torstai 7. marraskuuta 2013

Nainen katolla

Maija Vilkkumaan laululyriikkaa olen aina ihaillut, joten tottahan piti tutkia, miten sananasettelu taipuu proosan muotoon kokonaiseksi kirjaksi asti.

Nainen katolla on kunnianhimoinen esikoiskirja; se pyrkii yhdistämään kokonaisen sukupolven kokemuksia ja elämäntarinoita, ja - näin tulkitsen - jotenkin selittämään, missä nyt nelikymppisenä, kirjailijan ikäisenä, ollaan ja mistä tähän on tultu. Tuossa iässä monelle herää vastustamaton halu miettiä uranvalintojen tai parinmuodostamisen onnistumista,  eikä Vilkkkumaa ole poikkeus, tai eivät ainakaan hänen henkilönsä. Pitää saada selityksiä, taustaa johon nojata, jotta pystyy jatkamaan eteenpäin, kun niin sanotusti takaseinä alkaa häämöttää. Eikä siinä mitään pahaa. Mainoslieve väittää kirjaa kertomukseksi 2010-luvun Suomesta. Lisäisin: 70-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

Mainoslause on hämäävä siksikin, että kirjassa vietetään yllättävän paljon aikaa aikaisemmilla, kaukaisilla vuosikymmenillä - muistelua on paljon. Mainitaan toki macaronit, iPadit ja Karl Ove Knausgård. Mutta myös Hanoi Rocksit, Berliinin muurin murtuminen ja C-kasetit. Muun muassa.

Päähenkilöitä on useita, mutta pääpäähenkilö on Silja, kahden lapsen tuulipukuinen lähiöäiti, joka hätkähtää olevansa "sellainen, josta kaikki muut ajattelevat: tuon aika on ohi. Tuon särmä, kiihko, tuoreus on kadonnut tanakkaan keskivartaloon".  Ja kuitenkin hänellä oli lupaava menneisyys: kaverinsa Tessun kanssa tyttöduo, jonka piti valloittaa maailma. Valloitus tyssäsi nolosti - suomalaisen musiikkiviennin tuttu tarina - ja nyt turhautuneena kotiäitinä Silja tarvitsee jotain omaa. Hän lähtee työväenopiston kirjoituskurssille.

Siljan miehellä Harrilla on pelifirma, pitkät työpäivät ja kaikenlaisia sutinoita. Kuten Linda, parikymppinen häärääjä, stand-up-koomikko ja rahapulainen toimittaja. Silja puolestaan ihastuu vakavaan, pohdiskelevaan Villeen, kirjoituskurssin vetäjään. Villen on vaikea kestää nykyaikaa,  mutta ei osaa päättää, onko hän "viiltävä nyky-yhteiskunnan kriitikko vai jämähtänyt menneisyyden mies." Ainakin hän inhoaa tuntemisen korvikkeita, kuten verkkohehkutusta, ja raivostuu kirjoitusvirheistä. Ville rakastaa vaimoaan Kaarinaa, joka juo liikaa viiniä ja ottaa liian pitkiä kylpyjä. Kaikki kokevat kiemuraisia suhteita ja päätöksenteon vaikeuksia. Etenkin Siljalle tilanne kärjistyy kovaksi paikaksi.

Lisäksi on transuja, Metallica, joogaa, kirjoittamista, kuoharia - niin, ja Leila Hakkarainen,  juorutoimittajatäti, joka pitää ah-niin-elämänmyönteistä, koukeroisella fontilla ja runsailla hymiöillä koristeltua blogia, jossa antaa sivistyneitä vinkkejä samppanjatastingeista ja taide-elämyksistä. Haha, hän oli minusta hauskin hahmoista. Ja ironiasta huolimatta, hän osasi hommansa toimittajana. Hetken lapsi Linda taas jäi vieraimmaksi, hänen motiivejaan ja sähellystään minun oli vaikein ymmärtää.

Kirja on moniääninen sekametelisoppa, mutta viihdyin sen kanssa mainiosti eikä hetkeäkään tehnyt mieli jättää kesken. Henkilöiden perusahdistuksista huolimatta kokonaisuus huvittaa ja usein naurattaa, ja eri ilmiöiden noteerauksillaan ja ironiapistoillaan pitää mielenkiinnon yllä. Tosin ei kirjasta mitään mieleen jäänyt, opus piti selata tätä kirjoitusta varten uudestaan läpi, vaikka lukemisesta on vain pari päivää. Kuten levyillä on aina täytebiisejä, tämäkin tarjoaa jonkin verran turhaa tavaraa, mutta mukavan ryöppyävä esikoinen on. Teksti on sujuvaa, kiihkeää ja henkilöiltään uskottavaa. Vaikkei tätä ihan arkirealismiksi voi sanoa. Mikä olisi oikea lajityyppi - se pitäisi varmaan etsiä musiikin puolelta. Suomirockia ainakin?

Muualla: Linneaa ei tarina kantanut ihastukseen asti, Maijan mielestä se kannattaa kokea. Hänellä ja Lukutoukalla on päinvastaiset suosikki- ja inhokkihenkilöt kuin minulla. Anni ei pitkästynyt.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla. Kaiku Books 2013.



2 kommenttia:

  1. Tuli mieleen hassu ajatus: mitenkähän tätä kirjaa luettaisiin vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollenkaan hassu ajatus. Tai sitten minäkin olen hassu, sillä mietin samaa; tulevien sukupolvien lukijat eivät ehkä ymmärtäisi puoltakaan, mistä puhutaan. Se on näiden ajankuvien ongelma. Ehkä se luetaan historiateoksena sitten, jos luetaan.

      Poista