sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Taivaslaulu

Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole. Kirja on hyvä millä tahansa mittapuulla, mutta tyyli ja aihe eivät ole minun lajiani. Runollinen, jopa raamatullinen kerronta tuntuu vieraalta ja raskaalta lukea. Enkä ole kiinnostunut uskonnoista henkilökohtaisesti, ilmiönä kyllä. Luin kuitenkin, koska lestadiolaisuskoisesta perheestä ja ehkäisyn synnistä kertovasta kirjasta on paljon puhuttu ja halusin tietää, mistä on kyse. Aihe on tärkeä, on hienoa ja rohkeaa, että Rauhala nosti asian esille kirjan muodossa.

Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisia, jo lapsuudenkodeistaan lähtien. Kun he ihastuvat toisiinsa, tuntuu luonnolliselta ajatella laumaa lapsia, aikaa, jolloin he keittäisivät viiden litran kattilalla riisipuuroa ja oman ruokapöydän alla olisi seitsemänkymmentä varvasta. He rakastaisivat onnellisina perhettään, joka tehdään uskon oppien ja säännösten mukaan. Kaikki lapset ovat tervetulleita, ehkäisyä ei sallita.

"Yksi on minun kyyhkyni, kaikkeni! Aleksi oli saanut Viljan vierelleen, eikä mikään ollut kuin ennen. Aika seisahtui, pysähtyi, aloitti uuden kulkunsa paremmassa kellossa ja kauniimmassa kalenterissa. Joka sekunnissa oli keltainen ilo, joka minuutissa vihreä kasvu, joka tunnissa punainen halua ja joka päivässä sininen kaipuu."

Todellisuus ei tietenkään mene näin. Lapsia alkaa tulla tiuhaan. Tuskin kohtu ehtii supistua, kun seuraava on jo tulossa. Viljan terveys alkaa kärsiä, ja sen myötä koko perheen hyvinvointi. Vilja ja Aleksi ovat fiksuja, vahvasti tuntevia ja uskovia ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan ja lapsiaan ja haluavat toimia oikein. Mutta he joutuvat liian isojen ongelmien eteen. Aleksi seuraa onnettomana tilannetta ja yrittää auttaa, mutta väsymys on  liian suuri. Vilja uupuu, palaa loppuun.

"Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä. Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta."

Miksi nainen joutuu kärsimään uskon nimissä? Minä, kuten varmasti monet muutkin asiaan vihkiytymättömät, kammoan ääriliikkeitä ja yhteisön valtaa yksilön yli. Myös vihkiytyneet uskaltavat kirjassa epäillä. Vilja vertaa tilannettaan pornofilmien naisiin: naisen ruumista saa käyttää mielin määrin. Vaikka kuinka haluaisi, fyysisille ja psyykkisille rajoilleen ei mahda mitään. Vaikka joku toinen saa 18 lasta ja on ihan reipas. Kuten naapurin Maria, myös uskova, neuvoo: "Väsymyksen keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut."

Rauhala on yhdistänyt kirjassa hienosti erilaisia näkökulmia ja elementtejä. Vilja kertoo tilanteestaan omin ajatuksin, Aleksi omineen, anonyymiblogi keskusteluineen nostaa perheen haasteet ilmiön tasolle. Lisäksi ovat lapset hassuine ja liikuttavine kysymyksineen, mietteineen ja puuhailuineen. Pienenkin pitää pärjätä itse arjestaan, kun äidillä on monta vielä pienempää hoidettavaa. Ja heittääkö jumala tuliseen järveen ne sukulaiset, joille ei iltarukouksessa muista pyytää siunausta?

Kirja ei tuomitse uskoa sinänsä, mikä on myös hienoa. Kukin uskokoon tavallaan. Mutta uskon liepeillä ja sen nimissä esiintyy ilmiöitä, joita ei tarvitse hyväksyä. Tai ainakin niistä pitää voida keskustella avoimesti. Se on minusta kirjan pointti ja tärkein anti. Ja myös se, että rakkautta on, ja se voi pelastaa. Kuten sanottu, koin tarinan raskaslukuiseksi, välillä turhan juhlalliseksi ja jaarittelevaksi pitkine ajatustenvirtoineen, vaikka teksti on kaunista ja taidolla rakennettua. Raskas olo sen lukemisesta jäi. Kirja jää varmasti mieleen, vaikkei omalla lukulistalla top teniin nousekaan, sen verran vaikuttava ja erikoinen jo aiheeltaan se kuitenkin on.

Lestadiolaisuus esiintyy myös Hannu Raittilan erinomaisessa kirjassa Ei minulta mitään puutu. Kertoja ei siinä itse ole uskova, mutta yhteisö on vahvasti esillä. Minuun teki suurimman vaikutuksen ulkouskonnollinen seikka: ihailen suuresti Suviseurojen järjestäjiä. He rakentavat ison kaupungin kokoisen tapahtuman vaikka keskelle korpea. Pelkkä ruokahuolto on jo massiivista, puhumattakaan sähköistä, pysäköinnistä, saniteettitiloista ja muusta tekniikasta ja sadoista muista yksityiskohdista, joista pienempienkin tilaisuuksien järjestäjä joutuu huolehtimaan. Yhteisöllisyyden voimaa!

Omat polut -blogista löytyy perusteellinen Taivaslaulun kuvaus (ja ylistys), linkkejä arvioihin ja keskustelua. Kirjasta on kirjoittanut moni; Kirsin kirjanurkka kertoo oivaltavasti kirjan herättämistä tunteista ja antaa linkkejä muihin blogeihin. Postaus on herättänyt myös vilkasta keskustelua.

Rauhala on tuore kotimainen kirjailijalahjakkuus, joita tänä vuonna tuntuu suorastaan tulvivan markkinoille lukijoiden iloksi ja lukupinon kasvattajiksi. Jokainen uusi ääni on tervetullut.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

23 kommenttia:

  1. Minulla tämän kirjan arvio tukki kommenttilootani! 'Kaikki' eivät ole olleet kirjaan täydellisen ihastuneita. Minäkin varauksella, sillä Rauhalan kieli on mielestäni varsin sujuvaa/hyvää/runollistakin ja helposti jättää alleen todellisuuden siitä, mitä lestadiolaisuus todellisuudessa on. Se myös häiritsee, että vaikka Vilja kärsii ja sitten kertoo siitä, hän jo seuraavaassa virkkeessä kuin pyyhkii uskon vuoksi kärsimyksensä pois. Kuittaa sen vain omaksi viakseen, vaikka oli juuri tajunnut, että kaikki johtuu siitä, että hän on vapaaehtoisesti tai 'vapaaehtoisesti' sellaisessa lahkossa kuin lestadiolaisuus.

    Kiinostavaa luettaa tämä sinun arviosi.

    VastaaPoista
  2. Leena, juuri noinhan monet vl äidit tekevät. Eli jollain tasolla tiedostavat mutta pyyhkivät asian pois..

    VastaaPoista
  3. Kiitos Leena! Tämä on tosiaan herättänytkin näköjään hurjasti keskustelua, nyt vasta tutkin niitä kaikkia. Tärkeä aihe tosiaan siis. Ehkä ihminen itse asettaa niitä rajoja, ei niinkään usko tai opinkappaleet, Viljakin mielessään haluaa tehdä "oikein", tai kuten hän kuvittelee, että olisi oikein tai kuten hänelle neuvotaan. Vaikkei varmaan itse usko tai uskonnollisuus pakota terveyttä menettämään tai toimimaan muuten vahingollisesti. Kuten anonyymi sanoo, juuri noin on inhimillistä toimia.

    VastaaPoista
  4. Minuakaan tämä ei kyllä sytyttänyt. Kaunis kieli ei kanna tätä tarinaa tarpeeksi pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että muitakin samanmielisiä on. Ansiokas kirja silti.

      Poista
  5. Minä kiinnostuin tästä kirjasta juuri tänään luettuani siihen liittyvää keskustelua blogeista ja muualta internetistä. Laitoin kirjan juuri äsken varaukseen, mutta saan mitä ilmeisemmin sitä aika pitkän tovin odotella, sillä olen varausjonossa sijalla 111! Ilmeisesti kirja kiinnostaa monia muitakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä näin myös tänään Iltalehden lööpissä maininnan tästä! Puhuttaa ja kiinnostaa näköjään. Toivottavasti jono kulkee nopeasti kirjastossa.

      Poista
  6. Oh, mulle tämä on vuoden Kaunokirjallinen helmi. Erityisesti kirjailijan rehellisyys liikutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyyli ei vain ollut sellainen, jota mieluiten luen. Kirjan aihe ja sen moderni käsittely ovat ehdottomasti hienot.

      Poista
  7. Minä kuulun heihin, jotka ihastuivat. Minulle kirjan tarinassa oli sellaista imua, joka saa minut mukaansa ja kaunis kieli vielä vahvisti kokemustani. Toisaalta olen aina ollut erittäin kiinnostunut uskonnollisiin ja poliittisiin yhteisöihin liittyvistä kirjoista (niin yhteisökuvauksen kuin yksilötasonkin vuoksi) ja olin jo alkujaan otollista yleisöä Rauhalan kirjalle. Kuten Annikalle, minullekin tämä oli helmi - ei vuoden paras kirja, mutta mieleenpainuva ja inhimillinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan näin kaunista kieltä en koe omakseni. Aion sanoa etten kaunista kieltä ylipäänsä, mutta sitten muistin Haahtelan :-) Tärkeä ja rohkea aihe, ihailen kirjailijaa kyllä.

      Poista
  8. Olen kuullut tästä kirjasta paljon hyvää. Mukavaa törmätä myös hieman toisenlaiseen näkökulmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei todellakaan huono kirja, mutta kovin "kaunis" teksti saa minut usein kavahtamaan, niin nytkin. Hieno aihe ja hyvin tuotu tähän päivään lestadiolaisuuden ja muiden ehkäisyn kieltävien uskontojen suuri haaste.

      Poista
  9. Minulle juuri kaunis kieli menee luihin ja ytimiin, ja se tässä kirjassa viehätti erityisesti. Rakkaustarina on kaunis ja hyvin henkinen kaiken arjen paineen keskellä.

    Vaikea on panna tämän vuoden loistavia teoksia paremmuusjärjestykseen. Ja mitähän huippua on vielä edessä?

    VastaaPoista
  10. Hienosti sanottu, Elina, henkinen kirja. Niin juuri! Se kiteyttää aika lailla tämän kirjan idean. Kaunis ja pelottava se on myös, ainakin vähemmän henkisille lukijoille. Vuosi on huikea kirjojen suhteen, ja vasta ollaan syyskuussa.

    VastaaPoista
  11. "Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole."

    Olisin voinut aloittaa postaukseni täysin samoin sanoin. Kirja oli hyvä, mutta ei minusta mitenkään erityisen hyvä tai kovin suurta vaikutusta tekevä. Minulle suurin kompastuskivi oli kieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli vieraannutti minuakin. Aihe on kuitenkin tärkeä ja sen käsittely rehellistä, eikä valmiita vastauksia anneta.

      Poista
  12. Kiitos postauksestasi, Arja! Kieli ei näyttäytynyt minulle kirjassa kummoisessakaan roolissa, vain positiivisena asiana. Ehkä luin sen lävitse. Oliko teksti tosiaan runollista, jopa raamatullista?! :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä oli, paljon lainauksia tai sen oloisia lausahduksia ja hengellisyyttä kuvaavia sitaatteja. Hienoa, että osasit lukea niiden lävitse, minua hieman tökkivät, vaikka kuvasikin varmaan uskovan ajattelua, kuinka se kulkee sekä arjen että hengellisyyden tasolla.

      Poista
  13. Olen täysin samaa mieltä kanssasi, Leena Lumi. Kirja kauhistutti minua! Olen nyt lueskellut postauksia ja keskusteluja ja huomasin myös blogiisi tulleen nimettömän kampanjoinnin. Kyllä on elämänkatsomus heikoissa kantimissa, jos siitä ei voi keskustella asiallisesti, vaan kaikesta kritiikistä ja kyseenalaistamisesta suututaan. Aion itsekin sohaista muurahaispesään, kieli keskellä suuta, mutta rehellisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, tämä tuli tänne vähän väärään paikkaan. Tämä on Arjan blogi eikä Leenan, mutta asia on sama. Lasten ahdinko ja turhat synnillä pelottelut tulivat kirjassa esiin hyvin paljaina. Nukeissakin löytyi hyvät mollamaijamammat ja toisessa ääripäässä kauheat maalliset, meikkaavat bratzit. huh huh!

      Poista
    2. Kaikenlaiset ääriliikkeet ovat pelottavia, myös - tai etenkin - uskonnot. Miten moni kasvaa uskoen itsensä syntiseksi tai muuten vialliseksi, kun ei muusta tiedä. Vapaaehtoinen usko, aikuisen valitsemana, on eri asia.

      Poista
    3. Vanhoillislestadiolaisuus pitää ihmistä kynsissään tiukasti siksi, että ihminen kasvatetaan liikkeen oppeihin ennen kuin oppii puhumaankaan. Identiteetti ja perusturvallisuuden kokemus ovat siten täydellisesti sidoksissa uskonyhteisöön ja "synnin anteeksi saamiseen".

      Heille opetetaan käsitys että voi olla turvassa ja luottaa Jumalan armoon vain kun on saanut kuulla toiselta lestadiolaiselta ihmiseltä "hyväksynbnän" eli sanat "Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi". Siitä ja vain siitä, toiselta samaan ryhmään kuuluvalta ihmiseltä, ihminen saa saman turvan jonka on kokemut lapsena.

      Se on ennemminkin uskomista ihmisiin, yhteisöön ja sen pitkälle täysin Raamattuun perustumattomiin uskomuksiin kuin Jumalan armoon.

      Jumala on ikään kuin pienennetty ihmisen kokoiseksi.

      Havainnollinen esimerkki tästä on Kotimaahan anomyymisti kirjoittaneen miehen kuvaus syistä miksi hän haluaa elää vanhoillislestadiolaisena.

      http://www.kotimaa24.fi/tama-on-se-liima-mika-minut-pitaa-tassa-uskossa-2/

      Lestadiolaisuus on ns. kasvatuskirstillisyyttä, eli siihen vain harvoin käännytään aikuisena, jolloin on jo enemmän arviointikykyä ja mahdollisuus vertailla oppeja raamattuun jakristinoppiin. Siihen "aivopestään" - tai kauniimmin sanoen ihminen kasvatetaan liikkeen uskomuksiin varjaisesta lapsuudesta asti ja niitä uskomuksia on vaikea horjuttaa aikuisenakaan koska ne ovat todella syvällä psyykessä.

      Poista