sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Teräviä esineitä

Teräviä esineitä on nimensä mukainen: se raapii ja viiltelee, ei suostu helposti nieltäväksi eikä sula hetkessä. Gillian Flynnin Suomen-valloitus alkoi hänen kolmannesta kirjastaan Kiltti tyttö, ja takaperoisesti on suomennettu kaksi edellistä ja julkaistu aina kesän kynnyksellä, kuten nytkin. Kesädekkariksi passelia! Sharp objects oli Flynnin ensimmäinen romaani vuodelta 2006.

Päähenkilö Camille on keskinkertainen toimittaja, joka kamppailee oman arkensa ja taustansa kanssa samalla, kun hän selvittelee kotiseudullaan tehtyjä pikkutyttöjen murhia lehtijuttua varten. Flynnin myöhempiä kirjoja lukeneille kirjailijalle ominaiset piirteet ovat siis olleet olemassa alusta saakka. Nuori nainen, jolla ei mene hyvin; outo rikosvyyhti ja amerikkalaisen vähemmän hyvinvoivan, jopa korostuneen erikoisen kansanosan ja pienen nurkkakuntaisen paikkakunnan kuvaus. Ihmiset eivät ole ihania.

Vaikka Flynnin teksti niin tässä kuin hänen muissakin kirjoissaan on läpikotaisin kaupallista, huolella koukuttavaksi rakennettua ja siten jollain tavalla häiritsevän laskelmoidun oloista, siinä on silti outoa persoonallisuutta, joka vetoaa ja kiehtoo. Vaikutus lukijaan muistuttaa hieman Karl Axl Sundin kirjoja, mutta pidän enemmän Flynnistä. Pahuus ja raakuus tuntuvat ymmärrettävämmiltä - jos niin voi tällaisista aiheista ikinä sanoa - ja päähenkilö inhimillisemmältä, monisyisemmältä. Jokin aivan oma pahuuden lajinsa Flynnin kirjoista löytyy. Ja moni meistäkin on kotoisin pieneltä paikkakunnalta...

Camillen lapsuus ei ole ollut helppo, selviää lukijalle pian. En tunne amerikkalaista yhteiskuntarakennetta tarpeeksi, että osaisin sijoittaa hänet kartalle, mikä harmittaa. Hän ei kuitenkaan ole yläluokkaista sivistyneistöä, vaan ehkä sitä suurta keskiluokkaa? Ukin perustama lihanjalostamo on tuonut perheelle varakkuutta, rahasta ei ole puutetta. Silti ns. sivistys ilmenee perheessä lähinnä perinteisten ulkoisten tapojen ja huolellisen pukeutumisen noudattamisena, ei minkäänlaisena päänsisäisenä ilmiönä, lämpönä tai välittämisenä. Ilmapiiri saa lapset, kuten Camillen, oireilemaan vakavasti, vahingoittavasti.

Camille on jo pitkään ollut omillaan ja mahdollisimman kaukana tuosta ahdistavaksi kokemastaan kotiseudusta ja lapsuudenperheestään, mutta joutuu nyt työnantajansa vaatimuksesta palaamaan. Pelättyä luokkakokousfiilistä ei voi välttää. Hän pääsee tapaamaan lapsuudenystäviään ja jopa tutustumaan sisarpuoleensa Ammaan, 13-vuotiaaseen häiriintyneeseen naisenalkuun, äidin kohtaamisesta puhumattakaan. Eivätkä nämä tapaamiset ole auringontäyteisiä. Perhe on kirosana - jossain vaiheessa kannen johdanto-otsikkoehdotuksena oli Ei ole kodin voittanutta, mutta nyt se viittaa tyttöihin kuten kuvassa näkyy. On osuvampi.

Suomennos on raikas, menevä ja sopii tyyliin, pieniä epätarkkuuksia olin havaitsevinani (käännöksessä tai editoinnissa). Ymmärrän, että kielessä on pyritty puhekieleen alkuperäistä mukaillen, mutta onko silti pakko käyttää ärsyttävää juurikin-sanaa: sitooko muotisana suomennoksen turhaan tiettyyn aikakauteen sille, joka lukee kirjan muutaman vuoden kuluttua? Ajanmukaisuudesta huolimatta käytetään paljon vanhahtavaa sanaa sievä, kun nykyään varmaan pikkutyttöä sanottaisiin söpöksi tai söötiksi. Adora-rouvaa muuttui seuraavassa virkkeessä neidiksi, eikä suomen kielessä aina tarvitse kääntää persoonapronomia. Pidin on ihan yhtä tehokas kuin Minä pidin. Ja "lautasella olevat leivänmurut" voisi kääntää lyhyemmin "leivänmurut lautasella". Jotain sellaista pientä tyylijurputusta, normaalin pilkutusjupinan lisäksi.

Itse dekkaritarina etenee ällöttävän kihelmöivästi. Arvostan johdonmukaista otetta; kirjailija ei sorru imelyyksiin tai muihin notkahduksiin, vaan jatkaa valitsemallaan synkeän - ja jotenkin pelottavan realistisen vaikka mielipuolisen - loogisella linjallaan loppuun saakka.

Kolmesta Flynnin kirjasta tämä saattaa jopa olla tehokkain; Kiltti tyttö on tosin yllättävämpi, mutta tämä on suorasukaisempi ja rankempi. Välikirja Paha paikka on, niin, enemmänkin välikirja.

Kenelle: Karmivaa kaipaaville, koukuttavaa etsiville, painajaisia pelkäämättömille. Ei kivaa perhedraamaa hakeville eikä satuihin uskoville.

Muualla: Omppu kuvaa sisältöä tarkemmin. Dekkariviikolla 8.-14.6. ilmaantuu varmasti paljon lisää postauksia.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä. WSOY 2015. Suomennos Maria Lyytinen.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Kirsi Kunnaksen vaikutus suomalaisten lukemiseen on arvaamattoman suuri. Suuri yleisö, minä mukaanluettuna, tuntee hänen elämäntyönsä erityisesti lasten kirjallisuudesta. Runot ja lorut, jotka jäävät vuosikymmeniksi muistiin oudolla taiallaan; olen nähnyt vuoden ikäisen vauvan valpastuvan tutun riimin kuullessaan, ja omasta lapsuudestani muutama pätkä pulpahtaa vieläkin välillä mieleen. Kuten ne "iloiset possut jotka antoivat prinsessan jalkaan tossut".

Tekijän tiesin nimeltä vasta aikuisena, samoin kuin sen, että Kunnas on tehnyt paljon muutakin Hanhiemon satulippaan, Tiitiäisen satupuun ja muiden lastenrunokirjojen lisäksi.

Kunnas julkaisi ensimmäisen aikuisten runokokoelmansa, Villiomenapuu, vuonna 1947, ja toistaiseksi viimeisimmän, Valoa kaikki kätketty, vuonna 1986. Näiden välillä ja jälkeen on ilmestynyt niin runokokoelmia, käsikirjoituksia televisiolle ja teatterille kuin kymmeniä oppimateriaaleja ja satoja lehti-artikkeleita sekä käännöksiä.

Runojen ja satujen suomentajana hän on tehnyt pitkän uran ja tuonut suomalaisten ulottuville uudenlaista kirjallisuutta. Psalmien kääntämisestä tuli sanomista, kun hän halusi uudistaa kieltä kirjaimellisuudesta ajatuksen välittämiseen. Kunnas teki töitä muun muassa WSOY:n ja Gummeruksen mainososastoilla sekä näytelmäarvostelijana. Hän opetti yliopistossa luovaa kirjoittamista ja pyrki monin tavoin vaikuttamaan koulujen äidinkielen ja kirjoittamisen opettamiseen. Eikä vain pyrkinyt, vaan vaikutti: Kunnas sai tehtäväkseen WSOY:ltä laatia uuden aapisen, kun opetussuunnitelmia ja materiaaleja uudistettiin peruskouluun siirtymisen myötä. Aikamme Aapinen (ilm. 1968) on Kunnaksen suurtyö, johon hän suhtautui intohimoisesti ja uudistavasti, kuten runouden tekemiseenkin. Kirstinä sanoo: "Aapisen tekeminen oli Kirsille myös kutsumus, ikään kuin hänet olisi ohjattu tähän työhön."

Kirjailija itse toteaa:

"Kaikki mitä osaan, nekin lahjat, joita en itsessäni tiennyt olevankaan, rytmilliset, liikunnalliset ja kuvataiteellisesti, olen pystynyt kanavoimaan tähän kirjaan."

Kirstinän kirja on äärettömän mielenkiintoista luettavaa. Kirsi Kunnas ei ole julkisuuden henkilö siten, että hän olisi viihtynyt viihdelehtien palstoilla epäkirjallisissa yhteyksissä, vaikka onkin aina ollut aktiivinen järjestöihminen ja verkostoituja, myös kansainvälisesti. Ja on hänestä toki tehty henkilöjuttujakin, joista kirjassa on esimerkkinä liikuttavan hauska Radio- ja tv-lehden kansi vuodelta 1964; Kirsi pienine intiaaneineen, poikiensa Mikon ja Martin kanssa. Martti Syrjä muuten teki piirroskuvituksen 15-vuotiaana äitinsä satukirjaan Puupuu ja Käpypoika!

Kirja antaa kielitaiturin monipuolisesta urasta sen ansaitseman kuvan ja laajan käsityksen lukijalle, mikä minusta on henkilöelämäkerran tärkein tehtävä. Vaatekaappijutut eivät kiinnosta, kun on oikeaakin sanottavaa. "Lue lapselle" on hänen filosofiansa ydin, joka kestää aikaa myös nettimaailmassa, vaikka 1960-luvulla puhuttiin tv:stä, jota jotkut pitivät lastenkirjallisuuden vihollisena.

"Kirsi oli eri mieltä. Hänestä televisio oli kirjan vihollinen vain, jos sen annetan korvata kirja, sillä sekä kirja että televisio palvelevat samaa asiaa: ne johdattelevat lasta mielikuvituksen ja tiedon maailmaan." 

Kunnaksen ajatukset ja työt ovat edelleen ajankohtaisia. Esimerkkinä vaikka huomion kiinnittäminen lasten vanhempien työelämän vaatimuksiin tai poikien lukemiseen, omasta kirjallisesta ilmaisustaan- töissään hän ottaa kantaa niin ikiaikaisiin kuin ajankohtaisiin ilmiöihin - ja modernista otteesta puhumattakaan.

Pidin kirjan kronologisesta rakenteesta, jota kirjoittaja rikkoo tarpeen mukaan kulloisestakin kohteensa roolista kertoessaan. Kuvat ovat autenttisia ja mustavalkoisia, eivätkä ne ole erillisessä liitteessään, vaan ripoteltuna tekstin joukkoon, mikä on lukijaystävällinen ratkaisu (varsinkin kun alkuperäiskuvat eivät tasoltaan tietenkään ole huippupainotasoisia, mutta sitä aidompia).

Lisäksi kirja valottaa myös runoutta meille, joille Kunnaksen tuotanto, etenkin aikuisille suunnattu, on vieraampaa. Luulen kirjan myötä jopa oppineeni jotain runontulkinnasta. Ja ainakin tulin huomaamatta lukeneeksi monta runoa! Lopussa ovat elämäkertaan asiallisesti kuuluvat kirjallisen tuotannon listaus, viite- ja lähdeluettelot sekä runo-, teos- ja henkilöhakemisto. Kaiken kaikkiaan painava paketti, jota voi lueskella useaan kertaan, eri kohtiin keskittyen; kertapaahtaminen ei tunnu riittävältä, niin paljon asiaa Kirstinä kirjaan vyöryttää, eikä mitenkään tiivistetyssä muodossa, vaan enemmän jutustellen, lämpimästi ja ihaillen ystävänsä uraa kuvaten.

Kenelle: Runouden ystäville - niin ammattilaisille kuin harrastajille, työurista kiinnostuneille ja omaa motivaatiota etsiville, suomen kielen rakastajille. Ei perhedramaattisia paljastuksia odottaville.

Muualla: Maria kiittää kirjaa konstailemattomaksi, yleistajuiseksi ja lämpimäksi. Maija toivoo enemmän elämäkerrallisuutta ja vähemmän runontulkintaa - minä taas olin juuri tähän sisältöratkaisuun hyvin tyytyväinen. Kirstinä on tehnyt hienoa työtä, sanoo Sara.  Mai kertoo kasvaneensa runotytöksi Kunnaksen ansiosta, vaikkei kaikkea kirjasta ymmärtänytkään - sama täällä, mutta hyppäsin kielitieteellisimmät kohdat iloisesti yli (ehkä opettelen vielä joskus, mikä on metalepsis?). Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus, sanoo Kirjojen kamarin Katja. Hemulin teki mieli heitellä kuperkeikkoja. Hän tuo näin mainiosti esiin Kunnaksen leikillisyyden, jota kirjakaan ei unohda. Rouva Huu ihailee Kirstinän suurta työtä, nautiskelee anekdooteista ja oli mukana synttärijuhlissa.

Vaikka myöhästyin ysikymppisiltä, onnittelen Kirsi Kunnasta näin jälkikäteen ja kiitän syvään kumartaen valtavasta työstä suomen kielen hyväksi. Olisimme niin paljon köyhempiä ilman häntä.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa. WSOY 2014.

Postaus on osa Les, lue -blogin Elämäkertahaastetta ja sen toista minihaastetta: lue kaksi täysin vastakkaista elämäkertaa. Seuraavaksi siis pitäisi keksiä ulkomailla historiassa vaikuttanut mies, joka ei ole taiteilija...

P.S. Postauksen julkaisupäivänä Kirsi Kunnas sai Sanaston ensimmäisen tunnustuspalkinnon työstään kirjailijoiden tekijänoikeuksien edistämiseksi.



torstai 28. toukokuuta 2015

Pyöveli

Pidän kovasti kaikenlaisista bisnes- ja työelämäkirjoista (joista valitettavan harvoin tulee blogattua). Ja historiakin kiehtoo. Nämä yhdistämällä Anneli Kanto tarjoaa herkkua 1600-luvulta, jota kuvataan kolmen ammatin kautta: tuomarin, apteekkarin ja keskeisimmän henkilömme, pyövelin.

Enpä ole tullut koskaan ajatelleeksi tuota ammattia työnä ja elämäntehtävänä, mitä se silloin oli: pyövelin pojasta tuli pyöveli, kuten maanviljelijän pojasta maanviljelijä. Pyövelin pojalla, kuten Johannnilla, ei ollut koulutusvaihtoehtoja siitäkään syystä, että ammatin verisen luonteen vuoksi pyöveleitä vieroksuttiin ja pelättiin, jopa niin, etteivät he saaneet tulla kirkonmenoihin. Vaikka virkaansahan he vain hoitivat.

Mutta tämä virka ei hoitunut aivan vaivoitta sielulle ja ruumiille, kuten arvata saattaa. Huvitti kuvitella näitä ammattilaisia nykyisten työelämäehtojen kourissa: miten mahtoi olla työhyvinvoinnin laita? Pidettiinkö kehityskeskusteluja? Entä viikonloppukorvaukset, kun mestaukset pidettiin aikoina, joina yleisöä saatiin mahdollisimman paljon?

Kun maailma tuntui tulevan hulluksi noitia jahdatessaan, töitä riitti tuomareilla ja pyöveleillä. Eivät apteekkarinkaan bisnekset huonosti sujuneet, kunhan hän sai taikauskoisen kansan uskomaan siihen, että helpotusta voi ostaa puodin hyllyltä. Tosin parannuskeinot eivät tuolloin juuri sen tieteellisempiä olleet kuin kansanperinteen omat keinot. Iilimadoilla imettiin mätää hampaasta tai paiseesta, elohopeaa pistettiin miehen sukukalleuksiin hekumallisilta naisilta tarttunutta tautia taltuttamaan.

Taitava ja informatiivinen historiallinen romaani, jota on miellyttävä lukea: sen tarkka kieli henkii hienosti samaa aikaa, tunnelmaa ja aihepiiriä kuin sisältökin. Tunnetasoltaan se ei tule iholle, mutta kukapa pyöveliä iholle haluaisikaan. Minusta rajaus on onnistunut, teksti välittää riittävästi myös tunnelmia ja raottaa tuon ajan arkea kauheuksilla mässäilemättä ja toisaalta yliromantisoimatta.

Kanto itse kertoo kirjan lopussa:

"Johann-pyövelin, tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin elämänkulku on kuvitteellinen, mutta heidän maailmansa on ollut olemassa." Monet kirjan henkilöistä, kuten apteekkari Eggerts tai noitina tuomitut Marketat (Punasuomalainen ja Parkoinen) ovat oikeasti eläneet. Myös noituusoikeudenkäynnit noudattavat historiallisia faktoja.

Kenelle: Perinteisen kotimaisen proosan ystäville, historian harrastajille, ammattilaisille.

Muualla: Kiinnostuin kirjasta Jorin blogissa. Kanto luo elävää ajankuvaa, sanoo Ulla. Sallaan tekivät vaikutuksen kirjan omaperäisyys ja vahva tyyli. Notkopeikko ostin kirjan kannen perusteella, mutta tunsi itsensä lukemisen lopussa sivistyneeksi. Tuija analysoi upeasti ja sanoo kirjaa täyteläiseksi ja karuksi reissuksi 400 vuoden taa. Villasukka kirjahyllyssä kaipasi kolmelle kertojalle lisää omaäänisyyttä; totta tuo, etenkin alussa oli vaikea erottaa, kuka puhuu. Villiksellä on lisää linkkejä.

Anneli Kanto: Pyöveli. Gummerus 2015.


tiistai 26. toukokuuta 2015

Lyhytarvioita: Latvala, Taskinen, Ahern

Taina Latvalan uutuus koostuu lyhyistä, löyhästi toisiinsa sidotuista kertomuksista nuoren naisen elämästä. Ihminen ja tilanteet vaihtuvat, mutta yhteistä on muutoksen väre, etsintä ja kokeilut - monesti jotenkin pieleen menevät, kuten kokemattomuuteen kuuluu.

Ja ulkonäkö, tuo tyttöjen ikiaikainen paine ja mielen täyttävä asia: yhtään selfietä ei oteta, mutta lähes joka novellissa kuvataan henkilön hiuksia ja asua, mikä alkoi jo häiritä. Mutta antaa helmojen hulmuta ja kiharoiden heilahdella, kyllä kertomuksissa myös luetaan ja käydään teatterissa.

Kirja vaikuttaa koosteelta päiväkirjamerkinnöistä, jalostettuina. Hieman vanhahtava tuntu - se selfie-genren puuttuminen - viittaa nuoruuteen hetken takaa. Vaikkei kirjailija Latvala ole iäkäs, kokenut kirjoittaja kyllä. Siksi päiväkirjamaisuus tuntuu hieman yllättävältä ja lapsekkaalta, samoin tarinoiden korostettu naisellisuus tai paremminkin tyttömäisyys, ylitsevuotava sellainen. Muutama tarinoista onnistuu kyllä yllättämään kunnolla, iästä riippumatta! Ja jokunen tuo mieleen Anna-Leena Härkösen. (No, se kampaamokäynti. Mutta huipputarina on Kissan yksityisyys. Tai ehkä sittenkin Auringon lapset.) Mukava, helppo ja viihdyttävä lukea. Arvostan huolellista ja viimeisteltyä tekstiä, vaikkeivat suppea aihepiiri ja kiltin tytön "ainekirjoitusmaisuus" kovaa kolahtaneet, enkä ole suuri nostalgian ystävä.

Kenelle: Tämän päivän tyttöjä teksti tuskin tavoittaa, joten kohderyhmänä toiminevat parhaiten noin 30-40-vuotiaat naiset, kirjailijan (s. 1982) ikäiset siis, ja heidän äitinsä. Naisten kirja. Tyttömäisyyden kaipaajille, nuoruutta haikaileville, helppoa mutta tasokasta kaunokirjallista luettavaa etsiville.

Muualla: Kaisa suosittelee lukemaan kuin romaania. Mari ei kokenut omakseen. SPOILAUSVAROITUS seuraavasta arviosta: Siisti kaunokirjallinen välipala, sanoo AnneliTuijalle tuli lievästi klaustrofobinen olo. Omppu kuvaa nuorta tyttöä osuvasti: tekee mieli lähteä ja jäädä.

Taina Latvala: Ennen kun kaikki muuttuu. Otava 2015.

          ------------------------------------------------------------------------------------------

Kuten Taskisen Täydellinen paisti osoitti, että kyseessä on älykäs, yllättävä ja hämmentävä kirjoittaja. Mieleen tulee Minna Lindgren näistä hulvattomuuksista, jos nyt johonkuhun pitää verrata.

Katedraalissa minä-kertoja on Tea, jo vanha ja raihnainen yksinasuva leidi, jolla on lapsuustraumoja. Ja avioliittotraumoja. Ja mitä vain traumoja. Pohjimmiltaan hän on terävä kuin Fiskarsin hedelmäveitsi, vaikka ikä tuo omat haasteensa eikä pää pysy ihan aina tapahtumien tasalla, eikä hän edes itse luota itseensä - mistäpä sellaista olisi oppinut, kun lapsena taottiin aivoon aivan muuta.

Onneksi hänellä on Herra Jeesus Mark, aikuinen ja omillaan elävä poika, joka enkelimäisen kiltisti hoivaa yksinasuvaa äitiään, hoitaa tämän sotkut ulosoton kanssa, kun laskut unohtuvat maksamatta, ja varmistaa, että Tea syö ja lepää kuten kuuluu. Miten hänellä on sellainen poika - sitä Tea itsekin ihmettelee. Ehkä pojan isällä, Simonilla, on tekemistä asian kanssa. Vai kyteekö Markissa jotain mustaa...

Kun Tean pikkusisko Kerstin kuolee, joutuu riitaisa perhe kokoontumaan. Eikä siitä hyvää seuraa. Ehkä. Yllättäen huomataan Kerstinin pitäneen perhettä yhdessä, jos jonkun. Ainakaan draamakuningatar Ilse, Tean ja hänen sisarustensa äiti, sitä roolia ei ole huolinut.

Herkullista ja viisasta luettavaa, joka nauratti usein, liikutti monesti, oudoksutti joissain kohtaa sen verran, ettei ihan täydelliseksi (paistiksi) yllä, mutta laadukkaan kirpeää luettavaa joka tapauksessa.

Kenelle: Hömppää välttäville, lukiessa hieman pinnistelemään jaksaville, herkullisten pistojen ystäville, yksityiskohtien vatvomiseeen kyllästymättömille.

Muualla: Sara kuvaa hienosti, miltä kirja tuntui. Mahdottoman urakan edessä, sekä lukija että Tea! Minna täytti kirjan muistiinpanolappusilla ja sanoo Taskisen näyttävän suuntaa. Kirjavan kammarin Karoliina viljelee paljon osuvia sitaatteja, jotka minulta puuttuvat. Yksi parhaista lukemistani perheromaaneista, sanoo Yökyöpeli hapankorppu.

Ja me kaikki ihmettelemme, miksi kirjaa on luettu tai ainakin blogattu niin vähän!  A-luokkaa, muttei helppo nakki.

Satu Taskinen: Katedraali. Teos 2014.

            ----------------------------------------------------------------------------------------------



Olin aivan unohtanut lukeneeni tämän kirjan, kunnes näin Kodin Kuvalehdessä Kirjasiepon arvion (en löytänyt netistä). Sieppo tykkäsi, niin minäkin. Tosin siis unohdin sen saman tien.

Vaikeasti vammautunut Adam haluaa kuolla, ja Christine on palkattu estämään se, kierosti, miehen äidin toimesta. Miten hanke onnistuu - kuka kuolee, kuka elää ja miksi?

Nopeaa, upottavaa ja helppoa viihdettä, jossa ei tarvitse liikaa jännitellä eikä sen parissa öitä valvoa. Perusvire on myönteinen ja jos nyt romantikoksi heittäydyn, rakkaudellinen. Tällaista tarvitaan ehdottomasti.

Kenelle: Romantiikan ystäville, helppolukuista viihdettä hakeville, välipalaksi muille, naisille, taas. En näe parhaalla mielikuvituksellanikaan tätä kirjaa miehen kourassa. Toivoisin kyllä näkeväni!

Muualla: Älkää nyt viitsikö, varmasti olette lukeneet, kukaan ei vaan kehtaa kertoa. Ainahan Ahernit pitää lukea. Vai eikö?

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus 2015.






sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Teatteria ja tv:tä

Helsingin kaupungin Nuorisoasiankeskukseen kuuluu nuorten toimintakeskus Happi. Toiminnan yksi osa on nuorten teatteri Narri. Olen käynyt näytöksissä jo useampana vuosikymmenenä 80-luvulta alkaen, sukupolvikin on ehtinyt vaihtua: silloinen seuraamani esiintyjä on nykyisin ohjaajana Auringonlapset-nimisessä teatteriryhmässä.

Suosittelen teatterinystäville - ja nuorten ystäville - Narri-vierailua! Sitä intoa, tuoreutta ja raikasta otetta ei laitosteattereista harmi kyllä usein löydy. Niin näyttelijät kuin ohjaajat ovat mukana täysillä ja tunteella, ja se välittyy yleisöön vahvasti.

Viimeisin näkemäni näytelmä, Kimpassa, jatkaa samaa linjaa. Näytelmä perustuu Lukas Moodessonin tuttuun leffaan, omana sovituksenaan. Taitavaa työtä! Ruotsalainen hyvinvointivaltio ja kommuuniasuminen elävät Narrin lavalla - puitteet ovat muuten ihan oikean teatterin kaltaiset stageineen ja katsomoineen, jopa kahvila löytyy Hapen alakerrasta - ja feminismi ja muut ismit vilahtavat silmien edestä monilukuisen henkilögallerian kautta.

Narrin näyttelijät venyvät moneen: nuoret muuntautuvat tarpeen mukaan niin pikkulapsiksi kuin perheestään vastuullisiksi aikuisiksi. Tarinan tuntevat tietävät, että roolit saattavat hieman mennä sekaisin tuossa itseään toteuttavien aikuisten yhteisössä. Lapset voivat olla aikuisia fiksumpia ja ihmissuhteet ovat tärkeitä joka iässä, on kyseessä 13-vuotias vaatekomerossa asuva tyttö tai kunnollinen omakotitaloasuja-svensson, joka paheksuu kommuunia mutta tirkistelee sen nuoria naisia ilokseen.

Hilpeän sivujuonteen tuo näytelmän aikakausi, 1970-luku, jota 13-17-vuotiaat näyttelijät eivät ole itse kokeneet, mutta aikuisemmat katsojat muistavat. Silti idea tuntuu olevan selkeä. Musiikki, tärkeä elementti, on taiten valittu: se noudattaa elokuvan linjaa, mutta toimii näyttämöllä erityisen tehokkaasti, koska tulee katsojaa niin lähelle, kuten koko tarina. Onhan näytelmä elokuvaa huomattavasti intiimimpi kokemus.

Lähden aina Narrin näytöksistä joko nauraen tai itkien tai molempia. Jopa mieheni, joka ei käy senkään vertaa teatterissa kuin minä, oli vaikuttunut. Rohkea ja moderni, sanoi hän, ja hämmästeli roolisuoritusten kypsyyttä.

Kenelle: Teatteria tekeville, teatterissa käyville, nuorten tekemisistä kiinnostuneille, muuten vain fiksua viihdettä hakeville.

Auringonlapset: Kimpassa. Narrin näyttämö, Helsinki. Ohjaus: Laura Mboup. Juliste: Joonatan Porras.

Wayward Pines


Jumitun mieluummin kirjaan kuin telkkariin, joten tv-sarjoista iso osa menee ohi. Nyt on kuitenkin alkanut pari uutta sarjaa, joita houkuttaa seurailla. Outlander liikkuu eri aikatasoissa, mistä aiheesta olen aina pitänyt - ja eka osa vaikutti lupaavalta, vaikka oli kovin lyhyt ensiesittelyksi.

Wayword Pinesia on markkinoitu supersuositun Twin Peaksin kaltaisena, ja luin kirjan ensin, kiitos kustantajan. Kieltämättä koukuttava! Ensimmäinen tv-jakso noudatti tarinaa suurinpiirtein, ja oli tosi hauska bongailla eroja kirjaan. Se menee telkkarijaksoa pidemmälle, joten tiedän nyt enemmän kuin te vain ruutua seuranneet... Ällistyttäviä käänteitä, joita ei olisi voinut etukäteen arvata, voin luvata!

Saa nähdä, miten telkkaritoteutus jatkossa etenee. Ruudussa helposti korostuvat fyysiset piirteet, kuten väkivalta; kirjaa lukiessa ne eivät ole niin päälle hyökkääviä, koska lukijan tajuntaa hallitsevat muutkin ajatuskulut kuin se päällimmäisenä näkyvä - tämä koskee mitä vain kirjaa, ei vain tätä.

Käykö sarjalle kuten Lostille, joka minusta lässähti liian pitkään vatvontaansa, vai tuleeko tästä huippusuosittu jo alussa mainitun sarjan tapaan? Tuskin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä. Twin Peaksin ajoista tv-kulttuuri on pirstaloitunut liikaa, joten Wayward Pines on omillaan. Erinomaisella toteutuksellaan ja näyttelijöillään, tosin. Katson jatkossakin, jos suinkin muistan, jos jaksan valvoa ja jos maltan irrottautua kirjasta.

Kirjana teos on suoraviivainen, simppelin koukuttava ja yllättäen, tv-sarjamainen. Ehkä jopa tehty sitä tarkoitusta varten. Helppoa, lyhyin lausein ja kappalein kirjoitettua iskevää viihdettä, hieman liiankin iskevää, mikä ei palkitse kaunokirjallista lukuelämystä etsivää. Mutta tarkoitukseensa sopivaa, tehokasta ja napakkaa. Multimediaa, tv:n kanssa. Ehkä jatkan tätä kirja/tv-yhdistelmää.

Kenelle: Tv-sarjoihin koukuttuville, helppoa luettavaa hakeville, ruutuviihteen katsojille.

Muualla: Kirjakirpun Jenni tuskin malttaa odottaa jatkoa. Erinomainen romaani, sanoo Annika K.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Kustantajan lukukappale, jonka annan kiertoon ensimmäiselle halukkaalle (yv tai kommentti).








torstai 14. toukokuuta 2015

Muurikaupunki

Marco Kosonen kirjoittaa romaaninsa persoonallisella ja tunnistettavalla otteella, vaikka kaikki kolme ilmestynyttä kirjaa ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Rock'n Roll Suicide Bar on matkakirja ja reppureissuseikkailu Madventuresia edeltävältä ajalta, Ravintola Loppu on kaurismäkeläinen, haikean surumielinen, unenomainen ja tyylikkään pelkistetty mutta silti raa'an rehellinen kuvaus eräästä elämäntavasta.

Muurikaupunki on sekoitus kahta edellistä. Se on sekä matkakirja että elämäntapakirja, kuvaus nuoruudesta, jossa soi rock, jossa porvarillisia arvoja koetellaan, jossa eletään oman mielihyvän ja oman moraalin ehdoilla ja jossa ei mietitä tulevaisuutta.

Marc on kirjan alussa 18-vuotias miehenalku, joka elää musiikille ja haaveilee matkasta Muurikaupunkiin. Työ postitusfirman duunarina ja turvallinen koti vanhempien luona saa jäädä, kun matka vihdoin mahdollistuu hyvien kavereiden kanssa.

Poika päätyy haaveilemaansa paikkaan ja kotiutuu. Hän tutustuu uusiin ystäviin ja pääsee piireihin, joihin halusikin - jopa tekemään musiikkia lupaavan bändin jäsenenä. Hänelle musiikin lisäksi tärkeää on ilmapiiri, ulkoasu ja uskottavuus (ainakin tyttöjen silmisssä), koko elämäntapa ja asenne. On kuulemma moukkamaista udella kirjailijalta kirjan yhteydestä kirjailijan omaan elämään, joten jätän sen tässä tekstissä tekemättä (melkein). Sanon vain, että Marco Kosonen oli muutama vuosikymmen sitten trumpetisti Shadowplay-nimisessä kokoonpanossa, joka keikkaili muun muuassa Berliinissä, Pariisissa, Berliinissä ja Budapestissa.

Kososen kirjoissa on musiikilla iso rooli. Muurikaupungissa ei mainita lainkaan paikannimiä, vaikka matkustetaan paljon. Paikat ovat ilmeisiä - ja tuttuja sellaisia, osin jo menetettyjä, joita on hauska bongailla - mutta musiikin tekijät ja esittäjät kerrotaan sitäkin tarkemmin. Ehkä juuri siksi, että ne korostuisivat kaikesta muusta. Yhden tason tarinaan tuo aikakausi, joka avautuu lukijalle yksityiskohtien kautta. Kivipestyt farkut, vinyylit ja c-kasetit, matkapuhelinten puuttuminen. Punkkarit, The Cure, David Bowie, nouseva bändi Hanoi Rocks... Tiedät, mitä aikaa eletään, jos olet noin 35+ tai vanhempi. Nuoremmille tarina on herkullinen tietopaketti 80-luvun musiikkielämästä ja ajatuksista tuona aikana. Mikä on muuttunut?

Muusikonalku kuvaa tunnelmiaan ja tekemisiään päivä kerrallaan -elämästään. Etenkin musiikin teosta Marc kertoo tarkasti, samoin siitä, miltä tuntuu olla pikku hiljaa suosiota saavuttavan bändin jäsen. On paskoja keikkoja, on hienoja keikkoja, on riitoja ja kännisekoiluja, naisia ja seksiä, hiuslakkaa ja kajalia, on vapaus ja hieno tunne siitä, että on löytänyt juuri sen, mitä haki. Kiertue-elämä ja levynteko tulevat lukijalle tutuksi Marcin silmien kautta. Marc soittaa trumpettia rock-bändissä eikä ole virtuoosi, mutta keikat ja tunnelmat on kuvattu todenmakuisesti. (Kirjahan on siis ihan keksitty juttu, vai mitä?) Tarina ei ole maailmankirjallisuuden klassikko - siihen se on liian kulmikas ja yksiulotteinen, mutta siinä on outoa kiehtovuutta (kuten Shadowplayn musiikki), ja aikakauden kokeneille ja muusikon uraa haikaileville se tarjoaa uskottavan sukelluksen erääseen elämänvaiheeseen.

Kirjassa on hyvää haikeutta ja punnittuja mietteitä, joista voi aavistella noista ajoista ikääntyneen kirjoittajan jo ottavan etäisyyttä kirjan Marcin maailmaan. Nuoruuden tunnot Kosonen tavoittaa hienostuneen uskottavasti. Hänen vahvuutensa on sama kuin aiemmissa kirjoissa: kaurismäkeläisen vanhahtava ja tiukan omaperäinen, tyylikäs tapa kertoa elämästä, joka on meille vakitöissä puurtaville ja asuntolainaa lyhentäville kaukainen mutta jollain tapaa kiinnostava. Kosonen on taitava ja rehellisenoloinen kuvailija etenkin tunnelmien vangitsemisessa, eikä hänen kykyään tuottaa niitä tekstiksi voi moittia. Elin mukana.

Lisämausteena kirjan lopussa on soundtrack, jonka myötä viimeistään lukija tavoittaa kirjan maailman tai voi tutustua siihen syvemmin.

Muualla: Krista suosittelee lukijoille, joita kiehtoo hämyisyys ja rock-meininki. Shadowplay Facebookissa ja esiintymässä joskus vuosia sitten.

Kenelle: Rock-henkisille nostalgikoille, nuorille muusikkoelämästä tietoa janoaville, 80-lukua kaihoaville, persoonallista kotimaista musaromaania arvostaville.

Marco Kosonen: Muurikaupunki. Like 2015.
Kustantajan lukukappale.



tiistai 12. toukokuuta 2015

Ranta

Irlanti herättää suomalaisessa heti lämpimiä väreitä: emme ole geneettisesti sukulaiskansoja, mutta jotain vaikeasti määriteltävän yhteistä meissä ehdottomasti on. Jos nyt sivuutetaan ilmeisimmät, ison isännän alaiset pienen kansan historiat ja maantieteellisesti eriytyneet alueet, oluenjuonnit sun muut, niin silti jää jäljelle tunne, että Irlannista kertovat kirjat koskettavat erityisesti.

Tätä tuntemusta Hanna Tuuri hyödyntää erinomaisesti. Irlantiin muuttanut suomalainen kirjailijana on vaikea sivuutettava. Tuuri on aiemmin kunnostautunut Irlantia käsittelevillä tietokirjoillaan. Orapihlajapiiri vuodelta 2011 oli ensimmäinen romaani.

Ranta on erittäin kunnianhimoinen romaani irlantilaisuudesta. Se sisältää aineksia niin ikiaikaisista myyteistä kuin nykyisestä Euroopan ja Irlannin taloustilanteestakin. Puhumattakaan ihmiskohtaloista. Ja yhdistää ne mielestäni kunnioitettavan taitavasti.

Vaikka itse teksti on välillä vaikea luettava: tasapaino kuvailevan ja runollisen sekä toisaalta arkisen ja ymmärrettävän välillä on hankala löytää. Ääripäitä riittää. On lauseita, jotka nousevat liian korkealle tavislukijan tajunnalle:

"Vesi pärski, valitti, laantui jupisevaksi, kuplia poreilevaksi kunnes yhden katoavan hetken oli aivan tyyntä. Vedellä ei ollut suuntaa, ei päämäärää. Alkuhetki. Syntymää edeltävä. Kirkon taivaskaarikupolien rauha, yötaivaan kaiken mahdollistava rajattomuus."

Mutta toisaalta on hienoutta. Paitsi Irlanti. Paitsi vahva nainen.

Kirja kertoo Norasta, hänen perheestään ja ystävistään, etenkin Jimistä ja Seamusista. Kenenkään lapsuus ei ole ollut helppo. Nora on kirjan sankari: hän on naimisissa Paulin kanssa, ja heillä on kolme pienokaista. Lisäksi hänellä on tärkeä asema työelämässä, ja kun Paul jää työttömäksi, Nora on myös perheen pääelättäjä.

Kun Paul ja avioliitto kipuilevat, Nora kannattelee. Kun lapsuudenystävät ovat vaikeuksissa, hän ei jätä lojaalisuuttaan oman mukavuutensa vuoksi. Jim on heittiö, Seamus kiertolaisten sukua, joka tuo tarinaan oman myytillisen ja historiallisen ulottuvuutensa. Vaikka suuntia on monia, kirja on vahva tarina jatkuvuudesta, joka meiltä monilta on hukassa. Kuvittelemme olevamme yksilöitä, mutta oikeasti valintojamme ohjaavat asiat sukupolvien takaa.

Erityisesti kirjassa minut vaikutti aikatasojen vaihtelun kuvaus. Kun ikää kertyy, huomaa tämän ilmiön: näen maisemassa ja ihmisessä yhtäaikaa sen, mitä oli vuosikymmeniä sitten ja mitä on nyt. Kun katsot aikuista lasta, näet samalla vauvan ja taaperon. Ja katukuvassa entisen ja nykyisyyden, yhtä aikaa. Hanna Tuuri näkee laajasti, ja se hämmentää.

Mutta Nora elää omaa elämäänsä. Tarina limittää hienosti perinteen ja tämän päivän, yksilökeskeisyyden ja vuosisatoja vanhan perinteen, jossa henkilöt elävät, tietämättään tai tietäen. Ja sen paineen, jota nuoruuden kokemukset tuovat tähän päivään: nekään eivät ole aina auvoisia, vaikka sukupolvien katsannossa mitättömiä. Silti yhdelle ihmiselle ratkaisevia.

"Totuus on talviaamun valjuudessa, kaikesta turhasta riisutussa; puiden lehdetön paljaus, maa, joka ei odota mitään, elämä, jonka tarkoitus ei ole onnellisuus."

Hieno tarina, vaikka vaativa eikä nopealukuinen: aiheita, teemoja ja aikatasoja on niin paljon. Ja kieli on osin kovin koukeroista, vaikka kaunista suomea. En pidä luontokuvauksista, ja kun kirja alkaa sivunmitan kuvauksella aalloista - mikä metaforana on erittäin osuva - se etäännyttää kaltaistani lukijaa. Sukelsin silti aaltoon, ja suosittelen muillekin. Se kastelee, mutta ei hukuta.

Miten käy Noran, Jimin ja Seamuksen? Noran perhe elää normaalia lapsiperheen elämää, jossa lapset ovat luontevasti läsnä, eivät keskiössä eivätkä sivussa. Jim ei ole sympaattinen, Seamus on arvoituksellinen, mutta osa ketjua. Kukaan henkilöistä ei nouse vahvasti etualalle eikä jännite kasva korkeaksi, sillä aiheita on niin paljon. Tämä ole henkilöromaani, vaan enemmänkin jonkinlainen synteesi jostain tilanteesta, jota kirjailija haluaa kuvata. Ehkä jopa liikaa yhteen kirjaan?

Pidän Hanna Tuuria taitavana ja erittäin lupaavana kirjailijana: kun hän löytää lopullisesti oman tyylinsä ja fokusalueensa, siitä syntyy kultaa. Ehdottomasti enemmän kuin hänen isänsä Antti Tuurin Alkemisti-kirjojen kultakuumeiset henkilöt saivat aikaan.

Hanna Tuuri: Ranta. Otava 2015.

Kenelle: Irlanti-faneille, historian ja nykypäivän yhdistäjille, rauhallisen ja kuvailevan ei-juonivetoisen tekstin ystäville, luontoihmisille.

Muualla: Jonna sanoo Tuurin kuvaavan Irlantia todentuntuisesti ja aistittavasti. Raskassoutuinen ja kompuroiva, sanoo Elegia, vaikka toteaakin Tuurin kirjoitustaidon. Maija ei vakuuttunut, vaikka sanoo kieltä taidokkaaksi ja kauniiksi.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Melkein äiti

Kirjan nimi ja aihe ovat erinomaisia. Ennen kuin tiesin kirjan sisällöstä, mietin, mitä "melkein äiti" tarkoittaa. Ajattelin sen olevan äiti, joka on menettänyt lapsensa syystä tai toisesta tai ei ole lasta saanutkaan, valmiuksista huolimatta. Tai ehkä kyse on adoptiosta? Leena Paasio kuitenkin yllätti myönteisesti: hän kertoo tilanteesta, jossa naisesta tulee kasvattaja lapselle, joka ei ole omatekemä eikä oma valinta. Vaan lapsi tulee miehen myötä. Uusperheen äidistä.

Esikoiskirjailija Paasio on saanut lentävän lähdön: näkyvyyttä medioissa, somesta puhumattakaan. Tosin mediaa tuntuu enemmän kiinnostavan aihe kuin kirja kirjana. Onhan aihe mitä terävin, ajankohtaisin ja myös minulle henkilökohtaisesti osuvin. Uusvanhemmuudesta ei kirjoissa juuri kerrota, ainakaan uusvanhemman näkökulmasta, vaikka aihe koskettaa suurinta osaa nykyaikuisia, kuten Paasio huomauttaa. Olen varma, että sinäkin tunnet monta melkein äitiä. Erittäin hyvä syy kirjan kirjoittamiseen.

Ei ole opasta eikä testiä, jolla testattaisiin sopivuus vanhemmaksi. Ja vielä vähemmän uusvanhemman tutkintoa. Mitkä ovat rajani? Voinko komentaa lasta pesemään hampaat, vai annanko olla? Otanko kantaa koulukysymyksiin, seurusteluasioihin, harrastuksiin, siihen, ostetaanko hömppävaate vai käytännöllisempi - ja miten sen teen niin, ettei toinen osapuoli koe sitä reviirilleen tunkeutumiseksi? Kuitenkin teen eväät kouluretkelle, katson Muumit ja leikin leikkipuistossa (vaikka inhoan sitä), maksan hammaslääkärilaskun, myöhemmin kuuntelen itkut ja ilot, kun se poika teki sitä tai tätä. Ja kiinnostaako minua, Punavuoressa ja Kalliossa nuoruuteni viettänyttä, katsoa Muumeja. Milloin, kuka ja miksi valitsee sen, mikä kiinnostaa? Asiat täytyy oppia käytännön kautta, ja siinä kiitän syvään kumartaen Paasiota, joka tuo arkea näkyväksi.

Kirjan uusperheen äiti Anu yrittää kovasti. Hänellä on ihana, tukea tarjoava mies ja miehen tytär, Siiri, edellisestä avioliitosta. Mutta erovanhemman kohtaaminen on rankkaa eikä suju ongelmitta, kun Siiri vaihtelee kotia isän luota äidille. On kateutta, mustasukkaisuutta ja keljuilua. Tunnistan detaljit vaatteiden ostokiellosta tapaamisaikojen yllättävään vaihteluun. Ja isä on kirjassa ihana, kuten oma mieheni: hän pisti asiat tärkeysjärjestykseen ja opetti suhtautumaan niin, että lapsi kärsii vähiten. Oman edun on jäätävä taka-alalle, kun pienistä lapsista kyse, ja sitä Paasio viisaasti painottaa. Vaikka myönnän, että Anu on paljon minua kypsempi tuona ajankohtana. Olin mustasukkainen - lapselle! - epäilevä ja taitamaton.

Lapsen näkökulmaa ei kerrota. Hyvä niin, koska se on oman kirjansa aihe. Nyt puhutaan hänestä, joka tulee perheeseen "ylimääräisenä". Ja törmäyksistä, joita uusperheessä väkisin tapahtuu, hyvistä aikeista huolimatta. Anu on jopa liioitellun korrekti: hän ei pistä nyrkkiä pöytään, mutta raivaa tilansa omalla tavallaan. Ja pienet lapset: hehän sopeutuvat mihin vain. Uusperheongelmat ovat aina aikuisten luomia.

Mutta itse kirjasta: se on esikoiskirja. Tämä vaikeasti määriteltävä laatusana sisältää jokaiselle eri merkityksiä. Minulle se tarkoittaa pientä hioutumattomuutta ja epätasaisuutta, jonka takia lukija joutuu jännittämään: kestääkö tämä? Jonkin verran ilmiötä myös Paasion kirjassa on havaittavissa, mutta tärkeän ja rohkean aiheen takia lukija antaa paljon myönnytystä. Ja tekstin edetessä myös taipuu sen mukana, sillä se kasvaa samaa tahtia kuin uusäidin ajattelu.

Rehelliset kohtaamiset ovat kirjan parasta antia. Ja moni meistä uusvanhemmista voisi viedä niitä paljon pidemmälle, mutta Paasio pysyy kohteliaan välimatkan päässä, vaikka tulee antaneeksi Anusta suorastaan ärsyttävän kiltin ja hössöttävän kuvan. Miran, Siirin äidin, blogi on herkullinen lisä tarinaan. Äidinkielen palkittuna opena Paasio taitaa kielen ja kokeilee eri taktiikkoja. Hän tuo myös tarinaan koukkuja niin purjehduksen kuin opetuksen asiantuntijoille sekä voimistelijoiden vanhemmille. Lasten harrastuksiin joutuu osallistumaan koko perhe, uusvanhempia myöten.

Miten meille kävi? Taas eksyn ulkokirjallisiin asioihin, sillä aihe tulee liian lähelle. Minä sain miehen mukana perheen ja kaikki sen tuomat ilot ja huolet, ja olen siitä syvästi kiitollinen. Onnistuimme, mutta ei se helposti tapahtunut, vaan vaati paljon kaikilta osapuolilta. Nyt kun lapsi on jo aikuinen, asiaa voi tarkastella välimatkan päästä.

Kirjan myötä toivotan erityisen hyvää äitienpäivää melkein äideille - olemme sen ansainneet - sekä kaikille muillekin äideille. Sekä heille, joilla on tai on ollut äiti tai melkein äiti.

Kenelle: Sanon sen itsestäänselvyyden: uusperheeessä eläville ja vastaavaa suunnitteleville. Bonusäideille ja -lapsille, kun he ovat riittävän vanhoja. Heille, joille ainakaan ei käy näin. Perheistä kiinnostuneille.

Muualla: Toistaiseksi kirja ei ole herättänyt suurta keskustelua tai tunnemyrskyjä. Ydinperhekupla on vahvarakenteinen! Hesari ei kerro kirjasta, vaan uusperheestä. Lumiomena sanoo kirjan toimivan romaanina hyvin, vaikka se paikoitellen tuntuu tekstilajiharjoitukselta. Näppärä kirja, sanoo Ilselän Minna. Kirsinbookclub menee syvemmälle aiheeseen.


Leena Paasio: Melkein äiti. Kosmos 2015.
Kustantajan lukukappale.


torstai 7. toukokuuta 2015

Matkamusiikkia

Iisa asuu Turussa, ja hänen miesystävänsä insinööri-Esko on matkatöissä raksa-alalla Kuopiossa siltaurakassa (mahtoiko kyseessä olla Kallan siltojen työ). Turun torilla Iisa törmää yllättäen Aimoon, Eskon 88-vuotiaaseen isään, joka on päättänyt lähteä käymään vielä ennen kuolemaansa kotikonnuillaan Savossa.

"- Minä tarvitsen jonkun ajamaan minut Savoon kuolemaan. Kuka hullu huru-ukko sitä haluaa kuolla tämmöisessä paikassa jossa sairaalassakin joutuu kuulemaan sitä mongerrusta. Ei oo rumempaa asiaa maailmassa. Sitä minä en halua kuulla kun minä kuolen. - Turun murretta? - Minä haluan kuulla tuulta ja lintujen laulua."

Iisa suostuu kuskiksi, ja alkaa matka halki Suomen. Aimon muisti pätkii pahasti, ja Iisalla on huolehtimista, mutta hän heittäytyy täysillä mukaan. Hänellä on omat ongelmansa, joista karkumatka antaa mukavasti hengähdystaukoa. Suhde Eskoon, tekemättä jäänyt lapsi - Iisa on jo yli nelikymppinen - tympivä työ, niitä "tavallisia". Eikä autokaan kulje kuin maksimissaan yhdeksääkymppiä alkamatta täristä.

"- Mihinkä me mennään? - Kohti kuolemaa ja auringonnousua. - Missä ne on? - Juvalle päin."

Matkantekoa seuraa hirvi. Kuinka suomalaista, kuinka tuttua pitkien matkojen ajajille. Tämä hirvi kommentoi matkaa ja olemistaan muutenkin, seurailee ihmisiä ja näiden tekemisiä. Paikat vaihtuvat Turusta Tampereeseen, siitä Juvalle. Mutta reissu ei lopu sinne, vaan jatkuu kohti pohjoista. Tuurin kyläkaupan kautta ajetaan Kemiä kohti ja vielä ylöspäin, sillä Aimon mukaan

"- Lapissa on taivas korkeella."

Puikkosen kieli on raikasta ja pirskahtelevaa. Kuten usein teatteriammattilaisten kirjoittamissa kirjoissa, tarina on selkeän näytösmäinen. Juoni jää sivuseikaksi kunkin hahmon pohdintojen keskellä. Vanhuuden tunnot Puikkonen kuvaa Aimon kautta oivaltavasti, mutta Iisan ajatuksiin en pääse käsiksi. Tarkemmin sanoen, en ymmärrä häntä yhtään. Miksei hän kerro Eskolle, mitä toivoo? Miksei edes sitä, että hän on tämän isän kanssa reissussa? Ärsyttävä tyyppi, joka tekee asioista monimutkaisia, vaikka saa paljon anteeksi Aimosta huolehtimisellaan. Esko ei ole sen uskottavampi miehenä, joka tekee kummallisia äkillisiä päätöksiä. Sopivat hyvin toisilleen.

Persoonallisen kielen lisäksi kirja tarjoaa huumoria välähdyksinä, vaikka kuolemaa kohti kuljetaan. Mukana on myös Iisan perhettä ja sukua, mutta Aimoa lukuunottamatta henkilöt - tai pitänee sanoa hahmot, muistetaan myös hirvi - ovat epäuskottavia. Tarina tavoittelee maagista outoutta, mutta kummaa ei ole riittävästi vinksauttamaan kirjaa reilusti vaikka Meri Kuusiston Amerikkalaisen tapaan omille herkullisille raiteilleen. Tulos jää jotenkin vaillinaiseksi, eikä ihan selviä, mikä kirjan pointti on. Tai en vain tajunnut. Ehkä pointti matkassa on vain - matkanteko.

Muualla: Hengityskeinussa tajuttiin. Kiiltomato.net sanoo kirjan jättävän paljon lukijan tulkinna varaan.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia. WSOY 2013.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Toisin - minun Asperger-elämäni

Paula Tilli on nuori nainen, joka on koko ikänsä saanut kuulla olevansa erilainen. Yleensä laiska ja saamaton, sillä tytön on ollut vaikea selviytyä asioista, jotka valtaosalle ovat helppoja, kun omista tavaroistaan huolehtimisesta, musiikin kuuntelusta tai elokuvan katselusta.

Toisaalta hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo kolmivuotiaana, ja edelleen oppii uuden kielen muutamassa kuukaudessa, sillä kielioppi on hänen intohimonsa tai Asperger-termeillä sanoen erityiskiinnostuskohteensa.

Asperger-syndrooma on oireyhtymä, jonka yksi tunnusmerkki ovat nimenomaan erittäin voimakkaat mutta rajalliset kiinnostuksen kohteet. Lisäksi tila aiheuttaa muun muassa sosiaaliseen käyttäytymiseen erityisiä piirteitä, joita voivat olla muun muassa kirjaimellisuus, elekielen ja sen tunnistamisen puute ja aistiyliherkkyys. Oireyhtymän synnyn syytä ei tunneta, mutta se voidaan diagnosoida mm. hermoston toimintaa ja hormonipituisuuksia tutkimalla. Pahimmillaan oireisto estää koulunkäynnin, työskentelyn ja onnellisen elämän, jos henkilön erityispiirteitä ei huomioida; parhaimmillaan se tekee henkilöstä erinomaisen asiantuntijan, joka pärjää mainiosti. Asperger-henkilöt ovat usein huippulahjakkaita kiinnostusalueillaan.

Sen kummemmin psyykkisestä tai fyysisestäkään sairaudesta siis ei ole kysymys. Tilli kertoo kirjassa oman tarinansa, Asperger-henkilön tapaan erittäin perusteellisesti ja asiallisesti. Yksi hänen kolmesta erityiskiinnostusalueestaan on nimittäin terveys. Lapsena hän vielä pärjäsi hyvin kotona - äiti ymmärsi tytön erityispiirteet - mutta koulu, opiskelu ja työelämän aloitus olivat melkoista kidutusta. Kun on erilainen, aina kiusataan, ja Tillin erilaisuus näkyi.

Myös Asperger-henkilöt eroavat toisistaan; Tilli on sosiaalista ja puheliasta lajia. Silti kanssakäymisessä on ollut opettelemista: jos hänelle sanottiin tapaamisajaksi kello neljä, hän alunperin ymmärsi sen sekunnilleen ja ihmetteli suuresti niitä, jotka myöhästyivät puoli minuuttia. Nyttemmin hän on oppinut, että usein ihmiset tarkoittavat kellonajoilla tai muilla määreillä "noin"-lukua, että vauvan kuvaa esittelevälle kehutaan aina vauvan ulkonäköä, lahjoista kiitetään vaikkeivat ne miellyttäisi eikä aina kannata kertoa oikeasti, mitä kuuluu vastauksena mitä kuuluu -kysymykseen. On myös hyvä joskus kysyä muilta ihmisiltä heidän asioistaan, vaikkeivat ne kiinnostaisi pätkääkään.

Mutta nämä kaikki "itsestäänselvyydet" hän on joutunut opettelemaan erikseen. Kuulostaa todella työläältä, joten laiskasta ollaan kaukana. Rohkea nuori nainen halusi kertoa oman tarinansa toisia Asperger-henkilöitä auttaakseen ja rohkaistaakseen sekä tietoa jakaakseen. Ja tietoa alunperin suomalainen, sittemmin ruotsalaistunut Tilli tarjoaa runsaasti, hyvin ymmärrettävässä ja konkreettisessa muodossa, joten uskon kirjan täyttävän tehtävänsä.

Itseäni mietitytti eniten tuo erilaisuuden hyväksyminen; miten sinnikkäästi haluamme tunkea kaikki samaan muottiin. Lapsen käsketään "olla reipas", pelata pallopelejä ja askarrella, vaikka tämä vihaisi niitä tai ei kertakaikkiaan pystyisi. Aikuisen oletetaan matkoilla tai kyläillessä nauttivan paikallisia ruokia, vaikka hän on juuri sitä välttääkseen tuonut omat ruuat mukanaan. Pukeutuminen, kodinhoito, tuhat muuta asiaa, jotka "pitää" tehdä tietyllä tavalla, vaikka todellisuudessa ne ovat vain normeja oman päämme sisällä. Sieltä löytyy kaikenlaista kummaa, ihan meiltä jokaiselta. Siitä muistuttaminen on kirjan suuri anti.

Kenelle: Ihmisten erilaisuutta ihmetteleville, tietoa hakeville, neurologisista ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Mai kuvaa kirjaa valaisevaksi. Norkun mukaan se tuntuu ennen kaikkea aidolta.

Paula Tilli: Toisin - minun Asperger-elämäni. Finn Lectura 2013.

Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta.