torstai 27. kesäkuuta 2013

Töölönlahti

Anja Erämajan runokirja Kuuluuko tämä teille riemastutti pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen kuullut Erämajan laulavan sekä digitaalisesti että livenä. Turha oli pelkoni siitä, että ääni ei yllä runojen tasolle; samaa sarjaa ovat selvästi, persoonallisia, tummanpuoleisia mutta ilolla eteneviä, huumorilla ja oivalluksilla kutkuttelevia.

Töölönlahti on runoteos, jossa kertoja juoksee Töölönlahtea ympäri lenkillään ja kertoo, mitä mennessään miettii. Ajatus kulkee sinne tänne juoksun rytmissä, havainnoi ympäristöään tai vajoaa meditatiiviseen tilaan, karkaa välillä isoihin ja pieniin ajatelmiin tulevaisuudesta, työstä, rahasta, rakkaudesta - tai niiden puutteesta - kaikesta, mitä ihmisen mieleen hölkötellessä nousee. Erämajan nasevat ajatukset on helppo hyväksyä, hän saa ne tuntumaan vaivattomilta, juuri mieleen juolahtaneilta.

Jo aiheena Töölönlahti itselleni läheinen monin tavoin. Olen asunut sen liepeillä nuoruuteni, juossut  samaa lenkkipolkua ja kuljeskellut Linnunlaulun kirpputorin tavaravuonoissa ja -rotkoissa. Nyt olen töissä yrityksessä, joka rakentaa Töölönlahden maisemaa uusiksi. Erämaja kysyy:

"Olisiko meillä ollut varaa näkymään?"

Kieltämättä itsekin olisin toivonut kansallismaisemaan jotain juhlavampaa kuin radanvarsitalot, mutta kunhan koko alue puistoineen ja keskustakirjastoineen valmistuu, uskon, että saamme alueesta kaupunkilaisina lopultakin viihtyisän "olohuoneen". Joka tapauksessa kaikki on edistystä siitä rumasta jättömaasta ja ryteiköstä, joka Finlandia-talon takaa avautui vuosikymmenet.

Sitä ryteikköä Erämaja kuitenkin tuntuu kaipaavan, vapaata luontoa, avointa peltoa, itse istutettuja puita. Herää kysymys, miksi hän sitten lenkkeilee (asuu?) maamme urbaaneimmalla alueella? Jos kerran "kaupungilla ei ole hienostuneisuutta, ei tyylitajua"? Tässä en jaa hänen näkemystään, mutta jaan kyllä monia muita ajatuksia, kuten pelkoja, joita juoksija paljastaa:

"Pelkään huilaamista, pelkään että huilareilta nykäistään neliötä alta, taso laskee ja katto, joutuu konttaamaan, ryömimään, käytävälle, putkeen, viemäriputkeen, lapset hunningolle, joutuu vaihtamaan pienempään, festivaalit piknikkiin, Egyptissä piti käydä."

Ilmeisesti juoksija on hoitoalalla, sillä hoitamista, terveyttä, vanhenemista ja kuolemaa hän sivuaa usein. "Jonain päivänä terveyskengillä omaan petiin meen." Samoin naisen asemaa, josta hän muistuttaa: "Siskot, muistakaa, sukupuoli on tiivistä mehua, älkää laimentako liikaa." Ja lapsia: "Hyvin nuolluista poikasista tulee onnellisia aikuisia."

Monet runoista ovat itse asiassa laulun sanoja - tai toisinpäin - mikä näkyy myös rytmityksessä, juoksun tahdin lisäksi. Ja huumoria, sitä on teksteissä paljon: pappi työntää öylätin rippilapsen suuhun kuin kolikon automaattiin, ja jos syö runebergintorttuja, tuleeko hyväksi suustaan?

Pidän paljon Erämajan teksteistä, niitä on helppo lukea, vaikkei runontuntija olisikaan. Ja aiheet ovat läheisiä, kaupunkilaisen ja naisen näkökulmasta tuttuja. Fiksuja ja oivaltavia ajatuksia lenkistä, jonka voi kuvitella myös elämisen symboliksi - ennen kuin hautajaisvirttä aletaan valita, näkymät vaihtuvat moneen kertaan, samoin juoksijan kunto ja mietteet.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013.


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kosto ikuisessa kaupungissa

Tyylikästä viihdettä tarvitaan aina, ja uusille tekijöille huudan lämpimästi huraata. Vera Vala ei ole varsinaisesti uusi kirjailija, mutta minulle uusi tuttavuus. Kirja on Valan toinen, itsenäinen jatko-osa Kuolema sypressin varjossa -dekkarille.

Italiaan sijoittuvia dekkarisarjoja on olemassa muitakin, mutta tämä lienee ainoa suomalainen. Valan kirjojen päähenkilö, yksityisetsivä Arianna de Bellis on varakas ja itsenäinen roomalainen nainen, joka selvittää rikoksia sekä moninaisten taitojensa että kattavan sosiaalisen verkostonsa avulla.

Kosto-kirjassa hänen asiakkaanaan on ministeri Anna Lucarelli, joka pyytää Ariannaa selvittämään sisarpuolensa Lauraa uhkaavaa vaaraa, mutta peruu pyynnön, kun Laura löytyy kuolleena. Arianna kuitenkin haluaa selvittää tapausta omin nokin. Laura oli assyrologian professori, jonka nuhteettoman ulkokuoren takaa paljastuu kiinnostavia seikkoja, kuten yhteyksiä anarkisteihin ja ristiriitoja akateemisessa maailmassa.

Arianna on perussankaritar: hän hallitsee niin erilaiset aseet kuin seurapiirikuviot ja nippelitiedotkin, ja on tietysti huimaavan kaunis. Ja lisäksi erinomainen ruuanlaittaja - kirjaan on siten saatu ujutettua myös italialaista ruokaa ja reseptejä. Makuja, tuoksuja ja silmän iloja kirja tarjoaakin eteläisen yltäkylläisesti. Roomaa tunteville kirja antaa varmasti paljon, sillä paikkoja, katuja, aukioita, rakennuksia mainitaan vilisemällä. Historiaakin kerrotaan, ja tietysti (onneksi) mukana on kihelmöivästi sensuellia romantiikkaa.

Kirjoittajalla on siis paljon sanottavaa, hieman liikaakin välillä: jotkut virkkeet tuntuvat suorastaan täyteen ahdetuilta. Verbejä on käytetty runsaasti eri muodoissa, etenkin partisiippeja: paikat ovat tien ympäröimiä ja auringon pölyksi kuivattamia, kun srilankaisilta näyttäviä miehiä istuskelee tarkkailemassa, ja niin edelleen.

Mutta mukava ja viihdyttävä kattaus kaiken kaikkiaan. Ariannan tutkimuksia voisi lukea lisääkin, jos niitä kohdalle sattuu: nämä eivät vie yöunta eivätkä jää mieleen kummittelemaan.

Kenelle? Dekkarin ystäville, italiaisuudesta hurmaantuville, kepeää kesäviihdettä kaipaaville.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus 2013.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Veden viemää

Istun mökillä, takan lämmössä, näpyttelemässä konetta: mökkimme sijaitsee niemellä, ja vettä näkyy ikkunoista kolmeen suuntaan. Tumma taivas vihmoo laiskasti vettä, järvi lainehtii levottomasti ja aallot läiskyvät laituria vasten. Mikä idylli lukea ja kirjoittaa kirjasta Veden viemää.

Mikael Niemi nostattaa suurtulvan, kun pato murtuu kovien sateiden seurauksena Luulajanjoessa Pohjois-Ruotsissa. Jokialueella asutaan, mökkeillään ja retkeillään, kunnes Vattenfallin ylläpitämän padon rikkoutuminen muuttaa kaiken tsunamiksi, valtavaksi vesivyöryksi.

Adolf Pavval nautti erikoisvalmisteisesta Saabistaan ja ajamisesta erämaassa, kaukana työelämän melskeistä. Lena Sundh vetää akvarellikurssia ja vie kurssitettavansa joen rannalle maalamaan vettä vedellä. Yksi kurssilaisista on hankala ja vie Lenan voimia suhteettoman paljon jo alusta alkaen. Avioliitonsa epäonnistuttua elämästään tarpeeksi saanut helikopterilentäjä Vincent Laurin suunnittelee itsemurhaa, hänen tyttärensä Lovisa aavistaa pahaa, ja Vattenfallin työntekijä Barney Lundmark ärsyyntyy kahden nuoren naisen saapumisesta pääkonttorilta padolle mittailemaan ja tutkimaan. Eläköitynyt dementikkovaimonsa omaishoitaja Gunnar Larsson yrittää pelastaa entisen kollegansa. He kaikki jäävät veden armoille. Lopulta Luulajan kaupunkia joensuulla - paikassa jossa joki laskee Perämereen - aletaan evakuoida, ja Sofia Pellebro lähtee etsimään kaaoksessa tytärtään, jonka piti olla koulussa. Kunkin henkilön tapahtumia kerrotaan iskevin, lyhyehköin luvuin, vuorotellen, tulvan edetessä jokea alaspäin Luulajan kaupunkia kohti.

Veden viemää on puhdas katastrofikuvaus. Se kertoo elokuvamaisesti tulvan liikkeet ja sen, miten kukin henkilöistä käyttäytyy. Niemen kuvaus on sujuvaa, teksti vauhdikasta ja helppolukuista. Muutaman kerran yllätin itseni pidättämästä hengitystä, jännityskäyrä oli korkealla lähes koko ajan.

Ihmiskuvaus ei ole syvällistä mutta tarkkaa. Keskeiset luonteenpiirteet korostuvat äärimmäisessä hädässä, niin hyvät kuin huonotkin: yksi etsii järkiperäisiä pelastautumiskeinoja, toinen luottaa luonnon voimiin, kolmannen väkivaltaisuus pääsee valloilleen, neljättä vie tunne ja intuitio. Ja koska tilanteesta on miellyttävyys kaukana, ei tarinakaan ole mukava, vaan hätä tuo esiin ällöttävyyksiä ja raakuutta. Kärjistykset kumma kyllä lisäävät jutun uskottavuutta.

En tiedä, onko Niemi tarkoittanut kirjaa muistutukseksi luonnonvoimien mahdista tai piikiksi jatkuvia voittoja kahmiville energiayhtiöille, niinkin sen voisi nähdä. Mutta ainakin se on viihdyttävä, tähän aikaan hienosti sopiva jännäri, joka on selkeä ja nopea lukea. Eikä jää mieleen pyörimään, sen verran mielikuvituksellisia tapahtumat ovat. Ilmastonmuutoksesta se ainakin kertoo, ja sitä onkin syytä miettiä: tietenkään padot eivät oikeasti voi murtua, jos energiayhtiöiltä kysytään. Eivätkä ydinvoimalat aiheuta vaaraa. Mutta  entä, kun ympäristömme muuttuu arvaamattomasti, pitävätkö insinöörien laskelmat enää paikkansa? Median ja päättäjien reaktioita myös sivutaan kiinnostavasti.

Kenelle? Katastrofaalista kesälukemista kaipaavalle, luonnonvoimia kunnioittaville, insinöörejä epäileville, jännityksestä nauttiville.

Sannaa aihe ahdisti, mutta ihmiskuvaus kiinnosti. Taika ahmaisi kirjan kerralla, Jori yllättyi iloisesti kirjan suoraviivaisuudesta.

Mikael Niemi: Veden viemää. Like 2013. Suomentanut Jaana Nikula.






tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kiltti tyttö

Tunnet varmaan pariskunnan, jota joskus ihmettelet: mikä ihme heitä mahtaa pitää yhdessä? Mitä erikoisimmat motiivit pitävät liittoja kasassa, mutta Amy ja Nick Dunnen kaltaisia pareja ei varmastikaan montaa ole.

He kertovat kirjassa omat tarinansa, ja vaikka he kuvailevat erilaisia taustojaan, loppujen lopuksi heillä on paljon yhteistä. Kumpikin on ollut yksinäinen lapsi, ilman turvallisia aikuisia. Molemmat osaavat ottaa haluamansa, tosin eri keinoin, eikä manipulointikaan ole kummallekaan vierasta. Mutta nyt lipsuin keittiöpsykologiaan itse asiasta eli huimasta jännityskertomuksesta erään avioliiton sisällä.

Amy katoaa, juuri viisivuotishääpäivänä. Nick on tietysti shokissa - vai onko? Jokin häntä vaivaa, se on selvä, suuren yleisön ja poliisinkin mielestä mies käyttäytyy epäilyttävästi. Varsinkin kun paljastuu asioita, joita Nick on salaillut avioliitossaan. Amy taas on ollut taitava kulissien ylläpitäjä, selviää vähitellen. Mutta mikä on loppujen lopuksi kulissia ja mikä on totta? Juonesta ei voi juuri kertoa spoilaamatta.

Lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ensin uskot yhtä, kohta jo alat epäillä toista. Kumpaan puolisoon haluaisit samaistua? Voin paljastaa, että tunne vaihtelee lukemisen aikana moneen kertaan. Ennalta-arvattavuus ei tätä tarinaa vaivaa, yllätyksiä ja (yleensä) karmivia käänteitä riittää. Fiksusti rakennettu ja kirjoitettu teksti ei aliarvioi lukijaansa, vaan aiheuttaa mukavasti päänvaivaa ja jää kutkuttamaan mieltä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Laadukasta jännitysviihdettä, joka osui nappiin lukupinooni juuri kesäloman alkaessa.

Kenelle? Psykologisen trillerin ystäville, avioon aikoville tai siinä jo oleville, yllätyksellistä lomaviihdettä hakevalle.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa sai yllättyä kerran toisensa jälkeen, Annika K sanoo oivaltavasti, että karmeinta eivät olleet itse tapahtumat, vaan se, mitä tapahtui pään sisällä. Taika puhuu karmivasta viihdyttävyydestä, ja Jenni perusti kirjasta lukupiirikeskustelun.


Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY 2013. Suomennos Terhi Kuusisto. Kustantajalta saatu lukukappale.


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kuolema Ehtoolehdossa

Lindgrenin terävä kynä ei osoita tylsymisen merkkejä: vanhusten hoitoa käsittelevä dekkari Kuolema Ehtoolehdossa on hekotuttavan hauska, mutta osoittaa neulantarkasti todellisuuden epäkohtia. Mieleeni tulivat monta kertaa edesmenneen mummoni viimeiset vuodet Vantaalla eri hoitokodeissa. Hän sai lopulta hyvää hoitoa, mutta menetelmät epäilyttivät usein matkan varrella.

Kaikki vanhenemme, vaikka sitä ei kukaan nuorena todella uskokaan. Vanhuus halutaan pois silmistä ja ainakin omalta iholta ja vaatekaapista. Ehtoolehto on vanhainkoti, jossa ollaan rehellisesti vanhoja muistamisongelmien ja virtsankarkailujen kanssa, mutta pää pelaa silti - jos ei sitä ole lääkkeillä turrutettu dementiatilaan. Täällä käytetään paljon punaviiniä!

Kuolema on koko ajan läsnä, mikä lienee tuossa ympäristössä luonnonlakien mukaista. Mutta kun talossa tapahtuu rikos, alkavat räväkät yli ysikymppiset leidit Siiri ja Anna-Liisa selvitellä asiaa tavallaan. Apunaan heillä on Korhosen Mika, joka on jokin enkeli sieltä alimmasta paikasta - rouville ei oikein selviä tarkemmin - moottoripyörineen ja liuhupartoineen.

Juoni ei niinkään ole pääasia, vaan vanhuuden kuvaus, tulkitsen. Lisäksi Lindgren on ympännyt mukaan tuhdin annoksen Helsinki-tietoutta, sillä päähenkilöt ovat hyvin perillä kaupungin historiasta ja arkkitehtuurista. Jos kohta he kommentoivat myös tämän päivän ilmiöitä suorasukaiseen tapaan. Mitä järkeä on siinä, ettei omalle pankkitilille voi pankissa tallettaa käteistä tai että lapset reissaavat pitkin maailmaa ja harrastavat aktiivisesti, mutta eivät ehdi käydä omaa äitiä tai isoäitiä edes moikkaamassa, kun on niin kiire. Paitsi kun perinnönjakoa on tiedossa.

Tuossa iässä ei tarvitse enää hymistellä, voi sanoa asiat niin kuin ne ovat. Sivistyneet rouvamme tuntevat myös laajasti oopperaa ja kirjallisuutta. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että samat kirjat voi lukea vaikka neljään kertaan, eihän niitä kuitenkaan enää kohta muista, he toteavat. Carpe diem sopisi tunnuslauseeksi tälle ikäluokalle. He osaavat hetkessä elämisen olosuhteiden pakosta.

Toivoisin kovasti, että tämän lukisivat etenkin vanhusten asioista ja yhteiskunnan varojen käytöstä päättävät, vanhoja sukulaisia omaavat ja omaa vanhenemistaan miettivät. Lindgreniä mukaillen (en muista sanatarkasti, mutta idea): olitpa rakennusmestari, osastonjohtaja, myymäläpäällikkö tai muu tärkeä henkilö, päädyt kuitenkin lököttävissä verkkareissa laahustamaan kuola poskella yhteislaulutilaisuuteen ja kiisselille. Voi vain toivoa sitä vaipan vaihtoa edes silloin tällöin.

Niin, se rikos, selviää tietysti, jotenkin. Vaikka Ehtoolehdossa tapahtuu ikäviä, ei kirja ole ikävä eikä pelottava, jos tuota verkkareissa laahustamista omana tulevaisuudenkuvana ei lasketa. (Tietysti se lasketaan). Ainakin se sanoo, että ikävuodet eivät ole iloisen ja normaalin elämän este, jos niistä ei tehdä sellaista.

Tarina on terve muistutus elämän tosiasioista ihan jokaiselle, ikään ja sukuun katsomatta. Ja hauskaa, fiksua viihdettä. Mutta ei yhtä hulvaton kuin Lindgrenin aiempi: Sivistyksen turha painolasti on yksi hauskimpia 2000-luvun kirjoja.

Muualla: Hemulin kirjahyllyssä peilataan kirjaa todellisiin vanhustenhoitokokemuksiin, Ammaa nauratti, Taika sanoo kirjan oireilevan dementtisesti.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2013.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Sydäntorni

Kirjan nimestä en osannut päätellä mitään: kuvittelin epämääräisesti, että joku valloittaa sydämiä torniksi asti ja kyseessä olisi jonkinlainen romanttinen symboliikka. Vältän liepeiden lukemista kirjoista, jotka joka tapauksessa aion lukea: haluan yllättyä, muodostaa kokemukseni itse.

Moniselitteinen kansi jo antaa kyllä viitteen siitä, mitä on tulossa: sydäntorni on hyvinkin konkreettinen, keskustorni tuhat vuotta vanhassa linnassa, torni, josta lähtee tunneleita joka suuntaan ja joka on linnan viimeinen puolustuspiste, jos sinne hyökätään. Tornissa asuu paronitar, jota kukaan ei voi häätää, sillä hän ainoana tuntee linnan salaisuudet. Hän on ikiaikainen, vanha, mutta myös nuori, minkä linnaan serkkuaan Howardia tapaamaan matkaava Danny saa hämmennyksekseen havaita.

Howard on ostanut linnan ja aikoo rakentaa siitä matkailunähtävyyden. Lisäksi linnassa asuvat Howardin perhe, kakkosmies Mick ja muutama muu. Pikku hiljaa Dannylle alkaa valjeta, miksi hänet on kutsuttu paikalle.

"Jos uskoo sellaisen sanan kuin 'ovi' olevan todellinen ja sitten avaa sen ja kulkee siitä kuin mä tein, voi kai uskoa mitä tahansa."

Toisenlaisella linnareissulla on Ray. Hän on vankilassa, ja kirjoittaa Dannyn tarinaa linnasta. Häntä rohkaisee kirjoitusohjaaja Holly, joka jää Rayn tarinaan koukkuun. (Holly on koukuttuvaa lajia).

Nämä kaksi tarinaa kiertyvät toisiinsa unenomaiseksi, tummaksi kokonaisuudeksi, joka vähitellen paljastaa henkilöiden välisiä yllättäviä suhteita, menneitä ja nykyisiä haamuja sekä ihmismielen ihmeellisyyksiä.

Kirjaa ahmii kuin parasta dekkaria, vaikka tämä on mystisempi tapaus. Egan osaa tavan kirjoittaa niin, että lukija yllättyy jatkuvasti ja haluaa lisää. Hän osaa koskettaa tunteita, saa jotain liikahtamaan, nostattaa mieleen oudon levottomuuden. Tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan; varmasti siitä oivaltaisi nyt paljon uutta, sillä osa jää hämäräksi - toisaalta, se on tärkeä osa kirjan kiehtovuutta. Se jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille henkilöiden motiiveista ja rooleista. Ja siitä, mikä on totta ja mikä ei - mutta onko sillä edes merkitystä, kun uidaan näin syvissä alitajunnan vesissä. Egan muovaa tekstistä omanlaisensa, kuten Aika suuri hämäys osoitti. Sydäntorni on kirjailijan aiempi, mutta vasta nyt suomennettu teos.

Hämmentävää, vaikuttavaa, hienoa luettavaa. Ei sovi suoraviivaista juonta hakeville, valmiita vastauksia odottaville eikä psykologiasta piittaamattomille. Mutta nappiin mystisyyttä arvostaville, ihmismielen kummallisuuksia ihmetteleville, rajoja rikkovasta tekstistä nauttiville.

Ilselän Minna sanoo lukevansa juuri tällaisten kirjojen vuoksi. Myös anni m. hämmentyi ja vaikuttui.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Tammi 2013. Suomennos Heikki Karjalainen.