sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Hieman lintsasin klassikkohaasteessa, sillä olen lukenut kirjan aiemminkin. Mutta en muistanut siitä muuta kuin sen, minkä kirjan lukemattomatkin tietävät, jos yhtään kirjallisuutta seuraavat eli tämän:

Nuori ja kaunis Dorian Gray maalataan tauluun, joka käyttäytyy kummallisesti: mies ei itse vanhene eikä muutu vuosien myötä, vaan taulu tekee sen hänen puolestaan.

Mitä kirjallisuuden lajia tämä edustaa? Spekulatiivista fiktiota, ajalta, jolloin moista termiä ei ollut keksitty? Googlailin, ja tuloksien mukaan se on luokiteltu kauhuun. Selvä, ei kuitenkaan veristä kauhua, vaan hienostuneempaa psykologista sellaista. Kirja on mielestäni myös historiallinen romaani, ajankuva; elämme Lontoossa aikaa, jolloin sir-etuliite tarkoitti aatelista, luokkajako oli selkeä, aatelisten ja rahvaan välillä oli syvä juopa.

Kun Dorian ilmestyy seurapiireihin, hän saa aikaan vipinää niin miehissä kuin naisissa. Ensin hän ystävystyy taitelija Basilin kanssa, joka maalaa hänestä monta taulua, myös tuon kuuluisimman. Basilin kautta Dorian tutustuu sir Henryyn, joka kietoo pian Dorianin pauloihinsa filosofilla lausahduksillaan ja nokkelilla sanankäänteillä, jotka tekevät nuoreen, isättömään mieheen suuren vaikutuksen. Mitkä ovat Henryn motiivit - hänen ihastuksensa Dorianin ulkomuotoon ei jää epäselväksi. Ja hän iskostaa kauneuden ensisijaisuuden Dorianin mieleen.

"Minulle kauneus merkitsee ihmeiden ihmettä. Vain pintapuoliset ihmiset arvostelevat asioita muun kuin niiden näön mukaan."

Ihailusta huolimatta Dorian on yksin. Eivätkä hänen henkiset voimavaransa ole kovin suuret, joten on helppo heittäytyä palvonnan kohteeksi. Hedonistinen elämäntapa vie mukanaan teille, joille ei toivoisi, mutta Dorianilla ei ole maamerkkejä. Häntä käy sääliksi, vaikka hän on täysin itsekäs ihminen. Hän ei ole kokenut läheisyyttä koskaan, joten hän takertuu siihen, mitä hänellä on: kauneus. Hän haluaa säilyttää sen, hinnalla millä hyvänsä.

Taulu alkaa elää: se näyttää kuvaamansa miehen kasvojen piirteissä julmuuden, katkeruuden ja ylemmyyden kaltaisia asioita, joita todellisen Dorianin kasvoissa ei näy. Se muuttuu miehen tekojen ja iän myötä yhä kauhistuttavammaksi. Dorian pitää taulun piilossa, mutta seuraa sen muuttumista tarkasti - ja kauhuissaan.

Kirja tulvii turmiota, huumeita, kiellettyä seksiä, ylivoimaista itsekkyyttä sekä vastapainona ns. sivistyneistön elämää teehetkineen, tanssiaisineen ja kulttuuriharrastuksineen, jonka alta kaikki nuo ensinmainitut löytyvät. Ehkä Wilde halusi kuvata sitä, että juopa ihmisten välillä voi syntyä muustakin kuin yhteiskuntaluokasta. Julkaisuaikanaan 1891 ajatus lienee ollut järisyttävä, ja Wikipedian mukaan kirjaa syytettiin moraalittomuudesta.

Suosio on taattu ja klassikoinnin syy: paitsi aiheeltaan, myös kieleltään kirja on edelleen tuore ja taidokas, kaikessa hillityssä hillittömyydessään. Wilde osaa irvailla tyylikkäästi ja viihdyttävästi, mikä varmasti on ärsyttänyt suuresti aikalaisia.

"Kaikista maailman kansoista englantilaisilla on vähimmän kirjallisuuden kauneusarvojen tajua."

Kenelle: Klassikkojen ystäville, ulkonäköä palvoville, nokkelaa kielenkäyttöä arvostaville.

Muualla: Voi Basil, sinä joka tarkoitit pelkkää hyvää, huudahtaa Kirjaneito tornihuoneestaan. Loistava, upea, ajankohtainen, kuvailee Marile.  Zephyr kertoo myös kirjailijasta. Yksi upeimmista asioista tässä on kieli, toteaa Morre. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Suomennos Kai Kaila. WSOY 1991.


Osallistun kirjalla Tuijan klassikkohaasteen kakkososaan. Eka osa tässä. Samalla kuittaan Helmet 2016 -lukuhaasteesta kohdan 34: keskustelua herättänyt kirja.



perjantai 29. tammikuuta 2016

Juha Hurme: Töppöhörö


Kaikenlaisia töppöhöröjä niitä onkin liikenteessä, sanoi bussikuski - ja tuli samalla nimenneeksi Juha Hurmeen tekstin pohjautuvan näytelmän, jonka ensi-ilta Kansallisteatterissa oli 28.1.2016.

Sitaattini ei ehkä ole sanatarkka, mutta idea on osuva. Kaikenlaisia tallaajia meitä on, ja jokaista pitäisi sivistyneen ihmisen yrittää ymmärtää. Jopa rasisteja ja sovinisteja, kuten Viki. Vikillä ei ole mennyt putkeen; tuli avioero, lähestymiskielto ja potkut töistä. Kyllähän siihen jokin syy pitää olla, tietysti muu kuin mies itse. Vihaksi pistää ja pelottaakin tämä kaikki, joten haukutaan homot, ryssät ja neekerit siinä missä työkkärin tätikin.

Idean saadessaan Hurme ei tiennyt, kuinka ajankohtainen aihe ilmestyessään olisi. Syrjäytymis-, säästö- ja maahanmuuttokeskustelujen keskellä Viki on noussut suorastaan keskiöön, yhdeksi suomalaisuuden perusarkkityypiksi. Tai perusarkityypiksi, miten vain.

Hurme kertoi bloggareille Lavaklubilla, että hän ei ole sanomahakuinen, vaan pyrkii tekemään hyvän taideteoksen. Ja teatteri keinot avaavat uusia tapoja esittää asioita, mistä hän erityisesti kiittää ohjaajakollegaansa Hanna Brotherusta. Lopputulos ei ole koskaan varma ja lukkoonlyöty - kuten ei kuulemma hänen kirjoittaessaan kirjaakaan - vaan se voi yllättää tekijän itsensäkin.

Työssään teatteriohjaajana Hurme sanoo olevansa sananmukaisesti työnjohtaja, jonka periaatteet kuulostavat erinomaisilta mihin tahansa työyhteisöön sovitettavaksi. Lähtökohdat tehdään selviksi, mutta tavoitteet mietitään yhdessä. Ei käskytetä, vaan perustellaan. Ymmärretään, että aina ei suju. Taiteellisen alan työssä on kuitenkin omat piirteensä: vaikkapa raksa-alaan verrattuna teatterityössä suositaan kokeilua. Tulisiko parempi näin vai noin? Hän vertaa työyhteisöä laboratorion tutkimusryhmään.


Hurmeen ajattelu on suurta. Ja hänen esikuvansa ovat suuria; Aleksis Kivi, William Shakespeare - myös Volter Kilpi mainittiin. Huikaisevan ajatus- ja venematkan Nyljetyt ajatukset lukeneet tietävät tämän. Myös Töppöhörön teksti on rikasta ja merkityksellistä; lähes joka vuorosanasta voisi tehdä huoneentaulun. Mutta toimiiko se näyttämöllä?

Töppöhörö koostuu kahdesta osasta: ensimmäisen kertoo Viki yksin. Ilmeikäs Jarkko Lahti vetää hengästyttävän 50 minuutin monologin upeasti, katsoja viihtyy. Viki on aito ihminen. Toisessa osassa mukaan tulee venäjää ja karjalanmurretta pölöttävä "Helinä-keiju", Alina Tomnikov (kuvassa, kuva hänen kotisivultaan), absurdin käänteen kautta.
Kauniisti liikkuva keiju on kaikkea sitä, mitä Viki ei, ja hän alkaa luennoida. Vaikka luento on tanssinomainen, hieman luetulta kakkososa silti tuntuu - mikä ei ole näyttelijöiden vika, he ovat loistavia ja hehkuvia, upeita katsella ja kuunnella.

Mutta jos tehtävänä ei ole paljon muuta kuin kertoa ääneen pitkiä ajattelunpätkiä eikä lavalla ole kuin kaksi ihmistä, toiminnan ja näyttämisen mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Ja opettavaisuus on aina ärsyttävää, vaikka kuinka hyvällä asialla ollaan, kuten tässä kulttuurin ja sivistyksen merkitystä painottamassa. Sillä kulttuuri on ainoa, mikä erottaa ihmisen eläimistä, todetaan. Se on asia, jonka varassa elämme tai kuolemme, lajina.

Jaan täysin Hurmeen ajatukset ja ihailen häntä tekstintekijänä ja ajatusten pyörittelijänä, mutta silti jäi olo, että nyt minnuu opetettiin, kuten keiju sanoisi. Tarkoitan, etten oikein hahmota, kenelle puhutaan. Me teatterissakävijät jo nämä asiat varmaan tiedämme. Ja jos tarkoitus olisi valistaa Vikin kaltaisia, heitä ei luennointi kiinnostaisi. Joten näytelmä enemmänkin vahvistaa juopaa kansanosien välillä kuin loiventaa sitä? Toivon olevani väärässä: toivon, että eduskuntaryhmät eri puolueista tekevät opintomatkan Kansalliseen, sillä eräiden sielunmaisemia näytelmä ainakin avaa. En usko, että tarkoitus on irvailla, vaan rakentaa ymmärrystä puolin ja toisin, vaikka kiikari tuntuu olevan suunnattu ylhäältä alas.

Isoja mietteitä Hurme esittää, galaksinlaajuisia ja elämän historian mittaisia. Vakavia ei silti olla: näppärästi hän tulee tiivistäneeksi muun muassa kokkiohjelmien suosion syyn (ja on varmaan taas kerran oikeassa).

Sillä ihminen on apina. Viki on 30 miljoonan vuoden kehityksen tulos. Mutta maailma on onneksi aina kesken.

Ylläolevat lauseet on poimittu eri konteksteistä Hurmeen kirjoittamasta näytelmän esipuheesta. Toivoa siis on, apinoillakin. Jossain toisessa yhteydessä hän sanoo jotenkin niin, että kehitymme koko ajan: ehkä parintuhannen vuoden kuluttua alamme olla enemmän, no, ihmisiä.
(Iso ehkä, sanon minä.)

Yhteenvetona: Mietityttävä, olennaisia asioita käsittelevä, ärsyttävä, mutta kaunis kokonaisuus, joka on ammattitaidolla tehty. Tekstinystävää tekstikorosteisuus ei haittaa, tosin kaikki tuskin ovat samaa mieltä. Mutta jo Lahden ja Tomnikovin työskentelyn näkeminen on elämys.

Kenelle: Yhteiskunnasta kiinnostuneille, kielestä ja kulttuurista innostuville. 

Muuta ja muualla: Lavaklubilla 1.2. klo 17 voi tavata tekijöitä. Tuijata kertoo teatterikäynnistä. Juha Hurmeen kirjoitus Miksi kannattaa lukea on kokenut ilahduttavan uuden nousun viime aikoina.


Töppöhörö, näytelmä Kansallisteatterissa 28.1.2016 alkaen. Teksti Juha Hurme. Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Näyttelijät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.

Pääsin esitykseen teatterin bloggariklubin osallistujana.


tiistai 26. tammikuuta 2016

Kalle Lähde: Happotesti

Esikoiskirjailija Lähde päätti pistää lukijalle pahan: pari saunaolutta ja viinipullo viikossa, onko se juoppoutta? Kirjan kaverilla on, eikä kyse edes ole viikonlopusta. Viina vie ihmistä, ei toisinpäin, kuten moni juoppo kuvittelee.

Kirjassa Lähde törmäyttää tehokkaasti kaksi näkökulmaa, juopon ja (ehkä) selvän lukijan. Sen kummemmin selittelemättä, kunhan kertoo, mitä juopon mielessä pyörii. Ei siellä loppujen lopuksi niin paljon pyöri, sillä suuren osan ajasta valot ovat sammuksissa.

Maailmankuva on toinen, kun sitä katsoo lasin läpi. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää; normaalit kanssakäymisen, tukemisen ja rakastamisen tavat saavat väistyä väkevämmän voiman tieltä.

Jos mies on naimisissa, vaimo kunnon töissä ja koti turvattu, ei ole paljon muuta mietittävää kuin se, mitä naapurit ajattelevat - eikä sekään ole niin tärkeää kuin seuraava annos, seuraava kalja, seuraava rauhoittava. Ja taas voi piipahtaa lähipubissa tai loistohotellissa, vaikka kakkavana vaatteissa. On hetki olla kuningas, eikä huonoja hetkiä kannata miettiä. Miten paljon voi itseään huijata? Ja miksi läheiset suostuvat huijattaviksi? Mikä helvetin itsetuhovietti meillä suomalaisilla on? Miksi pitää käpertyä itseen, miksei elämässä nähdä sitä kuuluisaa valoa, jota kohti pyrkiä, ihan tässä elämässä? Miksi koemme olemme niin arvottomia?

"Nyt olisi oltava reipas ja tavoiteltava iloisuutta. Pitäisi näyttää siltä, ettei ero minua hetkauta ja pärjään hyvin yksin. Samalla ymmärrän olleeni vasta kolme tuntia reissussa ja joutuneeni jo soittamaan vaimon apuun. Kakkakin on jo ehtinyt tulla housuun. Olen säälittävä. Onneksi olutta on kokonainen laatikollinen."

On komiikkaa: kännitoilailuista sitä seuraa annettuna. Ja mieskin tapailee kuivaa huumoria mietteissään. Jotenkin se vain ei jaksa naurattaa, tai ei halua nauraa. Kiitän realistista kuvausta, joka ei romantisoi viinanjuontia, ei tee siitä sankarillista tai sketsimäistä. Silti teksti on vetävää ja helppoa lukea: se ei moralisoi, ei ota kantaa, kertoo vain.

"Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta."

Kostean karmaiseva alkoholismin kuvaus, johon ei ole lisättävää. Ehkä sen viinin voi tänään jättää ottamatta. Lieve sanoo kirjaa omakohtaiseksi, siitä todentuntu. Kannattaa lukea, jos aihe liipaisee. Osuva kuvaus myös siitä, kuinka paljon lähipiirin kannustus ja apu auttavat. Tai eivät auta.

Kenelle: Aloitteville alkoholisteille, alkoholistien läheisille, tosiasiat tunnustaville, realismin ystäville.

Muualla: Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti, tuumii Kirsi ja vertaa kirjaa Sami Lopakan Marrakseen. Karmea, loistava kirja, päättelee Kirsin Book Club. Kieltämättä pistää pohtimaan, pohtii Tuijata. Pihi nainen sanoo: "romaanin imaisee nopeasti kuin kirjan päähenkilö minttushottinsa". Krista mietttii, olisiko lukenut kirjaa ilman kustantajan lähetystä, mutta se teki vaikutuksen. Myös Annika K:lle kirja kilahti pyytämättä postiluukusta mutta karmaisi.

Kalle Lähde: Happotesti. Otava 2016.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Toimittaja Marjut Helminen on kirjoittanut esikoisromaaninsa aiheesta, jonka hän työnsä kautta hyvin tuntee: Lähi-idän tilanteesta. Ikuisesta konfliktista juutalaisten ja arabien välillä, jonka alku lienee jossain muinaisuudessa, mutta joka vielä ns. nykyaikana, Israelin valtion synnyn myötä on aiheuttanut vihaa, kostoa ja kuolemaa jo monessa sukupolvessa.

Helminen kertoo tarinaa rauhallisesti ja kiihkoilematta, fiktiohenkilöidensä kautta. Suomalainen sairaanhoitaja Sini tekee keikkatöitä rauhattomilla alueilla, on tehnyt jo 1980-luvulta alkaen. Silloin hän oli Beirutissa. Kun Israel pommittaa Gazaa 2009, Sini järjestää itsensä paikalle.

Sini on vuosien mittaan nähnyt paljon. Hyvin ja huonosti voivia sekä Suomessa että Lähi-idässä. Sodan vanhentamia lapsia. Leikkauksia ilman puudutusainetta. Sotimisen taloudellisen puolen ja muita syitä, mikseivät kaikki halua sitä lopettaa. Perinteiden ja suvun voimakasta vaikutusta.

"Jälleen kerran uusi sukupolvi varttui yhteiskunnassa, jossa väkivaltainen ratkaisu oli päällimmäinen, itsestään selvä vaihtoehto ylitse muiden."

Fuad on Sinin palestiinalaissyntyinen ystävä, joka on tuonut perheensä Suomeen, koska sai tappouhkauksen kotimaassaan. Hän on opiskellut lääketiedettä, mutta toimii Suomessa taksikuskina. Tämänkaltaisia faktoja pakolaisten arjesta kirja tuo esiin runsaasti, mikä avaa lukijan silmiä. Kuka oikeastaan on pakolainen ja voiko kaikkea paeta?

"Pakolainen ilman perhettä on kaksinkertainen pakolainen, yksin vieraassa ympäristössä ja kotona."

Kerronta siirtyy pikku hiljaa Sinin näkökulmasta enemmän Fuadiin. Hän pitää Siniin yhteyttä sähköpostitse ja on tästä huolissaan, syystäkin. Juoni tiivistyy, niin sanotusti, jännitys samoin, loppua kohti, jossa moni matkalla askarruttanut asia saa lukijaa sopivalla tasolla tyydyttävän selityksensä. Henkilöiden motiivit, pelot ja ilot kuvataan psykologisesti tarkalla silmällä, mässäilemättä. Myös paikkojen kuvaus on taitavaa muttei liiallista; maisemat voi nähdä, tuoksut tuntea. Ja on, selvästi kirjoittajalla on sanoma, joka tulee esiin usein, ehkä jopa alleviivatusti. Mutta se ei ole huono sanoma, vaan lukijan on helppo olla samaa mieltä.

"Pahan kokeminen ei tee ihmisestä hyvää. Paha synnyttää vain pahaa."

Kiitän kirjan asiantuntevuutta, rauhallisuutta ja avartavaa otetta, jolla lukija saa käsityksen konfliktin seurauksista tavallisten ihmisten elämään. Sairaanhoitajan muistelmista ei ole kyse, vaan kirjailija zuumaa laveammin ja näkemyksellisemmin. Hyvinkin monipuolisesti, ja jotenkin hyvin suomalaisen maalaisjärkevästi. Jopa lievä mystinen piirre - jota ensin karsastin - uppoaa kokonaisuuteen sujuvasti. Aivan alku on hankala, siinä Helminen sortuu usein esikoiskirjassa tyypillisiin turhan kikkailevaan lauseisiin ja vaikeasti hahmotettaviin kappaleisiin. Mutta kerronta "oikenee" pian, eikä lukija enää kiinnitä tekstin muotoon huomiota, vaan siihen mihin pitääkin: henkilöihin ja itse tarinaan, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Kiinnostava, asiantunteva ja tärkeä kirja maailmasta, jossa elämme. Hyvä vuoden 2016 luettujen kirjojeni aloittaja, ja vieläpä esikoiskirja!

Kenelle: Lähi-idän tilannetta ymmärtämättömille, sotien syitä pohtiville, vapaaehtoistöitä ulkomailla tekeville tai sitä miettiville, tolkkua sekavaan maailmaan hakeville, nojatuolimatkailijoille.

Muualla: Täynnä yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka, sanoo Leena Lumi. Krista suosittelee kirjaa, etenkin jos vieraat kulttuurit ja väkevä kuvaus kiinnostavat.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto. Minerva 2016.

Helmet-lukuhaasteessa rastitan kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja."

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras toimi Stockmannin myymäläetsivänä Helsingissä 18 vuotta ja kirjasi muisteloitaan tuosta salaperäisestä ammatista, kaupungin historian kiistatta merkittävimmän vähittäiskaupan palveluksessa. Ketä Stockkalla vuosikymmeniä ravannutta ei kiinnostaisi?

Syntymäsijoiltaan virolaisessa muistelijassa on etsivyyden lisäksi humoristin vikaa. Terras kirjoittaa hulvattoman puhekielisesti ja ronskisti ja sanoo ääneen asioita, joita muutkin kyseisen liikkeen tuntevat saattavat miettiä, mutteivat ikinä kehtaisi sanoiksi pukea. Välillä hän äityy täysin päättömäksi, mutta ensikauhistelun jälkeen totisinkin lukija alkanee ymmärtää jutun jujun. Etsivän työssä tuskin ilman mielikuvitusta pärjäisikään.

Kirja on jaettu kiitettävän moneen lukuun ja case-tarinoihin, joten lukeminen on helppoa ja nopeaa. Hämmästyin saadessani pienen pehmeäkantisen, alle 300-sivuisen kirjan kirjastosta, sillä siihen on niin pitkä jono ja se on edennyt niin hitaasti, että kuvittelin teoksen kunnon tiiliskiveksi, vakavaa omaksumista vaativaksi. Ilmeisesti lukijoita houkuttavat muut syyt.

Sivuillaan Terras ehtii silti kuvata kauppaliikettä ja etsivätoimintaa monelta kantilta. Niin osastoittain aina kellon alta kosmetiikkaan ja Herkusta Akateemiseen - joka vielä tuolloin oli Stockmannin omistuksessa - kuin rikollistyypeittäin, talon tavat ja tärkeät vieraat listaten, oikeuslaitoksen toimintaa, pikkutuhmia juttuja ja unohtumattompia asiakkaita unohtamatta. Bonuksena, tai ehkä joidenkin mielestä ytimenä, on "itseopiskeluosio", myymälävarkaan käsikirja, jossa Terras auliisti neuvoo uraansa aloittelevia. Hän myös kaihoisasti haikailee haasteita ja kaipaa todellisia tekijäkykyjä ja innovaatioita vastapuolelle, sillä nykyvarkaudet alkavat ilmeisesti jo mennä rutiinilla.

En suosittele kirjaa matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin, sillä se naurattaa nolosti. Pyrskähtely aiheutuu etenkin caseista, jotka ovat lievästi sanoen uskomattomia, minkkiturkkimummojen kaljanvarastelusta unelmahäämatkansa putkareissuksi pöllittyjen sortsien takia vaihtaneisiin. Sekä Terraksen kannanotoista Stockmanniin liittyvistä ennakkoluuloista ja käsityksistä. Hän ei pidä kynttilää vakan alla eikä edes muumeja laaksossa, vaan esiintyy ylimielisenä kaikentietäjänä. Ei ollenkaan huono tehokeino muistelmakirjaan, jotka yleensä ovat tylsän särmättömiä. Linja pitää horjumatta läpi kirjan, mikä myös on plussaa.

Kaiken lätinän alta olen silti tunnistavinani työstään ja työnantajastaan suorastaan liikuttavan ylpeän ammattimiehen. "Me tehtiin" ja "Meidän mielestä". Ja tämä kasvattaa kiinnostusta ja sympatiaa Stockmannia kohtaan enemmän kuin komea mainos päivälehden sivulla. Kuulin huhua, että työantajaja olisi suhtautunut nuivasti kirjan julkaisuun - josta Terras ei tyhmää kyllä informoinut etukäteen, arroganssi ja oma-aloitteisuus (jotka voivat olla myös hyviä ominaisuuksia) saattoi mennä tässä överiksi. Terras ei ole enää kyseisen työnantajan töissä.

Jos itse olisin ollut vastaavanlaisen talousahdingossa kärvistelevän liikkeen viestintäihmisiä, olisin riemusta kiljuen ottanut vastaan tiedon tulevasta kirjasta ja vaatinut sen oikoluettavaksi, koska kustantajalta se on juosten kustu, anteeksi (kirjan kielenkäyttö tarttuu). Mutta kirjoitusvirheitä on runsain mitoin, mikä ei laatua korosta, ei kertojan, aiheen eikä julkaisijan. Kehottaisin myös jättämään pois hotelli Marskin naimapuuhat ja jonkin Seppälän kommentoinnin, jotka menevät jo etsivän työstä ohi. Siirtäisin loppusanat alkuun ja alusta 25 sivua lyhennettynä loppuun. Suoraan asiaan ja selitykset perään, jos niitä vielä joku kaipaa. Ja siitä vain seuraavaa painosta uuniin.

Täytyy sanoa, että Stockkan kulmilla olen kävellyt hieman varovaisemmin viime aikoina, nyt kun tiedän, että esiinnyn noin neljän kameran kuvassa koko ajan. Ja ne nauhat pystyvät kertomaan vielä juhannuksenakin, kenen kanssa tuli lähdettyä Manskulta pikkujouluista taksiin ja mihin suuntaan. 

Kirja ei oikeasti rohkaise rikollisuuteen eikä alan yrittelijöitä auta - lannistuisin alkuunsa jos olisin jo suunnitellut kivaa keikkaa - mutta avaa tavisten silmiä raadolliseen arkeen, jota normaalisti emme huomaakaan.

Kirja on ensisijaisesti hauska, informatiivinen ja tunteita herättävä - jos nyt aiheesta on yhtään utelias. Omia Stockmann-muistoja herää tuon tuostakin, kun silloinkin kerran Hulluilla päivillä... No, ne ovat jo toisen henkilön muistelmia, ne. Mieli tekisi alkaa ehdotella tavaratalolle ideoita nykyistä toimivampaan konseptiin. Pidättäydyn kuitenkin - vaikka pinnistellen - itse aiheessa eli kirjassa. Olen tasan samaa mieltä kuin kirjoittaja: harvoin löytää ammatillisia tarinoita "muita innoittaneesta betoniraudoittajasta tai esimerkillistä johtajuutta osoittaneesta levyseppähitsaajasta." Siksi tämä ammatinkuvaus on hieno juttu. Nautin myös ironisesta otteesta, jolla hän suomii kaikkea. Lähes rakkaudella.

Enkä voi olla miettimättä, monellako etelähelsinkiläisellä hienolla rouvalla tai pikarikastumista suunnittelevalla vähemmän hienolla jampalla mahtaa olla sama kirja kotona yöpöydällä, molemmilla tietysti pöllittynä?

Jälkikirjoitus: Uutisista luimme syksyllä, että oma etsivätoiminta Stockkalla lopetettiin ja homma siirrettiin vartiointiliikkeelle. Terras ei halunnut vartijaksi, vaan jatkaa nyt uraansa muualla. Jouduttiko kirja kehitystä - tuskin montaa kuukautta enempää, luulen. Stockmannin taloustilanteessa kehitys ei ollut yllättävä, vaikkei silti mieluisa. Olisiko kauppaliike voinut erottautua juuri erityisillä palveluillaan? Ekslusiivisuudellaan? Perinteillään? Muistoja ja tunteita herättävyydellään? 

Kenelle: Stockmannin asiakkaille, myymälävarasuraa aloitteleville (konkarit jo tuntevat systeemit), ammateista kiinnostuneille, hauskaa luettavaa etsiville, ironiaa ymmärtäville, tavaratalojen konsepteja miettiville.

Muualla: Kirjahillaa häiritsi tytöttely, mutta hänestä oli kiva lukea erikoisesta ammatista. Pihiä naista ärsytti, vaikka mietitytti ja viihdytti. Sovinismia ja typeryyttä löysi Kirjavuorenpeikko. Kepeydessä ja kauheudessaan avartava, totesi Kirsin Book Club. Myös Hesari näkee Terraksen ammattiylpeydessä rakkautta, kuten minäkin. Ilta-Sanomat kertoo kuittihuijarista.

Antto Terras: Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat. Like 2015.

Koska tavaratalon konsernijohto ei hyväksynyt kirjaa ainakaan julkisesti, ruksaan Helmet-lukuhaasteessa 2016  kohdan "jossain päin maailmaa kielletty kirja".

tiistai 19. tammikuuta 2016

Matti Rönkä: Eino

Eino muistaa asiat ihan tarkasti, mutta pientä sekavuutta alkaa ulospäin ilmetä. Aivoverenkierron häiriöitä, sanoo lääkäri, kun pojanpoika Joonas käy ukkiaan sairaalassa katsomassa. Omalle pojalleen ei Eino vanhoista asioista ole halunnut puhua, mutta lapsenlapsi on eri juttu. On niin sinnikäs, vanhojen valokuviensa kanssa. Ja ehkä Einokin on jo eri roolissa, kohta luopuvana. Tarkka lääkäri huomaa luodin aiheuttamat vammat kehossa.

"- Niin. Ukki haavoittui. Mutta hän selvisi siitä. - Mutta kun Ukki sanoi, että ei sitä sodassa ammuttu."

Kaikkea Eino ei silti kerro, vaikka muistaa. Sotaa, joukkohaudan hajua, kuivunutta lihaa, jäännöksiä. Tappamista ja miltä se tuntuu. Ja se reissu sodan jälkeen, tuli sekin lopulta puheeksi. Puoli vuotta siellä meni.

Eino ei "ruukaa rukoilla" ja pyynnöissäänkin yrittää olla kohtuullinen. Mutta vähän harmittaa, että rukoileminen taitaa olla liian myöhäistä, kun vainajat ovat jo alkaneet kummitella.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat."

Rönkä on laatinut miehisen jämerästi liikuttavan, imelyysvapaan tarinan vanhenemisesta ja sodan kokemuksista sekä kuvauksen vanhan miehen ja nuoren pojanpojan suhteesta. Se ei ole elämää suurempi - eikä pienempi. Joonas suuntautuu tulevaan, Eino menneeseen, ja hyvä niin.

"Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä yli vain pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa."

Ei ole itseään suurempi tarina, mutta aito ja todenmakuinen - ja ammattikirjailijan tekemä. Taitavasti, kauniin rauhalliseksi laaditusta tekstistä huolimatta jotain jää puuttumaan, sillä parin viikon kuluttua lukemisesta en enää heti muista jujua. Jotenkin kuvaavaa, koko aiheen kannalta. Hurjimmatkin muistot hiipuvat ja tapahtumat ikään kuin lakkaavat olemasta olemassa ja totta, kun muistelija hiipuu. Ehkä sota on sukupolvelleni liian kaukana, vaikka tajuan, että sen hengen ja ajan kasvatusmenetelmistä olen saanut nauttia/kärsiä. Siksi ymmärsin Einoa, jopa enemmän kuin pojanpoikaa.

Kenelle: Sukupolvia pohtiville, ikääntymistä ihmetteleville, miehenä kasvaville ja kasvua seuraaville; heille, joilla on lapsenlapsia.

Muualla: Mitä sympaattisin, sanoo Anneli.  Muutakin kuin perinteinen mieskuva, sanoo Kaisa Reetta T, Amma piti kovasti.

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Beijing, 1989. Kiina on hitaasti avautumassa maailmaan, mutta köyhyys ja perinteet hallitsevat yhteiskuntaa edelleen. Kaupungistuminen etenee, ja myös Ruyu muuttaa maalta kaupunkiin, Sedän ja Tädin luo, kouluun. Taloudessa asuu myös heidän tyttärensä Shaoai, Ruyua hieman vanhempi, ja tyttöjen välille kasvaa vankkumaton vihanpito, kun Shaoai mustasukkaisena ja muista motiiveistaan käsin kiusaa nuorempaansa aina tilaisuuden tullen.

Uskonnollisten isotätien kasvattama orpo, erikoinen ja kaunis Ruyu ystävystyy kuitenkin Boyangin ja Moranin kanssa. Nämä ovat lapsuudenystäviä, ehkä tuleva pariskuntakin, uumoilevat jotkut.

Kolmikon suhteet joutuvat monelle koetukselle, kun Boyang rakastuu Ruyuun. Kumpikaan ei ole helppo persoona, eikä länsimaisen lukijan ole muutenkaan helppo ymmärtää käyttäytymistä, kulttuuria ja maata, jota kirja kuvaa kutkuttavasti vaikka melankolisesti, tummien silmälasien läpi. Vuosituhansien historia ja käytännöt painavat 2000-luvulla jo aikuisiksi kasvaneita nuoria kaupunkilaisia, joiden maalaisjuuret ovat vielä lähellä.

Henkilöiden keskinäiset keskustelut tuntuvat välillä suorastaan julmilta, johtopäätökset käsittämättömiltä. Eikä aikuisuuteen kasvaminen ole kivutonta: ei ole curling-vanhempia tukemassa.

"Kun Moran pakotettiin sillä tavoin ymmärtämään oma hölmöytensä, oli kuin hän olisi törmännyt seinää, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Kipu oli niin kova, että Moranin piti haukkoa henkeä."

Ruyun: "Hän oli ollut joskus kauan sitten vanhempiensa omaisuutta, olkoonkin että vain hetkellisesti, sen jälkeen hän oli kuulunut isotädeille, joiden käsityksen mukaan hän kuitenkin kuului enemmän heidän jumalalleen kuin heille, ja isotätien jälkeen moni muu oli esittänyt vaatimuksia hänen suhteensa, mutta ihmistä jota kukaan ei omista, ei kukaan hylkääkään."

"Kukaan ei voi olla tekemättä asioita", Boyang sanoi. "Lapsi voi vain olla, mutta emme pysy ikuisesti lapsina. Me elämme tehden. Ja teemme joko vahinkoa tai äärettömän onnekkaassa tapauksessa vähän hyvääkin. Mutta kuten tiedät, pulma on siinä, että maailma on epätasapainossa, ja epätasapainon säilyttäminen vaatii enemmän pahaa kuin hyvää."

Ystäväkolmikkoa painavat nykyhetkessä muutkin asiat, kuten Shaoain outo kuolema. Moran on muuttanut Yhdysvaltoihin Madisoniin, Ruyu San Franciscoon, eikä kolmikko pidä yhteyttä. Kukin on yksinäinen omalla tavallaan. Boyang asuu edelleen Beijingissä, menestyvänä bisnesmiehenä, ja ilmoittaa toisille Shaoain kuolemasta.

Kirjan tumma tunnelma on painostava mutta oudon kiehtova; vaikkei henkilöihin voi samaistua - eikä edes ymmärtää ainakaan täydellisesti - heidän elämästään lukeminen, heidän keskustelujensa "kuuntelu" ja ennalta-arvaamattomiin kohtaloihinsa tutustuminen tuntuu avaavan joitain ovia kiinalaiseen arkeen. Mutta vain joitakin ja vain hiukan raolleen, mikä oikeastaan vain entisestään korostaa tuon meille eksoottisen maan erilaisuutta ja lukijan vierauden tunnetta. Mikä taas puolestaan kiihottaa uteliaisuutta entisestään.

Hieman pelottava, enemmän kuin hieman synkkä, ei helppo nielaistava, mutta mietteliästä, tarkkailevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, joka yhdistää rikostarinan, rakkausromaanin ja kehityskertomuksen aineksia, yhteiskuntakuvausta unohtamatta. Suositus: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit kertoo suomalaisille ymmärrettävämmällä tavalla nyky-Kiinasta. Mutta jos Kiina kiinnostaa, ei Litä tietenkään kannata jättää lukematta.

Kenelle: Monipuolisen luettavan hakijalle, Kiinan kiehtomille, epätavanomaisen tarinan ystäville.

Muualla: Maija on lukenut enemmänkin kirjailijan kirjoja. Erinomainen teos, sanoo Ulla ja kertoo kirjailijasta tarkemmin. Herkkupala, mitä kiinalaisuuteen tulee, todetaan Kirjavinkeissä. Vaatii keskittymisen, sanoo Lukutoukka. Lukemisen arvoinen, sanoo Irene. Totinen romaani, hienoa kerrontaa, kuvaa Tuijata.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Tammi 2015. Suomennos Helene Bützow.

Ja rasti Helmet-lukuhaasteen 2016 kohtaan "aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Vaikka kirjailija asuu nykyään Yhdysvalloissa - toivottavasti tämä hyväksytään?


perjantai 15. tammikuuta 2016

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Kulo Taival on nuoruudessaan tehnyt yhden kuolemattoman mestariteoksen, elokuvan Ihmisen veri, Suomi-filmin ja Risto Orkon aikoina. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt nähdä leffaa, sillä se varastettiin ennen ensi-iltaa.

Vaikka mies itse ei kaipaa menneiden kaivelua enää 83-vuotiaana, kadonneen filmikelan arvoitus kiehtoo Kulon naapuria, jumalatarta, jonka aamujumppaa mies aamuisin kuuntelee alakerran asunnossaan, Helsingin Meilahdessa.

"- Olen Ansa, nainen varoitti."

Ansa on toiminnan nainen ja päättää etsiä elokuvan, mikä hirvittää Kuloa, mutta jumalattarelle ei sanota ei.

"Kulo tomutti seurustelutaitonsa ja yritti saada Ansan nauramaan, sillä tämän nauru kuulosti siltä kuin jäillä ja kermaliköörillä täytettyä lasia olisi ravisteltu auringonpaisteessa. Ääni oli yhtä aikaa
elastinen ja kova, vaimea mutta läpitunkeva, kosteuden kielelle nostattava ja pikkiriikkisen syntinen."

Ensimmäisen kosketuksen elokuva-alaan Kulo sai pikkupoikana, kun hän pääsi Tullinpuomin Siniseen Kuun avajaisiin. Avajaisiin ja elokuvien saloihin häntä opasti Doktor, isänjälkeinen mies.

"- Elokuva on taidemuoto, Doktor opetti Kulolle. - Sen ei pidä olla toisarvoista täytettä, jolla ihminen patoaa ajattelunsa."

Kulo tekee töitä elokuvan parissa jo pienestä. Silti kävi niin, että Kulo myöhemmin lähti lääkikseen ja opiskeli lääkäriksi. Vaikka:

"Katsellessaan opiskelutoveriensa vauvankasvoja Kulo mietti, selviäisikö yksikään heistä päivääkään elokuva-alalla, jossa piti ajatella itse. Pystyisikö kukaan heistä luomaan mitään?"

Pöyliön teksti kulkee riemukkaasti menneen ja nykyhetken väliä, verbaalisina kohtauksina. Juoni on löyhästi jännittävä - löytyykö Ihmisen veri? Kestääkö Kulon kunto?- mutta enemmän hullutteleva. Rennon irrottelevaa, mutta mietittyä tekstiä tukevat henkilöiden nimet: tapaa muun muassa Vieno Laine, Teljo Taka-Matala ja Armo Aarettila. Niin suomifilminimiä!

"Elokuva-alalla tarvitaan ihmisiä, joilla on sanottavaa", jyrähtää Risto Orko kirjassa. Pöyliöllä sitä on. Ainakin sanoja riittää, ja asennetta. Ja niiden yhdistämisen taitoa. Virkistävän höpsönfiksu kirjallinen suoritus elokuvasta ja sen (ytimen) etsimisestä. Ehkä myös ihmisen - tai ainakin Kulon.
Tällaista lisää suomiproosaan!

Kenelle: Humorististen otteen ystäville, elokuvahulluille, synkkiin suomiproosailuihin kyllästyneille.

Muualla: Hilpeän oivaltava, sanoo Annika K. Maukasta kotimaista proosaa, sanoo Suketus. Ilkikurinen teos, sanoo Mai.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri. Atena 2015. Upea kansi (toimii myös erilaisissa valaistusolosuhteissa) Elina Warstan.

torstai 14. tammikuuta 2016

Blogistanian Finlandia 2015 -voittajat


Kirjabloggaajat äänestivät vuoden 2015 parhaat kotimaiset kirjat.

Ylivoimainen voittaja on Laura Lindstedt ja Oneiron.
Tuo tekstillisiä äärirajoja ja lukijan aivohermojen virtapiirien kauimmaisia säikeitä koskettelevä teos on ensimmäinen, jonka bloggaajat äänestävät samaksi ykköseksi kuin Finlandia-valitsija.

Blogistanian Finlandia -äänestykseen osallistui 41 blogia (viime vuonna 42). Yhteensä ääniä sai 47 kotimaista kirjaa (51). Olisiko tämä noin puolet kaikista julkaistuista kirjoista? Paljonko kotimaisia kirjoja julkaistiin viime vuonna, en löytänyt tietoa mistään, mutta mutu-arviona arvioisin, että noin satakunta. Edit, ups, tämä jäi päivittämättä; oikeasti kirjoja julkaistaan Suomessa vuodessa yli tuhat, kuulin, mutta ymmärtääkseni se sisältää ainakin lastenkirjat myös, aikuisten kaunojen määrä edelleen arvoitus.

Äänestyksessä sai antaa kirjoille 1–3 pistettä, ja pisteitä kertyi yhteensä 253 (viime vuonna 270). Keskimäärin ääniä tuli tänäkin vuonna vähän yli viisi kirjaa kohden. Mukavasti hajontaa, ja moni kirja sai ansaitun maininnan: yli puolet äänestetyistä kirjoista sai ääniä vain yhdeltä bloggaajalta.

Oneironin johto on selkeä, sekä pistemäärässä että sijoituksessa 1-3. Sitä äänesti parhaaksi kirjaksi 12 bloggaajaa ja se sai ääniä seitsemältätoista. 

Yli kymmenen ääntä keräsivät seuraavat kirjat (linkit omiin postauksiini, muita löytyy google-haulla kirjan nimi + sana blogi):

Laura Lindstedt: Oneiron, 42 pistettä

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, 29 pistettä

Katja Kettu: Yöperhonen, 23 pistettä

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, 15 pistettä

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, 14 pistettä

Blogistanian Finlandia on valittu vuodesta 2011 alkaen. Aiemmin Blogistanian Finlandialla on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Katja Ketun Kätilö.

Kirjaesittelyt


Oneiron:

”Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.” - Kirjakaapin kummitus, http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi

”Oneironissa Lindstedt ammentaa laajoista kulttuurisista laareista ja uudelleenkirjoittaa meille tuttuja ilmiöitä.”- Reader, why did I marry him, http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/

”Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.” - Yöpöydän kirjat, http://kirjakissa.blogspot.fi/

Kudottujen kujien kaupunki:

”Itärannan luoma toisenlainen todellisuus on kerrassaan kiehtova arvoituksineen.” - Kirjakaapin avain, http://kirjakaapinavain.blogspot.fi

”Kudottujen kujien kaupunki sisältää satuihin, saagoihin, taruihin, mystiikkaan, tulevaisuuteen, menneisyyteen ja luontoa koskeviin uhkakuviin sisältävän hienon fantasiatarinan, joka lunastaa paikkansa laadukkaiden klassikkokirjojen piirissä.” – Kirjasähkökäyrä, http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/

Yöperhonen:

”Ketun huikea mielikuvitus ja huolella tekemä taustatutkimus takaavat upean lukukokemuksen.” - Kirsin kirjanurkka, http://www.kirsinkirjanurkka.fi/

”Tarina runnoo itsestään jäljen lukijaan ja imaisee tämän mukaansa likaiseen, synkkään ja salaisuuksia vellovaan maailmaan, jossa pilkehtii myös ystävyyden ja rakkauden kauneutta." - Kannesta kanteen, http://www.kannestakanteen.com

Mikä sinun mielestäsi oli viime vuoden paras kotimainen kirja?


Kaikki bloggaajilta ääniä saaneet kirjat (aakkosjärjestys etunimen mukaan):

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Anneli Kanto: Pyöveli
Antti Tuomainen: Kaivos
Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Enni Mustonen: Emännöitsijä
Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Heidi Köngäs: Hertta
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Jaakko Markus Seppälä: Lemen
Jenna Kostet: Marrasyöt
Johan Bargum: Novelleja 1965-2015
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
Kaari Utrio: Paperiprinssi
Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Kari Hotakainen: Henkireikä
Karo Hämäläinen: Yksin
Katariina Souri: Valkoinen varjo
Katja Kettu: Yöperhonen
Kristian Blomberg: Valokaaria
Laura Lindstedt: Oneiron
Leena Krohn: Erehdys
Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Miina Supinen: Mantelimaa
Mikaela Strömberg: Sophie
Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneksi tänne saa tulla kännissä
Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit
Paula Havaste: Maan vihat
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Pentti Haanpää: Kauneuden kirous
Pentti Lassila: Armain aika
Petri Tamminen: Meriromaani
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
Ricky Tähtisilmä: Pyrypallo
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu 
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Vuokko Sajaniemi: Pedot











keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian parhaat 2015 -ääneni: Finlandia, Globalia, Tieto

Blogistanian Finlandia -pisteeni:
Katja Kettu: Yöperhonen, 3 pistettä
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, 2 pistettä
Laura Lindstedt: Oneiron, 1 piste

Blogistanian Globalia -pisteeni:
Sarah Waters: Parempaa väkeä, 3 pistettä
Margaret Atwood: Uusi maa, 2 pistettä
José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri, 1 piste

Blogistanian Tieto -pisteeni:
Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. A.I. Virtasen elämä. 3 pistettä
Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. 2 pistettä
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. 1 piste

Kommentit:
Finlandian ykkönen oli minulle selvä. Sen jälkeiset sijat voisivat olla toisinkin päin. Yhteistä kolmikolle on kunkin kirjoittajan vahva, omaperäinen kieli ja ilmaisu, joka ällistyttää ja ihastuttaa. Mielikuvituksen huimaa lentoa unohtamatta, tai faktatietoutta, joka antaa tarinoille tukevan taustan. Kun kaikki nämä ovat kohdallaan, ei voi syntyä kuin erinomaista kirjallisuutta.

Ensisijainen kriteerini valinnoille on kuitenkin tuntumapohjainen: se, kuinka suuren henkisen ja/tai fyysisen myrskyn kirja aiheuttaa. Yöperhosesta sekosin, Oneiron ällistytti ja itketti, Kudottujen kujien kaupungin ahmin kaksi kertaa putkeen. Myös Elina Hirvosen Kun aika loppuu kuuluu tähän koskettavien sarjaan, jos neljännen olisi saanut valita.

Erinomaisia vuoden 2015 kirjoja ovat myös Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit, Anna-Mari Marttisen Vapaa ja JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetäänAsko Sahlberg jättää aina jäljen, samoin Aki Ollikainen.
Dekkareista ilahduttavat Pekka Hiltusen Varo minua sekä allamainittu vuoden yllättäjä, historiallisista romaaneista Anneli Kannon Pyöveli ja Enni Mustosen Emännöitsijä.

Vuoden yllättäjä: Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Vuoden hauskin:
Miina Supinen: Mantelimaa

Vuoden esikoinen: Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
- - - - - - - - - - - - - - - - - - 
Globaliassa kaikki valintani ovat tuttujen ja tunnustettujen kirjoittajien töitä, ei yllätyksiä eikä kaivanne selittelyjä. Waters voitti Globalian jo kerran, mutta minä löysin hänet vasta sen jälkeen: hänen tapansa yhdistää mennyt aika, romantiikka, jännitys ja älyllisyys on äärettömän nautittava ja viihdyttävä. 
Atwoodin dystopiatrilogia Maddaddam on nyt valmis, mutta muuta uutta on jo syntynyt. Saramagolta löytyy edelleen suomentamattomia kirjoja, enkä ole lukenut kaikkia tähänastisiakaan. 
Parhaisiin käännöskirjoihin oli tunkua, hyviä ilmestyi niin runsaasti: listaamani kolmikon lisäksi Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja vaikutti, kunhan alkuun pääsi, ja eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä liikutti. Carol Shields on aina takuuvarma. Ja nyt olen lukemassa Yiyun Lin kirjaa Yksinäisyyttä kalliimpaa, joka on huiman kiehtova!
Dekkareista/trillereista mieleen jäivät Pietre Lemaitren Alex sekä Peter Hoegin Susanin vaikutus, satumaisesta viihteestä Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo. Ja monta muuta helmeä löytyy postauksista.
Vuoden hauskin: Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Vuoden viihdyttävin: Liane Moriarty Mustat valkeat valheet

Vuoden turhaan kohkatuin:
Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

- - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tietokirjojen kärkikolmikostani Perko vakuutti hurjalla tietomäärällä ja perusteellisuudella - sekä tietysti itse Virtanen henkilönä ja tutkijana - Uusman kirja helppolukuisuudellaan ja tunteellaan, etenkin innostuksellaan. Mazzarella on "vanha tuttu", ja hänen kirjojaan on aina ilo lukea.

Ilman suurta kirjoitusvirheiden määrää kolmikkoon olisi ehdottomasti noussut Hannu Mäkelä kirjahullua kiinnostavalla alallaan ja jutustelevalla tyylillään, jolla hän kertoo kustannusmaailman ja kirjailijan kokemuksiaan. 

Linus Jonkmanin kirja introverteistä kiinnosti myös, samoin Piikojen valtakunta ja Viiltäjä-Jack, suomalaisine tutkimustuloksineen. Ja pahoin pelkään, että monta erinomaista tietokirjaa jäi vielä lukemattakin...

Äänestysten tuloksia odotellen!



tiistai 12. tammikuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Aivan 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista miestä lähtee elämänsä retkelle, tavoitteenaan Pohjoisnapa. Vuotava vetypallo ei pitkälle potkinut, ja miehet jäivät jäätikölle, kaukana niin kiinteästä maasta kuin määränpäästään.

"Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista."

Heidän jäännöksensä löydettiin Valkosaarelta vuosikymmeniä myöhemmin. Mitä tapahtui, mihin miehet kuolivat? Arvoitus ei ole koskaan selvinnyt, ja se kiehtoo Bea Uusmaa. Kiehtoo niin paljon, että hän kehittää retken tutkimisesta lähes pakkomielteen: lukee kaiken saatavissa olevan tiedon, vierailee miesten sukulaisissa, kotipaikoilla ja retken reitillä, jopa opiskelee lääkäriksi, jotta pystyisi selvittämään näiden kuolemaan johtaneet syyt (no, tämä oli motiivi ainakin osittain, jos ei kokonaan).

"Minun on paneuduttava repaleisiin päiväkirjoihin. Minun on tunkeuduttava heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän soluihinsa. Tumiin. DNA-kierteisiin."

Ruumiit - tai niiden jäännökset - on poltettu sata vuotta sitten, konkreettisia muistoja ei ole paljon: jääkarhut ovat huolehtineet osasta. Varsin vähistä aineksista Uusma onnistuu rakentamaan tarinan, joka on kaunis, surullinen ja haikea. Sekä täynnä hurjaa innostusta ja omistautumista; sekä retkeläisten että kirjan tekijän. Lisämausteena on yhden retkeläisen, Nilsin, ja hänen kihlattunsa Annan rakkaustarina, jota lukija saa seurata Nilsin kirjeiden kautta - ja lopussa on yllätys.

Lähtö 11.7. 1897. Pallo nousee ilmaan Tanskansaarelta, Huippuvuorien pohjoisimmalta luodolta, tunnetuista mannermaista pohjoisimmalta. "Mukava tunnelma." "Loistava henki."

Pallo putoaa aivan liian pian. Miesten on pakko edetä, johonkin. Fyysisesti raskasta matkaa kohti kiinteää maata tehdään hitaasti. Jopa väärään suuntaan, kuten käy ilmi. Onneksi lihaa riittää; hylkeitä, jääkarhuja. Matkanteossa on vielä toivoa ja innostusta. Syyskuussa he löytävät Valkosaareksi kutsutun saaren ja majoittuvat sinne, odottamaan kuukausia kestävää yötä, jolloin heitä ei kukaan voi löytää. On kestettävä kevääseen. Tarvikkeita on, usean kuukauden varalle.

3. ja 4. 10. 1897: "Jännittävä tilanne" ...tarkoittaa 1800-luvun kielenkäytössä ikävää, rasittavaa tilannetta, selittää Uusma.

Ja vihoviimeinen lause 8.10. "Me saamme hiukan liikkua, kun sää sallii."

Sen jälkeen ei mitään. Ei yhtään mitään. Mitä tapahtui? Uusma tutkii kuolemansyiden vaihtoehtoja ja päätyy erääseen mahdolliseen, joka lukijastakin tuntuu hyvin todennäköiseltä, tämän ohjauksen valossa.

Vaikuttava tarina, joka on petollisen vaivaton lukea. Kirja on myös esineenä kaunis, värejä on käytetty taitavasti, samoin muuta grafiikan keinoja. Se tekee lukemisesta helppoa, melkein selailtavaa. Vaikka kuinka tihrustin, en löytänyt mainintaa ulkoasun tekijästä.

Kun lukemista seuraavana lumimyrskyaamuna kääriydyin takkeihin ja kaulaliinoihin töihin lähtiessäni, muistin retkeläiset, Pohjoisnavan alueen loputtoman jään ja viiman. Ei tehnyt mieli enää yhtään valittaa. Ja luulen, että tämä pysyy mielessä pitkään.

Kenelle: Historiasta eläville, hurjien retkien rakastajille, intohimoa arvostaville, arktisten olosuhteiden kiehtomille.

Muualla: Hätkähdyttävä teos, sanoo Zephyr. Helmi, sanoo Maria. Tuija pysyi mukana henkeä pidätellen.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Suomennos Petri Stenman. Like 2015.

P.S. edit: Kuittaan Naparetkellä Helmet-lukuhaasteen 2016 kohdan Matkakertomus.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago ei elinaikanaan suinkaan tullut tunnetuksi valtaapitävien nöyristelystä, vaan hän ilmaisi monin tavoin mielipiteensä niin politiikoista kuin kirkostakin. Railakasta revittelyä näihin suuntiiin hän harjoittaa myös Lissabonin piirityksen kirjurissa, joka ilmestyi 1989, suomennoksena 2015.

Mikä hulvattoman hauska tarina ja saramagomaisen hurja mielikuvitushulluttelun ja tekstinteon taidonnäyte! Tyyliin vasta tutustuville saattavat pitkät, pistettä pakenevat virkkeet, vaikka mietitysti pilkutetut ja isoin kirjaimin aloitetut lauseet tuntua oudoilta. Mutta niihin tottuu pian.

Oikolukija Raimundo Silva tarkistaa kustantamon käsikirjoituksia, kuten hän on tehnyt jo vuosikymmenien ajan, tunnollisen tarkasti, kuten oikolukijan kuuluu, sillä "...se kysyy aivan omanlaistaan jalostus- ja muuntelukykyä..."

Mutta historiateos Lissabonin piirityksestä saa hänet kuohuksiin: hän ei halua asioiden menevän kuten on kirjoitettu, vaan muuttaa siitä yhden sanan, mikä saa historian muuttumaan. Tahallinen virhe, josta on seurauksensa; millaiset, jätän lukijan jännitettäväksi.

Mielenkiintoista pohdintaa tässä ajassa: oikoluvun hiljainen hiipuminen on puhuttanut lukijoita niin lehtien kuin kirjojenkin kohdalla, kun "painovihreitä" teksteistä löytyy paljon. Kuten joku kirjailija totesi, kirjojen käsikirjoitukset on jätettävä entistä aiemmin, mutta niissä on entistä enemmän virheitä. Pienen ihmisen on vaikea käsittää, että yksi oikolukukierros (muutama tunti, haloo?) lisää toisi kohtuutonta viivettä vuoden mittaiseen julkaisuprosessiin tai että aikataulu ylipäänsä jyrää laadun: juuri sen lopputuotteen, jota kustantamo myy ja jolla se toivoo elävänsä. Kuka ostaisi tieten tahtoen virheellisen tuotteen?

Entä saako oikolukija korjata selkeät käsikirjoituksen virheet ja vaihtaa vaikkapa biologian kirjaan kärpästen jalkojen lukumääräksi kuusi, kirjailijan kirjoittaman neljän sijasta? Ei tietenkään saa, ja kutsumuksellisena pilkunviilaajana luin riemastuneena Raimundon työstä ja persoonasta.

"...kutsumuksellinen oikolukija on tuntematon ilmiö, mutta lienee silti osoitettu, että salaisen sielumme salaisimmissa sopukoissa me oikolukijat olemme intohimoista väkeä...

Ehkä kyse kirjassa on laajemminkin ammattitaidon arvostamisesta. Ja oikeastaan, tai ainakin suurelta osalta, se kertoo sotimisesta ja vallanhalusta. Historian sattumanvaraisuudesta. Ja tietysti rakkaudesta, ja noin sadasta muusta asiasta. Loppupuolella historia ja Raimundon nykyaika (1980-luku, jolloin tosiaan oli vielä latomoita ja paperivedoksia ja korjausmerkkejä) sekoittuvat niin, ettei edes kaikkitietävä ja kaikkea kommentoiva kertoja pysy aina mukana.

Miten meni Tammella tällä kertaa suomennoksen oikoluvun kanssa? Hienosti, kiitos. Parissa kohtaa on hieman kyseenalaista, etenkin verbin luku, mutta se saattaa johtua puhekielisyyden tavoittelusta tai alkukielen ilmauksesta. Sovitaan näin.

Saramagon kirjoista Elefantin matka teki pari vuotta sitten vaikutuksen. Nyt tekee mieli juhlavasti kuvata kirjailijaa yhdeksi kirkkaimmista tähdistä kirjataivaalla tai peräti kirjalinnunradan auringoksi: vertaus sopii siksikin, että vaikka tähti on jo sammunut, valo yltää edelleen kirkkaana tänne pienen pallomme lukijoille saakka. Valaisee ja lämmittää, ja sitä tähän vuodenaikaan tarvitaan.

Kenelle: Riemukkaan mielikuvituksen ystäville, pilkunviilaajille, kaikille kirja-alalla toimiville.

Muualla: Maailmankirjoissa kiinnostuttiin jälleen kerran Saramagon mielikuvituksen lennosta.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Suomennos Antero Tiittula. Tammi 2015.

Ruksaan kirjalla Helmet-haasteesta 2016 kohdan "kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi".



lauantai 9. tammikuuta 2016

Tyttölapsia

Tyttölapsia on kokoelma kertomuksia, jotka muodostavat kokonaisuuden. Tytöt asuvat ja käyvät koulua Moskovassa 1950-luvulla, ja kirjailija kuvaa terävästi ja tarkkanäköisesti tuota Stalin-uskovaisuuden ja pikkupioneerien aikaa, mutta ennen kaikkea lapsuuden aikaa.

Eräät päähenkilöt ovat Viktorija ja Gajane, kaksoset, jotka syntyivät toivottuina mutta liian myöhään heidän onnettoman äitinsä kannalta: Margarita-raukasta ei järkytykseltään enää ollut lasten hoitajaksi siinä vaiheessa, kun sinnikkäät tyttäret putkahtivat maailmaan. Nimittäin lasten isä Serge on poissa eikä usko tyttöjä omiksi lapsikseen.

Ja koska Suomen politiikassa on vuoden mittaan paljon käsitelty insinööritaitojen soveltuvuutta hallintotehtäviin, on pakko lainata Ulitskajan insinööriluonnehdintaa Sergosta.

"Mies oli aina suhtautunut uusiin ajatuksiin pidättyväisesti ja tuntemattomiin ihmisiin epäluuloisesti, kaikki monimutkainen tuntui hänestä vihamieliseltä, ja hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa insinöörinä perustui juuri hänen luontaiseen pyrkimykseensä ratkaista kaikki ongelmat mahdollisimman yksinkertaisesti."

Mutta Sergo heltyy, vaikka käytännössä lapsia hoitaa anoppi. Viktorija kiusaa arempaa siskoaan minkä ehtii, mistä aikuisilla ei tietysti ole aavistustakaan. Voitte arvata, mitä seikkailuja ja traumoja tästä seuraa.

Tärkeä tyttöhahmo on myös Aljona, Washingtonissa syntynyt diplomaattiperheeen jälkeläinen, jonka "isän mainio siperialaisperimä, laadukas lastenruoka ja oikeaoppinen kasvatus olivat tehneet Aljonasta ihannelapsen; hänellä oli tuuheat kiiltävät hiukset, vahvat valkoiset hampaat ja tasainen ruusunpunertava iho."

On muuten hauska kerrankin lukea venäläistä tarinaa, jossa ei olla loputtoman köyhiä ja kurjia. Nämä tytöt ovat pääosin hyvinvoivia, rutiköyhää Kalyvanovaa lukuunottamatta ja huolimatta siitä, että aika oli niukka tuolloin kaikille, ennen kulutusyhteiskunnan keksimistä. Mutta palaan vielä Aljonan taustaan, sillä tämä kohta tyrskäytti huumorihermoon ja kuvaa hyvin kirjan vanhahtavan koristeellista kertojanääntä.

"Vaimoonsa tulisesti rakastunut diplomaatti tunsi ehtymätöntä kiitollisuutta siitä sanoinkuvaamattomasta onnesta, josta joka ilta pääsi nauttimaan samaisessa mutta aina yhtä tuoreelta tuntuvassa onkalossa, ja noina Amerikan vuosina hän oli auliisti hukuttanut vaimonsa sikäläisiin kohtuuhintaisiin vaatepersiin. Vaimo ei olisi valmisvaatekiihokkeita kaivannut mutta otti ne suopeana vastaan."

Tarinoissa on edustettuina monia kansallisuuksia, yhteiskuntaluokkien lisäksi. Gruusialaista Svetlanaa luultiin mustan käkkärän tukan takia armenialaiseksi tai mustalaiseksi, ja Lilja joutui usein tappeluun juutalaisuutensa vuoksi.

Vaatteet ovat yksi tärkeä juttu, kun tytöistä puhutaan: kertojan mielestä "tyttölasten alusvaatteet oli keksinyt joku yhteiskunnan vihollinen, joka pyrki saattamaan sen sukupuuttoon." Kertomukset huipentuvat noin kymmenvuotiaiden tyttölapsien hurjaan pukeutumisleikkiin ja vesirokkoepidemiaan. Kaikessa melskeessä jopa Kolyvanova-rukka kohoaa arvoasteikossa.

Kirjan jälkimmäinen osa, Lapsuus 49, sisältää omia itsenäisiä kertomuksiaan, oletettavasti kaikuina kirjailijan lapsuudesta, sillä hän sanoo kirjan alussa, etteivät lapsuusmuistot jätä häntä rauhaan.

Lämpimiä, lapsen maailmaa tarkkaan havainnoivia ja ymmärtäviä tarinoita eräästä kadonneesta maailmasta. Nostalgiaa ei voi välttää, vaikka teksti ja teemat sinänsä kestävät aikaa.

Kenelle: Lapsuusmuistoista lämpeneville, venäläisyyttä tutkiville, helppoa laatuluettavaa etsiville.

Muualla: Kaunistelemattomia, hellyttäviä ja lämpimiä, sanoo tarinoista Anneli. Hirvittävän osuvia, sanoo Bleue, joka matkusti niiden myötä aistikkaille aikamatkoille. ..kuvaa lapsuutta tavalla, joka herättää omatkin lapsuusmuistot, sanoo Kirsin Book Clubin Airi. Traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde, sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Jane on kiitollinen Suomeen syntymisestään. Tuijata lumoutui Ulitskajan kyvystä kuvata henkilöitä ja tilanteita tarkkanäköisesti. Lyhyetkin tarinat ovat täyteläisiä ja moniulotteisia, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Helppolukuinen ja ihastuttava, sanoo Ulla.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia. Siltala 2015. Suomennos Arja Pikkupeura.


torstai 7. tammikuuta 2016

Petri Tamminen: Meriromaani

Laivanvarustamista pohtivat vähäpuheiset isännät, Suomen länsirannikko, purjelaivojen aikakausi: tuntui tutulta, kuin olisin astunut jälleen Alastalon saliin!

Petri Tamminen ei kuitenkaan imitoi Kilpeä, vaan kirjoittaa omalla ominaisella tavallaan tarinan merikapteeniksi etenevästä Vilhelm Huurnasta, nuoresta pojasta vanhuuteen saakka.

Poika oppii tarkkailemalla ja kokemalla, ja ennen kaikkea työtä tekemällä. Ensimmäisessä kapteenin tehtävässään yrittäessään hallita kaiken ja vähän enemmänkin hän oivaltaa, että jos liian paljon töitään muistelee ja suunnittelee, alkaa "muistilistan alkupäästä kuitenkin asioita unohtumaan." 

"Hän huomasi myös, että todelliset työt olivat sittenkin helpompia kuin ne mielessä tehdyt."

Ura on pitkä, laivoja monta. Erehdyksiä sattuu, joskus onnistumisiakin. Perusvire on kohtalonomainen, ei täysin musta, mutta surullisenpuoleinen. Ihminen mokaa, häpeää, oivaltaa ja mokaa taas. Näinhän me toimimme. Onnea on vaikea löytää - eikä Huurna sitä edes osaa etsiä, ainakaan ihmisistä. Yhdessäolo on lähinnä yhteisymmärryksessä vaikenemista. Laivojaan hän sentään melkein tuntee rakastavansa.

Huurna on ikuinen huolehtija, hieman tossumainen ja pessimismiin taipuvainen mies. Toimia hän osaa, kun on sen aika ja kun joku sysää hänet toimimaan. Luotto omiin voimiin vaihtelee, mutta jotain hän oppii:

"Hän päätti, ettei hänkään antautuisi jatkossa kauhistelemaan mitä kaikkea voi tapahtua jos kukaan ei tee asioiden hyväksi mitään vaan muistaisi perämiehen tavoin että tapahtumien kulkuun voi vaikuttaa. Hän huomasi myös, että ei heikkous ollut niinkään  heikkoutta vaan voimien unohtamista."

Painavia lauseita kelpoisassa tarinassa, joka kaikessa tiiviydessään on itse elämän vertauskuva; kasvukertomus, ihmisen perusyksinäisyyden kuvaus, haasteiden käsittelyn kuvaus, kertomus ahertamisen ja loputtomien yrittämisten vääjäämättömistä seurauksista - työn merkityksestä, kuten minä sen näin. Joku muu varmasti näkee enemmän jotain muuta, ainakin hauskuutta, enemmän kuin itse näin: Tammista pidetään humoristina, mutta tässä kirjassa se ilmenee mustemmin.

Ajankuvanakin kirjan voi nähdä, tosin en laskisi sitä varsinaisesti historialliseksi romaaniksi. Luulen kirjailijan valinneen aikakauden kertoakseen tarinan merisymbolein, joilla tavataan elämää kuvata myrskyineen ja tyvenineen. Aika voisi olla jokin muukin, sillä itse asiat ovat ajattomia, tai ainakin niin ajattomia (ja viisaita ja hölmöjä ja tragikoomisia) kuin ihmiskunta. Onkohan meillä toivoa?

Kenelle: Symbolisten romaanien ystäville, merkityksellisen lauseen arvostajalle, elämän tarkoitusta etsivälle.

Muualla: Elina kuvaa kirja hauskaksi kirjaksi, joka itkettää. Kirsi pitää Tammisen tavasta tiivistää, joka miellyttää myös Tuijaa, lempeän melankolisen tunnelman ohella. Pieni teos, jolla on sitäkin suurempi sydän, sanoo Kaisa. Mainio, surullisen koominen pienoisromaani elämän ristiaallokosta, toteaa Jonna. Laura väsähti vähän apeuteen ja melankoliaan. Pieni on kaunista, sanoo Leena.

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi Piia Aho.

Meriromaanilla ruksaan Helmet-haasteen 2016 kohdan kirjasta, jossa on alle 150 sivua.


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Äänestä Blogistanian Finlandiaa täällä - ääntenlaskupostaus






Blogistanian Finlandiaa 2015 ja muita vuoden 2015 Blogistania-palkintoja äänestetään viikon kuluttua, keskiviikkona 13.1.2016. Äänestysohjeet löydät palkinnon esittelysivulta.

Lue ohjeet läpi ja kirjoita sitten tähän postaukseen kommentti, jossa kerrot linkin, mistä oma listasi vuoden 2015 kolmesta parhaasta kotimaisesta kirjasta löytyy keskiviikkona 13.1. klo 10. Muista antaa kirjoille pisteet, ei vain järjestysnumeroa, jotta pistemäärä ei sekoitu sijoitukseen.

Äänet kerätään saman päivän aikana, joten myöhästyneitä ääniä ei huomioida. Ajasta siis äänestyspostauksesi ilmestymään kymmeneksi ja käy lisäämässä linkki tänne jo hyvissä ajoin, niin et myöhästy.

Muista myös muut palkintokategoriat. Globaliaa (vuoden paras käännöskirja) emännöi Kirjallisena. Minna -blogi, Kuopusta (vuoden paras lasten- ja nuortenkirja) Luetaanko tämä? -blogi ja Tietoa (vuoden paras tietokirja) Les! Lue! -blogi. Voit äänestää joka kategoriassa samalla äänestysviestillä ja -postauksella, kunhan muistat linkittää sen jokaisen osallistumasi kategorian ääntenlaskupostaukseen (eli Finlandiassa tähän).

Tulokset julkistetaan emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10 sekä lehdistötiedotteella samana päivänä.

Jännäämisiin! 

logot: Marja-Leena Liipo





tiistai 5. tammikuuta 2016

Antti Tuuri: Pitelemättömät

Suomalainen pariskunta Italiassa, vuokraamallaan huvilalla: keski-iän paremmalla puolella, pahimmat viimat jo kokeneina, nykyhetkeä arvostavina. Koska he tietävät, ettei se kestä ikuisesti.

Mies on kirjoittaja, kääntäjä, joka säntillisine tapoineen pystyy työskentelemään missä vain. Rouva on peräti dottore, mitä paikallisten on mahdoton ymmärtää: suomalaiseen tasa-arvoon kasvaneille se ei ole kummallista. Molemmat ovat tottuneita matkailijoita, eurooppalaisia.

Yllätysvieraiksi saapuu kaksi naisihmistä Suomesta: Saara ja Liina, joista toinen on edellä mainitun miehen entinen vaimo. Hankala kuvio, mutta osapuolet osaavat ottaa rennosti, vaikka hieman varuillaan. Kertojan nykyinen vaimo Kaarina sopeutuu hienosti.

Entiset aviot yhdistävät. On eräs Järvikannas, josta puhutaan paljon. Hän on sekä Saaran että Liinan ex, joka esiintyy henkilönä myös kertojan suunnittelemassa kirjassa, tai ainakin ehdolla sellaiseksi. Kertoja saa Järvikannaksesta siis sekä sisäpiiritietoa rouvien kautta että tietoja miehen värikkäistä työkuvioista kustantajansa kautta. Ja Järvikannaksen tarina on hykerryttävä! Hän saa kaikki ensin lumoihinsa, sitten raivoihinsa: niin naisensa kuin työnantajansa, satunnaisista kulkijoista (lukijoista) puhumattakaan.

Tarina avautuu sähköpostien, keskustelujen ja muisteluiden kautta. Kirjoittajan Italian ja Euroopan tuntemus saa ansaitsemansa roolin. Huvilan asukkaiden ja vieraiden ruuanlaittoa kuvataan huolella, samoin muita arkipuuhia, jotka saavat lukijan olon tuntumaan turvalliselta. Tämä mies tietää, mitä tekee, ympäristöstä riippumatta.

Antti Tuuri on lakonisen huumorin mestareita, Hannu Mäkelän tapaan. Molempien teksteistä löytyy vakavan pohdinnan ohella yllättäviä heittoja, joista ei ensin tiedä, tohtisiko huvittua - kunnes tajuaa, että se on sallittua, jopa toivottua. Lukemistani Tuurin kirjoista tämä on hauskin, jossa hän pistää hulvattomimman vaihteensa päälle. Tuoko ikä keveyttä ja perspektiiviä? Jos, niin vanheneminen ei ole pahasta. Kuten meille on osoittanut myös Merete Mazzarella. Ehkä pitkän uran jo tehneen ei tarvitse enää miettiä, meneekö jokin läpi vai ei - rennoin rantein syntyy hyvää jälkeä. (Muuten, se, joka sanoo, että ikääntyminen on vain mielentila, ammutaan heti tämän postauksen perään.)

Nautin suuresti: Hieno veto kirjailijalta tuoda häpeämätön hauska tarina, vakavanpuoleisina tunnettujen tekstien lomaan. Tuurin monipuolisuus vain korostuu iän myötä, mitä arvostan. Kirjoitustaidosta ei tarvitse ammattikirjailijan kohdalla edes mainita, se on itsestäänselvyys. Käsittelytapa ei välttämättä aukene heille, joille kaikki täytyy sanoa ääneen.

Kenelle: Lakonisesta huumorista pitäville, ammattitaitoa arvostaville, Euroopassa matkustamisesta nauttiville, eronneille, karanneille ja uudelleen avioituneille.

Muualla: Tätä miestä ei pitele mikään eikä kukaan, sanoo Raija. Täysin pitelemätön mies, sanoo Jorma Melleri.

Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava 2015.

Helmet-haaste 2016 listaa 50 kriteeriä, joista ruksaan Pitelemättömillä kohdan "suomalaisesta miehestä kertova kirja."






lauantai 2. tammikuuta 2016

Asko Sahlberg: Siunaus

Päätin tänä vuonna nimetä postaukseni ei vain kirjan nimellä, vaan myös tekijän. No, yritän paikata, sillä unohdin päätöksen jo vuoden toisessa postauksessa (se uudenvuodenlupauksista).

Sahlberg-maratonini jatkuu kirjalla, joka kertoo Gustavista. Tai oikeastaan halusta, pakottavasta himosta ja sen lähisukulaisesta, väkivallasta. Gustavin pitkä ja onnellinen avioliitto kokee käänteitä, vaimon vaimojen tapaan aavistaessa jonkin olevan pielessä, ja molemmat osapuolet matkustavat miettimään asioita omiin oloihinsa. Gustav ottaa matkan Tunisiaan, jossa on juuri meneillään itsenäistymistaistelu Ranskan siirtomaavallasta. Tästä saamme aikapaalun, ollaan vuosissa 1956 - 1957.

Gustav kokee Tunisiassa asioita, joista hän ei kotimaassa olisi osannut kuvitella. Silti on kuin vääjäämätön kohtalo, joka vie hänet outoihin tilanteisiin, siivittäisi hänet myös kotimaassa rohkaistumaan asioihin, joita hän ei aiemmin ole uskaltautunut. Perimmäiset halut tulevat ilmi, vaikka kuinka niitä yrittäisi kieltää.

"..kenellekään ei voinut olla salaisuus halujen taipumus hakeutua vääjäämättä omille urilleen, hämäriin uomiinsa ketään säästämättä, ketään palvelematta, kun kerran jokainen oli sen omakohtaisesti kokenut."

Ihmiskäsitys ei ole todellakaan lohdullinen.

"...ja tarkoituksetontahan olisi ollut kanonisoida joka ikinen joskus kohdusta hatkat ottanut ja ihmistaimesta kahdella jalalla kuljeksivaksi katastrofiksi kehittynyt eliömuoto, mutaatio, luontoäidin kauhistuttava virhe..."

Synkkä, pelottava yhden ihmisen tarina, mutta lauseiltaan yhtä hieno kuin Sahlbergilla aina. Sitaatteja riittäisi, mutta päätän pohdintaan, ettei itseään voi paeta missään:

"...juna huusi, huusi uudelleen, ja sen huudossa välittyi kaiken paikasta toiseen johtavan liikkeen perimmäinen lohduttomuus, paon sisäänrakennettu mahdottomuus; yhtä hyvin juna olisi voinut jäädä asemalle ja ihmiset olisivat voineet astua junaan ja istua siellä tunnin ja astua ulos ja näyttää lippunsa vartijoille ja kuluttaa aikaa asemahallissa ja muodostaa jonon ratapihan ovelle ja alkaa kaiken alusta, sopeutuneina tähän tuiki tarpeettoman matkaan lähdön ja perille saapumisen lumeen typistettyyn harhaan."

Siunaus on tarinan nimenä herjaava, ärsyttävä - ennemmin se voisi olla kirous tai rangaistus. Kirjailijan mustaa huumoria? Onneksi sitä lajia on myöhemmissä kirjoissa rutkasti, tämä tarina on yönmusta, ja jos jokin hymyilyttää, ne ovat taidolla asetellut lauseet, sisällöstä piittaamatta. Tarinan löytäminen on siunaus, sanoo Sahlberg jossain haastatteluun; ehkä kyse on siitä. Mestarin työtä, totta kai, mutta rankkaa luettavaa. Nyt palaan takaisin 2015 kirjoihin, joista on vielä monta kiintoisaa lukematta.

Kenelle: Rankkaa kestäville, kauniiden lauseiden ystäville, ihmisen synkästä puolesta kiinnostuneille.

Muualla: Sahlberg vie omalaatuisuudellaan voiton, sanoi Joonas. Sahlberg antaa lukijalle aika vähän köyttä, sanoo Juha. 

Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007.


Yhdyntä

Kovin vaikuttaa sensaatiohakuiselta tuo kirjan nimi, mutta oikeasti se on nappivalinta. Sillä kyseessä on yhtyminen, sekä sitä edeltävä sekavuus ja toiminta, ja sen jälkeinen maailman muutos. Jopa romanttiseksi tätä voisi syyttää, vaikka teksti on niukan kaunista, tarkkaan ajateltua ja hiottua, Sahlbergin tapaan.

Eletään vuotta 1944 Helsingissä. Pommit putoilevat, ilmahälytykset särkevät korvia ja pitävät ihmiset jatkuvassa pelon tilassa. Valma lintsaa töistä, sillä väkeä on suurpommitusten myötä kadonnut niin paljon, ettei kukaan kysele heti perään.

Sattumalta hän ajautuu kahvilaan, jossa on myös Axel. He tunnistavat toisissaan jotain välittömästi, ja ehkä sodan poikkeusolosuhteiden vuoksi asiat etenevät normaalia nopeammin. Rakkauden, ainakin fyysisen, nälkä on kova molemmilla.

"Kun mikä tahansa kokemus saattaa jäädä viimeiseksi, tilaisuutta ei kannata päästää ohi."

Ilmahälytyksestä välittämättä he eivät mene pommisuojaan toisten tavoin, vaan Axelin asuntoon, jossa heitä häiritään. Tyhjiä asuntoja kiertelevä ja tavaroita näpistelevä talonmies sattuu paikalle. Samoin vieras lapsi, jonka paikallaolo jää arvoitukseksi: ovatko vanhemmat lähettäneet varastelemaan vai onko lapsi oikeasti yksin ja eksynyt?

He saavuttavat kuitenkin keskinäisen tavoitteensa. Kauniisti, toivotusti, eri tavoin, syvemmin kuin kaksi yksinäistä oli kuvitellutkaan. Mutta pian on erottava, velvollisuudet kutsuvat. Tulevasta ei ole varmuutta.

Kirjan nimi on paitsi todellinen tapahtuma, myös hieno kielikuva isommalle kehykselle. Halut ja tarpeet kohtaavat, kliimaksiin pääsyn jälkeen on moni asia toisin. Rakkaus pommien putoillessa on pakoa arjesta, toisaalta äänet ja räjähdykset symboloivat yhtymisen voimaa. Onko juuri tuo pommitus sodan huippukohta? Sahlberg rakentaa intiimin yhteyden kahden ihmisen välille, kun koko maailma on liekeissä.

Hieno, älykäs ja taitava pienoisromaani, jonka 136 sivusta saisi irti vaikka minkäaiheisia analyysejä: psykologia poikkeusoloissa, seksi ja sota, yksinäisyys, muutamia mainitakseni. Sahlberg-faniuteni vain kasvaa.

Kenelle? Sota-ajasta kiinnostuneille romantikoille, tiiviistä metaforisesta ilmaisusta pitäville, pelkistettyä ajatusta ihaileville, kauniin kielen kavereille.

Muualla: Sara  P.S. Rakastan kirjoja -blogista ihailee upeaa kieltä. Ilselän Minnan mukaan Sahlberg yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Ketjukolaaja oli hieman pettynyt, koska aihe on seksi - ja silti tarttui Yhdyntä-nimiseen kirjaan? Jaana on taas yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

Asko Sahlberg: Yhdyntä. [Reunahuomatus sotahistoriaan]. WSOY 2005.



perjantai 1. tammikuuta 2016

Asko Sahlberg: Tammilehto

Sahlberg-faniuteni alkoi vasta joitakin vuosia sitten, joten vanhempia kirjoja on vielä lukematta. Päätin paikata Sahlberg-maratonilla, jossa kerron ainakin kolmesta kirjailijan teoksesta. Mikä olisi parempi tapa korkata uusi kirjavuosi kuin takuuvarma taitaja!

Tammilehto on kirja, jonka sisällöstä en tiennyt mitään ennen kuin sen aloitin. Ollaan vuoden 1918 paikkeilla, sisällissodan aikaan tai pikemminkin sen loppuhetkissä ja heti jälkeen. Aiheena sota ei ole ykköseni - eikä toivottavasti osoita mitään oraakkelimaisuutta vuoden 2016 ensimmäisenä postauksena. Kirjahan on tietysti upea. Se kuvaa sotivia ihmisiä ymmärtävästi, mutta sodan yleisen ja ikiaikaisen mielettömyyden osoittaen.

Emma ja Aarne ovat sisaruksia köyhästä kodista, Martin kartanonisäntä, jonka vaikutus ensinmainittuihin on paljon suurempi kuin hän itse koskaan tajuaa. Mies, lempinimeltään Hevonen, on Aarnen kokenut ystävä ja sotakaveri. Lisäksi on Hän, joka ei ole kukaan, mutta jonka vaikutus on ratkaiseva.

Raadollinen, fyysinen, kipeä ja kaunis teksti kuvaa punaisen Aarnen taistelua valkoisia vastaan, Emman taistelua tytöstä naiseksi, Martinin taistelua isännästä ihmiseksi. Osa voittaa, osa häviää. Tai oikeastaan kaikki voittavat, mutta myös häviävät. Kunkin motiivit käyvät tarinan myötä ilmi, taitavan kirjoittajan avatessa niitä uteliaisuutta kiihottavasti, rauhallisesti, omalla kielenkäytön tavallaan.

Sahlbergin tapa käsitellä ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia on aivan omanlaisensa. Hän sanoittaa sanoittamattomat hetket ja tunteet, kuten näiden ihmisten, joilla "ei ole ylimääräisiä sanoja varastossa" tai jotka eivät sanoilla "suupieliään kuluta." Tai kun rupatellaan "aiheesta, josta siellä päin oli tapana puhua: jostain muusta."

Hänen lauseensa sattuvat sydämeen, ja vaikka ne välillä ovat ylenpalttisen juhlavia, ne tuntuvat olevan aina juuri kohdallaan. Luonnollisesti myös tapahtumien ajankohta on tekstissä huomioitu, kielessä ja sanastossa. Ja luonto, joka aina on osa Sahlbergin kerrontaa, omalla riemastuttavalla tavallaan sekin: Tuuli kaluaa räystäitä, joet läähättävät penkereillään. Ja ihmiset kanniskelevat ilmeitään! Tasapainoa tuo ruumiillisuutta ja kehon tarpeita arkailematon kuvaus, sekä tietynlainen, hieman kaukainen kertojanote, joka mahdollistaa elämänfilosofiset mietteet dialogin häiritsemättä. Synkkyys ja tummuus ovat Sahlbergilla aina läsnä - yksi syy kiehtovuuteen, sopii suomalaiseen melankoliseen mielenlaatuun?

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Parempi olisi ollut unohtaa, tai ainakin hyväksyä. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Huippukirjailijoita kuvatessaan bloggaaja tuntee usein raivostuttavasti oman kirjoittajantaitonsa riittämättömyyden. Sahlbergin lauseista melkein minkä vain voisi nostaa sitaatiksi, niin mietittyjä ne ovat. Tähänkin löytyy sopiva lainaus:

"...omat sanat alkoivat kuulostaa tarpeettomilta ja tehottomilta, ne olivat kuin siementen heittämistä hedelmällisyyttä jo tiukuvaan maahan."

En heittele enempää. Sanon vain, että aina Sahlbergia lukiessani hämmästyn, ihailen, ihmettelen, uppoan. Ja tunnen olevani kotona.

Kenelle: Iloista hömppää kaihtaville, painavan tekstin hakijoille, merkityksiä etsiville.

Muualla: Kaisa Kannesta kanteen luki jotain suurta. Elinalle lauseet sattuvat sieluun. Ajattomuudessaan yksityinen, todellista kaunokirjallisuutta, sanoo Kaisa V.  Joka sivu oli yhtä juhlaa, sanoo Minna. 

Asko Sahlberg: Tammilehto. WSOY 2004.