tiistai 31. heinäkuuta 2012

Märta Tikkanen: Yksityisalue


Henrik Tikkasen osoitetrilogian jälkeen siirryin rakkaustarinan toiseen osapuoleen: Yksityisalueen AnnaCi kertoo miehen tapaamisesta ja seurustelun alkuajoista omalta kannaltaan. AnnaCi tuli harjoittelijaksi lehteen, jossa mies työskenteli. Mies oli jo kokenut toimittaja ja aikansa julkkis, naimisissa ja aika lailla tyttöä iäkkäämpikin, mutta toisensa pari noteerasi välittömästi, tunnemyrskyisin seurauksin.
Vaikka AnnaCi on fiktiivinen hahmo, ei voi olla vertaamatta tarinaa Märtan ja Henrikin elämään, yhtäläisyyksiä Mariankatu 26:een on niin paljon - vaikka Märta kirjoitti vasta myöhemmin varsinaiset suhdetta muistelevat kirjansa. Ehkä otin tämän liian kirjaimellisesti; yritän kovasti ajatella kirjaa kaunokirjallisena teoksena enkä muistelmana.
AnnaCin tapa heittäytyä suhteeseen on aseistariisuva. Hän on nuori tyttö, joka ei sure huomista, ei mieti tekemistensä järkevyyttä tai seurauksia. Hän kuvaa tunteitaan niin vahvasti, ettei lukijalle jää niiden kokonaisvaltainen vaikutus epäselväksi. Kaksi intohimoista ihmistä tunnisti toisensa välittömästi. Anna on valmis tekemään miehen puolesta mitä vain, vaatimatta mitään itse, edes yhteydenottoja miehen taholta. Se sekä ärsyttää - miksi tyttö suostuu kynnysmatoksi - että herättää hienoista kunnioitusta; on rohkea elää tunteiden ehdoilla. Vaikkei välttämättä viisasta.
”En muuten koskaan aio sitoa sinua itseeni millään tavoin. Ainakin pidän huolta siitä että hihna on niin pitkä ettet huomaa sitä.”
Tikkasten suhteeseen kuuluivat myös mustasukkaisuudet, uskottomuudet ja muut karmeudet, mutta Yksityisalueessa niitä ei ole. Nyt nautitaan uusista tunteista, toisen läheisyydestä silloin kun se on mahdollista, alun jännityksestä ja kihelmöivästä salaisuudesta. Ups, minunhan piti olla vertaamatta.
Oman rakkaustarinansa lisäksi AnnaCi liittää kirjaan isänsä naissuhteen: hän sattuu löytämään vanhoja asiakirjoja ja luo niiden perusteella tarinan, jota isä kertoo. Kontrasti nuoren tytön kokemuksiin on suuri, mutta molemmissa rakkaus on suuri voima. AnnaCi purkaa tunteitaan kirjoittamalla.

”Ohessa kasvoikin kertomus, toinen tarina toisista henkilöistä, joita en vielä tuntenut.---- Ja yhtäkkiä putosi toinen tarina suoraan keskelle omaani, en pystynyt enää erottamaan niitä toisistaan.” Onko siis ihme, jos lukijaltakin hieman menevät todet ja keksityt sekaisin? Mutta ei se haittaa, kirjassa on kummaa kiehtovuutta, tosin isän osuus ei niinkään kiinnosta kuin AnnaCin oma.

Yksityisalueen on lukenut muun muassa Anna Elina 
Märta Tikkanen: Yksityisalue. Tammi 1996. Suomentanut Raija Jänicke.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26

Blogistaniassa luettiin kimpassa Märta Tikkasta (tarkemmin Jennin blogissa), mutta minulla vuoroaan oli odotellut jo tovin herra Tikkanen, jonka osoitetrilogian luin nyt. Ja olen tyytyväinen, että luin. Monipuolinen taiteilija ja kulttuuripersoona Tikkanen kertoo muistelmansa kulloisenkin osoitteensa mukaan nimetyissä kirjoissa, alkaen ensimmäisistä lapsuusmuistoista Kulosaaressa. 
Hän kuvaa suomenruotsalaista perhettään ja äveriäistä elinpiiriä raadollisen rehellisesti. Tämän päivän ihmistä ällistyttävät luokkarajat ja olot, joissa työnteko rahan eteen on arveluttavaa ja noloakin, vain peritty raha on oikeaa ja kunnollista. Ja vain Kulosaaressa asui näitä oikeita ihmisiä.
Tikkasen isä oli aikansa kulttuuripersoona hänkin. Varmasti lahjakas ja älykäs mies, rikkaan suvun köyhtynyt vesa, joka sisusti muun muassa Mannerheimin kodin ylipäällikön suureksi tyydytykseksi ja joutui tai pääsi lopulta Stockmannille mattoja myymään. Viina maistui eivätkä lapset saaneet juuri huomiota, vaikka niitä neljä siunaantuikin, kahden eri vaimon kanssa. Henrik Tikkasen äitiä sanoivat kaikki hienoksi naiseksi, mikä epäilemättä oli totta, mutta huuruista elämää hänkin vietti. Kulissit olivat tärkeimmät näissä piireissä, joissa hyvä käytös silotti vilpit ja väärinteot ja erotti ihmiset rahvaasta. Isänisästään Tikkanen puhuu paljon; Albert Edelfelt oli kehottanut tätä ryhtymään taiteilijaksi. Mutta hän oli vastannut, ettei halunnut olla keskinkertainen taiteilija.
Älyn, charmin ja taiteellisuuden Henrik sai siis perintönä, yläluokkaisen ylimielisyyden lisäksi, samoin myös valitettavasti taipumuksen ylettömyyksiin, oli sitten kyse alkoholista tai seksistä, jotka määrittelivät Henrikin elämää, kirjojen perusteella. Oikeasti hän oli myös tuottelias toimittaja ja taiteilija ja teki monenlaisia töitä. Mutta se nautinnon halu… seksi oli suorastaan pakkomielteistä, lieneekö ollut tarkoitus korvata sillä puuttunut vanhempien rakkaus. Hän kertoo mitanneensa elimensä toimivuudella asioidensa tilan: ”Ja jos se kääntyi kohti napaa kun sitä hiukan naputteli, kaikki oli hyvin.”
Vaikka Tikkanen on ärsyttävän ylimielinen, hän riisuu aseista avoimuudellaan ja myöntää puutteensa. Jos niitä sattuu huomaamaan. Mutta hän osaa olla myös hauska, etenkin kirjasarjan edetessä. Wikipedia sanoo terävän ironian ja sarkasmin leimaavan kaikkea Tikkasen kuvausta, ja tähän ei ole lisättävää.
”Minä taas en halunnut tulla keskinkertaiseksi taidehistorioitsijaksi, halusin tulla maailman parhaaksi sanomalehtipiirtäjäksi.  Tässä kohdin minulta puuttui isänisän ankara itsekritiikki. Olivathan kyllä ajatkin toiset, nykyisin voivat keskinkertaisuudetkin olla neroja.”
Poika kasvoi, kävi koulua, ehti piipahtaa jatkosodassakin ennen aikuisuuttaan, jonka hän päätti elää täsmälleen päinvastoin kuin sanonta What is pleasant is not good kehottaa. Ja niin hän tekikin. Isänsä jalanjälkia hän toteutti sekä perheenpäänä että alkoholistina. Mutta myös kulttuurintekijänä, joka perhesuhteidensa ansiosta tunsi aikansa merkkihenkilöt. Kirjat vilahtelevat tärkeitä nimiä presidentti Ståhlbergista alkaen. Timo Sarpaneva, Arvo Turtiainen, Jörn Donner ja liuta muita taiteilijoita, professoreja ja muita (taide)historiamme henkilöitä käväisee kirjassa milloin ryyppykavereina, milloin opettajina ja tukijoina. Amos Anderssonista, HBL:n omistajasta, Tikkanen ei anna mairittelevaa kuvaa työnantajana, Erkko tarjosi töitä Hesarista.
Jos Henrik vietti levotonta elämää, muutkaan perheenjäsenet eivät saaneet otetta ns. tavallisesta elämästä. Oli itsemurhia, konkursseja, avioeroja. Ensimmäiset kaksi osoitetrilogian kirjaa jättivät kaiken kaikkiaan melko synkeän jälkimaun, mutta viimeisessä, Mariankatu 26, kirkastuu. Pidän sitä trilogian parhaana. Teksti on leikillisempää, toiveikkaampaa, tunteikkaampaa. Syy lienee klassinen: rakkaus. Hän tapasi Märtan, joka vei Tikkaselta jalat alta ensi näkemältä.

Tosin Tikkanen oli naimisissa, mutta tilannetta kohennettiin siten, että Märtakin avioitui - näin molemmat olivat yhtä syntisiä. Lopulta kuitenkin avioerot otettiin ja parista tuli pari virallisestikin, lapsiakin tehtiin. Heistä ei kerrota sen enempää, ja hyvä niin. Mariankatu 26 on miehen ja naisen rakkauden ylistystä, rakkauden, jota viina raateli. Mutta Tikkanen kirjoitti vielä myöhemmin muutaman osoitekirjan, jotka ovat lukulistalla, samoin Märta Tikkasen tuotanto: kiinnostavaa lukea tarina toiselta puolelta.
Tietysti kaikki lukijan tulkinnat ovat subjektiivisia, kuten kirjailijan tekstikin - mikä kirjoissa on totta ja mikä ei, sitä emme voi varmasti tietää, edes kirjailija itse ei ollut aina varma.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26. WSOY, Kotimaiset kirjavaliot 2004. Ensimmäiset painokset 1976-77. Suomentanut Elvi Sinervo.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Olot

Olot-kirja oli erittäin myönteinen yllättäjä. Vahva kirja, joka tarjoaa lyhyttä täsmällistä lausetta, periaatteella selkeä teksti, selkeä ajatus.  

Elsa, Ellu ja pieni Emilia ovat kolmen sukupolven naiset, joista jokainen kertoo… niin, oloistaan. Siitä miltä tuntuu, vaikkei ymmärräkään miksi tai miksi juuri nyt.  Tai mitä pitäisi tehdä, että olo olisi parempi. Nimittäin nopeasti selviää, että heillä ei mene hyvin.
Ellu alkaa olla hukassa omassa elämässään. Avioliitto rakoilee, kodin- ja lapsenhoito ovat retuperällä, työ tärkeänä virkanaisena sentään hoituu, jotenkin. Vaikka kirja kertoo tarinaa jokaisen näkökulmasta vuorotellen, mielsin Ellun päähenkilöksi, ehkä hänen aikuisen statuksensa vuoksi tai siksi, että muiden naisten yhteys muodostuu hänen kauttaan ja siksi, että hänen (olemassa)olonsa vaikuttaa muihin eniten, etenkin lapseen.

”Tässä on Ellu. Ellun Volvosta on tullut hikikoppi ja rakennekynsien alla on multaa, ja viimeisimmästä sivistyneestä valkoviinilasillisesta on aika tavalla aikaa. ---Tässä Ellu on, kaikessa tärkeydessään, korkeastikoulutettu ja hyväpalkkainen kaupunkilais-Ellu, seuranaan kuollut kissa ja muut maalliset asiat. Kaikki se, mistä Ellu niin kiihkeästi tempoi itseään irti, tuijottaa häntä nyt suoraan silmiin.”

Lapsi heijastaa äidin tunteita, oloja; ehkä isoäidinkin. Onko ongelmiin suhtautuminen periytyvää vai opittua? Lapsen tavoin Emilia tietämättään ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin ja alkaa oireilla, vaarallisestikin. Myös Elsan olo muuttuu, hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä:
”Mikään ei ole niin kuin on aina ollut. Tulee olo että koko ajan joku huutaa ja silti on aivan hiljaista. Tulee olo ettei minulle enää tule mitään toisenlaista kuin se mitä oli aina. Ja sen, mitä oli aina, on joku vienyt minulta pois. Tulee olo, että olen kulkenut harhaan, kauan sitten, ja ymmärrän sen vasta nyt.”

Tarinassa edetään kohti kulminaatiopistettä, jota lukija alkaa suorastaan pelätä, kun synkkyys tiivistyy.
Mikä on tarinan opetus? Se, että kuka vain voi menettää hallinnan. Se, että kasvatus ja lapsuus vaikuttavat koko elämän. Se, että ihminen - missä iässä tahansa - ei kestä mitä tahansa. Ainakin nämä, kukin löytänee omansa.  Vaikka teksti on eri-ikäisten kerrontaa, jokaisen osalta se on hyvin uskottavaa. Elsa on jo iäkäs ja väsynyt, Emilia puhuu kuten lapsi hyppelehtien asiasta toiseen, Ellu on keski-ikäinen, joka ei riitä ja jonka mielenterveys horjuu. Aikuiset joutuvat kohtaamaan menneisyytensä, eikä kohtaaminen ole iloinen. Lasku silmien sulkemisesta ja virheistä lankeaa väistämättä maksettavaksi.
Olot ei ole iloinen tarina. Mutta vahva ja pitää otteensa. Kolmen sukupolven kertomus tuntui ensin minustakin kalutulta aiheelta, kuten Lumiomena pohti, ja toi muistumia muun muassa Helmi Kekkoseen Valintaan, jonka myös Maria mainitsi, mutta hienosti Sanna Eeva löysi oman äänensä, joten vertailua ei tarvinnut jatkaa.

Kirjoittaja on taitava; luin samaan syssyyn myös hänen edellisensä, Maamorsiamen, ja sekin on hyvä, vaikka Oloja raakileempi. Rehellisyydessään Sanna Eeva toi mieleen Jussi Valtosen, nuoren ihmisen tuntojen kuvauksineen, Eevalla naisten, Valtosella miesten.  

Sanna Eeva: Olot. Karisto 2012.




perjantai 13. heinäkuuta 2012

Elif Shafak: Kirottu Istanbul.

Shafak oli minulle uusi tuttavuus, jonka nimeen törmäsin blogeissa. Toivoin kirjalta Istanbulin tarunhohdetta ja lumoa, josta vihjailtiin; ahmittavaa lukuromaania. Alku olikin lupaava. 

Zelihan kulkiessa Istanbulin kaduilla kaupunkia kuvataan elävästi ja samalla listataan sääntöjä istanbulilaiselle naisen käytökselle. Pian tutustutaan muihinkin turkkilaisarmenialaisen perheen jäseniin kolmessa polvessa: kaikki naisia, koska perheen miehillä on taipumus kuolla nuorena. Ainoa miespuolinen, Mustafa, on lähetetty poikana Amerikkaan, siinä toivossa että tämä välttäisi perheen kirouksen ja pysyisi hengissä vanhaksi saakka.

Päähenkilöksi nousee nuori Asya, joka elää mielenkiintoista vaihetta entisen ja nykykulttuurin välissä, normaalin aikuistumisristiriitojen lisäksi. Hän ei ole kiinnostunut menneisyydestä, joka säätelee edelleen hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää. Turkkilaisten ja armenialaisten välit ovat varautuneet, vuoden 1915 kansanmurha vaikuttaa edelleen.

Mustafan vaimon Rosen tytär Armanoush haluaa tutustua armenialaisuuteen ja matkustaa salaa Amerikasta Turkkiin. Tyttöjen elämää ja perheenjäsenten erikoisuuksia seuraillessa kirjan alkuosa sujui mukavasti, kirjailija toi pohdiskelevan jutustelevaan sävyyn mukaan kaikenlaista yllättävää, kaskuista elämänviisauksiin. Mutta jossain puolen välin paikkeilla tapahtui jotain, tipuin kärryiltä. Liekö syy ollut kovin pätkittäisen lukemiseni, vai sen, että armenialaisten ja turkkilaisten suhdetta tuotiin esiin paljon. Tärkeä asia, mutta vei kirjaa vakavan poliittiseen suuntaan, vaikka se oli alussa enemmän viihdettä, joten tyylit vaihtelivat hämmentävästi.

Romaanissa on paljon henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumia katsellaan, päähenkilöitä on välillä jopa vaikea hahmottaa. Soppaan on hämmennetty myös kaikkea mahdollista muuta: stressisairauksia, virtuaalisia kahviloita, ruokaohjeita, turkkilaista Diili-ohjelmaa, rukouksia, deittejä, kirjallisuutta… Liikaa, niin että kokonaisuus tuntui sekavalta. Tai ainakin vaatisi tarkkaavaisemman lukijaotteen. Ehkä joskus tartun kirjaan uudestaan, ehkä en, tällä hetkellä uteliaisuus kirjan ja kirjailijan suhteen on tyydytetty. Viihderomaani, joka on parhaimmillaan hykerryttävä ja viisas, kehnoimmillaan sekava ja tylsäkin.

Kirjailija on muuten saanut Turkin oikeuslaitokselta syytteen ”turkkilaisvastaisuudesta” kirjan perusteella, joten aivan vaarattomana viihteenä sitä eivät kaikki ole pitäneet. Onneksi syytteet sentään hylättiin. 

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Karoliina  ja Amma, joka vasta pääsi vauhtiin puolessa välissä (kun minä jo luovutin). Hänellä on myös pitkä linkkilista muihin arvioihin.

 Elif Shafak: Kirottu Istanbul. Gummerus 2012. Suomentanut Maria Erämaja.









Taidetta Pietarissa

Tein huikean matkan venäläiseen kulttuuriin. Eremitaasi on maailman suurin taidemuseo: taideteoksia on kolmisen miljoonaa, josta vain viitisen prosenttia on esillä. Missä loput ovat?

Varoitus, nyt tulee firmaan päin vetoa, sillä Lemminkäisen työn jälkeä ovat monet Eremitaasin varastotilat. Staraya Derevnja on uusi hallinto- ja restaurointikeskus. Siihen kuuluu muutama normaalin keskussairaalan kokoinen rakennus, joissa työntekijät ahertavat aarteiden kimpussa ja tekevät ihmeitä, kuten kokoavat muinaisia ikiajat sitten romahtaneiden kirkkojen seinien freskoja pienenpienistä palasista uudelleen uskomattomiksi taideteoksiksi tai muuttavat mustuneet marmoripatsaat ajanlaskun alusta jälleen valkoisiksi ja säihkyviksi.

Rakennushankkeena työ on vaativa etenkin talotekniikaltaan, sillä aarteiden säilyminen edellyttää tarkasti lasketun ilmankosteuden, -paineen ja lämpötilan. Kussakin tilassa on oma mikroilmastonsa, juuri sille sopivin asetuksin. Tekniikkaa tarvitaan runsaasti myös turvajärjestelyissä, jotka ovat luonnollisesti säilytettävän tavaran mukaiset, ainutlaatuiset. Tässä hankkeessa ei ole voitu ottaa mallia muualta, koska vastaavaa ei muualla ole!

Osa keskuksesta on entisestä rakennuksesta saneerattua, osa täysin uutta tilaa. Minulle uusi tieto oli se, että keskukseen tulee myös yleisölle avoimia näyttelyitä ja tiloja. Muutkin kuin työntekijät siis pääsevät nauttimaan tarjonnasta, ilmeisesti ensi vuoden puolella.

Juttua ja kuvaa tulee Lemminkäisen asiakaslehteen syyskuussa (ja tämä oli minun matkani syy). Hienojen tilojen lisäksi näin monta uskomatonta taideaarretta, leuka on vieläkin kipeä loksahtelusta. Itse pääjohtaja Piotrovskyn puheille en sentään päässyt, mutta hänen työhuoneensa ovella kävin, turvallisuuspäällikön hellässä huomassa tietysti. Venäläiset ovat syystäkin) ylpeitä aarteistaan, ja pietarilaiset opetetaan jo pieninä arvostamaan taidetta ja kauneutta: kaikki koululaiset käyvät tutustumassa Eremitaasiin.

Pietari on muutenkin elämys - metropolin valtaisa liikenne ja venäläinen ylenpalttisuus, tai pitäisikö sanoa mahtipontisuus, ovat näkyvimpiä ilmiöitä kaupunkikuvassa, jonka jälkeen Helsinki tuntuu kovin pieneltä ja hiljaiselta. Aikaa enempään kuljeksimiseen isolla kylällä ei ollut, mutta pari katuhavaintoa: kaikilla nuorilla naisilla on kynnet lakattu vain kärjistä. Ja autoissa on nauhoittavat kamerat, sillä onnettomuuksia sattuu paljon, joten korvauksien ja sakkojen varalta on hyvä olla todiste siitä, mitä oikein tapahtui.

Ruokaa ja juomaa on saatavilla joka kulmassa, eikä maksa paljon suomalaisen mittapuun mukaan, noin 3-6 eurolla saa kelvollisen kolmen ruokalajin lounaan työpaikkaruokaloissa tai ketjuravintoloissa. Varsinaisissa ruokapaikoissa hinnat saattavat kyllä olla aivan toiset. Jonna kävi Pietarissa talvella, minun vierailupäiväni oli aurinkoinen ja helteinen. Liikkumista kaupungilla hankaloittaa se, että katukyltit ja opasteet ovat vain kyrillisin kirjaimin.

Junassa on näppärä matkustaa; Pietariin matkaa Helsingistä nopeammin kuin Kuopioon ja matkan aikana voi lukea, tehdä töitä, syödä ja jaloitella. Paperit tutkitaan tarkasti moneen kertaan, rajalla ja matkan alussa. Hauska tapaus sattui, kun virkailija kyseli minulta, onko minulla matkassa ”any magazine”? Hieman ihmettelin sensuurin tehokkuutta, mutta auliisti esittelin asiakaslehteämme, kunnes selvisi, että hän halusikin tietää, onko mukana ”any medicine”. No, lehtiajatuksissa kun matkassa olin.



torstai 12. heinäkuuta 2012

Kaikki peliin


Nichollsin Sinä päivänä on kiva ja nokkela viihdyttäjä, mutta ei sen kummemmin jäänyt mieleen. En ole leffaakaan nähnyt, pitäisi varmaan - se saattaisi tuoda uutta hohtoa tarinaan, jolle en ihan täysin lämmennyt. Brittihuumorin tästä ilmenemistavasta pidän kuitenkin paljon; mieleen tulee Nick Hornby tai vaikka Douglas Adams tai Sophie Kinsella. Erilaisia, tiedän, mutta yhteistä on lämmin huumori, joka ei nolostuta lukijaa.
Kaikki peliin on opiskeluaan aloittelevan Brianin aikuistumiskertomus. Hänellä on selkeä käsitys siitä, millainen ihminen hän on - jos ei ihan vielä, niin tuota pikaa. Intellektuelli, syvällisen älykäs ja sivistynyt. Totuus ei kuitenkaan täysin vastaa kuvitelmia, hän joutuu huomaamaan kamppaillessaan aknen, tiedonkartuttamisen ja opiskelijoiden seuraelämän vaatimuksissa parhaansa mukaan.
Ajatukset vie suuri ihastuminen hurmaavaan Aliceen, oma perhetaustakin mietityttää, ja suunnitelmia sekoittavat myös kaverit, joiden kanssa tulee tehtyä kaikenlaista ei-aina-niin-intellektuellia. Suosittuun tv-sarjaan, Yliopistovisaan, osallistuminen on jo älyllistä puolta tai vaatii ainakin hyvää muistia.
Visailusta kirjailija on napannut idean laittaa jokaisen luvun alkuun knoppikysymyksen vastauksineen johdannoksi. Kun lukija huomaa, että kysymyksen aihe liittyy jotenkin tulevaan lukuun, herää mielenkiinto ja johdannon lukee uudella kiinnostuksella. Ratkaisu siis toimii, erikoista kyllä. Minulla on käsitys, että vastaavalla tavalla käytetyt irralliset vitsit tai runot tai tekstinpätkät eivät yleensä tuo lukijalle mitään lisää, vaan ovat tylsiä tai tekotaiteellisia. Mutta tässä ne eivät ainakaan häirinneet sujuvaa lukemista.
Kirjailija piirtää Brianista elävän kuvan; hän on todellinen hahmo, kaikessa pöllöydessään ja liikuttavuudessaan uskottava nuori miehenalku. Tapahtumia on tietysti draaman, tai paremminkin komedian, vuoksi vedetty överiksi, mutta perusasetelma on klassinen: nuoruus voi olla juuri noin hankalaa ja ihanaa. Nauroin monesti kaverin onnettomille puuhille, mutta ilman ivaa. Kirjan tunnelma on lämmin ja ymmärtävä, ja pidin siitä kovasti. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, jolle oma vastaava ikäni, joten senkin puoleen tarina kolahtaa. Ehkä myös siksi, että ennakko-odotukset eivät olleet niin korkealla kuin Sinä päivänä -kirjalla.
Alkukielellä kirjan lukivat ainakin Pekka ja Sara.

David Nicholls: Kaikki peliin. Otava 2012. Suomentanut Sauli Santikko.


maanantai 9. heinäkuuta 2012

Tuntemattoman miehen elämä

Liikutaan vaihteeksi itänaapurissa, pikaisen Pietarin-työmatkani kunniaksi. Venäläinen kirjailija Ivan Šutov on asunut Pariisissa jo parikymmentä vuotta. Kadotetun rakkauden - naisen, mutta myös maan - muisto saa hänet palaamaan Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Hän katselee ällistyneenä kotimaataan.

Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Ja kaikki on muuttunut. Metamorfoosin suunta näyttää hänestä ilmiselvältä. Venäjä yrittää pyyhkiä pois ne vuosikymmenet, jotka ovat erottaneet sitä kohtalostaan: useat Vladin kirjoista puhuvat venäläisestä kohtalosta, jonka toteutumisen onneton neuvostokausi esti. Kauniista virrasta, jonka joukkomurhien, älyllisen orjuuden ja pelon liete saastutti.
Hän tapaa entisen tyttöystävänsä, mutta merkittävämmäksi osoittautuu sattuman järjestämä tapaaminen tuntemattoman vanhan miehen, Volskin, kanssa. Vanhusta luullaan kuuromykäksi, mutta Šutov huomaa, ettei hänen puhekyvyssään ole vikaa. Volski kertoo Šutoville oman tarinansa sodanaikaisesta Leningradista.
Hitler yritti hävittää kaupungin, ja piiritys ja sen jälkeinen aika oli veristä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja kylmyyteen - tai viimeistään Stalinin kuolemanleireillä ja pakkotöissä. Julmuudet hiljentävät lukijan, nälkäkuolema konkretisoituu. Ja kaiken keskellä, rakkaustarina.
Sodan päättyminenkään ei parantanut rakastavan parin olosuhteita pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa he asuivat Luga-joen rannalla, ja tämä aika siintää muistelijan mielessä hänen loppuelämänsä. Siellä he olivat onnellisia, jopa niin onnellisia, että pystyivät auttamaan köyhiä lapsia, vaikka olivat itsekin osattomia.
Stalinin vainot eivät jättäneet heitä rauhaan. Lopulta rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, toinen vankileirille, josta ei ollut toivoa selviytyä, toinen hengissä kuin ihmeen kaupalla, monen raskaan vaiheen kautta. 
Ja hän tunsi huulillaan syntyvän äänen, joka kohoaisi sinne asti missä Mila oli. Hänen keuhkonsa paisuivat. Mutta huudon sijasta kuului vain pitkä janon kuivattama kähinä. Tappajan janon, joka johtui siitä, ettei hän pystynyt sanoilla herättämään henkiin rakastamaansa naista.
Volski teki, minkä pystyi: hän jatkoi lasten auttamista. Hyvänä laulajana ja muusikkona hän opetti orpokodissa musiikkia, jonka avulla vammaiset lapset saivat elämänhalua ja kuntoutusta. Hänestä tuli suorastaan kuuluisa alallaan, meni naimisiinkin ja vietti loppuelämänsä tavanomaisemmin.
Teksti on venäläiseen tapaan koristeellista kuin verhojen kultatupsut. Tyyli luo hätkähdyttävän vastakohdan karmealle aiheelle, josta ei ruumiita puutu. Tämä lienee juuri sitä venäläisyyttä, arjen koreuden ja kurjuuden yhdistäminen. Melankoliaa unohtamatta.
  

Vaikka suurin osa kirjasta on Volskin ja maan historiaa (tosin ei niin kaukaista kuin luulisi), myös nykyaika on läsnä Šutovin myötä. Kirjoittaja mainitsee monia ilmiöitä, brändeistä tosi-tv:hen. Myös hienoisella sarkasmilla, kuten antamalla henkilönsä tuskailla nykykirjallisuutta tai kommentoida ranskalaisuutta. Nykyajan ja menneen yhdistäminen on kuitenkin vaikeaa, kun kyseessä on selvästi kaksi niin erillistä tarinaa. Menneen kuvaus söi nykyajan vaikuttavuudellaan. Makine on kuitenkin viisas kirjoittaja, jolla on paljon sanottavaa, ja sitä aion lukea lisää.
Blogeissa kirjan ovat lukeneet myös anni M. ja Zephyr.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY 2010. Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Elokuvankertoja

Hieno pieni kirja fiktion ystäville, niin elokuvan kuin kirjojenkin. Samoista asioista niissä on kyse, mielikuvituksesta, eläytymisestä, kokemisesta. Neuvokas María Margarita on chileläisen köyhän perheen nuorimmainen, jonka isä pitää elokuvista. Äiti on lähtenyt jo vuosia sitten ja jättänyt häntä huomattavasti vanhemman miehensä, kolme poikaa ja pienen tyttären asumaan aaltopeltiparakkiin ja kitkuttelemaan päivästä toiseen parhaansa mukaan.
Elokuvalippujen ostoon koko perheelle rahat eivät riitä, joten isä keksii keinon: hän lähettää elokuviin vuorotellen yhden lapsen, joka joutuu kertomaan elokuvan muille. Kuopus osoittautuu lahjakkuudeksi tällä alalla. Hän on niin erinomainen elokuvankertoja, että naapurit tulevat kuulemaan häntä maksusta ja hänet tilataan esiintymään koteihin ja illanviettoihin. Kertoessaan elokuvaa Maria eläytyy, laulaa, tanssii, muistaa, sepittää, jopa karjuu MGM:n leijonan tavoin. Ja yleisö lumoutuu.

”Niihin aikoihin hoksasin, että kaikista ihmisistä on mukava kuunnella tarinoita. He tahtovat hetkeksi paeta todellisuutta ja elää noissa elokuvien, kuunnelmien ja romaanien kuvitteellisissa maailmoissa. He haluavat kuulla jopa valheita, kunhan ne kerrotaan hyvin. Siihen perustuvat huiputtajien puhetaidot.”
María Margarita huomaa myös, että jotkut pitävät enemmän elokuvista kerrottuina kuin katsottuina, sillä ”kertomusteni aikana jokainen sai kuvitella maailmat omalla tavallaan.” Tämähän muistuttaa lukemista - itse en aina muista, olenko nähnyt jonkin tarinan elokuvana vai lukenut sen kirjana, näen kirjan tapahtumat mielessäni niin selkeinä.

Aika, jossa liikutaan, on 60-luvun alun vaiheilla, minihameen keksimisen aikoihin. Minihame ja varhainen kypsyys aiheuttavatkin pahoja ongelmia Maríalle ja myöhemmin eräälle hänen veljistään.
Mutta sitten tulee televisio. Yhtäkkiä ihmiset jäävät koteihinsa tuijottamaan ruutua. Miten käy Marían uran? Nokkelasta tytöstä kasvaa vahva nainen, jolle ympäristö ei antanut paljon mahdollisuuksia. Onko elämä eletty, kun se alkaa tuntua uusinnalta, kun ei ole enää mitään odotettavaa? Tarina on kauniisti kerrottu, mutta ei lohdullinen. Ei tytön kannalta, eikä veljienkään, jotka kirja esittelee vain muutamin, mutta täsmällisin vedoin. Tekstin niukkuus - sekä määrällinen että ilmaisullinen - on tarkoin harkittua, ja kirja sisältää enemmän kuin 133 sivuun voisi luulla mahtuvan.  

Sopii romantikolle, muttei ole liian äitelä skeptikollekaan. Kirjan kannen kuva ja väritys istuu sisältöön erinomaisesti. Vaikka lähteeksi on merkitty kuvatoimisto, mietin, mahtaako kuva olla otettu tätä varten, jos ei, ihmeteltävän hyvä löytö valmismateriaalista.

Arvio löytyy myös blogeista P.S. Rakastan kirjoja, Sinisen linnan kirjasto ja Lumiomena.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Siltala 2012. Suomentanut Terttu Virta.









tiistai 3. heinäkuuta 2012

Muistan. Lapsuus.

Hannu Mäkelä on syntynyt 1943 ja ehtinyt julkaista urallaan kunnioitettavat lähemmäs kaksisataa kirjaa. Tuotanto sisältää niin runoja, novelleja, romaaneja ja lastenkirjoja kuin erilaisia tietokirjoja ja elämäkertojakin, itse muistan Mäkelästä ensimmäisenä Eino Leinoon liittyvät teokset. Ja herra Huun.

Mäkelä on muistellut aiemmin isäänsä ja äitiään, ja viime vuonna julkaistiin oman elämäkerran ensimmäinen osa, jossa hän viettää lapsuuttaan Helsingin Kalliossa. Hän kertoo hyvin pikkutarkasti pienimmätkin muistot arjen elämästä, alkaen ensimmäisistä muistikuvista päiväunista hoitopaikan sängyssä. Hänen äitinsä oli yksinhuoltaja, ja isättömyys leimaa tunnelmaa. Pieni lapsi asiaa ei täysin tajunnut, mutta kovan katkeruuden välinpitämättömyys isän puolelta on poikaan jättänyt. Eivät tällaiset tunteet katoa ihmisestä koskaan, ehkä jopa iän myötä voimistuvat.


Mutta lapsi elää hetkessä, ja Hannu on vilkas ja utelias (normaali) poika, jonka tempausten takia äiti saa olla sydän sykkyrällä. Milloin poika sytyttää muurahaispesän palamaan, milloin kiipeää kerrostalon katolle, tosin tästä äiti ei edes tiennyt. Poikaan se jätti korkean paikan kammon. Leikit, harrastukset, kodin tavat syömisiä myöten kuvataan sellaisina kuin kirjailija ne muistaa. Mäkelä on aina lukenut paljon ja käynyt pienestä asti kirjastossa, ja tietenkin kirjailijalla on hyvä mielikuvitus ja eläytymiskyky. Ehkä siksi hän muistaa asioita niin ihmeteltävän hyvin - itse en muistaisi noin tarkasti lapsuuttani, vaikka olen parikymmentä vuotta nuorempi. Mäkelä kertookin olleensa jo lapsena kiinnostunut menneisyydestä ja pyrkineensä pitämään mielessä tärkeimmät tunnelmat.

Ajankuvauksena Muistan toimii tarkasti kuin peili. Kirja liittyy Kallio-kuvausten sankkaan joukkoon, ja on aina mukava lukea paikoista, jotka itsekin tuntee. Porthaninkatu on aika lailla muuttunut noista köyhistä ajoista. Nyt muuten ymmärrän, mistä Mäkelällä ja Tarja Halosella riitti juteltavaa viime syksyn Kirjamessuilla, missä heidät satuin yhdessä näkemään - yhteisiä muistoja heillä varmasti riittää, saman ajan ja ympäristön kasvatteina.

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi 2011.