perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste: Alastalon salissa



Tuskin koskaan olisin tullut tähän kirjaan tarttuneeksi ilman klassikkohaastetta, mutta olen niin tyytyväinen, että sen luin! Kiitos haasteen startanneelle Ompulle ja kannustaville kirjabloggariystäville!

Alastalon salissa aiheutti jo nimenä kammoa ja pelkoa: se Vaikea Kirja, jonka lukeminen on niin hankalaa, että suorituksesta kannattaa kantaa siitä kertovaa t-paitaa. Painava pala suomalaisen
kirjallisuuden historiaa, tarunhohtoinen opus, johon tarttuminen tuntuu vaativan rohkeuden lisäksi hiusten kampausta ja käsien pesemistä. Helppoa luettavaa en siis odottanut, vaan valmistauduin tiukkaan koitokseen. Kuvittelin tarinan synkeäksi suomalaisuuden syvien syöverien filosofoinniksi - ja sitähän se onkin muuten, mutta kukaan ei ollut kertonut - ja nyt paljastan ehkä tarkoin varjellun, vain pienen piirin tietämän faktan - että kirja on hillittömän hauska!

Ei synkeä eikä vakavasta tietoakaan, vaan lukija pyrskähtelee vähän väliä hölmösti hihittämään. (Tämä ei koske aloituslukua Kirkkomaata, upeaa mutta hengeltään kovin erilaista.) Mistä tulee mieleen, miten Kilpi kuvaa yhden henkilönsä naurua:

"Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään!"

Eikä tämä huumoripuoli oikeastaan ole yllätys, jos on lukenut Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia. Siinä todetaan:

"Kilpi soittelee Alastalon saliin kokoontuneen porukan mielten kieliä virtuoosin ottein suureksi humoristiseksi sinfoniaksi. Jos tämä ei ole hyvää viihdettä ja hauskaa luettavaa, niin ei mikään!

Juoni on monelle tuttu, vaikkei kirjaa olisi lukenutkaan: Meren äärellä Kustavissa eletään aikaa jälkeen Oolannin sodan, jonka ansiosta merenkulku ja kaupankäynti kukoisti. Laivoilla rahdattiin tavaraa maahan ja maasta pois. 30 miestä kylältä kokoontuu Alastaloon päättämään siitä, hankitaanko yhdessä kolmimastolaiva eli parkki, hakemaan omistajilleen lisää rikkautta maailmalta suolan, sokerin, kahvin ja muiden tarveaineiden muodossa, sopivasti tullivirkamiehiä vältellen.

Siinä koko tarina, josta riittää juttua neljän ja puolensadan sivun verran. Miten Kilpi sen tekee?

Siten, että hän valitsee joukosta tärkeimmät isännät ja kuvaa heidän ajatuksiaan sana sanalta, milli milliltä, yksityiskohtaisesti kuin verotarkastaja ja laveasti kuin pyramidihuijaaja. Ja ihmisen ajatuksethan saattavat seilata minne vain, menneeseen ja tulevaan, olevaisen ohella. Ajatuksista piirtyvät lukijan silmiin niin isäntien henkilökohtaiset kuin yhteiset historiat ja sattumukset kylässä vuosien varrella. Ja samalla ajankuva saaristolaiselämästä noina vuosina.

Vaativuus syntyy Kilven mestarillisesta kielenkäytöstä: hän virittää kielen instrumentiksi, joka soittelee kaikkia tunnettuja säveliä, myös sellaisia, joita ei ennen ole ollut olemassakaan. Kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. Hän käyttää ja keksii sanoja sitä mukaa, kun tarve on: vanhan ajan kieli jo sinänsä tuo omat haasteensa nykylukijalle. Lukija huomaa pian, ettei ymmärrä kaikkia sanoja. Tanava? Tykyri? Irnava? Helohemppa? (Viimeinen on henkilökohtainen suosikkini). Suuri osa sanoista liittyy merenkulkuun, joka rajaa ne heti tämän lukijan ymmärryksen ulkopuolelle. Samoin monet sanat edustavat ajan kieltä ja ruotsivaikutteita, glaseineen ja sortteerauksineen, mutta iso osa jää silti kysymysmerkiksi.

Ratkaisin asian niin, että kuvittelin lukevani vierasta kieltä. Yllättävän usein sanan merkityksen pystyy päättelemään asiayhteydestä - mikä on lukijalle hyvin palkitsevaa (haa, keksinpä) -  mutta jokaista sanaa ei tarvitse tajuta ymmärtääkseen pointin. Tämä toimi hyvin. Nautin vain kielestä ja luin, en googlaillut sanoja (paitsi ihan alussa, kunnes huomasin toivottomaksi). Kaikki sanat eivät ole tarkoitettu ymmärrettäväksi sinällään, luulen, ne vain korostavat kieltä ja maustavat tarinaa.

Kilven luomat isäntähahmot ovat herkullisia. Alastalo isäntänä on viisas ja huomaavainen, pyrkii saattamaan tilanteen haluamaansa suuntaan (sen parkin hankintaan) ja siksi kohtelee jokaista vierastaan tavalla, jonka arvelee tätä mieluisimmin silittävän myötäkarvaan. Pukkila, tuo ikuinen koulukiusattu, on katkera ja kateellinen ja hautoo kaunaisia ajatuksia kaikista nenäorren kantajista, joilla on naamassa nosto:

"Kyllä minä kipenöin, ja sisu hieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin sirpin terä siukuansa kovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla ollessani uskottelee maailmalle ja luulee itsekin, että nysä hänen naamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni minun taulussani!"

Härkäniemi on vanhapoika, mutta aikamoinen romantikko - lempipiippuaan kuvaillessaan hän puhkeaa suorastaan runollisiin ajatuksiin, jotka voisivat kuvailla naista. Hyväntahtoinen luonne. Vaitonainen Karjamaan Eenokkikin osallistui keskusteluun, sillä hän "oli odottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen kärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana."  Ja niin edelleen: joka äijästä löytyvät omat piirteet, ja kustakin voisi kirjoittaa omat novellinsa.

Miesten kertomus tämä on, miesten asioita puidaan. Ainoat naiset framilla ovat Alastalon vaimo Annastiina ja tytär Siviä, jotka tarjoilevat vieraille kahvituksen. Heillä on oma tärkeä työnsä ja osansa, jota Kilpi herrasmiesmäisesti kuvaa, vaikka vähän naljailee vaimon kovasta puhumisen tarpeesta - tosin mainitsee myös, että Annastiina osaa olla hiljaa silloin kun tarvitaan. Eli silloin, kun isännät tärkeiden asioiden äärellä partaansa heiluttelevat. Ja Siviän nuori kauneus siivittää useammankin mietteet ihan muualle kuin rahantekemiseen. Jopa rakkautta on ilmassa, Siviän silmä karkaa tuon tuosta Janneen, nuoreen ja reippaaseen tulevaan isäntään, Härkäniemen poikaan.

Mahtava tarina, joka pitää lukea itse, jotta sen luonteesta saa käsityksen. Ei se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin: olin erittäin viihdytetty ja hämmästynyt, ja halusin oikeasti tietää, miten asia etenee. Paikoitellen lukeminen tökki, kun outoja sanoja oli paljon, piti pitää taukoa. Lukeminen kannattaa tehdä virittyneessä uppoutumisen tilassa, ei väsyneenä eikä liian pieni pätkä kerrallaan. Tosin sen verran tekemistä siinä on, ettei satoja sivuja jaksa ahmia yhtä soittoa. Päätin lukea 50 sivua päivässä, ja siinä suurinpiirtein pysyin. Ihan alkuun innostuin niin, että ensimmäiset 150 sivua menivät hurahtaen, loppupuolella vauhti ja uutuudenviehätys hyytyivät ja vauhti hidastui, vaikka siellä vasta draamaa tapahtuukin! Jos nykykirjailijoita miettii, Mikko Rimminen on selvästi Alastalonsa lukenut, sekä tiukasti rajattujen aiheiden ja tapahtumapaikkojen että kielensä puolesta. Jos olet lukenut Pölkyn tai Hipan, niin tiedät, mistä puhutaan.

Lainaan vielä Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia -kirjan dialogia: Aimo ihmettelee, mikä on syynä, ettei Kilpeä vieläkään lueta riittävästi, saatikka ymmärretä oikein? Köpillä on tähän vastaus.

"Syyt ovat samat, jotka aiheuttavat ihmiskunnan muutkin isot ongelmat: typeryys, henkinen laiskuus ja ennakkoluulot."

Hurme - eikun anteeksi,  Nyljettyjen ajatusten romaanihahmo Aimo, jatkaa Kilpi-intoiluaan ja huomauttaa että pääpelureita on seitsemän - Alastalo, Härkäniemi, Langholma, Pukkila sekä vähän vähäisempilä Lahdenperä, Karjamaa ja Krookla. Että olisiko Kilpi miettinyt ihailemansa Aleksis Kiven veljeksiä. Ja miettikö Linna Sotaromaanissaan myös Kiveä tuodessaan seitsemän nimeä tarinan keskiöön. (Aimo ja Köpi pitävät itsekin tätä ajatuspolkuaan arveluttavana ja jättävät sen sikseen, vaikka myöntävät Kiven vaikutukset muuhunkin Kilven kerrontaan, kuten ihmisen yleisen osan kuvaamisen ja kriisikokoukset katastrofien välillä. Ja sen, että miehissä mennään, mutta naisia ja lapsia arvostaen.)

Elinaikanaan Kilpi ei Hurmeelta oppimani mukaan arvostusta ehtinyt saamaan ja kuoli köyhänä. Hän luotti tulevaisuuden lukijoihin, joita me nyt edustamme. Ehkä sinäkin? Kirjasta irtoaa niin monenlaista ajatuksenkulkua, että lukeminen kannattaa, vaikka vähän pinnistellen.

Kenelle: Suomen kielen ihailijoille, kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksista kiinnostuneille, historian ystäville, huvittumaan pyrkiville, klassikkoja kaihtamattomille.

Muualla: Yhteisbloggaus Tarukirjan kanssa. Jokella on tarkka postaus, jossa hän kertoo lisää henkilöistä ja yksittäisten lukujen sisällöstä. Kirjavinkit kehottavat antamaan kirjalle mahdollisuuden. Karo Hämäläinen ihailee Kilven nöyristelemättömyyttä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Otava 1933.

Saatavissa kirjastoista, kirjakaupoista (ainakin Seven-pokkaripainos 2014) ja Elisan e-kirjasta.

Ja nyt menen vaihtamaan vaatteita, sillä




keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Elina Luettua elämää -blogista heitti kirjabloggaajilla kiertävän kolmen kirjan haasteen, kiitos!

Tarkoitus on valita blogiaikana luetuista kirjoista kolme, jotka lukisi mieluiten uudestaan. Ei ihan helppo tehtävä, tai on sillä tavalla helppo, että monia kirjoja voisi kuvitella lukevansa useamman kerran. Tosin isointa osaa ei, jos totta puhun.

Mietin ensin valintakriteerit - blogini on ollut olemassa jo niin kauan, että jokin rajaus täytyy tehdä. Selvä, otan kultakin blogin kolmelta ensimmäiseltä vuodelta kirjan, jotka tekivät aikanaan suuren vaikutuksen: sen muistan, muistan myös kaikkien vahvan tunnelman sekä pääpiirteet (tietysti blogin ansiosta), mutten enää sisältöä ihan tarkasti.

Olisi kiintoisaa kokeilla, tekevätkö nämä kirjat edelleen yhtä säväyksen tai mitä uusia puolia niistä ehkä löytäisi. Ja oikeasti aion lukea nämä kertaalleen vielä joskus - ja voin suositella tutustumista kaikille hyvien kirjojen ystäville. Suluissa bloggaus- ja ilmestymisvuosi.

Nämä luen uudestaan:


Häkellyttävä, ajaton, viisas ja unenomainen kirja, joka sai pään surisemaan - miellyttävällä tavalla. Yläkuvassa keskellä (itse asiassa kaikki muutkin kuvan kirjat voisin hyvin lukea uuudestaan, ja Sinuhen olen lukenutkin pariin kertaan).


Odottelen kovasti Hiltusen Studio-sarjan uutuutta, joten tämä ihan oikeasti pitää lukea uudestaan ja pian. Sarjan kolmas osa ilmestyy jo ensi kuussa! Kansainvälisen tason trilleri.









Tämä kirja jäi kaihertamaan pahasti. Jo sen komea nimi on syy lukea uudestaan - saati kaurismäkeläinen synkkyys ja melankolia, joka niin kolahtaa suomalaiseen.








Heitän haasteen eteenpäin Booking it some more -blogin Booksylle, Sannalle Elämän krestomatia -blogiin ja Tarukirjan Margitille.





perjantai 24. heinäkuuta 2015

Nainen joka varasti elämäni



Marian Keyes sopii naistenviikolle: naiskirjailija kirjoittaa naisyleisölle naisten arjesta chick-litin muodossa. Irlantilainen kirjailija puolustaa kuulemma oikeassakin elämässä vahvasti naisten oikeuksia. Tekemistä piisaisi, monissa maissa.

Totuttuun tapaan Keys käsittelee yhtä naista, tässä Stellaa, nelikymppistä kahden lapsen äitiä ja  hänen ratkaisujaan. Stella joutuu kolariin ja melkein kuolee. Muttei kuolekaan. Lisäksi hän tapaa ihanan miehen ja kokee työurallaan huiman käänteen kosmetologista kirjailijaksi. Siis, missä on se vakava puoli ja ongelma, joka Keyesin kirjoissa aina on ollut, nokkelan huumorin ohella?

Okei, naisen elämän "normaalit" haasteet ovat olemassa: hankala ex-aviomies, teinien ongelmat, ikääntyminen, vakava sairaus. Mutta voivatko myös yllättävä uranhuipennus ja suuri rakkaus olla "ongelma"? Epäuskottavaa, sanoisin: Stella itse aiheuttaa suurimmat ongelmat.

Sujuvaa ammattikirjailijan tekstiä, mutta en ollut suuresti huvittunut, vaan vähän pitkästytti, jos totta puhun. Vaikka kirja on helppo ja nopea lukea. Silti en voi välttää ajatusta, että Keyes oli terävimmillään uransa alkuaikoina, sanotaan neljä ensimmäistä, Naura Claire naura -kirjasta Rachelin lomaan.

Ei ole huono tämäkään, noin kirjallisesti, mutta sisällöltään turhan heppoista kauraa paljon lukevalle. Kovin helpolla kirjailija itsensä päästää, ja lukijansakin: chick-litin mestari ei ole parhaimmillaan. Tiedän, että Keyes peilaa omaa elämäänsä kirjoihinsa, joten arvailtavaksi jää, mikä kirjan kirjailijan kokemuksista on itse koettua ja mikä mielikuviteltua. Mutta onko kuluneempaa aihetta kuin kirjailijan työn ongelmat - lukisin mieluummin vaikka asfalttimiehen työn haasteista. Jostain kumman syystä ne eivät usein nouse kirjallisuudessa esille.

Kirjan nimi on moniselitteinen: se onnistuu kivasti kiertämään ilmeisimmät tulkinnat. Eikä ihan kaikkia käänteitä voi arvata etukäteen, mikä on plussaa. Samoin se, että useat Stellan ongelmat ovat todellisuutta monelle meistä - vaikka ratkaisut eivät. Samaistumispinta on aiempaa pienempi, eikä reipas huumorikaan enää kuki täysin palkein, vaan väkisin vääntäen. Kiva kansi, sopii tyylilajiin, ärsyttävästi taas kirjaston tarra on päällyksen suunnittelijan nimen päällä.

Kenelle: Chick-lit-lukijoille, kevyiden naiskirjojen ystäville - ja tietysti Keyes-fanien must.

Muualla: Irenekään ei oikein lämmennyt kirjalle. Kirjallisia-blogi sanoo Keysin olevan fiksumpaa chick-littiä. Tuhansia sivuja löytää syvyyden kirjailijan tuotannnosta.

Marian Keyes: Nainen joka varasti elämäni. Tammi 2015. Suomennos Liisa Laaksonen.

Naistenviikko lukuhaasteineen päättyy tänään.


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Uusi maa



Tästä tulikin suurten kertojanaisten viikko.

Uusi maa on Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosa, dystopia, jota odotin tämän vuoden käännöskirjoista eniten. Oryx ja Crake (2003) ravisti aikoinaan ajatuksia uuteen malliin, Herran tarhurit (2010) uskontoineen ei aivan niin rajusti, mutta loppu on varmasti komea, uskoin. Ja onhan se.

Ollaan jälleen ajassa jälkeen katastrofin. Ruttoepidemia on tappanut ihmiset lähes sukupuuttoon. Infrastruktuuri on romahtanut, kun teiden, talojen, sähköverkkojen tai julkisten laitosten ylläpitäjiä ei enää ole.

"Kuinka moni on joskus ollut tässä samassa tilanteessa? Henkiin jääneenä, kun muut ovat kuolleet, kun kaikki on menetetty."

Joitakin on sentään elossa, myös muutama Herran tarhureista. Ja uusi, Craken kehittämä rotu, jonka oli tarkoitus korvata ihmiset. He ovat hyväntahtoisia, uteliaita ja kauniita - ja muuttuvat paritteluvalmiudessa ollessaan sinisiksi. Crakelaisissa on muitakin ihmisille outoja piirteitä, jotka luonnollisesti aiheuttavat hämmennystä, mutta ystävystymistä, tai ainakin jonkinlaista lähestymistä, ne eivät estä. Tuo "jonkinlaista" on merkityksellinen: Atwood heilauttaa monet asiat ja ilmiöt kokonaan eri tasolle; tuntuu, ettei näille ilmiöille edes ole (vielä) olemassa oikeita sanoja.

Valitettavasti maailmassa on myös vihollisia: lihaa syövät mutanttisiat ja verikuulaveteraaneiksi sanotut entiset tosi-tv-"sotilaat" uhkaavat hauraita ihmishenkiä jatkuvasti. Väkivallalta ei vältytä, ja elämä on rankkaa kamppailua eloon jäämiseksi ja ravinnon löytämiseksi.

Kirjailija esittää myös terävää yhteiskuntakritiikkiä: Zeb ja Toby muistelevat muun muassa sanaa sopeutuminen, joka Zebin mukaan oli muotisana joskus, ennen oikeaa öljykriisiä ja jäteöljybisneksen nousua. Zen oli jossain vaiheessa töissä KarhuJelpissä: se oli palvelu, jossa jääkarhuille rahdattiin ihmisten biojätettä toptereilla, jonkinlaisilla biolentolaitteilla.

"Jääkarhut näkevät nälkää, koska jäätikkö on melkein sulanut eivätkä ne enää voi pyydystää hylkeitä, joten syötetään niille meidän omia tähteitä, kunnes ne oppivat sopeutumaan.--- Kyllä minä muistan sopeutumisen, Toby sanoi. Se oli vain yksi tapa sanoa että voi voi, harmin paikka. Ihmisille joita ei ollut aikomuskaan auttaa." 

Herran Pyhän Öljyn vihollisia parjattiin nokkelilla sloganeilla, tyyliin "Sarjamurhaajat uskovat ilmastonmuutokseen." Ruokalistat elivät maailman mukana: jossain vaiheessa syötiin "molekyylifuusioruokaa ja labralihaa ja quorn-sieniproteiinia sekä uskaliaina lisukkeina aineksia katoavista eläinlajeista - kottaraisenkielipatee oli yksi viimeisiä villityksiä näissä paikoissa."

Mutta nuo ajat ovat takana.

"Se oli hassu juttu - se ihmiskunta", sanoo Zeb. "Vai mitä?"

Atwood on kerronnan mestari, ja hänen tekstinsä on täyttä, ajatuksia herättävää. Siinä on "kaikkea": jännitystä, romantiikkaa, mielikuvitusta, huumoriakin, ja syvällistä pohdintaa maapallon tulevaisuudesta, mutta kevyt luettava se ei ole eikä vyörytä tapahtumia jännärimäisellä vimmalla, vaan tunnelma syntyy pala palalta rakentaen. Atwood käyttää scifi-kirjailijan tehokkainta asetta kertomalla jo olemassaolevista ilmiöistä, mutta viemällä ne pidemmälle. Siksi karmea todentuntu on läsnä: entä jos?

Kuitenkaan tilanne ei ole täysin musta, vaan kirja antaa myös toivoa, ajatuksen siitä, että vaikka kaikki nykyisin tuntemamme katoaisi, jotain voi silti säilyä, vaikka ehkä täysin eri muodossa kuin olisimme kuvitelleet.

Kirja kestää varmasti useamman lukukerran, ja sarja on niitä harvoja, jotka haluan pitää omassa hyllyssäni. Uskon, että niistä löytyy aina uutta lukemisajankohdan myötä. Harmittelin lukiessani, että olen unohtanut jo paljon ensimmäisestä osasta: täytyy ilman muuta kerrata, ja olisi ollut viisaampaa kerrata se ennen tämän lukemista. Mutta kaikki kolme osaa voi hyvin lukea myös itsenäisinä teoksina.

Kenelle: Scifin ystäville, tulevaisuutta pohtiville, taitavaa tarinaa ihaileville, keskittymään malttaville.

Muualla: Norkulle kirja aiheutti univelkaa. Taikakirjaimissa kerrotaan yksityiskohtia, spoilauksesta varoitetaan asianmukaisesti. Raija on Atwood-tuntija ja kertoo myös uutisen: HBO suunnittelee trilogiasta tv-sarjaa! Suketuksen arvio alkaa lähes samoin sanoin kuin omani, hauskaa.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam). Otava 2015. Suomennos Kristiina Drews.

Postaus on osa Tuijan käynnistämää naistenviikon lukuhaastetta.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Parempaa väkeä




Upeaa päästä hehkuttamaan! Waters vain on niin mahtava! Ja sopii monessa mielessä - kuten aiheen, päähenkilöiden ja kohderyhmän osalta - kuin valettu kirjabloggareiden Naistenviikon lukuhaasteeseen, jonka käynnisti Tuija, lue lisätietoja viikosta. Ja onnea viikon nimipäiväsankareille!

Sarah Waters on kerronnan ja koukutuksen mestari, jonka kirjoja on äärettömän vaikea laskea käsistään. Kirjailija kuvaa vanhaa aikaa, tässä kirjassa 1920-lukua Lontoossa, ja jo aika ja paikka saavat aikaan tyytyväistä hyrinää. Mikä ihme niissä onkin niin kiehtovaa? Tarpeeksi kaukana, mutta ei liian kaukana?

Frances asuu äitinsä kanssa perheen vanhassa, rapistuvassa talossa hienostoalueella - he ovat parempaa väkeä, mutta niukoissa varoissa. Siksi taloon on pakko ottaa vuokralaisia, paremman väen hienostelevaan tapaan sanottuna "maksavia vieraita". Yläkertaan muuttavat Len ja Lilian Barber, nuoripari, joka on haltioissaan päästessään hyvälle alueelle, vaikkeivat itse ole yläluokkaisia.

Alun yhteentörmäyksien - luonnollisesti erittäin korrektien - jälkeen ylä- ja alakerta alkavat sopeutua uuteen asumisjärjestelyyn, tai paremminkin myöntyä pakon edessä. Francesin tausta käy pian ilmi: miksi aikuinen nainen elää kahden äitinsä kanssa? Yksi syy siihen on se, että perheen isä on kuollut ja kaksi poikaa kaatunut sodassa. Vain naiset ovat jäljellä.

Lukijaa huvittaa, kuinka mammamaisen huolekkaasti Frances suhtautuu äitiinsä, kuin vanhukseen, vaikka tämä on vasta 55-vuotias. Tosin äiti on ikänsä elänyt palvelijoiden palveltavana, ylhäisönainen kun on, eikä ole tottunut fyysisiin tai muihinkaan töihin, ja on kokenut suuria järkytyksiä sodan vuoksi. Frances tietää sen, ja on ottanut huolenpitäjän ja huushollerskan roolin, paitsi kiintymyksestä ja velvollisuudesta - rahapulassa oli pakko - myös huonon omantunnon vuoksi, tulkitsen, sillä hän on järkyttänyt äitinsä sovinnaista maailmaa pahasti aikaisemmin.

Francesin ikää ei taideta mainita suoraan, mutta hän on jossain 25-28 vuoden välillä, luulisin. Hän on älykäs, suorasanainen ja käytännöllinen ihminen, joka ei siedä turhia sievistelyjä, ja myös hyvin fyysinen. Koska Frances näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei ole mikään seurapiiriperhonen, vaan sekä pakosti että omasta valinnastaan yksinäinen, hän on altis, kun vastaan tulee uusi, kiehtova ja täysin erilainen ihminen kuin hänen aiemmat ihmissuhteensa. Altis rakastumaan. No, lyhyesti: Frances ja Lilian rakastuvat toisiinsa, ja siitä seuraa tapahtumia, joka johtavat arvamattomaan suuntaan. Jopa oikeussalidraamaaan, jännittävän rakkaustarinan osana.

Watersin kirjat ovat tarkkanäköisiä, mielikuvitusta kutkuttavia, älykkäitä ja vietteleviä. Lisäksi ne kuvaavat aikansa yhteiskuntaa ja ihmisiä asenteineen nautinnollisen uskottavasti - lukija voi elää mukana täysillä. Puhun tähän asti lukemistani, eli tämän lisäksi kirjoista Yövartio ja Vieras kartanossa, jonka kirjabloggarit äänestivät 2011 vuoden parhaaksi käännöskirjaksi.

Henkilöt ovat niin eläviä, tunnelmat käsinkosketeltavia ja tapahtumat yllättäviä, ettei tylsiä hetkiä tule. Koskaan en osaa päätellä Watersin tarinan loppua etukäteen, mikä on suuri ilo. Noloja itsestäänselvyyksiä ei tarvitse pelätä. Ja vaikka kirjassa ei tule ruumiita kasakaupalla, jännitys on kihelmöivämpi kuin rajuissa dekkareissa. Sekä tunne- että tapahtumapuolella kirjailija osaa nostattaa kierroksia niin, että lukija on tiukasti koukussa. Loistavaa, fiksua viihdettä. Ja ajattoman romaanin malliesimerkki - uskon, että Watersin kirjat kestävät aikaa: kun perusasiat ovat kohdallaan, ei lukemisen vuosikymmenellä ole väliä. Ehkä näitä mieluiten lukevat aikuisina me, jotka olemme Anna-kirjamme ja muut nuorten klassikot aikoinaan ahmineet. Myös Waters on klassikkoainesta.

Kenelle: Juonivetoista kunnon romaania kaipaavalle, rakkautta ja jännitystä etsiville, koukuttumaan innokkaille, uppoutumisesta nauttiville, brittikirjojen ystäville.

Muualla: Leena Lumi vertaa Watersia Virginia Woolfiin. Kaisa Reetta arvelee jumalten antaneen brittikirjailijoille Midaksen kultaisen kosketuksen. Rakkaudesta kirjoihin alleviivaa kirjailijan taitoa kertoa intohimosta. Waters luo upean ajankuvan, sanoo Ulla. Waters taitaa juonivetoisen epookin, sanoo Lumiomena ja pidättelee henkeään. Omppu kuvaa innoittuneena romaanityyppiä laajemmin.

Sarah Waters: Parempaa väkeä. Suomennos Helene Bützow. Tammi 2015.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla kuvan valitsemansa kirjaston liepeiltä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille.

Luen vuodessa noin 150 kirjaa, joista noin 90 % haen kirjastosta. Tuollaista määrää ei olisi varaa ostaa eikä tilaa säilyttää, joten kirjasto on aivan ehdoton harrastuksen mahdollistaja. En halua säilyttää kotona kirjoja kuin sen verran, että lukemista on käsillä, ja tärkeät kirjat tietysti (joita niitäkin riittää). Valitsin jopa asuinpaikan sen mukaan, että kirjasto on lähellä, ja nyt se on:

Kannelmäen kirjasto Helsingissä on kotikirjastoni, jossa käyn vähintään kerran viikossa. En lakkaa kiittelemästä Helmet-palvelua ja etenkin sen varausmahdollisuutta, joka toimii loistavasti. Kirjat ovat saatavissa nopeasti, kun pysyy hereillä ja sormi varausnapilla uutuuksien ilmestyessä.

Siitä taas saa tietoja kustantajien luetteloista ja verkkosivuilta ja tietysti kirjakavereilta ja blogeista. Kuvassa Kanneltalo, jossa kirjasto sijaitsee, minä haahuilen oven luona.



Toinen tärkeä kirjastoni on Rikun kirjasto, jossa piipahdan silloin tällöin, välillä tutkailemassa Helsinki-kokoelmaa, välillä vain fiilistelemässä upeaa vanhaa rakennusta (Helmet-kuva ylimmäisenä) ja pläräämässä hyllyjä.

Taidelainaamo Richardinkadun kirjastossa on loistoidea - ilman isoja investointeja saat seinällesi valitsemaasi taidetta. Sisäkuva: Anneli Salo. 






Kolmanneksi nostan
kirjaston jostain muualta: pienillä paikkakunnilla kirjastojen merkitys on jos mahdollista vielä suurempi kuin kaupungeissa. Ajanvietettä ja vilskettä voi olla vähemmän ja harrastukset harvemmassa, samoin saattaa olla varojen laita. Ehkä nyt asia on maallakin toisin kuin silloin, kun olin pieni - kirjasto oli ainoita mahdollisuuksia harrastaa. Mäntyharjun kirjaston kortti minulla on, hätävaruiksi mökkireissuja varten. Kirjasto on hieno, laaja ja tarjoaa uusiakin kirjoja yllättävän hyvin: joskus olen lukenut sieltä opuksia, joihin Helsingissä on pitkä jono.


Paikalliskirjailijat ja -historia tuovat tietysti oman kiinnostavan lisänsä kunnallisiin kirjastoihin. Niiden on oltava lähellä lukijoita fyysisestikin: maalla jo kirkonkylän keskustaan saattaa olla kymmenien kilometrien matka. Entä jos kirjastoon pitäisi lähteä kauemmas, kaupunkiin asti? Raaskisivatko ihmiset piipahdella, sillä ajaminen ei ole halpaa eikä julkista liikennettä kaikkialla ole. Lasten, vanhusten ja varattomien kirjastokäynnit harvenisivat radikaalisti. (Mikä säästöjä ajavien poliitiikkojen mielestä tulkittaisiin merkiksi, etteivät kirjastot kiinnosta, joten niistä voitaisiin säästää lisää?) Vähempiosaiset jäisivät entistä vähemmälle, eriarvoisuus kasvaisi.

Lukutaidon merkitys on ihmiselle olennaisen suuri, pienestä pitäen. Ilman sitä on vaikea pärjätä koulussa tai töissä ja kääntäen: sitä helpompaa on opiskelu ja työskentely, mitä paremmin ihminen osaa lukea ja ymmärtää tekstiä. Tämä fakta ei katoa mihinkään verkon myötä. Suomen kielen säilyttämisen tärkeydestä puhumattakaan, tai kirjoista taiteena, empatian ja tunteiden kasvattajina ja ajatusten avaajina.

Kun suomalaiset kerran ovat lukijakansaa ja haluavat lukea, on kirjastolaitos paikkansa ansainnut ja ansaitsisi vähän enemmänkin, jos minä saisin päättää. Onneksi päättäjät ovat tähän asti asian viisaasti ymmärtäneet, ja vaikka säästöjä haetaan, nousee Helsinkiin pian keskustakirjasto, joka on todella tarpeen sekä houkuttelemaan ihmisiä lukemisen pariin että nostamaan lukemisen ja suomalaisen taiteen profiilia yleisesti. Mutta mitä tekee Juha Sipilän hallitus, jää nähtäväksi. Ethän Juha murra suomalaisten kirjallista selkärankaa! Ei meillä ole siihen varaa tässä maailman- ja kilpailutilanteessa - jäädä niiksi, jotka katselevat mieluummin vain kuvat.

Yksi suuri epäkohta kirjastotoiminnassa on: kirjailijoiden ja kääntäjien lainauskorvaukset ovat surkeita. Onneksi ne ovat nyt hieman nousemassa, mutta silti laahaamme naapureita jäljessä. Kirjastokäynti on silti teko kirja-alan hyväksi, ja siksikin niitä lämpimästi kannatan ja toivon lisää kaikilta. Yleistä tyhmistymistä vastaan, osaamisen puolesta.

Lisää aiheesta: Matti Karjalainen: Minne matka, kirjastolaitos? Lukulampussa.

Enemmän bloggarien tempauksesta ja linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kaikki se valo jota emme näe

Kaikki se valo jota emme näe kuljettaa lukijan ajasta ennen toista maailmansotaa aina 2000-luvulle saakka. Pääasiassa eletään ennen sotaa ja sen aikana - tuona suurten muutosten ajankohtana.

Marie-Claire on vielä pikkutyttö, kun sota alkaa. Hän asuu isänsä kanssa ranskalaisessa Saint-Malon kaupungissa, sen vanhassa osassa, joka kirjan mukaan pommitettiin lähes täysin maan tasalle. Alunperin he tulivat sotaa pakoon Pariisista tuohon isosedän taloon. Isosetä harrasti radiolähettimiä ja lähetti itsekin ohjelmia omatekoisella laitteistollaan.

Lähetyksiä sattuu sisarensa kanssa kuuntelemaan Werner, saksalainen poika, joka osaa korjata mitä tahansa - ainakin radioita. Taitojensa vuoksi hänet värvätään ensin Hitler-jugendiin, sitten armeijaan, mikä tuntui voitolta köyhästä, orvosta pojasta, jonka ainoa vaihtoehto olisi muuten ollut kaivostyö. Hän on nuori mutta viisas, ja huomaa pian, ettei armeijassa olo tunnukaan voitokkaalta.

Sotatapahtumien vyöryessä Marie-Clairen isä joutuu vangiksi: hän on töissä museossa ja saanut tehtäväkseen viedä saksalaisilta turvaan arvokkaan timantin, Liekkien meren, joka legendan mukaan tuo onnettomuutta omistajansa läheisille, mutta omistaja itse elää ikuisesti. Timantin tarina limittyy kiehtovasti tytön omaan elämään, samoin kuin radion voima ja vaikutus tiedotusvälineenä.

Tarina on viehättävä ja monipolvinen. Kirjailijaa maalaa komeaa kuvaa ajan tapahtumista, välillä pienellä siveltimellä tarkentaen, välillä isolla kädellä laajoin kaarin. Hän väläyttelee valoteemaa taitavasti ja käyttää kiinnostavia kielikuvia - pojat nukkuvat makuusalissa "kuin kultaharkot kassaholvissa" - ja huolella harkittua kieltä. Liiankin kaunista ja satumaista suomalaisen (sota)realismiin tottuneelle. Jopa kuolema tai raiskaus kuvataan kauniisti. Ehkä tästä syystä kirja ei tunnetasolla kolahtanut kyyniseen lukijaan, vaikka se "tuotteena" on moitteeton paketti, käännöstä myöten. Luvut ovat lyhyitä, mikä auttaa lukijaa. Silti olin hilkulla jättää kesken, mutten kehdannut, ja täytyy sanoa, että loppupuolella jotain liikahtikin. Kaukaiseksi tarina henkilöineen kuitenkin jäi: kuin katselisi hienoa kuvaa muovin takaa. Mutta Pulitzer-palkitsijat ja sankat lukijajoukot ovat olleet toista mieltä.

"Kuunvalo hohtaa ja väikehtii, pilvenrepaleet kiitävät puiden yllä. Lehtiä lentää joka puolella. Mutta kuunvalo pysyy liikkumatta tuulessa, kulkee pilvien läpi, ilman läpi, Wernerin silmissä mahdottoman hitaina, järkkymättömän levollisina säteinä. Ne riippuvat lakoon painuvien heinien yllä. Miksei tuuli liikuta valoa?"

Kenelle: Lukuromaanin ystäville, realismia kaipaamattomille, haikeankaunista ja helppolukuista tarinaa etsiville.

Muualla: ...sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi, kuvaa Leena Lumi. Häkellyttävä, sanoo Taika. Kaisa Reetta käyttää valoaihetta hienosti omassa postauksessaan ja hänellä on lisää linkkejä.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2015. Suomennos Hanna Tarkka.



keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Musta satu

Odotukset ovat korkealla jälkeen järisyttävän Nälkävuoden, joka voitti Blogistanian parhaan kirjan arvonimen vuonna 2012 ja jota itsekin äänestin ykköseksi. Sellaista tunnelmaa harvoin tapaa - riipaisevan kaunista kerrontaa, mutta ehdottomasti ei hyvän mielen kirjojen etsijöille!

Armoa ei Ollikainen lukijalle anna toisessakaan romaanissaan: henkeä joutuu pidättelemään ja häppyendiä on turha odotella. Tarinan miehellä ei mene hyvin. Käsikirjoitus takkuaa, avioliitto vielä pahemmin.

Mies suistuu tummiin ajatuksiin ja sekaviin tunnelmiin. Mielessä sekoittuvat nykyisyys, lapsuus ja perheen menneisyys jo isopapan ajoilta. Isopappa Heino oli viinatrokari levottomassa 1930-luvun Helsingissä, jolloin Tattarisuo oli hämärä paikka. Sinne piilotettiin pirtua ja muuta, jota ei haluttu viranomaisten silmiin. Kuten ruumiinkappaleita. Tarina perustuu todelliseen rikostapaukseen.

Heinokin kuulee juttuja oudoista rituaaleista, joita suolla harjoitettiin ja joutuu itsekin niiden silminnäkijäksi. Päivänvaloa kestämättömät toimet lopulta koituvat Heinon kohtaloksi, jota mies yrittää selvittää.

"Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään."

Tarina on niin musta, että se on paikoitellen läpinäkymätön. Ollikaisen lause on kaunis. Kirkas ja kikkailematon. Mutta ajatusta on välillä hankala seurata, kun aikatasoja on niin paljon: kahden päätason lisäksi henkilöt muistelevat menneisyyttään. Kirjan mies puhuu tarinaansa sinä-muodossa ystävälleen Joonalle, jonka yhteys muuhun kokonaisuuteen jää epäselväksi (miksi juuri hänelle puhutaan?). Lisäksi viitataan usein vielä vanhempaan historiaan, josta kumpuavat jutut Tattarisuohon kätketystä aarteesta. Ilmeisin juoni ei ole keskiössä - miehen oma tarina - vaan Heino ja vanhat tapahtumat, jotka limittyvät kertojamiehen nykyisyyteen ja hänen käsikirjoitukseensa.

Tattarisuo on paikkana jännittävä. Muistan lapsuudestani Köyhien Stockan siellä, missä nyt on Pikku-Huopalahden asuinalue. Se oli täynnä purkaamoja, korjaamoja, romua ja roinaa: autonromuista työkaluihin, joita lailliset tai laittomat pikkuyrittäjät käyttivät ja myivät. Hämäräperäinen paikka, lapsen silmin jopa pelottava. Kun paikka siivottiin, monet (laillisista) yrityksistä muuttivat Tattarisuolle, jolle rakennettiin uusi pienteollisuusalue. Se on tuttu niille, joiden auto tai fillari on viety väärän pysäköinnin vuoksi Helsingin kaupungin haltuun: siellä on ajoneuvojen siirtokeskus. Suosta ei liene enää tietoakaan. Hämärä maine siirtyi mielessäni toiminnan mukana uuteen paikkaan. Näin kerran jopa painajaisunta, että jouduin hakemaan töitä ja sain paikan - Tattarisuolta.

Ihailen isosti Ollikaisen kirjoitustyyliä ja pidän häntä yhtenä huipuista, vaikka jotenkin liiankin niukaksi kirja kaikkineen jää, etenkin päähenkilön osalta. Ja lukija hämmentyneeksi, paljon kysymysmerkkejä leijuu ilmassa. Irtonainen sormi? Sinetit? Isyyskysymykset? Langanpäitä on, mutta harvat johtavat mihinkään, tai ehkä lukijan päättelykykyyn luotetaan liikaa. Pääpaino on tunnelmassa, ja siinä Ollikainen on taitava. Mustassa tunnelmassa.

"...tähdet muodostavat pyörteen, joka nostaa minut kohti taivasta. Sitten tajuan, ettei tähtipyörre kisko minua ylöspäin, vaan maahan on revennyt aukko, johon tähtimerki syöksyy kohisevana vieden minut mukanaan."

Upean ulkoasun on suunnitellut Elina Warsta.

Kenelle: Mustan ystäville, kauniista kielestä nauttiville, menneen ja mystisyyden kiehtomille.

Muualla: Saralla on hieno kuvaus kirjasta ja paljon linkkejä. Muita lukeneita ovat ainakin Lumiomena, jonka mukaan Ollikainen ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon. Bleue rakastaa Ollikaisen persoonallista, kaunista, soluvaa kirjoitusta. Ollikaisen tiivis kerronta on upeaa luettavaa, sanoo Ulla.

Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015.



maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kirja-arvonnan voittaja

Eino Leinon päivän kunniaksi julkistan kirja-arvonnan voittajan: toimi suoritettiin asiallisesti arpalipuin Lemminkäisen lippiksestä, mieheni toimi onnettarena.

Virpi Hämeen-Anttilan kaksi uutta dekkaria voitti Mannilainen, onnea! Ja laitatko minulle osoitteesi, niin laitan kirjat postiin, kiitos.

Tulossa blogiin on muun muuassa bloggaukset Aki Ollikaisen Mustasta sadusta, Pauliina Suden Takaikkunasta ja tietysti klassikko, jollaisen kirjabloggarien kanssa Ompun hienossa klassikkohaasteessa luemme ja julkaisemme bloggaukset 31.7. Kukin sai valita oman luettavansa, kunhan se kuuluu nimikkeen alle - minulla on totta kai kotimainen, todellinen klassikkojen kantaisä, josta monet puhuvat mutta harvat ovat oikeasti lukeneet. Arvaatkohan mikä?

Ompun listasta voi luntata. Olen kirjassa jo yli puolen välin, ehtii ehtii... Vaikkei se totisesti ole nopein luettava. Onneksi ei myöskään totinen :-) Palaan asiaan kuun lopussa.











lauantai 4. heinäkuuta 2015

Neandertalilainen

Kun saksalainen luonnontutkija Fuhlrott ehdotti vuonna 1857, että "Neanderin laaksosta löytyneiden outojen luiden olevan peräisin esihistoriallisista ihmisistä", häntä ivattiin ankarasti. "Se oli ensimmäinen kerta, kun joku arveli muita ihmislajeja eläneen ennen nykyihmisiä", kirjoittaa Pääbo.

Myöhemmin tietysti selvisi, että heppu osui arveluissaan oikeaan. (Wikipedian mukaan muuten arvelun esitti toinen kaveri, mutta luotan Pääbohon.)

Svante Pääbo sanoo muinaisten ihmisten ja perimämme tutkimisen olevan hänen Graalin maljansa. Siksi hän keskittyi aiheeseen ja onnistui järjestämään sekä kollegat että olosuhteet, joissa hän pystyi tutkimustaan edistämään, huimin tuloksin. Ruotsalainen Pääbo tiimeineen oli ensimmäinen, joka eristi neandertalinihmisen DNA:n, ja tulokset kertovat paljon sekä heistä että meistä. Ja sen yllättävän tiedon, että risteytymistä on tapahtunut jo varhaisessa vaiheessa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että meissä jokaisessa on hieman neandertalilaista.

Neanderin laakso ei sijaitse meistä kaukana, Saksassa lähellä Düsseldorfia. Toisaalta meille on kerrottu, että nykyihminen on kotoisin Afrikasta. Oliko lajien levitessä jossain kohtaa matkalla kuitenkin yhteinen piste, josta DNA:mme tänäkin päivänä kertoo?

Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä kertoo tarinan paitsi ihmiskunnan alkuhämäristä, myös tutkijasta ja tutkimustyöstä. En ymmärrä antropologian tai paleogenetiikan - tieteenhaara, jota Pääbo oli synnyttämässä - hienouksia enkä perintötieteellisiä selvityksiä, joita Pääbo suureksi osaksi kirjaa vuodattaa kanssatutkijoiden iloksi, mutta ymmärrän sen valtavan työmäärän ja omistautumisen, jota tuloksien saamiseksi on tarvittu. Vaikka luin jokseenkin kursorisesti varsinaiset tieteelliset tulokset, sain silti hämmästyttävän kuvan ihmiskunnan historiasta ja sen kauaskantoisuudesta. Pääbo tutki yli 30 000 vuotta vanhoja jäännöksiä. Milloin sukupuun haarat erkanivat, kuinka erilaisia olimme?

Jotenkin se on järkeenkäypää, risteytyminen siis. Jos lähellä toisiaan olevat lajit kohtaavat, jollain tavalla niiden kanssa kommunikoidaan. Tapellen, ensisijaisesti, mutta jossain vaiheessa myös pariutuen. Pääbon tulosten mukaan neandertalilaiset ja nykyihmiset saivat lisääntymiskykyisiä lapsia, joten nykyihmisen sukupuu on paljon monimutkaisempi kuin on luultu. Meillä on edelleen neandertalilaisista saatuja piirteitä, kuten (nopea) tulehduksesta paraneminen.

Geeniteknologian ja arkeologian menetelmien yhteistyöllä on löydetty muitakin lajeja, kuten Denisovan ihminen. Ja osa lajeista on elänyt yhtä aikaa. (Tästä tulevat aina mieleeni jättiläis- ja kääpiömyytit; ehkä ne juontavat juurensa muinaisiin lajeihin?) Vaikka tieteessä on tehty harppauksia ja sen ansiosta pystytään kertomaan todennäköisyyksiä joillekin sairauksille, on paljon asioita, joita emme tiedä. "Genomiikan pieni ikävä salaisuus on se, ettemme tiedä vielä juuri mitään siitä, kuinka genomi muuttuu elävän ja hengittävän ihmisen ominaisuuksiksi", sanoo Pääbo. Genomi ei kerro, onko sen omistaja fiksu vai tyhmä, pitkä vai lyhyt, eikä paljon muutakaan ihmisenä olemiseen vaikuttavaa. Tai sitä, mitkä piirteet sinussa ja lapsessasi ovat neandertalilaisia. Pääbo uskoo, että nyt netin kautta tilattaviin dna-testeihin lisätään neandertaltesti jossain vaiheessa (vaikka hän arvelee, ettei myönteinen tulos ole kovin haluttu, koska neandertalilaisia pidetään juntteina).

Geenien kartoitusta, vertailua nykyihmiseen, Pääbo kuvaa jättiurakaksi: "Siitä tulee mieleen valtava palapeli, josta puuttuu paljon paloja, jossa monet palat ovat vahingoittuneet ja jossa on runsaasti ylimääräisiä, mihinkään sopimattomia paloja."

Koska en tutkimuspuolesta paljon tajua, pidin kirjan yleistajuisisista osista: huippututkijoista koostuvan tutkimusryhmän johtajana toimimisen haasteista; suuren ja uraauurtavan projektin vetämisen kuvauksesta; innostuksesta ja intohimosta sekä tuntemusten kuvauksesta - niin ilo edistysaskeleista kuin suuret pettymykset kuuluvat kuvioon; Pääbon lannistumattomuudesta sekä henkilökohtaisesta osuudesta, jota kirjoittaja on ympännyt mukaan, hieman amerikantyyliin. Sekin kuitenkin kuvaa omistautumista aiheelle ja vaikeuksia, joita näin kokonaisvaltaisessa työssä varmasti on. Ymmärrän, että joku muu, ehkä tiedemaailman edustaja, voi nähdä asiat toisin, mutta mielestäni Pääbo myös jakaa reilusti kiitoksia asiaa edistäneille tutkijoille, omassa tiimissään tai muualla. Kirja on aina yhden ihmisen kannanotto ja kertomus, ja tässä mennään näin.

Vaikutelmaksi jää, ettei tieteen tekeminen ole koskaan vain yhden ihmisen suoritus, vaikkei kirjoittaja omaa kynttiläänsä vakan alla pidäkään. Teksti on vetävää, vaikkei suurelta osalta maallikolle ymmärrettävää (onneksi kirjoittaja sanoo joidenkin asioiden olleen vaikeita ymmärtää hänellekin). Ihmissuhteita, draamaa ja jännitystä on mukana: hän kuvaa ryhmänsä jäseniä persoonina, syttyy rakkauksia, ja jopa tutkijan oma terveys kohtaa genetiikan karusti käytännössä. Tutkittaviksi sopivien luiden löytäminen on varsinaista dekkaria, petoksineen ja ankarine kilpailuineen. Ehkä kirja ei ole perinteisintä tiedemaailmaa, mutta ihailen kirjoittajan viestintä- ja verkostointitaitoja, joista myös kirjan olemassaolo kertoo. Pääbo sanoo vetäneensä projektiaan edistääkseen jokaisesta narusta, joka voi edistää hänen asiaansa. Niin pitääkin, jos tuloksiin aikoo päästä.

Kenelle: Tieteentekijöille ja siitä innostuville, ihmisen perimästä kiinnostuneille, isojen projektien vetäjille, muinaisuuden kiehtomille.

Muualla: perunakuoppa luki alkuperäistekstiä ja käännöstä yhtäaikaa ja toteaa käännöksen erinomaiseksi. Lisäksi hän lanseeraa termin "neandertilaisehko". Ylen jutun asiantuntija arvioi, että uusia ihmislajeja löytynee vielä lisää. Tiede-lehden artikkeli, jonka mukaan kaikki eivät ole vakuuttuneita.

Svante Pääbo: Neandertalilainen - kadonnutta perimää etsimässä. Art House 2015. Suomennos Veli-Pekka Ketola. Kustantajan lukukappale.