torstai 13. marraskuuta 2014

Järjestäjä

Järjestäjä on vimmaisen kiihkeä, huumoria ja vakavuuksia ryöppyävä, absurdin rajoja hipova tarina näyttelemisestä ja oman roolin etsimisestä. Niin teatterissa kuin elämässäkin.

Tarmo on töissä kirjastossa. Epävarma nuori mies hermoilee paljon ja on ylikiltti - hän ei halua kenenkään pahoittavan mieltään. Mutta häntä kohdellaan yhtenä "tytöistä", ja se satuttaa Tarmoa, joka ei ole tullut kaapista. Erityisesti hän inhoaa pomoaan:

"Minulla oli sellainen käsitys, että äidit puhuivat lapsilleen niin kuin Lillukka puhui minulle. En ollut koskaan kertonut hänelle äidittömyydestäni, mutta ehkä hän haistoi sen. Ehkä hän näki orpouden minussa ja täytti sitä toruvalla, mutta rakastavalla sävyllä."

Kun tarpeeksi nujerretaan, löytyy Tarmosta tarmoa, tai jokin alkukantainen vaisto, jonka avulla hän päätyy etsimään uutta työtä. Hän haluaa teatteriin, sillä hän on rakastunut näyttelijä-Danieliin. Mies tekee taustatyöt huolella, kuten hänelle on tyypillistä, ja onnistuu: hänestä tulee järjestäjä.

Tarmo ei ole suulas eikä tuo itseään esille, mutta on tarkkaavainen. Eikä hän ole tyhmä, vaan havainnot ovat ilkeänhauskoja ja usein nasevia:

"Muuten oli tätejä kuten teatterissa aina, sama väkevä hajuvesi haisi vuodesta toiseen, ja lohileivät ja lakkaleivokset katosivat ruttuisiin suihin."

Vaikka mies on nuori, hän ei tunne itseään nuoreksi eikä huolettomaksi, vaan on tottunut siihen, että jotain halutessaan on tehtävä asioita, paljon, enemmän kuin muut. Hän lunastaa olemassaoloaan toisten auttamisella enemmän kuin hänellä olisi taloudellisesti tai henkisesti varaa. Siksi häntä kuvitellaan helpoksi. Oikeasti hän tuntuu jatkuvasti rankaisevan itseään, jostain huonosta itsetunnosta kumpuavasta syystä. Jopa seksi - silloin harvoin kun sitä on - on jonkinlaista rankaisua. Kipu ja nautinto ovat lähellä toisiaan.

Tarina on hyvin fyysinen, hikineen ja eritteineen. Kakka-sana toistuu, sen härskimpää kieli ei ole, vaan kirjailija käyttää onneksi väkevämpiä tehokeinoja.

"Jokaisella ihmisellä on ongelmia, sairautta, vääntymiä, vikoja, hautuvia hajuja kehossaan, tieto kuolemasta takahampaan taakse kerääntyvänä bakteerimassana, pissatippoja alushousuissa ja ihossa yksittäisiä, vallankumouksellisia karvoja. Rakkaudessa on kaiketi kysymys siitä, ettei näe mitään väärää, ei kuule mitään väärää."

Rakkauden etsimisestä, siitä on kyse. Hyväksynnän hakemisesta, kuulumista johonkin tai jollekin. Tarmo on  hyvä työssään järjestäjänä, ja hänen tutustuessaan teatterimaailmaan lukijakin pääsee mukaan sisäpiiriin ja käytäntöihin, sanastoonkin: nyt tiedän, mikä teatterissa on nolla. Mutta realismia ei lukijan tarvitse liikaa pelätä, niin hulvattomiksi tapahtumat kääntyvät. Vaikka Tarmo on ylitunnollinen työntekijänä ja ystävänä, hän vetää äärimmäisyyteen myös toiseen suuntaan. Äärimmäisyyksiä kirjailija etsii myös muista hahmoista, jotka varmasti naurattavat ja kismittävät ainakin teatteria tuntevia. Lempisivuhahmojani on viisas tarpeistonhoitaja Anja, joka kokemuksellaan jo tietää tarkkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teksti on minämuotoista, mutta seassa on muitakin ääniä, päiväkirjaa sekä muutama lehtiartikkeli ja kässärinpätkä, jotka tuovat mukavia näkökulmia Tarmon yksinäisenä pulppuavaan kerrontaan. Vauhtia ja energiaa riittää niin, ettei lukijan aika käy pitkäksi. Välillä hiljennetään, välillä kiihdytetään, ja draama huipentuu lopussa asiaankuuluvasti.

Kirja on kiinnostava esikoinen, oudonpuoleinen, hauska ja skarppi, jotenkin lihaisalla tavalla, jonka näyttelijäntyöhön tänä päivänä helposti yhdistää. (Kissi Vähähiilari on muuten loistava Putous-hahmo, jossa Holma myös hyödyntää lihan voimaa.) Hienoisesti sekavanoloinen välillä; niin syvälle en päässyt Tarmon päähän, että aivan kaikkia aivoituksia olisin ymmärtänyt - etenkään en nuoren Danielin - mutta kuvannee miehen henkistä ympäristöä hyvin, eikä vaikeuta lukemista.

Muualla: Mainio ja raadollinen työelämäkuvaus, sanoo Kirsi. Absurdi ja omituinen, tuumii Marile. Sekopäisen hyvää kirjallisuutta, toteaa Krista. Huh, sanoi Sanna viimeisen sivun jälkeen.

Kenelle? Teatteri-ihmisille, uusia ääniä etsiville kirjaihmisille, kotimaisen nykyviihteen ystäville.

Antti Holma: Järjestäjä. Otava 2014.










6 kommenttia:

  1. Minäkin kirjoitin tästä ihan äsken ;). Tykkäsin paljon, vaikka en ehkä ihan kaikkea myöskään ymmärtänyt. Erityisesti pidin tavasta, jolla Holma pikkuhiljaa avasi Tarmon mielenmaailmaa lukijalle. Alussa kaikki vaikutti melko normaalilta, mutta lopussa kaikki oli aivan toisin. Mieleenpainuva romaani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linkitän tuon, en huomannut, hyvä kun sanoit! Tarinan edetessä oletusarvot muuttuivat tosiaan. Ei yhtään ennalta-arvattava, mikä on plussaa kirjalle. Hieno kirja, aikamoinen multilahjakkuus tämä Holma.

      Poista
  2. Täytyy ehdottomasti lukea tämä jossain vaiheessa. Aika mehevältä vaikuttaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mehevä on hyvä sana, Pihi! Suorastaan lihasmehua tirskuva. Ja sydänverta sen verran, ettei ole falski, skarppina pysytään.

      Poista
  3. Kiitos Arja kun muistutit, pitää varata tämä kirjastosta! Mitä nyt tässä Holmaa medioissa seurannut niin persoonana vaikuttaa mainiolta ja tästä kirjasta veikkaan että kyllä voisi teatterikävijälle iskeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei teatterikävijälle, niin kenelle sitten? Nahkaista pintaa syvemmälle kaivaudutaan, ainakin Tarmon iholla. Ja Holman persoonasta samaa mieltä, mutta onneksi en vielä lukiessa kovin paljon kirjailijasta tiennyt. Vakavasti hän kirjoittamisensa ottaa, viihdeminänsä ohella, luulen.

      Poista