sunnuntai 17. elokuuta 2014

Valontuojat

Uudessa-Seelannissa syntynyt Eleanor Catton on kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja viimevuotisella kirjallaan, jonka Siltala julkaisi suomeksi.

Kirja vastaa koviin odotuksiin tyylikkäästi - sillä huikea tämä tiiliskivi on. Siinä on donnatarttmaista vahvaa tunnelmaa, kypsyyttä, perusteellisuutta, kiireettömyyttä, runsautta ja viisautta, lisättynä huumorilla sekä yllättävillä elementeillä. Yksi niistä on tarinan rakentaminen tähtikuvioiden mukaan astrologiaan tukeutuen.

Tarina vie meidät Uuden-Seelannin kultakentille 1800-luvun loppupuolella. Alueella häärivät ahkerasti rikkauksia janoavat kullankaivajat Euroopasta ja Amerikasta, onpa läsnä kiinalaisiakin ja tietysti alkuasukkaita, maoreja. Miehisessä maailmassa naisia on vähän, ja yleensä "huvitusalalla". Bisnestä vainuavat kaikkialta hakeutuvat rahan perässä tuonne takamaille, samoin ne, jotka jostain syystä haluavat jättää menneisyytensä taakseen ja aloittaa alusta.

Henkilöhahmoja on paljon:  12 tärkeää hahmoa kuvastaa ymmärtääkseni eri horoskooppimerkkejä. Nämä henkilöt, joilla ei päällisin puolin näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä, kokoontuvat alussa neuvonpitoon, koska on tapahtunut kummallisisia sattumuksia, joihin he ovat tietämättään tai tietäen joutuneet mukaan tai ainakin epäilysten alaisiksi. Lyhyesti sanottuna, eräs mies on kadonnut, eräs kultaomaisuus on arvoitus ja eräs nainen on huonossa jamassa.

Takaumien kautta tarina alkaa kiertyä auki, ja yksityiskohdat tulevat lukijan tietoon pikku hiljaa. Samat tapahtumat käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta. Toimijoiden motiivit ja taustat selviävät, ja yllätyksiä syntyy. Hykerryttävän herkullinen ja runsas henkilökuvaus on kirjan suurin anti. Astrologiaa tuntevat voinevat tarkistaa, mihin merkkiin kukin henkilö kuuluu, mutta ilman tähtiopin tietämystäkin tarkkanäköisiä kuvauksia on hauska lukea.

"Hän oli luonnoltaan ja tyyliltään renesanssi-ihminen, tottunut näkemään saman tien lupaavia tuloksia kaikesta mihin huomionsa keskitti; jos hän ei oppinut temppua ensi yrittämällä, hän jätti koko asian."

"Gascoignen persoonassa näkyi eriskummallinen sekoitus yhteiskuntaluokkia, sekä ylhäisiä että alhaisia. Hän oli hoivannut mieltään samalla vakavalla viitseliäisyydellä kuin piti tätä nykyä huolta ulkonäöstään - mikä tarkoitti että menetelmä oli hienostunut mutta hitusen vanhentunut."

"Emery Staines oli viettänyt lapsuutensa suurimmaksi osaksin yksin ja valvomatta isänsä kirjastossa, ja se oli valmistanut häneen moneen mahdolliseen elämään ilman että hän varsinaisesti haluaisi niistä yhtäkään."

Ajankuvana tarina on myös kiinnostava, samoin vaikka tyyli on enemmän reaalifantasiaa kuin realismia. Tuo myyttinen kullanetsinnän aika ja eksoottinen ympäristö jo itsessään kiehtovat mielikuvitusta. Itseäni ilahdutti median vahva voima; tarinassa luetaan paikallislehtiä tarkasti, ja niitä käytetään ahkerasti myös yksityishenkilöiden keskinäisenä viestintävälineenä. Kirjapainotekniikasta saamme tarkan kuvauksen tuon ajan lehdentekijän työn kautta. Rikosten ja murhien lomassa toki syntyy myös rakkautta.

En tiedä, miten asiat olisivat menneet toisin, jos Jupiter ei olisi ollut Jousimiehessä tai Venus Vesimiehessä juuri silloin kun ne olivat. Tähtikarttoja on jokaisen luvun alussa, mutta en osaa tulkita niiden tarkoitusta. Koska henkilöitä on paljon, kukaan ei nouse varsinaisesti ykköshahmoksi eikä lukijan "tarvitse" sitoutua kehenkään vahvasti. Kiehtovan tarinan lukeminen muistuttaa enemmän näytelmän katsomista kuin eläytymistä yksittäisiin henkilöihin, kuten kirjan kanssa yleensä käy.

Suomentajan suurtyö välittää vanhahtavaa maailmaa kielineen kunnioitusta herättävän kauniisti. Kirjaa on nautinnollista lukea, eivätkä sen 700 sivua lopu heti kesken. Tiiliskivet taitavat tosiaan tehdä paluuta; ainakin itse huomaan mielelläni niitä lukevani nykyään. Tikli ja Kultarinta ovat hienoja esimerkkejä, Murhenäytelmäkin on yli 500-sivuinen. Pidin Valontuojista; sen erikoisuudesta, laajuudesta ja tunnelmasta. Kokonaispaketti on häkellyttävä. Ja ehkä olenkin tietämättäni suuri viktoriaanisten romaanien ystävä?

Kenelle? Tiiliskivien ystäville, tarinoista lumoutuville, tähtikarttoja tutkiville, historiallisen romaanin rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Nenä kirjassa on hyvämuistinen, jota tarinoiden toistelu jo hieman pitkästytti. Lumiomena sanoo kirjaa pyörryttäväksi ja mainitsee sitä kuvatun pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Omppu toteaa sen sisältävän muun muassa sekä murhamysteerin että rakkaustarinan, kuten tyyliin kuuluu, mutta kirja herätti ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkea muuta pitää mahtavana, ettei lukijaa päästetä helpolla. Kirjakaapin kummitus toteaa kirjailijan pitävän rönsyilevät langat käsissään ja kuvaa kerrontaa monipolviseksi ja laajaksi. Ullalta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Orfeuksen kääntöpiiri lämpeni kirjalle hitaasti.

Eleanor Catton: Valontuojat (The Luminaries). Siltala 2014. Suomennos Tero Valkonen.

8 kommenttia:

  1. Tämä on hieno teos. Olisi tosin ollut mukavaa, jos astrologia olisi paremmin hallussa - en oikein ymmärtänyt viittauksia siihen. Joka tapauksessa upea teos kirjailijalta, jolta on nyt varmasti lupa odottaa paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, Jonna, astrologiapuoli jäi hämäräksi, ehkä pitäisi lukea horoskooppioppaan kanssa uudestaan. Tuskin kuitenkaan siihen ryhdyn. Mutta varmasti luen kirjailijan seuraavankin kirjan.

      Poista
  2. Jee, ehditkin lukea tämän loppuun, hienoa! Minä olen jo yli puolenvälin ja nyt voin sanoa olevani koukussa. En malttaisi lähteä töihinkään, kun tekee vain mieli ahmia eteenpäin... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa, en ihan ehtinyt lukea sallitussa ajassa, viikonlopun verran meni yli laina-ajan - ekan kerran tein harkitun kirjastorikoksen, minkä syyllisenä tunnustan. Ei sitä kesken olisi malttanut jättää. Ihania nämä uppoutumistarinat!

      Poista
  3. Nyt kun tämän lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, niin sanoisin, että teknisesti taitava teos. Tosin voidaan kysyä, miksi kirjoittaa tällainen viktoriaanisen romaanin nykymukaelma. Tämän myötä tosin innostuin aika lailla 1800-luvun kirjallisuudesta - osoittautui tosin pian ohimeneväksi ilmiöksi. Henk.koht. tasolla en tälle oiken syttynyt.

    VastaaPoista
  4. Miksi kirjoittaa - tai miksipä ei? Sehän teki tehtävänsä, kun sinäkin innostuit tyylilajista. Henk.koht. vierastin pitkään autofiktiota, en ymmärtänyt, miksei kirjoiteta fiktiota jos se kerran sitä on, miksi sotkea siihen todellisia tapahtumia ja henkilöitä? Mutta sittemmin luulen tajunneeni niitäkin motiiveja, ainakin osittain. Luulen, että minullakin käy niin, että tämän innoittamana luen yhden tai pari samaa tyylilajia, ihan vain vertaillakseni, mutta tuskin varsinaisesti perehdyn, en myöskään horoskooppeihin. Taitava ja ihailtava teos kuitenkin, mutta jää vähän kaukaiseksi kuin tähtitaivas konsanaan.

    VastaaPoista
  5. Hieno romaani, jolla on huikea rakenne. Minä olin uuvahtaa alussa kaiken runsauteen, mutta lopulta sain palkitsevan lukukokemuksen. Täysin omaan makuuni tämä ei uponnut, mutta nytkin huomaan, että jonkin jäljen kirja jätti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jälkiä jättävä kirja, mikä sen parempaa! Hienosti kirjoitit tästä blogissa, Katja. Aikamoinen uurastus tämä saattaisi olla, mutta yllättävän helposti minä sain sen luettua, ahmien, vaikken todellakaan ole mikään rauhallinen lukija. Se harmitti, että kirjaa on hankala lukea "ihan vähän"; ensinnäkin kesti hetken päästä taas siihen maailmaan sisään ja toiseksi, jo sen fyysinen koko rajoitti hieman, vaati sopivan lukupaikan, ei mikään matkakirja.

      Poista