tiistai 30. kesäkuuta 2015

Käärmeitten kesä ja kirja-arvonta!

Karl Axel Björk jatkaa sinnikkäästi rikostutkimusharrastustaan, vaikka on virassa sisäasiainministeriössä ministeri Ritavuoren alaisena. Björk on herrasmies, jonka yleistiedot ovat moninaiset, ja perheettömänä eikä aivan varattomana hänellä on vapaus käyttää aikaansa tärkeiksi katsomiinsa asioihin, kuten murhien selvittelyyn.

Tapahtumapaikka on 1920-luvun alun Helsinki, mikä tekee aiheesta minulle vastustamattoman, dekkarijuoni ei niinkään. Miten hauskaa on kulkea tuttuja katuja Björkin seurassa ja tutustua ajan paikkoihin ja nimistöön. Kiintoisin tieto oli se, että entinen kotikatuni Jääkärinkatu on alunperin ollut nimeltään Metsästäjäkatu! Kävin asiaa oikein tutkimassa, missäpä muualla kuin kirjastossa: Rikun kirjaston tietopalvelussa, sillä heillä on laajin tietämäni Helsinki-kokoelma. Avuliaan henkilöstön avulla, kiitos sinne, selvisi, että nykymuoto otettiin käyttöön 1928. Se perustuu hoodeilla joskus sijainneeneen Jägersdorffin vuokra-alueeseen. Ja netti kertoo lisää: "Jääkäri on kevyen jalkaväkiyksikön sotilas. Termi on peräisin saksan kielen sanasta jäger, joka tarkoittaa metsästäjää." Syy kadun nimen vaihdolle ei selvinnyt.

Käärmeitten kesä viittaa moneen roistoon ja suoranaiseen pesään, jonka löytämiseksi Björk näkee paljon vaivaa, palkkaa jopa apulaisen, hyvin nuoren ja nokkelan kengänkiillottajan, herra Valkaman. Monenlaista rikosta varkauksista surmiin ehtii tapahtua, ennen kuin tapahtumiin saadaan tolkkua. Mukana ovat tiiviisti tuona aikana kukoistaneet salakuljettajat ja trokarit sekä erikoiset henkiset ja hengelliset kultit, jotka harrastavat muun muassa rotumystiikkaa ja tajunnan laajentamista erilaisin keinoin. Myös poliittiset tuulet puhaltavat vinhasti, suojeluskunnat aiheuttavat päänvaivaa viralliselle vallalle ja vakoilutoiminta kukoistaa niin Venäjän kuin länsivaltojenkin toimesta. (Nyt tiedän senkin, mistä Bond-leffojen nimi M on peräisin ja kuka oli Bondin esikuva oikeassa elämässä.)

Eikä kirjaa ilman rakkaustarinaa: poikamies Björk viehättää naisia, mutta hän ei oikein osaa päättää. Kunnes iskee rakkaus, tai ainakin intohimo, joka vie jalat alta. Tyyliltään vanhahtava teksti on viehättävää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa. Henkilöt eivät ole moniulotteisia, mutta kaikkineen kirja on kelpo paketti, vaikka hieman, no, liiankin dekkarimainen ja opettavainen minun makuuni ryhtyessään listaamaan pitkästi vaikkapa myrkkykasveja ja niiden vaikutuksia, mutta sarja on ehdottomasti parasta Hämeen-Anttilaa pitkiin aikoihin ja sopii hyvin kesälukemistoon.

Kenelle: Helsinkiä rakastaville, historiafaneille, dekkareita ahmivalle, kirjahyllynsä ulkonäköön panostaville. Kirjat ovat kauniita esineitä, nekin vanhahtavaan tyyliin: niissä on jopa lukunauha ja sisäkansissa Helsingin kartta 1920-luvulta. Lisäksi lopussa on henkilöluettelo, kadun- ja paikannimien luettelot sekä taustatietoa vakoilusta ja rotuopeista. En oikein tiedä, pitäisikö nämä laittaa romaani- vai historiahyllyyn?

Muualla: Kaisa-Reetta on koukussa ja kuvaa tarkemmin kirjan mielikuvitusta kutkuttelevaa aikakautta. 

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä. Otava 2015. Päällys: Timo Mänttäri

Kesän kunniaksi arvon kommentin lähettäjien kesken sekä sarjan aiemman kirjan Yön sydän on jäätä että tämänvuotisen Käärmeitten kesän pakettina, josta kiitos kustantajalle! Osallistu kommentoimalla tätä postausta viimeistään 5.7. Voittaja julkistetaan Eino Leinon päivänä. Myrkytöntä kesänjatkoa!






perjantai 26. kesäkuuta 2015

Lukumaratonilla (valmis postaus)

Lukumaraton on kestävyyslaji, sanoo Hyllytonttu. Nyt on meneillään jo viides blogistanian maraton, ja minä osallistun ensimmäistä kertaa.

Tavoite on lukea vuorokauden verran niin paljon kuin sielu sietää ja raportoida tuloksista (sivumäärästä) blogissa. Ynnä seurailla kanssamaratoonaajia, miten homma kulkee. Ihanan pöllö idea, kuten kirjahulluilla aina!

Aloitin maratoonauksen pe 26.6. klo 14. Lapsenlapset ruokittu ja kotiinsa lähetetty. Tankkaus hoidettu. Vaatteet ja astiat koneissaan peseytymässä. Kirjapino kasattu. Jotkut lukevat mahdollisimman monta kirjaa, ohuita, toiset taas panostavat tiiliskiviin, sivumäärää syntyy molemmista. Minulla on sellainen välivaihtoehto, ihan normikokoisia kirjoja. Katsotaan mitä näistä irtoaa! Jännittävää! Ja heti huomaan aloittelijan virheen: jos aika ja sivumäärä pitää optimoida, miksen ottanut kuvaa kirjapinosta ennen aloitusta, nyt tuhraantuu siihenkin vähän aikaa.

26.6. klo 14


Kirjan kanssa mukavasti sängylle. Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015, suomennos Sanna Manninen) vaikuttaa niin hauskalta, että varmaan sujahtaa nopeasti. Ester ei vain näytä oppivan! Taas hän on rakastunut naimisissa olevaan mieheen!

"Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivän todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta."

Olof Sten on näyttelijä - Ester on heikkona taiteilijoihin - ja aika outo tyyppi. Toisaalta antaa toivoa, toisaalta pakenee. Ester puolestaan ei lainkaan salaa tarkoitusperiään. Hän haluaa tuon miehen omakseen ja on ilmoittanut sen tälle useaan kertaan.


26.6. klo 15.40


Herään. Mitä hittoa - olen nukkunut lukuajasta toista tuntia! Ei ihan paras aloitus. Toisaalta nyt ehkä jaksan lukea pidempään illalla. Mitäs Ester nyt puuhaa? Ei näytä menevän hyvin:

"Fyysisen kosketuksen puute tuntui pahimmalta silloin, kun se oli ollut lähellä mutta saavuttamaton."

Nyt puurran kirjan loppuun, jotta tiedän, miten tämä ratkeaa. Aavistelen ratkaisua jo. Yllätä minut, Ester!

(postaus jatkuu vuorokauden mittaan)

26.6. klo 20.00


Ester yllätti! Mainio, hauska ja ajatuksia herättävä kirja. Älyllistä romanttista viihdettä (sanooko joku, että nämä adjektiivit kumoavat toisensa? En kuule.). Kirja on täynnä sanallista analysointia ja vatulointia miehen ja naisen välisestä suhteesta. Eroamista ja yhdistymistä, riippuvuutta ja itsenäisyyttä. Ja kenen vika oikeastaan on, kun mies pettää vaimoaan - naisen? Vaimon tai sen toisen?

"Kellon lyödessä kaksitoista savukerasia heitettiin roskakoriin, mutta seuraavana päivän se kaivettiin taas esiin, ja se tuntui yhtä ihanalta kuin pois heittäminen."

"Ihmistä ei rakasteta koska hänellä on hieno luonne eikä häntä yleensä vihata koska hän on ilkeä."

Kenelle: Suhdeasioita pohtiville ja niistä paljon keskusteleville. Pettäjille ja petetyille. Fiksua viihdettä kaipaaville.

Keksin äsken, ettei maratonilla ole tietääkseni sääntöä, jonka mukaan pitäisi lukea kokonaisia kirjoja. Voin siis lukea loppuun Svante Pääbon Neandertalilaisen (Art House 2015, suomennos Veli-Pekka Ketola), josta lukematta oli vain vajaat 50 sivua. Ja luinkin. Kyseessä on tietokirja muinaisen DNA:n tutkimisesta, jonka tulokset ovat hämmästyttävät. Vaikken itse tutkimuksesta paljon tajua, pääjuonesta kyllä. Tästä teen oman postauksen maratonin jälkeen, sillä sen se ansaitsee. Huikea matka ihmiskunnan alkuhämäriin tai oikeammin kauas sen taakse.

Mitä nyt lukisin? Liepeen mukaan "kohtalokkaista rakkauksista" kertova ja siten Esterin tarinaan hyvin sopiva Anne Leinosen Pienen rasian jumala (Atena 2015) on pinossa seuraava. Katsotaanpa. Palaan tähän kohta.

26.6. klo 22.15 


Yllätyksekseni kirja nivoutuu paremmin Neandertalilaiseen kuin Anderssonin kirjaan: ollaan jossain muussa ajassa, tässä tosin tulevaisuudessa; puhutaan genetiikasta, kehityksestä ja historiasta. Kuten ajasta, jolloin planeettojen magneettiset navat vaihtoivat paikkaa. Konetaivaasta, jossa sielu "on olemassa vain informaatiovirtana, synapsien jälkikaikuna."

"Me polveuduimme suoraan autuaista, ja siksi pystyimme keskustelemaan heidän kanssaan."

Nahat on karmiva ja symbolinen tarina nahanluomisesta - minä näin sen pitkälti poliittisena tai yhteiskunnallisena, mutta sen voi tulkita monin tavoin, myös henkilökohtaisesti. Sanojen mahti vie toiselle planeetalle, Tilastollisesti syyllinen on herkullinen dystopia tilastotieteestä, tai ehkä sittenkin ihmisen psyykestä?

Jumalia on milloin rasiassa, milloin reservaatissa. Mutta jos "kaikissa on jumala", onko kaikissa myös riivaaja? Mielikuvituksellaan lukijan ällistyttävä novellikokoelma, joka yhdistää vanhaa ja uutta, kauniilla ja täyteläisellä kielellä ja viisaalla näkemyksellä. Spefin ystäville, kummallisuuksia kestäville, outoon paikkaan ilolla hyppääville.

Mitä seuraavaksi? Helppoa luettavaa, kiitos, Leinonen oli raskaanpuoleinen. Jo Nesbø on yksi kiitetyimpia dekkaristeja, joka on arvioiden myötä alkanut kiinnostaa. Asiantuntevat suosittelivat aloittamaan Harry Hole -sarjan alusta, Lepakkomiehestä. Siihen siis! (Jatkuu.)

26.6. klo 23.45


Lepakkomies (Like 2001, suomennos Outi Menna) on viihdyttävä ja vauhdikas niin, ettei nukuta. En kyllä oikeasti olisi halunnut tietää näin paljon australialaisesta nyrkkeilystä, mutta on kirjassa paljon muutakin. Norjalainen tyttö on raiskattu ja kuristettu Australiassa, ja siksi norjalainen poliisi Harry Hole joutuu virka-asioissa matkustamaan paikan päälle. Ajankohtaista - meillä raiskaus on juuri määritelty light-rikokseksi, ehkä siisti ja vereton kuristaminen kuuluisi samaan sarjaan?

Oikeasti halusin tietää, mistä Nesbøn suosio kumpuaa; niin monet ovat sitä suositelleet. Vaivatonta luettavaa, ja karmeasta aiheestaan huolimatta myös välillä nauraa hörähdyttävää. Kuten viihteen pitääkin. Olen sivulla 135. Ei mitään aavistusta tai edes arvailua vielä, kuka on syyllinen. (Jatkuu)

27.6. klo 1.57


Kierrokset kovenevat! Harry Hole on oikea valinta yölukemiseksi. En malta nukkua, ennen kuin näen, miten kaverin käy. Sujuvaa ja riittävän paljon täkyjä heittelevä tarina. Vaikka ei minusta puhdasta dekkarifania silti tule, jotain kuitenkin puuttuu, kaikesta runsaudesta huolimatta. Se perimmäinen kokemus ja kosketus? Olen oppinut kaikenlaista Australista, aboriginaaleista sun muusta kovin kaukaa omaa elämää liippaavasta, jännityksen lisäksi. Taitavasti tehtyä tekstiä, uskon sen olevan monenlaiselle lukijalle sopivaa, koukuttavaa eikä liian vaativaa, mutta antaa silti täkyineen tunteen siitä, ettei tässä ihan höttöä lueta.

Harry seuraa johtolankoja - varoitus K18! - huorakadulle. Yönkähmässä mieleen tulee kaikenlaista, kuten tästä ensimmäinen reissuni Frankfurtin kirjamessuille. Varaamamme hotellin sijainti oli loistava, aseman vieressä, hinta kummallisen edullinen. Bisnesmatkustajille mainostettu hotelli oli täsmällisen siisti, huoneet kunnossa, Frankfurter Allgemainet ja muut sanomalehdet moitteettomassa pinossa vieraiden luettaviksi. Vastaanotto oli ystävällinen mutta tiukan tarkasteleva, mikä toi luottavaisen tunteen. Tänne ei asiattomia pääse! Kunnes tajusimme. Ilmeisesti läheinen rakennus on maksetun rakkauden majatalo. Naisjoukko ulkopuolella odotteli "vieraita", mutta käyttäytyi hiljaisesti ja kohteliaasti aina, kun heidät ohitimme ja tervehdimme toisiamme vähäeleisesti. Hiukan hämmentävää suomalaiselle! Mutta turvallista, sillä katua valvottiin tarkasti, ja vaikutti sitä, että paikalla vallitsevat erityisen selkeät säännöt, saksalaisella täsmällisyydellä. Luulen, että saimme majoittua tavallistakin turvallisemmassa ja valvotummassa ympäristössä naapureidemme ansiosta. Hotellimme selvästi tunnettiin, eikä asukkaita häiritty mitenkään.

Mutta jatkan Harryn kanssa vielä hetken; hänellä on nyt isompia ongelmia kuin epämääräiset kuulusteltavat ja lain hämärillä rajoilla kulkevat tyypit. Satakunta sivua vielä, ja sitten vaihdan uuteen kirjaan.

27.6. klo 10.30


Aamu alkoi myöhään, mutta Lepakkomies on jo vaihdettu aivan päinvastaiseen teokseen: fiktiosta faktaan tai ainakin omaelämäkerrallisuuteen, maailmalta Suomeen, ylenpalttisesta viihdemäjäyksestä harkitun tarkkaan realismiin Valkoiseen Toytaan, joka vei vaimoni, Joni Skiftesvikin kertomana. Sairaalaan! Ei siis pois miehen luota ja suhteesta, kuten nimi antaa olettaa. Sairaalassa tulee mieleen monenlaista tarinaa elämän varrelta, kun elossaolo on uhattuna. (jatkuu)


27.6. klo 14.10


Vuorokausi täynnä! Joni Skiftesvikin kirja Valkoinen Toyta vei vaimoni (WSOY 2014) loppui juuri ja on antoisa tuttavuus, aitoudessaan koskettava ja "täysi" kirja tulvillaan tunnelmia ja tarinoita. Ja mielenkiintoista tietoakin, kuten lehtimaailman kuviot niiltä ajoilta, kun kirjoittaja vielä teki alalla töitä. Tai detalji, että Skiftesvik on jossain vaiheessa tuottanut Jerry Cottoneita suomeksi! Päätöksestä ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi oli myös kiintoisaa lukea. Merellisyys on vahva, kuten kuulemma muissakin kirjailijan teoksissa. Muualla teoksesta on kirjoittanut mm. Kirsi, jolla lisää linkkejä.

Maratonin saldo: neljä kokonaista kirjaa ja yhdestä jämät, yhteensä sivuja 331 + 228 + 246 + 489 + 48 = 1342 sivua. Aika paljon, enkä edes kovin intensiivisesti saanut uppouduttua lukemiseen. Kunkin kirjan sisällä kyllä, mutta alku- ja loppupuolet lukemisista olivat jotenkin rauhattomia, ilmeisesti maratonpaineen ja kellonvilkuilun takia. En oikein pitänyt tästä, paremmin pystyn keskittymään ihan "luomuna". Samoin hyvät unenlahjani tuppasivat hieman haittaamaan; välillä luin parvekkeella, etten taas nukahtaisi. Vaikka hauskaa tämä raportointi on ollut! (Ja lukeminen tietysti aina.) Ja nyt on kokeiltu tätäkin urheilulajia ja pääsen tutkailemaan, miten muilla on mennyt.


 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hyllytontun blogissa listaus lukumaratoonaavista kirjablogeista, joissa tunnelmia lisää. #lukumaraton




torstai 25. kesäkuuta 2015

Tyttö ja rotta

Ja samaan hintaan myös Jari Järvelän aiempi, Tyttö ja pommi. Sillä luin kirjat putkeen, Dekkariviikon innoittamana, vaikken siihen mukaan ehtinytkään. Ei huononna kirjoja, lukemisen ajankohta. Eikä kirjan kotimaa.

Monet lukijat sanovat, etteivät lue kotimaista. Ilmeisesti kuvitellen, että ulkomainen on aina parempaa. Niin old-school. No, ulkomaisia kirjoittajia on tietysti paljon enemmän kuin kotimaisia, joten joukkoon mahtuu myös enemmän helmiä. Meillä on kuitenkin timantteja niin paljon kuin jaksamme lukea, eivätkä kansalliset ominaispiirteet enää ole kielteinen asia, vaan päinvastoin: paikallinen, läheinen ja luomu! Miksi se kirjoissa olisi huono juttu?

Tuo edellinen on yleiskommentti eikä koske Jari Järvelää: hän voisi hyvin olla mikä-tahansa-eurooppalainen ja erittäin laadukasta kirjoittajatasoa missä tahansa. Paitsi kirjoittamisen taitonsa noin yleensä, tässä myös aiheensa puolesta: dekkarit nuorista, joka elävät graffitien maailmassa, voisivat tapahtua missä vain Euroopassa. Näen Berliinissä asuvassa Metrossa kaikuja Millenniumin Lisbeth Salanderista, ulkoisesti vaatimattomampana ja hieman - mutta vain hieman - väkivallattomampana  ja vaatimattomampana versiona. Nyt ei puhuta pelkästään eloonjäämisestä, vaan sen ehdoista; siitä, mistä kaikki alkaa. Syvemmältä rajumpaa, vaikkei niin näyttävän räväkkää. Jos Millenniumiin verrataan. Ehkä se juuri on sitä suomalaisuutta?

Metro on tyttö, joka elää hetki kerrallaan, säilyy tunti tunnilta hengissä. Hänen elämänsä on pelkkää selviytymistä, ja ainoat ilonhetket sen lisäksi ovat aniharvat ja hatarat ihmissuhteet, yhteisön ja yhteisen aatteen, graffitien teon, tuomat jännitykset ja ylpeys omien töiden onnistumisesta. Tarinassa on dystopiamaisia piirteitä: lahoavat talot, atomienergialla tapettu kaupunki, hengensäilyttämisen hegemonia. Vaikka Metro taistelee vain perusarvojen puolesta: Olemisen. Näkyväksi tulemisen. Sydäntä särkee Metron ja hänen kavereidensa puolesta.

Järvelä on perehtynyt kunnioitettavan huolella aiheeseensa, kuten ammattilaisen kuuluu. Hänen kynänsä lentää hengästyttävästi ja henkilöt elävät, kunnes kuolevat. Järvelän kirjoitustapa on omanlaisensa; se on irtonaista ja näennäisen keveää, mutta ei tippaakaan löysää, vaan tarkasti zuumaavaa. Kirjoittajan puolesta ei lukijan tarvitse huolehtia, hän hoitaa hommansa - katsokaa vaikka Särkyvää - mutta graffitiaihe rassaa. Kuvittelen ymmärtäväni ilmiön synnyn: miten huumaavaa on tehdä jotain epähyväksyttävää ja kiellettyä, täysin omaa, jota muut eivät tajua. Mikä yhteisöllisyyden ja irrallisen vapauden tunne! Ja kenestä ei olisi hienoa, kun ankeita asemanseutuja tai rakennustyömaan aitoja maalataan. Mutta juuri tuo sotii aatteen perimmäistä ajatusta vastaan: yleisesti hyväksytty ei voi olla hyvää. Sillä todella hyvän täytyy ärsyttää, saada miettimään, rikkoa rajoja ja perinteisiä ajatusrakennelmia eikä rajautua virallisesti luvalliseen.

En tiedä, onko näin todellisuudessa. Suhtaudun ristiriitaisesti graffititaiteeseen. On kaikki edellä mainittu, ilmaisunvapaus jne. fraaseja. Mutten ymmärrä yhtään siinä vaiheessa, kun maksan talonseinän siivouslaskua. Koska se suttuinen maalaus ei ole sitä, mitä haluan katsoa joka päivä. Ehkä haluan sulkea silmäni todellisuudelta, mutta päällimmäisin tunne on sääli.

Miksi helvetissä näillä nuorilla ei ole muuta kanavaa tehdä itseään näkyviksi? Tämä on minusta kynnyskysymys. Ja vertautuu niin moneen turhaan ja hajottavaan ilmiöön. Miksi pitää keksiä "jotain muuta", miksei meillä ole tarjota mallia, jossa voi elää turvallisesti, sellaisena kuin on? Jotenkin vahingoitettuja nämä nuoret ovat, pahasti. Siis nyt puhun taas kirjasta, ehkä myös osasta lähiömme nuoria. Kyse on isommasta asiasta kuin tasoltaan epätasaisten seinäkuvien maalaamisesta. Tai ehkä vain siitä, että olen kirjalle väärää kohderyhmää.

Dekkarina kirja toimii tehokkaasti. Jännitän mukana, tapahtumat vyöryvät vauhdilla kuin action-leffassa. Eivätkä hahmot silti tule liian lähelle: tapahtumat ovat tärkeämmät kuin ihmiset. Jari, pyydän anteeksi, että jumituin tätimäisesti yhteen aiheeseen. (Mutta hetkinen, minähän olen täti!) Monet muut pystyvät paremmin lukemaan kirjat sellaisenaan, kuten:

Muualla: Kirsi sai vahvan kipinän. Järvelän hahmot ovat moninaisia ja kiinnostavia inhimillisine tunteineen, sanoo Kirjakaapin kummitus. Elinaa puistatti, ja hän tarjoaa paljon linkkejä. Ja lue ihmeessä Mintun postaus! Koska sehän se käski mun lukea. Ja toinen loistava blogikirjoittaja Tuijata lainasi kirjan. Kiitos teille! Mutta en voi välttää hytinää, että Jari Järvelä loistaa vielä kirkkaammin muualla. Hänessä on niin paljon taitoa, paneutumista ja sisua, että dekkarisarja - vaikka kuinka hyvin tehty - ei ehkä ihan riitä. Jää nähtäväksi.

Kenelle: Ennakkoluulottomalle nykydekkarin lukijalle. Nuorten maailmaa ymmärtämään pyrkiville. Suomalaisen kirjoitustaidon tasosta huolestuneille.


Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Tyttö ja rotta. Crime Time 2014 ja 2015.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kivinen enkeli

Ritva Sarkola on pitkän linjan tekstintekijä; toimittaja ja kirjailija, joka on julkaissut julmetun määrän lehtijuttuja ja lähemmäs kolmisenkymmentä kirjaa. Niistä valtaosa on dekkareita, joista kymmenkunta on kirjoitettu Tuula Sariolan nimellä - se kuuluisa skandaali, jonka myötä mekin saimme utua suuren maailman rikoskäytännöistä. Vaikkei itse tarina tainnut lopulta olla kovin hohdokas.

Myös tuo tapahtuma sisältyy Sarkolan elämäkertaan, joka on kirjoitettu fiktion muotoon. Henkilöillä on eri nimet kuin todellisuudessa, mikä jättää aukkoa mielikuvitukselle: mikä on totta ja mikä ei? Ihmisen, joka on kirjoittanut ikänsä toisten tekemisistä, on varmaan helpompaa kirjoittaa näin etäännyttämällä kuin minä-muodossa. Ymmärrän ratkaisun hyvin, vaikka se vähän pakoileva onkin. Tekijänoikeusasiat ja muut lupakysymykset tulevat helposti vastaan, kun tunnetuista ihmisistä puhutaan.

Kyllikki ja Isto ovat pariskunta, jonka mies viheltää kapakoissa siinä missä rouva hoitaa kotona lapsia. Myös Kyllikin isä ja isoisä ovat olleet juoppoja, joten ympäristö on tuttu vaikkei toivottu. Se tavallinen tarina. Mutta erikoista on se, että miljoonapainoksia myynyt dekkarikirjailija Martti Saartola on ottanut Kyllikin luottoystäväkseen ja esittelee tälle kuvankauniin uuden vaimonsa, Marjatan. Naisista tulee sydänystäviä, joiden ajanviettoon alkoholi kuuluu tiiviiisti.

Voit vaihtaa todelliset nimet keksittyjen paikalle - Ritva Sarkolan miehineen, Mauri Sariolan ja vaimonsa Tuulan - eikä tarina siitä muutu. Kirja on kuvaus elämästä ja ystävyydestä mutta myös pieleen menemisestä, vaikkei loppumetrejä kommentoida. Pääsivätkö Kyllikki ja Marjatta sopuun toistensa, itsensä ja viinan kanssa? Ajankuva on vahva; Helsingin ravintolat ja 1970-luvun tavat, joista itsekin jotain muistan, vaikken vielä ravintolaikäinen ollutkaan. Median toiminta tuona aikana, kirjankustantamoista puhumattakaan! Sarkolan, anteeksi, Kyllikin, elämäntarina ei ole helpoimmasta päästä, kivinen se on ollut, kuten kirjan nimi vihjaa.

Sarkola on näppärä ja tuottelias kirjoittaja, jolla edelleen on työn alla parikin kirjaa vuodessa. Hänen kirjojaan lukiessa tuntuu kuin katselisi mustavalkoista elokuvaa, Palmun (tai Susikosken?) tyyliin. Poliisityö on leppoisaa mutta oivaltavaa, rikokset selkeitä ja paikallisia. Poliisien henkilökohtainen elämä kietoutuu tapahtumiin pohjoismaiseen tapaan, eikä liian monimutkaisia kommervenkkeja tarvitse pohtia. Otantani on kovin pieni, mutta Tuula Sariolan nimissä kirjoitetut kirjat tuntuvat jopa vetävämmiltä kuin Sarkolan omat. En yhtään pidä kolmen pisteen ahkerasta käytöstä, jota Sarkola harrastaa, ilmeisesti jonkinlaisena tunnusmerkkinään. Se antaa tekstille epävarman leiman ja ärsyttää. Tehokeino ei tehoa, kun sitä käyttää koko ajan!

Yhtä kunnollista editointikierrosta vielä kaikki lukemani kirjat kaipaisivat, ja kun ne pilkutkin olisivat paikoillaan, nousisivat tarinat aivan eri luokkaan omassa kategoriassaan. Juonien olen kuullut olevan peräisin todellisista rikostapauksista, ainakin osan. Ja mikäpä siinä, ne ovat uskottavia ja helppoja ymmärtää, vaikkeivat tämän päivän kovan ja äärimmäisen hulluuden leimaavan, väkivaltaisen dekkarilinjauksen mukaisia - onneksi, sillä tätäkin lajia tarvitaan. Kotoista realismia, jos niin voi tässä yhteydessä sanoa. Arvostan sitä, ettei elämäkerrassakaan makeilla liikaa, jos nimeä ei sellaiseksi lasketa. Mutta rankempikin se olisi voinut olla, paljon rankempi, uskon. Paljon on viitteellisyyttä ja häveliäisyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on aina valintoja täynnä. Johdonmukainen suoritus silti.

Mutta kiehtovimman lisämausteen Sarkolan kirjoihin tuo paikallisväri, joka saa bongaamaan tuttuja paikkoja. Kirjailija on mäntyharjulainen, ja viimeksi lukemani dekkari Hirtetty hiljaisuudessa tapahtuu aivan kesämökkimme nurkilla sekä Helsingissä tutuilla kulmilla. Kun ajoimme Etelä-Savossa, etsin kiivaasti kirjassa mainitun huvilan sijaintia; Kuortin jälkeen mutta hyvissä ajoin ennen Mäntymotellia oikealle kääntyvä tienristeys. (Tuo! Eikun tuossa! Mieheni hymyili vinosti: kulta, se on keksitty juttu. En vaivautunut vastaamaan.) Eräässä kirjassa ruumis löytyi taidekeskus Salmelan rannan venevajasta, jossa olen useat kerrat vieraillut! Ja muistattehan jo edesmenneen Antiikkimakasiinin, siellä tapahtuu kummia... Persoonallinen Sarkola on tunnettu hahmo Mäntyharjussa - torikahvilassa saattaa näkyä, kuten niin monet tunnetut nimet - ja on muun muassa kirjoittanut kolumneja paikallislehteen Pitäjänuutisiin.

Näistä syistä Sarkolan kirjoja luetaan edelleen. Mäntyharjun kirjaston mukaan kirjat ovat nyt suositumpia kuin koskaan ja niitä kysytään paljon. Tämä voi olla paikallinen ilmiö, vähän kuten kaupunginosaliikkeet nykyään. Oma koti-/mökkiseutu kiinnostaa kirjallisestikin, ja sehän on hieno juttu.

Kenelle: Vanhan ajan dekkarin ystäville, kotiseutuhenkisille, suomalaista kirjakulttuuria tutkiville, 70- ja 80-luvut muistaville nostalgikoille.

Sarkola: Kivinen enkeli. Myllylahti 2014. Kustantajan lukukappale.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kuin surmaisi satakielen

Kun tuli taannoin moitittua käännöskirjan tasoa, haluan esitellä myös toista laitaa: Kuin surmaisi satakielen on jo lähes kulttikirja, eikä ihme. Luin sen kauan sitten, mutten ymmärtänyt arvostaa riittävästi. Nyt luin uudestaan, ja ymmärrän paremmin.

Eletään 1930-lukua Alabamassa, Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa. Sisällissodasta on vielä lyhyt aika, pörssiromahduksesta vielä lyhyempi. Veteraaneja ja sankarivainajia on useissa perheissä, eivätkä voittaneen pohjoisen ajatukset ole vielä kotiutuneet perinteisille rotusyrjinnän alueille, jotka pakotettiin sodan lopputuloksena osaksi yhtenäistä lakia ja valtiovaltaa.

Atticus on asianajaja, joka kasvattaa yksinhuoltajana kahdeksanvuotiasta Scoutia ja tämän 12-vuotiasta isoveljeä Jemiä. Apunaan hänellä on Calpurnia, musta taloudenhoitaja, jota pidetään perheenjäsenenä. Atticusta arvostetaan, ja perheen olot ovat aikaansa nähden mukavat ja sisäiset välit lämpimät pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Scout kertoo tarinan tytön silmin: kesät ovat loputtomia, kepposet ja kummallisuudet arkipäivää, suunnaton uteliaisuus saa tutkimaan ympäristöä (etenkin erästä naapuritalon salaperäistä asujaimistoa) tarkasti ja isoveli on tärkein maailmassa, vaikka tiukkoja tappeluita käydään. Isä on viisas, tietää kaiken ja opettaa paljon lapsilleen, joista on kasvanut tiedonhaluisia ja nokkelia. Ajan tavan mukaan lasten asema on hieman erilainen kuin nyt: he leikkivät paljon keskenään, omilla teillään. Käytöstavat on hallittava, muita ihmisiä ajateltava. Atticus on selvästi onnistunut monin tavoin ja toimii yllättävän modernina kasvattajana. Myös naapurit ja koko kylä kasvattavat, Calpurniasta tietysti puhumattakaan.

Tyyni elämänmeno häiriytyy, kun Atticus määrätään puolustamaan oikeudessa Tom Robinsonia, jota syytetään kuolemanrangaistukseen johtavasta rikoksesta, valkoisen naisen raiskauksesta. Lapset saavat hämmästyksekseen huomata, etteivät kaikki mukavat kaupunkilaiset olekaan mukavia, kun kyse on eri ihonväristä. (N-sanaa käytetään kirjassa paljon, aivan neutraalissa merkityksessä.)

Jo oikeudenkäyntiin johtava aika herättää kiihkeitä tunteita ja väkivaltaisia tilanteita, joiden kohtaamiselta Atticus ei voi mitenkään lapsiaan suojella. Sitäpaitsi lasten on syytä tietää, sanoo hän. Atticus on viisas, mutta taitaa elää hieman pilvilinnoissa? Mutta lapset ovat käytännönläheisiä ja vilpittömän suorasukaisia, mikä pelastaa heidät useimmista pulmatilanteista ja auttaa ratkomaan solmuja kaupunkilaisten välillä.

Vaikka kuulemme kertomuksen Scoutilta, se tapahtuu niin taitavasti, ettei lukija huomaa, missä vaiheessa nimetön kertoja puuttuu asiaan - sillä pakkohan niin on käydä, muuten lapsen kerronta jättäisi paljon vajaaksi siitä, mitä todella tapahtui. Vai jättääkö? Onko niin, että kirjailija ovelasti ohjaa lukijan ajattelua haluamaansa suuntaan, ilman kaiken sanomista, niin että lukija täydentää itse vajaat kohdat? Tuota ei lukija ihastuksissaan huomaa, koska tarina ei ole kömpelö mistään kohtaa.

Loistava temppu ja hieno tarina, joka liikuttaa, huvittaa, vie mukanaan eikä tunnu pätkääkään vanhentuneelta - klassikon merkki. Maailma ei valitettavasti ole suuresti muuttunut, kun syrjimistä ja etnisiä vähemmistöjä ajatellaan. Henkilökuvaus on herkkää ja elävää, etenkin lapset; he ovat oikeita, eivät paperia. Pikkukaupunki tunnelmineen tulee lukijalle tutuksi. Siitä ja lapsista on vaikea erota.

Suuri syy kirjan tehoon on erinomainen suomennos: Maija Westerlundin alunperin vuonna 1961 julkaistu suomennos on nähdäkseni sama kuin aiemmissa painoksissa 1980-luvulta alkaen, joita selailin (en tiedä, onko alkuperäistä korjailtu jo aikaisemmin), ja tätä ratkaisua ja Gummeruksen tyyli- ja tilannetajua kiitän ja kumarran. Niin kaunis, vivahteikas ja tunnelmantavoittava käännös on.

Lukiessa ei tarvitse pohtia ärtyneenä "parempaa" vaihtoehtoa tönkölle käännöslauseelle eikä kiinnittää käännökseen ylipäänsä huomiota paitsi ihaillakseen nokkelaa sanankäyttöä. Esimerkiksi: Dill oli näyttänyt olevan reimakunnossa sinä päivänä, mutta minä luulen, ettei hän vielä ollut täysin toipunut pakomatkastaan." Reimakunnossa, mikä loistosana!

No, tietysti käytetään ajan sanoja ja tyyliä, kuten "kyynillinen" ja "mäsäksi" tai "voihan jeekuti" -tyyppisiä ilmaisuja, muttei häiritsevästi, vaan sopivasti muistuttaen siitä, ettei kirja ole tehty nyt. Pieni vanhahtavuus on vain viehättävää. Kokonaisuus on luontevaa ja kaunista kieltä, jota on ilo lukea.

Kirjaa on kehuttu maailmalla ylenpalttisesti: sitä on sanottu kuvaukseksi kasvamisen kipeydestä ja kannanotoksi oikeudenmukaisuuden puolesta; se sai Pulizer-palkinnon vuonna 1961. Jos tausta kiinnostaa, kannattaa kurkata Wikipedia, etenkin omaelämäkerrallisuus-kohta.

Hypestä huolimatta yksittäiselle lukijalle kirja on henkilökohtainen ja koskettava kokemus. Joten jos et ole vielä lukenut, niin kannattaa, jos haluat lukea jotain varmasti hyvää.

Kenelle: Ihan kaikille aikuisille.

Muualla: Maailmassa saisi olla enemmän Atticus Finchejä, toteaa NorkkuLinnea sanoo aihetta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi ja vertaa Scoutia itseensä. Ehjä, taitava ja herkkä, sanoo Marile. Jokke kuvaa kerrontaa hyvin amerikkalaiseksi John Irvingin ja Donna Tarttin tapaan. Hmm... Sehän on tietenkin syvästi amerikkalainen kirja - vähän kuin Päätalo on suomalainen, Dickens on englantilainen ja Dumas ranskalainen - mutta onko se haitta vai etu? Ainakin minä koen kansallisuuden näissä mainituissa pelkästään myönteisenä lisävärinä perushienoon kerrontaan. Salla puolestaan ei pitänyt suomennoksesta, kirjasta kyllä, ja liittää arvioonsa kiinnostavasti muita kulttuuriviitteitä. Suketus ei innostunut yhtään. Suoranainen lukuilo, sanoo Mai. Kirjakirppu suosittelee lämpimästi klassikkoa kaipaaville. Onpa hauskaa muuten bongata näitä "vanhoja" postauksia! Jokaisessa taitaa olla erilainen kansi, kun painoksia on niin monta. Varmasti muitakin blogijuttuja löytyy, jos jaksaa etsiä - jos omasi puuttuu, laitathan kommenttina tiedoksi.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 2015. Kolmastoista painos. Kansi: Jenni Noponen. Kustantajan lukukappale. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 1960. Suomennos: Maija Westerlund.

Syy uuteen painokseen (kuvassa päällimmäisenä) on tietysti yllättäen löytynyt nyt 89-vuotiaan Leen toisen kirjan käsikirjoitus, jonka Gummerus kirjailijan kustannusoikeuksien omistajana Suomessa saa julkaista (siis sai etuosto-oikeuden myös toiseen kirjaan ja käytti sen). Toivon siitä lottovoittoa niin Gummerukselle kuin lukijoillekin.

Suomentaja on nyt toinen, Kristina Drews, ja odotukset kovat. Kirja ilmestyy elokuussa 2015 nimellä Kaikki taivaan linnut, ja se on kirjoitettu ennen Satakieltä. Kun Lee vei kaikki lintunsa kustantajalle, tämä ehdotti, että Lee kirjoittaisi tarinan siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu, lapsuudesta. Eli Satakielen, joka sitten julkaistiin tunnetuin seurauksin. Alkuperäinen kässäri sotkeutui jonnekin papereiden sekaan. Kirjailija luuli sen ikuisesti kadonneeksi, kunnes se löytyi yllättäen 2014. Nyt saamme senkin lukuun eli Satakieli jatkuu. Huima ja kiehtova tarina, tämäkin!





sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Näkymätön vartija

Espanjalainen dekkari kiinnitti heti huomion: Pohjoismaiden jyrätessä genreä on virkistävää saada samaa lajia muualta. Näkymätön vartija aloittaa Baskimaan murhat -sarjan päähenkilönään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka saa kutsun aamuyöstä rikospaikalle, jättää miehensä Jamesin nukkumaan mukavaan Pamplonan-kotiin ja kiiruhtaa kollegoidensa kanssa selvittämään pikkutytön outoa, rituaalinomaista murhaa. Hänet määrätään tutkinnan johtoon, minkä seurauksena Amaia joutuu palaamaan kotikonnuilleen pieneen Elizondon kylään.

Valitettavasti käy ilmi, ettei ensimmäinen löydetty uhri ole ainoa. Tapauksia löytyy lisää, ja niitä yhdistävät yhä kummallisemmat piirteet. Aletaan huhuta basajaumista, metsän salaisesta vartijasta, olennosta, jonka harva on nähnyt mutta joka elää, ainakin legendana. Amaia alaisineen joutuu sukeltamaan sekä faktoihin että taruihin yrittäessään saada tolkkua tapahtumiin.

Sitä mukaa kun tapauksia selvitellään, Amaian oma menneisyys nousee pikku hiljaa esiin ja kietoutuu tähän päivään. Skarppi poliisi, vetävä nykyhetki ja kiehtova tausta luovat lupaavat puitteet tarinalle, jota myyttiset hahmot ja kansanuskomukset ryydittävät.

Mutta tekstissä on yksi iso mutta. Suomen kieli on surkeaa. En tiedä, onko kyse suomennoksen vai editoinnin tasosta, vai onko työnjako näiden välillä jäänyt määrittelemättä, mutta häiritsevän kömpelöä teksti on. Mahtoiko painokoneeseen livahtaa väärä versio? Jokin työsellainen? Vai onko kyse jostain kokeilusta? Tällaisia mietin samalla kun kulutin liimalappupinoni jo ensimmäisiin 150 sivuun merkatessani kohtia, joiden kohdalla jäin miettimään, miten lauseen sanoisi sujuvammin. Juoneen keskittyminen hieman kärsi! Suuri harmi, sillä itse tarina saattaisi kiinnostaa. Loput kirjasta olisin jättänyt ilman yhteishaastetta lukematta, mutta yritin tietoisesti unohtaa kieliasiat ja keskittyä tarinaan. Luin siis silmät kiinni. Ennenkuulumatonta.

Kirjailija tuo juoneen mukaan viehättävästi vanhoja paikallisia uskomuksia. On helppo uskoa, että ne vaikuttavat vieläkin. Ja hetkeen osuvasti Amaian tarina muistuttaa uusinta Gillian Flynniä: nuori nainen, joka haluaa etäisyyttä lapsuudenkotiinsa. Muistot eivät ole kultaisia, mutta työ pakottaa palaamaan ja kohtaamaan asioita, jotka luultiin jo jääneen taakse. Muitakin yhtäläisyyksiä on, mutta jätän lukijalle löytämisen ilon.

Mutta suomennos. Neitsytallakat ovat toisessa kohtaa neitsykalentereita, virkkeiden monet verbit kääntyvät kömpelöin lauseenvastikkein, kun taas toisaalta ketjutettuja sivulauseita viljellään runsaasti. Aivan-, ihan- ja muita tehostesanoja ja päätteitä heitellään ahkerasti, jokainen persoonapronomi ja turhan moni muukin pronomini käännetään ("tiedäthän sinä"). Ongelmia muun muassa yksikön ja monikon käytössä. Ja niin edelleen.

Pari esimerkkiä, joista mikään yksinään ei synnyttäne draamaa, mutta koko kirjan mitalta kyllä:

"Talossa kuuli paljon mielenkiintoisempia asioita kuin mitä televisiosta, mutta siitä huolimatta se oli aina päällä taustaäänenä, eräänlaisena absurdina kakofoniana, johon kukaan ei kiinnittänyt sen enempää huomiota ja jota siedettiin pääasiassa tavan vuoksi."

"Mutta mikä sitten on muuttunut, kun nyt uskalsit tehdä päätöksen? Yhtä asiaa sinun ei pidä unohtaa, nimittäin sitä, että vaikka Flora kuinka esittää tehtaan omistajaa ja valtiatarta, se on ihan yhtä paljon sinun yrityksesi."

"Pikkuhiljaa aloin saada fyysisiä oireita ja henkisesti olin aivan loppu. Mutta siitä huolimatta riittävän vahva ja tyyni. Määrätietoinen, se kai olisi oikea sana. Ja niin, yhtäkkiä, näin kaiken kirkkaasti, aivan kuin olisin valaistunut, ja tiesin, etten menisi enää takaisin, en palannut enkä aio palatakaan, ainakaan toistaiseksi."

Voi olla, että kieltä on haluttu uudistaa. Enkä vain tajua. Enkä osaa espanjaa yhtään. Mutta jos lukuajasta suurin osa kuluu pohtiessa sitä, miten asian voisi ilmaista selkeämmin, on jotain pielessä. En haluaisi, että ilmaisultaan rikas, kaunis, monipuolinen ja joustava suomen kieli kehittyy kirjan osoittamaan suuntaan. (Aivan kuten ennen vanhaankin... )

"Tarkkavaistoisena rikostutkijana häneltä ei jäänyt huomaamatta pienet yksityiskohdat, jotka kielivät siitä, että joku hänen hänen läheisyydessään oli ratkaisevasti muuttunut. Amaia aisti negativiisen latauksen ja arvasi, että oli itse ollut puheenaiheena aina siihen saakka, kunnes oli sisääntulollaan keskeyttänyt heitä, minkä seurauksena huoneeseen oli jäänyt sähköä, joka leijui sisällä ukkospilven lailla."

Mahtipontisen juhlava tyyli lienee perua alkuperäistekstistä, mutta suomalaisen, tai ainakin minun, on vaikea eläytyä tekstiin, kuten:

"Serkut pitelivät poikaa pystyssä vatsanpohjasta asti kumpuavien, sydäntä raastavien nyyhkytysten ravistellessa tätä kauttaaltaan."

"Hetkeksi näky veti Amaian mukaansa tuohon outoon fantasiaan ja sai hänet unohtamaan protokollan, joskin vähän ajan kuluttua juuri prinsessan katse sai hänet palaamaan nykyhetkeen; nuo usvan sumentamat silmät, jotka vielä sammuneinakin vaativat oikeutta Baztanjoen vuoteella, saman joen, josta Amaia silloin tällöin synkimmissä painajaisissaan uneksi. Hän otti pari askelta taaksepäin mumistakseen rukouksensa ja laittaakseen käteensä Montesin ojentamat hansikkaat. Syvän murheen vallassa hän katsoi Iriartea, joka oli peittänyt suunsa käsillään ja laski ne nopeasti takaisin sivuille huomatessaan, että häntä tarkkailtiin."

Lisäksi sanavalinnoissa tökkii: "Hallissa näkyi moderneja juomavesisäiliöitä ja eri osastot oli erotettu toisistaan hohtavan puhtailla lasisermeillä." Mitkä ihmeen osastot? Hallin osastot? Vai leipomon, josta puhutaan? Mitä ovat operadus mondi tai curriculum - tiedän kyllä merkitykset, mutta miksei suomeksi? En pidä myöskään kolmen pisteen ahkerasta käytöstä.

Mitä tästä voisi sanoa? En millään pystynyt lukemaan tarinaa kunnolla, vaikka yritin monta kertaa ja pitkään ja tuskastuin: kieli vaivasi liikaa. Sisältö kiinnostaa, toteutus ei. Makuja on monia - tosin kieliasiat eivät minusta ole makuasioita: sääntöjä voi rikkoa se, joka säännöt hyvin hallitsee. Sellaista vaikutelmaa ei tässä synny. En voi suositella kirjaa kenellekään.

 Mutta lainaan kirjasta lopuksi myönteistä sitaattia, ehkä kommenttina kaikkeen edelliseen:

"Kummalla on loppujen lopuksi enemmän merkitystä, sillä että jokin on totta vai sillä, että suurin osa uskoo sen olevan totta?"

Muualla: Yhtäaikaispostaus, jossa mukana Tuijata, Norkku, lukutoukanruokalista.blogspot.fi ja Kirsin kirjanurkka sekä Hemulin kirjahylly. Käännöskukkasista keskustelua Sallan lukupäiväkirjassa. 


Dolores Redondo: Näkymätön vartija. Suomennos Sari Selander. Gummerus 2015. Kustantajan lukukappale. Luettu ja blogattu Dekkariviikon kunniaksi.


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kesäkirjavinkkejä

Mitä tänä kesänä luetaan? Listaan avuksesi herkuimmat tämän vuoden luetuista.

Klassikot ja melkein-klassikot


Ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, ja vau, mikä avaus! Vakava mutta ei raskas, vaan kaunis ja koskettava ikiaikainen äititarina. Kaikille.
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Etelä-Korea). 

Raju ja raaka, viisas ja väkevä. Vaatii vähän ponnistelua, mutta palkitsee. Paljon lukevalle. Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (Grönlanti).

Jos menneisyys ei pelota, upea kirja Pariisista ensimmäisen maailmansodan aikoihin koskettaa kyynistäkin lukijaa. Tämä lasketaan ns. lukuromaaneihin, termi, josta on käyty paljon keskustelua. Ei huononna kirjaa yhtään. Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Ranska)

Ja ihana, upea, oikea klassikko! Jos olet missannut, lue nyt Gummeruksen uusin tai jokin vanhoista painoksista (sisältö on sama). Sillä syksymmällä saamme tähän vuoden 1961 Maija Westerlundin suomennokseen jatkoa, uskomatonta kyllä. Ei ole raskas, on helppo lukea. Itkettää, naurattaa, liikuttaa. Bloggaan tästä myöhemmin erikseen. Kirja ansaitsee sen. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. (USA)  

Tältä odotan suuria, vaikken ole vielä ehtinyt lukea: Anthony Doerr. Kaikki se valo jota emme näe (USA). HS:n mukaan viihdyttää ja hirvittää. Bloggaus seuraa. Jännä ettei Hesari mainitse suomentajaa; se on Hanna Tarkka.

Atwood-fanien odottama Maddaddam-trilogian päätösosa on komeaa ja karmivaa luettavaa, kuten aiemmatkin. Tulossa blogiin kesän mittaan. Margaret Atwood: Uusi maa. (Kanada)

Aivot narikkaan 


Brittihuumorin ystävien must: rakkautta ja rosoa, helposti sulavaa ja nautittavaa viihdettä David Nicholls -tyyliin. Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (UK) 

Omavaltaisen omintakeinen Ester on saanut jatkoa! Lukulistallani. Oppiiko Ester ikinä? Kirjan nimestä päätellen huonolta näyttää. Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Ruotsi).

Britt-Marie on täti, joka ei todellakaan jankuta eikä tuomitse, mutta muistuttaa silti jatkuvasti puhtaiden ikkunoiden merkityksestä ja lasinalusen käytöstä, sillä emmehän me ole sentään eläimiä.
Hän joutuu aviokriisin seurauksena töihin pienelle paikkakunnalle, jossa kaikki on toisin kuin hän on tottunut. Mutta Britt-Marie sopeutuu paikkaan ja paikka häneen, monen kommelluksen kautta. Huumoripainotteinen cocktail on hieman toisteista ja tylsähtävää alkupuolella - ruokasoodaa ja ikkunanpesua turhan paljon - mutta kyllä se tarinaksi kääntyy, ja monta kertaa sai naurahdella. Uskon sopivan mainiosti epäintensiiviseen lomalueskeluun ja oleiluun. Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä (Ruotsi). Otava 2015. Suomennos Riie Heikkilä.


Dekkarit


Ei ole ykkösgenreni, mutta monen muun on: nyt on meneillään Dekkariviikko ja blogit tulvillaan asiantuntevia arvioita. Varmasti löytyy jokaiselle sopiva kirja (ja blogi)! Itse listaan pari:

Hurmaava dekkarisarja tutustuttaa lukijan 11-vuotiaaseen tikarinterävään Flaviaan, joka lapsen toimiensa ohella ratkoo murhia. Hauska kuin mikä - takuuvarma hyvä mieli. Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (UK). 

Kylmä saari on erinomaista lomaluettavaa kuumana päivänä suojaisessa poukamassa. Viilentää mukavasti, kun lukee lumessa kahlaavista mökinrakentajista autiolla saarella, kylmät väreet kaupan päälle. David Vann: Kylmä saari (Alaska)

Gillian Flynn järjestää lukijoille piinaavia hetkiä jo kolmatta kesää myös meillä Suomessa. Pidän tätä selkeästi parempana kuin viimekesäistä Pahaa paikkaa. Oudon koukuttavaa tekstiään Flynn tarjoilee nyt Camillesta, toimittajasta, joka joutuu vastentahtoisesti matkustamaan lapsuuskotiseudulleen tekemään juttua alueen murhista, vaikka on yrittänyt pysyä paikasta mahdollisimman kaukana. Gillian Flynn: Teräviä esineitä.  (USA)

Kotimaista ja tietoa


Kesäinen herkku jo ulkonäöltään on tämä tunnelmallinen ja aistillinen uutuus, jota kuvataan psykologiseksi trilleriksi - Saimaan maisemissa! Niin must-luettava. Karoliina Timonen: Kesäinen illusiooni. 

Minna Lindgrenin romaanit riemastuttavat aina: Ehtoolehto-sarja on päätepisteessä, ja kunniakkaasti sinne vietynä. Siiriä, Irmaa ja Anna-Liisaa voi muistella tämän jälkeen haikein mutta hyvin mielin. Edellisosien tapaan hauskaa, lämmintä ja kirpeän kantaaottavaa tekstiä siitä, miten toisistamme huolehdimme. Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho.

Pyöveli sopii historianharrastajille, Totuuskuutio dystopiafaneille. Itse tykkään erityisesti muun muassa Elina Hirvosen ja JP Koskisen tämän vuoden kirjoista. Jari Järvelän kehuttu Tyttö ja rotta jatkaa edellistä, Tyttöä ja pommia, ja nämäkin ovat bloggauspinossani, tulossa!

Jos joku haluaa lukea kesällä tietokirjoja, suosittelen kirjojen ja kielen rakastajille Kirsi Kunnaksen elämäkertaa Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa.


Herkullista lukukesää!


P.S. Kuva on kirjakuppikakuista, joita perheemme kondiittori Reija pyynnöstäni upeasti toteutti. Herkku ja kirja = perfect match. Pelkkää nautintoa. Ja kokonaan syötävää, myös ne "kirjat". Sokeri on ihmeellinen aine ja tekijä taitava!












sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Pidä huolta äidistä

Äiti ja lapsi. Yksi maailman vanhimmista, rakastetuimmista, käsitellyimmistä, kiistellyimmistä ja tunteikkaista aiheista. Eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin käsittelyssä tarina nousee jälleen polttavan ajankohtaiseksi ja herkällä otteellaan ja aitoudellaan lukijaa koskettavaksi.

Lähes seitsemänkymppisellä rouvalla, Park So-nyolla, on neljä aikuista lasta ja aviomies, joiden hyvinvointiin ja hoitamiseen rouva on käyttänyt koko aikuisen elämänsä. Ahkera ja osaava maalaisnainen on tottunut kasvattamaan niin eläimiä, kasveja kuin lapsiakin. Hän ei ole antanut köyhyyden lannistaa eikä nälän vaivata perhettään, vaikka riisiastian pohja on joskus kammottavasti häämöttänyt.

Nyt lapset ovat jo omillaan ja muuttaneet kaupunkiin, Souliin. Joskus harvoin vanhemmat käyvät heitä pikaisesti tervehtimässä; ruualla raskaasti lastattuna luku- ja kirjoitustaidoton äiti uskaltautuu suurkaupungin vilinään epäröimättä heti, kun joku lapsista tarvitsee jotain.

Eräällä käynnillä rouva katoaa. Aviomies pinkoo tapansa mukaisesti pari askelta edellä ja hyppää metrojunaan. Vasta junan liikkuessa mies tajuaa, ettei vaimo ehtinyt mukaan. Mitä tapahtui, mihin hän joutui?

Alkaa etsintäoperaatio. Kukaan perheestä ei osaa kertoa juuri mitään hävinneestä perheenäidistä. Miten tämä oli voinut? Miten oli terveyden laita? Oliko äidillä kaikki hyvin?

Tarina on yleismaailmallinen ja ajaton: se on sama kaikkialla, maasta ja ajankohdasta riippumatta. Se on painava ja sisältää surua, mutta myös iloa ja rakkautta. Teksti on helppolukuista ja selkeää, mutta täyteläistä tasoineen ja sävyineen, joita tuo moniääninen kertojaratkaisu. Myös suomennos on luontevaa ja nautittavaa. Klassikon aineksia. Kyseessä on muuten ensimmäinen suomennos eteläkorealaisesta kirjasta, kertoo kustantaja. Hieno avaus!

Tuntuuko kirja raskaalta? Riippuu lukijan äitisuhteesta, luulen. Ja siinä piilee tarinan nerous. Se on juuri niin henkilökohtainen kuin lukija sen tulkitsee. Vaikka kirjassa ollaan vaatimattomissa oloissa yhteiskunnassa, jossa naisen paikka on selkeästi määritelty, olemmeko erilaisia muualla? Äidille soitto unohtuu helposti, käynneistä puhumattakaan. Pistääkö omatuntoon, kirveleekö katumus? Oletko kiitollisuuden puolella vai kannatko kaunaa? Osaisitko oikeasti kertoa tarinan oman äitisi elämästä? Äläkä väitä, ettet välitä. Jossain vaiheessa asia varmasti mietityttää.

Hieno, taitava kirja, joka liikuttaa. Se ei ole räväkkä ilotulite, vaan hitaasti syttyvää ja kipeästi räjähtävää lajia. Loppuosan lievän ylisentimentaalisuuden antaa helposti anteeksi, sillä kokonaisuutena kirja tuo koruttomasti paljon ajateltavaa ja onnistuu koskettamaan aidosti, mutta kuin ihmeen kaupalla liikaa syyllistämättä ja jopa yhteisyyden tunnetta vahvistamalla. Tällaista elämä on, tällaisia me ihmiset olemme. Eteläkorealaiset maisemat, tavat ja ruuat ovat ekstraa ei-aasialaiselle lukijalle, mutta eivät muuta ikiaikaista perustarinaa, joka voisi olla mistä vain. Etenkin tuo ruoka-asia on vahvasti esillä: poikasten ruokkiminen, hengissä säilyminen, olemassaolomme perusedellytys. Kirjailija kuvaa sitä upeasti. Myös maalta kaupunkiin siirtyminen on yleismaailmallinen ilmiö.

Kenelle: Heille, joilla on tai on ollut äiti. Heille, joilla on äititrauma tai jotka inhoavat äititunteilua. Vakavuutta sietäville. Äideille mietittäväksi, millaisen tarinan he jättävät lapsilleen. Takuuvarman hyvää lukemista hakeville.

Muualla: Sara kuvaa kirjan tehokasta rakennetta. Norkku liikuttui toisellakin lukukerralla. Kipeän kaunis tarina äidinrakkaudesta, sanoo Mai.  Tuija toteaa, että tematiikka koskettaa kulttuurista riippumatta, ja se, mikä on kulttuurisidonnaista, kuvataan kiinnostavasti. Maaria rakastaa kirjallisuutta etenkin tällaisen kirjan luettuaan. Jotain kertoo myös se, että kirjaa on myyty Koreassa yli kaksi miljoonaa kappaletta, se käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä. Into 2015. Suomennos Taru Salminen.

Kirjailija on parhaillaan Suomen-vierailulla: voit tavata hänet Helsingissä tiistaina 9.6. kello 15.30 Gaudeamus Kirjassa, os. Vuorikatu 7, ja Turussa 10.6. klo 16.30 Pienessä kirjapuodissa, os. Yliopistokatu 28. Myös suomentaja on paikalla.



perjantai 5. kesäkuuta 2015

Ehtoolehdon tuho

Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat selviytyneet hoivakotinsa remontin aikaisesta evakosta Hakaniemeen ja asuvat jälleen Ehtoolehdossa Helsingin Munkkiniemessä.

Sataa ikävuotta lähestyvät hurmaavat leidit ovat lähes entisellään, mutta hoivakoti ei: remontti oli luultua suurempi, kokonainen pilottihanke pörssiyhtiön laariin euroja satavalle vanhustenhoitobisnekselle ja suomalaisen teknologia-osaamisen taidonnäyte.

Älyseinät, sirut, murut ja muut virtuoottiset apuvälineet ovat korvanneet henkilökunnan. Nyt vanhuksista huolehtivat muotoiluintensiiviset tuotteet, interaktiivinen telelääketiede sekä moniaistillisesti stimuloiva lisäketodellisuus. 

Miten sivistyneet ystävämme - joilta irtoaa kirja- tai oopperaviittaus tilanteessa kuin tilanteessa - sopeutuvat inhimillistettyyn kodinomaiseen ympäristöön, jossa ovissa ei ole kahvoja, ruoka koostuu erivärisistä lasten leikkipalikoista ja perhejoulu on vain kuva ruudulla? (Tosin Irma innostuu kovastikin virtuaalitodellisuuden monitotisista mahdollisuuksista, hän kun on niin innostumaan taipuvainen, toisin kuin skeptisemmät ystävänsä.) Mitä tapahtuu, kun hoivarobotti vajoaa psykoosiin tai vihulaisvaunusta katkeavat sähköt? Tai kun älykääpiöseinästä ei löydy nappulaa, josta painamalla saisi ensiapua?

Anna-Liisa entisenä äikänopena pitää lukupiiriä: tällä kertaa käsiteltävänä on Mannin Taikavuori, jonka tarinasta rouvat löytävät yllättävän paljon yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Hyvä suomen kieli on muutenkin tärkeä teema. Jerryn, laitoksen johtajan, jengi hei, parhautta -tyyppinen lasten kieli (Anna-Liisan termi) hihityttää rouvia.

Jerry määrittelee laitoksen strategian action pointit ja ottaa koppia, juurikin. "Kyse on prosessien sutjakoitumisesta resurssitehokkaassa tekoäly-ympäristössä. Allekirjoittanut tässä vain koordinoi operatiivista toimintaa paikallisella tasolla konsernin mission mukaisesti." 

Minna Lindgren ottaa jälleen herkullisesti kantaa vanhustenhoitoon, arvokkaaseen elämään ja kuolemaan ja yhteiskunnan varojen käyttöön. Lukijan hekottelu alkaa laantua vasta hetken kuluttua, kun asioita oikeasti alkaa miettiä. Lisäksi Lindgren vitsin varjolla marssittaa mietittäväksi teknologian järkevän käytön, suomen kielen kehityksen, yksisilmäisten lahkojen vaarallisuuden ja kasvottoman rahan vallan. Ratikat ja Helsinki tuovat tunnelmaa, ja kirjailija vie viihdyttävästi lupaamansa trilogian loppuun saakka, taidolla ja tarkkuudella. Toistan näköjään itseäni, ei uutta sanottavaa. Mahtaako kirjailijalla olla - lisää sarjaan tuskin ilmaantuu, eiköhän tämä vitsi ollut tässä. Point taken. 

Kenelle: Tehokkuuden nimiin vannoville. Heille, jotka aikovat elää vanhoiksi. Heille, joilla on vanhoja läheisiä. Teknologia- ja muille uskovaisille. Poliitikoille ja päättäjille. Fiksun viihteen arvostajille.

Muualla: Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla, sanoo Tuijata. Erinomainen kuvaus tämän päivän yhteiskunnasta - tarina on totta jo nyt, sanoo Ulla. Lindgren ei pelaa pelkällä huumorilla, sanoo Lukutoukka ja toivoo vielä yhtä kirjaa. Överimpi kuin kaksi edellistä osaa, sanoo Kirjavuorenpeikko.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho. Teos 2015.


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Luova järkevyys

Luovuus on tietysti periaatteessa myönteinen asia, mutta sanana niin kulunut, että alkaa olla miinuspuolella. Saku Tuominen väänsi kirjansa nimen luovasta hulluudesta järkevyydeksi, mistä pisteitä. Mutta ei se kuulosta yhtään vetävältä! Kuten eivät järkeen viittaavat sloganit koskaan. Ja keksisipä joku myönteisen synonyymin tuolle hataralle luovuus-sanalle.

Sanasta tulevat ensin mieleen mainostoimistot. Olin työpaikassa, jossa kinastelimme (ystävällismielisesti), kuka menee palaveriin maankuulun toimiston kanssa. Kukaan ei halunnut; niin ylimielisiä, kaikkitietäviä ja kaikin puolin luovia toimiston hemmot olivat (siitä todistivat monet diplomit seinillä, hassut arkistokaapit ja eriväriset tuolit). Vaikka kieltämättä tekivät työssään hienoa jälkeä. Ne nerokkaat ideat, vitsikkäät sisustusratkaisut ja prameat tilat (laskujen loppusummista puhumattakaan) vain tuntuivat ylivoimaisilta meille, jotka työksemme edistimme myyntiä harmaassa avokonttorissa.

Luovuus ei kuitenkaan ole vain tuota kliseistä äärimmäisyyttä. Arjen luovuus on jotain ihan muuta, paljon isompaa, vaikka näkymättömämpää. Kun keksit keinon hallita sähköpostejasi tai järjestää pakolliset rutiinisi eri tavoin kuin ennen. Kun ehdotat pientä mutta vaivaa säästävää keinoa hoitaa jokaista päivää hiertävä asia. Kun oivallat, miten kannattaa lähestyä tiettyä asiakasta tai kollegaa.

Näistä teoista ei myönnetä näyttäviä tunnustuksia, niitä ei hehkuteta mediassa eikä edes mainita ääneen tiimipalaverissa. Silti ne ovat niitä, jotka pyörittävät yrityksiä.

Mutta kirjasta piti puhumani: Tuominen on oikeilla jäljillä. Erittäin oikeilla. Ei tarvita ihmeitä, sillä ideoita on kaikilla. Kyse on siitä, miten ne toteutetaan. Ja siinä on suurin kompastuskivi, sanoo Tuominen. Maailman parhaastakaan ideasta ei ole hyötyä, jos sitä ei toteuteta käytännössä. Ja näin useimmiten tapahtuu. Koska en ehdi, koska en jaksa, koska asia kuuluu jonkun toisen tontille.

Hauska havainto on myös ääneenlausumaton fakta: omat ideat ovat aina hyviä, toisten huonoja. Ihmisillä on kova vastustuksen tarve, kun muutosta vilautetaan. Ihan jokaisella meistä. Mutta aina ne ovat ne muut, jotka vastustavat. Ja nyt vastustan:

Hieman häiritsivät kirjassa muutamat asiat, tai sanotaan trendikkäästi kolme pointtia.
  • Äärimmäiset esimerkit: juu, Twitter on hieno idea ja keksitty vahingossa, mutta miten se liittyy arkipäivän luovuuteen? Juuri kun on puhuttu, että pienikin keksintö voi olla luovuutta. Tuominen tarkoittanee, että saa unelmoida myös isosti. Mutta jos eteen leväytetään maailman huippuyrityksiä, vie se pohjaa perussanomalta ja lannistaa.
  • Kirjoittajan oman asiantuntevuutensa vakuuttelu: hän kertoo alleviivaten yrityskokemuksiaan. Jos lukija kirjaan tarttuu, hän varmaan jo uskoo, että kirjoittajalla voisi olla jotain annettavaa. Mainostekstiä vai oikeaa asiaa, miettii lukija. Eikö Tuomisella riitä töitä? Miksei?
  • Kolmas seikka on kirjoitustapa; lyhyet, jopa muutaman sanan kappaleet, joilla tavoitellaan tehoa, nopeaa luettavuutta, ehkä silmäiltävyyttä nettimaailman tapaan. Mutta hieman lukijaa aliarvioiva tuntu siitä tulee: jos yritysihminen lukee kirjaa, hän on varmasti tottunut lukemaan oikeita lauseita ja kunnon kappaleita. Teennäiset tavuviivat ja sloganmaisuus on tarpeetonta. Tai sitten olen ymmärtänyt kohderyhmän väärin. En ihan tavoita, mikä se oikeastaan on. Asiantuntijat, keskijohto, ylinjohto - tai kuka vain, kuten jossain mainitaan. Ei pidä paikkansa.
Täysin en siis kirjalle, etenkään sen esitystavalle lämmennyt, vaikka se sisältää paljon erinomaisia havaintoja tärkeästä asiasta heille, jotka töissä vielä saavat olla ja vaikuttaa. Kirjassa mainitaan sen soveltuvan myös muille elämänalueille, mutta se edellyttää perustietoja palkkatyöläisen arjesta ja tiettyä asennetta jo lähtökohtaisesti. Ehkä ärsyttävintä on opettajamaisuus. Kenelle puhutaan? Miten puhutaan? Yritetäänkö tavoittaa kaikkia, jolloin ei tavoiteta ketään?

Kirjan sanoma tiiviisti: Kun saat hyvän idean, toteuta se. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.

Kenelle: Työelämässä toimiville tai työelämää tunteville. Itsestään enemmän irti haluaville. Palkkatyöhön motivaatiota hakeville. Niille, joiden mielestä kaikki muut ovat tyhmiä ja saamattomia.

Muualla: Hyvää. Helppo ja nopea lukea, sanoo Talouselämä.

Saku Tuominen: Luova järkevyys. Otava 2014.