lauantai 29. elokuuta 2015

Kesäinen illusiooni

Ennen kuin kesä on harhainen muistikuva vain, haluan muistuttaa tästä kirjasta: Kesäinen illusiooni nostaa helteen ja hien iholle ja tuo kuumien kesäpäivien raukeuden ja pimenevien iltojen kiihkon mieleen tavalla, joka vie vastustamatta mukanaan Saimaan rannalle.

Karoliina Timonen on luonut aistillisen tunnelmapalan, johon on helppo sukeltaa, kuin supisuomalaisen järven silkkiseen syleilyyn. Hän yhdistää sävyjä niin nykynaisen kuin ikiaikaisen naiseuden tunnoista, kautta Klarissa Laineen, joka on jäänyt viettämään kesää saarelle, kirjoittamaan ja miettimään avioliittonsa tilaa.

Kun avioliitossa ei mene hyvin, on luonnollista, että miehet kiinnostavat. Vastapäisen saaren mystinen isäntä ja hänen poikansa nostattavat Klarissassa tuntemuksia, joita hän ei oikeasti edes pyri selittämään - mikä hieman ihmetyttää pervorealistista lukijaa, sillä aviomieskin on olemassa, mutta hei, nyt pitää heittäytyä tunnelmaan!

Outoja tapahtuu muutenkin. Kenelle meistä ei, jos kunnolla mietitään? Milloin olet viimeksi ollut yksin saarella, jossa luonto puskee päälle joka suunnasta? Siitä on kauan, mutta järvi-Suomen kasvattina minulle soutaminen on luontainen kulkukeino, eikä se tunnu kummalta. Kummemmalta tuntuu Klarissan hapuilu, kohti jotain, mitä hän ei itsekään tiedä. Mitä hän oikein hakee? Ja pitääkö se tietää? Onko aina tiedettävä seuraava tavoite?

Timonen tuottaa taitavaa, viimeisen päälle harkittua tekstiä, joka viittailee kirjallisuuteen ahkerasti - mutta ei edellytä viitteiden tuntemusta, en minäkään tuntenut - ja tuo erehdyttävästi romantiikalta vivahtavaan tarinaan myös hyisempiä ja mystisempiä sävyjä, jotka kutkuttavat lukijaa ja jättävät sopivan levottomuuden ja rytminmuutoksen tasaisen soutamisen tahdin rinnalle. Helteisessä kesässä, paljain jaloin.

Kirjailijan esikoiskirjan arvio sopii suurelta osin tähänkin teokseen, niin paljon on samoja elementtejä. Jos yksi asia pitäisi sanoa, niin se on tämä: Karoliinan erehtymättömään tyylitajuun voi aina luottaa.

Kenelle: Tunnelmaan heittäytyville, aistillisuudesta nauttiville, kirjallisista viitteistä innostuville, järvi-Suomen kasvateille, kesää kaipaaville.

Muualla: Kesäkirjavinkeissäni, ja paljon muualla, joista tässä osa: Maria kuvaa upeasti kirjan intertekstuaalisuutta, jota itse en olisi tajunnut. Vaikuttava, nautinnollinen, sanoo Norkku. Taitavasti ja koukuttavasti kirjoitettu, sanoo Kirjakirpun Jenni. Kirsin Bookclub mietti, voiko nainen olla noin vietävissä. Kaunista tekstiä, joka jäi osin puolitiehen, tuumi Erja. Mitä mainioin kesäkirja, toteaa Mustikkakummun Anna. Lumoaa kielellään, sanoo Morre.  Tämä oli erityisesti psykologisten trillerien ystävän Susan mieleen. Isa arvelee kirjan toimivan täsmälääkityksenä talven pimeinä kuukausina. Tunnelma muuttuu hiipien, sanoo Maija. Onko tämä kaikki oikkua vain, kysyy Juhani, joka kirjoittaa kirjoista, joista on pitänyt. Tuija kiittää Spotify-ääniraitaa ja nimillä leikkimistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illusiooni. WSOY 2015. Upea kansi Anna Makkonen.



Bonuksena elokuun hillitön kuu, joka sopii aikaan juuri nyt.

Kuva on blogista Kirjatoukka ja herra Kamera. Muistakaa äänestää Blog Awardseissa - kovatasoisen kisan järjestäjänä A-lehdet ja viimeinen äänestyspäivä 27.9. - maan parasta blogia: kirjahullun suosikiksi tämä nousee ehdottomasti. Blogissa ovat niin tekstit kuin kuvat enemmän kuin kohdillaan, ja ammattitaito ja intohimo näkyvät. Silkkaa nautintoa.




keskiviikko 26. elokuuta 2015

Surunpotku

Maria Kallio on ollut ystäväni vuosia, ja muistan hyvin hurman, jonka vallassa ahmin sarjan alun kirjat lähes yhteen putkeen hänet löydettyäni.

Joko lukija on muuttunut tai jokin muu, mutta samaa imua en enää Lehtolaisen kirjasta tavoita. Sisällöllisesti ollaan asiallisilla vesillä. Maria odottelee - monen muun suomalaisen tavoin - tietoa työnsä ja työpaikkansa tulevaisuudesta ja selvittelee alaisineen jalokivikauppiaan outoa surmaa. Samalla selviää myös vuosikymmeniä vanha rikostapaus.

Maria on edelleen innostunut työstään komisariona Espoon poliisissa, mutta jotenkin kyynistynyt. Ymmärrettävää kehitystä, mutta nainen ei ole enää kovin sympaattinen. Hän tuo esiin fiksuuttaan ja kokemustaan tuon tuosta, ja suhtautuu lähes ylimielisesti itseään älyllisesti tai tiedollisesti alempiin. Monesti toistuu lause tyyliin: "En viitsinyt mainita, että..." Tästä en pitänyt. En myöskään siitä, että hän kyykyttää ihmisiä, joista ei pidä, kuten viivyttää erästä kuulusteltavaa, vaikka tietää, että tällä on kiire - mutta Maria haluaa näyttää, että hän on se, joka päättää. Tällaisiako meistä tulee, kun on riittävästi valtaa ja ikäviä kokemuksia? Lehtolainen osuu tässä suomalaisen johtamisen kipeään kohtaan.

Kirja on ilmeisesti suunnattu uusille lukijoille, sillä kollegat ja muut tutut henkilöt esitellään; toistaalta vanhoihin rikostapauksiin viittaillaan ahkerasti - entisten lukijoiden kosiskelemiseksi vai uusien houkuttamiseksi? Tosin muistutus saattaa olla hyvästä kirjaimellisesti vanhoille lukijoille, mutta uutteralle kirjapuurtajalle kertausta on liikaa. Tai ehkä tarkoitus on kuvata sitä, että Maria itse katsoo taaksepäin, uransa jatkoa miettiessään. Nostalgian epäystävänä tämä hieman häiritsee.

Ja vielä eräs asia josta en pidä. Surunpotku on nimenä epämiellyttävä; onnenpotkunmuunnoksena näppärä, mutta sanana kulmikas ja hyökkäävä ja tuo mieleen ensimmäisenä aasin.

Alkupuoli sujui jokseenkin luontevasti, sen jälkeen iski väsy. Harkitsin jo keskeytystä, mutta rytmitys lienee harkittu: lopussa teksti pääsi vauhtiin ja aloin tuntea tutun Maria Kallion tenhoa.

Kaiken kaikkiaan Lehtolainen tietenkin tekee ammattimaisen taitavaa tekstiä edelleen; tarkkaa ja fiksusti ajankohtaisia ilmiöitä esiin tuovaa, ja tarjoaa monia hyviä oivalluksia. Aika monta estettä lukijan pitää silti ylittää nauttiakseen siitä täysillä. Mäntyharju mainittu, siitä pisteitä rutkasti ja vähän päälle! Samoin poliitikon arkipäivän kuvauksesta, vaikka se jää vaillinaiseksi. Olemme nykyään niin hemmoteltuja vaikkapa Vallan linnakkeen myötä, että pintaraapaisu ei enää tyydytä. Herää iso kysymys: Maria, minne tähtäät? Ehkä Euroopan-markkinoille? Tätä mietin näköjään jo Rautakolmion kanssa. Ja aikaisemminkin. Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta on loistava aluevaltaus, joka osoittaa kirjoittajan kiistämättömät taidot uudella tavalla.

Kenelle: Vaarattomien dekkareiden ystäville. Helppoa kotimaista luettavaa kaipaaville.

Muualla: Taattua lukemista Maria Kallion ystäville, sanoo Amma.

Leena Lehtolainen: Surunpotku. Tammi 2015.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Meikkipussin pohjalta

Laitetaan julki Havasteen jälkeen toinen selkeästi naisten kirja: Haatasta tosin kannattaisi lukea miehenkin, joka haluaa kurkistaa aikuisen naisen maailmaan, vaikka vikittelymielessä. (Näkisipä vaan - siis miehen lukemassa tätä! Vikittelyjä on nähty. Usein tökeröitä.)

Kustannuspäällikkö Haatanen on kirjoittanut viihderomaanin, joka paljastaa meidän viidenkympin korvilla olevien naisten noloimmat salat, julkilausumattomat ilon (ja vahingonilon) lähteet ja todelliset mielipiteet. Niitä hän kaivaa kokemuksestaan, meikkipussin pohjalta tai merkkikäsilaukuistaan. Mutta täytyy pitää mielessä, että kirjailija puhuu täysin yleisellä tasolla.

Kirjassa päähenkilönä sattuu olemaan 48-vuotias kustannuspäällikkö, Tytti, joka havahtuu siihen, että unelmatyökin voi alkaa väsyttää, kun sitä jatkuu riittävän pitkään. Hän hakee ja saa vuorotteluvapaata, jonka turvin alkaa kirjata ajatuksiaan ylös, kirjallisena ihmisenä aakkosjärjestyksessä, luonnollisesti. Lyhyet luvut Aikuisuudesta Äitiin sisältävät inhimillisen naiselämän kirjoa laajasti, sukkahousuista tenaleideihin, oopperasta oksenteluihin, yksinolon luksuksesta perheen kiroihin (kustannuspäälliköllä ei ole miestä tai lapsia, mutta hänellä on vanhemmat ja Veli).

I-kirjaimesta löytyy parikin ihokarvoitukselle omistettua lukua, seksille ja sinkkuudelle on luonnollisesti omansa, samoin vaikkapa ystäville tai kodille. Tytti vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, joka ei ole vaipunut menneen haikailuun tai marttyyrin/uhrin osaan, vaan osaa ottaa ilon irti elämästä ja naiseudesta. Jos viitsii - se ikä, nähkääs... Nimittäin yksi ikääntymisen monista hyvistä puolista on se, ettei enää "tarvitse" tehdä asioita, joita ei huvita! Ja aina on selitys valmiina. Kun on tuota ikääkin. Täytyy antaa nuoremmille mahdollisuus. Jne. Puhun tietysti nyt täysin yleisellä tasolla.

Tytti on fiksu ja ulospäin suuntautunut. Hänen harrastuksensa ovat korkeakulttuurisempia kuin esimerkiksi minulla (kirjoja lukuunottamatta) ja tietämyksensä perinaisellisista asioista, kuten käsilaukuista, huomattavasti laajempi. Silti tunnistan täydellisesti asiat ja ilmiöt, joista hän puhuu. Joskus jopa kirjaimellisesti sitä kammottavaa Siilasvuo-renkutusta myöten (Nokialla sitä muuten aikanaan laulettiin muodossa Kallasvuo). Ja olen itsekin tainnut käyttää repliikkiä Muistan kun internet tuli. Monesti. Ups.

Samaistuin siis - olenhan juuri nappiin kohderyhmää. Ja nauroin monta kertaa ääneen, niin suorasukaisen hauskasti Haatanen kertoo, eikä hävettävän tekopirteästi Tiedät olevasi 50 kun... -tyyliin. Olen aidosti pahoillani, että Tytin pilateskokeilu meni mönkään, ja suosittelen uutta käyntiä ymmärtäväisemmän ohjaajan ryhmässä (en ole ikinä joutunut painamaan otsaa ja häpyluuta yhtäaikaa lattiaan pilatestunnilla). Ja suosittelen Tyttiä päivittämään kirjalistansa - molemmat! Ja vielä toivon, että Haatanen kirjoittaa vaikka Velin avustuksella vastaavan kirjan miehistä. Uskon, että hän saisi aikaan raikasta ja ajanmukaista tarinointia eturauhasvaivoista, lapasesta karanneesta kalastustekniikan hankinnasta ja moottoripyöräinnostuksesta. Tosin tätäkin kirjaa lukisivat vain naiset, mutta he myös ostaisivat sen miehilleen, autotallin hyllyyn pölyttymään.

Kenelle: 45-55-vuotiaille naisille. Naisia ymmärtämään yrittäville. Kotimaisen viihteen ystäville. Hupaa kaipaaville.

Muualla: Saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, toteaa Kirjasfäärin Taika. Siina oppi kirjasta uuden käyttökelpoisen sanan. Hersyy huumoria ja on samalla älykkäällä tavalla viihdyttävää, arvioi Susa Järjellä ja tunteella.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta. Johnny Kniga 2015.

torstai 20. elokuuta 2015

Maan vihat

Kauniin ja viisaan Kerten tarina 1100-luvun Suomessa jatkuu. Tuulen vihoissa Kertte päätyi pakomatkalle aikana, jolloin kristinusko alkoi ulottaa lonkeroitaan maan syrjäseuduillekin ja piispa Henrik tapettiin.

Kertte on ikiaikaisen uskontomme tytär: hän taitaa yrtit ja parannuskeinot, taiat ja loitsut, eikä kuvittelisikaan toimivansa ennusmerkkejä vastaan, maan, ilman tai veden jumalia loukaten. Hengenvaarallista sellainen, tuumii Kertte, kun saa ihmetyksekseen kuulla, ettei uusi jumala suvaitse moisia tapoja ollenkaan.

Merimatkalla Turukylästä Tokholmiin Kertte oppii paljon, niin merenkäynnistä kuin uudesta miehestään, tokholmilaisesta Arimosta, joka vahva ja väkevä kauppamies ja purjehtija. Kertte vaihtoi Larrin Arimoon erään surmatyön salaamiseksi, mutta mies ei ole vastenmielinen. Arimo on kastettu piispanuskoon, ja enemmän bisnes- kuin aatemielessä hän haluaa myös Kerten samaan lahkoon. Jopa avioliittoon, mikä on yksi Kerten hämmästelemistä uusista tavoista.

Jos jo Turukylä näytti pienessä kylässä kasvaneesta Kertestä suurelta, valtava Tokholmi vasta on ihme. Piispanlinnan kaltaista kivirakennusta Kertte ei ole osannut kuvitellakaan. Vaaroja kyllä, joita käskijöiden taholta saattaa kauniiseen naisihmiseen kohdistua. Eikä anopin kanssa mene ihan putkeen uudessa kodissa. Ystäviä onneksi löytyy, vaikka kieli on este.

Pidän kovasti Kertestä: hän on niin käytännöllinen eikä haihattele. Kertte toimii tilanteessa kuin tilanteessa sen mukaan, mitkä ovat realistiset vaihtoehdot. Hän ei ota turhia riskejä eikä halua näyttävää asemaa, mutta varmistaa, että saa haluamansa eikä alistu typeryyksiin. Ja on monesti miestään näppärämpi, vaikkapa kaupanteossa markkinoilla, mutta ei ylvästele sillä. Viisas nainen.

Naisen asemalla on tarinassa vahva rooli. Ehkä Havaste haluaa sanoa, että viisas pärjää missä ja milloin vain. Valitettavasti eri yhteiskuntajärjestelmissä vielä nytkin on syrjiviä tekijöitä, joita yksittäinen nainen ei pysty sivuuttamaan.

Havaste kuvaa upeasti ajan tapoja Kerten kautta tavalla, jonka nykynainen voi ymmärtää. Suuren osan tarinasta muodostavat vanhat uskomukset, loitsut ja taiat, jotka kiehtovat nykyihmistä. Voisiko niissä kuitenkin olla jotain perää... Luomuaatetta puhtaimmillaan, yrtteineen ja ruuanlaittoineen. Puunhalaamiseen on historialliset perusteet, ja nyt tiedän myös, mistä juontaa juurensa nuorison joku aika sitten harrastama tapa sitoa villalanka ystävän ranteen ympärille. Kolmella solmulla!

Aiemmissa Havasteen kirjoissa vaivannut lievä luentomaisuus on poissa; teksti soljuu yhtenäisenä ja historialliset faktat kutoutuvat luonteviksi osiksi tarinaa. Hömppäromaani - ehkä, määritelmästä riippuen. Itse arvostan historiatietoja niin, etten osaisi tätä sellaiseksi luokitella. Utriolla on vakava kilpailija! Havaste on muutaman asteen asiallisempi ja tiukempi rajauksissaan, vaikka romantiikka toki on ohjaava ja lukijaa koukuttava elementti tässäkin. (Ei huolta, sisältää myös seksiä. Ja muita naiselämän asioita. Miettikää kuukautisia ilman kertakäyttösiteitä. Vaikka pitkällä laivamatkalla, joka on kirjassa huima kuvaus luonnosta ja purjehtimisesta.) Sujuvan kerronnan ja tapahtumakylläisen tarinan Havaste taitaa, asiaosaamisen lisäksi. Nautin lukemisesta suuresti.

Lopussa on loitsulista, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat. Tarkempia taikoja löytyy itse tekstistä. Mietin seuraavan kirjan nimeä: ihmiselle voi siis langeta tuulen vihat ja maan vihat. Taisivat vilahtaa myös veden vihat. Mutta kirjassa mainitaan myös v-tun vihat...  Jos ei otsikoksi asti rohjeta, aiheesta irtoaisi naisille oppeja myös tähän päivään? Herkullista ajatusleikkiä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä, aiempaa tarinaa tuntematta.

Kenelle: Historiallisen romanttisen romaanin rakastajille. Uppoutumaan haluaville. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Luomuaatteesta innostuville. Meren yli kaipaaville.

Muualla: Notkopeikko sanoo Havasteen ylittäneen itsensä. Sivutiellä-blogin Sirri on ihastunut ikihyviksi, vaikka huomauttaa muutamasta päälleliimauksesta. Suvaitsevaisuuden sanoma on kirjassa vahva, sanoo Amma luottokirjailijastaan.

Paula Havaste: Maan vihat. Gummerus 2015.


tiistai 18. elokuuta 2015

Susanin vaikutus

43-vuotias Susan rakastaa fysiikkaa, teinikaksosiaan Thitia ja Haraldia sekä ruuanlaittoa. Mutta ei juuri muusikkomiestään Labania. Avioliitto rakoilee, ja perheen yhteinen Intian-matka päättyy kaaokseen, jonka seuraukset voisivat lopettaa tarun lyhyeen.

Mutta arvovaltainen taho puuttuu asiaan, ja Susan perheineen järjestetään kotiin Tanskaan. Pientä palvelusta vastaan. Salaperäinen Thorkild Hegn vaatii Susanilta tietoja 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomiteasta. Sillä Susanilla on tärkeää osaamista sekä kontakteja - ja tietysti vaikutus.

Vaikutuksella ei ole nimeä, mutta eräs sen tuntenut kuvaa sitä näin:

"Se oli kuin putoamista. Ikään kuin meillä ei enää olisi tukenamme niitä sovinnaissääntöjä jotka ohjailevat tavallisia keskusteluja."

Ihminen Susanin vaikutuspiirissä sanoo suoraan, mitä ajattelee, paljastaa syvimmät toiveensa tai pelkonsa, kuin pakotettuna. Susan on oppinut tulemaan toimeen asian kanssa, samoin Laban ja lapset.

"Silloin kun Laban ja minut ja kaksoset on sijoitettu oikein --- ja silloin kun välillämme ei ole vähään aikaan ollut soraääniä, me vahvistamme toistemme tuntemuksia. Se on eräänlaista interferenssiä. Sitä me tutkimme Andrea Finkin kanssa, sitä me olemme käyttäneet ja väärinkäyttäneet kautta elämämme, se on tuonut meidät siihen missä olemme, hyvässä ja pahassa."

Palveluksen lunastamisen myötä Susan joutuu huimaan poliittiseen pyöritykseen, jossa käsitellään Tanskan valtion salatuimpia asioita ja jossa ei kaihdeta väkivaltaa. Tulevaisuuskomission jäsenet alkavat kuolla yksitellen, eikä Susan perheineenkään ole turvassa. Kuka on kenenkin puolella ja kehen voi luottaa, menin jo sekaisin välillä kieputuksessa.

Vauhdikas trillerimäinen tarina kurkistaa jopa dystopiaan, mutta on toisaalta mustanhauska ja älykäs romaani ihmissuhteista, perheestä. Sekä siitä, mikä ihmistä ohjaa: äly, tunne, himo, jokin ulkopuolinen? Tiede vai inhimillinen kokemus? Kirjan luonnetta on hieman hankala hahmottaa, Høegilla on niin oma, kaikkia noita edellämainittuja ominaisuuksia sekoitteleva tyylinsä, hän ei suostu asettumaan kapeaan luokitteluun. Lukija on lähinnä ällistynyt.

Susanin pohdiskelut ovat mainioita tiedemiesmäisyydessään. Kun hän alkaa leipoa, hän sanoo uppoutuvansa pohtimaan aikamme suurinta tieteellistä arvoitusta: miten yhdistää märkien, alustettujen taikinoiden joustavat proteiiniketjut maitohapon matalaan pH-arvoon joka hajottaa proteiinit? Vastapainoa tuo Laban, joka näkee maailman taiteilijan silmin.

Heräsi hurja halu lukea uudestaan Lumen taju. Jos oikein muistan, tarinoissa on paljon samaa: oudoilla taidoilla varustettu nainen, ylifiksuja ihmisiä, älyllistä ja mustaa huumoria, hurjaa seikkailunpyöritystä. Myös Norsunhoitajien lapsissa on samoja elementtejä. Rajatapauksissa myös, vaikka se on näistä "erilaisin". Vaikka ihan ei tiedä, mitä ajatella Susanista, sellaisen tujauksen lukija silti saa, että on tyytyväinen.

Kenelle: Persoonallista ja älyllistä tyyliä arvostaville, tavanomaiseen kyllästyneelle, fysiikasta ja muista tieteistä kiinnostuneille.

Muualla: Hengästyttävä, sanoo Lumiomena. Susanin tapa ajatella poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta, sanoo Kaisa Reetta. Ullan arvion ensimmäisen lauseen olisin voinut kirjoittaa itse. Krista innostui nähtyään kirjailijan haastattelun Ylen Teemalla Helsinki Lit -tapahtumasta. Hämmentävä mutta kiinnostava sekoitus, toteaa Leena Lumi.

Peter Høeg: Susanin vaikutus. Tammi 2015. Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantajan lukukappale.

lauantai 15. elokuuta 2015

Tervetuloa Joylandiin

Nuoren opiskelijan unelmatyöpaikka: huvipuisto. Myydä hauskaa. Työpaikka kaikessa outoudessaan on nappilöytö tilanteessa, jossa Devin Jonesin sydän on juuri särkynyt, tyttö jättänyt, ja jotain tekemistä on löydettävä. Kun mies vanhana muistelee tuota aikaa, hän sanoo:

"Ensirakkauteni loppua ei voi verrata yhden vanhan ystävän kuolemaan ja toisen menetykseen, mutta se noudatti samaa kaavaa. Ja ---- teidän täytyy ymmärtää, ettei minulla ollut mitään mittakaavaa, johon olisin voinut suhteuttaa asian. Sellaista on nuoruus."

Devin kotiutuu erinomaisesti huvipuiston ihkaomaan maailmaan, johon lukijakin saa tutustua: kieleen, tapoihin, jopa kummalliseen - jopa hengenvaaralliseen - työasuun. Mutta etenkin lapsiasiakkaisiin ja työporukkaan, joista mies - nyt kirjassa nuoruutensa tapahtumia muisteleva - saa muutaman elinikäisen ystävän. Ja kokemuksia loppuiäkseen.

Voiko kummitusjunaan oikeasti kuolla? Kirjan lukeneet miettivät tätä varmasti aina laitteeseen mennessään.

"En ole koskaan käynyt siinä helkkarin kummitusjunassa, joten en ole varma. Mutta murhatarina se on. Siitä olen varma."

Kautta kirjan, pelon mestari King on yllättävän leppoisa ja vitsikäs. 

"...äiti odotti numero kakkosta, vaikkakin hänellä oli varaman kolme tai neljä kuukautta suolakurkkujen ja jäätelön syöntiä vielä edessä."

Liikuttavaa lukea nuoren, innokkaan työntekijän kokemuksia ensimmäisestä työpaikasta 1970-luvun Amerikassa: töissä tarvittiin hanskoja, mutta ne piti ostaa itse. Vieläkö joku ostaisi työvälineita omaan piikkiin? Ei ainakaan Suomessa. Vaikka Dev oli fiksu nuori, hän toteaa:

"Muistattehan että olin vasta kahdenkymmenenyhden."

Murhatarina vaivaa Deviniä. Ja hän yrittää ratkaista arvoituksen. Löytää murhaajan.

"...mutta oli jotain muutakin. Jotain mitä en ihan tajunnut. Se oli raivostuttavaa, koska minusta tuntui että se kaikki oli aivan nenäni edessä."

Devin selviää hengissä, kuten jo alussa lukijalle tehdään selväksi muistelumuodolla, mutta kokemukset ovat vähintäänkin mieleenpainuvia. Sekä hyvässä että pahassa, miehen itsensä kannalta. Huvipuistokesä oli käänne, joka teki pojasta miehen, tai ainakin nuorukaisen.

"...elämä ei ole aina pelkkää teurastusta. Joskus palkinnot ovat oikeita. Joskus ne ovat kallisarvoisia."

En ole ikinä toipunut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta - jonka jälkeen päätin, että nyt riittää painajaisten kanssa, muitakin kirjailijoita on - mutta Kirsin vahvasta suosituksesta luin tämän Kingin kirjan. Ja nautin suuresti.

King kirjoittaa letkeästi, pilke silmäkulmassa, onnistuu usein naurattamaan ja tietysti myös hieman karmimaan, mutta hyvin vaarattomasti tällä kertaa. Enemmän kirja sisältää lämmintä huumoria ja yleistä elämänviisautta kuin Kingiin yhdistettyä pelottavuutta. Ehkä miehestä on tullut vanha? Ehkä hän haluaa muistuttaa, että muutkin tunteet kuin pelko voivat olla vaikuttavia?

Suomennos on pääosin sujuvaa mutta hieman käännetyn tuntuista, jotkin kohdat pistivät silmään. Sanoisiko lapsi Herran tähden? Voimasanat ovat vaikeita kääntää. Eddie helvetin Parks? Suomalainen sanoisi sanat eri järjestyksessä. Eikä tiedätkö-tyyppisiä sanomisia tarvitsisi kääntää.

Kaiken kaikkiaan helppoa, taitavaa ja ihmisläheistä viihdettä, ilman suurta dramatiikkaa, pieni vaaraton jännitys vatsanpohjassa - kuten huvipuistokäynti.

"This is the end, beatiful friend."

Kenelle: Huvipuistofaneille, liian pelottavia romaaneja vältteleville, perushyvän tekstin ystäville.

Muualla: Pehmeä puolidekkari, sanoo Lumiomena. Maija nautti lukemisesta valtavasti ja toteaa, ettei kirja vie yöunia. Sympaattinen, sanoo Siina, jolla on samantyyppisiä King-kokemuksia kuin minulla. Oiva kesäkirja, sanoo Kirjakirppu. Kirjakaapin kummitus taisi hieman haukotella. Morre "kingiaanina" pettyi. Kirjakaapin avain arvostaa miljöötä, ja Kuuttareen Kingin lempeämpi puoli tehosi.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Tammi 2015. Suomentanut Kristiina Vaara.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Lohikäärmeen värit

On "ihan kivoja" kirjoja, on hyviä ja kehnoja kirjoja, ja sitten on niitä, jotka nostavat kylmiä väreitä. Pekkolan esikoiskirja on jälkimmäisiä. Eikä sitä tarvinnut lukea montaa kymmentä sivua, kun tämä lukija oli täysin myyty.

Sijoitusneuvoja, matematiikkanero Kimi asuu Helsingin Etu-Töölössä, elämäntehtävänään rahan tekeminen. Miina, nyt jo entinen avovaimo, on taiteilija ja yhtä tinkimätön työssään kuin Kimi oman missionsa kanssa. Kimin isä, liikemies Tomi, asuu Shanghaissa, eivätkä isä ja poika ole läheisiä. Kimin kiinalainen äiti on hävinnyt pojan elämästä jo tämän ollessa vauva. Siinä kiehtova lähtöasetelma Kimin tarinalle, joka laajenee kertomukseksi nykyisestä ja menneestä Kiinasta, naisen asemasta, ja tietysti rakkaudesta.

Suuri osa tarinaa on Kimin äidin: miten hän tapasi Tomin ja mitä sitten tapahtui. Suomeen Tomin kanssa muuttanut Xiaolong siirtyi kirjaimellisesti toiseen maailmaan rutiköyhältä Kiinan maaseudulta, jossa verinen kulttuurivallankumous fanaattisine punakaarteineen jylläsi elämää jopa kaukaisessa, tuntemattomassa kylässä.

"Ei omaa onneaan voi työntää kenenkään toisen harteille", sanoo Sanna, Xiaolongin suomalainen naisystävä. Miten totta, mutta miten pohjoismainen lausunto tuo onkaan - Xiaolongin näkökulmasta. Hän kysyy: "Onko täällä sitten kaikki paremmin? Millaista onnea sinä olet saanut? Kuka sinua lämmittää öisin?"

Xialongilla on paljon salaisuuksia. Suurin arvoitus hän on pojalleen Kimille, joka kamppailee äidittömyytensä kanssa vielä aikuisenakin. Etenkin silloin.

Tarina on iso, oikeastaan valtava. Se tuo esiin jyrkkiä vastakohtia ja siteitä monessa tasossa: Suomen ja Kiinan, bisneksen ja tunteen, menneen ja nykyisyyden, naisen ja miehen, lapsen ja vanhemman.

"Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on luotu selviytymään."

Tyttöjen ja naisten asema Kiinassa nousee keskiöön: Xiaolongin - Pikku-Lohikäärmeen - syntymän aikoihin tytön hinnalla sai tuskin vaivaista ateriaa ja tyttövauvoja tapettiin surutta, mutta ei räjähdymäisesti talouttaan kasvattava nyky-Kiinakaan näyttäydy ruusuisena köyhille maalaistytöille, kuten Rosielle, johon Kimi tutustuu Shanghaissa. Hätkähdyttävä vastakohta Miinalle. Pekkola luo kiinnostavia naiskuvia ja -kohtaloita ja kirjoittaa niin, että tarina vetää, kertoo paljon selittämättä kaikkea ja jämähtämättä saarnaamaan. Lukija voi miettiä oman elämänsä äkkiä vaatimattomilta tuntuvia haasteita samalla kun tutustuu tuhansia vuosia vanhan kulttuuriin tapoihin ja ajatteluun. Pekkolan tyyli on pakoton ja luonteva, tekstiä on helppo lukea, paitsi hetkinä, jolloin se koskettaa niin, että on pidettävä tauko ja hengiteltävä.

Erinomainen aihe, erinomainen toteutus - haikea, surumielinen, vetävä ja ajatteluttava tarina miehistä, naisista ja lapsista. Ikiaikaisia teemoja tämän päivän kontekstissä, globalisoituvassa maailmassa. Hieno kirja, joka ravisuttaa. Ja joka takuuvarmasti jää mieleen. Tällaisia ei näe usein. Shanghaissa vuosia liike-elämässä toimineena ja asuneena Pekkola tietää, mistä puhuu, tai ainakin antaa aiheistaan ja ihmisistään täysin uskottavan kuvauksen, jota en lukiessa epäillyt hetkeäkään.

Pekkolan esikoinen Unelmansieppaaja käsitteli osaltaan myös naiseutta, vaikkei se ollutkaan keskiössä. Nyt hän on laajentanut teemaa ja ilmaisuaan upealla tavalla. (Ja onko muuten sattumaa, että esikoiskirjassa tapasimme Roosan, nyt Rosien?) Tästä puhutaan vielä paljon, olen varma.

Kenelle: Isojen, vaikuttavien tarinoiden ystäville, Kiinasta kiinnostuneille, juuriaan etsiville, erilaisuutta ymmärtämään pyrkiville, globalisaation vaikutuksia pohtiville, maailmankansalaisille.

Muualla: Kirja on arvosteluvapaa tästä päivästä alkaen, joten varmasti löytyy monesta blogista. Ainakin Tuijalta, joka lainasi minulle arvostelukappaleensa, kiitos! Aiheeseen osuvasti viikonlopun Hesarista juttu Maon vaikutuksista kiinalaisiin taiteilijoihin, vielä tänäkin päivänä.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit. Otava 2015.


maanantai 10. elokuuta 2015

Kielletyn hedelmän kuja

Helteen pehmittämään päähän intohimotrilleri sujahtaa oikein hyvin. Lontoolainen viisikymppinen Yvonne on geenitutkija, jolla kaikki on hyvin: aikuiset lapset, pitkä avioliitto, koti ja ura, mutta jostain syystä hän ajautuu salaiseen suhteeseen. Suhde tuo jännitystä ja nautintoa arkeen.

Vähän liikaakin, käy ilmi, ainakin jännityksen suhteen. Homma karkaa hanskasta, ja lopulta tapahtuu väkivaltainen kuolemantapaus, jonka seurauksena Yvonnen salaisuudet käyvät ilmi pahimmalla mahdollisella tavalla: julkisessa oikeudenkäynnissä.

Tarina koukuttaa lukijan hiljaisesti uhkaavalla, taiten rakennetulla tunnelmallaan ja arvaamattomuudellaan. Yvonne kertoo minä-muodossa kehittyvästä suhteestaan ja sen tuomasta kihelmöivästä jännityksestä; lukijan eteen asettuvat myös rikoksen kauheus ja seuraukset sekä fyysisesti että psyykkisesti.

En pidä napakymppinä - esimerkiksi kirjan nimi on huono, sisältöään luokattomampi - mutta en olisi halunnut jättää keskenkään. Yvonne ei ole tyhmä, mutta ei pysty hallitsemaan tapahtumia, kuten ehkä alussa kuvittelee. Mukana sai jännittää, mutta henkilöt eivät olleet sympaattisia eivätkä tulleet niin lähelle, että se olisi järkyttänyt liikaa. Saattaa olla, että pisteitä nosti myös äskettäin lukemani ja kovasti pitämäni Sarah Waters, jonka kanssa samaa on paljon: Lontoo, salainen suhde, väkivaltainen kuolema, oikeudenkäyntidraamaksi kääntyvä tarina.

Kiinnitin kirjailijan nimeen huomiota, koska näin sen jossain aiempien vuosien Booker-raatilaisten listalla. Hän on kirjoittanut useita romaaneja ja radioteatteria ja on ilmeisen vakiintunut kirja-alan ammattilainen. Tämän vuoden Booker-ehdokkaista on jo muuten julkaistu "long list".  Viimevuotista voittajaa Richard Flanagania ei ole suomennettu, vuonna 2013 voitti suomalaisillekin tuttu Eleanor Catton Valontuojillaan.

Muualla: Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista piti Yvonnesta, joka Annelin mielestä on virkistävästi tavanomaisesta poikkeava sankaritar. Huippujännittävää, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Ihan mukiinmenevä, summaa Hurja Hassu Lukija.

Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja. Minerva 2015. Suomennos Marja Helanen.



lauantai 8. elokuuta 2015

Erehdys

Leena Krohn on kirjailija, johon tutustun näköjään hitaasti, harmi kyllä. Tämä on vasta toinen Krohnini, ensimmäinen oli Hotel Sapiens, ja hän on todella tasokas kirjoittaja - kansainvälistä tasoa, kuten eräs blogiystävä sanoi.

Aiheeltaan Erehdys ei säväytä: kirjailijan kurjaa elämää, jossa kukaan ei ymmärrä. Näitä on nähty. Mutta Krohn tekee aiheesta tyylikkään, yllättävän ja hauskan. Kehyskertomuksen päähenkilönä toimii kirjailija E, joka on kirjastovierailulla lukemassa katkelmia teoksistaan. Lukija saa kokea sekä kirjailijan live-tilanteen että otteet teoksista, jotka ovat sanalla sanoen hurjia. Novelleina toimivat "otteet" vaihtelevat psykologisesta jännäristä uuskummarevittelyyn.

Kirjastoon saapuessaan E miettii kirjastovirkailijoita:

"...kirjastoon, niin E ajatteli, valikoituu juuri sellaisia henkilöitä, jotka ovat sisäänpäin kääntyneitä, salaa intohimoisia, pitkävihaisia, ovelia, yksinäisiä ja huonounisia... Ihan niin kuin kirjailijoihinkin."

Mikä tarinoista oli suosikkini? Vainoojat hätkäyttää heti alussa, Valon kuvia mietityttää, Retroterapeutti Käyrä naurattaa hillittömästi - niin hullu idea, että se varmaan on toteutettu jo jossain päin maailmaa ja rantautuu Suomeen viimeistään syksyllä. (Tavataan retroterapiakursseilla?) Puutarhaleikeistä en heti innostunut, mutta huomasin moneen kertaan miettiväni juuri sitä kirjan lukemisen jälkeen. Vierashuoneen valossa paljastuu kirjailijaksi ryhtymisen motiiveja.

Ja lisää tarinoita löytyy kirjasta. Vaikka se on ohut, olisin silti kaivannut sisällysluetteloa sivunumeroineen, palaamisen ja pläräilyn helpottamiseksi. Monipuolisuutensa vuoksi puolitoistasataa sivua tuntuu paljon enemmältä.

Teksti on nautinnollista, täsmällistä, taitavan ja kokeneen kirjoittajan viisasta työtä, jossa huomioidaan lukija parhaalla mahdollisella tavalla: lukemisesta ei tehdä vaikeaa, mutta ei silti tarjota helppoa. Tämä taito on harvinainen, ja olen samaa mieltä kuin alussa mainitsemani blogiystävä. Jotenkin vapauttavaa ja äärettömän rentouttavaa lukea tekstiä, jonka puolesta ei tarvitse jännittää eikä ponnistella yhtään, voi vain nauttia. Teksti kannattelee komeasti.

Mitä tapahtui kirjailija E:lle? Hän kokee kovia yleisönsä taholta, mutta ottaa iskut yllättävän tyynesti vastaan. Onko kirjailijan kohtalo lopulta palata kotiin ja häipyä lavasteisiin, sinkoutua kirjailijoiden tähtitaivaalle vai nousta lööppeihin? Ja mikä merkitys tällä kaikella on?

Kenelle: Suomalaisen laatukirjallisuuden ystäville, mielikuvitusta arvostaville, nirsoille suomen kielen lukijoille.

Muualla: Mestarillisia, sanoo Elina Krohnin novelleista. Ompun arvio, ja etenkin sen ensimmäinen lause, kannattaa vilkaista. Ilo lukea, sanoo Lukupinon Simo. Huokuu elämänviisautta, sanoo Kaisa. Sara arasteli Krohnia alkuun (sama täällä), mutta on nyt lujasti koukussa.

Leena Krohn: Erehdys. Teos 2015.



tiistai 4. elokuuta 2015

Vauvatesti

Totta kai olin lukenut Vaimotestin, mutta vasta pari kappaletta uutuutta luettuani muistin, mistä on kysymys: Don Tillman! Tuo huippuälykäs, Asperger-syndroomasta kärsivä genetiikan professori, jonka elämää kuvataan miehen ominaispiirteiden kautta viihteellisesti ja viihdyttävästi.

Edellisessä kirjassa Don rakastuu ja pariutuu. Ja nyt he Rosien kanssa ovat muuttaneet yhteen. Ei ole helppoa.

"Huoneiden lukumäärän vähentyminen yhdistettynä avioliittoon tarkoitti sitä, että olin joutunut pitkäkestoisempaan läheisyyteen toisen ihmisen kanssa kuin koskaan aiemmin elämäni aikana."

Luonnollinen seuraus on suvunjatkaminen, vaikkei se Donin mieleen juolahtanutkaan. Eihän raskautta oltu edes aikataulutettu.

"Kamppailin kyetäkseni prosessoimaan Rosien ilmoitusta."

Tilanne tulee uutena ja outona miehen muutenkin kovin monimutkaiseen - hänen kannaltaan - läheisverkostonsa kuvioon. Paras kaveri Gene eroaa ja muuttaa Donin ja Rosien luo asuntoon, jonka tarjoaa käyttöön toinen ystävä, rocktähti George. Kolmas hyvä ystävä Dave kärsii talousvaikeuksista firmansa kanssa, eikä hänen avioliittonsa siitä parane. Ja Don itse joutuu ominaisuuksiensa vuoksi sosiaaliviraston tarkkailuun. Pahin juttu: Rosie alkaa empiä. Onko suhteesta mihinkään, onko Donista isäksi?

Silti Don sankarillisesti ja pilkuntarkasti hoitaa velvollisuudet, jotka katsoo itselleen kuuluvan, niin ystävänä kuin aviomiehenä. Koska miehen lähestymistapa asioihin on normista poikkeava, tekemiset aiheuttavat hämminkiä ympäristössä. Mutta koskaan, kertaakaan, hän ei epäile rakkauttaan Rosieen, vaan tukee tätä vankkumattomasti, mikä hellyttää lukijan. Vakavammistakin asioista on kyse kuin tästä:

"Rakkauteni Rosieta kohtaan oli niin väkevää, että se oli saanut aivoni tekemään kielioppivirheen."

Paitsi Donista, myös Rosiesta ilmenee kirjassa uusia, kiinnostavia piirteitä. Mietin, millainen nainen rakastuu Donin kaltaiseen ehdottomaan, älykkääseen, sosiaalisesti rajalliseen mieheen?

Erinomaisen laadukasta viihdettä, joka tarjoaa myös mietittävää. Humoristisissa kirjoissa tavallisen hiuksenhienon rajan nolouden ja nokkeluuden välillä Simsion ylittää reilulla marginaalilla, myönteiseen suuntaan. Teksti on taitavaa eikä aliarvioi lukijaa.

Vaikken oikeasti usko, että syndrooman omaavien kannalta asiat olisivat näin hohdokkaita, toivon Simsionin kirjojen olevan rohkaisevia ja nostavia heille, ja meille muille tajuntaa laajentavia: emme ole samanlaisia, mutta miksi pitäisi? Aihe on kovin ajankohtainen juuri nyt. Eikä erilaisuus ole niin vakava juttu, etteikö sille voisi myös nauraa. (Ja ensimmäisen kirjan leffahahmo Gary Grant on tässä kirjassa Grecory Peck.)

Kenelle: Laadukkaiden viideromaanien lukijoille, erilaisuutta ymmärtäville, huumoria hakeville.

Muualla: Todella vaiheessa -bloggaria kirja piristi, vaikka hän olisi kaivannut tiivistämistä. Nina ei innostunut. Parasta hömppää, sanoo Annika K.

Craeme Simsion: Vauvatesti. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2015.


sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kaikki taivaan linnut

Puheenaihe jos mikä! 50 vuotta kateissa ollut käsikirjoitus löytyi yllättäen toisen käsikirjoituksen välistä, ja niin saimme jatkoa Kuin surmaisi satakielen -teokselle, joka on upea, koskettava ja kaiken kaikkiaan - älkää nyt säikähtäkö - klassikko.

Uutuuskirja on kirjoitettu ennen Satakieltä, Harper Leen ollessa aloitteleva kirjailija, mikä näkyy. (Kyynisenä ihmisenä en voi välttyä ajatukselta, että sen on haluttukin näkyvän, jotta "aidon" käsikirjoituksen löytymistarina olisi täydellinen, mutta ei mennä nyt siihen. Luotetaan, että kässäri on aito ja alkuperäinen.)

Onneksi kirjan nimi on käännetty alkuperäistä mukailematta: Go set a watchman olisi aivan liian raamatullisen ankara suomalaiseen makuun suoraan käännettynä. Tapaamme Satakielestä tutut henkilöt aikuisina. Scout, Satakielen 8-vuotias tyttö, on nyt aikuinen Jean Louise, joka palaa vierailulle synnyinkaupunkiinsa. Ja näkee sen ensi kerran aikuisen silmin.

Eurooppalaisilla ja suomalaisilla on omat historialliset kipupisteensä lähihistoriassa, samoin amerikkalaisilla: rotuerottelu on niistä suurimpia. Kun Jean Louise tapaa Alabamassa ihmiset, joihin hän luottaa kuin kallioon - isänsä Atticuksen ja rakkaimman ystävänsä Hankin - ja näkee heidät uudessa valossa, se on suuri järkytys. Sillä rakkaat, viisaat, lempeät miehet osallistuvat yhteisöihin, jotka kannattavat rotuerottelua, värillisen kansanosan erilaista kohtelua kuin valtaa pitävien valkoisten. Onko ihme, jos tyttö on tolaltaan?

Näettekö yhteyksiä tähän päivään? Minä kuvittelin näkeväni, enkä ollut siitä iloinen. Atticus ja Hank, jota Jean Louise rakastaa, mukautuvat, vaikka eivät hyväksykään - heidän mielestään niin on pakko toimia, jotta omaa asiaa tasa-arvosta saisi edes hieman eteenpäin. He ovat varmaan viisaita, silloisessa tilanteessa. He tuntevat yhteisönsä ja tietävät, miten siellä kannattaa toimia. Tekeekö se Jean Louisen ehdottomuudesta väärää? Ja kuka sopeutuu, kuka ei? Onko aina oltava joko-tai?

Symppaan syvästi Jean Louisea: tarina on ikiaikainen tytön kasvukertomus siitä, miten jossain vaiheessa me kaikki näemme vanhempamme uudessa valossa, ehkä sellaisessa, jota ei missään nimessä toivoisi. Kiintymys, tottumus ja kapina taistelevat.

Tekstinä kirja on lähes yhtä erinomaista kuin Satakielessä, vaikka muoto ja rakenne on kömpelömpi ja epätasaisuus vaivaa. Välillä luennoidaan, välillä jumiudutaan, mutta suurimman osan kirjasta kattava dialogi tekee siitä helppolukuisen. Jean Louise on älykäs, mutta tunnemyrskyt ylittävät hänenkin käsityskykynsä. Amerikkalainen historia ei tule lähelle suomalaista lukijaa, mutta tämän avulla sitä voi ja kannattaa yrittää ymmärtää. Ei ole olemassa  "Amerikkaa", vaan on monesta erilaisesta maasta koostuva yhteisö. Vertaa "Eurooppa".

Ei, ei tätä voi yhdistää tämän päivän monikulttuurisuuskeskusteluun. Liian monet muuttujat ovat toisin. Lähinnä kirja auttaa ymmärtämään erilaisia tilanteita, mihin ihmiskunta voi joutua ja mihin amerikkalaiset ovat joutuneet. Hieman kaukaiseksi asetelma jää tämän päivän pohjoismaiselle lukijalle. Mutta jos on lukenut Satakielen, Jean Louisen ja hänen perheensä tarinan jatko on pakko saada tietää, ja tämä on se jatko. Onko se loppu? Julkaisijat ovat vihjailleet vielä kolmannestakin käsikirjoituksesta. Jos sellainen tulee, tietysti luen, mutta mennäänkö jo tekohengityksen puolelle? Tosin haluaisin kuollakseni tietää, miten Jean Louisen elämä jatkuu. On haikeaa jättää joku, jonka on tuntenut lapsesta saakka.

Kaikki taivaan linnut ei ylitä Kuin surmaisi satakielen -kirjaa millään määreellä. Jos joltain, ehkä suomennoksen osalta, sillä aiempi kirja sai tästä moitteitakin, itse nautin vanhahtavasta kielestä eikä kieli vaivannut. Uusi kirja noudattelee osin tekstin vanhahtavaa linjaa, mutta on osin myös hätkähdyttävän moderni sanavalinnoiltaan, joten vaikutelma jää hieman epätasaiseksi, mikä ei ole suomentajan vika, vaan alkuperäistekstin, luulen. Mahdollisesti alkuperäiskustantaja on hieman rustaillut käsikirjoitusta... (mutta kuten alussa sanoin, ei mennä nyt siihen.)

En mistään hinnasta olisi jättänyt tätä kirjaa lukematta, Satakielen jälkeen. Mutta hieman hämmentynyt olo jäi. Kirja on laadukas, mutta se tuskin toimisi sellaisenaan, ilman kuulua kaksostaan. Olisi kiinnostavaa kuulla arvio lukijalta, joka lukee vain tämän kirjan tai molemmat päinvastaisessa järjestyksessä. On vaikeaa olla neutraali, kun on jo koukussa. Koska Satakieli on niin valloittava.

Kenelle: Ilmeisimmin, Harper Lee -faneille; historiaa ymmärtämään pyrkiville, mietityttäviä tarinoita etsiville, näkemään tähtääville, monikulttuurisuutta pohtiville.

Muualla: Opittu on, josko niin mitään, sanoo Mummo matkalla. Blogiarvioita ei vielä muita löytynyt, joten linkitän Hesarin juttuun.

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut. Gummerus 2015. Suomentanut Kristiina Drews.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.