lauantai 29. joulukuuta 2012

Kanssasi aina

Vielä ehtii tälle vuodelle yksi uusi Euroopan maa; yhtään kroatilaista kirjaa en ole lukenut aiemmin. Kirjailija on tosin saksalaistunut, mutta syntynyt Kroatiassa.
 
Maa on tuttu lomamatkalta, joten oli helppo sijoittaa tapahtumia mielessään upeaan maisemaan Aigeian meren rannikolle, jossa vesi on kirkkainta, mitä kuvitella voi. Ja hassua, että rakkaustarinan toisen osapuolen nimi on Luka - se on ainoa kroaattimiehen nimi, jonka olisin tiennyt. Nimittäin tv-katsojien sydämiä särkeneen Teho-osaston tohtori Lukan ansiosta. Lukaa näytellyt Goran Višnjiƈ on kotoisin samalta seudulta, ja turisteille varmaan edelleen osoitellaan hänen taloaan, kuten meille tehtiin joitakin vuosia sitten. Hvar, Makarska, Dubrovnik - tuttuja nimiä vilisee, vaikka osa kirjasta tapahtuu Pariisissa.

Lukan ja Doran tarina on elämänmittainen romanttinen love story, kliseinen ja satumainen minun makuuni, mutta onnistuu välttämään aivan pahimmat söpöilyt niin, että tarinan halusi kuitenkin tietää ja lukea loppuun asti. Kukapa ei unelmoisi kaikenvoittavasta, vastustamattomasta rakkaudesta ja ikiaikaisesta yhteydestä toiseen ihmiseen. Yhteenkuuluvuudesta, jonka voi rikkoa vain - niin, mikä?

Arki ei ole vaaleanpunaista Lukalle ja Dorallekaan. On velvollisuuksia ja vääriä valintoja. Surkeita ajoituksia. Ja silti...

Teksti on hyvin tunnepitoista. Tilanteita kuvataan lähes luettelomaisesti, sanoja, tekemisiä, lyhyitä lauseita. Tämä saa lukemisen hieman katkeilevaksi, töksähteleväksi. Jopa naiivin tuntuiseksi. Pablo Nerudan runoja siteerataan usein. Tunnelman kuvaus on tärkeintä, mutta syvälle tämä ei koskettanut, jäi näytelmäksi jossain kaukana, ja näyttelijät pysyivät tuntemattomina.

Romanssin nälkäisille ja runollisen romanttisen viihteen ystäville.

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Luettua, Liinan lukupäiväkirja.

Nataša Dragniƈ: Kanssasi aina. Otava 2012. Suomentanut Tiina Hakala.


 









perjantai 21. joulukuuta 2012

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 
Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on
esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli
vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012

torstai 20. joulukuuta 2012

Ihmissyöjän ystävyys

Olen tosi iloinen, että tartuin Ihmissyöjän ystävyyteen, vaikka arviot ovat olleet ristiriitaisia. Marjo Niemen edellinen kirja Miten niin valo jäi mieleen oudon hykerryttävänä, ja sama tyyli jatkuu tässä, onneksi.

Memmie päättää kirjoittaa romaanin. Eikä mitä tahansa, vaan suurromaanin. Poeettisen allegorian Euroopan historiasta, hän kertoo. Kirja alkaisi komeasti vedessä kelluvasta naisesta. "Minä en todellakaan aio kirjoittaa omasta elämästäni, sillä elämä on naurettava vitsi kirjallisuuden rinnalla."

Kirjailija on vihainen nuori nainen; hän vihaa ihmisiä, rikkaita etenkin, ja ainakin kaikkia  eurooppalaisia, jotka ovat tappaneet juutalaisia ja afrikkalaisia maailman sivu, rahan haalimiseksi. Lisäksi kirjailija on masentunut, koska hänen paras ystävänsä Sonja teki itsemurhan, ja muutenkin hän kokee olevansa pahasti kohtalon kolhima (ja ehkä onkin). Hedelmälliset lähtökohdat siis romaanin luomiseen?

Lapsuus juoppojen köyhänä tyttärenä ei ole kehuttava, ja tyttö on ponnistellut kovasti karistaakseen sen taakseen, turhaan tietysti. Sonjan kuoleman jälkeen todellisuus lyö takaisin. "Lapsena jostain ihmeellisestä syystä minulla vielä oli haaveita ihmisestä; uskoin, että paskaa sikiää vain minun elämänpiirissäni, muualla on paremmin. Onneksi en tiennyt vielä, olisin kävellyt heti mereen."

Hän tuskailee ihmisen pahuutta, itseään. Ja epäilee välillä, että ehkä hän sittenkin välittää ihmisistä, vaikka "se on hiukan paha juttu, että tekee mieli lyödä kaveria." Huonoitsetuntoisen ihmisen tavoin hän on välillä mielestään ainoa hyvä, välillä pahin kaikista. Mieli järkkyy ja heiluu rajoilla. Yksin on vaikea rajata itseään. Kirjoittaminen on purkautumistie, hengitysreikä ja terapia. Amen.

"Miksen voi vain istua kotona ja kirjoittaa? Miksi minun pitää kirjoittaa taas kerran niin kauheata kirjaa, etten pysty kirjoittamaan sitä pitkiä aikoja kerrallaan? Milloin opin kestämään nämä kaksi tilaa: a) kun kirjoitan, ja b) kun en kirjoita? Miksen voisi antaa historian jo olla ... Mitä se minulle kuuluu?... Miksi avata historiankirjat kun voi avata vaatekaappinsa?"

Sonja oli ökyperheestä, joka tarjoilee sokerileivoksia. Sonjan veli yrittää ottaa kontaktia, mutta kirjailija ei alennu yhteisiin surusessioihin. "Että ottaa nuppiin rikas avuton. Pakko kai sitä on jeesata." Oma kirja etenee: se kertoo Maurista, joka on lääkäri Lapinlahden kuolevassa mielisairaalassa. Kirjaansa Memmie heijastaa omat tuntemuksensa, mutta 55-vuotiaan miehen kautta, mikä tuo hienoa vastakohtaa nuoren rätisevään elämänraivoon - ja lepokohtia lukijalle, siis Niemen kirjan lukijalle. Mauri on yksinäinen mies, omasta syystään. Hän osaa auttaa vain potilaitaan. Siinä missä Memmie muistaa kaiken Euroopan historiasta, Maurin viimeinen potilas ei muista mitään, edes itseään. Hän on kadonnut kokonaan.

Sonjan kuolema on Memmielle käännekohta - se piste, jossa näkee kaiken uusin silmin. Omasta tulevaisuudestaan kirjailija ei puhu, vaikka taitaa toivoa sen olevan olemassa. Menneessä ja nykyisyydessä on  tarpeeksi. Kiinnekohtia haetaan, mutta vedessä pyristellessä se on vaikeaa.

Teksti on Niemen tapaan yllätyksellistä, usein naurattavaa, vaikka aiheet ovat synkkiä. Ylilyöntejä on paljon, Memmie vetää kaiken överiksi. Häntä ei voi olla symppaamatta. Tsemppiä tyttö, sinä pärjäät (toivon!). Tiivistys loppupuolella ei olisi pahitteeksi: omalaatuista huumoria ja symboliikkaa on vaikea pitää kiinnostavasti yllä lähes 400 sivua. Mutta kyllä tästä mentiin jostakin jonnekin; tiedän kyllä mistä, mutta en ole ihan varma minne.

Arvio Kiiltomato.netissä.

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Teos 2012.










tiistai 18. joulukuuta 2012

Talvipäiväkirja


Paul Auster katsoi 64-vuotiaana olevansa sopivan ikäinen muistelmien julkaisuun. Mikäpä siinä, kyllä meitä Austerinsa lukeneita kiinnostaa kuulla, miten mies tähän jamaan on päätynyt. Ja miten perus-nykkiläinen elää. Toivottavasti muisteluinnostus ei enteile huonoa kuntoa tai muuta uran- tai elämänmuutosta - lienee vain sopiva aika, kun vielä muistaa jotain muisteltavaa. Kuten hän itse sanoo: "Puhu nyt ennen kuin on liian myöhäistä ja toivo sitten voivasi jatkaa puhumista, kunnes mitään sanottavaa ei enää ole."

Muistelmia lukiessa minulle tulee usein seiskapäiväinen olo; tirkistelen tässä jonkun intiimeihin asioihin. Mutta lohduttaudun sillä, että taiteilija itse on julkaistavat asiat valinnut ja halunnut jakaa.

Eikä Auster turhia kursaile. Hän kertoo elämäntarinansa alusta tähän asti - myös niitä intiimejä ja hyvin fyysisiä yksityiskohtia - räväkästi, hauskasti, haikeasti ja jopa rehellisen tuntuisesti, niin mokat kuin muuten vain harmittavat asiat (tietenkään emme tiedä, miten paljon jää kertomatta). Hajanaisia mielikuvia kolmen, neljän iästä alkaen. Kolhuja, lääkärireissuja, tappeluita, ikuisia arpia. Baseball-innostus. Tärkeistä tärkein äiti ja yksi hullu isoäiti - mutta etenkin muut naissukupuolen edustajat, joista Auster oli kiinnostunut jo nuoresta, ja selvästi usein heidän suosiossaan. Ensimmäiset tyttöystävät, abortti, joka kalvaa vieläkin mieltä, opiskeluja, kirjoittamista, muuttoja. Paljon osoitteita, joita Auster listaa, ja kuvailee asuntoja muistiinpanomaisesti.

Ensimmäinen puolisko on tavanomaisempaa pojan kasvutarinaa. Toinen puoli kirjaa on minusta kiinnostavampi: enemmän aikuisen elämää ja suuri rakkaus, toinen avioliitto (ensimmäinen oli nopea nuoruuden kokeilu), Siri Hustvedt. Rakkaudentunnustusta on hienoa lukea. Auster ei jätä epäilyksen sijaa siitä, etteikö tämä ole hänen elämänsä nainen. Äidin lisäksi: äidin kuolemasta alkavat paniikkikohtaukset. Kirja ei kuitenkaan etene tylsän kronologisesti, vaikka se löyhästi ikäkausia seuraileekin; ajatuksia ja siirtymiä eri aikakausista on kautta kirjan. Sen jaksaa lukea, kun jaksottaa lukemisen sopivasti, teksti on yhtä pötköä, ilman lukuja ja kappaleita.

Tuttuja ikääntymisen merkkejä ja mietteitä. Heräilyä aamuyöllä, sukulaisten muistelua, jotain kaduttavaakin, kun tajuaa nuoruuden tyhmyytensä. Kiitollisuutta perheestä. Säikähdys liikenneonnettomuudessa, joka olisi voinut tappaa rakkaat. Sen jälkeen Auster ei ole ajanut.

Isoäidin sanat tyttärelleen isoisästä huvittivat häntä - ja lukijaa - suuresti. Miten monesta miehestä voisi sanoa samaa! "Isäsi olisi suurenmoinen mies - jos hän vain olisi toisenlainen."

Talvipäiväkirja on yllättävän vähän "kirjallinen". Auster keskittyy henkilökohtaiseen elämäänsä, ei uraansa. Ikään kuin kirja olisi omille jälkipolville tehty, ei kirjallisuuden tutkijoille - ne tiedot löytyvät muualtakin. Älykästä jutustelua muistelemisen lomassa. Hän kertoo tarinan miehestä, joka sai kuulla kuolevansa pian - pahaenteistä? Paheistaan, viinistä ja tupakasta, hän ei silti aio luopua, vaikka ajan rajallisuus selvästi mietityttää.

Kirjasta jäi sympaattinen ja hymyilevä jälkimaku, vaikkei se suuria järistyksiä herättänytkään. Tuulia on kirjoittanut hienon arvion hurmaavana pitämästään kirjasta. Sanna tunnustautuu Auster-faniksi Luettua-blogissa. Leena Lumi löysi paljon yhteistä omaankin elämäänsä, kuten hyvän avioliiton aineksia.
  
Paul Auster: Talvipäiväkirja. Tammen Keltainen kirjasto 2012. Suomentanut Erkki Jukarainen.


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Jää


Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa siitä, minkä hän läpikotaisin tuntee, omasta elinpiiristään ja alkukodistaan: merestä, saaristosta, suomenruotsalaisista pienessä kylässä, pappisperheestä. Vaikka Jää ei ole suoranainen muistelmateos, se on niin todenmakuinen kuin romaani voi olla. Tämän luulen olevan yksi syy siihen, miksi kirja on tehnyt suuren vaikutuksen lukijoihin Finlandia-palkinnon valitsijaa myöten. Toinen syy on se, että kirja on viisas ja vaikuttava parhaan tarinankerronnan perinteen hengessä.

Nuori pastori Petter vaimoineen ja tyttärineen saapuu Luodoille kirkon virkaan. He perustavat kodin, kotiutuvat ja juurtuvat. Kirja kuvaa tarkasti sotien jälkeisen ajan elämänmenoa saaristossa: niin venematkat ja vierailut mantereelle, perhe- ja kirkkojuhlat kuin elannon hankkimiseen liittyvät toimet selostetaan yksityiskohtaisesti. Säätä seurataan koko ajan tarkasti, ollaanhan Luodoilla luonnon armoilla - ja Jumalan.

Kirkko ja uskonto ovat isossa roolissa, samoin yhteisö: yhteisöllisyys onkin yksi suuri kirjan teema. Suomenruotsalaisilla sen sanotaan olevan muutenkin vahva, ja täällä luonnostaan, jo maantieteen takia. Petteristä ja Monasta on helppo pitää. He ovat myönteisiä, fiksuja ihmisiä, jotka eivät valita, eivät tuomitse ketään eivätkä ole ylimielisiä, vaan pyrkivät hoitamaan työnsä ja perheensä parhaalla mahdollisella tavalla. Perhe elää ruuhkavuosiaan, mutta he osaavat olla kiitollisia, huomioida kanssaihmiset ja toisensakin kaiken kiireen keskellä. Työ ja velvollisuudet otetaan vakavasti, opiskellaan ja opitaan tosissaan, mutta myös elämästä nauttimista suvaitaan ja rohkaistaan. Nyt puhutaan yhteisöllisyyden noususta; Petter ja Mona naapureineen ja sukulaisineen elivät sitä käytännössä jo tuolloin.

Lapset tuovat iloa; etenkin esikoisesta Sannasta puhutaan paljon, hän lienee kirjailijan omakuva: Lundberg on haastatteluissa kertonut perheen tarinan pohjautuvan omaansa, jossa isä toimi pappina Kökarilla. Muuten tuskin tuona aikana lapsilla olisi niin suuri rooli - tai ehkä perhe oli edelläkävijä tässäkin mielessä.

Idylli tuntuu suorastaan liian täydelliseltä, vaikkei henkilöitä kuvatakaan pyhimysmäisiksi. Kerrotaan myös ristiriidoista ja arjen hassuista sattumuksista.Vakavampiakin suruja tavataan muun muassa lääkärin, Neuvostoliitosta tulleen Irinan, myötä. Sota seurauksineen on vielä kovin lähellä, vaikka elämää halutaan rakentaa nyt uusin voimin, uudella motivaatiolla, tulevaisuuteen tarmokkaasti tähdäten. Kohtalo näyttää kuitenkin myös nurjan puolensa nuorelle perheelle ja koko yhteisölle.

Rehellisyyden nimissä; tuskin olisin kirjaa lukenut, jos se ei olisi voittanut Finlandiaa. Sen enempää kirkko kuin saaristolaiselämäkaan ei kiehdo, eivätkä polveilevat, runsaat sukutarinat. Yhden Lundbergin kirjan olen aiemmin lukenut pikakelauksella, kun en jaksanut paneutua verkkaiseen kerrontaan ja henkilöiden mietiskeleviin pohdintoihin. Jää sisältää myös nämä, mutta ainakin minulle sopivammin annosteltuna, siis helpompilukuisena. Paneutumista se silti vaatii - on maltettava antaa tarinan viedä, vaikka etenkin alussa se tuntui, no, junnaavalta, ja teki mieli hyppiä kärsimättömästi eteenpäin. Keskittyminen kuitenkin palkitsi: kun lukee tarkkaa kuvausta jostain arkisesta toimesta, vaikka muuttamisesta, ruuanlaitosta tai kirkonmenoista kaikkine detaljeineen, pääsee ajan tunnelmaan ja tilanteisiin kiinni konkreettisesti, vaikkei meno sähäkkää olekaan. Se luo jonkinlaista levollisuutta ja lohtua, tuttuutta, ehkä muistojen häiveitä - yllättäviä tuntemuksia kaiken keskellä. Viisaus on sana, joka nousee mieleen; ajattomuus, liepeessä käytetty "ikiaikaisuus"; tarkoitamme varmaan kaikki samaa asiaa. Vilahdusta jostain ihmistä isommasta ja pysyvämmästä.

Kenelle sopii? Saaristolaiselämää ja merta rakastaville, sukusaagojen suosijalle, runsaiden tunnelmien ja koskettavien, kestävien tarinoiden ystäville, menneestä kertovien lukuromaanien ahmijoille. Ei nopeille silmäilijöille, erikoisuuksia hakevalle eikä perinteitä vieroksuville.

Blogiarvioita löytyy runsaasti ja blogeissa lisää linkkejä: Sinisen linnan kirjasto oli etujoukoissa, samoin Lumiomena, Luetut ja lukemattomat löysi tämän äskettäin, Kirsin kirjanurkka ja Lukutuulia Finlandia-palkinnon selvittyä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Leena Vallisaari.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Popula

Popula tarkoittaa väkijoukkoa. Pirjo Hassisen kirjassa se on nimi oikeistopopulistiselle puolueelle, jonka karismaattinen vetäjä ja selkeä poliittinen linja - mamut ulos - saa helposti mukaan laajoja joukkoja tavallisesta kansasta, lähiöistä, pimeiltä kujilta, syrjäytyneiden parista.

Perttu on yksi heistä; työttömäksi jäävä iso ja lihaksikas portsari. Pertun naapuri Pirjo on ikääntyvä rouva, joka asuu yksin, harrastaa maalausta ja haaveilee. Molemmat ovat yksinäisiä, pettyneitä ja hukassa, ja he yrittävät omilla keinoillaan saada kiinni elämän syrjästä. Perttu ja Pirjo saavat toisiltaan jotain tarvitsemaansa, mutta kuvio mutkistuu, kun Perttu löytää paikkansa  puolueen johdon palveluksessa.

Pirjon tytär Rita on naimisissa, mutta ei ongelmitta. Hän etsii itseään ja rooliaan kivuliaasti leskimiehen vaimona, äitipuolena ja Pirjon tyttärenä, etenkin miehen adoptoituun teinityttäreen, Tuuliaan, on vaikea suhtautua. Tuulia nousee tarinassa tärkeäksi hahmoksi, johon monen henkilön tunteet peilautuvat, sekä hyvässä että pahassa.

Kirja liikkuu yhteiskunnan mustissa ilmiöissä, mutta ei ole mikään arkirealismin esimerkki (toivon). Paremminkin se tuo lukijan eteen reuna-alueita ja ääri-ilmiöitä, joista ei haluaisi tietää mitään, ei edes myöntää niiden olemassaoloa. Väkivaltaa, rikollisuutta ja hyväksikäyttöä, sekä henkistä että fyysistä. Mutta ne ovat - sille emme voi mitään, eikä silmien sulkeminen niitä poista.

Pirjo Hassisen kirjat eivät ole helpoimmasta päästä; ainakin minulla on käsitys, että niitä täytyy lukea huolella, jotta saa ajatuksen irti joskus täysin omia omalaatuisia reittejään retkeilevistä kappaleista. Persoonallinen tyyli sopii hienosti tähän kirjaan ja aiheeseen, ja pidin tästä enemmän kuin aiemmista lukemistani.

Vahva tarina on mustanpuhuva, mutta siinä on myös synkän huumorin pilkahduksia ja mainioita havaintoja. Hurja kirja ja ajankuva, joka vaikuttaa.

Pirjo Hassinen: Popula. Otava 2012.

Arvioita myös: Mari A. ja Ilselä.












tiistai 11. joulukuuta 2012

Maihinnousu

Julie on nelikymppinen ranskalaisnainen, jolla menee kurjasti: aviomiehellä on toinen ja lapsella todetaan leukemia. Työkseen Julia opastaa turisteja Normandian maihinnousun maisemissa ja kertaa kuulijoille sodan tapahtumia, jotka hän tuntee perusteellisesti. Historiallinen taistelu kertautuu hänen omassa elämässään monen rintaman kamppailuna.

Spoilausta tulossa! Yleensä en kerro kirjojen tapahtumia, mutta nyt osa pakosti paljastuu, koska juoni on tässä yhtä kuin päähenkilö. Ja se leimaa koko kirjaa, sillä näkökulma on vain ja yksin Julien. Muiden henkilöiden nahkoihin ei mennä, vaan listataan Julien tunteita ja ajatuksia, jotka käyvät läpi Emman sairautta ja loittonevaa aviomiestä. Julie miettii tuskaisena, onko hän syypää lapsen sairauteen, kuoleeko Emma, hajoaako kaikki. Hän on katkera Henrille, koska ei osannut aavistaa tulevaa, vaan oli tyytyväinen ja huoleton, "kunnes ajattelin toisin."

Sairaus on pahin yllätys, sairauskertomus tylyä sytostaatteineen, hiustenlähtöineen ja bakteeripelkoineen. Jo se yksin olisi kova koettelemus. Lisäksi miehen käytös on julman tuntuista, ja kahden läheisen suhteen muutos yhtäaikaa on melkein liikaa yhdelle naiselle. Mutta silti lukijan perspektiivistä jotain puuttuu: sen enempää lapsen, miehen tai muidenkaan tuntemuksia ei kuvata eikä noteerata, vaan kaikki tapahtuu suhteessa Julieen itseensä. Sairauskertomuskin tuntuu vain taustalta sille, miten Julie ajattelee ja toimii, ei ihan todelliselta. (En siis lukiessa edes muistanut todellisuuspohjaa, josta kohkattiin syksyllä. Joten ei sillä lukijan kannalta väliä, mistä aihe lähtee.)

Julien ajatuksia on pyritty kuvaamaan todenmukaisesti, mikä on hyvä. On ymmärrettävää, että hän pelkää kuollakseen tytön menettämistä ja haluaa omia tämän niin, että on mustasukkainen sairaanhoitajallekin. On ymmärrettävää, että hän on hädissään, väsynyt, sekava ja irrationaalinen. Mutta vaikeasta tilanteestaan ja inhimillisyyden pilkahduksista huolimatta Julie ei herätä halua tuntea häntä paremmin. Hän on täysin itseensä käpertynyt: ei ole ystävää, kenelle soittaa - Idols-laulaja tv:ssä taitaa olla läheisin. Julie ei esimerkiksi halua antaa anoppinsa olla mukana lapsenlapsensa elämässä. Hän vertaa koko ajan itseään muihin, kilpailee, miettii mitä muut ajattelevat. Jopa asumismuoto on hänelle kilpailu, ei oma valinta: omakotitalo on voittajien, kerrostalo häviäjien. "Avioero on puhdas tappio. Minä hävisin, Henri voitti." Hän pelkää Henrin uuden tyttöystävän vievän hänen paikkansa myös Emman mielessä. Lapsi on kilpailun kohde ja jopa väline: äiti kyselee lapselta, onko isin mukana sairaalassa käynyt vieras nainen! Julien itsekkyys ja oman arviointikyvyn puute alkoi jo ärsyttää.

Rohkea ratkaisu kirjailijalta pitäytyä vain yhdessä näkemyksessä ja antaa lukijalle vapaus päätellä loput. Kuten miksi avioliiton kävi kuten kävi. Tai miksi Julie on niin yksinäinen. Ehkä haluttiin kuvata myös ajattelun kaventumista, pelkistymistä, kun ihminen kohtaa suuria vaikeuksia. Romaanihenkilön ei tietysti tarvitsekaan olla mukava tai fiksu tai sympaattinen. Ongelmaksi itse koin sen, ettei Julie ole kovin kiinnostava. Minua vaivasi, ettei hän edennyt kirjassa mihinkään. Enkä oikein päässyt eroon ärtymyksestä, niin että olisin voinut lukea kirjan kirjana. Jälkimaku saattaisi parantua toisen lukukerran jälkeen.

Tekstinä kirja on täpäkän tarkka ja nopealukuinen - ja kova, kuten Jaana osuvasti sanoo. Lyhyitä lauseita, kevyitä kappaleita, sujuvaksi huolella rakennettu. Maria piti, samoin Mari A ja moni muu. Hannaa ei kirja koskettanut. Ei minuakaan.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.

torstai 6. joulukuuta 2012

Eric Eno Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä


Eric Enno Tamm teki huikean matkan Venäjälle ja Kiinaan sekä huikean kirjan matkastaan. Hän noudattelee mahdollisimman tarkasti samaa reittiä kuin Mannerheim reilut sata vuotta sitten, Pietarista Pekingiin. Mannerheim oli tutkimassa alueen poliittista tilannetta Pietarin toimeksiannosta sotaan valmistautumisen kannalta, kansatieteilijäksi ja tutkijaksi naamioituneena. Vironkanadalainen Tamm oli myös ”viaton matkailija”, kirjailijuudestaan hän ei viranomaisille hiiskunut: Kiinaan matkustusluvan saaminen ei silti ollut helppoa. Mannerheim matkusti kaksi vuotta, 1906-1908, Tammin puolen vuoden matka alkoi 2006.

Tamm peilaa maiden tämän päivän tilannetta Mannerheimin aikaiseen, apunaan Mannerheimin matkapäiväkirjat. Hykerryttävästi hän osoittaa yhtäläisyyksiä ja eroja, ja molempia riittää - yhtäläisyyksiä yllättävän paljon. Isommat valtiot haluavat edelleen sulauttaa pienet kansat, jotka taistelevat itsenäisyytensä puolesta. Kiinassa kuohui ja suuri vallankumous lähestyi 1900-luvun alussa, ja nytkin Kiinan yhteiskunta on muuttumassa nopeasti tekniikan kehityksen ja elintason nousun myötä. Hallinnon valta murenee, tiedonkulku avautuu. Kiinassa yritettiin (turhaan) aikoinaan sensuroida miljoonat postipaketit, tänään verkkoliikenne. Ja niin edelleen.

Rajaseudut, joilla molemmat matkalaiset kulkevat, eivät ole turistien aluetta: maiden nimet  Venäjällä - kuten Turkmenistan, Uzbekistan, Kirgisia - herättävät lähinnä epämääräisiä mielikuvia turkishattuisista, lihaksikkaista asukkaista ja kaikuja sotaisista kahakoista, joten kirja toi paljon tietoa siitä, millaista maissa todella on. Ja se todellisuus on hämmästyttävä. Olot eivät ole hääppöiset; infraa ei juuri ole, korruptio ja poliittinen mielivalta kukoistavat, joten monet asiat ovat lintukodostamme katsottuna surrealistisia. Savesta, aaltopellistä ja laudoissa kyhätty hökkeli saattaa olla kiiltävän valkoisen uuden BMW:n omistajan koti. Keskellä erämaata on pilvenpiirtäjiä, joiden vieressä ihmiset asuvat jurtissa. 

Länsi-Kiinassa Kashgaria lähestyttäessä Markus Nummensa lukeneet ovat erittäin hereillä. Kyllä, Tamm tuntee myös Kiinalaisen puutarhan! Paikka tuntui heti lukijasta tutulta, samoin uiguurien kansa. Tamm onnistui usein löytämään ihmisiä, jotka tietävät Mannerheimin ainakin nimeltä. Uiguurit jopa järjestivät Mannerheim-symposiumin, johon Tamm osallistui! Kiinalaiset ihailevat Mannerheimia, mikä Tammin mielestä on ironista: käyttihän Mannerheim elämänsä kommunismia vastaan taistellakseen. Mutta sekä maa että kirja ovat täynnä vastaavia hämmästyttäviä ristiriitoja. Länsimainen logiikka ei täällä toimi, ja näkymät ovat ällistyttävät. Vastaan saattaa tulla vaikka Las Vegasin kopio. Vakoojia ja aseella uhkailua. Ihmisten keittämistä. Kiinalaisia transuja. 40 metriä korkeita buddhapatsaita. Aasinlannan keräyksellä eläviä köyhiä.

Kiinalaisten loistava historia keksijöinä on takanapäin: nyt heitä harmittaa, kun Nobeleita ei ole herunut. Vaikka he ovat maailman johtavia monella saralla ainakin määrällisesti ja tekevät virhettömän kopion asiasta kuin asiasta, omat innovaatiot ovat vähissä. Tamm arvioi sen johtuvan muun muassa hallinnon liian tiukasta sensuurista ja ohjailusta - omaa ajattelua ei ole rohkaistu.

Hurja on myös mittakaava. Kaikki on tuhatkertaista. Kun Kiinassa 1900-luvun alussa päätettiin panostaa koulutukseen arkkivihollisen Japanin esimerkkiä seuraten, avattiin tuota pikaa 40 000 koulua, joissa oli yli miljoona opiskelijaa. Öljy- ja kemianteollisuuden maailman korkeimmat tuotantomäärät, jotka aiheuttavat myös massiiviset ympäristöhaitat ja maailman ehkä likaisimmat kaupungit. Ja niin edelleen.

Hämmästellä voi myös etenkin Mannerheimin fyysistä ja henkistä kuntoa: hän matkusti kaksi vuotta ratsain, niin tasangolla kuin jäätikköisillä vuorilla, ja ratsastuspäivän päätteeksi hän saattoi vielä metsästellä - se oli hänen intohimonsa, jonka takia joskus jopa varsinainen tehtävä sai jäädä sivuun. Reumatismi vaivasi, ruokahuolto takkuili, sotaisuudet uhkasivat. Silti hän onnistui tehtävässään ja lisäksi keräämään runsaasti kansatieteellistä aineistoa, ilman tutkijakoulutusta. Ei Tamminkaan matka ollut helppo, ja hengenlähtö siinäkin oli joskus lähellä. Onnea oli molemmilla miehillä matkassa, oman taidon ja kunnon lisäksi.

Mikäpä sopisi itsenäisyyspäivän postaukseen paremmin kuin Mannerheim, joka aina kiehtoo suomalaisia niin faktan kuin fiktionkin alueella. Eeva-Kaarina Arosen loistava Kallorumpu on esimerkki jälkimmäisestä. Tammin kirjassa on viitisensataa sivua, ja sen lukeminen on hidasta, sillä se sisältää valtavasti tietoa selostaessaan kahta matkaa ja aikakautta yhtä aikaa. Nimiä on paljon. Paikkoja, kieliä, kansallisuuksia, uskontoja. Lukijaa palvelee erinomaisesti kartasto, joka osoittaa, missä mennään. Kirjassa on myös laaja hakemisto ja viiteluettelo. Kaiken kaikkiaan kirja on  mahtava tietopaketti, jonka tutkimiseen menee aikaa, mutta se kannattaa. Hätäisesti tai pikku pätkissä sitä ei kannata lukea, vaan syventymällä pääsee parhaiten tunnelmaan ja imuun - ainakin minulla se toimi näin. Työmatkakirjaksi tai nopeaan lukaisuun tämä ei sovellu.

Yksi Tammin matkan tavoite oli yhteisen reitin ja kokemusten kautta oppia tuntemaan Mannerheimia ihmisenä. Onnistuiko hän? Sen voi jokainen lukea itse kirjasta, jota minä luin lähinnä henkeä pidätellen, romaanimaisesti: eksoottiset maisemat kiihottavat mielikuvitusta ja välillä oli vaikea uskoa lukevansa tosikertomusta.

Suosittelen Mannerheimista tietoa janoaville, Kiinasta kiinnostuneille, itäisestä eksotiikasta lumoutuville, yhteiskuntien ja maailmantalouden kehittymistä pohtiville, matkoista ja historiasta nauttiville.

Kirjailijan haastattelu Areenassa.

Eric Enno Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä. Otava 2012.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Dora, Doraa ei tarvitse pitkälle lukea, kun tajuaa, miksi se on Finlandia-palkintoehdokas. Väkivahva tunnelma ja tarina koukuttavat lukijan heti.

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer on 1943 käymässä Suomessa, Saksan liittolaismaassa. Hän vastaa natsiarmeijan tarvikkeista ja haluaa varmistaa ammuksiin tarvittavan nikkelin saannin Petsamon kaivoksesta. Seurueeseen kuuluu enemmänkin väkeä, mutta Speerin lisäksi tarinaa kertovat sihteeri Annemarie, suomalainen tulkki sekä taikuri, joka haalittiin mukaan sotilaiden viihdytystarpeita varten. Jo se on merkityksellistä ja osoittaa hierarkian, miten henkilöt esitellään; kahden jälkimmäisen "alemman luokan edustajan" nimeä ei kiirehditä kertomaan.

Keskiössä on Speer, ylhäinen upseeri ja ylin johtaja, jonka aivoituksia seurataan tarkkaan: lukijaa kylmää, niin näennäisen järkevä mutta mielipuolinen, karmiva ja tunteeton hänen ajatusmaailmansa on. Natsien filosofia, suuruudenhulluus ja Hitlerin henkinen voima - hän on koko ajan läsnä - kuvataan vähäeleisesti mutta tarkkanäköisesti ja armottomasti. Samoin kuin Speerin oman psyyken kehitys, menneestä nykyiseen ja tulevaan, kirjan nykyhetkeen verraten.

Tarina sijoittuu ajankohtaan, jolloin Hitler vielä suunnitteli valtaavansa Venäjän tuota pikaa ja rakensi kiivaasti V2-asettaan ja juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua. Koska lukija tietää, mitä oikeasti tämän jälkeen tapahtui, se tuo oman ulottuvuutensa tarinaan. Mikä ei tippaakaan vähennä kirjan synkän kihelmöivää jännitettä, päinvastoin.

Annemarie on viileän tehokas arjalainen nainen; kaunis ja viisas, joka ymmärtää olla liikoja kyseenalaistamatta. Hän saa käytännön asiat sujumaan vaivattomasti, mutta lopulta hänenkin siloinen kuorensa alkaa murtua, karut olosuhteet ja sotapaineet tekevät tehtävänsä. Annemariesta tuli mieleen Hitlerin sihteeri, joka oli todellinen henkilö; heissä ja heidän työssään on paljon samaa.

Tulkki nousee tärkeään sivurooliin. Hän ja taikuri kertovat tarinaa omalta kannaltaan, mikä laajentaa lukijan näkökenttää tapahtumiin - kukaan tarinan henkilöistä ei näe koko kuvaa. Miten erilaisena matka eri ihmisille näyttäytyykään. Yhteistä kaikille on pelko hengen ja terveyden puolesta, sekä ylempien pelko. Kaikki henkilöt ovat eläviä, pelottavan todellisia malliesimerkkejä ääriolosuhteissa kovan paineen alla toimimisesta. Miten käy, kun sivistyksen silaus alkaa rakoilla ja perustarpeet ja vietit saavat vallan.

Hurja, karmiva tarina, ja kuten sotakuvaukset parhaimmillaan, tämäkin saa toteamaan sodan mielettömyyden, jälleen kerran.

Arvio Hesarissa ja Lumiomenalla.

LUE MYÖS:
Paula Havasteen Yhden toivon tie. Se kertoo samoista ajoista, vähän tämän jälkeen.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012.









keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kolme nopeaa

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa puhdas vesi on tarkoin säännelty luonnonvara ja meistä on muistona saastuneiden maiden, kituvan luonnon ja niukkuuden lisäksi vain kaatopaikat valtavine muovikasoineen. Energiaa säännöstellään, viranomaiset ohjaavat tiukasti kansalaistensa tekemisiä, vesirikkomuksista rangaistaan jopa teloituksin.

Noria on teemestarien sukua. Hän asuu jossain pohjoisessa Suomessa, jossa vielä kerrotaan legendaa jäästä, joka joskus peitti ison alan maapallosta, ja jatkaa tinkimättömästi sukunsa perinnettä. Ei mikään hauska tarina, mutta teksti on kaunista ja hiottua. Esikoiskirjan kömpelyyksiä tai hurjia scifi-revittelyjä ei onneksi löydy. Yllättävää on kahvinjanoisten suomalaisten muuttuminen teeseremonioita kunnioittavaksi kansakunnaksi, mutta kuka tietää. Ehkä kahvipensaat katoavat.

Vaikkei olisi fantasian ystävä, tämän voi lukea perushyvänä romaanina äärioloista ja perinteen voimasta. Ja yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuutena, kannanottona luonnon puolesta - karmeat Talvivaara-uutiset ovat tuoneet kirjan mieleen monta kertaa. Sopii kaikenikäisille, vaikka tarjoillaan YA-kategoriaan, ja ehkä nuoret aikuiset otollisimpia lukijoita ovatkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012.

Itärannan esikoiskirja sai tänään Kalevi Jäntin palkinnon. Aiemmin tänä vuonna se voitti Teoksen scifi- ja fantasiakirjapalkinnon, kuten Jenni arviossaan kertoo.


Hitlerin kylkiluu on Pete Suhosen esikoinen, veijariromaani, joka on monin tavoin ajan hermolla. Sauli Niinistö on kirjassa jo presidentti, Katainen pääministeri, ja uusi äärioikeistolainen Hitleriä ihannoiva veljeskunta perustetaan suomalaisuutta ja puhtaan kansan aatetta puolustamaan.

Perustajat Muttilainen, Parviainen ja Hildén uskovat, että Hitlerin kuolemasta ei ole kerrottu totuutta, ja selvittelevät tai paremminkin mutkistavat tätäkin asiaa, monen muun touhuilunsa lomansa. Tavisäijät alkavat rikkoa rajoja, elävät ehkä juuri niin kuin moni mies haaveilisi - yhteiskunnan sääntöjä uhmaten, tasaisesti viinaa ja seksipalveluja nauttien, rohkeasti reissaten ja hyvisi katsomiensa asioiden puolesta rötöstellen, kuten pissimällä ruotsalaisen seurueen veneen polttoainetankkiin. Elämäntapaa ei silti ihannoida, putkeen ei kavereilla todellakaan mene.

Kirja oli luettava, kun siitä paljon puhuttiin ja omalta mukavuusalueelta poikkeamista tuli jo suorastaan haaste. Muutama kohta hymyilytti ja pari nasevaa aforismityyppistä ajatusta huvitti, muuten en saanut tästä hauskuutta tai muutakaan suurta elämystä irti, paitsi kärsimättömyyden loppua kohti, kun juttu tuntui pitkittyvän. Henkilöitä ja tapahtumia oli jo liikaa, ja käänteistä osa meni hoppuillessa ohi. Mutta kirja ei varmasti ole suunnattu tädille, joka ei ole luontaisesti tämän lajityypin ystävä; en saa luettua Tervoja ja Paasilinnatkin ovat jääneet huonolle. Jos näistä pitää, todennäköisesti tämäkin kirja kolahtaa.

Teksti on hyvin tehty ja toimitettu, ja kirja on lajinsa kelpo edustaja. Itse luin reilusti yli puolet sujuvasti, loppu oli suorittamista.

Arvio ja hauskaa keskustelua Booksyn blogissa ja Sallalla, joka mainitsee lajiesimerkkeinä Juha Vuorisen ja Veikko Huovisen.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY 2012.

Tähdenpeitto on sympaattinen, todentuntuinen ja rankkakin, mutta ei liian inhorealistinen tarina kahdesta lukiolaisesta, Riinasta ja Joonasta. He eivät tunne toisiaan, mutta heillä on paljon yhteistä, jos kohta erojakin. Ehkä sittenkin enemmän eroja. Lukija voi heidän tarinoitaan vertailla ja miettiä, mitä sitten, jos asiat olisivat toisin. Jos Riinalla olisi kotona toisin. Jos Joonalle kävisi toisin. Jos... 

Kirja on kuulas kuin kotimainen omena. Nuorten kirja, ja nuoruudesta kauniisti kertova kirja myös meille muille. Lukijalle jää haikea mutta hyvä mieli.

Kirsin kirjanurkassa sanotaan kaikki tärkeä tästä kirjasta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012.



tiistai 20. marraskuuta 2012

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Makinen tapa rinnastaa kaunista kieltä, kauniita, koristeellisia lauseita ja ihanteita rankkoihin olosuhteisiin on tunnistettava. Neuvostoliittolainen yhteiskuntajärjestys näyttää nurjat puolensa kirjan päähenkilölle, joka kuitenkin etsii ja löytää myös hyvyyttä ja kauneutta muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Neuvostoliitossa.

Kertoja kuvaa hetkiä ja niitä henkilöitä, jotka ovat herättäneet hänessä rakkauden tuntoja tai viitteitä rakkaudesta jossain, jollekin, johonkin. Nuorena haaveilijana hän uskoi, että jonkinlainen oppijärjestelmä on ihmiselle hyväksi ja yhteiskunta kehittyy paremmaksi. Pikku hiljaa ajattelu laajeni, kun kokemusta karttui ja matkalle sattui ihmisiä, jotka tarjosivat aavistuksia jostain suuremmasta ja pysyvästä hyvästä kuin minkä politiikka tai valtio voi tarjota. Kuten ystävältään Vikalta:

”Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta --- Ihmisille pitäisi kylläkin selittää, että ainoa tosi oppijärjestelmä on aivan yksinkertainen. Se perustuu siihen… että rakastetaan toisiamme.”

Pelkkää hempeilyä ja pinkkiä pilveilyä kirja ei silti ole, vaan myös rankkaa yhteiskuntakritiikkiä, välillä yllättävänkin suoraa. 

"Neuvostoliiton pyrkimystä jättiläissaavutuksiin, sen tavoitetta muuttaa todellisuuden jokainen yksityiskohta propagandaksi saattoi tietenkin pilkata. Ja sen vääjäämätöntä liukumista kohti mielettömyyksiä, mikä on tyypillistä kaikille totalitaarisille järjestelmille, jotka kärsivät seniileistä johtajista.”

Kuitenkin hän tyylilleen uskollisena löysi järjestelmästä myös hyvää, kuten sen, että orpolapsetkin saivat ruokaa ja koulutuksen. Yksi kirjan tärkeä hahmo on Dmitri Ress, toisinajattelija, jonka kohtaloa kertoja kuvaa. Ress oli aatteidensa takia usein vankilassa ja lopulta kuoli nuorena turhiin sairauksiin. Hänessä kiteytyy arvokkaiden, ikuisten asioiden taju, jota kertoja ihailee tai ainakin se askarruttaa paljon tämän mieltä: että voi kurjana, yksinäisenä ja köyhänä iloita syttyvästä lampusta talvisena iltana.

Vakava kirja sopii romantikoille, ikuisten asioiden etsijöille, kauniin kielen ystäville, itänaapurista kiinnostuneille. Ei sovi hauskaa hakeville, nopeille silmäilijöille, ripeille realisteille.

Jostain syystä olin unohtanut julkistaa tämän postauksen, jonka tein jo syksyllä: luin kirjaa samaan aikaan kun tuli suru-uutinen hienon suomentajan Annikki Sunin kuolemasta.

Ilselässä hyvää keskustelua. Kolmet pisteet eivät minua haitanneet, tykkään käyttää niitä paljon itsekin... Anna Elina on Makinen ihailija.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY Aikamme kertojia, 2012. Suomentanut Annikki Suni.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Satu Grönroos: Lumen syli


Helmi on ekaluokkalainen, joka asuu isoveljien ja äidin kanssa, isästä ei ole tietoa. Aika on 60-luvun loppu, paikka Jyväskylä.

Tuona aikana lapsia ei huomioitu samalla tavoin perheen keskipisteinä kuin nyt, vaan jo pienestä myös heillä oli kotityövelvollisuuksia koulun ohessa, ja muuna aikana piti itse keksiä tekemistä. Sodanjälkeinen sukupolvi eli silloiset aikuiset hoitivat asiansa ja työnsä - myös lauantai oli työ- ja koulupäivä - ja lapset pärjäsivät siinä sivussa, miten pärjäsivät. Aika oli niukkaa eikä tavarapaljoutta vielä ollut, Helmin kotona ei edes vesivessaa tai puhelinta. Isätön Helmi on hirvittävän yksinäinen lapsi, jolla on isoja haasteita. Hänen paras ystävänsä kuolee ja tapahtuu muitakin asioita, joita hänellä ei ole eväitä yksikseen käsitellä. Niinpä lapsen mielikuvitus täyttää aukot omalla tavallaan.

Yksinhuoltajaäiti Elsa, joka joutuu tekemään kahta työtä, ei ehdi kysellä Helmin kuulumisia. Kaarina-opettaja huomaa, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei pysty omilta haasteiltaan asiaan tarttumaan sen syvemmin; hän on nuori, uraa ja perhettä perustava nainen, joka joutuu tekemään isoja henkilökohtaisia valintoja. Kaarina on monin tavoin Helmin äidin vastakohta ja kirjan toinen päähenkilö, jonka kautta tarinaa kerrotaan. Jostain syystä lukijan kykyyn erottaa lapsen ääni aikuisesta ei luoteta, vaan lukujen alkuun on merkitty, kumpi kertoja kulloinkin on äänessä.

Helmin yksinäisyys on sydäntäsärkevää, lapsen logiikka uskottavaa. Uskottavuudessa kirjalla on kuitenkin muita haasteita. Olen itse saman ajan lapsi, eikä kenenkään nimi silloin todellakaan ollut Helmi. Nimi on isomummoni aikainen, joka tuli muotiin uudestaan vasta 2000-luvulla. Kirjan ajan lapset ovat meitä Arjoja, Raijoja, Jaanoja ja Päivejä. No, aina löytyy poikkeus ja toiset ja kolmannet nimet lasketaan myös, mutta Helmi-lapsi 60-luvun lopulla oli suurinpiirtein yhtä todennäköinen kuin Maarit-vauva nykyisin. Tarkistin Väestörekisteristä, ja tilasto kertoo samaa.

Halusiko kirjailija nimellä korostaa Helmin äidin persoonallisuutta? Tosin äiti ei muuten vaikuta erikoiselta, päin vastoin - hän on nuori reipas nainen, joka tekee parhaansa, tuskailee työn määrää, rahan puutetta ja huvitusten vähyyttä. Erikoisinta hänessä tuona aikana on se, että hän oli yksinäinen äiti, tai au-äiti, kuten silloin sanottiin. Miesasioissa on ollut huonoja valintoja, ja vanhin poika on asunut alkuvuodet muualla. Arki oli täyttä, mutta silti pidin epäuskottavana, ettei äiti tiennyt ainoan tyttärensä ystävän kuolemasta. Voisi kuvitella, että tuolloinkin jutut ja juorut levisivät nopeasti - tosin lapsia oli paljon ja onnettomuuksia sattui enemmän, kun aikuiset eivät vahdeiksi ehtineet. Ajankuvan epäuskottavuutta lisäsivät monet nykyisin käytetyt sanonnat, etenkin ison veljen kieli. Puhuttiinko 60-luvulla aivoista narikassa, piipaa-autoista tai siisteistä sisätöistä? Ehkä puhuttiin, en voi tarkistaa, saati muistaa. Aku Ankat, urkuharmonit ja monet muut asiat ovat kuitenkin kohdallaan.

Teksti on selkeää ja helppolukuista - lyhyitä lauseita, joita paljon peräkkäin toi paikoitellen lievää töksähtelevyyttä. Jotain olisi voinut karsia, kuten helminauhaepisodin, se oli jo liian osoittelevaa; ymmärsithän, että tytöllä oli hyviäkin asioita, mutta huonosti kävi taas. Siitä pidin, ettei lukijalle levitelty kaikkea valmiina, vaan paljon jäi oman päättelyn varaan. Jälkimaku on kohtalainen: Helmi oli elävä ja koskettava, Kaarina toi perspektiiviä ja muutenkin kirja on viisas ja runsas, mutta ei täysin vakuuttanut, vaan jätti jälkimauksi lievän ärsytyksen ja epäuskon.

Muualla kirjasta on pidetty paljon: Linnealla on perusteellinen arvio ja runsaasti linkkejä muihin blogeihin, joissa on hyvää keskustelua ja tärkeitä huomioita, kuten Marialla.

Satu Grönroos: Lumen syli. Atena 2012.

torstai 15. marraskuuta 2012

Kesken jääneitä

Syksy tulvii upeita uutuuskirjoja. Kuten Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka voitti HS:n kirjapalkinnon! Mutta vastaan tulee väkisin niitäkin, joita on alkanut lukea innolla, mutta uteliaisuus on tyydytetty jo ennen kirjan loppumista. Eikä löydy enää motiivia jatkaa. Soisin silti mielelläni paljon lukijoita kaikille kirjoittajille ja kirjoille, myös näille, jotka minulta jäivät kesken.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Vaikuttaa kirjailijan terapiakirjalta; paljon asioita oman itsen etsimisestä ja sen haasteista, kuten sosiaalisuuspaineista ja syömishäiriöistä, joista muistelen kirjailijan lehdissä kertoneen omakohtaisia kokemuksia. Onko niin, että jos kirjoittaessaan menee kovin syvälle henkilökohtaiseen, on riskinä lukijan jääminen ulkopuolelle? Tämän lukijan kohdalla niin kävi. Etenkin pitkät lainaukset kirjailijapäähenkilön päiväkirjoista ja muista kirjoituksista tuntuivat hankalilta, en pystynyt seuraamaan tekstistä tulvivia muistoja ja mielleyhtymiä eivätkä ”sivupersoonat” tuntuneet uskottavilta tai kiinnostavilta niin, että niiden kohtalosta olisi halunnut ottaa selvää. Otava 2012.

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Nimessä kiteytyy kaksi kirjan pääteemaa. Jos naisaate ja vasemmistoaate ärsyttävät, ei kannata kirjaan tarttua. Tarina kertoo Suomen sisällissodan aikaisesta työläisestä, Helmistä, joka taisteli sen puolesta, että myös naiset pystyvät siihen mihin miehetkin, myös sotimaan. Ihanteellisuus ja sankaruus leimaavat Helmin toimintaa, joka alkoi kaikessa ylevyydessään jo ärsyttää. Samoin yleinen innokkuus sotimiseen, vaikka aika selittää ilmapiiriä. Jotenkin tuntui liian ilmeiseltä, mitä kirjassa seuraisi: arvaan, että pettymystä aatteisiin, pettymystä rakkauteen, kasvua ihmisenä jne. Kirja käsittelee tärkeitä asioita, pääteemojen lisäksi muun muassa johtajuuden luonnetta, ja tuo historiaa konkreettiseksi tamperelaisten ”likkojen” kautta, mutta tarina jäi minulle kaukaiseksi eikä aikansa kieltä tavoitteleva (?) juhlavantuntuinen kerronta jaksanut pitää mukanaan. Teos 2012.

Tapani Heinonen: Reunalla. Kirjallisista ansioista en osaa sanoa mitään, koska en edes saanut kirjaa loppuun luettua, mutta myönteistä on ehdottomasti rohkeus tarttua rankkoihin aiheisiin: kurjiin lapsuudenkokemuksiin ja homouden tunnustamiseen pienessä maalaiskylässä 60-luvulla. Vaikka itse aiheeseen pääsy oli minusta turhan monen mutkan ja kaartelun takana, itse tarina vaikuttaa rehelliseltä ja aidolta, piti tyylistä tai ei. Minerva 2012.









torstai 8. marraskuuta 2012

Chris Cleave: Poikani ääni

Terrori-iskut Lontoossa tappoivat yli 50 ihmistä vuonna 2005 - tämä on totta. Chris Cleaven kirjassa kuolee tuhat jalkapallostadionin räjäytyksessä - tämä voisi olla totta. Kauhea sattuma oli, että kirja julkaistiin todellisen räjäytyksen päivänä. Savuavaa Lontoota esittelevät kirjamainokset eivät ymmärrettävästi houkutelleet ketään, tekijän "kirjaunelma murskautui", kuten hän on itse kertonut. Seuraavan kirjan, Little Been, suosion ansiosta tämäkin alkoi kiinnostaa lukijoita ja julkaistiin tänä vuonna suomeksi.

Stadionin räjähdys tappaa miehen ja pienen pojan. Vaimo ja äiti yrittää selviytyä itse hengissä sen jälkeen. Yksi keino on kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, kertoa pojastaan, itsestään, vihastaan. Maailma on tullut hulluksi, mieli särkyy monelta, eikä ihme. Osamasta tulee äidille lähes pakkomielle, oudosti jopa läheinen - onhan heillä oikeastaan paljon yhteistä. Ne tapetut. Silti äidin arki Lontoossa jatkuu, mutta nyt kuin kaiken rumaksi vääristävän linssin läpi katsottuna.

Hän näkee poikansa, juttelee tälle, hoivaa, vaikka poika on tulessa, kävelee kuumuudesta sulalla asfaltilla, vilkuttaa palavilla sormilla. Menetys rytmittää koko äidin elämän, sanelee tekemiset aamuvarhaisesta yöhön, ihmiset joita hän tapaa, työn jonka hän hankkii. Hän on köyhä, mutta sillä ei ole sinänsä väliä, muuten kuin että hän ei saa apua. Hänellä ei ole turvaverkkoa, hän on yksin ja altis mihin vain, väärään seuraan, vääriin tekoihin.

Äiti on kouluttamaton ja yksinkertainen, mutta ei tyhmä. Hän yrittää, mutta järkytys on niin suuri, ettei neuvokkuudesta ole apua. Eikä niistä omissa ongelmissaan kamppailevista kanssalontoolaisista, joiden kanssa hän on tekemisissä. Päinvastoin.

"Joo, Osama, joskus kyllä tuntuu, että ansaitsemme sen mitä sinä meille teet. Ehkä olet oikeassa, ehkä me ollaan uskottomia. Emme lakkaa tappelemasta keskenämme edes silloin kun sinä räjäytät meidät kappaleiksi. Kuulit varmaan yksityiskohdista radion välityksellä, eikös niin? Varmasti se tuntui susta oudolta, kun istuskelit siellä luolassasi Kalašnikovin kanssa. Ehkä sinä istuit ennen aamunkoitttoa ulkona kivellä ja kuuntelit vuohenkellojen kilkatusta, kun joku miehistäsi tuli sinne. Sanoiko se, että hei pomo, avaapa radio, nyt me tehtiin se, räjäytettiin Arsenalin upouusi stadion? Hymyilitkö sinä?"

Tunteikas kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiselle tapahtuu jotain todella pahaa. Ja miten haavoittuvia ja yksinäisiä ihmiset lopulta ovat. Little Bee on vetävä lukuromaani, mutta ei koskettavasti mieleenjäävä: muistan "ihan kivan" mutten enää saa mieleeni juonta, saa nähdä miten tämän käy. Ainakin Cleave onnistuu minusta tässä välttämään ennalta-arvattavuudet ja söpöilyn - joita vähän pelkäsin - vaikka tarina vetoaa vahvasti tunteisiin. Laskelmoitua tai ei. Liikutuin, vaikken aikonut.

Minna tapasi Cleaven ja kertoo hänestä enemmän. Myös Maija on lukenut kirjan, monien Cleave-fanien tapaan jo ajat sitten alkukielellä. Lumiomenan Katjalla jälleen mietittyjä, tarkkoja huomioita.

Chris Cleave: Poikani ääni. Gummerus 2012.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Maria on pappi, joka joutuu pohtimaan uskoaan, juuriaan, avioliittoaan, kaikkea - uskon- ja elämänkriisi siis. Sen laukaisevat monet asiat, etenkin pienen tytön pahoinpitely kotimaassa. (Tiedän, kuulostaa hurjalta.) Hän matkustaa hetken mielijohteesta New Yorkiin, josta hänen jo kuollut äitinsä oli kotoisin. Perspektiivi ja irtiotto auttavat häntä eteenpäin pohdinnoissa, joista kirja kertoo.

Pulkkinen marssittaa tai paremminkin tanssittaa Marian - ja lukijan - mietittäväksi isoja asioita. Miksi hänen äitinsä ei halunnut pitää yhteyttä sukuunsa. Millainen on Marian identiteetti. Miksi hän sairastui nuorena anoreksiaan. Miksi hän hakee pelastusta itsensä ulkopuolelta. Olisiko Maria voinut auttaa pahoinpideltyä tyttöä. Mitä on rakkaus ja mikä on sen vastakohta (vieraus?). Kysymyksiä ei esitetä suoraan, mutta teksti on voimakas ja tunteikas, ja ohjaa taitavasti miettimään ehkä niitä Marian elämästä nousevia asioita, jotka lukijalle itselleen ovat koskettavimpia.

Ainakin minä pysähdyin monesti siihen, että huomasin ajatusten karkaavan kirjailijan lauseesta pidemmälle. Ja tässä se ei kerro tylsistymisestä, vaan tekstin hienoudesta; se on täynnä latausta, täynnä ajatusta. Maria nakertaa suurimpia kysymyksiä pieninä paloina, sillä ne ovat niin suuria, ettei hän pysty niitä kohtaamaan suoraan, eikä lukijakaan. Asioita avautuu vähän kerrallaan - tämä toimii, lukiessa saa hengästyä mutta ei pakahtua. 

Pulkkisen käyttämistä tehokeinoista en kovin välitä - "kokeelliset" runonkaltaiset osuudet ja lapsen kielellä kirjoitetut päiväkirjatekstit - mutta täytyy myöntää, että ne laajentavat tekstiä, tuovat siihen lisää niin, että tunnelmat välittyvät entistä vahvemmin. Ei ihan mene kikkailun puolelle, vaikka rajoilla liikutaan. Jossain kohdassa kyllä mieleen tulivat kritiikit Pulkkisen tekstien ”tekotaiteellisuudesta”; se tietty teennäisyyden, varman päälle laskelmoimisen tuntu oli yksi syy, etten ollut ihastunut Tottaan, mutta onneksi hän on Vieraassa välttänyt tämän aika hyvin. Monet Pulkkisen tekstejä rakastavat todennäköisesti pitävät tuotakin piirrettä vain tyylille ominaisena hienoutena, ja mikäpä siinä. Kyllä Pulkkinen revitellä osaa, ja tässä kirjassa osoittaa laajan skaalansa kirjailijana.

Kaikki aistit ovat käytössä, New Yorkin haistaa, maistaa, tuntee ja etenkin kuulee, ainakin minulla se puoli toimi hyvin. Myös pienten tyttöjen, sen anorektisen ja sen pahoinpidellyn, tuntemukset tulevat iholle. Ja niin monta vierauden eri muotoa. 

Raikas ja painava kirja. Lopusta tekisi mieli sanoa jotain, mutta spoilaamatta ei voi.

Jenni sanoo Pulkkisen löytäneen äänensä ja kunnioituksensa nousseen Pulkkista kohtaan tämän myötä, tähän on helppo nyökytellä samaa mieltä. Jaana kertoo tekstin olevan kirkasta ja loogista. Helmi K. ei pitänyt. Tosiaan, monet Totasta pitäneet eivät näköjään ihastu tähän ja päinvastoin, kuten hän sanoo.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava 2012.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Roope Lipasti: Virtasen historia

, Virtanen on kaiken keskipiste ja lähtölaukaus, jos Roope Lipastia on uskominen. Lipasti kuljettaa Virtasen läpi maailmanhistorian, aina alkulimasta sotiemme jälkeiseen aikaan. Virtanen on ihmemies, joka häärää joka puolella, joka aikakautena. Koti on tietenkin Suomen Turussa, missäs muualla, kun maamme alkuhämäristä puhutaan.

Laiskuudesta tai saamattomuudesta Virtasta ei voi syyttää, toimettomana hän ei viihdy hetkeäkään. Niinpä hän tuli keksineeksi nuolenpääkirjoituksen, kaakeloidut kylppärit ja jazz-musiikin. Muun muassa. Kirjapainotaidostakin hän antoi vinkin Gutenbergille ja kaivoi pitkästyksissään Saimaan kanavan. Ja teki ohimennen muutaman muunkin merkkiteon. Mieleen tuli Juhani Peltosen Elmo, niin ylivertainen tämä mies on.

Historiasta selviää myös, mistä Anjala on saanut nimensä ja miksi suomalaiset miehet viihtyvät valkoisissa sukissa. Ja monta muutakin tuttua asiaa avautuu uudella tavalla. Lukija alkaa jossain vaiheessa jo uupua tekemisten listaukseen, mutta pisteet Lipastille nokkeluudesta ja linjan pitämisestä. Kirjailija jaksaa marssittaa Virtasen tielle tapahtumia ja tekstiin vitsejä tasaista tykitystahtia. Luettelomaisuus ja kerronnan jonkinlainen pinnallinen irtonaisuus johtunee siitä, että kirja on Mielensäpahoittajan tavoin syntynyt radiokuunnelmista. Luvut ovat omia pieniä tarinoitaan, jotka on nyt toimitettu peräkkäisiksi kirjan muotoon.

Oli pakko urkkia Virtasen historiikkia, koska itse edustan sitä toista suurta sukua. Korhonen oli Virtasen suuri rakkaus  - aina kun Virtanen tunsi outoa tunnetta sydänalassa, hän rakensi harmaakivikirkon - mutta miten käy ihmiskunnan tärkeimmässä romanssissa, idän ja lännen kohtaamisessa, sitä en paljasta.

Höpsö hyvän mielen kirja, joka sopii pikkunaposteltavaksi vähän kerrallaan, vaikka väsyneenä tai muuten helposti nieltävän pätkäviihteen puutteessa. Ja saattaahan se muistutella mieleen vähän oikeaakin historiaa.

Roope Lipasti: Virtasen historia. Karisto 2012.





perjantai 2. marraskuuta 2012

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Mutta aika... miten aika ensin jämähtääkin paikoilleen ja sitten tekee meille temput. Pidettiin itseämme kypsinä, kun oikeastaan vain turvattiin selustaamme. Kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata. Aika... annapa ajan kulua tarpeeksi, niin parhaitenkin perusteltu päätös näyttää huteralta ja kaikki selviöt häilyviltä."

Tony on jo hyvän matkaa keski-iässä, kun hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet muistelemaan menneitä. Vaikka hän sanookin, ettei ole nostalgia-ihmisiä, hän kuitenkin alkaa selvittää, mitä tapahtui - miksi hän saa oudon muistutuksen lapsuuden ja nuoruuden ystäväpiiristään.

Keskipisteessä on Adrian, erikoinen ja älykäs ystävä, johon yhteydenpito katkesi elämän viedessä toisaalle, kuten nuorena usein käy. Kun Tony palaa vanhoihin tapahtumiin, hän kohtaa samalla henkilökohtaisen keski-iän kriisinsä: ajan kulun oivaltamisen uudella tavalla ja menneisyyden tajuamisen eri silmin. Asiat - ja ihmiset - näyttäytyvät nyt toisenlaisina kuin hän on ne aiemmin kokenut. Niin menneet ystävyydet kuin oma hajonnut avioliitto ja suhde tyttäreen joutuvat  tarkastelun alle, uudelleen arvioitaviksi.

Kirjan pohdiskeleva, hieman salaperäinen sävy on kiehtova. Ja ajan merkitys erityisesti: en usko, että kirja olisi minua puhutellut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta nyt se todella sen tekee. Tonyn tavoin minäkään en ole nostalgia-ihmisiä, joten pystyin hyvin eläytymään hänen tuntemuksiinsa. Uskon, että jokainen käy jollain tavalla vastaavan mietinnän läpi jossain vaiheessa; kuka aiemmin, kuka myöhemmin, kuka kevyemmin ja kuka raskaimman kautta. Aika muistuttaa olemassa olostaan jollain tavalla. Mitä olen tehnyt oikein, mitä väärin? Tonykin olisi todennäköisesti joutunut samaan pohdintaan ilman tarinassa kerrottua alkusysäystäkin, jostain muusta syystä, jonain toisena ajankohtana. Vai olisiko hän elänyt elämänsä loppuun asti "samoilla silmillä", nuoren pojan viattomuudella ja itsekeskeisyydellä?

Yksityiskohdilla on tässä fiksussa kirjassa paljon väliä, ja niitä pohditaan pikkutarkasti, julmastikin. Jännitystä luo muistojen törmäys todellisuuteen, jonka selvittämisessä lukija saa olla mukana. Hieno kuvaus iästä ja muistista, ihmisen ajassa olemisesta.

Tätä onkin luettu paljon! Arviot Kirjainten virrassa, Ilselässä, Rakkaudesta kirjoihin -blogissa, Lukutuuliassa, Sinisen linnan kirjastossa ja monella muulla.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. WSOY Aikamme kertojia. 2012. Suomennos Kersti Juva.

torstai 1. marraskuuta 2012

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus.

Kun Hannu Mäkelä käveli vastaan kirjamessuilla, hieman häkellyin: tiedän tuosta ihmisestä niin paljon, niin intiimejä asioita. Vaikka en häntä tunnekaan. Muistan-sarjan Lapsuus ja nyt lukemani Nuoruus kertovat valokuvantarkasti ja tiukan kronologisesti Mäkelän varhaisvaiheista.

Ajankuvaa noin 50 vuoden  takaisesta  Helsingistä on mukava lukea. Itse tarina ei ole sen enempää seikkailullinen tai erikoinen kuin kenen tahansa pojan elämä: tavallista elämää, sitä tämä on. Tavallista havainnointikykyisempi kertoja kylläkin, koska hän muistaa niin paljon. Koulukahnauksia, kavereiden kanssa tekemisiä, ensimmäisiä ihastuksia - ja harrastuksia, joita tällä pojalla oli erityisen paljon. Vaikka hän välillä vaikuttaa nörtiltä lukutoukalta, joka oli melko huolestunut ja pelokaskin äidin yliholhoama lapsi, hän oli myös reipas toimija. Ja onnekas, koska hänellä on ollut mahdollisuus kokeilla vaikka mitä, urheilusta partioon, musiikista näyttelemiseen, kielikerhoista elokuviin. Isän kanssa ei ollut onnea; hyväksyntää poika ei saa, mikä on kova pala. Kokemuksia kertyy, makeita ja karvaita. Vastakkainen sukupuoli ja seksi nousevat tärkeään asemaan tässä kirjassa nuoren miehen ajatuksissa, vähän jo teoissakin.

Hykerryttävää oli lukea nuorison istuskelusta kahviloissa, vaateostoksista ja muusta arjesta Kalliossa. Mutta sitten oli edessä muutto kauas uusiin kerrostaloihin Munkkivuoreen, Ulvilantielle. Kuten Mäkelä itsekin sanoo, kirja kertoo siitä vaikeasti määriteltävästä vaiheesta, jossa lapsuus muuttuu nuoruudeksi. Muutto tutuista kuvioista ja kavereiden luota on silloin iso asia. Eikä mieluinen.

"Jos en muista muuttoa, muistan kuitenkin sen, miltä tuntui saapua uuteen kotiin. Muistan huoneen, joka minulle annetaan. Oma huone, oma rauha. Mutta siinä kaikki. Ne ovat vain sanoja. Omalta ei tunnu mikään. Koko talo tuoksuu ja haisee uudelta, maalilta, laastilta, betonilta. Kaikkialla minne ulkona katsoo, näkyy vain rakennustyömaitten rivejä. Metsä on metsää vain kadun toisella puolella. Minä en sinne mene. Mitä minä skutsissa teen. Niinpä istun työpöydän ääressä, se on asetettu ikkkunan eteen ja yritän saada ajan kulumaan."

Sinne skutsin kupeeseen piti kuitenkin jäädä, vaikka koulu jatkui Kalliossa. Kirjassa päästään ylioppilaaksi tuloon ja ensimmäiseen oikeaan kesätyöpaikkaan saakka. Koti ja äiti ovat yhä kauempana miehen mielestä, joka haikailee unelmien matkalle Pariisiin.

Paljon muistellaan nuoruuden kavereita ja muita tuttavia, nimiltä mainiten, joista lukija voi bongailla tuttuja. Mäkelä peilaa väliin myös silloista ajatteluaan nykyiseen. Aika tuttua keski-ikäisen pohdintaa! Kirja sopii menneen Helsingin elämänmenon muistelijoille ja pitkän kirjallisen uran alkutaipaleista kiinnostuneille, jotka eivät etsi elämää suurempaa draamaa.

"Vasta paljon myöhemmin, kun olen jo viidenkymmenen ja muistan tämän, huomaan ajattelevani toisin. Mitä nuoret teini-ikäiset voivat vielä tietää saati ymmärtää rakkaudesta, eivät mitään. Kaikki ovat omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa ja ulkonäköjensä vankiloissa, vaikka kuinka oltaisi muodikkaita ja sen myötä niin sanotun kauniita. Kauneus ja rakkaus ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin miksi ne nuoruudessani olen mieltänyt. Miksi en ole sitä silloin käsittänyt, miksi! Kaikki olisi voinut olla edes hivenen helpompaa."

Virallinen arvio mm. Aamulehdessä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012.