimona.

Ystävyys on yksi tärkeä teema, niiden ilmeisimpien ohella: onko yrityksellä velvoitteita tai edes kasvoja tekijöitään kohtaan. Ja mitkä ovat miehelle ne oikeasti tärkeät asiat. Kuten Tuomas Vimman Raksa, tämä kiinnostaa kuvauksena työelämästä ja ihmisten (miesten) suhtautumisesta rahaan ja työhön; fiktiivistä tai ei, kertoo jo aiheenvalinta ajasta ja arvoista. Metsäjätti ei kuitenkaan ruoski ketään, vaan on melko kiltti kirja, joka keskittyy enemmän menneen muisteluun ja miehen aikuistumiseen kuin talouselämän analyyseihin tai sen pohtimiseen, miten irtisanotut lopulta pärjäävät.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava 2011.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Vilpittömästi sinun

Suomalaiset naiset Lontoossa, lehtimaailma, epätavallinen työ - esittelyssä oli monta kiinnostavaa asiaa, joiden takia kirja oli luettava. Vauhdikas trilleri, joka vei täysin mukanaan! Olen jännärit lähes ohittanut viime vuosina, mutta nyt aloin tuumia, että genreen kannattaisi palailla.

Ainakin Hiltusen kirja on helmi. Muistuttaa monessa kohtaa Stieg Larssoneita, mikä ei ole huono juttu. Päähenkilö Lia on suomalainen graafikko lehtityössä Lontoossa, joka ystävystyy erikoisen Marin, myös lontoolaistuneen suomalaisen, kanssa. Pikku hiljaa Lia saa selville Marista enemmän ja sotkeutuu hänen kauttaan moneen isoon poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kuvioon, rikoksiin totta kai, tai paremminkin niiden selvittelyyn. Kind of. En uskalla kertoa enempää, ettei juju paljastu.

Tässä ajassa ollaan: oikeiston nousu Euroopassa ja jopa Suomen perussuomalaiset on huomioitu, laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa kukoistavat. Vauhtia riittää ja isojen tapahtumien yllättäviä käänteitä, silti mukana on myös asiaan kuuluvasti, tekisi mieli sanoa ruotsalaiseen tapaan, ripaus henkilökohtaisuutta, jolla päähahmoja tuodaan lähemmäksi lukijaa. Sankarit eivät nykyisin ole robotinkaltaisia suorittajia, vaan heillä on taustansa ja pehmeät kohtansa, jopa pimeät puolensa.

Myös tehokkaasta tiimityöstä tulevat ruotsalaiset mieleen. Kirja voisi hyvin olla lahden toisella puolella kirjoitettu, tai miksei vaikka Britanniassa tai Saksassa, leimallisesti suomalainen se ei ole muuten kuin päähenkilöidensä kansallisuuden osalta − eivätkä hekään ole normisuomalaisia.

Loppupuolella muistin taas yhden syyn, miksen paljon lue dekkareita. Väkivaltaa ei voi välttää. Verta ja suolenpätkiä roiskuu runsaasti tässäkin. Niitä kohtia yritin lukea kursorisesti. En tiedä, mihin tarpeeseen ihmisissä vastaa väkivallan katsominen, siitä lukeminen tai kuuleminen, mutta minulla se tarve on minimaalisen pieni.

Kirja on nappivalinta, kun tulee tarve heittäytyä ja antaa aivojen levätä arkiasioista eli erinomaista viihdettä: tarinaa oli vaikea jättää kesken, kun vauhtiin pääsi mukaan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2011.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Jostakin kotoisin

Heh, kirjan nimi sotkeutui mielessäni kirjaan Jonnekin pois… jostakin jonnekin… no, tässä ollaan kotoisin Oulusta, mutta asutaan kaukana, Australiassa asti.

25-vuotias nuori mies Jonttu on karistanut kotimaan pölyt jaloistaan ja tehnyt irtioton niin perheeseensä kuin perinteiseen elämäntapaankin. Hän on sen sukupolven nuori, joka ei elä uran ja työn ehdoilla, vaan haluaa löytää onnen ja tarkoituksen muualta. Työnteko on elannolle välttämättömyys, ei enempää, matkarahat voi tienata pätkätöillä, ja tarjoilijan töitä saa mistä päin maailmaa tahansa.

Etsiminen ja löytäminen ovatkin kirjan teemat. Jonttu muistelee lapsuuttaan: edesmennyt isä innostui monesta harrastuksesta ja opetti hänet geokätköilemään, ja harrastus jatkuu edelleen. Hän etsii kätköjä ja maailmaa matkatessaan merkkaa reittejä nettipalveluun, joka on saanut oman fanikunnan. Myös Jontun äiti voi seurata sieltä poikansa menemisiä ja ainakin tarkistaa, että hengissä ollaan. Hämmästytti, onko tosiaan jo aikuinen se sukupolvi, joka on elänyt lapsuudestaan asti gps-paikantimien ja ajantasaisten verkkopäivitysten maailmassa?

Jonttu piirtää elämäänsä reittien avulla. Niitä voi ajatella myös jonkinlaiseksi pakenemiseksi. Takana ei ole pelkästään mukavia muistoja. Ehkä Jonttu saa turvaa tiedosta, että voi aina etsiä uusia reittejä, aina on vaihtoehtoja. Mutta hän havaitsee myös, että joskus tulee aika pysähtyä, kun löytää itsestään halun kiinnittyä. Rakkautta on ilmassa, tai ainakin Jonttu huomaa sen mahdollisuuden.

Kasvukertomus, ajankuva ja sukupolvikirja, mukavan persoonallisella otteella, jollainen ei ehkä loista myynnin tai palkintolistojen kärjessä mutta tuo tärkeän oman äänensä suomalaiseen kirjakuoroon, laajentaa sen äänialaa.

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin. Tammi 2011.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Donner-ryhmä

Jörn Donner -fanien ryhmä kuulostaa mukavasti hullulta, ja hauska kirjan aloittava novelli onkin. Se luo odotuksia, johon loppuosa ei ihan pysty vastaamaan. Philip Teirin novellit ovat kuitenkin huolellisesti rakenneltuja ja tarkasti kirjoitettuja, erittäin sisäsiistejä. Veikkaan, että myös kritiikit ovat tätä lajia, koska ei tarinoissa sinänsä mitään vikaa ole, vaan ne ovat fiksun tekijän fiksua jälkeä. Oma lukukokemukseni jäi kuitenkin melko ulkopuoliseksi.

Novelleista näkee, että perheellä ja suvulla on tässä elämänpiirissä iso merkitys. Piiri tuntuu välillä lähes ahdistavalta lukijasta, joka ei ole kaltaiseen yhteisöllisyyteen tottunut. Sehän tutkitusti on suomenruotsalaisten alaa, ruotsi on näiden novellien alkukieli.

Muutamassa novellissa on yllättävä loppu, useimmissa ei; juju on tilanteen ja tunnelman luomisessa. Joskus se kolahtaa, joskus ei, osa huljui haaleana ohi. Lopussa oli vielä mahdollisuus kääntää kokonaisvaikutelma plussan puolelle, mutta se menetettiin viimeisen novellin myötä. Sitä en nimittäin ymmärtänyt: miksi listata pelkoja, aikuisen, lapsen - tuntui tarpeettomalta ja keksimällä keksityltä.

Klovnin pelko
, hellan levyn päälle jättämisen pelko, pelko että vuosien myötä lihoo ja tyhmenee… ehkä tarkoitus on osoittaa, että ihmisen pelot ovat järjettömiä, maailmassa on pahempaa. Tai että pelot toteutuvat joka tapauksessa. Tai että se, mitä pelkää, ei toteudu kuitenkaan. Vai oliko novelli ironia pelon kliseille? Pahin vaihtoehto: kirjoittajan itseterapointia? En tiedä, jälkimaku ei ollut hyvä, ilman viimeistä novellia kokoelma olisi tuntunut paljon täyteläisemmältä.

Philip Teir: Donner-ryhmä. Otava 2011.