Tuulalla on kymmenvuotias poika Roope ja onnellinen liitto Harrin kanssa. Kun Tuula erosi Roopen isästä, häneltä poistettiin kohtu, joten yhteisiä lapsia Harrin kanssa ei ole tulossa, mikä vaivaa. Tuula huomaa lehdessä sijaisperheiden hakuilmoituksen, joka jää mieleen. Hän tuntee, ettei hänen hoivaamiskiintiönsä ei ole vielä täynnä, hän haluaisi auttaa, mutta myös saada Harrin kanssa yhteisen perheen. Tuumasta toimeen.
Harri ja Roope suostuvat hankkeeseen, ja pian sosiaalitädit käyvät tarkistamassa perheen soveltuvuuden. Tuulalle ja Harrille tarjotaan kahta lasta, sisarusta. Varovainen tutustuminen kahdeksanvuotiaaseen Lukeen ja viiden vanhaan Venni-tyttöön alkaa.
Aloitin kirjan uteliaana tietämään enemmän sijaisvanhemmuudesta, mutta pian tajusin, että ajatteluni lähti täysin väärästä päästä. Lapset ovat pääasia: huonosti kohdellut, pahoinpidellyt, laiminlyödyt pienet ihmiset, jotka yrittävät selvitä hengissä päivästä toiseen kurjissa oloissa. Uutisista tiedämme, että huostaan otettuja lapsia on yhä enemmän, ja kirja on tärkeä puheenvuoro heidän puolestaan.
Tämä voisi olla totta, tämä on totta. Ikävä kyllä.
Tuula ja Harri ovat onneksi tavallisen järkeviä ja kypsiä ihmisiä - tai ehkä jopa hitusen tavallista fiksumpia - jotka pystyvät ottamaan aikuisen roolin useammankin lapsen elämässä. Tarinassa on oppikirjamaisuutta: se kertoo tarkasti sijaisvanhemmuuden vaiheet sosiaalitoimiston käsittelyä myöten ja avaa myös odotuksia ja pelkoja, joita sijaislapsia harkitsevat kohtaavat. Kun Tuula miettii sijaisvanhemmuutta, hän joutuu miettimään motiivejaan ja käymään läpi omaa haavaista lapsuuttaan. Yrittääkö sijaisvanhempi kompensoida ikäviä kokemuksiaan sijaislasten kautta? Tai yrittääkö hän todistaa olevansa muita parempi ihminen, jos jaksaa huolehtia vieraiden lapsista?
Ja ehkä pahin pelko: entä jos kiinnyt lapseen, ja hänet viedään takaisin omille vanhemmilleen? Miten käy, jos et kiinnykään? Vaikeita ovat myös suhteet oikeisiin vanhempiin, joilta ei ole syytä odottaa kiitollisuutta. He pelkäävät lapsensa menetystä ja ovat yleensä pahoissa ongelmissa muutenkin, eivät ehkä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluaisi tuttavikseen, mutta tässä tilanteessa on tultava toimeen. Omat lapsetkaan eivät saa tuntea oloaan laiminlyödyiksi, joten sijaisvanhemman on venyttävä moneen.
Anna-Leena Härkösen kirjat ovat kuin jutustelua ystävän kanssa: ne kertovat isoista mutta arkisista asioista, tuntemuksista naisena, äitinä, vaimona. Hän puhuu konstailematta ja tervejärkisesti, helposti ymmärrettävästi, puheenomaisesti, jopa simppelisti. Sanojen takana ei ole syviä kaksoismerkityksiä eikä monimutkaisia ajatuskulkuja, jotka lukijan pitäisi itse oivaltaa. Näistä syistä hän ei saa hienoja kirjallisuuspalkintoja, mutta kirjat luetaan.
Lasten tilanteen takia kirja oli rankempi kokemus kuin odotin. Kirjailijan oma elämänkokemus näkyy, mutta sijaisvanhempana hän ei ole toiminut haastattelujen mukaan, eikä kirjastakaan sellaista omakohtaisuutta välittynyt, vaan enemmän opiskelun tuloksia. Taattua Härkös-tekstiä kyllä, sujuvaa tarinointia ja osuvia kommentteja, eikä haudanvakavaa, vaikkei aihe hersytä vitsinheittoon.
Mietin kirjan nimeä - vanhemmuuden happy hour? Ainakin Tuula ja Harri saivat kaksi lasta yhden ”hinnalla”. Vai tarkoittaako se hetken onnea, jonka lapset tuovat, olivatpa omia tai toisten tekemiä, lainassa joka tapauksessa.
Ehkä kirja kannustaa jonkun sijaisvanhemmuuteen, tai ainakin auttaa ymmärtämään sen, että heitä tarvitaan, eikä siihen tarvita yli-ihmisiä. Tavallisuus on arvossaan, kun lapsia kasvatetaan.
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti