lauantai 19. joulukuuta 2015

Kaivos, Oranssi maa


Kaivosaihe kotimaisilta tekijöiltä (ja muitakin yhtäläisyyksiä on):

Suomalaisten onnettomat kaivosviritykset - tai se yksi iso ja onnettomin - on virikkeenä dekkarille, joka punoo yhteen bisneksenteon, ympäristökysymykset ja nuoren journalistimiehen, Jannen. Jannen elämä ja työ kasvavat uuteen vaiheeseen, kun hän alkaa tehdä juttua kaivoksen tilanteesta ja julkisuudelta piilotetuista asioista.

Kiinnostava, ajankohtainen aihe. Tuomaisen ote uraa tekevän lehtimiehen, samalla nuoren perheen isän ja aviomiehen tuntojen kirjaajana on uskottava. Pidin herkullisista lehdenteon kuvauksista, juuri noin toimitustyön voi kuvitella toimivan. Hieman vähemmän uskottava on Jannen isän, Emilin, ura. Hän ei ole - omasta valinnastaan - nähnyt poikaansa 30 vuoteen, mutta palaa nyt Suomeen, perheyhteyttä kaivaten.

Kun Janne sohii muurahaispesää kaivoksella, odotin enemmän kuhinaa. Koska kyse on dekkarista, tapahtuu tietysti paljon kuolemista, mutta se jää etäiseksi (onneksi?). Juoni ei ole räjähtävä; alussa ehdin itse kuvitella paljon karmeampia kuvioita tapahtumien taustalle kuin lopulta paljastuu.

Tuomaisen tyyli on mukavan kertoileva, ironisine havaintoineen ja arkifilosofisine lauseineen:

"...farmariautoja, joissa kravatteihinsa kuristuvat myyntijohtajat tekstasivat rakastajattarilleen ja läikyttivät kahvia puvunhousuilleen" tai "Jos jokin idea on kaikkien mielestä hyvä, niin se ei taatusti sitä ole."

Kertojia ovat sekä Janne että hänen isänsä, joka pohtii paljon ikääntymistä, samoin Jannen äiti Leena, joka tosin jää roolinsa mukaisesti sivuhenkilöksi. Tähän voin yhtyä:

"...jokaisessa kertyvässä vuodessa on se hyvä puoli, että jälleen on vähemmän asioita, joista tarvitsee välittää paskan vertaa. Anteeksi kielenkäyttöni."

Tuomaisen siloiteltu kieli herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Liian harkittua? Toisaalta arvostan omaperäistä ilmaisua. Ehdottomasti Tuomaisella on oma kielensä.

Paljon hyviä elementtejä, joiden cocktail ei nouse osiaan isommaksi. Pidin enemmän Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -kirjasta, Parantaja on vieläkin lukematta.

Kenelle: Helpon dekkarin lukijalle. Kotimaista kannattaville. Kaivostoiminnasta kiukustuville.

Muualla: Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään, sanoo Lumiomena. Pimeys säteilee valoa, sanoo Kannesta kanteen, sivuilta -blogin Jussi. Todella luettavaa liukasta tekstiä, sanoo Arde.

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


Tua Harnon Oranssi maa sivuaa myös kaivostoimintaa, nyt Australiassa. Eksoottinen sijainti ei kuitenkaan tarkoita liian kauas menemistä; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Myös Sanna, joka matkaa Australiaan, ja ehkä kuvittelee kaiken muuttuvan toisella puolella maailmaa. Ei muutu.

"Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?"

Harno on hyvä kirjoittaja, jolla on myös oma käsialansa, ja hänen lauseensa on kaunis ja viisas, ilo lukea. Tarina ei ole kovin vetävä, ja uskottavuusongelmien kanssa kamppailin tässäkin. Sanna tai hänen ystävänsä Martti eivät tule iholle, henkistymisopetusta tarjoavasta Raldasta puhumattakaan. Vaikka:

"Toivon syttyminen tekee ihmisen hulluksi."

Ihailen huimaa mielikuvitusta - miten joku suomineito keksii tehdä kirjan australiaisesta kaivosmaailmasta tai erämaasta? - ja tekstin taitavaa rakentamista. Sekä rohkeutta kommentoida vaikeita asioita, viisaasti. Ja tiedän, että ihmiset tekevät irrationaalisia ratkaisuja, mutta en silti osannut eläytyä. Vähän harmittaa. Ehkä kirja tarvitsee toisen lukukerran, sillä aineksia on. Ensimmäinen lukukerta voi jättää sivuun tärkeitä huomioita, kun keskittyy vain Sannan tekemiseen, pääjuoneen. Lapsiteema ja raskaus toistuvat, jos Harnon esikoiseen verrataan. Ja moni muukin silloin sanottu.

"Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan."

Kenelle: Traagisten kehitystarinoiden lukijalle. Perhettä perustaville. Kauas kaipaavalle. Seikkailuhenkiselle. Mietittyä tekstiä hakevalle.

Muualla: Tiina ei voinut laskea kirjaa käsistään. Leena Lumi fanittaa, vaikka toinen kirja on hyvin erilainen hänen ihailemaansa Harnon esikoiseen verrattuna. Mai kiittää kirjailijaa silmien avaamisesta, vaikka hieman raskasta olikin. Ihan hyvä näinkin, sanoo Lumiomena. Myös Mari A luki kirjan. Taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, sanoo Kirjakaapin kummitus.



2 kommenttia:

  1. Arja, minulle Kaivos oli mielettömän positiivinen yllätys! En tajunnut lukevani dekkaria, vaan kuin jotain ihan muuta. Tuomaisen tyyli omintakeinen ja vievä.

    Oranssi maa oli vähän pettymuys, sillä se eräämaakotaus kaikkineen...ei ollut mun juttu ollenkaan. Vertaan myös Harnoa hänen esikoiseensa, joka oli huikea.

    (Kuvittele: Sinun blogisi ei pysy luettavien blogieni listalla! Tänään se ei ensin antanut sitä millään liittää, nyt sain sen sinne, mutta jossain vaiheessa se lähtee sieltä ihan itse pois! Muutaman muun kanssa sama...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, Leena, Tuomaisen omintakeisesta tyylistä; voi olla että juuri tuo tyylien "sekoittuminen" teki hieman hämmentyneeksi, odotat dekkaria, tulee jotain muuta. Luulen, että emme ole vielä nähneet Tuomaisen parasta, aineksia on. Ja tiedän, että ihastuit Harnon esikoiseen, joten harmi! Ja harmi myös, ettei blogi pysy listallasi! En taida osata tehdä asialle muuta kuin toivoa, että muistat lukea kuitenkin. Blogger ei ole kovin luotettava kumppani, vaikka yleisesti ottaen helppo, siinä on omituisuutensa ja yllättäviä muutoksia.

      Poista