keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 yhteenveto

Kirjavuosi 2014 päättyy; Kirjan vuosi 2015 alkaa. Mutta ennen sitä katsaus menneeseen.

2014 luin 165 kirjaa, jotka jakaantuvat näin:
  • 9 muistelmateosta
  • 12 tietokirjaa
  • 5 sarjakuvaa
  • 139 fiktiota
  • 56 ulkomaista
  • 109 kotimaista
  • 80 naiskirjailijaa
  • 85 mieskirjailijaa


Lukemistani kirjoista
oli 102 kpl vuonna 2014 ilmestyneitä (ulkomaisten kohdalla suomennoksen julkaisuvuosi), joista
  • 67 suomalaista uutuutta eli ilmestynyt vuonna 2014
  • 35 ulkomaista uutuutta

Blogini painotus
taitaa olla aika selkeä? Kotimaisissa uutuuksissa elän vahvasti, mikä ei yllätä viime vuoden tilastoa katsellessa, lähes samoissa luvuissa ollaan.

Postauksia olen
tehnyt 134, hieman viimevuotista enemmän. Kaikista lukemistani en ole nytkään kirjoittanut. Lisäksi luin kasan ammattikirjoja ja lastenkirjoja, joita en laske kokonaismääriin mukaan lainkaan. Koska ne vain menevät arjen mukana, kaikkea ei ehdi eikä edes halua kirjata.

Lukukäyntejä blogissa on ollut noin 6 000 - 7 000 per kuukausi. Yksittäisiä kävijöitä on vähemmän, eli samat lukijat käyvät useamman kerran kuussa. Kiitos siitä teille, se motivoi kummasti. Rekisteröityneitä lukijoita on 113, joille erityiskiitokset!

Itse asiaan, kirjoihin:


Väitin vuotta 2013 huimaksi esikoiskirjojen vuodeksi. Mutta vuosi 2014 on ollut vähintään yhtä huima. Anni Kytömäen Kultarinta sulatti sydämen, Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen odotan jo luvattua jatkoa (saattaa tulla jopa trilogia, kuulin).

Jussi Valtonen on ollut suosikkejani jo pitkään, ja hänen Finlandia-voittonsa oli upea juttu! Muutkin Finlandia-ehdokkaat olivat mieleisiäni, paitsi.

Ja nyt huomaan, etten olen listannut kesken jääneitä kirjoja, voi harmi! Ainakin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää jäi lukematta. Yritin, todella yritin. Kaksi eri kertaa lainasin kirjan, mutta ei, en pystynyt. Liian rankkaa, liian runollista tai liian jotain. Kesken jääneitä oli kyllä muitakin. Luovuttaminen samoilla perusteilla kuin Jaatisen kanssa.

Mieleenjääviä luettuja vuoden varrelta on monta: Asko Sahlbergiin olen aivan hurahtanut. Hän olisi ehdottomasti kuulunut big F -listalle Yö nielee päivät -kirjallaan. Onneksi sentään Herodes oli ehdolla edellisenä vuonna. Pimeys kokoaa Göteborg-trilogian yksiin kansiin. Lukekaa, ihmiset, Sahlbergia! Tämä voisi olla Kultarinnan kanssa pakollista koululuettavaa, mutta vasta lukiossa. Oppikaa elämästä. Tai ainakin suomen kielestä.

Vuoden vaikuttavin: Eeva-Kaisa Aronen: Edda on taas jotain sellaista, josta ei eroon pääse. Koskaan.

Vuoden omituisin: Jaakko Hintikan Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka.

Vuoden turhaan hehkutetuin: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Vuoden hätkähdyttävin: Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään. Aiheesta on ilmestynyt paljon kirjoja, myös sisältäpäin asiaa katsovilta. Uskomattomia tositarinoita.

Mitä muita? Leena Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta rakentaa haastavasta asetelmasta hienon kokemuksen yhdistämällä kirjan teatteriin. Rispektiä kirjailijan taidoille! Arne Nevanlinna ja Tuomas Vimma ovat aina yhtä luotettavia herrasmiehiä. Meri Kuusiston Amerikkalainen jäi turhan vähälle huomiolle, Antti Holman Järjestäjä taas sai sitä yllin kyllin ehkä osin ulkokirjallisista kissisistä syistä, vaikka kirja on kyllä hyvä. Sami Lopakan Marras istuu suomalaisen lukijan käteen kuin kaljatölkki juhannuksenviettäjän kouraan, Maija Muinosen Mustat paperit saavat vieläkin ihon kananlihalle.

Tutuista taitajista Sirpa Kähkönen kirjoitti Graniittimiehestä, Paula Havaste tuhannen vuoden takaisesta Suomesta. Jari Järvelä suojeli Särkyvää, Minna Lindgren jatkoi hersyvää Ehtoolehto-sarjaansa, jonka viime osasta en ole näköjään postannut. Hieno silti! Kaikki heidät ja monta muuta tekijää olen tavannut myös livenä eri tilaisuuksissa, ja mietin, että kirjailijasta bloggarien kiinnostus tuntunee hämmentävältä. Ne seuraa joka paikassa, napsii kännykkäkuvia, hihkuu ilosta tavatessaan oikeita kirjailijoita... Mutta voin vakuuttaa. Kirja on se ensimmäinen, joka kiinnostaa. Ja sitä kautta kirjailija. Ei toisinpäin. Ihan vuoden lopuksi ravisteli Maaria Päivinen.

Ulkomaisista vuoden suurin tapaus oli Donna Tarttin Tikli. Näin itse myös hänet, mikä oli suuri juttu, sillä Tartt matkustaa kodistaan ja näyttäytyy julkisuudessa noin kymmenen vuoden välein eli kirjojen ilmestymisen tahtiin. Hän on olemukseltaan niin nycciläinen kuin olla voi, ja Taiteilija isolla teellä. Oi, olisinpa Donna Tartt!

Elämäkerroista on mainittava rakkaudella, syvällä paneutumisella ja taidolla Antti Heikkisen tekemä Juice Leskinen: Risainen elämä. Kiitos Antti, kiitos Juice!

Merkittävä on myös Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth Minna Maijalan tekemänä, vaikka se on edellistä akateemisempi, aiheeltaan rajoitetumpi ja siten kuivakkaampi. Toisaalta myös henkilö on kaukaisempi; Heikkinen on jopa tavannut idolinsa henkilökohtaisesti (ja käynyt ostamassa hänelle kaljaa), mihin Maijalalla ei ole ollut mahdollisuutta. Hieno näkökulma silti, Canth ihmisenä ja kirjailijana.

Vuoden kohokohdat


Kirjavuosi alkoi saksalaisella kirjalla, eikä se ollut sattumaa: suunnittelin matkaa Frankfurtin kirjamessuille. Ja siellä vietin kolme unohtumatonta päivää syksyllä Raijan kirjojen (vas.) markkinoinnin tiimoilta. Oli mahtavaa nähdä Suomi teemamaana, kaikki se hyörinä. Plus oppia kirjabisneksestä. Eri silmin kuin ensimmäisen kerran Frankfurtissa pari vuotta sitten, jolloin olin vieras - nyt näytteilleasettajana mukana, jolloin näkee enemmän.

Tammikuussa sain osallistua Lukukeskuksen järjestämään Leena Parkkisen tapaamiseen, josta kaikuja täällä. Tapahtumasta raportoineen Kotivinkki-lehden kuvatkin olivat oikein onnistuneita. Etsikää käsiinne helmikuun numero 2014. Minäkin siellä olen, viinilasi kourassa, tietenkin.

Kannelmäki, rakkaani! Tuijan ja Kannelmäen kirjaston kanssa järjestimme kirjablogi-illan, johon ilmoittautui lähemmäs 30 kirjanystävää. Paikalle tuli kuitenkin vain vajaat kymmenen, mutta pidimme iltaa onnistuneena. (kuvassa minä vas. ja Tuija oik.)

Lukuhaasteita seuraan huonosti, mutta jotkut saavat innostumaan. Kuten Suketuksen sotakirjahaaste. Se oli hieno henkinen matka. Ja minusta tuli kenraali!

Helsingin kirjamessut olivat totta kai merkkitapaus. Bloggareiden kanssa päivystimme upeasti varustellussa nurkkauksessamme (kiitos Taika!) lukuvinkkejä jakamassa innosta täristen. Hyviä kontakteja solmittiin, osuvia ja ohimeneviä vinkkejä tarjoiltiin, useita postauksia rustattiin, kehnoja kännykkäkuvia räpsittiin (kuvassa Aulikki Oksanen lausuu runoa).

Kustantamot järjestivät uutuuskirjoihin ja kirjailijoihin tutustumistilaisuuksia vuoden mittaan useita, mistä kiitos heille. Tietysti ne kirjahullua kiinnostavat, no, hullun lailla. Kirjan taustojen tunteminen antaa varmuutta omien postauksien tekoon. Lukukappaleita kustantajilta olen saanut vuoden aikana 24 kpl (näistä blogattujen määrää en ole laskenut). Loput 85 % lukemisistani on pääasiassa kirjastosta, osa ostettu itse tai saatu lahjana.

Tulevaan vuoteen


on hyvä lähteä, sillä Kirjan vuosi 2015 tarjoaa monia kirjallisia tapahtumia. Myös kirjabloggaajilla on omia tempauksia, kuten Anni Polvan 100-vuotissyntymän kunniaksi järjestettävä 6.1. lukupäivä. Päivän aikana blogit julkaisevat arvioitaan Polvan kirjoista ja muistelevat lukukokemuksiaan. Lista mukana olevista löytyy tästä blogista 5.1.

Klassikoita luetaan myös: myönnä pois, sinullakin on nolo salaisuus, "kaikkien muiden" lukema klassikko, jota et ole lukenut. Nyt puretaan traumat ja julkistetaan empimiset! Klassikkoarvioiden julkaisupäivä kirjablogeissa on 31.7.2015. Facebookista löytyy blogilista nimellä Kotimaiset kirjablogit. Itse yritän hurjaa haastetta: Alastalon salissa. Hirvittää - saanko kirjan kirjan luettua, ymmärränkö siitä mitään? Jos en, voinko vain unohtaa tämän postauksen?

Helsingin kirjamessut ovat 22. - 25.10.2015 Messukeskuksessa. Teemamaa on Venäjä, mikä on aiheúttanut jo paljon keskustelua. Poliittiset tilanteet muuttuvat nopeammin kuin messukalenteri. Missä mennään vuoden mittaan, jää nähtäväksi. Toivoa sopii, että keskitymme kirjallisuuteen ja kontaktit muillakin kuin maan johtotasoilla kehittyvät ja kasvavat.

Mitä muuta odotan ensi vuodelta? Toivon, että kotimainen kirjallisuus jatkaa kukoistustaan. Mutta myös sitä, että saamme tasokkaita käännöksiä eri maista. En toivo supistuksia, säästöjä enkä laskelmoituja julkaisuja. Vaan lukijan juhlaa, suomalaista itsetuntoa - niin kotimaisine kuin käännettyine teoksineen - sillä suomen kieli on se, joka meitä kannattelee ja pitää ajassa kiinni. Ilman yhteistä kieltä meillä ei ole mitään. Käännöksien tärkeys ajatusten ja ideoiden välittäjänä on yhä tärkeämpää globaalistuvassa maailmassamme. Tämän ajatuksen herätti Ylen raportti, johon kannanottona olen tykittämässä blogiini sarjatulena arvioita käännöskirjoista (muista kuin Englannin ja USA:n). Vuodenvaihde ja alkuvuosi ovat muutenkin minulle aina ulkomaisten kirjojen aikaa; syksy painottuu kotimaiseen.

Ollaan ylpeitä siitä, mitä meillä on, ja otetaan rohkeasti vastaan se, mitä muualta tulee. Suomalaisen kirjallisuuden ei tarvitse hävetä millään areenalla. Me olemme parhaat asiantuntijat omassa genressämme. Ehkä sen huomaavat myös muutkin. Kontakteja on luotu, pohjatyötä tehty - seuraava maailmanmenestys on suomalaista alkuperää?

Kaupallinen menestys on tärkeää, mutta lukijan kannalta ei tärkeintä. Toisaalta, ilman sitä ei meillä olisi luettavaa. Kustantamojen on elettävä. Ja kirjailijoiden. Muutaman tuhannen euron vuosiansiolla se ei onnistu. Entä jos valtio tukisi kirjallisuutta yhtä voimallisesti kuin telakkateollisuuta tai kaivostoimintaa? Taidan toistaa itseäni, mutta tämä mietityttää kovasti.

Mutta nyt on vuodenvaihteen ja juhlan aika.

Iloista ja jännittävää lukuvuotta 2015, lukijani ja blogiystäväni!

Vuoden 2014 kooste. 

Huono karma

Saksalaista huumoria! Ei kauheasti naurata, paitsi hetken päästä. On se niin päätön tarina naisesta, joka on uraohjus ja tietysti mielettömän kaunis, omistaa komean aviomiehen ja söpön tyttären, mutta menee kuolemaan typerällä tavalla. Ja herää uudestisyntyneenä, muurahaisena.

Buddha yrittää takoa elämänviisautta naisen, Kim Langen, päähän, melko huonoin tuloksin. Hyvän karman hankkiminen kehittymistarkoituksessa ei tunnu Kimistä luontevalta, mutta kun muu ei auta, niin erilaisten hyönteisten kautta hän syntyy vihdoin nisäkkääksi ja lopulta ihmiseksi.

Eri elämänmuodoissaan hän pyrkii vaikuttamaan miehensä ja tyttärensä elämään, vaikka edellämainituille se ei aina suinkaan ole myönteistä. Ja tässä on tarinan opetus: mitä kylvät, sitä niität. Omat tekosi ja motiivisi ratkaisevat, millainen tuleva elämäsi on, vai pääsetkö peräti nirvanaan.

Jos nyt sivuutamme hulluimmat käänteet, kohellus alkaa naurattaa jossain puolivälin paikkeilla. Kansiliepeen mukaaan 1,6 miljoonaa saksalaista nauraa kirjan mukana, ja minäkin, voimattomana. Ehkä löysin sisältäni pienenpienen saksalaisen?

Höpsönhauska kirja, joka tuo mieleen Mo Yanin Seitsemän elämääni. Tämä on siitä viihteellisempi, chick-lit-versio. Mukavasti sujui lukeminen, eikä lopputulosta voinut kuin arvailla. Casanova muistelmineen yhtenä päähenkilönä toi oman mausteensa tarinaan.

Kelpo tarina ja teksti, vaikken kovin korkealle kirjallisena suorituksena tätä silti nosta, mutta arvostan hyvää henkeä ja hulvatonta huumoria, etenkin jälleensyntymisten suhteen. Voinko enää koskaan suihkuttaa hyönteismyrkkyä? Olisinko seuraavassa elämässä koiranpentu vai kastemato? Koskettavuus yksi, viihdyttävyys kolme, asteikolla yhdestä viiteen. Olen vain niin vakava ja suomalainen. Pelkkä viihde ei riitä - kun mikään ei riitä. Ehkä opin tästä jotain (osasinhan nauraa jo puolivälissä). Ainakin tämä lopettaa kirjavuoteni linjakkaasti: saksalaisesta aloitin, saksalaiseen sen päätän.

Kenelle: Hulvattomuutta hakeville, realismia kaihtaville, hauskutusta haisteleville. Ja ehkä vastauksena tälle.

Muualla: Susa tikahtui nauruun, Maija sanoo kirjaa virkistäväksi ja hihityttäväksi. Norkulle tuli hyvä mieli, Varjelum (ihan uusi tuttavuus minulle tämä) sanoo parhaaksi anniksi Casanovan kommentteja. Kristaa melkein ei naurattanut, mutta hän alkoi miettiä jälleensyntymistä.

David Safier: Huono karma. Suomentanut Tiina Hakala. Bazar 2014.


maanantai 29. joulukuuta 2014

On nälkä, on jano

Emilie on matematiikanopettaja, joka tarrautuu sääntöihin: omien sääntöjensä, sillä edes matematiikan rakastetut, pysyvät ja aina luotettavat säännöt eivät pian riitä.

Kun avomies päättää suhteen olevan ohi, rikkoutuu vaivalla rakennettu mutta heiveröisellä perustalla keikkuva elämäksi kutsuttu kuvio lopullisesti. Emilie elää tiukasti päänsä sisällä, eikä sinne mahdu muita. Hän ei omista lokeroa myönteisille tunteille, ainakaan sellaisille, jotka ulottuisivat hänen itsensä ulkopuolelle.

Sanoja hänellä on paljon, mutta ne eivät kuulu eivätkä tavoita, eikä hän lopulta sitä ole vaillakaan. Outo tyyppi, ja pelottava, arvelevat työkaverit ja oppilaat. Varmaan myös ex-avomies, joka on ainoa, jota Emilie yrittää tavoittaa; sitäkin vain oman itsensä vuoksi, pysyvyyden tarpeessaan, ei miehen takia.

"Emilie tiesi kyllä kuinka muut häneen suhtautuivat mutta kielsi asian. Oli yläpuolella muutenkin. Hän tiesi olevansa kuvankaunis ja tarpeen tullen julma, eikä hänen tarvinnut. Mitään jos ei halunnut."

Emilie tarrautuu niihin ominaisuuksiin, joilla hän voi olla näkyvä ja tunteva, ulottua ulos itsestään: komea ulkonäkö ja vilkas vagina. Yksinäisyys luo hurjia ajatuksia kaikkivoipaisuudesta, eikä Emilietä voi mielikuvituksen puutteesta syyttää. Hänessä kiehuu hurja raivo, viha ja väkivalta - rakkaudettoman lapsuuden peruja, sanoo sohvapsykologi - ja ikuinen tarve ja puute. Reiät kaipaavat täyttämistä, miehet rankaisua, ruumis ja mieli täyttymystä, joka orgasmi orgasmin jälkeen katoaa kauemmas. Samoin katoaa pysyvyys ja säännönmukaisuus Emilien elämästä, jos niitä koskaan on ollutkaan. Repikää siitä te, jotka väitätte, että ihminen tekee itse sen, mitä on. Mistä rakennat, jos ei mitään aineksia ole?

Miehet ovat Emilielle huoria, ja Emilie käyttää, hyväksikäyttää, alentaa, nöyryyttää, tekee miehillä bisnestä, halveksii. Kuvittelee kostavansa, mutta satuttaa itseään eniten.

Maaria Päivinen on kirjoittanut hurjan ja vimmaisan kirjan, joka vaikuttaa. Säälin ja symppaan syvästi Emilietä, joka hukkuu seksiin, joka ei tiedä muuta keinoa olla. Säälin myös hänen uhrejaan - ja mietin, että jos asetelma olisi toisinpäin, mies naishuorien parissa, se tuntuisi enemmän pelkältä seksinmäiskeeltä ja pornolta. Nyt sutenööri-Emilietä haluaa jotenkin ymmärtää. Käänteistä sovinismia? Voiko nainen erottaa seksin tunteistaan yhtä selkeästi kuin mies? Hakeeko nainen seksillä muutakin kuin sitä itseään? Ainakin Emilie itse tekee niin. Ei hän tiedä, mitä hakee, vaikka hento aavistus lienee olemassa jostain saavuttamattomasta. Silmät sumentuvat lopullisesti, kun Emilie menee ikuisessa tarpeessaan pitkälle, liian pitkälle.

Päivisen kekseliään välkkyvää kieltä on ilo lukea, vaikkei aihe pakkomielteisestä seksistä ja ihmiskaupasta ole iloinen. Hän piirtää Emilien lukijalle tarkasti pienin terävin keinoin, tekee naisen psykologista kuvaa harkiten mutta railakkaan ravistavasti ja rohkeasti. Ja uhrien kuvauksessa mennään alueelle, jolta mieluummin sulkisi silmänsä. Mutta kirjailija ei anna. Oikein: eivät uhritkaan pääse pois, miksi lukijan pitäisi?

Kirja on punottu taitavasti kiihtymään loppua kohti. Emilien kirjeet avomiehelle tuovat tapahtumiin suvantoja, tosin huolestuttavia sellaisia. Uhrikuvaukset monipuolistavat näkökulmia niin uhrin kuin hyväksikäyttäjän omin sanoin. Yllättävää kirjailijatyötä; luulin kirjaa dekkarimaisemmaksi tai suoraviivaisemmaksi mieskostofantasiaksi. Näennäisen kevyessä kääreessä ote onkin isompi ja vakavampi. Se on psykologinen fiktio, jolla on sanoma myös globaalista epätasa-arvosta. Jussi Valtosen Finlandia-voittajaa on kuvattu loistavaksi ajankuvaukseksi, "kun mikään ei riitä" -filosofian peiliksi: myös Päivinen on tiukasti ajassa ja ikuisen riittämättömyyden kysymyksissä, vaikka kapeammalla otannalla. Vaikutuin.

Kenelle: Rumuutta pelkäämättömille, seksin ja väkivallan yhteisen olemassaolon tunnustaville, tasa-arvoa pohtiville, modernin suomen kielen ihailijoille.

Muualla: Vahva tarina, joka jää mieleen, sanoo Villasukka kirjahyllyssä. Hätkähdyttävä lukukokemus, toteaa Annika K. Jokainen Maarian lause abortoi tylsyyden varjonkin, kuvaa Leena Lumi. Krista vajosi kieleen täydellisesti. Marjatta kaipasi kirjaan terävämpää näkökulmaa ja vähemmän pornoa.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano. Into 2014.




sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Hylätty puutarha

Jouluiseen ylläkylläisyyteen sopii hyvin lähes 700-sivuinen lukuromaani monine (suussa)sulavine kiemuroineen.

Hylätty puutarha kuljettaa lukijan 1900-luvun alusta tähän päivään selvitellessään erään suvun salaisuuksia. Australialainen Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi salaperäisen matkalaukun, jonka sisällön avulla nuori nainen alkaa jäljittää isoäidin ja tämän äidin tuntemattomia sukujuuria Cornwallista, Englannista.

Kirjailija Morton - myös australiainen - on kasannut kirjaansa kolme eri aikatasoa ja useita sukupolvia. Niistä hän kutoo aikuisten sadun, jonka menneisyysjaksoissa Anni Swan tapaa Charles Dickensin ja tervehtii myös F.H. Burnettia: moneen kertaan muistelin Salaista puutarhaa. Voisiko osaa tekstistä sanoa jopa jonkinlaisen pastissiksi tästä?

Mortonilla on kuitenkin paljon enemmän tavaraa ylitsepursuavassa tarinassaan, jossa hän kietoo lukijan hyvin perinteiseen arvoituksen ratkomiseen, romantiikkaan ja nostalgiaan. Sekä juoni että kieli ryöppyävät runsaina, ja tunnelma on surumielisen kaihoisa, kuin mustavalkoinen reunoiltaan blurrattu vanha valokuva. Taiteita pidetään mukana kautta kirjan, ovathan muutamat keskeiset henkilöt kuvataiteilija ja satukirjailija.

Pitkästyin, kun teksti tuntui paikoitellen kaavan mukaan kootulta, tapahtumat kovin kärjistetyiltä ja "ylinäytellyiltä", yksityiskohdat osoittelevilta. Mutta suurimman osan se juoksi letkeästi ja kiinnostus ratkaisun löytymiseen säilyi loppuun asti, sillä käänteitä on riittävästi, yllätyksiäkin. Helppolukuinen, lyhyinä lukuina etenevä kirja hupenee sivumäärästään huolimatta nopeasti.

Hieman siirappinen jälkimaku jäi, mutta en ole makean suuri ystävä muutenkaan. Lajissaan kuitenkin luotettava suoritus, sitä saa mitä tilaa -osastoa. Tämän marenkisen ja kultahippusilla koristellun suklaaunelman jälkeen on saatava jotain raikasta ja hampaissa tuntuvaa pureskeltavaa!

Kenelle? Romanttista, nostalgista ja perinteistä viihdettä hakeville, liikutusta kaipaaville, sadun maailmaan uppoutumisesta nauttiville.

Muualla: Ulla nautti matkasta, Susa kuvaa kirjaa unenomaiseksi nojatuolimatkaksi läpi vuosisadan. Sujuvaa luettavaa ja täyteläistä viihdettä, sanoo Maija. Monesta muustakin blogista kirja löytyy.

Kate Morton: Hylätty puutarha. Bazar 2014. Suomennos Hilkka Pekkanen.
Kustantajan lukukappale.







keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Voihan pipari ja muu joulun sanoma

Joulupostaukseni aiheen antoi tänä vuonna Le Masque Rouge: kerää joulukuussa lukemiesi kirjojen nimien alkukirjaimista jouluinen sana. Jouluiseksi saa puettua monenlaisia sanoja, mutta minulla on nyt hyvin juhlallinen, tunteellinen ja makea sellainen. Puolustaudun, etten valinnut tätä, vaan se syntyi aivan itsestään. Nimittäin huomasin Isabellea luettuani, että minulla oli jo monta kirjainta koossa sanasta...

Risainen elämä
Arne 
Kurganin varjot
Kännykkä, lyhyt historia
Ajo
Unennäkijän muistelmat
Sauna Paradis

Eikö joulun sanomassa - on se sitten minkä uskonto- tai ateistikunnan tahansa - ole kyse juuri tästä? Että edes joskus olisi hyvä lämmin hellä mieli? Rakastamisen lahjasta? Kun en ole uskontoihmisiä, minä liitän sen muuhunkin kuin joulun aikaan. Jouluna vain näitä asioita nostetaan isommin esille. Pääasia, että sen tuntee joskus omalla kohdallaan.

Joko antajana, kokijana tai saajana, mistä saan taas näppärän linkin jouluun: lahjoja on hauska miettiä. Mistä äiti ilahtuisi eniten, entä ystävä tai kummilapsi? Mutta on melkein yhtä kivaa olla saamapuolella, ilahtua ja yllättyä siitä, että minua on mietitty. Eikö se ole rakkautta?

Rakkaus kirjoihin tai muuhun omaan intohimoon tuo samaa hyvää mieltä ja lämpöä. Ja auttaa ymmärtämään toisia samanlaisia hulluja. Rakkauden taitoja kasvattaa, oli kohde mikä hyvänsä. Kanit, kokkaus, urheilu, elokuvat... Tärkeintä on löytää se oma kohde. Eikä tämä lahja jakamalla vähene, vaan juuri päinvastoin. Kysy vaikka Hannalta.

Joulu on lasten juhla, sanotaan. Syy ei ole vain Joulupukki, vaan myös se, että lapsissa rakkaus tai sen puute näkyy ja tuntuu, ovat ne omia tai lainattuja. Aikuisina osaamme peittää tunteemme, mutta sisällämme tiedämme, että rakkaus tekee hyvää yhtä hyvin taaperolle kuin kiukkuiselle teinille, stressaantuneelle keski-ikäiselle kuin jo leppoistuneelle vanhukselle. Vauvasta isovaariin (kuvat perheen ottamia aivan äskettäin: isovaari 87 v, lapsenlapsenlapsi 3,5 kk). Kunpa sen aina itsekin muistaisi.

 



Muualla: Leena Lumi puhuu samasta aiheesta. Ja samoin puhuvat Linklaterin leffat, joista Tuija kirjoittaa.


Kenelle: Ihan jokaiselle.

Rakkaudentäyteistä joulun aikaa!





tiistai 23. joulukuuta 2014

Sauna Paradis

Pirjo Hassinen on kirjoittanut tummanpuhuvan romaanin siitä, mitä muistamme menneisyydestämme. Kenties niistä tapahtumista, jotka ovat olleet ratkaisevia loppuelämämme kannalta.

Lauri ei muista, mitä hänen isälleen tapahtui pojan ollessa lapsi, ja tuntee siitä tunnontuskia vielä keski-iässä. Ikätoveri, tänään reilusti nelikymppinen Anne on kirjailija, joka kirjoissaan kuvaa heidän yhteisen lapsuutensa maisemia ja ihmisiä. Siksi Lauri pyytää Annelta apua muistaakseen.

Anne on epäluuloinen, eikä alkuun lainkaan innostu ajatuksesta, mutta suostuu lopulta. Sillä Lauri lupaa palkkioksi kertoa puolestaan Annelle tämän elämästä jotain, jota nainen ei tiedä. Annen isän yleinen sauna, Sauna Paradis, oli myös Laurille lapsena tuttu paikka.

Kirja kertoo kahta tarinaa: muistelijoitten nykyisyyttä ja Laurin lapsuutta. Sanojen kautta kiertyy esiin tapahtumaketju, joka yllättää heidät molemmat. Onko muistoja mahdollista jakaa?

"Mutta kotikatu oli hänen. Hänen lapsenymmärryksensä oli käynyt aikoinaan koskettamassa jokaista talonkulmaa, hänen katseensa, josta oli ehkä puuttunut se järki ja suurpiirteisyys, jolla aikuinen katsoin mutta jossa sen sijaan oli ollut loputtomasti innostusta ja uteliaisuutta, oli ollut yhtä kuin hän, Anne Horni. Jokin hänessä, se jota riitti ja riitti, oli käynyt sirottautumassa kadun ylle, merkitsemässä sen paikaksi, joka erosi kaikista muista paikoista maailmasa, kaikista muista elämänvaiheista, kaikkien muiden ihmisten elämismaailmoista. Ja se, että se ainutkertainen kotikatu nähtynä hänen silmiensä kautta oli nyt jaettavissa Lauri Kovasen kanssa - se oli ihmeiden ihme."

Kirja muistuttaa muistin petolllisuudesta ja valikoivuudesta. Ja myös siitä, että aikuisen katsanto on aivan toinen kuin lapsen. Sama tilanne näyttäytyy kymmenien vuosien kuluttua aivan toisin. Mutta lasten oivalluskykyä ei pidä aliarvioida; he voivat huomata jotain, mikä jää muilta huomaamatta. Se herättää miettimään, mitä omia lapsuudenmuistoja oikeastaan voi uskoa - olenko ymmärtänyt jotain täysin väärin?

Vahvatunnelmainen pienimuotoinen psykologinen, trillerin piirteitä kurotteleva tasokas kertomus, joka on ammattitaidolla tehty. Mutta se ei laajenna henkilöitä nykyasetelmistaan, vaan pysyy jämptisti muistelussa kuvaamatta seurauksia tai selittelemättä, mikä jättää kummastuneen olon; tässäkö tämä oli? Toisaalta Hassinen on niin kokenut kirjoittaja, että tälle on varmasti syynsä. Ehkä hän haluaa antaa lukijan omille ajatuksille ja muisteluille tilaa.

Yleinen sauna tärkeänä tapahtumapaikkana on omaperäinen valinta ja kuvaa hyvin aikakautta, 1960-lukua. Näin Hassinen saa myös mukaan hänelle ominaisen ruumiillisuuden, ihmiset toistensa edessä aidoimmillaan ja alastomimmillaan. Joulusaunaa odotellessa!

Kenelle? Ongelma ja sen ratkaisu -tarinaa hakeville, nopealukuisten psykologisten romaanien ystäville, muistin ominaisuuksia miettiville, lapsuuden traumoja tutkiville.

Muualla: Voimakas ja tinkimätön romaani, sanoo Kirjakaapin kummitus Jonna. Muistojen, salaisuuksien ja mielikuvituksen kokoelma, sanoo Lukukauden Jaana. Suketusta hieman ärsytti, mutta jokin myös vaikutti.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis. Otava 2014.



maanantai 22. joulukuuta 2014

Unennäkijän muistelmat

Jos elämä ja kirjoitustaito on kuten Anita Konkalla, ei tarvitse pelätä, että muistelmakirja olisi ikävä. Harvoin olen nauttinut muistelmista näin paljon. Konkka ei tee kronologisen kuivaa tapahtumalistausta, vaan on sekoittanut omalla tavallaan elämäntapahtumansa ja historiansa matkakertomuksiin, kirjailijan työn kuvaukseen sekä mietteisiin ja havaintoihin elämän eri aspekteista.

Tunne, se on tässä tärkeintä. Sodan varjossa 1941 syntynyt Konkka on täysiverinen taiteilija, joka elää suurella tunteella, ja hän onnistuu välittämään elämänasenteensa kirjassa erinomaisesti. Lukija näkee ja kuulee, suree ja huvittuu tapahtumien myötä. Konkan huumori ja elämänkokemus näkyvät ja tuntuvat.

Rakkaus sanelee kirjailijan ratkaisuja pitkälti. Niin fyysinen kuin henkinenkin, parhaassa tapauksessa molemmat; pitkä suhde Hannu Salaman kanssa lienee tärkein. Järkeä kaikissa valinnoissa ei paljon ole, mutta sitä jotakin muuta. Jos raha on välttämätön paha - jonka puutetta kirjailija joutuu usein pohtimaan, mikä ei yllättäne ketään - rakastaminen ja matkustaminen ovat välttämättömiä hyviä. Ja tietysti kirjoittaminen.

Kirjoittamisen luonnollisuus, tuska ja pakko: niistä Konkka kertoo rehellisesti ja konkreettisesti. Kaiken työn jälkeen, voi sitä Hesarin valtaa! Hän välittää kuvan maailmasta, jossa kirjat ja kirjoittaminen ovat keskiössä, eikä asiaa kyseenalaisteta missään vaiheessa. Ystävät ja rakkaat ovat taidepiireistä; Raija Siekkinen on yksi tärkeistä, josta kirja kertoo pitkästi.

Järki-ihmiselle kuten tämä lukija tekee hyvää lukea täysin erilaista maailmaa. Mutta onhan Konkka tehnyt paljon töitä eikä "vain taiteillut": oman kirjallisen uran lisäksi hän on työskennellyt niin monenlaisissa ammateissa ja tehtävissä, että nuorempia hirvittää. Tosin hän myöntää auliisti olevansa jokseenkin epäkäytännöllinen, mutta kahden lapsen äitinä ja yksinhuoltajana hänen on pitänyt myös oppia arjen asioiden hoitoa; en siis aivan usko hänen väitteisiinsä täydestä kädettömyydestä.
Moraalisiakin pohdintoja kirja saattaa herättää. Naimisissa olevien miehien kanssa seurustelu ei ole niistä pienin. Mutta Konkka ei suostu ottamaan vastuuta miesten tekemisistä.

Helsinkiläisen kulttuurikodin lapsena Konkka sai sellaisen henkisen perinnön, että kateeksi käy. Paitsi että normiarki oli hukassa, ja riitoja oli paljon. Idylliä ei syntynyt, vaikka aineksia olisi ollut. Äiti maalasi, isä kirjoitti WSOY:lle. Lapset olivat tuon ajan kasvatustavan mukaan hiljaa ja niin vähän vaivaksi kuin mahdollista.

Kuten Anita Konkka toteaa, tavallisesti lapset lähtevät kotoa ja vanhemmat jäävät. Konkan perheessä tapahtui niin uskomaton kuvio, että vanhemmat lähtivät. Isä muutti sihteerinsä kanssa Espooseen, ja äiti lähti toteuttamaan itseään maalaamalla Italiaan. Anita, esikoinen, oli 17-vuotias, pikkuveljet 16 ja 14. Vanhemmille ei tullut mieleen, että saattaisi olla laitonta jättää lapset keskenään. Ikätoverit kadehtivat, mutta holhooja oli pykälien täyttämiseksi pakko olla. Sellainen saatiinkin, rouva Railo, joka ei ehtinyt liikaa katsoa lasten perään. Joille koitti taivas, tai ainakin vapauden aika, kun ei enää tarvinnut kantaa huolta kodin painostavasta ilmapiiristä.

"Lapsuuden kauhu ja lumous on lähde, josta unet ammentavat voimansa, näkymätön napa niin syvällä sisimmissä, että muisti ei sinne yllä. Sielun merkit tatuoidaan lapsena, ja kun ihminen kasvaa, pinta hilseilee ja rapisee, mutta tatuoinnit jäävät."

Kirjan nimi on osuva: Konkka on paljon tutkinut unia ja enteitä sekä harrastanut muun muassa zenmeditointia. Kuulostaako ufolta - ehkä näin tiivistettynä niin, mutta hän on saanut mielenkiinnon kohteistaan paljon apua ja tietoa itsestään. Osin unien kautta kerrottu elämäntarina on myös kirjalllisesti persoonallinen ratkaisu. Jopa minä, joka lähtökohtaisesti en jaksa paljon toisten unia, jaksoin hyvin lukea kuvaukset. Ehkä siksi, että näissä on oikeita yhtymäkohtia todellisuuteen, tai siksi, että Konkka taitaa kiinnostavan kirjoittamisen.

Matkoiltaan hän kertoo paljon; lukija pääsee mukaan niin Venäjälle, Italiaan kuin Unkariin taiteilijan myötä. Mutta myös Tilastokeskukseen toimistotöihin ja rakennusalan lehtiin toimittajaksi, mikä tietysti minua saman alan viestijänä erityisesti ilahdutti. Tietokirjaksi kirjan tekee myös mukana oleva kirjallisuus- ja henkilöluettelo. Tämä teos on niitä, jotka eivät tyhjene kerralla.

Kirja herätti tunteita, kuten varmaan pitikin. Konkka on älykäs ja persoonallinen oman tiensä kulkija, jonka kehitystä on kiinnostava seurata. Eikä hän sorru valittamiseen ja vaikerrukseen, vaikka monesti syytä olisi voinut olla. Hän ottaa edelleen vastuun itse. Finlandia-ehdokkaaksi 1989 yltänyt Hullun taivaassa -kirja on edelleen hyllyssäni, se oli minulle nuorena tärkeä. Muutaman muunkin olen lukenut, mutta niistä on aikaa. Nyt tekee tutkia niitä enemmän. Elämänkokemus ja jos kliseisesti sanotaan, seestyneisyys, sekä mukava pilke silmäkulmassa, antaa perspektiiviä. Kokeneet naiset, onko sen parempaa?

Kenelle: Taiteilijaelämäkertojen ystäville, luovuuden olemusta miettiville, kokemusta arvostaville.

Muualla: Anneli kuvaa kirjaa tarkasti. Anita Konkka kuvaa kirjanjälkeisiä tunnelmia itse blogissaan.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014.





lauantai 20. joulukuuta 2014

Pimeys

Pimeys on kiehtovaa, kihelmöivää ja arvaamatonta. Ei pelottavaa, maalaislapsena en ole yhtään pimeänpelkoinen, mutta sen suojissa tapahtuu paljon.

Asko Sahlbergin Pimeys-trilogia sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään. Kirjailija vie lukijan maantieteellisesti Göteborgin alamaailmaan, mutta myös päähenkilön, miehen, pimeään puoleen. Sahlbergin teksti on niin mukaansatempaavan viettelevää, että lukija astuu pimeyteen mielellään eikä edes haluaisi sieltä pois. Sillä pimeydessä on hyvät puolensa.

"Maahan laskeutuvassa pimeydessä on jotain fyysistä, se on kuin hermoni herkimmilleen virittävä nainen. Usein minusta tuntuu, että sillä on jopa oma tuoksunsa: synkkä ja raaka salaisten sopukoiden tuoksu, niin ajelehtiva että sen tavoittaa vain ollessaan sille valmis. Ja sitten sillä on äänensä, tuo suunnattomien verisuonien kohinan kaltainen lenseä ääni. Ja ainakin yö on armelias. Se on suuri peittelijä. Se peittää näkyvistä kaiken sen saastan, jota ihminen niin uupumatta tuottaa."

Mies asuu vieraana vieraan maan kaupungissa, syistä, joita emme tiedä, mutta jotka mietityttävät lukijaa. Hän haluaa olla vieras, yksin ja kaiken ulkopuolella - tai jopa yläpuolella - ja kuvittelee, että elämän voi rakentaa niin. Silti hän on väsymätön tarkkailija toisten ihmisten suhteen. Niiden harvojen, joihin hänellä on kontakti. Täysin tyhjiössä ei voi elää, huomaa mies. Yllättävät kohtaamiset aiheuttavat yllättäviä ihmissuhteen kaltaisia kokeiluja, vaikkei mies niitä tietoisesti tavoittele. Hänen intressinsä on tarkkailu, sivussaolo, vaikuttaminen nimettömänä.

"Se oli vitka, uupuneesti iltaansa ehtivä päivä; tyyni ja sävytön päivä, päivä kuin vettä tai harmaata lasia. Hiljaisuus huusi tuntien lomasta. Mielenrauhan saavutettuaan sellaisen päivän voisi löytää sisältään. Olin tarmokkaasti tekemättä mitään ja vain seurailin sen päivän taintumista yötä kohti."

Miehellä on rooli; hän on vahva, luotettava ja vaiti. Se on osa häntä itseään, mutta vain osa. Onko hän onneton vai ylpeä tästä? Miksei hän pysty aitoon yhteyteen? Mies elää sivukujilla ja syrjässä, mutta niin tekevät monet muutkin. Kenellä se on oma valinta, kenellä seuraus? Voiko itse valita, elääkö pimeydessä vai valossa? Ja voiko karuudesta kummuta jotain valoisaa, kuten tunteita, auttamishalua, empatiaa? Rakkaus on liian iso sana, kun ollaan syvällä pimeydessä. Teot ratkaisevat.

Sahlbergin teksti on kielen juhlaa; hän kuvaa arkisia tapahtumia ja havaintoja komeasti ja raa'an rehellisesti, yksityiskohtaisen kuvailevalla kielellä, josta nautin suuresti. Mies miettii isoja asioita.

"Tämä maa, ajattelin. Pidätkö tästä maasta? Ja mitä lopulta inhosit siinä vanhassa? Maan kylmyys huokui ylöspäin ja kietoutui minuun ja vetäydyin yhä enemmän sykkyrään ja yritin hallita sekasortoista mieltäni. Uusi ajatus heräsi, viluinen ajatus, ja päätin antaa sille hahmon. Niinpä päättelin, että se mitä olin pitänyt suomalaisuudessa vastenmielisenä - raivoisa nurkkakuntaisuus ja pateettinen itsetyytyväisyys, koominen kansallisylpeys ja sairaalloinen muukalaisten kammo - oli vain sopeutumisen ja suojautumisen muoto. Sillä kansa saattoi käpertyä itseensä aivan niin kuin minä käperryin itseeni kylmyydeltä suojautuakseni, itsestäni lämpöä etsien. Mies joka pusikossa. Ja kansa omassa pöheikössään Euroopan jättömaalla, mantereen perällä. Joten suvaitsevaisuutta, hyvät herrat ylioppilaat. Älkää tuomitko tätä kansaa, se vain pelkää ja sen on kylmä."

Mies miettii myös arkisia asioita, kuten syksyä.

"Se on kujien kurassa ja kanaalien kankeudessa, näyteikkunoiden huuruuntuvien peilien tunnussa, seinien vettyneen sementin hajussa. Se arkailee kadunkulmien aallonmurtajilla, laahustelee liiketalojen luolansuilla, värjöttelee kaulus pystyssä satama-altaan kuilun reunalla."

Luonnonilmiöt, kuten tuuli, ovat miehelle inhimillisiä - ehkä jopa ihmisiä enemmän. Sahlberg yhdistää elottomaan elollisten reaktiot herkullisesti.

"Drottningsholmet levisi pakahduttavan avarana. Se oli aukioita rasittavia jalkoja vailla, sitä teki mieli onnitella kuin syöpäläisistä päässyttä miestä."

Juoni? On. Mies hakee toimeentuloa, sotkeutuu alamaailmaan, toimii ja selviytyy, ehkä tai jotenkin. Ruotsinsuomalaisista kirja ei kerro pelkkää hyvää, mutta ei tämä ainoastaan mamu-kuvaus ole. Dekkariksi kirja lienee liian pohdiskeleva, vaikka rikoksista puhutaan paljon. Toimeentulon keinot ovat monet, harvoin lailliset. Lopullista selitystä yksilön merkityksestä haetaan äärimmäisyyksien kautta. Kirjan paras anti on sen filosofisessa otteessa, psykologisessa henkilökuvauksessa ja kuten jo sanoin, upeassa kielenkäytössä, jota ei väsy lukemaan. Voisin tehdä kirjojen lauseista julisteita seinäni täyteen.

Yksi suosikkikirjailijoitani ehdottomasti: Sahlbergin kieli ja ajattelu taipuvat niin moneen, että ei voi kuin ihailla (no, ehkä voi vähän palvoa myös). Esimerkkinä vaikka viime vuoden Herodes, joka oli jotain aivan muuta. Tai toisaalta, yksilön merkityksestä siinäkin on kyse. Finlandia-ehdokkuus ei irronnut loisteliaalla Yö nielee päivät -romaanilla, harmi kyllä. Pimeydestä tuttu Jakobson on siinä päähenkilö, johon ei voi olla suhtautumatta tunteellisesti, vaikka henkilö ei itse sitä suin surmin haluaisi.

Kenelle: Pimeää pelkäämättömille, elämän tarkoitusta pohtiville, suomen kielen ihailijoille, fyysisyyttä ja filosofiaa yhtäaikaa kestäville.

Asko Sahlberg: Pimeys. Yhteisteos kirjoista Pimeän ääni, 2000, Hämärän jäljet, 2002,  Paluu pimeään, 2006.  Like 2014.





torstai 18. joulukuuta 2014

Lyhytarviot

Lukemisia paljon, kirjoitusaikaa vähän, siksi tällä kertaa lyhytarvioita. Mutta monta. Eikä niin kovin lyhyitäkään, eikä ainakaan helppoa hyvän (joulu)mielen luettavaa. Paitsi ehkä tämä ensimmäinen:

Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.

Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.

Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.

Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.

Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.

-------------------


Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.

En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.

Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.

Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.

Muualla: Leena Lumi  kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.

-------------------

Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.

Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?

Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.

Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.

Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.

Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.

Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kännykkkä - lyhyt historia

Kännykän historia on lyhyt, mutta kuohuva. Jopa maailmaa muuttava ja tajuntaa räjäyttävä. Kettunen ja Paukku ovat tehneet historiikin suomalaisesta näkökulmasta, joka pakosti keskittyy Nokiaan. Meillä keksittiin tekstiviestit, meillä kehitettiin kaupallisessa käytössä ja langattomassa verkossa toimiva jokamiehen puhelin, meillä kehitettiin versio, joka mahtuu taskuun.

Kettunen ja Paukku keskittyvät kirjassaan kännykkä-nimisen tuotteen kehittämiseen, ja samalla Nokia-nimisen yrityksen historiaan. Se on hyvä rajaus, jos ei jopa liian rajaava. Nokia rekisteröi sanan kännykkä, mutta turhaan; siitä tuli matkapuhelimen synonyymi, jonka käytössä r-merkkiä ei ole tavattu käyttää. Suomalaiset vaikuttivat teknologian kehittämiseen vahvasti ja onnistuivat sen tuotteistamisessa loistavasti. Kerrankin ajoituksemme osui kohdalleen ja suomalainen insinöörityö sai sille kuuluvan arvon. Mutta tyhjiössä ei eletä. Itse maalaislapsena muistan jo pienenä ihmetelleeni hirvenmetsästäjiä, jotka soittivat toisilleen havainnoistaan, ilman lankoja. (Ja aina kuvitellaan, että maalla ollaan jotenkin takapajuisia; tosiasiassa monet keksinnöt ja ideat on otettu käyttöön haja-asutusalueilla ennen Punavuorta, tarpeeseen).

Ehkä kyse olikin enemmän verkkokehityksestä: kun soittaminen mahdollistui kenelle tahansa, myös kännykkä saattoi yleistyä. Insinööreillämme oli oikea visio. Yhdysvaltojen verkot jäivät kehityksen jalkoihin, kun Pohjoismaissa jo kehitettiin NMT-verkkoa, autopuhelinverkko ARP:n seuraajaa ja ensimmäisen digitaalisen verkon, GSM:n, edeltäjää. Maailman ensimmäisen puhelun GSM-verkossa soitti Harri Holkeri.

"GSM:n läpimurto mahdollisti Nokian valtavan menestyksen." 

Tekniikan kehityksestä voi lukea lisää eri verkkosivuilta, en käy sitä kertaamaan. Mutta pääasia on se, että Suomi oli edelläkävijä. On silti hyvä muistaa, että Nokia ei ollut ainoa tuotekehittelijä.

En muista, mikä oli ensimmäinen oma matkapuhelimeni. Työsuhdekännykät yleistyivät 1990-luvun puolivälissä, joten se saattoi olla 2110, koska muistan siinä olleen esiinpistävän antennin. Sitä ennen parinkymmenen hengen osastolla oli yksi yhteinen iso ja painava matkapuhelin, jota sai lainata työmatkoja varten. Miettikää tätä! Sittemmin minulla oli muun muassa malli 3210, johon säilytin muovikassillista erivärisiä kuoria. Koska Nokian mallinumerointi on ollut epäloogista, ei numerosta pysty päättelemään puhelimen ikää tai ominaisuuksia. Mutta palataan kirjaan:

"Kännykkä on on kallein yksittäinen esine, jota keskivertokansalainen kuljettaa taskussaan päivittäin."

Se voi "sisältää kultaa ja platinaa Kongosta, kaiutinääntä helyttävää Kaliforninan louhittua neodymia, ja värinähälytystä tehostavat mahdollisesti Australian takamailta dysprosiumista valmistetut magneetit. Kosketusnäytön heleät värit liukenevat puhelimeesi Sisä-Mongolian malmista - näytöissä käytettyjä alkuaineita ovat esimerkiksi europium, terbium ja yttrium, joita saadaan Kiinan suurista kaivoksista."

Risto Isomäen kirjojen jatkoksi tämä sopii mainiosti: "Nykyajan teknisissä vimpaimissa käytetyt teknologiametallit ovat syntyneet miljardeja vuosia sitten räjähtävien tähtien, supernovien, ytimissä. Sieltä ne ovat matkanneet atomeina halki avaruuden ja päätyneet lopulta nuoren maapallon uumeniin ja hajautuneet ympäri mantereita. Nyt niitä louhitaan kilpaa maan syvyyksistä, josta ne päätyvät puhelimeesi, televisioosi, tietokoneeseesi ja autoosi."

Mutta takaisin maan pinnalle. Ilman noita metalleja ei olisi kännyköitä eikä muutakaan huipputeknologiaa, ei yhä pienempiä komponentteja eikä herkkiä hipaisunäyttöjä. Kirja kertoo myös siitä, miten "kunnia maametallien löytämisestä kuuluu tavallaan Suomelle."

Joka tapauksessa, ensimmäiset jokamiehen kännykät olivat suomalaisia. Nyt tilanne on toinen, mutta taustat on hyvä tuntea, ja siihen kirja sopii oppaaksi mainiosti. Vaikkei se kerro läheskään kaikkea, se kertoo kuitenkin paljon.

Kenelle: Entisille ja nykyisille nokialaisille, kännykkäfriikeille, teknologian taustoista kiinnostuneille, tulevien teknologisten keksintöjen tekijöille. *edit kommentin perusteella* Teineille, jotka kuvittelevat kännyköiden olleen aina.

Muualla: Umami tiivistää kirjan sisällön tehokkaasti.

Niko Kettunen & Timo Paukku; Kännykkä - lyhyt historia. SKS 2014.
Lukukappale kustantajalta.



keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kurganin varjot

Hieman on ollut vilkasta viime illat. Olen huuhtoutunut myrskyävään mereen hajoavasta purjelaivasta, ratsastanut hurjaa vauhtia pitkin laakeaa aroa, laskeutunut sukelluskellolla satojen metrien syvyyteen, ajanut aurinkoenergialla pörräävällä maastoautolla pitkin viemäriä henkeni edestä, tiedottanut maailman päättäjille ihmiskunnan henkeä uhkaavista vaaroista, löytänyt kolmetuhatta vuotta vanhan haudan luineen ja aarteineen, nähnyt taisteluja ja lukemattomia ruumiita...

Eli lukenut Risto Isomäen uusinta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja Isomäen tapaan kirja nappaa mukaansa heti niin tiukasti, ettei nukkua malttaisi. Jälleen kerran maailma on vaarassa ja jälleen kerran kyseessä on luonnonkatastrofi, jota kukaan ei osannut ennakoida, mutta joka olisi mahdollinen myös reaalimaailmassa. Erittäin epätodennäköinen ehkä, mutta mahdollinen. Ja kuten kirja synkästi toteaa, suurimmat katastrofit tapahtuvat äkkiä, ennakoimatta, epätodennäköisinä.

"Tässä maailmankaikkeudessa asiat nyt vain usein tapahtuvat juuri tällä tavalla."

Päähenkilö Irina on meribiologi ja hänen miehensä Alex arkeologi. He tekevät uskomattomia löytöjä tahoillaan selvittäessään Mustanmeren outoa käyttäytymistä, jonka seuraukset uhkaavat paisua ennennäkemättömiksi - ikävässä mielessä ihmiskunnan kannalta.

Tarinan mausteeksi on sijoitettu historiaa, sekä erillisinä lukuinaan että Alexin tutkimusten myötä. Tutustumme 500 vuoden takaisten tutkijoiden outoihin havaintoihin Välimerellä samoin kuin amatsonien, naissotureiden, valtakuntaan Euraasiassa, kirjassa Ukrainassa. Kirjan nykyisyys on jossain reilut parikymmentä vuotta meidän nykyisyydestämme eteenpäin, eivätkä Venäjä ja Ukraina enää sodi; ilmeisesti jälkimmäinen on osa edellistä, vaikkei sitä suoraan sanota, tai ainakin rajat lienevät toiset kuin nyt. Muinaisten amatsonien väitetään asuneen Mustanmeren rannoilla, ja muun muassa tätä tietoa Isomäki käyttää tarinassaan.

Irina on kuvankaunis, Alex kiehtova, ja molemmat ovat äärimmäisen älykkäitä. Nukkemaisista hahmoistaan ja satumaisuudestaan huolimatta tarina on vetävä; siinä on riittävästi elementtejä (ja tietysti niitä tapahtumia) pitämään kiinnostuksen yllä ilman syvällistä ihmiskuvaustakin.

Luonnonystäviä kiinnostanevat tarkat ilmiöiden kuvaukset etenkin meren käyttäytymisestä saasteiden vaikutuksesta. Minua kiinnosti erityisesti kielten synnyn pohdinta, jota Alex harrastaa. Miksi ja miten indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet erosivat toisistaan? Voiko syy olla maisemassa, jossa silloin elettiin? Loputon aro versus metsät, joet, notkelmat, pienet tilat. 

"Kielemme ja ajattelumme rakenteet heijastavat ulkoista maailmaa." 

Luotettavaa ja vaikuttavaa Isomäkeä: hän saa lukijan aina pohtimaan niin suuria asioita, että melkein tuntee itsensä viisaaksi. Miten paljon meihin vaikuttavat tuhansien vuosien takaiset tapahtumat? Miten maapallo kestää kaiken tämän ihmiskuorman? Jos ekokatastrofi tapahtuu, onko mitään tehtävissä - ja mikä on poliittisten päättäjien vastuu? Isomäen seurassa voi turvallisesti pohtia ja jännittää, ja unohtaa sitten autuaasti kaikki viisaat varoitukset. Loppusanoissaan hän avaa faktojensa taustaa, kiitos siitä.

Muualla: Kiehtovaa ja tanakkaa jälkeä Isomäeltä, sanoo Mummo matkalla. Ilkkaremesmäisen helppolukuisia jännitystarinoita, toteaa KirjabrunssiMikko ei suosittele kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdukselle. Booksyn kanssa olen tasan samaa mieltä: mikään ei voita kunnon katastrofia.

Kenelle: Ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ajo

Juha Itkonen sai kirjaansa innoitusta omasta suvustaan, tarkemmin isoäidistään. Isoäidin nuorimmaisen lapsen kuolema on tarinan keskeinen aihe ja surullinen taakka perheessä, joka kuitenkin kirjassa on fiktiivinen, painottaa kirjailija epilogissaan.

Itkonen kuvaa tarkkaan tapaansa sukupolvien tuntoja ja tapahtumia. Ne koostuvat pienistä yksityiskohdista, joista lukija saa itse koota isomman kuvan. Aino, Heljän lapsenlapsen Piin vaimo, on isoäiti-Heljän lisäksi toinen päähenkilö. Kumpikin kohtaa menetyksiä, ja naiset tuntevat yllättävää yhteyttä, vaikka eivät ole läheisiä, eivätkä heidän tarinansa ole lähellekään samat. Aino on tämän ajan nuori nainen, mainosalalla, ja hänen ja Piin poika Aarre on jo ennen seitsemää ikävuottaan kiertänyt maailmaa enemmän kuin vanha polvi koskaan. He ovat asuneet Saksassa töiden vuoksi, he ovat reissanneet New Yorkit ja Pariisit. Piin sisko asuu Australiassa, jonne myös Heljä haluaa sen jälkeen kun.

En oikein päässyt selville Ainon motiiveista. Hän ei henkilönä tunnu täysin uskottavalta; vanhempi sukupolvi ja perheen miehet ovat elävämpiä. Ainon ahdistus kumpuaa jostain, jota tarina kyllä perustelee, mutta silti hänen ratkaisujaan on vaikea ymmärtää. On liian helppo ja epätyydyttävä ratkaisu - sekä kirjoittajan että lukijan kannalta - kuitata asioita mielenterveyden järkkymisenä.

Teksti liikkuu muutenkin hyvin paljon pään sisällä, elämänhallinnassa, menneisyyden ja perheen vaikutuksen, omien päätösten ja hallitsemattomuuden kentällä. Yleissävy on hyvin tumma, hyvin surullinen, suorastaan ahdistavan painava. Kovin suomalainen, pakko sanoa, vaikka ottaa päähän. Miksi meitä on kirottu tällä pessimismiin, synkkyyteen, itseruoskintaan ja pelkoihin taipuvaisella kansanluonteella, miksi teemme elämästämme ja usein toistenkin elämästä niin vaikeaa? Ymmärsikö Australiaan muuttanut Hellevi tämän jo nuorena, pakeni toisiin tuuliin?

Itkonen kuvaa osuvasti sitä, miten itseluottamus ja luottamus elämään yleensä ovat kateissa. Emme osaa auttaa toisiamme tai ainakaan ottaa apua vastaan. Synkistävää luettavaa. Tulin surulliseksi, mutta enemmän kiukkuiseksi. Kirja sinänsä on ammattitaidolla rakennettu, mutta aiheeltaan ja tapahtumiltaan masentavan tavallinen. Näitä tarinoita kuulee tosielämässä aivan liikaa.

Muualla: Mari A.  pettyi,  Habanera ei. Kaikesta huolimatta hyvä romaani, sanoo Lumiomena. Kaihoisan kauniista selviytymistarinasta puhuu Jonna. 

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ja psykologisten romaanien lukijoille, aikalaiskirjaa hakeville, suomalaisuuden synkkiä perusjuonteita tutkiville, ahdistusta kestäville.

Juha Itkonen: Ajo. Otava 2014.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Risainen elämä

Juice Leskinen kuoli 56-vuotiaana alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Sanansäilämestarin ja riimien ritarin ura ei ehtinyt täyteen mittaan, mutta ennätti sisältää kunnioitettavan määrän taiteentekoa ja sen tuloksia, joista ihailijat ovat saaneet nauttia 1980-luvulta, aina hamaan ikuisuuteen. Tai ainakin niin kauan kuin ihmiskunnan teknologia onnistuu tuotokset säilyttämään.

Nokkela sanankäyttö, terävä äly ja boheemi muusikkoelämä lienevät Juicelle leimallisimmat piirteet suuren yleisön silmissä. Antti Heikkinen kuvaa ihailemaansa Leskistä arvostuksella ja ymmärtävästi, lämmöllä ja hienoisella haikeudellakin, jos oikein tulkitsen. Jaan tämän tunteen: iso persoona on poissa, ehkä kokonainen aikakausi. Juice kuului itsestäänselvänä osana nuoruuteeni 80-luvulla tai jo 70-luvun lopulla, jolloin virittelin huoneeni seinälle Suosikin Juice-julistetta. Eihän se kaunis ollut, mutta Marilynit ja Jyrki boyt helisivät silloin tauotta radioista ja kasettimankoilta. (Myös Juicen ja Suosikin - tai  Jyrki Hämäläisen - väleistä kirja kertoo tarkemmin.) Hän on ollut "aina", eikä nyt olekaan enää.

Harva tietää Juicen todellisen työn määrää, en minäkään tiennyt ennen tätä kirjaa. Juice-kirjoja on ilmestynyt aiemminkin, jopa yksi hänen oma muistelmateoksensa, mutta ei näin kattavaa laitosta. Musiikista tunnen vain hitit, mutta oman musiikillisen tuotantonsa ja keikkailujensa lisäksi Juice kirjoitti paljon laulunsanoja myös muille, teki sävellyksiä ja käännöksiä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja, runoteoksia ja lastenkirjoja sekä lehtijuttuja ja tekstejä eri tarkoituksiin. Luulen, että moni yllättyy tuotannon laajuudesta, jota Heikkinen on kirjannut perinteisen fanikirjan tarkkuudella. Onpa Juice suomentanut jokusen oopperankin. Alunperin hän opiskeli kielenkääntäjäksi, mutta ei ehtinyt saada papereita ulos ennen staraelämän alkua.

Heikki Salo kertoo kirjassa Juicen taidoista: "...englanninkielisessä runousopissa on kuustoista tapaa riimittää. Junnu Vainio ja muut niin sanotut normaalit laululyyrikot käyttää vaan kolmea tai neljää tapaa riimittää, mutta Leskisen tuotannosta löyty ne kaikki kuustoista." 

Leskinen kuvasi itse taitojaan muusikkona toteamalla, että hän osaa parhaiten soittaa orkesteria. Hän osasi koota osaavat tekijät yhteen ja saada kokooman soimaan. Sanojen lisäksi hänen ominta aluettaan oli esiintyminen ja kontakti yleisön kanssa.

Heikkinen kuvaa Juicen elämän lapsuudesta loppuun asti pääasiassa näkyvän musiikkiuran kautta, tarkkoine teoskuvauksineen, mutta valottaa myös Juicen persoonaa. Kuinka hän käyttäytyi siviilihenkilönä, mitkä asiat olivat hänelle tärkeitä. Esimerkkinä tästä jumalapohdiskelu, jota Juice teki paljon. (Hän oli hyvissä väleissä mm. piispa Wille Riekkisen kanssa.) Kirja perustuu lukuisiin lähteisiin ja kunnioitettavaan määrään haastatteluja, joita Heikkinen on tehnyt.

Haastateltavien joukossa on suuri määrä eturivin muusikoitamme, mutta myös Leskisen ystäviä ja perheenjäseniä, lapsia ja entisiä vaimoja myöten. He kertovat omin sanoin muistojaan kollegasta, kaverista, aviomiehestä ja isästä, joka nauratti kaikkia nokkeluudellaan, herätti arvostusta musiikkopiireissä, juopotteli itsensä ulos avioliitoista ja rakasti lapsiaan, mutta ei osannut sanoa sitä - eikä puhua heidän kanssaan muutenkaan. Hämmästyttävää sanavalmiuden sankarilta; privaatisti hän oli toinen mies kuin lavalla. Knoppitietoa: ruokaa hän laittoi perheelleen ahkerasti. Ja oli tietysti lukumiehiä.

Plussaa kirjassa on asiallisen ja arvostavan otteen lisäksi se, ettei Leskistä ihannoida, vaan myös v-mäisiä puolia kerrotaan. Ei hän ollut maailman mukavin ja ihanin ihminen. Lisäksi monet sairaudet vaivasivat ja vaikuttivat loppuvuosina psyykeen: diabetes, masennus, maksakirroosi, joiden kaikkien alkusyy lienee sama. Kuulemma hänellä oli diagnosoitu myös Aspergerin syndrooma. Tämä selittäisi monia asioita, joista lainaukseni Wikipediasta on vain yksi: "On esimerkiksi viitteitä siitä, että aspergerit käsittelevät kieltä eri aivoalueilla kuin valtaväestö."

Heikkinen on itsekin nokkela sanankäyttäjä ja huumorimiehiä. Onneksi Juice-kirja ei vitsaile, vaan hoitaa hommansa asiaankuuluvalla vakavuudella. Juicen kaltaisesta persoonasta kertoessa ei tosin ilman hauskoja juttuja selviä (selviä monimielisessä merkityksessä), mutta se on kohteen omaa huumoria, ei kirjaajan.

Lukujen lopussa en voinut välttää mielessäni kuuluvaa ääntä: tiedättehän Ylen upeat musiikkisarjat, kuten Rock-Suomi. Juontaja paneutui asiaan täysillä, ja kunkin jakson lopuksi hän heittäytyi tunnelmaan ääni paksuna. Saman äänen kuulin mielessäni tämän kirjan lukujen lopussa. Hieman mahtipontista, mutta eikö aihe ole sen ansainnut? En pidä pahana. Mutta kuuntele tätä ihailevan värisevää ääntä, niin tiedät mistä puhun:

"...johon päättyy Juice Leskisen Juankoskelle sijoittunut nuoruus. Tuohon nuoruuteen mahtui tamtamia, Vermouth Biancoa, brittirockia, tanssilavoilla ja saarissa remuttuja iltoja, rakkauden ammattilaiseksi opiskelua, huonoilla ja vähän myös paremmilla hampailla nauramista sekä hulluja unelmia kattavan kesätuulen tuoksua."

Hienon, kunnioittavan ja perusteellisen työn Juice Leskisestä taiteilijana ja ihmisenä Antti Heikkinen on tehnyt, ja uskon, että kirja rasittaa tontun selkää monessa kodissa joulun aikaan. Kirja on kaunis myös ulkoisesti muhkeine olemuksineen, päällyksineen, kultakirjaimineen ja kuvaliitteineen, joten sen oikein hyvin kehtaa antaa lahjaksi (kehtaa itäsuomalaisessa merkityksessä). Arvokasta tavaraa Juice-faneille ja Suomi-rockin ystäville. Myös paljon muita muusikkoja on isosti mukana.

Muualla: Esa koukuttui.

Kenelle? Suomirockin ystäville, sanankäytöstä kiinnostuneille, erityislahjakkuuksia ihmetteleville, elämäkertoja ahmiville, varoittavia esimerkkejä taiteilijaelämästä hakeville.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014. Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen.
Kustantajan lukukappale.



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Sinä inspiroit minua

Hyppää inspiraation lähteeseen!
Kiitos Tuijalle (ja aputyttö Almalle), joka kirjoitti kauniisti blogistani yhtenä inspiroijistaan ja haastoi minut puolestani nimeämään kolme blogia, joita pidän inspiraationi lähteinä.

Tämä on kaunis ja hyvä haaste monin tavoin. Bloggaaja janoaa palavasti palautetta, eikä mielestään koskaan saa sitä tarpeeksi. Siksi huomio, etenkin myönteinen, ja maininta perusteluineen lämmittää, innostaa ja motivoi jatkamaan. Kerrassaan inspiroivaa! Mutta otan oikein mielelläni vastaan myös rakentavia kehitysideoita, kun sellaisia tulee mieleen.

Olin aiemmin kierrättänyt I love your blog -tunnuksen viidelle blogille, joita seuraan ja seison tomerasti silloisten sanojeni takana edelleen. Niiden ammattimaisella mutta persoonallisella otteella kirjoitetut jutut ovat ehdotonta luottolukemistani. Myös Tuijan itsensä blogin voisin hyvin lisätä listaan tai nostaa inspiroijakseni.

Mutta valitsen nyt eri nimiä, jotta saan esille myös muita. Valinnanvaraa nimittäin on: pelkästään Kotimaiset kirjablogit -fb-yhteisössä on reilu puolitoistasataa blogia (tarkka määrä juuri nyt on 157), eivätkä siellä ole kaikki kirjablogit - jos nyt rajaudun vain sellaisiin, vaikka haaste voisi sisältää myös muiden alojen blogeja.

Inspiraationi lähteitä ovat Taikan Kirjasfääri, Linnean Kujerruksia ja Norkun Nenä kirjassa.

Kirjasfääri kirjoittaa nasevasti, näpäkästi ja nokkelasti kirjoista ja kirja-alasta. Emme juuri lue samoja kirjoja, mutta Taikan huumorilla ja omalla persoonalla maustettua tekstiä on aina hykerryttävän hauska lukea, sillä niissä on pointtinsa. Ammattimaiset, journalistisia periaatteita kunnioittavat postaukset eivät hölötä tyhjää, vaan nostavat esiin terävästi puheenaiheita ja alan ilmiöitä (kyllä, kirjamessukengät ehdottomasti kuuluvat näihin) ja antavat mietittävää, jopa näennäisen pinnallisuuden alta. Herkullisia kolumneja, joiden ajankohtaisuus, asiantuntemus ja rohkeus insipiroivat minua.

Kujerruksia kertoo kahdesta suuresta kiinnostuksen kohteestani, kirjoista ja teatterista. Eihän sellaista voi vastustaa, varsinkin kun arviot on kirjoitettu asiantuntevasti, suurella intohimolla ja kauniisti perustellen; etenkin teatteri jos mikä vaatii henkilökohtaista näkemystä ja kannanottoa, sillä kyse on elämyksestä, joka on kaikille erilainen. Silti Linnean postauksista saa hyvän käsityksen siitä, millaisesta esityksestä kulloinkin on ollut kyse. Menisinkö katsomaan?

Linnea maustaa juttunsa visuaalisuudella; teatteriesityksistä saa hienoja kuvia valmiina, mutta hän käyttää myös osuvia omia kuvia, ja kuvankäsittelykin on hallussa, kuten Amman lukuhetken tämänvuotisen Copycat-kilpailun menestykkäästä toisesta sijasta voi päätellä. Upeaa työtä. Inspiroidun.

Norkku viettää suuren osan ajastaan nenä kirjassa, sillä postauksia ilmestyy niin tiheään tahtiin, että hengästyttää. Aina kun kaipaan kirja-arvioita luettavaksi työmatkan tylsyydessä tai muualla, jossa aikaa on vain se pieni hetki, kurkkaan, mitä Norkku on lukenut. Ja joka kerran sieltä löytyy uusi arvio! Norkku ei petä koskaan. Kirjamakumme ei ole yhteneväinen: Norkku lukee niin laajasti ja myös paljon englanniksi, että useista kirjoista en ole kuullutkaan, mutta siksi juuri se inspiroikin. Se muistuttaa siitä, miten paljon kirjoja oman lukemisen ulkopuolelta löytyy. Kiitos Norkku!

Taika, Linnea ja Norkku! Teidät on haastettu. Nimeä kolme sinua inspiroivaa blogia - ne voivat olla muitakin kuin kirjallisia - ja kerro siitä postauksella. Mutta tämä on ehdottomasti vain ehdotus, ei pakollinen suoritus (ja saattaa olla että olette jo osallistuneetkin tähän). Inspiroivia postauksianne eri aiheista odotellen joka tapauksessa.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Arne

Hurmaava Arne Nevanlinna tekee sen taas - ottakaa nuoremmat pojat oppia. Arne-kirja kertoo elämäntarinan, mutta ei tylsästi eikä edes kronologisesti, vaan muistojen kautta. Nevanlinnan kirjoja lukeneet tietävät jo monet esitetyt asiat, mutta kirjailijan kirpeitä kannanottoja ja teräviä havaintoja kaipaavat löytävät paljon kiinnostavaa. Ja hihiteltävää.

Arne syntyi  86 vuotta sitten, joten hänellä on omakohtaisia muistoja niin sodasta kuin elämänmenosta monen vuosikymmenen ajalta. Olipa tylsästi sanottu, vaikka totta. Joka tapauksessa monet kiihkeät muutokset asettuvat mukavasti perspektiiviin Arnen muistoja lukiessa.

Tuo herrasperheen pentu arvioi olleensa jo pienenä älykäs ja tiedonhaluinen, mutta yksinäinen - hän koki olevansa se, jolle ei koskaan kerrottu mitään. Muuta hyvää oli tarjolla yllinkyllin, kuten sivistynyt koti ja tunnettu suku, joista saadun hyödyn mies auliisti tunnustaa, ja tuntuu vielä tässä iässä asiaa nolostelevan. Vaikka reippaalla itsetunnolla varustettuna myöntää myös omat ansionsa ja tuo ne julki, kuten pitääkin. Ehkä juuri se on tämän kirjan tarkoitus.

Sillä Arnen elämässä suuria persoonia on riittänyt niin, että pakosti muut, kuten Arne itse, ovat jääneet varjoon. Mikä tuntuu olevan elämänmittainen trauma. Rolf-isän tunsivat kaikki, ja vielä suurempi kuuluisuus oli Arnen alan, arkkitehtuurin, kirkas johtotähti Alvar.

"He olivat, Rolf Nevanlinna ja Alvar Aalto, aikansa renesanssiruhtinaita, itsevarmoja, itsetietoisia, ylimielisiä ja omilla aloillaan ylivoimaisia. He eivät säästelleet omia eivätkä varsinkaan toisten tunetita ja saivat kaiken anteeksi kuuluisuutensa ja charmikkuutensa vuoksi."

Arne jäi eläkkeelle 67-vuotiaana, ja elämään muodostui tyhjiö. Pianonsoitto ei toiminut, joten hän vaihtoi arkkitehdin piirustustussin kirjailijan kynään, tai pallokoneeseen, tai vähän myöhemmin tietokoneeseen. Hän suhtautuu hieman alentuvasti kynällä kirjoittamisen romantisointiin kirjailijan ammatissa. Hän suhtautuu alentuvasti moneen muuhunkin asiaan, mutta vastapainoksi myöntää, että hänen näkökulmansa on vain yhden erehtyväisen ihmisen. Pröystäilyn makuun ei lukija pääse, vaikka odottaisi. Enemmänkin tekisi mieli kannustaa ja huutaa huraata, kun kirjailija rohkenee saavutuksistaan kertoa. Ovatko ne sen hienompia kuin muidenkaan, jätän lukijoiden harkintaan, mutta jokin kumma alemmuudentunne tekstin takaa on luettavissa, vaikka itsevarmuutta ei puutu. Ristiriita, josta eniten kärsinee kirjailija itse.

Vaikka kirjassa on "vain" kolmisensataa sivua ja kuviakin, hän ehtii ottaa kantaa moneen menneeseen ja nykyiseen ilmiöön. Etenkin ensimmäiseen elämänuraansa, arkkitehtuuriin.

En tiennyt, että arkkitehtien ja gryndereiden suhde on ollut niin moniselkoinen. Tai selkeä, miten vain. Arne puhuu tietysti paljon menneestä, kuten Töölön rakentamisesta. Hänen mukaansa arkkitehdit vierastivat gryndereitä, jotka ensinmainittujen mielestä olivat halveksuttavia halutessaan vain tuottoa. Mestarityötä ei arvostettu, vaan kuka tahansa rakennusmestari saattoi laatia talon piirustukset. Kerettiläisesti Arne toteaa, ettei lopputuloksessa näkynyt eroa.

"Grynderit saivat rahansa ja he tiesivät tarkkaan mitä potentiaaliset ostajat eli keskituloiset virkahmiehet halusivat. Arkkitehdeillä muodinmukaisuus ja kollegojen arvostus ohitti helposti  käyttäjän näkökulman." 

Arne on, mielestään ansiottomasti, saanut leiman kapinallisena, vasemmistolaisena arkkitehtinä, mikä aiheutti syrjintää monissa yhteyksissä. Tämä johtuu kirjoittajan arvion mukaan siitä, että hän on uskaltanut kritisoida ja naureskella tuota lauman mukana menemistä, joka arkkitehdeille hänen ura-aikoinaan oli tavallista. Eikä hän kiellä laumoittumista omalla kohdallakaan. Alvar oli  myös Arnen mielestä mestari työssään, mutta ihmisenä ei-niin-jumalallinen. Eikä Arne mennyt Aallolle töihin, vaikka tilaisuus olisi tarjoutunut (minkä hän muuten muistaa aina mainita). Merkittävien rakennusten suunnittelutyöt oli jaettu aivan muilla perusteilla kuin osaamisen tai käyttäjän näkökulman huomioimisella. Arkkitehti oli tähti, rakentajat työvoimaa. Sisäänlämpiävä arkkitehtikunta oli suljettu maailmansa, opiskeluajoista alkaen.

Nykyarkkitehdin asemaan rakentamisessa Arne ei juuri ota kantaa. Paitsi kuivalla huumorillaan.

"En tunne nykyistä käytäntöä mutta arvelen, että työmaakokouksia vetää joku muu kuin arkkitehti. Luultavasti juristi."

Arne vietti vuosia Nairobissa arkkitehtikoulun professorina opettamassa paikallisia alan töihin. Kirjailija ihmettelee sitä, ettemme vieläkään ole päässeet länsimaiden tavoitteeseen kehitysyhteistyörahojen määrässä. Arne ei ole maailmankansalainen, mutta älykkäänä ihmisenä osaa katsoa asioita laajasti. Hänellä on selkeät mielipiteet avunannosta, kansallisuuden merkityksestä - ja ruotsalaisista. Korkeassa iässä lienee sallittua sanoa mielipiteensä suoraan, ja sen hän tekee, puhuu suunsa puhtaaksi niin sanoakseni. Kielitaitoisena (tosin hän kuvaa vaikeutensa asian kanssa) ja paljon matkustelleena hän on nähnyt monenlaista. Kokemuksia on opettavaista ja hauska lukea, vaikkei samaa mieltä olisikaan.

Hän ottaa kantaa Guggenheimiin, pankkiirien ahneuteen, ärsytyslistansa kärkisijaa pitävään Björn Wahlroosiin. Yllättävästi monia henkilöitä nimeltä mainiten kirjailija tekee tiliä, ehkä siitä ilmeisestä syystä, että tietää elämänsä olevan viimeisissä vuosissaan, minkä hän itse toteaa. Anteeksi Matti Klinge, häpeä Hannu Harju! Ikärasismista Arne lausuu myös muutaman sanan. Miehellä on ikää, mutta eivätkö vuosikymmenet jo anna kanttia mainita asiasta jos toisestakin? Suhtaudumme nuoriin ymmärtäväisesti, iän huomioiden. Miksei sitten toiseen suuntaan? Ikä näkyy, mutta outoa olisi, jos niin ei olisi.

Kirjamessuilla Arne kertoi etunimikirjojen olevan nyt loppu. Mariesta alkanut kavalkadi Hjalmarin ja Varman kautta Hetaan huipentuu vitsillä Arne-nimiseen kirjaan. Sen voi tulkita jonkinlaiseksi lopputilitykseksi. Toivottavasti ei kuitenkaan: hän sanoo itse kirjoittamisen pitäneen hänet hengissä. Lukija toivoo asiantilalle jatkoa.

Kenelle? Älykkäästä, kuivasta ja täsmällisestä huumorista nauttiville. Kokemusta ja menneisyyttä arvostaville. Arkkitehtuurista Suomessa kiinnostuneille. Luokkaeroja ja 1900-luvun sääty-yhteiskuntaa tutkiville. Omaa tulevaisuuttaan kuvitteleville, muistelmiaan miettiville.

Muualla: En löytänyt muita blogiarvioita, joten linkitän omiin entisiini. Marie, Nevanlinnan romaanituotannon ensimmäinen ja ehdoton helmi, on kirjoitettu ennen blogiaikojani. Seuraavat kirjat löytyvät: on nössö-Hjalmar, teräväpäinen Varma ja outo Heta. Ja yksi tietokirjoihin luokiteltu (joita Nevanlinnalla on kymmenkunta tai enemmänkin): Valistuksen paikka. 

Arne Nevanlinna: Arne. Siltala 2014.
Kustantajan lukukappale.





lauantai 29. marraskuuta 2014

Vuoden lukuhaasteet

Suhtaudun maltillisesti lukuhaasteisiin, joita blogistaniassa liikkuu, vaikka ne ovat toinen toistaan kiinnostavampia. En halua kahlita lukemistani. Ja usein huomaan herkullisen haasteen vasta, kun sen aika jo umpeutumassa (sama juttu kuin lehdissä tai tv:ssä, joissa yleensä huomaan tärkeän sarjan kohdassa 14/16).

Mutta Suketuksen haaste kolahti heti. Sotakirjat! Laji, jota ikinä en lukisi! Itsehuijaus hälveni, tietoisuus laajeni. Olen kenraali! Tosin osa kirjoista on vähän siinä ja siinä; esimerkiksi Kultarintaa en miellä sotakirjaksi, vaikka sota vaikuttaa tapahtumiin vahvasti. Mutta listasin, koska näin muiden niin tehneen. Toisaalta pari aiheeseen jotenkuten sopivaa saattoi jäädä listaamatta, joten tilanne lienee tasapeli. Esimerkiksi Kissani Jugoslavia kertoi sodan jaloista muuttaneista. Monta todellista sota-aiheista kirjaa kuitenkin luin, ja se oli hieno ja opettavainen matka. Kiitos Suketus!
  1. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet.
  2. Anu Leskinen: Petojen aika
  3. Niilo Lauttamus: Korpipartio
  4. Niilo Lauttamus: Saappaat edellä
  5. Jenni Linturi: Malmi, 1917
  6. Markus Zusak: Kirjavaras
  7. Kate Atkinson: Elämä elämältä
  8. Sarah Waters: Yövartio
  9. Kjell Westö: Kangastus 38
  10. Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki!
  11. Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
  12. Anni Kytömäki: Kultarinta 
  13. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
  14. Jani Saxell: Sotilasrajan unet
  15. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
  16. Tanja Pohjola: Lintu pieni 
Tuulevin Italia-haasteen kanssa kävi köpelömmin. Tulos: nolla luettua kirjaa. Luulin Italian innostavan Helsingin kirjamessujen teemamaana olon vuoksi, mutta ei. Ohi meni, sori! Pari aiheen kirjaa on yöpöytäpinossa, ei luetuissa. Mutta jonain päivänä. Haaste oli silti hyvä, ja monta herkullista kirjaa siihen löytyisi.

Saksalaisten kirjailijoiden lukuhaaste oli itse asettamani, koska olin menossa Frankfurtin kirjamessuille. Muutama jopa tuli luettua - päähuomio messuilla ja niiden liepeillä keskittyi kuitenkin Suomen ja suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyteen.

  1. Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
  2. Wolfgang Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni
  3. Erich Maria Remarque: Musta obeliski
Lisäksi oli Karo Hämäläisen mainio Marraskuun lukuhaaste, 30 sivua kaunoa päivässä. Olen blogannut marraskuussa kahdeksasta kirjasta, joiden yhteissivumäärä on 3 361. Tällä määrällä päivätahti on ollut 112 sivua, mikä kuulostaa aika realistiselta. Reilu tunti päivässä. Eli haaste selätetty, odotetusti lukutoukalle. Haasteen juju olikin se, että muistutettiin (ilmeisen onnistuneesti) vähemmän tai ei lainkaan lukevia tästä hyvästä harrastuksesta, ajanvietteestä ja sivistymisen tavasta.

Oikeastaan on aika kiva, kun on jokin tietty teema, jota lukemisessa seurata. Mutta liian monta niitä ei näköjään pidä olla. Kirjan vuosi 2015 tuo paljon mahdollisuuksia. Meillä on jo Karon uusin haaste, Lukurauhan päivä, kalenterissa. Ja haasteen voi asettaa vain itselleen, jos kimppatoiminta ei innosta. Mitähän keksisi? Ensi vuoden haasteita jännityksellä odotellen.