torstai 23. elokuuta 2012

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste on kirjoittanut jo yhdeksän Suomen historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää kirjaa, tämä oli ensimmäinen lukemani romaani. Ammattimaisuus näkyy: hän kirjoittaa sujuvasti soljuvaa tekstiä, jota on helppo lukea, jos aihepiiri kiinnostaa. Sille luulisi olevan tilausta, suomalaisten rakastamien Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren jättisuosion jalanjäljissä.

Kirja sijoittuu aikaan, jota on viime vuosina käsitelty aika lailla, sodan loppuvaiheisiin ja saksalaisten poistumiseen Suomesta. Tarinan päähenkilö Anna ei ole ihan normiemäntä: hän tekee akateemista lopputyötään samaan aikaan kun hoitaa maatilaa ja odottaa kolmatta lastaan ja miestään kotiin sodasta.
Sisko Oili oli töissä silmäsairaalassa Kemissä, kun hän rakastui Horstiin, saksalaiseen sotilaaseen. Horst hiipii hoitajien asuntolaan öisin ja lupailee Oilille kihlausta syksyllä, kun sotakiireet hellittäisivät. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten on suunniteltu, ja Oili joutuu lähtemään yksin etsimään luvattua kuljetusta Saksaan. Hän kohtaa kuitenkin karmeuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä suunnan. Anna, jolla on omiakin ongelmia avioliiton, perheen ja uran paineissa, ottaa Oilin hoitoonsa.
Havaste kuvaa aikakauden elinpiiriä Oilin ja Annan kautta valokuvamaisen tarkasti, oppikirjamaisesti. Se tuntuu välillä väsyttävältä, jos vaikkapa lehmänhoito tai ajan pukeutumis- ja peseytymistavat eivät jaksa sivukaupalla kiinnostaa, kuten eivät minua jaksaneet. Taustatyöt Havaste on varmasti tehnyt hyvin, joten kiinnostuneille kirja kartuttaa tietoa roppakaupalla. Kansanperinteen kuvaajana hän tekee arvokasta työtä.
Rakkaustarina oli alkupuolen parasta antia; Havaste kuvaa uskottavasti nuoren, kokemattoman naisen, Oilin, haaveita ja olemassaolon iloa ennen kurjia tapahtumia. Haaveet saattoivat olla epärealistisia ja hölmöjäkin tämän päivän mittapuulla, mutta tuona aikana oltiin varmasti viattomampia. Annan kamppailu uran ja perheen velvollisuuksien kesken on tuttua nykynaiselle. Annalla oli ollut jopa pikainen suhde naiseen, mikä myös kertoo Havasteen modernista otteesta, Utriolta tai Hirvisaarelta moista vetoa tuskin odottaisi. Oili on kuitenkin tämän kirjan keskiössä, ilmeisesti aiemmista poiketen.
Etenkin alkuosan perusteella kirjaa voi suositella historiallisten lukuromaanien ystäville, jotka pitävät yksityiskohtaisen tarkasta entisten aikojen tapojen ja ympäristön kuvauksesta. Puolen välin paikkeilla tunnelma muuttuu dramaattisemmaksi selviytymistarinaksi - sota ei ole kaunista eikä ylevää, todistetaan taas kerran. Annalla ei ole tässä kirjassa helppoa, jos ei Oilillakaan. Alun kupliva elämänilo vaihtuu päinvastaiseksi. On synkkää ja raskasta, mutta myös vähän valoa vilautetaan niin, että tekee mieli lukea seuraavakin. Miten tästä selvitään?
Henkilöt ja tapahtumat ovat todenmakuisia ja kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta tarinasta saavat varmasti enemmän irti jo aiemmin Annan kertomusta lukeneet, kuten Jonna kertoo. Ja vaikka en tämän yhden kirjan perusteella ole koko sarjaa hankkimassa, on hienoa, että historiallisten romaanien perinnettä uudistetaan. Havaste tuo henkilöidensä kautta menneitä tapahtumia lähemmäs tätä päivää.
Paula Havaste: Yhden toivon tie. Gummerus 2012.

 

 

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti