sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Jokapäiväinen elämämme

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva asui vallankumouksen aikaisessa maanpaossa perheineen, mutta poliittisten olosuhteiden järkkyessä jälleen he muuttivat 30-luvulla takaisin Moskovaan. Mies kaipasi kotimaataan ja oli opettanut myös tyttären, Aljan, sitä kaipaamaan. Eikä vain kaipaamaan, vaan myös toimimaan: isä ja tytär toimivat Neuvostoliiton salaisen poliisin raportoijina jo Pariisin-aikanaan. He halusivat olla mukana rakentamassa ihannevaltiota, jossa on yllin kyllin kaikille, tekniikka maailman edistyksellisintä: haaveissa siintelivät tulevat pilvenpiirtäjät ja mukavuuksilla varustetut asunnot, vahva Neuvostoliitto, joka huolehtii lapsistaan - koko uusi uljas yhteiskunta.

Marina oli keskittynyt taiteeseensa, perhe oli tottunut hoitamaan käytännön asiat hänen puolestaan, Alja saa vastuuta pienestä pitäen. Tunteistaan elävä äiti ei huomannut tyttärensä rakkauden tarvetta, äiti jää etäiseksi, ja äidin ja tytön suhde on kuin ikiaikainen taistelu sukupolvien välillä. Äiti elää kirjoittamiselleen.

"Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös."

Monimutkaisten järjestelyjen avulla tytär sai luvan matkustaa Neuvostoliittoon, isä, äiti Marina ja pikkuveli, jota äiti paapoi Aljaa huomattavasti enemmän, seurasivat perästä. Kirja kertoo vuodesta 1923 Marinan silmin, kun Alja oli vielä lapsi, ja vuodesta 1939 aikuisen Aljan näkökulmasta. Alja oli toimittaja, sujuva kirjoittaja hänkin. Hän rakastuu toimituksessa työkaveriinsa Muljaan.

"Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta. Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle."
 
Marina oli synkkä ja pessimistinen, ajatteli paljon kuolemaa. Käytännöllisempää Aljaa ärsytti äidin dramaattisuus, tunteella eläminen. Pelko alkoi kuitenkin tunkeutui jokaisen venäläisen elämään, ensin vaivihkaa, sitten suoremmin. Kiitos muun muassa Sofi Oksasen, tiedämme jo paljon mielipuolisen neuvostojärjestelmän kauheuksista, tässä ne vasta alkavat muotoutua. Ensin häviää työkaveri, huhutaan hänen tehneen itsemurhan. Sanojaan on varottava kaikkialla: apparaatin vakooja voi olla kuka tahansa, jopa perheenjäsen. Vaikka Alja on ollut tunnollinen raportoija itsekin, hän toteaa:

"Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa."

Alja-parka. Hän ei saanut lapsena päänsilityksiä eikä rohkaisua omille kyvyilleen, joten hän oli helppo kohde järjestelmälle ja petoksille. Maataan rakastanut isä ei myöskään saanut tunnustusta työstään Venäjänsä hyväksi. Marina ei pystynyt rakastamaan perhettään kuten he olisivat tarvinneet, eikä valtava maa pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Tässä pelissä ei ole voittajia.

Kirja ei ole helppolukuinen, vaan vaatii keskittymistä, jotta tunnelma tavoittaa lukijan. Se on surullinen, raskas ja venäläisenhaikea, samalla traaginen perhetarina ja pala historiaa. Historiapuoli kiinnosti minua enemmän, Tsvetajevan runoutta tunteville vaaka saattaisi kääntyä päinvastoin. Runoilijasta ei  synny mairittelevaa ihmiskuvaa, päinvastoin. Kirjasta jää painostava olo, vaikka se on tekstinä hieno, näkökulmien ja kirjoitustyylien erot vaihtelevat uskottavasti, ja tuon ajan olot ja naisten erilaiset ajatukset avataan lukijalle taitavasti.

Rehellisesti sanottuna, jos Pelo ei olisi voittanut Finlandiaa, kirja olisi jäänyt minulta lukematta; vasta toisella kerralla maltoin pysähtyä sen pariin kunnolla, ja enemmän päättäväisyydellä kuin viehtymyksellä kirjan tyyliin upposin sen päällisin puolin hitaaseen, mutta sisältä kiihtyvään maailmaan, ja vasta puolen välin paikkeilla löysin sopivan rytmin ja lukufiiliksen sen kanssa. Mukaan upotetut runot myös vieraannuttivat, koska en ole runouden tuntija, mutta otin kirjan oppimiskokemuksena tältäkin kannalta.

Muualla: Jaana muistuttaa Pelon upeista metaforista, Valkoinen kirahvi sanoo Pelon tavoittavan slaavilaisen kirjallisuuden tunnelman tarkasti, Minna epäilee monen yksityiskohdan menneen häneltä ohi. Kaikkiin näihin voin hyvin yhtyä!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.




maanantai 23. joulukuuta 2013

Pääoma

Anja Snellman on kirjoittanut kiihkeän, syvästi henkilökohtaisen ja tunteikkaan tarinan Marusta, huulihalkioisena ja "syntymässä säikähtäneestä" tytöstä ja tämän perheestä.

Ruslan ja Ludmila pakenivat Karjalasta sodan melskeissä, ja samaan kaaokseen syntyi Maru. Lääkäri ei ollut kovin toiveikas, kun vauva ja vanhemmat passitettiin matkalle Suomeen. Hoitoa olisi lapsi tarvinnut, ei retuutusta uusille asuinsijoille järkyttyneiden vanhempiensa kanssa.

Mutta Maru oli sitkeä ja selvisi. Perheeseen syntyi kymmenen vuoden kuluttua toinenkin tytär, Anu, tarinan minäkertoja. Anun ja perheen koti on Helsinki, lapsuus 50-60-lukujen tunnelmissa ja Kallion köyhillä kulmilla.

Anu rakastaa siskoaan lapsen mutkattomuudella, mutta kasvaessaan häpeää tätä. Maru ei osaa puhua selkeästi, on outo, näyttää kummalliselta. Ja Anu häpeää häpeäänsä, koska hän hyvin ymmärtää Marun ainutlaatuisuuden ja sen, ettei tämä ole tyhmä - ovathan he kasvaneet yhdessä, Anu siskonsa hoitajana eikä toisinpäin kuten iän mukaan kuuluisi. Pikkusisko menee kehityksessä ohi, eikä se ole helppoa. Sairautta ei silloin selvitelty, ehkä Marulla oli jonkinlainen kehitysvamma, ainakin reuma vaivasi pahoin.

Anun mieltä kaihertaa pienestä asti syy, miksi Marusta tuli sellainen kuin tuli. Pienenpieni DNA-virhe tai pikkuinen alue vääränlaista pehmytkudosta - ja koko elämä on toisenlainen. Anu yrittää löytää selitystä, ensin fantasiasta, sitten lääketieteestä. Hän yrittää selvittää perheen terveyshistoriaa, samalla kun on Marulle uskottuna, joka auttaa käytännön asioissa ja ymmärtää tämän kieltä.

Perheessä on taiteellisia ja tarinallisia lahjoja. Ruslanille tärkeä on kirja, äidillä on varasto huimia perinnetarinoita ja uskomuksia. Maru on lahjakas piirtäjä, ja Anu on monesta kiinnostunut fiksu tyttö, myöhemmin kirjailija, jonka tunnemme paremmin Anja Snellmanina.

Snellman on sanonut kirjan olevan henkilökohtaisimman kirjoittamansa. En lukiessa juuri miettinyt, mikä on totta ja mikä ei; ehkä kaikki on totta, mutta se ei ole mielestäni lukijalle olennaisinta. Kirja on täysi sinällään: yhden perheen ja sisarussuhteen kuvaus, ajankuva ja kehityskertomus - mutta ennen kaikkea tunnustus ja anteeksipyyntö.

Pikkusisko muutti aikanaan pois, perusti oman perheen ja eli omaa elämäänsä, kuten nuorelle ihmiselle on luonnollista. Maru ei elänyt vanhuuteen saakka, ja Anu tuntee haikeutta, syyllisyyttä ja surua siitä, että isosisko jäi niin paljon kaikesta paitsi. Kuten rakkaudesta. Ja modernin lääketieteen keksinnöistä, joista ehkä olisi apua, jos tilanne toistuisi tänään. Mutta ajat olivat toiset. Pikkusiskoa kalvaa ajatus, oliko hän tarpeeksi Marun tukena. Hän kysyy koko kirjan rivien välissä, jos ei suoraan sanoina: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Teinkö tarpeeksi? Vastaus: Et mitään. Teit. Huono omatunto on aina terveen seuralainen sairaaseen verratessa. Ja Anu oli Marulle ilkeistä riidoista ja häpeilystä huolimatta oikea sisko - myös terveet sisarukset riitelevät raastavasti, loukkaavat toisiaan. Mutta myös tuntevat toisensa paremmin kuin ketkään, ja se näillä sisaruksilla toteutui.

Ihailen Snellmanin tunnevoimaista, rehellistä esitystapaa ja tarinankerrontataitoa. Hän nappaa kiinnostavasti menneen sekaan tätä päivää, niin ettei eletä pelkissä muistelmatunnelmissa. Marun tarina on liikuttava ja surullinen, muttei varsinaisesti dramaattinen, jos joku sellaista odottaa. Kirjan päähenkilö ei ole oikeastaan olekaan Maru, vaan tarina käsittelee enemmän kirjoittajan omia tunteita, häntä itseään siskona, toimijana ja tekijänä. Ja samalla myös meitä kaikkia erilaisuuden kohtaajina.

Marun tuntemuksista emme voi tietää muuta kuin mitä sisko meille kertoo. Kirjan voi nähdä myös ikävästä ja surusta kumpuavana kunnianosoituksena kuolleelle siskolle, tapana pitää häntä elävänä, samoin kuin lapsuuden muistoja. Iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan. Se voi yllättää monet - menneisyydestä ei niin vain pääsekään eroon, kuten nuorena kuvittelee.

Haikeankipeä tarina, ja Snellmanin taitavaa tekstiä on aina ilo lukea. Kirja ei ole elämää suurempi, mutta olisiko juuri sen kokoinen?

Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Marjatta ja  Pihi nainen, jolta löytyy lisää linkkejä.

Anja  Snellman: Pääoma. Otava 2013.



sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 18.12.2013




                                                                                                                         Kuva: Tomi Parkkonen


    
Miten luet, jos et näe?


En yhtään ole jouluihmisiä. Kynttilät ovat tukalan kuumia ja vaarallisia, ruuista saa ähkyn, hössötys hermostuttaa, värivalot särkevät päätä ja jollotukset, joita joulumusiikiksi sanotaan, herättävät halun juosta karkuun, kauas. Vielä kun heitetään yhteen joukko sukulaisia, jotka ovat vuosikymmeniä sitten päättäneet elää turvallisen kaukana toisistaan, ei siitä hyvää jälkeä synny.

Mutta lahjaihmisiä olen ilman muuta! On ihanaa suunnitella täsmälahjoja, miettiä kokonaisuus pakettia ja korttia myöten ja nautiskella tunteesta, että nyt löytyi juuri saajalle sopiva. Otan tästä kaiken irti, hehkuttelen itsekseni. Toivon, että edes joskus osuisi nappiin myös vastaanottajan mielestä.

Sopiva lahja ei vaadi aina rahaa, mutta aikaa se vaatii aina, uskon. Ilman harkintaa tehty hätäostos tuskin ilahduttaa sen enempää saajaa kuin antajaakaan. Keräyksiä hyviin tarkoituksiin on lukemattomia, mutta rahan laittaminen johonkin kovin kaukaiseen kohteeseen saattaa tuntua vieraalta.

Lue lahjaksi!


Keksin kymmenisen vuotta sitten kirjahullulle sopivan lahjanantotavan, joka ei maksa muuta kuin aikaa. Lukutoukka voi tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi eli lukea, ja samalla auttaa heitä, jotka eivät näkövamman vuoksi itse pysty lukemaan. Win-win, eikö vain? Suosittelen kaikille kirjahulluille lämpimästi vapaaehtoislukijaksi ryhtymistä.

Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelu välittää lukutoiveita näkövammaisilta vapaaehtoislukijoille, jotka lukevat halutut kirjat cd:lle ääneen. Lukemiseen käytetään erityistä Daisy-ohjelmaa, jota on helppo käyttää. Lukija voi itse valita, mitä kirjoja tai lehtiä haluaa toiveista lukea, ja aikataulunkin saa valita itse. Työ ei siis pääse stressaamaan, vaan sitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii, kotona, maailmalla tai tyylikkäissä Iiriksen tiloissa Helsingin Itäkeskuksessa.

Lukutoiveet ovat pääosin oppi- tai kurssikirjoja, omakustanteita tai muita julkaisuja, joita ei löydy valmiina äänikirjoina tai erikoiskirjasto Celian valikoimista ammattilukijoiden tai koneääni Esan lukemina. Vapaaehtoislukijana tulee luettua sellaista, mitä muuten ei kuvittelisikaan lukevansa. Bloginpitäjälle avartavaa niin oman lukumaun kuin kirjatuntemuksen kannalta! 

Äänitteen saajalle apu on ainutlaatuista; monta mahdollisuutta oppia tai viihtyä kirjan parissa menisi muuten ohi. Näönmenetys ei ole pieni asia - mieti vain, mitä se omalla kohdallasi tarkoittaisi. Minä koen asian tärkeäksi siksikin, että suvussani on sokeutta.

Kenelle? Vapaaehtoislukeminen sopii sinulle, joka haluat auttaa muutenkin kuin rahalla. Sinulla on aikaa ja viitseliäisyyttä sen verran, että saat sovitun lukutehtävän suoritetuksi. Normaalin selkeä ääni ja sujuva lukutaito riittävät, ja jos osaat ylipäänsä käyttää tietokonetta, osaat myös ohjelman käytön.

Jos kiinnostut, kysele minulta tai suoraan lukupalvelusta lisää. Vaikka taustalla on vakava asia, itse homma ei ole hankalaa eikä totista puurtamista, auttamisen ilon saa helpolla tavalla. Muulloinkin kuin jouluna.

Muualla: Viime vuonna Suketus tarjoili infopaketin Celia-kirjastosta.


Lokoisaa joulunaikaa ja lahjamieltä koko vuodelle!



Juttu on osa kirjabloggaajien 25 päivän joulukalenteria 2013.

Eilen luukku aukeni Calendulassa, huomenna sen avaa Tea with Anna Karenina.

Kaikki osallistujat on listattu Elinan Luettua elämää -blogissa.




P.S. Okei, annan hieman periksi joulun tunnelmalle. Kaikki joulumusiikki ei karkota. Sellainen on ainakin Rajaton lauluineen, joita kuuntelen joka joulu.


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Alkemistit - Maallinen rakkaus

Antti Tuuri tunnetaan parhaiten noin sadan vuoden taakse sijoittuvista kirjoista pohjanmaalaisista henkilöistään. Tällä kertaa hän yllättävästi matkaa ajassa paljon kauemmas, 1700-luvun lopulle saakka.

August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, oli todellinen henkilö, kuuluisaa aatelissukua, jossa oltiin kiinnostuneita kullan valmistuksesta. Vuorikapteenin motiivit olivat ylevät: jos kultaa valmistettaisiin riittävästi, sitä riittäisi kaikille ja sen arvo laskisi. Kulta eli omaisuus ei enää hallitsi maailmaa eikä sen himo riivaisi ihmiskuntaa, vaan se voisi keskittyä henkisiin arvoihin ja pyrkimykseen korkeampaan.

Vuorikapteeni oli swedenborgilainen, joka ei tyytynyt perinteiseen raamatulliseen maailmanselitykseen. Kumppanikseen hän sai Carl Bergklintin, Turun Akatemiassa opiskelleen maanmittarin, veljensä suojatin, joka myös halusi uskoa henkiseen tiehen, kuoleman voittamiseen ja Vuorikapteeniin mestarina. Bergklint on tarinan minä-kertoja, ja kullan tuotantoa alettiin valmistella.

Epäonnekseen Vuorikapteenilla ei juuri ollut varoja, vaikka hänellä oli monenlaista kulunkia. Piti hankkia muffeli eli uuni, jossa kultaa tuotettaisiin, sysiä polttoaineeksi ja miesvoimaa tarkkaa ja raskasta työtä hoitamaan. Lisäksi piti elättää vaativa vaimo Anna Charlotte ja liuta lapsia, ylläpitää useita asuntoja ja elää herrasmiehen elämää, matkustella ja nauttia elämän mukavista puolista. Itse kuningas Kustaa kolmas oli kiinnostunut kultahankkeesta ja sijoitti siihen rahojaan.

Tarina kertoo vaikeuksista herrojen kullan valmistuksen tiellä. Bergklint uskoo vakaasti kapteeniinsa, vaikka tosiseikat eivät uskoa tue. Milloin rahat loppuvat kesken, milloin tähtien asento on väärä: työn aloitus tuntuu tuskastuttavasti siirtyvän. Nuori mies henkisine haaveineen on täysin ohjailtavissa, kiltti luonnoltaan, koulutettu muttei liian hieno käytännön töihin eli täydellinen apulainen Vuorikapteenille, jonka aikaa verottivat varainhankinta ja suhteidenhoito, jopa niin, että perhe jäi Bergklintin harteille. Vuorikapteeni pakeni mielellään ikäviä velvoitteitaan muille maille.

Bergklint on sympaattinen, mutta lukijaa rassaa hänen kiltteytensä. Onneksi hän tapaa kauniin Katariinan ja saa muutakin ajateltavaa kuin mystiset kirjoitukset ja epävarma kullanteko. Tiedämme, ettei hanke onnistunut - kullan arvo ja rikkauksien epätasainen jakauma maailmasta eivät ole poistuneet, päin vastoin. Mutta Tuuri kuvaa tarkasti, mitä tapahtui. Tai olisi voinut tapahtua.

Tarina on kiehtovasti todellisuuteen perustuva historiallinen seikkailu, rakkaustarina ja tieteellinen katsaus alkemistien, metallurgien ja muiden huippuoppineiden tuon aikaiseen tietämykseen. Lisäksi se valottaa swedenborgilaista filosofiaa. Sopii siis lukijoille, joita jokin näistä aihepiireistä kiinnostaa.

Pidän Tuurin mietiskelevästä, rauhallisesta otteesta ja hiljaisesta huumorista, ja arvostan hänen yksityiskohtia myöten tarkkoja taustatöitään. Kultauunin rakentamisesta ja käytöstä ja näiden toisteisesta kuvauksesta tuli väistämättä mieleen Antti Hyry Uuneineen. Tämä osuus on raskas luettava kärsimättömälle lukijalle, vaikka muuten tarina tarjoaa kiinnostavia täkyjä ja tietoa niin, että kiinnostus pysyy hyvin yllä ilman vauhdin huumaakin.

Tuuri on ällistyttävän tuottelias, hyllyssäni odottaa myös tänä vuonna julkaistu kirja Mannerheim-ristin ritareista. Kysyin kirjamessuilla hänen vaimoltaan, mahtaako mies ehtiä osallistua arkielämään ollenkaan. Kuulemma hyvin ehtii: kirjailija herää niin aikaisin aamulla, että kirjoittamisen jälkeen jää aikaa muuhunkin.

Tuurin historiantuntemus on kunnioitusta herättävä, ja sitä hän on kartuttanut myös kirjoittamalla yrityshistorioita, kuten rakennusyhtiö Lemminkäisen yli satavuotisen huiman tarinan. Vedän taas "kotiin" päin,  tai siis työpaikalle, mutta kirja on hieno kuvaus rakennusalasta ja koko yrityselämästä Suomessa kuvaamaltaan ajanjaksolta. Ja luulen, että monipuolisuus ruokkii kirjailijaa itseään uusilla aiheilla, yhteyksiä asioiden kesken löytyy varmasti jatkuvasti sitä mukaa, kun tietoa kertyy.

Kiehtova on myös Nordenskiöldien suku, jossa rakkaus kiviainestieteisiin, uuden löytämiseen ja matkustamiseen periytyy useassa sukupolvessa. Vuorikapteenin veljenpoikaa Nilsiä kutsutaan Suomen mineralogian isäksi, ja tämän poika Adolf Erik puolestaan oli kuulu tutkimusmatkailija, jonka mukaan sai nimensä esimerkiksi tuttu Nordenskiöldinkatumme Helsingissä. (Hän oli muuten naimisissa Anna Mannerheimin kanssa, joka oli marsalkka Mannerheimin täti. Ylhäiset piirit olivat pienet.) Nordenskiöldien sukukartano Mäntsälässä, josta Vuorikapteenikin oli kotoisin, on nykyisin museona, Wikipedian mukaan Augustin kultauunikin on siellä nähtävänä. Pitäisi käydä vilkaisemassa!


Amma sanoo Tuurin haastavan lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Lukukauden Jaana kiittää ja kertoo minulle uuden tiedon: Alkemistit on kaksiosaisen romaanisarjan ensimmäinen! Anssi sanoo Tuurin paranevan kypsyessään. No, jos ensi vuonna 70 vuotta täyttävä oppinut, maailmaa laajalti nähnyt kirjailija ei ole "kypsä", kuka sitten?

Antti Tuuri: Alkemistit - maallinen rakkaus. Otava 2013.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Talvisota

Kävi huono tuuri, kun luin tämän kirjan heti Tontin kirjan perään. Jälleen professori naishuolineen, pitkäaikaisen avioliiton kyseenalaistamisineen, ikäkriiseineen ja ihastumisineen, akateemisine ympäristöineen, omaan napaan tuijottamisineen. Ikääkin professoreilla on muutaman vuoden heitolla saman verran. Kirjoja on vaikea olla vertaamatta, vaikka ne ovat niin erilaisia, ettei vertailussa ole pointtia.

Teir ei käsittele omaa professoriaan, sosiologi Max Paulia, satiirina eikä heitä häntä pelastamaan maailmaa. Kunhan nyt pystyisi edes omat asiansa hoitamaan, alkaa lukija toivoa. Mies on kuitenkin tässä Tonttia todellisempi, ei karikatyyri - paitsi sen verran kuin kirjan päähenkilö sitä aina on. Tällä miehellä on enemmän menneisyyttä, nykyisyyttä, ehkä tulevaisuuttakin. Ja perhe, joka on hänelle tärkeä, vaikka Maxin ja Katriinan avioliitto on väljähtyneessä tilassa. Silti he tuntevat toisensa läpikotaisin ja tunnistavat toisen ajatuksen jo katseesta tai kädenliikkeestä. Kaksi aikuista tytärtä ovat jo omillaan, Helen omine perheineen, Eva opiskelemassa taidetta Lontoossa. 

Max on päähenkilö, mutta tarinaa kootaan myös perheen naisten näkökulmasta. Etenkin nuoremman tyttären Evan elämää seurataan tiiviisti. Hän ihastuu taiteenopettajaansa ja viettää villiä opiskelijaelämää. Fiksu nuori nainen hän kuitenkin on - eivätkä tyhmiä ole muutkaan perheenjäsenet, haluaa kirjailija lähes alleviivatusti sanoa. Siitä todisteena mukana on tietysti muutakin kuin ihmissuhdepohdintoja, kuten Maxin omaa alaa sosiologiaa, Evan kautta taidetta. Äly ei kuitenkaan tälläkään kertaa pelasta yllätyksiltä ihmissuhteissa (ei ihan tuorein havainto). Eva ottaa eniten välimatkaa vanhempiinsa, ainakin aluksi, Helen seurailee enemmän perinteisiä kuvioita, joissa noloin juttu on tanssia Ruotsin-laivalla lasten kanssa Muumihumppaa. Katriinalla on oma totalitäärinen käsityksensä hyvästä liitosta, eikä siihen sisälly ylitsevuotavaa avoimuutta tai läheisyyttä. Katriinan ja Maxin erilaiset toiveet, maut ja kaipaukset käyvät selvästi ilmi, jatkuva tyytymättömyys nakertaa pohjaa pitkältä yhdessäololta.

Teir kirjoittaa helppolukuisen napakasti ja tekee nasevia huomioita eri-ikäisten henkilöidensä kautta. Dialogia on paljon, mikä saa aikaan autenttisen vaikutelman. Maxista tehty Hesarin juttu on tehokeino, josta pidin: se tuo tekstiin vaihtelua ja tietysti antaa kuvaa miehestä itsestään - ja aika lailla myös jutun kirjoittaneesta toimittajasta, Laurasta.

Kuten Teir Strindberg-sitaatissaan sanoo, pikkuasiat eivät ole merkityksettömiä, sillä elämä koostuu niistä. Niin tämä kirjakin, ja riittävästi pikkuasioita kansien väliin sopivasti koottuna muodostuu tarina erään ns. hyvän perheen kriisistä.

Pidin tekstin tuoreudesta, reippaasta etenemisestä ja virkistävästä näkökulmasta ikiaikaisiin ongelmiin tässä ajassa. Vierastan käsittelyn hygieenisyyttä ja näytelmällisyyttä. Tunnetasolla kirja tai sen hahmot eivät kirpaise, mutta tarina voi kuvata fiksuksi ihmissuhdeviihteeksi. Osa henkilöistä jää pakosti vaisummiksi kuin toiset, eikä kaikkia tapahtumia voi ulkopuolinen tajuta. Mutta näinhän on oikeassa elämässäkin. Rosoisempi olisi minun makuuni, mutta se ei siloiseen sivistyneen keskiluokkaiseen suomenruotsalaisuuteen perheeseen sopisi.

Muualla: Näppärää, helpohkoa ja miellyttävää, sanoo Ilselän Minna. Anneli ikävystyi. Karoliina koki samaistumisen hetkiä.

Philip Teir: Talvisota. Otava 2013. Suomennos Jaana Nikula.


maanantai 9. joulukuuta 2013

Lento

Suomalainen osaaminen on arvossaan. Jarkko Tontti vie lukijat lennolle Helsinki-Vantaalta Tokioon, jonne professori Tiitus Toiviainen Helsingin yliopistolta saa kiireisen konferenssikutsun. Eikä tehtävä ole sen vähäisempi kuin maailman pelastaminen, parhaaseen Hollywood-spektaakkelin tyyliin. Suuri asteroidi, 433 Eros, uhkaa törmätä maapalloon, ja parhaat asiantuntijat ja tähtitieteilijät valjastetaan miettimään, mitä tilanteessa on tehtävissä.

Hannu Raittilan insinöörit pelastivat Venetsian vajoamisesta Canal Grandessa, onnistuuko Tontin Toiviainen kumppaneineen?

Tiitus ei ole enää nuori mies, vaan reilusti myöhäiskeski-iässä. Hänellä on vaimonsa Auroran kanssa 11-vuotias Vesa-poika. Pitkä avioliitto ei miehelle riitä, vaan hän harrastaa ahkerasti naisten hurmaamista. Tiukkaa lihaa tavataan jo kirjan toisella rivillä, tosin syötävässä muodossa, mutta lihan heikkous tai vahvuus on paljon esillä muutenkin. Nuori kollega Anniina odottaa mieheltä enemmän kuin seksiä, mihin taas Tiitus mieluiten sivusuhteessaan tyytyisi. Onko Eros-törmäys odotettavissa myös Tiituksen henkilökohtaisessa elämässä? Ja keitä sen jälkeen on hengissä?

Naisia riittää lennollakin. Tiituksen haave on Kahden naisen päivä - ellei jopa kolmen. Vaikka matkan tavoite on kaikkea muuta kuin henkilökohtainen nautinto, Tiitus onnistuu saamaan aikaan säpinää. Ehkä keskittymisestä hormonihurmioon johtuu se, ettei hän vaikuta kovin terävältä professoriksi. Matkalaisista hän huomioi lähinnä kauniit naiset. Vieruskavereiden kanssa sentään tulee juttua: vieressä istuu lähetyssaarnaaja Raija, toisella puolella mies, Kasim, tyttärelleen matkamuistoja tunnollisesti keräävä muslimi.

Tontti ripottelee tunnollisesti mutta satunnaisen tuntuisesti tiedonjyväsiä, kuten tähtitieteilijöiden ajatuskulkuja, seikkailunsa mausteeksi - mutta ei liikaa, joten kirja on helppo lukea, ehkä liiankin kevyt kirjailijan tyyliin, josta ei heittovitsejä odotakaan löytävänsä, vaan miehen hikistä kipuilua, joka on niin raadollisesti esitetty, että se saa lukijan olon lähes tukalaksi, jos ei naurata. Kovin on vakavaa satiiriksi. Muistan ilmiön Sali-kirjasta, sama toistuu. Keski-ikäisen miehen keskenkasvuiselta vaikuttava rimpuilu naisten lumoissa ei ole hauska asia, naurettava ehkä. Miehen menneisyysmuistelut ovat hajanaisia, eivätkä oikein kanna kehitystarinaksi asti.

Mutta tarina on sujuva ja sisältää riittävästi aineksia, jotta mielenkiinto säilyy ja kirjan lukee uteliaana pian loppuun. Tosin suurta tunnetta tai synteesiä ei synny, eivätkä yllätykset ole isoja. Sen verran voin paljastaa, että vanha teatteritotuus pätee tässäkin: jos asetta vilautellaan useaan kertaan, jossain vaiheessa sen täytyy laueta. Tiitus on tavallaan hyvin uskottava hahmo; naisten ihailusta elävä ihanuudestaan vakuuttunut mies, joka ei mieti juuri muita, kuten perhettään. Seurakunta on sisäänlämpiävää muutenkin. Maailmanloppu uhkaa, mutta tieteellisistä ansioista kiistellään ja selkään puukotetaan täyttä päätä - näpäytys akateemiselle maailmalle?

Pidin kuitenkin lennokkaasta tarinasta, johon Tontti on rohjennut heittäytyä, ja myös paneutuvasta pirullisuudesta, jolla kirjailija asiansa esittää. Rohkeutta sekin, näyttää mies vähemmän mairittelevasta vinkkelistä. Sopii heille, jotka haluavat lukea muunlaista kotimaista mieskirjallisuutta kuin helposti nieltävää huumoria ja miettiä aikamme miesnäkökulmaa ja -kuvaa.

Jani Saxell viihtyi kirjan kanssa. Tekstinäyte Luekirja.fi:ssä.

Jarkko Tontti: Lento. Otava 2013.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kaunein on se jota rakastaa

Yksi hienoimmista kirjan nimistä ikinä! Pakkohan siihen oli tarttua. Ja kirjailijan suhteen olin utelias, onhan hän tunnustettu tekijä, ja yksi hänen kirjoistaan, Jumala, HS:n  lukijoiden sadan parhaan kirjan listalla.

Wahlström sijoittaa kursailematta erikoisia hahmoja yllättäviin ympäristöihin, olen ymmärtänyt, vaikken ole aiemmin häntä lukenut. Niin on ainakin tässä: päähenkilön ammatti ei ole ihan rekrytointi-ilmoitusten peruskamaa, vaan Martin Green on papyrologi. Hän kollegoineen alkaa tutkia kissamuumiota, tai oikeastaan puolta kissaa. Tämä eksentrinen joukko löytääkin jotain tiedemaailmaa - tai ainakin tätä pientä piiriä - järisyttävää kissaan kiedotuista papyrussuikaleista: antiikin runoilijan Sapfon aiemmin tuntemattomia runonpätkiä.

Mutta juoni ei ole aivan niin yksinkertainen. Pian tarina muuttuu jännityskertomukseksi, jossa osaansa näyttelevät niin kreikkalainen upporikas laivanvarustaja, taloudenhoitaja, luopiotutkija kuin kissakultin nimiin vannovat. Jumalia ja kirouksia unohtamatta. Ilman ruumiita ei selvitä. Mutta ei myöskään ilman yllättäviä romansseja. Välillä Sapfo punoo säkeitään kreikkalaisten jumalien maailmassa, välillä Greenin ystävä laatii uutta mullistavaa tietokoneohjelmaa. Kähmintää, rikoksia ja rakkautta - muutaman vuosituhannen aikajanalla.

Hämmentävä ja riemastuttava tarina, jonka lukee sujuvasti ja (hyvällä tavalla) ihmetellen, mutta sen loputtua ei oikein tiedä, mitä ajattelisi. Antiikin runouden ja historian tuntijalle kirja tarjoaisi varmasti enemmän, mutta tavislukijalta menee paljon ohi. Olisiko tämä jonkinlaista kreikkalaista teatteria nykyajassa - iloittelua, älyllisyyttä ja ruumiin nautintoja? Wahlström hyppäyttää lukijaa keveästi  aiheesta ja ajasta toiseen. Mielikuvituksellisuutta ei puutu, ja traagisista elementeistä huolimatta tarina on ehdottomasti komediaa, perinteisine parinmuodostuksineen mutkien kautta.

Kenelle? Kissoja palvoville tai inhoaville, antiikin aikojen ystäville  - mutta ei historiaa tai tiedettä tuiki vakavasti ottaville, yllätyksellisistä ja erikoisista tarinoista nauttiville.

Muita blogiarvioita en löytänyt, mutta pääsen lisäämään kirjailijan Koen 13 kotimaista 2013 -listalleni.

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa. Schildts et Söderströms 2013. Suomennos Jaana Nikula.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Vaskivuorentie 20

Köyhyys ei ole historiaa, vaan monen todellisuutta - yhä useamman, kun työpaikat vähenevät ja sosiaaliset erot kasvavat. Mathias Rosenlund kertoo omasta elämästään köyhyydessä, tänään, Vantaan Myyrmäessä.

Luulin kirjaa nimen ja kannen perusteella lähiötarinaksi Anu Juvosen Lähiöoksennuksen tapaan.  Tässä ei paikka sinänsä ole niin merkityksellinen, vaan sosiaalinen tilanne ja rahan puute. Tosin Rosenlund näkee yhteyden kahden tuntemansa lähiön välillä: hän on syntynyt Tukholman Fittjassa, köyhien maahanmuuttajien keskellä, jossa hänen vanhempansa sinnittelivät pienillä palkoillaan elättääkseen perheensä. Myös Myyrmäessä asuu maahanmuuttajia. Mutta myös paljon muita, joten lähiön yhdistäminen köyhyyteen harmittaa minua Myyrmäen puolesta. Mutta se on Rosenlundin todellisuutta, tai kirjamarkkinoinnin miettimä tehokeino.

Jälkimmäistä ajattelin siksi, että Fittjan jälkeen perhe muutti Vaasaan, josta ajasta ei kerrota mitään. Rosenlund muutti pääkaupunkiseudulle yo-kirjoitusten jälkeen. Ja suurin piirtein siitä hän katsoo joutuneensa jälleen fittjatyyppiseen ympäristöön, rahanpuutteeseen, jatkuvaan huoleen ja kikkailuun saadakseen itselleen ja nuorena hankituille vaimolleen ja kahdelle lapselleen edes peruselintarpeet. Harrastusvälineistä tai huvipuistoista voi vain haaveilla, nuudeleita syödään päiväkaupalla.

Rosenlund haluaa kirjailijaksi, ja kirjoittaminen on ainoa asia, joka häntä kiinnostaa ja kantaa, kuten hän kertoo. Henkireikä, itseilmaisun väline, mielenterveyden tae, pakottava tarve. Hän haluaa opiskella kirjallisuutta, mutta se tietää pitkää ja kallista opiskeluaikaa, pätkätöitä ja satunnaisia tuloja, jatkuvaa epävarmuutta. Tukiviidakon nurja puoli näyttäytyy tylynä: jos töitä ja tuloja onnistuu vähän saamaan, vähenee tuki saman tien. Ulosottoon menneiden maksujen vuoksi on mahdotonta saada tuloja ja menoja edes suurin piirtein täsmäämään. Hän tietää tehneensä tyhmiä valintoja, mutta se ei auta perhettä nyt, kun lapsilla on nälkä joka päivä.

Hän taistelee jatkuvasti dilemmassa, jossa toisessa vaakakupissa on perheen hyvinvointi ja toisessa hänen oma opiskelunsa ja kirjoittamisensa. Maisterintutkinnon myötä hän toivoo tilanteen muuttuvan. Suuri - mielestäni suurin ja miehelle raskain - tragedia perheelle on vaimon sairastuminen mielenterveydeltään. Mies joutuu hoitamaan lasten lisäksi myös vaimoaan, opiskelujen ja töiden ohella. Lääkkeet ja hoidot maksavat. Kuka ei masentuisi tuossa tilanteessa? Tosin vaikuttaa siltä, että Rosenlund on ollut masentunut jo pitkään, ehkä lapsesta saakka. Köyhyys on hirviö ja painajainen, jota hän ei saa ajettua pois, eikä lopulta edes jaksa keksiä tepsiviä keinoja. Kirjoittaja on peloissaan ja väsynyt.

Hyvin ahdistava tarina, vaikka ei ottaisi kantaa köyhyyden syihin tai Rosenlundin pärjäämiskeinoihin. Yhteiskunta ei kannattele, vaikka hän sitä peräänkuuluttaa - mutta tämän me valitettavasti jo tiedämme. En haluaisi olla kyyninen, mutta taidan olla kuitenkin. Silti, jos joku vielä kuvittelee, että tuilla elää mukavasti tai ettei oikeasti köyhiä Suomessa ole, kirja voi avata silmiä. Sydäntä särkee lasten puolesta, jotka jo pienenä tuomitaan kakkoskansalaisiksi, koska heillä ei ole mitään parempiosaisten mahdollisuuksia.

Puhtaasti kaunokirjallisena teoksena tarkasteltuna kirja on kohtalainen, aitoutensa vuoksi koskettava hieman Knausgård-tapaan, mutta tekstissä on paljon toistoa ja junnaavuutta, joka välillä tuskastuttaa. Se on hätääntyneen ihmisen puheenvuoro, toistoissaan ja ajatuksenvirtamaisuudessaan. Välillä teksti on avunhuutoa, välillä pyrkii liiankin juhlalliseksi vaikkapa luontohavainnoissaan. Sekin kertoo kirjoittajan ailahtelevista tunnetiloista. On vaikea arvioida kirjan "hyvyyttä" kirjana, kun aihe on noin vakava ja omakohtainen. Ja varmasti vielä vaikeampi kirjoittaa samoista syistä.

Marjatta sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Kirjailijan haastattelu Vantaan Sanomissa.

Kirja kasvattaa myös Koen 13 kotimaista 2013 -listaani.

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Schildts et Söderströms. Suomentanut Ulrika Enckell.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Rakkaat toisilleen

Saksaksi kirjoittava Stefan Moster on noussut Suomen kärkikirjailijoihin, jos minulta kysytään. Hänen tapansa kuvata maailmaa on omaääninen, kirjoittamisensa tahrattoman taitavaa. Analysoiva, viileän älyllinen ote ei hehkuta tunteilla, vaan tarkastelee niitä, kuten tarinansa sisältöä muutenkin, tutkiskellen ja tarkasti havainnoiden.

Ines ja Daniel ovat menestyvä aviopari, joka asuu trendikkäällä alueella Hampurissa. Osoite, näköala ja sisustus ovat kunnossa - mitä he pitävät tärkeänä, omalla menestyksen mittarillaan mitattuna, sillä molemmat ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta nykyiseen asemaansa.


He ovat älykkäitä, aikaansaavia, analyyttisiä ihmisiä, jotka saavat asiat sujumaan ja jotka osaavat hakea ratkaisut kaikkiin tilanteisiin, jopa ennakoiden. Paniikki, hössötys tai sotkuisuus ei kuulu tämän pariskunnan maailmaan. Etenkin Daniel on lähes epäinhimillisen täydellinen mies, joka oikeassa elämässä saisi vähemmän järjestelmällisen puolison raivon partaalle, mutta Ines täydentää pariaan hyvin, vaikka vaikuttaa inhimillisemmältä, jopa erehtyvältä. Rouva on kotoisin viininviljelijäperheestä, ja opiskeltuaan alaa itsekin hän pitää viinikauppaa kivijalkamyymälässä. Daniel on kaupunkien liikennearkkitehtuurin suunnittelija, joka tekee uraa yksityisessä toimistossa.

Jonkinasteinen hämmästys ehkä enemmän itse pariskunnalle kuin lukijalle on se, että he huomaavat täydellisyydestään puuttuvan jotain. Heillä ei ole lasta, joten he alkavat ratkaista tilannetta. Mutta se ei käy helposti.

"Kaikki olettavat aina, että kaikki on parhain päin. Daniel ja Ines eivät ole koskaan pohtineet hedelmättömyyden mahdollisuutta, he teettävät testin, koska se on ehdoton edellytys seuraavan askeleen ottamiseen, inseminaatioon, johon he ovat päättäneet ryhtyä tehostaakseen luonnon omaa prosessia."

Lapsettomuusklinikasta tulee heille vakituinen käyntipaikka. Daniel tutustuu spermanluovutuskäynneillään Ricoon, joka vaimonsa Serifan kanssa on samalla asialla klinikalla kuin Daniel ja Ines. Tuttavuus täysin erilaisiin, tunteella reagoiviin henkilöihin johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Moster kertoo tarkasti ja harkituin valinnoin Danielin ja Ineksen vajaan puolen vuoden elämän vuorotellen heidän molempien kautta, kesäkuusta marraskuuhun. Kuukausittain, kuten naisen kierto. Luvut on nimetty täsmällisesti niiden sisällön mukaan - en tiedä, onko tämä tarkoituksellisen ironista vai äärimmäistä säntillisyyttä. Suhde kehittyy hienoin, lähes huomaamattomin askelin, suuntaan, jota eivät edes Daniel ja Ines osaa ennakoida. Jotain Danielista kertoo myös se, että tarinan suurin draama tapahtuu muiden toimesta kuin hänen itsensä.

Lisäksi Moster asettaa väliin minä-muotoisia muiden henkilöiden ajatuksia; Danielin firman toimitusjohtaja, gynekologi, viininviljelijä (Ineksen isä)...  Tämä hieman hämmensi lukijaa, mutta ei huononna kirjaa - tosin en nähnyt sillä suurta merkitystä itse tarinan kannalta. Kuitenkin se keventää muuten tiukasti kahteen henkilöön keskittyvää psykologista draamaa, antaa pieniä hengähdystaukoja pariskunnasta ja tietoja päähenkilöistä muiden kautta.

Kirja on täysi, se kertoo lapsettomuuden ja parisuhteen haasteiden ohella niin arkkitehtuurista kuin viininviljelystä, saksalaisesta luokkayhteiskunnasta ja merinäkymän merkityksestä - ja laivoista, kuten Mosterin edellisessäkin kirjassa Nelikätisen soiton mahdottomuus. Ne ovat selvästi kirjailijalle tärkeitä.

Pidän Mosterin älyllisestä ja julmantarkasta uteliaisuudesta, rauhallisesta ja vakavasta otteesta, jossa pinnan alla väreilee paljon, vaikkei näkyvästi myrskyä. Helen Mosterin yhtä tarkkaa suomennosta on nautinnollista lukea.

Kenelle? Fiksun romaanin ystäville, harkitsevalle lukijalle, saksalaisuudesta kiinnostuneille, parisuhteita pohtiville, perhettä perustavalle, laatutekstiä kunnioittaville - ja niille, jotka eivät kaipaa tarinan tulemista aivan iholle, vaan pitävät mielellään pientä välimatkaa ja pysyvät tarkkailijan asemassa.

Muualla: Sinisen Linnan Maria sanoo kerrontaa viileäksi, sileäksi ja etäiseksi. Savon Sanomissa kirjaa arvioitiin viileän tarkkailevaksi. Tuo sama v-sana esiintyy näköjään meillä kaikilla.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen. Siltala 2013. Suomennos Helen Moster.



maanantai 25. marraskuuta 2013

Täydellisiä ihmisiä

Uteliaisuutta (lue: tirkistelynhalua) kiihottava otsikko. Että oikein täydellisiä ihmisiä, ketkä muka? Taasko ne turkulaiset (huomaa kustantaja)?

Kirjailija on kuitenkin kansiesittelyn mukaan helsinkiläinen. Suvi Vaarlan raikas esikoinen koostuu ihmisistä ja tarinoista, jotka ovat erillisiä toisistaan. Jotain yhtäläisyyksiä silti löytyy. Täydelliseltä näyttävän pinnan alla onkin jotain vähemmän täydellistä. Se ei ole yllätys, mutta yllättävästi ja riemastuttavasti Vaarla onnistuu kiepauttamaan lopputuleman sellaiseksi, jota lukija ei olisi osannut odottaa.

Monen novellin päähenkilö on nainen, mutta on miehiäkin. On tyttö, jota kantaa tavoite hyvästä työpaikasta. On nainen, joka vihaa joulua. Ja toinen, jonka mies ei muista hääpäivää ja on muutenkin ikävä. On kuolemansairas, joka ei kuolekaan. On mies, jonka vaimo jättää ja joka rakentaa kirjoista iglun. On nuoria naisia, jotka kauneuttaan ja kokemattomuutaan joutuvat outoihin tilanteisiin. Ja keski-ikäisiä, jotka hätkähtäen havahtuvat hetkeksi todellisuuteen.

Kiinnostavia henkilöitä ja tilanteita. Vaarla ei selittele, vaan kirjoittaa napakasti, silti tarkasti keskittymällä olennaiseen, ja vie lukijan elämän arvaamattomuuden pariin. Hän ei maalaile, ei luo isoja kehyksiä eikä analysoi asioita auki, vaan kiikaroi suoraan kipupisteeseen ja jättää lukijalle oivaltamisen varaa. Miten asiat ovatkaan kiinni sattumasta - tai niin voisi luulla. Ehkä Vaarla haluaa sanoa, että näennäisen vääjäämättömyyden sijasta itse voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä tapahtuu. Tai ainakin siihen, hyväksyykö asiat sellaisina kuin ne ovat, sen jälkeen kun silmät avautuvat.

Kirjassa liikutaan suurkaupungeista peräkylälle. Ollaan tiukasti tässä ajassa. Pidin siitä, samoin näistä ihmisistä, nimenomaan naisista. Uskon, että he pärjäävät, osaavat tehdä valintoja. Miehillä on hankalampaa.

Kannen kuva sopii hyvin teemaan ja tunnelmaan, se on puhdas ja raikas kuin jäinen kide, joka eri kulmista katsottuna näyttää erilaiselta. Harmi vain, että kustantajan sivulla kuva on epäskarppi.

Tarinoista jäi hykerryttävä tunnelma, kokonaisuus on helppo ottaa omaksi; myönteinen uusi tuttavuus, jolla osallistun Koen 13 kotimaista -haasteeseen.

Tuijata ei innostunut, mutta löysi myös ilahduttavia asioita. Taika sanoo novelleja kipeänhauskoiksi ja aloittelevalle novellilukijalle sopiviksi. Kirjailijan oma blogi ja tekstinäytteitä.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä. Sammakko 2013. Kansi: Riikka Majanen.




perjantai 22. marraskuuta 2013

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia,
mietin ankarasti sitä, mitä kirjastasi sanoisin. Se vei niin täysin mukanaan, että tunnen olevani jäävi sanomaan mitään, vaikken ole vielä puhunut sanaakaan. Ideasi syventyä tutkimaan tuhat vuotta sitten Japanissa elänyttä hovinaista ja kirjailijaa on jo sinänsä kunnioitusta herättävä. Rohkeutesi etsiä elämääsi uutta, irtisanoutua normityöstäsi ja heittäytyä ideasi varaan tekemään tutkimusraporttia ja päiväkirjaa vielä enemmän.

Sei Shõnagon kietoutui tietoisuuteesi vähä vähältä. Oli kiehtovaa lukea, miten yhteytenne syntyi ja kehittyi. Kun tajusit, miten vähän naisesta tiedetään ja että haluat tietää enemmän, miten selvältä päätös vaikuttikaan - tähän johtivat niin monet asiat, suorastaan kohtalonomaisesti, eikö vain?

Kuten sinäkin, en voisi kuvitella itselleni vieraampaa ympäristöä kuin Japani 900-luvulla. Kuten sanot Seille, elämänpiirit ovat mahdollisimman kaukana toisistaan niin ajallisesti, maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin.

"Mitään siitä, mitä meille ensimmäiseksi tulee maastasi mieleen, ei ollut sinun aikanasi vielä olemassa. Ei ollut geishoja, samuraita eikä sushia, ei haikurunoja, ikebanaa, teeseremonioita..."

Mia, olit lukenut Sein Tyynynaluskirjan, joka teki hänestä aikansa ja myöhempienkin aikojen julkkiksen. Minä en ollut koskaan kuullutkaan kirjasta tai japanilaisen kulttuurin erikoisesta Heian-kaudesta. Ehkä totaalinen vieraus oli yksi syy, miksi aihe kiehtoi minua. Mutta kirjan perusteella sinä lähdit hakemaan lisää tietoa ja sen myötä toit sitä meille muillekin, loit aikakaudesta ja Seistä elävän kuvan. Annat historiallista taustaa, kerrot ajan arvostuksista ja tavoista keisarin hovissa. Vaikka Sei kertomasi mukaan kuvasi pitkästi ja tylsästi seremonioita ja muuta valtaeliitin toimintaa - josta historiantutkijat ovat iloinneet - olit lumoutunut, etenkin Sein listoista. Hän listasi milloin mitäkin: hurmaavia asioita, masentavia asioita, asioita joita ei voi verrata, asioita joista tulee puhdas olo.

"Listoja asioista, joista myös minä tiedän jotain, hämmästyttävän tarkkoja havaintoja ihmisluonnosta ja ihmissuhteista, maailmasta, joka on meille aivan yhteinen ja ilmeisen muuttumaton."

Sein teksti tuo yhteyden tuon kaukaisen ajan ja meidän välillemme. Hän kertoo ällistyttävän tarkasti ja taitavasti ajatuksiaan, joita jaat kirjassasi. Toteat, että hovinaisten elämä oli vapaampaa ja rikkaampaa kuin tavallisen naisen. Ja arvelet, että Sei pääsi asemaansa juuri kirjoitustaitojensa ansiosta, muistanko oikein? Mutta toisin kuin tutkijat sinua ennen, teet keskeisen tärkeän havainnon todetessasi Seille:
 
"Sinun komediasi tuntuu kyllä jääneen monelta huomaamatta. Et sinä ole pinnallinen ja kylmä, sinä olet huumorintajuinen! Mutta ilmeisesti sinun huumoriasi ei voi ymmärtää ennen kuin vasta Carrien, Samanthan ja Mirandan aikakaudella."

Tämä on, Mia, kirjasi suuri vahvuus. Tuot Sein elämän tähän aikaan - jossa hän sellaisenaan olisi kummajainen mustattuine hampaineen ja maahan asti ulottuvine mustine hiuksineen, mutta ajatuksiltaan kuin feministien esiäiti, kuten sanot. Harmittelet, ettei Virginia Woolf tuntenut sinua!

Sei kertoo paljon rakastajista ja heidän vierailuistaan hovissa. Ajalle tyypillistä oli, että kasvojen paljastaminen miehelle oli intiimimpää kuin seksin harrastaminen, joka puolestaan oli suosittu puuha, jopa suositeltu ainakin miehille terveyden ylläpitämiseksi. Syntiä ei kai vielä oltu keksitty. Kerrot, että sana courtisan tarkoitti alunperin hovinaista. Siitäkö vai seksin synnillistämisestäkö johtui sekaannus ja Sein paheellinen maine myöhempinä vuosisatoina? Sei on liitetty erinäisiin seksipitoisiin julkaisuihin ja piirroksiin, sait havaita. Se taitaa harmittaa sinua - koska Sei oli mielestäsi niin paljon muuta.

Sein kirjoitustapa ei istu mihinkään aikansa muottiin. Kuvaat japanilaisia tekstityyppejä tunnollisesti, mutta nimität Sein riemastuttavasti jonkinlaiseksi alkubloggariksi. Autenttisten havaintojen ja muistiinmerkintöjen vuoksi, oletan. Kirjasta on olemassa englannin- ja saksankielisiä käännöksiä, mutta ne ovat tietenkin aikansa kuvajaisia, eivät alkutekstiä. Kuten sanot: Lost in translation. Alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, huomaat Kiotossa. Olet siis jättänyt työsi, muuttanut Japaniin - vieläpä sairaana lähtiessäsi - ja teet tutkimusta kirjasta, jota ei ole olemassakaan! Urheaa, sanon minä. Kadehdittavaa omistautumista.

Mia, kun kerrot elämästäsi Japanissa, kuvaat asuinpaikkaasi, tuttaviasi, retkiäsi ja tekemisiäsi Kiotossa arkisesti. Kuten Sei omassa kirjassaan? Tuot Japanista lukijan silmien eteen monta kiehtovaa yksityiskohtaa. Kuten kylmät asunnot, kuumat pyyhkeet, ruuat, pyöräilyn ja baarit. Esittelet paikkoja kuin parhaassa matkakirjassa. Mutta mukanasi on aina myös Sei ja hänen sanansa tuhannen vuoden takaa. Vuoret, kirsikankukat ja luumupuut olivat jo silloin olemassa, ja löydät monta muutakin asiaa, jotka pystyt näkemään Sein tavoin.

Miten kiehtova yhdistelmä. Miten hieno kirja. En usko koskaan lukeneeni vastaavaa, ja vaikutus oli järisyttävä. Suorastaan kadehdin yhteyttäsi Seihin, ja toivoin, että sinun tapaasi löytäisin sellaisen. Mutta ei meillä faktisesti ole mitään yhteistä, meillä kolmella. Ai, onhan, olemme kaikki kirjoittaneet työksemme! Mainintasi mainostoimittajan työstä kirjoitustaidon näivettäjänä nauratti minua kovasti.

Nauroin monta kertaa muutenkin, tekstisi on niin herkullista ja havaintosi hauskoja ja teräviä. Pidät hienosti yllä sekä draaman kaarta että iloista sävyä, jonka japaninkielistä termiä en nyt muista. Mutta muistan tärkeämmän, joka myös kantaa koko kirjan: mono no awaren, jolle ei ole olemassa käännöstä, mutta joka kuvaa japanilaista melankolista henkeä ja menneen tuulahdusta. Luulen kyllä, että ymmärrän, mitä tarkoitat. Etenkin kun sanot sen löytyvän Kazua Ishiguron Pitkän päivän illasta. Löytyy sitä sinunkin kirjastasi!

Kuten Sei, et sinäkään kerro kaikkea, luulen. Näennäisestä avoimuudestasi huolimatta jätät varmasti jotain pois. Miten lienee rakastajatilanteen laita... Sanot, etteivät japanilaiset ole kiinnostuneita länsimaisista amatsoneista, ja harvat länsimaiset miehet paikan päällä ovat tulleet sinne naisen perässä. Joten se siitä, vai oliko sittenkään, olin aistivinani kiinnostusta ainakin Jeesukseksi nimittämäsi kaverin suuntaan? Mutta ei tarvitse kertoa, oli moukkamaista kysyä. Ymmärrät kuitenkin varmaan uteliaisuuden, koska Sein ja sinun tarinasi pakostakin hieman limittyvät mielessäni, ja etkö siihen pyrkinytkin? Mutta ei Seikään kertonut rakkauksistaan. Arvelet, että hän jätti tärkeimmät asiat kirjoittamatta. Viisas nainen!

Luin kirjaasi hitaasti, jottei se päättyisi. Välität niin kiinnostavasti innostuksesi, Sein ajatuksia ja omiasi, että kirjaa haluaisi ahmia, mutta ison tietomäärän vuoksi sen kanssa kannattaa edetä maltilla. Pidin kirjaa liian tärkeänä silmäilläkseni sitä hätäisesti työmatkoilla, joten luin sitä kotisohvalla, nukuin sen kanssa, join sen kanssa viiniä (ja seuraavana päivänä luin ne sivut uudestaan, ettei vain mitään menisi ohi), nukuin sen kanssa ja sairastin sen kanssa flunssaa. Ärsytti, kun perhe halusi ruokaa kesken lukemiseni tai naapuri soitti ovikelloa lainatakseen kuumemittaria. Kaadoin kalliin lampun siivotessani hätäisesti, että pääsisin pian kirjan pariin. Toivon, että lamppu toimii vielä.

Toisaalta, eikö tässä juuri siitä ole kysymys, yksityiskohtien tärkeydestä, arjesta, sen kauneuden huomaamisesta? Ja siitä huimaavasta tunteesta, kun saa viestin tuhannen vuoden takaa, ikiaikaisesta naisten välisestä yhteydestä, ajattomuudesta? Koko ajan kirjassa on kaksi tasoa: arkiset yksityiskohdat, ajattomuus. Nykyisyys, menneisyys. Mia, Sei. Kysymyksiä, vastauksia.

Pyydän anteeksi kömpelöä tyylisi matkimista, mutta en pääse eroon tästä puheesta pääni sisällä muuten. Toivon, Mia, että sait matkaltasi vastauksia, joita lähdit etsimään. Ja luulenkin niin. Siinä sivussa me muut saimme hienon henkisen matkan, jonka soisin kaikkien tekevän.

Kiitos, Mia. Kerro terveisiä Seille.

Kenelle? Japanin ystäville, ajassa matkaaville, tietoa kaipaaville, elämänmuutosta miettiville, omaa polkuaan etsiville naisille, sekä miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Lumoutuvaan pystyville.

Muualla: Kirsi ihaili kirjailijan heittäytymistä. Norkku ihastui jo kirjan nimeen. Hanna löysi kirjasta sekä uuvuttavia että kiinnostavia asioita. Sonja ei pitänyt puhuttelumuodosta eikä toistosta, mutta kirja lisäsi hänen onnellisuuttaan. Anneli odottaa kirjalle kansainvälistä menestystä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

Mian tutkimuskirja: Sei Shonagon: Makura no sõshi.




tiistai 19. marraskuuta 2013

Kukkia Birgitalle

Aloitin Siina Tiuraniemen esikoiskirjan ilman ennakko-odotuksia, mutta jo parin sivun jälkeen minulla oli henkinen punakynä kädessä. Korjailin mielessäni pois turhia sanapäätteitä, turhia sanoja tai kokonaisia lauseita, ja närkästelin itsekseni tekstin vaillinaista editointia.

Mutta nuori mies Miska, kirjan päähenkilö, ei jupinoistani piitannut. Hän jatkoi vierailujaan äitinsä serkun Birgitan luona hoitokodissa. Birgitalla ei ole jalkoja, joten hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa, ja Miska meni käymään, kun äiti käski. Äiti lähti Torremolinokseen, ja lähtiessään antoi toimeksiannon Miskalle.

Miska on hyväntahtoinen ja jatkuvasti pihalla. Siksi hän teki, kuten äiti toivoi, vaikka se ei hänen ruumiinrakenteelleen sopivalta tuntunutkaan. Birgitta taas on viisas ja vahva nainen - alkoholismi ja invaliditeetti eivät näitä poista - joten he löysivät heti toisensa. Kummallinen mutta toisaalta hyvin luonteva yya-suhde siitä syntyy, ja sen myötä Miska tutustuu moneen muuhunkin hoitokodin asukkiin.

Ei mennyt kauan, kun olin myyty. Sympaattinen Miska sulatti sydämeni. Hän on aidosti nöyrä ja mielestään maan matonen, mutta yrittää parhaansa. Vaihtelevalla menestyksellä, reikäisillä farkuilla. Jotenkin hän ajautuu kyseenalaisiin puuhiin - kirjan nimi on monitulkintainen - mutta rahanahne hän ehdottomasti ei ole. En tiedä, mitä hän oikein haluaa, ja tuskinpa kaveri tietää sitä itsekään. Mutta kaikkea hyvää hänelle toivoisi. Mietin sitä, miksi Miska on mies eikä vaikka Mia; Miskassa on paljon naisellisia piirteitä: hän purskahtaa itkuun helposti, puhuu tarvittaessa kuiskaillen ja käyttää sanaa kamala. Ehkä kirjailija halusi ravistaa sukupuoliroolituksen ennakkoluuloja?

Hersyvässä tarinassa on monta ajankohtaista ja todellista teemaa: vanhusten ja sairaiden hoidon kehno taso, yksinäisyys, nuoren aikuisen näköalattomuus. Mutta enemmän iloa, lämpöä ja ajatus siitä, että vaikka ulkoisesti menee heikosti, ei se tarkoita sitä, että ihminen siellä sisällä olisi huonompi. Ehkä pitäisi malttaa katsoa pinnan alle?

Vähän nauratti äskeinen arvioni Rimmisen Hipasta. Siitäs sain, kun aloin puhua vakavia - nyt kirjassa kantta myöten esitellään kukkia. Tässä asia ei kumma kyllä huolestuta yhtään. En osaa selittää, miksi. Ehkä tarina on tarpeeksi hauska ja höpsö, eikä tule liian lähelle arkea? Tai tulee tarpeeksi lähelle? Kansi on muuten minusta oikein kaunis, ei liian hieno mutta tarinaan sopiva, vaikkei kaksoismerkityksestä tietäisikään. Ensikatsomalta se antaa hieman vanhahtavan käsityksen, mikä sopii hyvin teemaan. Ravistellaan ennakkoluuloja ja noustaan ikärasismia vastaan.

Kirja on jonkinlainen sekoitus Lindgrenin terävää Kuolemaa ehtoolehdossa ja Rimmisen reppanahahmojen humaania elämänasennetta. Mutta on Tiuraniemellä omakin ääni. Ja se ilmenee Miskan kautta. Tekstissä on jonkin verran turhaa jaarittelua eli tiivistämisen varaa, ja niitä -pa ja -kin ynnä muita turhia lisukkeita olisi voinut reippaasti karsia tyylin kärsimättä - se punakynä olisi kuitenkin vähän enemmän voinut viuhua, niin lopputulos olisi laadullisesti noussut seuraavalle tasolle - mutta tämä on hyvän mielen kirja. Ainakin minulle jäi sellainen, ja tunne, että haluaisin tavata Miskan uudestaan. Seuraavassa osassa?

Leena Lumi piti kirjaa hauskana. Pihiin naiseen kirjan huumori iski täysillä. Kirjasfääri analysoi henkilöitä syvällisemmin. Ilselän Minna vertasi kirjaan kiinnostavasti Supisen Sädettä. Oma kokemukseni on se, että Säteen älyllisyys jää koskettavuudeltaan Birgitan humaaniuden varjoon. Siinalla on myös oma blogi.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle. Minerva 2013. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.



lauantai 16. marraskuuta 2013

Hippa

"Näin oli tapahtunut. Näin tapahtui. Ja että. Ja että. Jaettäjaettäjaettä."

Petteri ja Lefa ovat veljeksiä, jotka elävät Rimmisen kirjahenkilöille tuttuun tapaan yhteiskunnan reunalla, ehkä jo toinen jalka ulkopuolella. Jonkinlaista ansiotoimintaa nämä kaverit kuitenkin pyrkivät harrastamaan, ainakin jos äiti tai vaimo (Lefan) käskee. Vanha Transit apuvälineenään he rahtaavat milloin antiikkikaappia, milloin kehitysvammaisia paikkoihin, jotka tulevat yllätyksinä niin kyydittäville kuin kyyditsijöillekin. Ja joskus mukaan tarttuu/joutuu/pääsee myös naispuolisia henkilöitä, suvensuloisia.

Tässä pähkinänkuoressa Hipan asetelma. Kirjan teksti on rimmiskieltä uudissanoineen ja venkoiluineen alastalonsalissa, henkilöiden kommunikointi alun sitaatin tapaista muotoilua. Jos tällaista huumoria ei kestä, ei kirjaan kannata tarttua.

"Alkoi jalkahermostuttaa. Pakkoaskellutin itseäni hetken edestakaisin pitkin eteisen kulmakkoa. Kun toimenpiteellä ei näyttänyt olevan, no, vaikutusta, nuojahtelin kohti vessaa jonka käyttösuhteen oli sekä henkistä että ruumiillista tarvetta."

On pieru merrassa ja hopeinen kuu luo merelle silsaa. Hah-hah-hauskaa, mutta tämän verran juuri ja juuri poikamaista huumoria kestän, koska arvostan kirjailijan inhimillistä otetta ja omaperäisen hupaisaa kieltä. Kielen vuoksi teksti olisi hyvä nauttia pienissä pätkissä: ahmittuna se alkaa tuntua pitkitetyltä vitsiltä, eikä hienouksia tule makusteltua. Anteeksi, että sanon nyt sen pahan sanan, kielellä kikkailun, mutta se pompsahtaa mieleen vääjäämättä. Sitä joko pitää hauskana tai sitten ei. Mutta hauskaa ei ole tarinan vapaakatsantoinen päihdepolitiikka, jossa vedetään vähän väliä viivat ja otetaan nokat.

Olen tylsä tiukkis, mutta en pidä siitä, että huumeista tehdään viihdettä, joka kuvataan nuoren miehen normiarkena. Vaikka muilta osin kirjailijan kirjalliset ansiot ovat mitä ovat eli erinomaiset, en tiedä, onko ilmiö hänen juoneen sopivaksi katsomaansa revittelyä vai haluaako kirjailija heijastella todellisuutta, ja sen miettiminen synkistää. Onko vähemmän hyväosaisten nuorten elämä tosiaan valinta erilaisten päihteiden kesken?

Rimminen on erikoistunut sympaattisten reppanoiden kuvaajaksi. Veljekset ovat isättömiä, rahattomia, työttömiä eikä äitikään täytä perinteistä pullantuoksumallia. Jos näillä perusteilla pitäisi alkaa viivoja vetää, aika iso osa meistä joutuisi tekemään niin. Vai ovatko kirjan kaverit jo niin reppanoita, että vaikutuksen on tarkoitus olla päinvastainen: poikia voi katsoa, naureskella ja tyytyväisenä todeta, että noin luuseri en sentään ole. Ja hei (sanon itselleni), tarvitseeko kaikkea ottaa niin vakavasti, tämähän on fiktiota ja viihdettä!

Kun löysää pipoa, voi keskittyä nauttimaan omalaatuisesta kielestä ja poikien sivuluisuisesta mutta hyväntahtoisesta maailmankuvasta. Irmassa kirjailija käytti tavallisempaa kieltä, mutta on nyt palannut Pussikaljaromaanin ja Pölkyn poluille. Ei kirja yllätyksiä tuo aiempia Rimmisiä lukeneille, en ole haltioissani tai edes ällistynyt, kuten alkutuotannon luettuani.

Mutta mieluusti tämänkin kirjan luin, vaikkei se hurmioon minua vienyt. Kirjailijalla on oma ääni, jolle löytyy vakikuuntelijansa. Irman jälkeen jäi sama tunne: kaikilla on vikamme, mutta silti oikeus olla. Jos sitä alkaa miettiä, on alkulähteillä siinä, miksi Rimmisen kirjoja kannattaa lukea.

Ilselän Minnan mielestä Hippa ei ole kirja. Lukutoukka onnellistui.

Mikko  Rimminen: Hippa. Teos 2013.

torstai 14. marraskuuta 2013

Helioskatastrofi

Nimi Knausgård näkyy kirjamaailmassa kirkkaana. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja sulattaa sydämiä ympäri Eurooppaa, mutta nyt en puhu siitä (en ehkä koskaan, sillä kirja on niin henkilökohtainen kokemus, että saattaa olla, etten halua tuoda julki mitään. Toisaalta, siitä on jo sanottu niin paljon, että kaikki henkilökohtaiseksi kuvittelemani on varmasti jo sanottu jossain.)

Linda Boström Knausgård on miestään tuntemattomampi kirjailijana. Hän on tehnyt näytelmiä ja novelleja. Esikoisromaani Helioskatastrofi kertoo 12-vuotiaasta tytöstä nuoreksi naiseksi kasvavasta Annasta, joka syntyy isästään ja puhuu kielillä.

Kun isä Conrad viedään skitsofrenian takia laitokseen, Anna joutuu sijaiskotiin. Helluntalaisilla Svenillä ja Birgitalla on ennestään kaksi poikaa, joten kaivattu tyttölapsi saa valmiita veljiä. Sopeutuminen perusperheeseen on kuitenkin erilaista kuin perhe tai Anna itse olisi voinut kuvitella. Sekä perhe että tyttö yrittävät parhaansa, mutta toisin kuin yleensä tavataan hokea, se ei  aina riitä.

Annan maailma on ahdas ja rujo, alikehittynyt, kun on kyse arkielämästä. Toisaalta tytön mielessä on syviä ulottuvuuksia, joita me muut emme normiarjessa kohtaa emmekä edes osaa kuvitella. Onneksi, tekee mieli sanoa. Sillä Annan mieli ei ole tavallinen, hän ei ole iloinen lapsi eikä teini, vaan vaeltaa kammottavissa, tummissa syvyyksissä. Eikä löydä tietä ulos. Ei juuri edes sanoja, ainakaan ymmärrettäviä. Hänellä on kielellä puhumisen taito, arvelevat uskovaiset. Mutta vaikka hän taidollaan houkuttelee väkeä kirkkoon, ei Jumalakaan näytä hänelle tietä. Lopulta sanat katoavat kokonaan.

Kirja on yöntumma, karun realismin seassa unenomainen, mutta ei sekava: se piirtää uskottavan ja pelottavan todentuntuisen kuvauksen pirstaleisesta mielestä, joka ei löydä kiinnekohtaa todellisuudesta. Mietin surullisena, onko Annan kohtalo sinetöity lapsuudessa vai hedelmöityshetkenä, kun geenit yhdistyivät. Tarina on musertavan raskas ja vakava, mutta kirjailijan, kuten myös suomentajan, puhdasta tekstiä on helppo lukea. Se on tasapainoista ja selkeää, ja lukemalleen saa vastinetta: pienoisromaani tarjoaa sisältöä ison kirjan verran. Pienessä mittakaavassa onkin oltava isoa tarkempi ja hiotumpi, säröt erottuisivat muuten liikaa. Novellistina ja näytelmäkirjailijana Knausgård taitaa tämän. Onko teksti jopa liian sliipattu? Jotain epämiellyttävästi vaivaavaa tässä on, mutta en osaa kohdistaa, onko kyse tekstistä vai aiheuttaako tunteen rankka aihe.


Intensiivinen tunnelma kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen. Ei todellakaan hyvän mielen kirja. Muistin Karl Oven kertoneen vaimonsa mielenterveysongelmista. Vaikka kirjailija on varmasti hyödyntänyt kokemuksiaan, en pidä tätä pelkästään kuvauksena hänen omasta menneisyydestään; tässä on enemmän.

Kenelle? Mielenterveyden ja -sairauden aiheita pohtiville, tiiviin ja pelkistetyn tyylin ihailijoille, vahvaa tunnelmaa pelkäämättömille, vakavuutta kestäville.

"Hyisen kirkas pieni romaani", sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Järjellä ja tunteella -blogin Susan kirja imaisi mukaansa. Lukuisan Laura koki ristiriitaisia tunteita.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi. Like 2013. Suomentanut Petri Stenman.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kilpailu käynnistyy


Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/

Listat luettavissa 27.1. - ja seuraavana päivänä julkistetaan voittajat
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10. Saamme äänestää kirjoja, jotka olemme itse lukeneet ja arvioineet. Eniten pisteitä saaneet kirjat voittavat. Kilpailu on kirjabloggareiden vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Tarkat osallistumisohjeet löytyvät emäntäblogeista.

Tammikuussa on siis tulossa kiinnostavia listoja tulossa blogeihin! Ovatko blogit samoilla linjoilla kuin Finlandia-valitsijat, vai nouseeko kärkeen jotain aivan muuta?

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Auringon ydin

"Pääni lävähtää täyteen valkoista valoa. Se on niin kirkasta tulta että voin kuvitella sen hehkuvan kalloni reunoista. Se on niin vitivalkoista ettei sille ole edes sanaa, se on valkoisuuden tuolla puolen..."

Vanna, oikealta nimeltään Vera, on addikti. Hän elää ajassa meitä vähän edellä, tai paremminkin rinnakkaisessa maailmankaikkeudessa, jossa tuntemamme historia on hieman muuntunut viimeisen parin sadan vuoden aikana. Koska osalla miehistä oli vaikeuksia perheen perustamisessa, päätettiin säätää laki, jonka mukaan naiset palvelevat ihmiskunnan päätehtävää, lisääntymistä, ensisijaisena tehtävänään. Miehet eli maskot saavat seksiä mielin määrin naispuolisilta eloisilta. Jonkin verran syntyy myös miinusmiehiä ja neutrinaisia, morlokkeja, joita ei pidetä lisääntymiskelpoisina ja jotka siten ovat yhteiskunnan hylkiöitä. Maskot hallitsevat, eloit myötäilevät. Virallinen sukupuolijako tehdään pienenä, heti kun kunkin taipumukset ja mahdolliset puutteet on mahdollista havaita.

Vera ja hänen pikkusiskonsa Mira ovat asuneet lapsuutensa maalla Neulapäässä. Mira-Manna on aito eloi, hoivaava ja häistä haaveileva, kun taas Vera on morlokki, joka osaa jopa lukea sujuvasti. Viisaan kasvattajansa ja edullisen ulkonäkönsä ansiosta hän saa kuitenkin eloi-luokituksen ja elää aikuisena Tampereella kaksoiselämää: julkisesti tyhjäpää-eloi, viranomaisilta salaa terävä nuori nainen. Silti hän ei onnistu pitämään huolta rakkaasta pikkusiskostaan kuten olisi toivonut. Sisko katoaa.

Alkoholi, nikotiini ja kofeiini on jo onnistuttu kitkemään ihmisiä koukuttamasta, niiden tuotanto ja jakelu on käytännössä olematonta. Mutta on vielä olemassa aine, jota vastaan viranomaiset taistelevat: addiktointikyvyltään ja terveyshaitoiltaan se on alussa mainittujen nautintoaineiden luokkaa, ellei jopa vaarallisempi. Aine on kapsaisiini. Ja sen lähde on chili.

Chilin ja siitä valmistettujen tuotteiden tuottaminen, valmistaminen, myyminen ja nauttiminen ovat ankarasti kiellettyjä. Lapsille opetetaan koulussa chilin vaaroja, ja Virasto valvoo tarkoin henkilöitä, jotka ovat epäilyttäviä, mahdollisia nautintoaineille alttiita.

Silti laitonta kauppaa käydään. Siihen sotkeutuu myös Vera, miehensä Jaren myötä. Veran päätavoite on selvittää sisarensa kohtalo, ja chilibisnes tarjoaa hyvän tulonlähteen. Ja nautintoa, jonka veroista Vera ei ole ennen kokenut.

"Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle."

Yhteiskunta on sotilaallisen kurinalainen, tiukasti valvottu ja taantunut. Matkapuhelimia ei tunneta, ei tietoverkkoja, ei sukupuolten tasa-arvoa. Koska nautintoaineet on kielletty, ehkä siksi aistit kehittyvät eri tavoin kuin meillä: ainakin Vera on hajuaistiltaan ylivertainen, joka tunnistaa ympäristönsä tunteet ja olotilat tuoksuina. Hänestä kehittyy myös ylivertainen connoisseur, chilin laadun arvioija.

Pääosin tarinaa kertoo Vanna itse, välillä äänessä on Jare. Mukana on myös asiakirjoja ja lainauksia muun muuassa Nykysuomen sanakirjasta ja muista teoksista tuomassa kirjaan dokumentaarista otetta. Tekstilajien vaihtelu toimii mainiosti; se koukuttaa lukijaa, tehostaa tarinan vaikutusta ja selittää faktoja. Erilaisista elementeistä huolimatta kirja on hallittu kokonaisuus, jota ei ole vaikea lukea, päinvastoin; Sinisalon taidokasta tekstiä ahmii kyltymättömänä kuin addikti ainakin.

Auringon ydin on puhdasta scifiä, aitoa tavaraa, joka kumartaa kauniisti scifin klassikoille, samoin alkukansallemme luonnonuskoineen ja shamaaneineen. Sinisalo solmii ne fiksusti tähän aikaan, jossa terveysvalistus jyrää ja ulkonäkö syrjäyttää älykkyyden. Tarina tarjoaa jännityksen lisäksi ajateltavaa ja monta riemukasta hetkeä kirjailijan nokkelien oivallusten myötä.

En voinut lukea kirjaa yhteen putkeen, savua alkoi tulla korvista liikaa. Teksti vie vääjäämättömän säälimättömästi kuumottaviin tunnelmiin. Aivojen jäähdyttyä hetken saattoi tarinan kurkistella loppuun saakka. Nautin - noin miljoonan scovillen edestä.

Kenelle? Scifin rakastajille, terveysintoilijoille, ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville hyvän fiktion ystäville.

Muualla: Hieno analyysi Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa. Mari A sanoo kirjaa Sinisalon parhaaksi esikoisen jälkeen, ja tähän on helppo yhtyä. Villasukka kirjahyllyssä vaikuttui, Kirjasfäärissä huudetaan bravota.




torstai 7. marraskuuta 2013

Nainen katolla

Maija Vilkkumaan laululyriikkaa olen aina ihaillut, joten tottahan piti tutkia, miten sananasettelu taipuu proosan muotoon kokonaiseksi kirjaksi asti.

Nainen katolla on kunnianhimoinen esikoiskirja; se pyrkii yhdistämään kokonaisen sukupolven kokemuksia ja elämäntarinoita, ja - näin tulkitsen - jotenkin selittämään, missä nyt nelikymppisenä, kirjailijan ikäisenä, ollaan ja mistä tähän on tultu. Tuossa iässä monelle herää vastustamaton halu miettiä uranvalintojen tai parinmuodostamisen onnistumista,  eikä Vilkkkumaa ole poikkeus, tai eivät ainakaan hänen henkilönsä. Pitää saada selityksiä, taustaa johon nojata, jotta pystyy jatkamaan eteenpäin, kun niin sanotusti takaseinä alkaa häämöttää. Eikä siinä mitään pahaa. Mainoslieve väittää kirjaa kertomukseksi 2010-luvun Suomesta. Lisäisin: 70-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

Mainoslause on hämäävä siksikin, että kirjassa vietetään yllättävän paljon aikaa aikaisemmilla, kaukaisilla vuosikymmenillä - muistelua on paljon. Mainitaan toki macaronit, iPadit ja Karl Ove Knausgård. Mutta myös Hanoi Rocksit, Berliinin muurin murtuminen ja C-kasetit. Muun muassa.

Päähenkilöitä on useita, mutta pääpäähenkilö on Silja, kahden lapsen tuulipukuinen lähiöäiti, joka hätkähtää olevansa "sellainen, josta kaikki muut ajattelevat: tuon aika on ohi. Tuon särmä, kiihko, tuoreus on kadonnut tanakkaan keskivartaloon".  Ja kuitenkin hänellä oli lupaava menneisyys: kaverinsa Tessun kanssa tyttöduo, jonka piti valloittaa maailma. Valloitus tyssäsi nolosti - suomalaisen musiikkiviennin tuttu tarina - ja nyt turhautuneena kotiäitinä Silja tarvitsee jotain omaa. Hän lähtee työväenopiston kirjoituskurssille.

Siljan miehellä Harrilla on pelifirma, pitkät työpäivät ja kaikenlaisia sutinoita. Kuten Linda, parikymppinen häärääjä, stand-up-koomikko ja rahapulainen toimittaja. Silja puolestaan ihastuu vakavaan, pohdiskelevaan Villeen, kirjoituskurssin vetäjään. Villen on vaikea kestää nykyaikaa,  mutta ei osaa päättää, onko hän "viiltävä nyky-yhteiskunnan kriitikko vai jämähtänyt menneisyyden mies." Ainakin hän inhoaa tuntemisen korvikkeita, kuten verkkohehkutusta, ja raivostuu kirjoitusvirheistä. Ville rakastaa vaimoaan Kaarinaa, joka juo liikaa viiniä ja ottaa liian pitkiä kylpyjä. Kaikki kokevat kiemuraisia suhteita ja päätöksenteon vaikeuksia. Etenkin Siljalle tilanne kärjistyy kovaksi paikaksi.

Lisäksi on transuja, Metallica, joogaa, kirjoittamista, kuoharia - niin, ja Leila Hakkarainen,  juorutoimittajatäti, joka pitää ah-niin-elämänmyönteistä, koukeroisella fontilla ja runsailla hymiöillä koristeltua blogia, jossa antaa sivistyneitä vinkkejä samppanjatastingeista ja taide-elämyksistä. Haha, hän oli minusta hauskin hahmoista. Ja ironiasta huolimatta, hän osasi hommansa toimittajana. Hetken lapsi Linda taas jäi vieraimmaksi, hänen motiivejaan ja sähellystään minun oli vaikein ymmärtää.

Kirja on moniääninen sekametelisoppa, mutta viihdyin sen kanssa mainiosti eikä hetkeäkään tehnyt mieli jättää kesken. Henkilöiden perusahdistuksista huolimatta kokonaisuus huvittaa ja usein naurattaa, ja eri ilmiöiden noteerauksillaan ja ironiapistoillaan pitää mielenkiinnon yllä. Tosin ei kirjasta mitään mieleen jäänyt, opus piti selata tätä kirjoitusta varten uudestaan läpi, vaikka lukemisesta on vain pari päivää. Kuten levyillä on aina täytebiisejä, tämäkin tarjoaa jonkin verran turhaa tavaraa, mutta mukavan ryöppyävä esikoinen on. Teksti on sujuvaa, kiihkeää ja henkilöiltään uskottavaa. Vaikkei tätä ihan arkirealismiksi voi sanoa. Mikä olisi oikea lajityyppi - se pitäisi varmaan etsiä musiikin puolelta. Suomirockia ainakin?

Muualla: Linneaa ei tarina kantanut ihastukseen asti, Maijan mielestä se kannattaa kokea. Hänellä ja Lukutoukalla on päinvastaiset suosikki- ja inhokkihenkilöt kuin minulla. Anni ei pitkästynyt.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla. Kaiku Books 2013.



maanantai 4. marraskuuta 2013

Lumilapsi

Lumilapsen tarina on kahminut palkintoja maailmalla. Bazar nappasi sen Suomeen ja hyvä niin, että saimme sen tänne, vaikka moni oli ehtinyt lukea alkuperäisversion. Satu lumesta syntyneestä lapsesta perustuu vanhaan tarinaan, joka on esiintynyt ainakin venäläisessä satuperinteessä. Näin kerrotaan kirjassa, jonka päähenkilöt Jack ja Mabel asuvat Alaskassa viime vuosisadan alussa.

He ovat uudisraivaajia, jotka ovat päättäneet luoda itselleen elämän Alaskan rankoissa olosuhteissa, vapaina ja luonnosta nauttivina. He ovat osansa valinneet itse, eivät olosuhteiden uhreja. Yksi suuri suru heillä on: heillä ei ole lasta. Mutta kuinka ollakaan, pariskunnan rakennettua pihalleen lumitytön heidän elämäänsä ilmaantyy taianomaisesti pieni tyttö metsästä. Onko tyttö haavetta vai totta?

Jack ja Mabel ovat fiksuja ihmisiä, ja rakastavat toisiaan. He eivät kaihda työtä, vaan ovat selviytyjäluonteita, kekseliäitä ja osaavia, kuten alkeellisissa olosuhteissa tarvitaan. Tytön outo ilmestyminen pelottaa - etenkin Jack on huolissaan Mabelin mielenterveyden puolesta - mutta on suuri ilo. Tyttö, Faina, käy harvoin eikä koskaan viivy kauan, mutta valtaa pariskunnan ajatukset, tuo heille sisältöä ja tarkoitusta tekemiseen.

Pakkanen ja lumi, Alaskan korkeat vuoret ja kirkkaat vedet väikkyvät lukijan silmissä. Maaginen tarina vie lukijan mukaan palelevia varpaita myöten. Alussa en ollut tyytyväinen suomennokseen: sisäinen oikolukijani tarttui punakynään ja arvailin monessa kohtaa, mitä alkuperäisteksti mahtaisi olla, mutta joko totuin tyyliin tai teksti alkoi kulkea sujuvammin, koska tarinan edetessä en moisia ehtinyt miettiä. Mukaansatempaavan elävästi kirjailija kuvaa karua elämää metsästyksineen, viljelyineen ja tytön yllättävine vierailuineen. Jopa Mabelin asu, ainainen pitkä hame, mietitytti: miten ihmeessä nainen pärjäsi peltotöissä ja lumikinoksissa tuon ajan vaatekappaleissa? Taustaa ja todellisuuspohjaa henkilöille loi Mabelin kirjeenvaihto sisarensa Adan kanssa, tästä pidin.

Koko ajan ollaan perusasioiden, elämän ja kuoleman kysymysten äärellä: riittääkö ruoka, hyökkäävätkö villieläimet, pettääkö jää metsästäjän jalan alta? Miten tyttö, Faina, selviää yksin luonnossa? Miksei hän viihdy sisällä lämpimässä?

Kukaan muu ei Jackin ja Mabelin lisäksi moneen vuoteen usko lumitytön olemassaoloon, eivät edes naapurit, joilta pariskunta saa apua, kun Jack loukkaantuu eikä pysty peltotöihin. Etenkin naapuriperheen nuorimmasta pojasta, Garrettista, tulee heille läheinen. Eikä Faina enää voi eikä halua piilotella. Pikkuhiljaa hänestä tulee näkyvä myös muille.

Faina on se lapsi, jota Jack ja Mabel eivät saaneet. Mutta kuinka todellinen ja pysyvä perheenjäsen hän on, se jää lukijan harkittavaksi. Faina ei ole samanlainen kuin muut. Ei (ehkä) satua, mutta erilainen. Satumaisesti hän kuitenkin osuu juuri Jackin ja Mabelin luo, ja lukija saa jännittää, riittääkö heidän tarjoamansa rakkaus kiinnittämään hänet osaksi perhettä. Vai onko hän osa luontoa, jossa hän on oppinut selviämään?

Surullisen kaunis tarina. Alaska toi mieleen Jack Londonin, joka mainittiinkin kirjassa - Mabel on lukenut nainen. Viihdyin tarinan kanssa, vaikka se alakulon jättikin, ja hienoisen haikeuden. Voi kunpa ja miksi ei. Mutta saduissa voi tapahtua mitä vain.

"Mabel oli usein miettinyt Adan sanoja siitä, että tarinoihin voisi keksiä uusia loppuja, että voisi valita ilon surun sijasta. Viime vuosina hän oli todennut, että hänen siskonsa oli ollut osittain väärässä. Kärsimykselle, kuolemalle ja menetykselle ei mahtanut mitään. Silti Ada oli kirjoittanut ilosta täysin paikkansapitävästi. Kun hän seisoo sinun edessäsi pitkine, paljaine raajoineen mystisesti hymyillen, sinun täytyy syleillä häntä vielä kun voit."

Kiinnitin kirjaan alunperin huomiota minulle erikoisesta syystä: sen kannen takia. Nimittäin kuva puunrunkoineen muistuttaa Nälkävuosi-kirjan Elina Warstan upeaa kantta. Suomalaisen Lumilapsen kannessa on kuulemma alkuperäinen kuva, joten koska molemmat kirjat ilmestyivät 2012, suunnittelijat ovat olleet samoihin aikoihin samoissa tunnelmissa, puunrunko, lumi ja lapsi -teemassa.

Kenelle? Satujen ystäville, luonnonmystiikasta nauttiville, niille, jotka tietävät, ettei kaikkea voi selittää.

Muualla: Kirjakirppu ihastui mutta pettyi lopussa, Lukuisan Laura huokaili ihastuksesta, Elegia piti mutta...

Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. Suomennos Marja Helanen.


lauantai 2. marraskuuta 2013

Unelmansieppaaja

Esikoiskirjailija Pasi Pekkola ottaa kirjoittamisen vakavasti. Kirjan julkaisullaan hän siten sieppasi yhden oman unelmansa, mutta kirja kertoo muista. Ei kuitenkaan liene yllätys, että koripalloa ikänsä harrastanut ja ammatikseenkin pelannut mies kertoo tarinaa, johon urheilu liittyy vahvasti.

Tapio on entinen ammattikoripalloilija, jolla ei mene hyvin. Hän on ajautunut kaljakapakan vakioasiakkaaksi, joka ei näe elämässään muuta kuin entisen loistavan menneisyytensä. Menneisyyteen kuuluu myös tyttöystävä Jonna ja lapsi, jota Jonna odotti, kun nuorten tiet erosivat. Tapio ei halua ajatella asiaa, ei edes lasta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Miestä pelottaa vastuu.

Myös Aki urheilee: hän on vaatimattomista olosuhteista kasvanut mies, joka purkaa turhautumisensa ja arvottomuuden tunteensa hurjaan painonnostoon. Hän haluaa olla paras edes jossain. Ja saada himoitsemansa naisen.

Kolmas tarinaa kertova henkilö on Roosa. Roosan ura metronkuljettajana katkeaa, kun hänen ohjaamansa junan eteen hyppää mies Kampin asemalla. Itsemurhan tekijä on Ville Siikala, nuori kirjailijalupaus, Tapion paras ystävä lapsuusvuosilta. Roosa ei saa miestä mielestään, vaikka ehti nähdä tämän vain muutaman sekunnin verran ennen törmäystä. Hän haluaa selvittää syyt itsemurhan taustalla, jotta saisi itselleen rauhan ja synninpäästön. Siikalan taustoja selvitellessään hän tutustuu Tapioon. Myös Aki liittyy kuvioon niin Siikalan kuin Tapionkin kautta, mikä jännittävästi kiertyy esiin kirjan edetessä.

Pekkola on kertonut Siikalan hahmon perustuvan todellisuuteen. Harri Sirolan itsemurha 2001 teki nuoreen poikaan suuren vaikutuksen: miten niin lahjakas ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun?  Siikalan mielenterveysongelmat nousevat tarinaan vahvasti, kun Roosa tutustuu mieheen niin tämän kirjojen kuin haltuunsa saaman Siikalan muistikirjan ja Tapion muistojen avulla.

Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita ovat urheilun lisäksi mielenterveys, selviytyminen ja kirjallisuus. Isoja asioita, joiden yhdistäminen ei tunnu aivan luontevalta, vaikka ne tarinassa limittyvätkin. Niin urheilu kuin taide saattavat viedä mennessään - joko selviytymiskeinoina tai tuhoajina, antaa Pekkola ymmärtää.

Teksti on suoraviivaista ja selkeää, eikä yritäkään olla muuta kuin mitä on, siitä pisteitä. Välillä junnataan miesten urheilumietteissä turhan pitkään, teki mieli hyppiä kohtia yli. Henkilöt ovat tosia mutta melko yksioikoisia, etenkin Tapio ja Aki. Heistä ei juuri löydy syvyyttä tai yllätyksellisyyttä, mutta sitä enemmän hämmennystä siitä, miten pitäisi olla mies. Aika reppanoita. Roosallakin on vaikeuksia suunnan löytämisessä, vaikka hänen suuntansa on vastakkainen: kun miehet opettelevat huomaamaan muita ja nousemaan itsekeskeisyydestään, Roosan on opeteltava löytämään oma tahtonsa, havaitsemaan itse se, mikä hänelle on hyväksi, eikä antaa muiden (miesten) ohjailla.

Tarinassa haisee hiki ja testosteroni, ja häivähtää sairaalan hygieeninen puhdistusaine. Vertakin lentää - miesten maailmassa ollaan tiukasti. Siikalan ajatukset jäävät kaukaisiksi kaiuiksi menneestä, mutta Roosaa ne auttavat. Loppupuolelle kirjailija rakentaa perinteisen toiminnallisen huipennuksen ja sen jälkeisen "tasoittelun", jossa lankoja vedetään yhteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon hyviä elementtejä, joiden sekoitus on hieman kulmikas eikä ainakaan minulle täysin sulava. Kannattaa silti tutustua uuteen kirjailijaan. Miesten pitääkin saada äänensä kuuluville, myös niiden reppanoiden, tai ehkä etenkin niiden. Kirjailija saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että tietää, mistä puhuu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -blogin Susa sanoo kirjaa yllättävänkin rikkaaksi ja monipolviseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa, sanoo Lumiomena. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo henkilöiden olevan vereslihalla.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava 2013.