maanantai 30. kesäkuuta 2014

Elämä elämältä

Kate Atkinson vie lukijan viime vuosisadan alun Englantiin, jossa Sylvie synnyttää kolmatta lastaan. Surullista kyllä, vauva syntyy kuolleena. Ei sittenkään, pieni tytär selviytyy napanuorasta kaulan ympärillä, elää onnellisen lapsuuden mutta hukkuu. Ei, vaan kuolee vähän isompana kulkutautiin. Ei, vaan putoaa katolta. Ei sittenkään, vaan...

"Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa."

Kirja kertoo siitä, miten olisi voinut käydä. Miten pienestä ovat kiinni suuret asiat, jopa se suurin, elämän ja kuoleman kysymys. Jos olisi käynyt näin, olisi Ursula elänyt onnellisen lapsuuden. Jos olisi käynyt noin, olisi hänelle tapahtunut jotain hirvittävää 13-vuotiaana. Jos taas niin ei olisi käynyt, hän kasvaisi aikuiseksi ja saisi kehnon miehen mutta oman tyttären. Tai sitten hän eläisi yksin, uranaisena, vanhuuteen saakka.

"Oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu, jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään."

Ursula tietää olevansa erilainen, mutta oppii jo pienenä peittämään sen. Hän näkee outoja unia - vai ovatko ne déja vu -näkyjä entisistä elämistä - ja pelkää, että ne käyvät toteen. Mutta jotain tarttuu mukaan jokaisesta kokemuksesta. Lopulta Ursula elää toisen maailmansodan aikana Saksassa ja tapaa itsensä Hitlerin.

Tarina vie lukijaa hurjista tilanteista toiseen hengästyttävästi mukaansa kiskaisten. Samoja tilanteita, mutta eri elämissä. Vaikka teksti on taitavaa, aihe on sen verran rankka, ettei lukijankaan osa ole helppo. Se jatkuva kuoleminen... ja pommitukset. Välillä oli pakko siirtää kirja syrjään, sillä sota alkoi raivota jo unissakin. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin elävää kuvausta siitä, millaista on elää pommitusten alla. Suorastaan tunsin sen hirvittävän paukkeen ja talojen tärinän. Ja pelon, jonka armoilla kuolema saattoi tuntua helpotukselta.

Tutustumme myös Ursulan perheeseen ja läheisiin. Heidänkin kehitystään on kiinnostava seurata. Ursulan elämä kietoutuu historiallisiin tositapahtumiin sen verran, että lukijan mielikuvitus pääsee kunnolla laukkaan. Millaista Euroopassa olisi nyt, jos Hitler olisi kuollut vauvana? Entä, jos joku olisi ampunut hänet ennen juutalaisvainoja? Joku, joka tiesi tulevasta ennen sen tapahtumista?

Pelottavaa, ja samalla oudon lohdullista. Mitä pieni ihminen voi isoille asioille, kun kaikki on niin sattumanvaraista? Vai onko kaikella tapahtuneella jokin tarkoitus ja päämäärä? Vakavaa, vakavaa... Silti teksti ei ole raskas, nautin kovasti suomennoksen kielestä, sen ajanmukaisuudesta sekä laajasta ja nokkelasta sanavarastosta.

Älykäs, brittityylikäs teksti ja erittäin vaikuttava tarina (vieläkin kylmää selkäpiitä), mutta varoituksen sana: aiheensa vuoksi ei vaivatonta lököilyluettavaa. Kaikkea ei selitetä, lukijalle itselleen jää kutkuttavasti pohdittavaksi monia yksityiskohtia.

Kenelle: Sattuman varaan vannoville, asioita liikaa suunnitteleville, Downton Abbeyn ystäville, elämä kerrallaan eläville.

Muualla: Saran arvion perusteella kirjasta kiinnostuin. Hänelle tuli mieleen leffa Sliding doors, josta pidin paljon. Karoliina oli huippuuden äärellä. Hän on itsekin kirjoittanut toistuvista elämistä. Liisa kuvaa osuvasti kirjan sisältävän katkeransuloista menneen maailman tuntua ja linkittää paljon muita arvioita.

Bingorasti ruutuun "Yli 500 sivua". Ja osa Ihminen sodassa -haastetta.

Kate Atkinson: Elämä elämältä. Suomennos Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2014.




lauantai 28. kesäkuuta 2014

Maarit

Maarit on aina ollut yksi suosikkini. Hän on mahtava tulkitsija, joka tekee myös itse sanoituksia ja sävellyksiä. Arvostan kovasti hänen lauluaan, musiikkiaan ja itsepäisen omapäistä tyyliään.

Kirja kertoo Maarit Hurmerinnan elämäntarinan musiikin kautta. Nuoruudesta lähdetään, kronologisesti edetään. Uran alkutaival, Love-musiikki, Sami Hurmerinta, ja sen jälkeen levy levyltä ura ja musiikinteon kohokohdat tähän päivään saakka. Mukana on myös tytär Janna ja hänen uransa alkuvaiheet.

Teos on hyvin perinteinen artistikirja, ja siten myös hyvin yllätyksetön. Toki siitä saa tiedonjyväsiä, joita fani kaipaa. Huomasin, kuinka huonosti tunnen Maaritin tuotannon; hän on tehnyt niin paljon ja niin monipuolista musiikkia uransa aikana, etten tiennyt siitä puoliakaan. Kaikki tunnemme ne tietyt hitit, mutta suurin osa on muuta: "Hurmerintagenressä" sanotaan olevan vaikutteita niin progesta, jazzista, r&b:stä, gospelista kuin musikaaleista. Oma suosikkilevyni on rockhenkinen Tuuli ja taivas (1986), joka istui silloiseen elämäntilanteeseeni ja mielentilaani kuin nakutettu - ja kosketti kovaa.

Mutta kirjaan. Se koostuu lähinnä nauhalta lähes sellaisenaan (tai siltä sen halutaan vaikuttavan?) puretuista sitaateista, jossa äänessä on pääosin Maarit itse, mutta myös Sami Hurmerinta ja lukuisat musiikkialan tekijät kertovat musiikinteosta.

Ymmärrän ratkaisun siten, että pääosa ja -ääni on haluttu antaa tähdelle itselleen. Ja pitää kirja mahdollisimman todenmakuisena ja aitona. Toisaalta, en ymmärrä, miksei kirjanteossa ole pyritty Maaritin musiikin kaltaiseen taiteelliseen kunnianhimoon. Sehän jos mikä kuvastaisi taiteilijaa ja hänen taidettaan.

Musiikintekijät kertovat kunkin levyn teosta, sen synnystä, ideoinnista ja tekemisestä. Jokaisesta levystä luetellaan lisäksi sen tekoon osallistuneet muusikot sekä asut ja meikit, joita Maarit levyn kannessa käytti. Asut ja meikkiratkaisut ovat toki tärkeitä esiintyvälle taiteilijalle, ja Maaritin kaltainen ammattilainen ymmärtää sen hyvin, mutta meikkaajan (Raili Hulkkonen) lukuisien kommenttien käyttö tuntuu lähinnä hupaisalta. Siis asiantuntevia, toki, mutta aihetta on paljon!

Samoin muusikoiden keskinäistä kehua: on selvää, että ammattilaiset kunnioittavat toisiaan eivätkä työskentele mielestään huonojen kanssa. Mutta kun joka ainoan levyn tekijät ovat mahtavia, ammattitaitoisia tyyppejä ja hienoja muusikoita jne., kehuvien adjektiivien teho alkaa hiipua. Hienoa on se, että monet osaavat musiikintekijät, soittajat ja sanoittajat pääsevät ääneen. Välillä teksti tuntuukin enemmän muusikoille itselleen suunnatulta runsaine nimineen ja tekijöiden uratarinoineen. Toisaalta, musiikin tekeminen ja esittäminen - etenkin Hurmerintojen kaltainen - on aina tiimityötä, joten muiden mukanaolo on luontevaa.

Teksti on myös hyppelehtivää, ja juttu lähtee osin oudoille poluille. Biisiä "Say a little prayer" kuvataan tarkasti sen syntyä myöten, vaikkei Maarit ymmärtääkseni ole edes laulanut sitä. Tai ykskaks puhutaan ja kehutaan kovasti jotakuta Anttia, vaikken huomannut tästä mainintaa tai esittelyä aiemmin. Hurmerintoja kommentoi myös henkilö, joka ei edes ole tavannut näitä koskaan. Ja niin edelleen.

Aivan kuin kirjaan olisi pitänyt väkisin keksiä sisältöä. Maarit ei ole tähti, joka kohauttaa; 40 vuoden ura ilman skandaaleja ei hersytä elämäntarinallaan, joten ura ja musiikki ovat pääasia, kuten kuuluukin. Valitettavasti kirjasta puuttuu kehys, juoni, punainen lanka. Tarina! Hyviä aineksia on paljon, mutta ne on jätetty vaivaamatta, ja leväytetään lukijan eteen sellaisinaan. Kuka söisi mieluiten hiivat, sokerit ja suolat erikseen kuin hyvin leivotun pullan?

Hyvä oivallus on aloittaa jokaisen levyn kuvaus sitaatilla laulun tekstistä. Tosin hieman hankala hahmottaa, ennen kuin tajuaa idean pidemmälle lukiessaan. Samoin en hahmottanut lukujen nimeämistä: välillä nimenä on levyn nimi, vaikka luvussa kuvataan useita muitakin levyjä; välillä taas jotain ihan muuta. Lukijan pitäisi ikään kuin seurata useita otsakkeita ja osata ryhmitellä asiat niiden alle itse. Sinänsä teksti on helppolukuista, vaikka esimerkiksi nimiä luetellaan paljon.

Mutta kirja on tosiaan melkoisen laimea artistikirja. Sitä kokoavaa ideaa olisin kaivannut, koskettavampaa elämänmakua, luovaa ratkaisua, tarinaa, sykettä ja rytmiä. En usko kirjan olleen Maaritin itsenä prioriteettilistalla kovin korkealla - varmasti hän on luottanut osaavaan kustantamoon ja tekijään ja täyttänyt heidän toiveensa parhaansa mukaan kirjan teossa. Eikä kirja hänen tähteään himmennä; tosin ei käytä mahdollisuutta sen kirkastamiseenkaan.

Lukijaystävällisyyttä olisi voinut lisätä monin keinoin, kuten jaottelemalla ja nimeämällä luvut selvemmin, puhekielisten sitaattien tiivistämisellä ja karsimisella sekä kertojan roolin kirkastamisella. Ja mukaan olisi voinut lisätä lukemaan yllyttäviä kiinnostavia elementtejä. Tietokirjoja lukevat ihmiset yleensä rakastavat listoja: mukana voisi olla listoja Maaritin 10 parhaasta (menestyneimmästä) biisistä ja niiden tilastotiedot (myyntimäärät, ilmestymisvuodet). Lista hänen itsensä mielestä rakkaimmista biiseistä. Nettilinkkejä. Fanien kommentteja. Ja se kokoava tarina.

Aikamoinen tietopaketti kirja kuitenkin on. Tarkan urakuvauksen lisäksi mukana on lähdeteoslista ja diskografia kansikuvineen, hyvä näin. Hieman vaisuksi kokonaisuus kuitenkin jää. Musiikkikirjojen teko on vaikea laji, koska odotukset ovat kovat eikä tietojen kokoaminen ole helppoa. Etenkin ulkomaisista tähdistä on tehty dollarinkuvat silmissä surkeita tekeleitä. Jos täytyy mainita esimerkki, niin vaikka tämä. Onnistuneesti kirjan toteutti Ari Väntänen Michael Monroesta.  Myös Albert Järvinen -opus on hyvällä paikalla hyllyssäni; se kuvaa kokonaista aikakautta tähden itsensä lisäksi. Näissä kirjoissa on hyvä rytmi ja tarina, joka vie mukaansa. Honey Aaltosen Hurriganes-kirjaa myös muistan lukeneeni melkein tippa silmässä.

Lopuksi linkitys yhteen koskettavimmista Maaritin hiteistä. Lainaa vain on yhden hänen suosikkinsa, Carole Kingin, alkuperäisesittämä ja Hectorin suomeksi sanoittama. Syksyllä 2014 Hectorilta ilmestyy uusi levy, jossa hän ensi kertaa laulaa biisin itse, mielenkiintoista kuulla, miten miehen äänellä viesti välittyy - varmasti yhtä hienosti, mutta väistämättä erilaisena.

Muualla: Kaiken maailman kirjat innostui kuuntelemaan Maaritin musiikkia eri korvin.

Annariikka Leino: Maarit. Tammi 2014.
Kustantajan lukukappale.




.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Omavaltaista menettelyä ja muita lyhytarvioita

Kesäkiirettä pukkaa: ei kumma kyllä ehdi juuri lukea ja vielä vähemmän blogata. Siispä lyhyesti muutamasta, jotka haluan kuitenkin pitää esillä ja mielessä. Lukuiloa sinullekin!

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on omavaltaisen omintakeinen tarina Ester Nilssonista. Ester on älyllinen, fiksu ja äärimmäisen järkevä, mutta tunnepuoleltaan melkoisen kypsymätön nuori nainen. Ja yksinäinen - tai sellaiseksi itsensä tunteva, niin avomiehen kuin ystävätärkuoron seurassa. Nimittäin hän rakastuu suinpäin taiteilija Hugo Raskiin, joka ei kieltäydy nuoren naisen imartelevasta kiinnostuksesta, mutta ei itse ota suhdetta muuna kuin mukavana viihteenä - tai siltä lukijasta alkaa näyttää. Voi Ester! Hän unohtaa avosuhteensa siinä silmänräpäyksessä, viittaa kintaalla ystävättärien hyville neuvoille ja uskoo vihdoin löytäneensä Sen Oikean. Ester rakentelee mielessään täydellisen suhdekuvion ja syvällisen yhteyden ihannoimaansa mieheen. Mutta kuinka todellisuudessa käy?

Kirjailijan lakoninen esitystapa korostaa Esterin persoonaa - eihän hän ole rönsyävää eikä tunteellista tyyppiä, noin periaatteessa - ja saa lukijan välillä pyrskähtelemään jos kohta voivottelemaankin tytön toimia ja miehen reaktioita. Alkaa epäilyttää: onko kuviossa kenties toinen nainen? Tehokkain pettäjä on kuitenkin Ester itse. Itsepetos voi olla elämää suurempi, tiedämme kaikki me, jotka olemme olleet epätoivoisesti rakastuneita. Hauska ja viisas, mustanpuhuva chic-lit-romaani. Tosin idean tultua selväksi tarina alkoi toistollaan jo hieman puuduttaa ennen loppuhuipennusta (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua loppuvajoamasta)?

Kenelle: Yksipuolisesti rakastuneille, sydämensä särkeneille, kiusallisen rakkauden kohteena oleville.

Muualla: Karoliina tapasi kirjailijan, mutta inhosi Esteriä. Jutusta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin.

Bingossa rasti ruutuun "Romantiikka"

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Siltala 2014. Suomentanut Sanna Manninen.

 - - - - - -

Minna Lindgrenin huumori kolahtaa minuun aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että vitsit eivät ole pelkkiä vitsejä, vaan niillä on aina vissi tausta ja totuuspohja. Ehtoolehdon pakolaisten tarina on vielä villimpi, Lindgrenin kynä terävämpi ja havainnot nasevampia kuin edeltäjässään Ehtoolehdossa. Jos tämän jälkeen ei tule mieleen miettiä vanhustenhoidon tolaa, on aivokuollut ihminen. Nimittäin kirjailijan mukaan kaikki hoitoon liittyvät tapahtumat ovat tosielämästä. Sekin, jossa juuriharjalla... no, lukekaa itse.

Mutta kirja on hersyvän hauska, ja nauraa saa paljon - eivät 95-vuotiaat Irma ja Siirikään jää valittelemaan, vaikka palvelutalo menee remonttiin ja leidien on etsittävä väistötila, joka löytyykin kätevästi Hakaniemen torin laidalta. Lisämauste Helsinkiä tunteville ovat tutut paikat, nimitykset ja ratikka-ajelut, joita kuulemma presidentti Koivistokin alkoi harrastaa tiettyyn ikään päästessään, ehkä kirjan innoittamana?

Minna Lindgren: Ehtoolehden pakolaiset. Teos 2014.

Kenelle? Kotimaisesta fiksua huumoria arvostaville, vanhuutta pelkääville.

Muualla: Annika piti ja toivoo lisää - ja sarjaan on muuten jo tekeillä kolmaskin teos - Anni ei niin innostunut jatko-osasta, Tuija kuvaa kirjaa perusteellisesti.

 - - - - - -

Aino Malmbergin Yksinkö on viehättävä wanhan ajan tarina, chick-lit vuodelta 1903. Anna Hemmer on yksinäinen, kaunis ja pelottava, miesten mielestä, kunnes perhostieteilijä Olli Hart joutuu tutustumaan häneen paremmin. Yksinäiset sielut kohtaavat, ykseys syntyy, elämä kevenee. Ainakin näin toivoisi. Ajan kielessä puetaan palttoota, tunnetaan ijäisyyksiä, ihmetellään evolutsioonia. Kaunis ja haikea, hieman ylitunnelmoivakin lopulta, vaikka henkilöitä ja helsinkiläisten arkea kuvataan erittäin elävästi ja huumorilla tässäkin - ratikoiden sijaan ajetaan hevoskärryillä. Yliopistomaailmassa liikutaan, Lapviikkiin joutumista pelätään, juhlimassa käydään. Tuon ajan suosittu ravintola oli nykyisen Alppilanpuiston kalliolla sijainnut Alppila, josta alla Helsingin kaupunginmuseolle kuvanneen suursuosikkini Signe Branderin kuva.



Kenelle? Helsingin historiaa harrastaville romantikoille, mennyttä muisteleville.

Bingossa rasti ruutuun "Alle 200 sivua".

Aino Malmberg: Yksinkö. Otava 1903, uusintapainos Pilot-kustannus Oy 2008. Löytyy myös Elisan e-kirjana, kuten Luru kertoo - häneltä kirjan bongasin. Sen on lukenut myös Laura Honkasalo Sinisessa kirjahyllyssään.







sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Linnasta humisevalle harjulle

Kirjoittajat ovat tarttuneet kunnianhimoiseen haasteeseen. Kuka rohkenee listata maailman parhaat kirjat ja vieläpä siten, että listan takana voisi seistä vielä senkin jälkeen, kun se julkaistaan painettuna? Skeptisesti myös mietin syytä, miksi moinen lista kannattaisi lukea. Olenhan jo lukenut mielestäni parhaat kirjat. Ja ne, joita en ole lukenut, eivät ole kiinnostaneet tähänkään asti. Enkä edes ole mikään listahullu.

Mutta tunnustan ennakkoluuloni vääriksi. Tämä kirja kannattaa lukea. Kirjoittajat esittelevät 50 kiistatta hyvää kirjaa, paremmuusjärjestyksestä voi kukin olla omaa mieltään. Kirjat on valittu kuopiolaisen Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman äänestyksen perustella. Äänestystä emännöi toinen kirjan kirjoittajista, Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -blogissaan. Linkistä näet myös kirjat, jotka valikoituivat 50 parhaaksi kirjaksi ja tähän koostekirjaan mukaan. Mukana on niin klassikoita kuin tuoreita romaaneja sekä runoja ja lastenkirjoja.

Kirjaesittelyt ovat napakan tiiviitä, mutta informatiivisia, ja ne kuvaavat osuvasti kirjan sisällön ja luonteen sekä sen erityiset ansiot. Lisäksi ne määrittelevät kirjan "paikan" kirjallisuudessa laajemmin nähtynä, samoin kuin aseman lukijoiden ja kriitikoiden suosiossa kertomalla kirjan saamista palkinnoista ja muista huomionosoituksista.

Kirjalistaajat Jalkanen ja Savolainen ovat itsekin taitavia kirjoittajia. Heidän sujuvia ja asiantuntevia tekstejään on mukava lukea. Ne ole kuivakkaan akateemisia, vaan mukana on aimo annos elävyyttä ja omaa näkemystä. Kunnioitus kuvattuja kirjoja kohtaan kuultaa teksteistä vahvasti.

Vaikka molemmat kirjoittajat ovat varsinaisten töidensä ohella kirjabloggareita, eivät kirjan arviot muistuta blogitekstejä. Kun tyypillisessä kirjablogissa päällimmäisinä ovat tunne ja henkilökohtainen lukukokemus, tässä ote on asiaankuuluvan tietokirjamainen. Arvioissa ei ole korostetusti omakohtaisuutta eikä blogeille ominaisia ylisanoja hehkutuksineen, vaan ne ovat kiihkottomia, selkeäsanaisia kirjakuvauksia, joskin ihailevia sellaisia, luonnollisesti, kun teemana on listata parhaita. Pidän kirjoitustyylistä kovasti: se ei tyrkytä, mutta tekee kantansa selväksi.

Minulle moni teksti avasi jo tuttuihin kirjoihin uusia kulmia. Ja luettavien listani piteni muutamalla, joihin kiinnostus heräsi kirjan myötä. Nautiskelin myös oivaltavista yksityiskohdista ja sananvalinnoista, jotka kertovat, että tekstejä on mietitty huolella. Arvioiden mukaan esimerkiksi Shriverin Poikani Kevin kertoo muun muassa "pieleen menneestä äitiydestä" (auts!) tai Murakamin teksti on "pääosin nautittavaa ja tarinavetoista luettavaa" (ei siis ihan aina).

Kirja sopii hyvin hitaaseen lukemiseen, teksti tai muutama kerrallaan. Niiden pariin voi palata ja selailla sopivia arvioita silloin kun on aikaa tai kun tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä lukisi. Paitsi listattuja kirjoja, kirja saa varmasti aikaan kiinnostusta lukemista kohtaan muutenkin. Innostavat tekstit toimivat esimerkkeinä siitä, miten monenlaisia kirjoja lukijan ulottuvilla on ja miten niitä voi tarkastella. Lisäksi kirjassa on omastakin blogistani tuttu Kenelle-suositus jokaisen kirjaesittelyn lopussa, samoin nettilinkkejä lisätietolähteisiin - muualle kuin blogeihin.

Onko nyt julkaistu lista kelvollinen vielä vuoden tai parin kuluttua? Parhaat kirjat ovat tietysti ajattomia. Luulen, että tämän listan takana voi seistä vielä pitkään, sillä kirjat eivät tietenkään ajan myötä huonone eivätkä niiden esittelyt vanhene. Mutta joka vuosi ilmestyy uusia helmiä. Mietin, että jos kirja olisi kirjoitettu nyt, olisiko ehkä mukana Kultarinta? Luulen, että kirja vain paranee iän myötä, kun sen lukeminen tuo mukaan tämäntyyppisiä pohdintoja ja antaa perspektiiviä nyt vielä melko uusiin kirjoihin, joita siinä on.

Muualla: Monet bloggarit ovat listahulluja, kuten 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, joka yllättyi ja ilahtui lukiessaan. Myös Tuijata myöntää aulistii julkaisujärjen, vaikka samoin kuin minua, ensin mietitytti.

Kenelle? Vähän, sopivasti tai paljon lukeville. Hyvää lukemista etsiville. Listoja rakastaville.

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen. Avain 2014.






keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kirjavaras

Kirjavarasta hehkuteltiin jokunen vuosi sitten, ja monet nimeävät sen yhdeksi parhaista lukukokemuksistaan. Päätin jättää kirjan väliin kolmesta syystä: liiallinen hehkutus on epäilyttävää, enkä ole salaillut allergiaani kirjoista ja lukemisesta kertovia kirjoja kohtaan. Lisäksi kirja kertoo toisen maailmansodan Saksasta: aihe tuntuu jo niin kolutulta.

Ehkä alan iän myötä pehmetä päästäni (enkä vain lihaksista), koska kirjan nyt saadessani olin utelias. Kirjaan viittaillaan siellä täällä, kuten Tuulisen saaren kirjakauppiaassa, joten halusin kuitenkin sen lukea ihan yleissivistyksen vuoksi.

Tarinan päähenkilö, pieni Liesel, joutuu kasvatusvanhempien hoitoon - vähän kuin Vihervaaran Anna, mutta sodan melskeissä ja natsi-Saksan syntysijoilla Münchenin liepeillä. Kasvatusäiti on ankara, isä lempeä. Hitlerin valta kasvaa, ja juutalaisia aletaan vainota. Liesel perheineen ei ole juutalainen, mutta heidän on vaikea hyväksyä tilannetta. Siihen on kuitenkin pakko sopeutua, hengenmenetyksen uhalla. Joita tapahtuu tuona aikana paljon, niin Saksassa kuin muissa sotaa käyvissä maissa.

Kuolleiden sielut kerää talteen kuolema, joka kertoo tarinaa. Kuolema on kiireinen, usein väsynytkin, mutta tekee työnsä suuremmin mukisematta. Viittauksia pomoonkin vilahtaa, mutta uskonnollinen tarina ei ole. Ihmisten hulluus kuoleman näkökulmasta on kirjan herkullisin puoli. Pidin myös siitä, ettei kuolemaa kaikista mietteistään ja töistään huolimatta tehdä liian inhimilliseksi, vaan se jää mystisen omituiseksi hahmoksi.

Liesel puolestaan on epäinhimillisen vastakohta: hauska, viisas pieni tyttö, joka elää lapsen elämää koulussa ja kavereiden kanssa, minkä noissa olosuhteissa pystyy. Sodan edetessä perheen elinpiiri ja toimeentulo kutistuvat, ja lopulta jännitys tiivistyy jatkuvaksi peloksi, kun he piilottavat juutalaisen kellariinsa.

Liesel pihistää kirjoja, kun se tuntuu tarpeelliselta. Siitä kirjan nimi. Kirjat ovat hänelle tärkeitä, sillä  hän varasti ensimmäisen kirjansa sinä päivänä, kun hän näki alkuperäisen perheensä viimeisen kerran, vaikkei hän vielä osannut edes lukea. Nyt mennään jo ylimakean puolelle, allergiani alkaa oireilla... Sitä paitsi, inhokkilistaani voi lisätä viittailut tulevaan tekstiin kirjan sisällä. Niitä myös viljellään. Jos luottaa siihen, että teksti kantaa, ei tarvitse houkutella lukijaa jatkamaan tällaisilla kikoilla.

Lieselin tarina ei ole ainutlaatuinen eikä edes koskettava, aiheestaan huolimatta. Kirja pyrkii kuvaamaan rohkeutta, vaikeiden asioiden kohtaamista, rakkautta ja muita hienoja asioita, jotka jäävät pinnallisiksi. Tarinassa on kyllä huumoria ja lämpöäkin, arkisten tapahtumien kuvailu on sutjakkaa, ja mukavasti kirjailija pitää jännitettä yllä, niin että kirja on helppo lukea, mutta kikkailun maku on vahva. Lämmön ja huumorin (ja kaikkien niiden hienojen asioiden) yhdistäminen natsivaltiossa elämiseen ja juutalaisten kohtaloon on laskelmoidun tuntuista: katsokaa, näinkin sööttiä voisi olla. Detaljitason ärsytyksiin en mene tässä.

Olen silti tyytyväinen: vaistoni ovat lukemisen valinnan suhteet melkoisen toimivat. Syystä välttelin, mutta mukava on tietää, mistä puhutaan.

Markus Zusak. Otava 2008. Suomennos Pirkko Biström.

Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilesta kirja on kaunis, poikkeuksellinen ja raskas. Susaa häiritsi kuoleman läsnäolo ja lisäksi tietty yritteliäisyys, mutta kirja veti ja sai huomion, ja lopulta kuolema kertojana oli hänestäkin kirjan parasta antia. Salla piti kirjaa hurskastelevana ja imelänä. Pihi nainen - jolta sain kirjan ja joka ei siis olekaan niin pihi - piti lopulta, vaikka kritisoi etenkin alkuosaa.

Liitän kirjan osaksi Ihmisiä sodassa -lukuhaastetta. Ja kirjabingossa rasti ruutuun kirja ja elokuva.



lauantai 7. kesäkuuta 2014

Paha paikka

Muistattehan viime kesän jännärihitin, Kiltin tytön? Flynnin seuraava suomennettu kirja oli sen jälkeen must-luettava, jossa reipasotteinen, lukijaa säälimättömästi riepottava tyyli jatkuu. Tai oikeastaan alkaa, sillä kirja on kirjoitettu ennen Kilttiä tyttöä. Tai oikeastaan ei ala, sillä on olemassa vielä tätäkin edeltävä Flynnin kirja Sharp Objects, jota ei ole vielä suomennettu.

No kuitenkin. Libby Day menetti perheensä raa´assa perhesurmassa seitsemänvuotiaana. Äiti ja kaksi siskoa tapettiin, veli Ben joutui turmasta vankilaan istumaan elinkautista Libbyn todistuksen perusteella, isä oli häipynyt kuvioista jo aikaisemmin. Tyttö kasvoi yksinäisenä aikuiseksi vaihtuvissa sijaiskodeissa.

"En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen."

Libby varastaa, valehtelee, ei viitsi hoitaa laskujaan, ei innostu työnteosta ja inhoaa kaikkea ja kaikkia. Mikä hänen taustansa huomioiden ei ole ihme. Sellaisesta tyypistä ei voi olla pitämättä, jollakin tavalla. Siis kirjassa. Onneksi Flynnin kirjojen ihmisiä ei tarvitse tavata livenä.

Libby ei pidä yhteyttä Beniin, sillä hän ei halua muistella kauheuksia, vaan pysyy tiukasti lapsena omaksumassaan käsityksessä veljen syyllisyydestä. Kunnes hän joutuu tilanteeseen, jossa on pakko miettiä asioita uudestaan. Nimittäin läheskään kaikki eivät usko Benin syyllisyyteen.

"Ja otan tosissani osaa suruusi, kun menetit perheesi, ja olen tosi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan, mutta nyt sinun pitää olla aikuinen ja hoitaa asia kuntoon."

Tarina etenee osin nykyhetkessä, osin turmien aikana. Sitä mukaa, kun Libby saa selville tapahtumien todellista kulkua, niistä avautuu uutta tietoa, joiden pohjalta voi todellista tekijää yrittää arvailla. Lukija saa tietää koko ajan Libbyä enemmän, sillä tytön itsensä lisäksi kirjassa puhuvat myös muut asianosaiset. Lopulta totuus selviää, myös Libbylle. En arvannut loppuratkaisua, vaikka ahkerasti veikkailin.

Kiltin tytön kaltaisia näkökulmamullistuksia tässä tarinassa ei tule, sillä perusdilemma on valmis jo alussa. Onko Ben syyllinen vai ei? Tämä kirja on myös huomattavasti verisempi ja konkreettisempi. Ympäristö Amerikan sydänmailla on ahdistava helvetti, jossa köyhyys, likaisuus ja pahat hajut tunkevat lukijan nenään, ahdasmielisyys, ääriliikkeet ja rikollisuus jylläävät. Suorastaan virkistävän inhorealistinen - tai ironinen - näkökulma tuohon onnen maahan. Täällä ei lasten päätä silitellä eikä kansallislaulua lauleta, ja huumori, jos sitä on, on kirjan kannen väristä.

Yllättävyys on Kilttiä tyttöä pienempää kaliiperia, mutta koukuttavaksi rakenneltu tarina pitää hyvin otteensa. Muutamankin illan valvoin ihan liian myöhään tämän kanssa, kun en malttanut sammuttaa lukuvaloa.

Kenelle? Kesädekkarifaneille, verta pelkäämättömille, ahmintaviihteen ystäville.

Muualla: Sonja summaa hyvin Flynnin kirjat: ei paljon päätä pakota, mutta viihdyttää. Norkku pitää kieroista tyypeistä, joissa on säröä, ja niissä Flynn on asiantuntija. Kirjasieppo suosittaa Flynniä aivot narikkaan -luettavaksi.

Gillian Flynn: Paha paikka. WSOY 2014. Suomennos Maria Lyytinen.
Kustantajan lukukappale.

Edit: unohdin merkata kirjabingoa varten: dekkariruutu raksittu tällä!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Me orvot

Sallinette minun esitellä kirjan, jonka 1930-lukulaisesta hienostuneesta brittityylistä olen suuresti vaikuttunut. Piti moneen kertaan tarkistaa julkaisuvuosi, niin autenttisen vanhahtavalta teksti maistuu, nautittavalla tavalla.

Tarina kertoo rikosetsivä Christopher Banksista, joka vietti lapsuutensa Shanghaissa ja menetti vanhempansa traagisesti Kiinan sisäisissä melskeissä kommunismin nousun ja huumesotien aikana. Chris päätti jo lapsena ammatinvalintansa, ja perintönsä turvin saattoi harrastaa rikosten selvittelyä ja elää yläluokkaista elämää Lontoossa.

Hän pitää kutsumuksenaan pahan vastustamista ja vääryyksien oikaisemista ja omistautumisensa ansiosta saavuttaa mainetta ja kunniaa. Suurimmaksi ja pitkäaikaisimmaksi haasteeksi Chrisin uralla muodostuu omien vanhempien kohtalon selvittäminen. Toisin sanoen, oman taustan ja identiteetin selvittely. Orpous jättää jälkensä ja saa aikaan niin kuvitelmia kuin ihmissuhteitakin, joita perusperheessä eläneelle ei syntyisi.

Kiehtova, itämaisittain hieman eksoottinenkin tarina kuljettaa lukijaa Lontoon ja Kiinan välillä jännittävissä - mutta ei unta vievissä, enemmänkin sanallisissa tai jopa tyyliin sopivasti hieman kuivakkaissa - seikkailuissa. Alkuosa kirjasta on romaanimaisempi, loppupuoli dekkarimaisempi. Vinkkinä lukijoille: kannattaa seurata vuosilukujen vaihdoksia osien otsikoinnissa, jotta pysyy selvillä, missä kulloinkin mennään. Itse nimittäin välillä unohdin ja ihmettelin asetelmien äkillisiä muutoksia.

Ishiguron tyyliin kuuluu sanoa ja ilmaista paljon varsinaisesti sitä kertomatta. Se on lukijalle palkitsevaa, sillä rivien välitkin on tulkittava. Tämän kokemuksen sanon upean Pitkän päivän illan perusteella, ja myös tämän kirjan alkuosan - kuten sanottu, minusta loppupuoli poikkeaa siitä aika lailla, ei huonontuen, mutta tyylinmuutoksella. Tunnelma kirjassa on välillä leppoisa, välillä kiihkeä, mutta lopulta päällimmäkseksi jää kaunis surullisenhaikea olo, kuin tosiaan olisi vieraillut jossain kaukana, toisessa ajassa ja paikassa.

Nautittavaa, taitavaa tekstiä, sopivasti jännitystä, dramatiikkaa, vieraita maita ja psykologisia haasteita.

Kenelle? Vanhahtavuutta vieroksumattomille, brittityylistä pitäville, ajassa ja paikassa mieluusti matkaaville, hienostuneesta jännityksestä nauttiville. Sopii erinomaisesti kesäkirjaksi, vaikkei juuri sisällä romantiikkaa. En katso tätä miinukseksi tässä tapauksessa.

Muualla: Tarukirja kertoo enemmän sisällöstä, Jaana miettii päähenkilön psyykeä ja kaipaa kompaktimpaa kerrontaa, Ilselän Minna on Ishiguron harras ihailija.

Haasteessa mukana: Osallistun kirjalla Le Masque Rouge -blogin kirjabingoon. Tämähän sopisi useaankin kategoriaan, mutta otetaan kirjasarja tälle.

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammen Keltainen Kirjasto 2002. Suomennos Helene Bützow.






tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kadotetun lumo

Olen "löytänyt" uuden kiinnostavan kotimaisen kirjailijanimen: Janne Ora, jonka tämän vuoden romaani on jo kolmas, mutta minulle ensimmäinen lukemani.

En yhtään tiennyt, mitä odottaa, ja yllätyin myönteisesti. Kerrankin kirja tarjoaa enemmän kuin takakansiteksti lupaa. Kuvittelin kirjaa simppelin suoraviivaiseksi ihmissuhdedraamaksi ja miehen itsensä etsinnän kipuiluksi. Se onkin molempia, mutta katsantokanta on laajempi kuin odotin, samoin tapahtumaympäristö, jossa liikutaan ahkerimmin Suomen, Tallinnan ja Tukholman välillä, mutta myös Länsi-Afrikka on tärkeä tausta tapahtumille.

Suomenruotsalainen Kristian rakastuu ruotsalaiseen Andreaan Tallinnassa ja muuttaa tytön luo Tukholmaan. Andrean isä on kotoisin Nigeriasta, ja perheen pakolaiskokemukset heijastuvat tyttäreen vahvasti. Kuinka vahvasti - sitä Kristian joutuu selvittelemään vasta vuosien kuluttua, kun yhteys Andreaan on jo kadonnut, Kristian  naimisissa Venlan kanssa ja isänä tämän pienelle tyttärelle Tereselle. Teresen biologinen, ghanalainen isä on kuollut, ja pieni uusperhe on löytänyt kaikkia tyydyttävän sijansa.

Sysäyksen menneiden kaiveluun antaa öinen puhelinsoitto Andrealta, jossa tämä pyytää apua. Kristian ei saa soittoa mielestään, sillä suhde loppui aikanaan oudosti. Niinpä hän lähtee selvittelemään Andrean nykyistä olinpaikkaa ja samalla tekemään "clousausta" entiselle rakkaudelleen.

Tutkimuksen myötä lukijalle selviää Andrean ja Kristianin tarina, joka ei ole ennalta-arvattava. Andrea joutui vakavaan laivaturmaan - Estonia-laivan nimi on kirjassa Stella - selvisi hengissä, mutta muuttui. Tarinaa kerrotaan välillä minä-muodossa, välillä kolmannessa persoonassa, mikä toimii tehokkaasti. Se pitää asioita osin etäällä ja lukijan mielenkiinnon vireillä. Samoin aikatasojen vaihtuminen sujuu huomaamatta, sulavasti.

Pidin kovasti kirjan kansainvälisyydestä, nurkkakuntaisuuden puuttumisesta, vaikka Afrikka-osuus jääkin kaukaiseksi. Tai tarkemmin: nurkkakuntaisuutta kyllä kuvataan mutta ulkoapäin. Kristian itse on saanut kokea hurrittelua ja finnjävelöintiä, Andrea ja Terese nimittelyä ihonvärinsä takia. Teemana onkin vaikeus sulautua, kuulua joukkoon, taustasta huolimatta. Ja tietysti ennakkoluuloisuus - puolin ja toisin. Kaikki erot eivät ole näkyviä, kuten Kristianin kieli. Ruotsalaista yhteiskuntaa kuvataan nasevasti. Kristiania itseään ei juuri kuvailla kuin tekemisten kautta perimiestapaan, eikä hänen tai muiden tunteita muutenkaan monisanaisesti; siinä mielessä tarina on enemmän toimintaa kuin suhdedraamaa ja lähenee lähes dekkarimaista mysteerinratkaisua.

Mutta Kristian pyrkii rehellisyyteen ja kertoo kulloisenkin olotilansa miehekkäästi, lähes kulmikkaasti. Välillä mietin, mahtaako kirjailijalla olla luonnon- tai lääketieteen koulutus, havaintojen kirjaustäsmällisyydestä päätellen. Ei taida olla, mutta googlauksen mukaan Ora on lääketieteeseen erikoistunut toimittaja.

Vaikka pidin tarinasta sen yllätyksellisyyden ja omaleimaisuuden vuoksi, hieman hajanaiseksi kirja kuitenkin jää; kokonaisuus ei ole täysin vedenpitäväksi sidottu paketti, vaan eripituisia langanpäitä jää roikkumaan. Mukava tuttavuus silti, ja nopealukuinen, kiinnostavia aiheita kosketteleva joskaan ei syväluotaava tarina.

Muualla: Omppua teos ei napannut, mutta jännite piti loppuun asti.


Janne Ora: Kadotetun lumo. Tammi 2014.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Tuulisen saaren kirjakauppias

Olipa kerran kärttyisä ja yksinäinen kirjakauppias, joka piti kauppaansa pienellä saarella muutaman tunnin
autoilun ja parin lauttamatkan päässä New Yorkista. Leskimies A.J. Fikry tunsi kirjat ja muisti hämmästyttävällä tarkkuudella tapaamiensa ihmisten lukumaun, mutta hänen oma kirjamakunsa oli varma ja suoraviivainen; hän ei esimerkiksi sietänyt korkeakirjallisuudeksi naamioituja dekkareita tai maagista realismia.

Kun tuore kustannustoimittaja Amelia Loman ilmestyi saarelle kauppaamaan kustantamonsa uutta listaa, ei hänellä siis ollut edessään helppo tehtävä. Epäluuloinen A.J. oli tottunut entiseen myyjäänsä, joten hän kohteli Ameliaa kaltoin. Sitäpaitsi A.J:lta varastettiin vanhuudenturvaksi aiottu arvokas kirja, eikä hänen elämänsä mutkia suoristanut myöskään kaksivuotias Maya, jonka joku oli jättänyt kirjakauppaan kasvatettavaksi. Nämä naispuoliset kutsumattomat vieraat kuitenkin mullistavat A.J:n rutiinit.

"Jumalauta rakkautta, hän ajattelee. Onpa taas aikamoinen riesa sekin."

Juoni etenee osin yllättävästi jos osin odotetustikin, mutta iso rasti seinään: kerrankin kirjoista kertova kirja on minusta hauska. Ehkä se johtuu siitä, että luin sen lomatunnelmissa tai siitä, etteivät kirjallisuusviitteet ole pelkästään korkeakirjallisia, vaan jopa tavislukijalle tuttuja. Niin Muppetit, Sookie Stockhouset kuin monet klassikotkin mainitaan, eikä aina mairittelevassa valossa. Tai ei oikeastaan koskaan. Osa vitseistä (kuten tietyt keksityt nimet?) meni varmaan ohi, sillä kirjassa eletään hyvin amerikkalaisessa ympäristössä.

Nauroin monta kertaa, kuten heitoille Maeve Binchystä tai Philip Rothista. Ja rakastettavien henkilöiden tekemisille, sillä ihmissuhteiden kummallisuudesta ja tietysti rakkaudesta tarinassa oikeasti on kysymys. Kuten siitä, että A.J. adoptoi Mayan - vai oliko se toisinpäin? Ja jos tietää ihmisestä vain takakannen tiivistelmän ja kehut, voiko tätä tuntea vielä riittävästi? Lähes ylitäyteen tungetusta nokkeluudestaan huolimatta kirja ei ole nokkava, vaan asenne pyritään pitämään nöyränä:

"Kuka sen tietää, minkä takia ihmiset tekevät mitä tekevät?"

Osansa heitoista saavat kirja-alan ja sen asiakkaiden lisäksi niin suuren kirjailijan arkkityyppi kuin koulujen pakkoluettavat ja lukupiirit. Kaikkea ei selitetä puhki, ja ylimakeuskin on onnistuttu välttämään. Käännös on luonteva, ja vaikka teos ei ole juoneltaan eikä tyypiltään suurta kirjallisuutta, kirjan lämminhenkisyys ja huumori tekevät siitä mainiota lomaviihdettä ja hyvän mielen kirjan kirjojen ystäville. Makoisa aikuisten kirjasatu. Sen pituinen se.

Muualla: Tarina vei mukanaan Maijan, Leena Lumi kuvaa kirjaa kirjallisesti pirskahtelevaksi, Erja piti kirjaa lämpimänä ja hauskana, mutta etenkin dialogia hieman hyppelehtivänä, Kirsi ei ole täysin otettu, vaan epäilee kirjoittamisen motiiviksi enemmän kirjanystävien kosiskelua kuin kertomisen riemua. Lumiomena viihtyi, mutta lopulta hieman pettyi.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Gummerus 2014. Suomennos Tero Valkonen.
Kustantajan lukukappale. Kirja ilmestyy viikolla 24/2014.