keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Elämä sanoiksi

En ole kirjoittamassa muistelmiani, mutta arvelin Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppaan silti antoisaksi, enkä pettynyt. Kirja kertoo lämpimän viisaasti kirjoittamisesta, muistelemisesta, muistojen syntymisestä, lukemisesta... Niin, monista elämän tärkeistä asioista.

Kirja on parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna. Näin ehtii pohtia lukemaansa, sillä Mazzarellan kirjoilla on taipumus saada aivosolut hyrräämään mukavasti. Lisäksi niistä oppii kaikenlaista uutta; tämä kirja tietenkin antaa selkeitä neuvoja kirjoittamiseen omien muistojen kautta, mutta vaikkei olisi niistä kiinnostunut, sivistyy väkisinkin. Tutustuin esimerkiksi termiin epifania. Ruotsalaisen psykiatrin Johan Cullbergin mukaan se on ilmestys, mullistava ja äkillinen merkityksen ja kauneuden kokemus. En ole tiennyt, että tällaiselle tunteelle on olemassa nimi. Kuvitttelen joskus sellaisia jopa kokeneeni. Toivottavasti jokainen saa niitä kokea - ja osaa ne tunnistaa, luulen, että siinä vaikeus onkin. Toinen termi, joka jäi mieleeni Mazzarellan kertomana, on elämänsymboli.  Kyse on ihmiselle tyypillisestä, toistuvasta tavasta reagoida, ja usein läheiset tunnistavat ne paremmin kuin ihminen itse. Kiinnostava on myös pohdinta siitä, mikä on totuus, millainen on "taiteellinen totuus", ja kuinka paljon elämäkirjassa tulisi paljastaa. Ja mitä on autofiktio, tuo hämmentävä mutta niin suosittu genre.

Mazzarella kuvaa omaa kirjoittamistaan ja antaa vinkkejä ja esimerkkejä esitystavoista. Ihailen hänen tapaansa käyttää runsain määrin anekdootteja, joita hänellä tuntuu riittävän loputtomasti. Jos on lukenut Mazzarellan aiemmat kirjat, moni on jo tuttu, sillä hän viittaa usein entisiin teksteihinsä. Mutta se ei haittaa, eihän niitä kuitenkaan aktiivisesti muista. Hän vyöryttää esiin nimiä, kirjoja, kirjailijoita sellaista tahtia, että tekee mieli alkaa välittömästi kirjata luettavien listaa (ja olen usein niin tehnytkin, tosin kirjat ovat tainneet jääneet lukematta).

Kirjailija uskaltaa olla henkilökohtainen. Ja hänellä on pitkän uransa ja elämänsä kautta siihen varaa, aineksia riittää. Hiukan ihmettelin selitystä suhteesta entiseen miniään: tavallaan Mazzarella taitaa katua kriittisyyttään tätä kohtaan kirjassa Illalla pelataan Afrikan tähteä - josta todellakin kävi ilmi, etteivät välit ole hyvät - mutta ei osaa tai ei halua sitä ilmaista suoraan. Ei kadu, kuulemma, mutta miksi sitten mainita asiasta? Tärkeintä tässä lienee jonkinlainen anteeksipyyntö lapsenlapsia ajatellen. He varmaan lukevat isoäitinsä kirjat aikuisina, toivoo Mazzarella. Toivottavasti ja todennäköisesti näin tapahtuu! Uskon, että ajatus tuo paljon lohtua nyt, kun lapsenlapset ovat kaukana ja vieraantuminen pelottaa.

Jutusteleva tyyli tuo asiat lähelle lukijaa, lukeminen muistuttaa kahdenkeskistä keskustelua. Lukemisesta jäi lämmin ja kylläinen olo.

Kenelle? Kirjoista ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, muistelmia miettiville, elämänkokemusta arvostaville, sivistystä sietäville.

Muualla: Kirja on myös Sinisen linnan kirjastossa, Marjattakin rupatteli kirjailijan kanssa.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Tammi 2013.


7 kommenttia:

  1. Minulta on mennyt ohi tuo Mazzarellan kirja. Hänen tekstinsä on helppoa lukea. Olen joutunut joskus vääntämään identiteetti-käsitteen hänen muutaman kirjan perusteella. Hän kertoo yllättävän paljon ja rohkeasti itsestään. Tuo miniä kuvaus oli herkullinen aivan kuten uusioperheen joulun vietto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä on minusta sivistyneen ihmisen merkki: puhuu tavikselle ymmärrettävästi, vaikka voisi tehdä toisinkin. Tuossa iässä ja tuolla elämänkokemuksella ei tarvitse ujoilla liikaa omista kokemuksistaan. Ja se saa lukijankin tuntemaan itsensä viisaammaksi!

      Poista
  2. Kiitos hyvästä posatuksesta, Arja!
    Tämä on kyllä niin antoisa kirja! Minä aloin silloin luettuani ihan miettiä omia ja tuttujen elämänsymboleita ja keräillä perheen sanontoja. Tuli myös halu kirjoittaa omia muistoja juuri Mazzarellan kodikkaalla rupattelutyylillä, tuokiottain.
    Epifania-termin olinkin jo unohtanut. Onnellisuuden tunne, haltioituminen. Ja Anna Kortelainenhan käsitteli hurmioitumista taideteoksen äärellä, Stendahlin syndroomaa, eräässä teoksessaan. Näillä tiloilla voisi olla jotakin tekemistä keskenään.
    Tosin Kortelaisen mainitsema tila meni jo ihan sairaan puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä nämä ovat kuitenkin vähän eri asioita; minä ymmärrän asian niin, että "epifania" on hyvin omakohtainen kokemus, eikä vaadi mitään erityistä ympäristöä, kun taas Stendahlin syndrooma tulee ympäristöstä - toki siihen vaikuttaa ihminen itse, mutta se ei voi tapahtua vaikka takapihalla roskiksen vieressä. Elämänsymboli on minusta vaikea, yritän kovasti miettiä niitä omalta kohdaltani.

      Poista
    2. Lapsuudessa näitä "autuuden tiloja" saattaa olla enemmänkin, mutta ne unohtuvat.
      Tilanteet, jotka muodostuvat elämänsymboleiksi, saattavat vaikuttaa mielestäni esim. siihen, kokeeko olevansa sankari vai uhri. Nyt en muista, miten Mazzarella käsitteli asiaa, mutta itse osaan nimetä muutamia tärkeitä symbolitapahtumia elämässäni.
      Nämä symbolit näkyvät myös ihmisen suosimissa sanonnoissa. Joku toistaa "sellastahan se on", toinen "annappas kun mie" ja kolmas "no worry, be happy".

      Poista
  3. Voihan painovirhepaholainen, posatus. Mutta, you know what I mean!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I do know, Marjatta! Ja jään vieläkin miettimään niitä perheen sanontoja, tai mistä ne elämänsymbolit sitten tunnistaakaan.

      Poista