perjantai 29. huhtikuuta 2016

Jalkanen & Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Tällaista kirjaa on kaivattu!
Joka naisen ja miksei miehenkin käytännönläheinen opas siihen, miten voi tulla kulttuurinharrastajaksi, vaikkei edes alkeista olisi hajuakaan. Kulttuurinharrastamisen hyviin puoliin en mene sen pidemmälle, kunhan viittaan vaikka erääseen tutkijaan, lisää aiheesta löydät helposti googlaamalla. Ja onhan taide kaikissa muodoissaan loputon ilon, hämmästelyn ja elämysten tuottaja, jota ilman elämä olisi kovin köyhää.

Kirjoittajat ovat tosissaan, mutta eivät vakavia: opastus niin teatteriin, musiikkin, tanssiin sekä tietysti kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, elokuvia ja museoita unohtamatta, tapahtuu kevyesti ja huumorilla, mutta asiantuntevuudesta tinkimättä. Aluksi lukija voi selvittää oman tyyppinsä kulttuurin käyttäjänä leikkimielisen testin avulla. Siitä on hyvä lähteä tutustumaan eri osa-alueisiin ja mahdollisuuksiin. Lisää testejä seuraa - ja jopa kulttuurihoroskooppi!

Mikä on hyvää tai huonoa kulttuuria? Se jätetään viisaasti lukijan itse määriteltäväksi. Kirjoittajat varovat arvottamista ja korostavat henkilökohtaista valinnan vapautta, oman tunteen etsimistä. Kuten kirjoista puhuttaessa: "Vastenmielinen ei välttämättä ole huonoa kirjallisuutta tai miellyttävä hyvää." Sama pätee kaikkiin taiteenlajeihin.

On myös ihmisiä, joihin aihe ei kertakaikkiaan iske. Mutta ihan moukaksi harva haluaa leimautua, työkin saattaa vaatia perustietoja ainakin jostain kulttuurin osa-alueesta. Ei hätää - kirja tarjoaa neuvoja näihinkin tilanteisiin. Bluffipalsta auttaa!

Lapsiperheille tarjotaan omat vinkkinsä. Erityisen kiinnostava osa kirjaa ovat taiteilijoiden haastattelut, jotka on kirjattu Ystävä-kirjan vastausmuotoon. Mukaan on saatu isoja nimiä, jotka muistuttavat kulttuurin kentän laaja-alaisuudesta, kuten Marco Hietala tai Paola Suhonen. Saamme myös vakuutuksen, että kulttuuritapahtumiin voi pukeutua haluamallaan tavalla, oman persoonansa mukaan. Tosin tarkoituksenmukaisuus on syytä pitää mielessä. Kirjamessuille ei kannata rynnätä korkeat korot kopisten, sillä siellä tulee käveltyä ja seisoskeltua.

Hauska, mutta myös oikeasti informatiivinen kirja, joka ei mene syvälle, muttei ole tarkoituskaan: nythän puhutaan alkeista, ja cultural trainerit Jalkanen ja Savolainen ovat onnistuneet valtavan laajan aiheensa rajauksessa hienosti. Rohkaisu on avainsana. Muistan teatterikäynnin, jossa minua huvitti parin työasioissa paikalle joutuneen julkkishenkilön arkaileva käytös: ympäristö oli selvästi vieras, vaikuttava ja mukavuusalueen ulkopuolella, joten kovin juhlallisia oltiin - varovasti vilkuiltiin ja muita tarkkailtiin. Myös väliaika tuotti hieman ongelmia: onko pakko juoda konjakkia, onko sopivaa pureskella omenaa? Itse olisin varmaan yhtä pihalla oopperassa tai nykytanssiesityksessä. Jos kirja ei innosta jonkin osa-alueen pariin, se saattaa toimia päinvastoin, mikä on myös arvokasta: lukija saattaa huomata, että tämä tai tuo nyt ainakaan ei ole minun juttuni. Turha käyttää aikaa asiaan, joka ei iske ollenkaan, kun vaihtoehtoja on niin paljon! Kirja listaa tärkeimpiä kulttuuritoimijoita ja käyntipaikkoja kotimaasta, myös maailmalle kurkataan.

Ammattikirjoittajien sutjakan sujuva suoritus monitahoisesta aiheesta. Onneksi opasta ei ole paisuteltu, joten sen luulisi kiinnostavan juuri niitä, joille se on suunnattu: ei ehkä kulttuurin hevijuusereita (he voivat lukea kirjan arvioimalla kirjoittajien suoritusta - miten itse olisin sen tehnyt?), mutta meitä muita vähintään varovasti - vapaaehtoisesti tai pakotettuina - kiinnostuneita. Joiden määrän luulen lähentelevän sataa prosenttia, ainakin naisten keskuudessa. Toivon kyllä, että kirjaa lukisivat myös miehet; heille se saattaisi toimia vielä paremmin. Naisten kannattaa lukaista tämä opas ja unohtaa se sopivasti sohvapöydälle muiden perheenjäsenten ulottuville... Myös ulkoasultaan puolipehmeäkantinen ja väritykseltään selkeän raikas kirja on sisältönsä mukaisesti helposti lähestyttävä eikä lainkaan pönöttävä. Hurmaava korkovinjetti saa hyvälle mielelle!

Kenelle: Elämyksiä ja uusia harrastuksia etsivälle, kulttuurirohkeutta kerääville, tietoa janoaville, itsetuntemusta kasvattaville, lapsiperheiden vanhemmille, vaimon, äidin, siskon tai naisystävän lahjapakettia käärivälle.

Muualla: Ilo lukea ja pitää käsissään, sanoo Kaisa Reetta. Hyvä esimerkki siitä, että tietokirjakin voi olla hauska, sanoo Leena Lumi. Kirja sai Suomi lukee -Kristan innostumaan kulttuurista uudella tavalla. Letkeää, luistavaa ja irtonaista kerrontaa... kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily, kirjoittaa Tuijata. Sinisen linnan Maria sanoo kirjan olevan kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa.

Kirjoittajien omat blogit ovat kirjablogien suosituimmasta päästä ja kirjaharrastajille tuttuja: Lumiomena, Amman lukuhetki. Kirjallisuus ei kuitenkaan oppaassa erityisesti painotu muuten kuin tekijöiden tekstintekotaitona, mikä tiedoksi kirjoista innostumattomille.

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. Avain 2016. Ulkoasu: Tarja Kettunen.

Helmet 2016 -haaste: kahden kirjoittajan kirjoittama kirja.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Bloggarikaveri lykkäsi kirjan nenän alle. Ei kuulostanut eikä näyttänyt pahalta, joten otin ja luin. Ja sehän vei ihan mukanaan.

Perhe Englannin pikkukylässä, josta tarina alkaa 1970-luvulla. Voi Robbieta, tuota epäonnen kulkijaa - suurimmaksi osaksi omasta syystään, totta kai. Köyhä poika, mutta uskomattoman taitava laulaja ja paikallinen pikkujulkkis, jolle povataan suurta tulevaisuutta.

Kun Robbie tapaa Malesiasta Britteihin muuttaneen Susheelan, se on menoa. When a man loves a woman -biisi toimii, ja rakkaus leimahtaa. He perustavat perheen ja haaveilevat Robbien läpilyönnistä.

"Mikään ei ollut hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin kilpailun voitto. Hänen oli pakko voittaa."

Walsh kirjoittaa hienostelematta ja niin, että lukijan on helppo elää mukana: hän kuvaa niukkuuden, siirtolaisuuden ja arkisen pärjäämisen ongelmia ja niin englantilaisen yhteiskunnan kuin ihmisten mentaliteettia, samalla kun kertoo Robbien ja Susheelan koskettavaa tarinaa. Ihmiset ovat inhimillisiä, eivät sankareita. Yhteiskunta on kova ja kasvoton. Pari saa kaksi lasta, Vincentin ja Ellien, jotka kirjan myöhemmissä vaiheissa ovat isoja teinejä ja nousevat tarinassa keskeisiksi.

Jo nimi kertoo, ettei hupikirjasta ole kyse. Aiheet maahanmuutosta koulukiusaamiseen ja erilaisuuden sietämiseen, köyhyydestä ja omien valintojen ratkaisevuudesta - ja ihmisen erittäin rajallisesta kyystä niiden tekoon - puhumattakaan, ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Kirjan tarina ei missään mielessä ole vanhentunut, päinvastoin! Vaikutuin, liikutuin ja tunsin voimatonta raivoa. Ja soisin tätä luettavan edelleen.

Walsh kirjailijana ei ollut minulle ennestään tuttu; hän on näköjään kirjoittanut neljä romaania, joista kaksi on suomennettu. Vuonna 2007 ilmestynyt Lutka vaikuttaa kuvauksen perusteella rajulta ja äärimmäiseltä; sitä nyt kuvaamani kirja ei ole, vaikkei silkkisen sileä sekään.

Tarina haaveista ja todellisuudesta, rakkaudesta ja kauhuista, joita niin aikuisen kuin lapsen eteen saattaa tulla. Ehkä juuri siksi kirja teki vaikutuksen; se tuntuu hyvin todelta.

Kenelle: Koskettavia kohtaloita kestäville, kiusaamisaihetta miettiville, satumaista vierastaville, brittifaneille.

Muualla: Liisaan kirja ei jättänyt syvää tunnejälkeä. Kirjanurkkauksen Zephyr kuvaa kirjan paikkoja ja sanoo tarinaa todella ajankohtaiseksi - vuonna 2011 kirjan luettuaan! Ankia itketti. Noora suosittelee kirjaa niille, jotka hakevat koskettavaa ja monisyistä tarinaa synkemmillä sävyillä.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once upon a time in England). Like 2009. Suomennos Jonna Joskitt.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Sinuhe-sarjakuva ja arvonta!

Sinuhe, lempikirjani! Tiesitkö, että siitä on tehty myös sarjakuvaversio? Törmäsin siihen viime kirjamessuilla Helsingissä, jolloin sarjakuvista tehty koostekirjanen julkistettiin.

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija Bovil (Bo Vilson) piirsi sarjakuvaa, joka ilmestyi Ruotsissa 1950. Lehti oli Året i Runt - en tiedä, onko se nykyisen Året runt -lehden edeltäjä, saattaa ollakin, sillä kerran viikossa ilmestyvästä yleiskuvalehdestä oli silloinkin kyse. Suomeksi se julkaistiin Kansan kuvalehdessä seuraavana vuonna. Myös tämä lehti ilmestyi viikoittain, ja siinä julkaistiin kansalle perhekeskeistä, viihteellistä ja ilmeisen laatutietoista sisältöä, kuten Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvaa. Sinuhe oli ilmestynyt Ruotsissa 1946, ja Bovil kiinnostui kirjasta.

Mutta Sinuhe-sarjikselle kävi ikävästi; taiteilija kuoli kesken työn, eikä koko tarinaa ehditty saatu sarjakuvamuotoon. Harmin harmin harmitus! Vaikka dramatiikka sopii kirjan henkeen, juuri tätä käännettä ei olisi toivonut - onhan idea loistava, ja toteutus myös. Viime vuonna Mika Waltari -seura kokosi Suomessa julkaistun viikkosarjakuvan yksiin kansiin, joissa piirroksia saa ihailla.

Piirrokset vievät välittömästi menneisyyteen. Seepiaväri korostaa historiaa, jossain vaiheessa hurviteltiin peräti kaksivärisyydellä! Kuvat ovat pienintä viivaa myöten tarkoituksenmukaisia ja tarkkoja, ne tavoittavat hienosti Sinuhen maailman. Ihmiset, esineet ja rakennukset on kuvattu juuri sellaisina kuin sarjakuva voi kirjaksi naamioidusta runsaudensarvesta toteuttaa. Voin vain kuvitella taustatyön määrän, jonka Bovil on joutunut kuvituksia varten tekemään Egyptin ja lähialueen historiaan perehtyessään. Asut, laivojen koristeet, huonekalut - en tiedä, onko niiden ulkoasu todenmukainen, mutta ainakin ne näyttävät oikeilta!

Piirrostyyli sarjakuvana on aikansa näköistä: muistan lapsena vanhalta paperilta ja puhtaalta pyykiltä tuoksuvalla mummon vintillä lukeneeni huolellisesti säilöttyjä vuosikertoja kuvalehdistä, joiden sarjiksista moni näytti juuri tuolta, ehkä siitä tuttuuden tunne.

Suomenkieliset puhekuplat ovat kökköjä. Eivät tekstiltään, vaan ulkonäöltään. Alkuperäinen sarjakuva oli kauniisti tekstattu - ruotsiksi tietysti - ja Suomessa asia ratkaistiin latomalla tekstit painokirjaimiksi, jotka joko istuivat puhekuplaan tai sitten eivät.

Koska sarjis ilmestyi kerran viikossa, tapana oli kerrata huonomuistisille tai uusille lukijoille jokaisen stripin (käytännössä sivun) alussa edelliset tapahtumat. Nämä kertovien jaksojen tekstit ovat jälkipuheen kirjoittaneen Jukka Parkkisen mukaan "alkuperäistä Waltaria, tosin hiukan stilisoituna." Puhekuplien suomentajasta ei valitettavasti ole säilynyt tietoa, mutta hän on selvinnyt hienosti (pilkutussäännöt lienevät olleet hieman erilaiset kuin nyt). En verrannut alkuperäistekstiin, mutta tyyli on ehdottomasti oikea eikä dramatiikkaa puutu!

"Sydämeni oli uhmasta ja surusta paisunut."

Jakso 26 jäi viimeiseksi täydeksi stripiksi. Suomalaisessa viikkolehtiversiossa siitä oli poistettu viimeiset ruudut ja ahdettu niiden tilalle tiivistys romaanin lopputapahtumista. Koko setin lukemalla saa kyllä käsityksen kirjan sisällöstä, mutta pahasti kesken se nautinnon ja jännityksen kannalta jää. Ehkä 60 tai 90 osaa olisi onnistunut kertomaan koko tarinan. Seuran julkaisussa näemme myös näytteitä Bovilin muista töistä ja yhden alkuperäisen, ruotsalaisen sarjakuvasivun - jossa siis tekstitkin ovat kohdillaan ja lajityypin mukaiset.

Hyvin hurahdin Sinuhen mukaan tätäkin kautta. Mikä todistaa sen, että hyvä, vahva tarina toimii missä tahansa formaatissa ja minä tahansa aikana, jos tekijät osaavat asiansa. Sinuhe-elokuvan ja kuunnelman rinnalla voisi hyvin elää myös kokonainen sarjakuva, tätä modernimpana ja kokonaisempana versiona; eläähän laji vireänä, ja aikuisten sarjakuvia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Vinkkinä sarjakuvantekijöille. Bovilin versio ei korvaa kirjaa, mutta on erittäin mielenkiintoinen juonne ja näkökulma Waltarin tuotantoon ja Sinuhen julkaisun aikakauteen.

Ja koska minulla on ekstrakappale, arvon Sinuhe-sarjakuvan halukkaiden kesken: jos kiinnostuit, laita kommenttisi alle viimeistään su 1.5. Posti lähtee voittajalle seuraavana päivänä. (Se ei ole paksu eikä painava, kansineen 36 A4-sivun sarjakuvalehti.)

Kenelle: Waltari-faneille, historiahulluille, sarjakuvien ystäville, helposti omaksuttavaa klassikkoa kaipaaville, dramaattisen tarinan rakastajille.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Piirtänyt Bovil. Kansi: Jukka Parkkinen. Taitto: Merja Sainio. Mika Waltari -seuran julkaisu 2015.

Mika Waltari -seura Facebookissa.

* Edit 2.5.
Arvonta suoritettu - mieheni toimi onnettarena perinteen mukaisesti ja nosti nipusta Margit arvan (tykkään tehdä lippuarvontoja :-) )! Onnea ja ilmoitathan osoitteesi, niin posti lähtee matkaan.


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Minna Eväsoja: Melkein geisha

Minna Eväsoja on täysin hurahtanut japanilaiseen kulttuuriin, vieläpä siihen vanhaan ja harvinaiseksi käyvään. Hän on asunut pitkään Japanissa, opiskellut kielen ja käynyt teekoulua; tuota seremoniallista tapaa eivät enää kaikki tunne Japanissakaan. Lainaan Wikipediaa:

"Japanilainen teetaide on taidemuoto ja henkisen oppimisen polku, joka keskittyy vihrän teen valmistamiseen ja nauttimiseen."

Tietenkään kyse ei ole vain teen valmistamisesta ja nauttimisesta, vaan koko perinteen ja kulttuurin kunnioituksesta, kiinnostuksesta siihen, miten ihminen järjestää yhteiskunnan, mitä arvostetaan, mihin suuntaan ihmisiä muovataan; millaisia me haluamme olla.

Ihailen hurahtaneita ihmisiä. Intohimo ja innostus on aina hienoa, oli kohde kuinka kaukainen tai kummallinen hyvänsä (tai mitä kummallisempi, sitä parempi). Eväsoja on mennyt paljon pidemmälle kuin tavanomainen ihailu ja fanitus; hän on kokenut omakohtaisesti japanilaisen elämäntavan ja yli 20 vuoden ajan imenyt tuota meille vierasta kulttuuria. Hänellä on siis runsaasti kokemusta ja taustaa kertoa siitä, millaista Japanissa on, meille ymmärrettävällä kielellä.

Kirja kertoo lyhyin luvuin faktaa ja omaa kokemusta yhdistäen aiheista, jotka kuvaavat maata. Puhutaan huolenpidosta, junamatkailusta (huh!) ja järjestetystä avioliitosta, muun muassa. Japanilaisen ihmisen mielenlaatu yllättää pohjoismaisen lukijan: nuhakuume ei ole sairaus (sairauksia ei ole). Aviopuolisot eivät ole rakastavaisia. Sensein (opettajan) ehdotuksiin on syytä suostua. Kantamuksista ja lastenvaunuista saa nainen selvitä ihan itsekseen, miehet eivät auta.

Tosin vaimo on perheen pää, jolle mies kiikuttaa palkkapussinsa. Ja seuraa nöyrästi lomamatkoilla hölisevää naislaumaa, joka päättää, mihin mennään ja milloin pidetään tauko. Matkat saattavat järkyttää:

"...japanilaisturistit tarvitsevat Euroopan-matkojen, etenkin Ranskan-vierailujen, jälkeen terapiaa, sillä he eivät ole tottunut huonoon asiakaspalveluun. ... Japanissa palvelu alkaa siitä, mihin se Suomessa päättyy. "

Täysin ruusuista asiakaspalvelukaan ei ole, vaikka kaupat ja ravintolat kohtelevat asiakkaitaan kuninkaallisina. Kirjoittaja mainitsee toisen laidan esimerkkeinä pesulat, jotka saattavat iloisesti ja korvausvaateita tuntematta pilata vaatteet, ja taksit, joiden taidoista tai halusta viedä perille ei ole mitään takeita - hyvä huomautus meidän taksivapauskeskusteluumme.

Outouksia saa ihmetellä: joka huoneessa pitää olla eri tohvelit! Taloissa ei ole lämmitystä! Naapurisi tietää kaiken! Paitsi silloin, kun oikeasti tarvitsisit todistajaa tapahtumille. Pyyhekoodi! Sumopaini!

Perinteitä ja historiaa, mutta myös tämän päivän kulttuuria ja tapoja avaava teos kaikille kaukokaipuun uhreille. Ei toimi täydellisenä perustietokirjana, mutta kuvaa kiehtovasti tunnelmia ja mentaliteettia Japanissa. Osin puhekielinen teksti ja lyhyet luvut ovat helppoja lukea heidänkin, jotka eivät jaksa lukea pitkästi.

Pakko mainita Japani-yhteyden takia järisyttävä Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se iskee sieluun ja tunteeseen, Eväsoja järkeen, enemmillä faktoilla ja enemmän tähän päivään, mutta Japanista kiinnostuneille yhtä kiehtovasti.

Eväsojan kokemukset arkielämästä Japanissa riemastuttavat, kiehtovat ja antavat tietoa. Saamme kirkkaan kurkistuksen tuohon meille outoon maahan. Sekä nykypäivään, mutta teeopintojen myötä myös häivähdyksen ikiaikaisiin perinteisiin, jotka herättävät lukijassa kunnioitusta. Tee tuli Japaniin 700-luvulla, ja teeseremonia kehittyi sen jälkeen. Voisiko meillä olla Kalevala-tapojen koulutusta? Ja mitä se olisi?

Kenelle: Kaukokaipuuta kokeville, jotain muuta kaipaaville, erilaisia kulttuureja ihmetteleville, helpolla lukemisella tietoa haluaville, historiaa kunnioittaville, Japani-faneille.

Muualla: Puhdasta nautintoa, sanoo Kirjatoukka. Hullunkurista, mutta kaikkien älyttömyyksien keskeltä paistaa kirjoittajan rakkaus Japania kohtaan, sanoo Kirjakirppu. Eväsoja kirjoittaa tavattoman elävästi, rikkaasti ja kauniisti - huumoria unohtamatta, toteaa Kirja vieköön. Tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan, sanoo Suketus.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus 2016.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Saarivirta ja Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla

Pihi nainen on tuttu blogipiireistä, ja tiedän hänet viisaaksi ihmiseksi. Niinpä hänen ja Martta Kaukosen kirja hidastamisesta on syytä ottaa vakavasti. Luin sen jo syksyllä, mutten harmikseni ole ehtinyt blogata siitä aiemmin, koska tärkeä aihe ansaitsee minusta kunnon keskittymisen.

Surkuhupaisaa kyllä, aikaa ei vain tuntunut löytyvän. Toisaalta kirjan viesti hitaammasta mutta rikkaammasta elämästä ei kärsi ajan kuluessa, päinvastoin. Kuten kirjassakin todetaan, on ihmisiä, joiden rytmi on niin kiireinen, ettei elämä enää ole terveellistä ja mielekästä. Silloin hidastamisen tarve nousee omasta itsestä. Tai sitten on tapauksia, joissa ihmisen on pakko hidastaa, vaikkei haluaisi. Syy voi olla vaikkapa oma tai läheisen sairaus tai nykyisin niin kammottavan yleinen yt-bakteeri.

Joskus - aika useinkin itse asiassa - sitä miettii, onko pakko olla joko sairaan kiire tai ei-mitään-tekemistä? Onko aikaa aina liian vähän tai ihan liikaa? Voisiko sitä olla juuri sopivasti?

Kyllä voi, on kirjan viesti. Kuluttavista rooleista on mahdollista oppia eroon, mutta tekemistä sekin vaatii eikä tapahdu itsestään. Saarivirta ja Kaukonen eivät kannusta äkkimullistuksiin, vaan hoitamaan asian pehmeämmmin, harkiten, siltoja polttamatta. Kyse on nimenomaan sisäisestä muutoksesta. He kehottavat aloittamaan miettimällä omia unelmia ja arvoja; sitä, millainen ihminen oikeasti olet. Tässä myös lähipiiri voi olla suuri apu:

"Jos jäät miettimään varsinkin itseesi liittyviä asioita vain itseksesi, tulet likinäköiseksi erilaisille mahdollisuuksillesi ja omille ominaisuuksillesi."

Tässä ollaan asian ytimessä:

"Tekojemme ja arvojemme ristiriita on omiaan synnyttämään sisimpään tyytymättömyyden tunteen."

Kirjoittajat käyvät kattavasti läpi hyvän elämän peruspilareita, suhteita muihin - ystävistä seksiin - vaatimusten ja tarpeellisuuden tunteen tasapainoa ja rahan käytön ajattelua uudella tavalla. He kertovat käytännön esimerkkejä ja omia kokemuksiaan sekä antavat konkreettisia ohjeita paremman ja sisällöllisemmän elämän etsimiseen. Eikä nyt lässytetä huovutuskursseista tai joogaretriiteistä, vaan puhutaan oikeista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien ulottuvilla.

Lopuksi he esittävät lukijalle kymmenen haastetta, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat sen mukaan, kaipaako tämä rauhoittumista vai aktivointia. Leila Saarivirta on itse downshiftaaja, leppoistaja tai mitä termiä halutaankaan käyttää; kuitenkin hän on puhuu hidastamisesta kokemuksen äänellä. Martta Kaukonen on hyvinvointiin ja kulttuuriin keskittynyt toimittaja.

Pidän kirjan perusviisaasta, rauhallisesta puheesta. Se on kuin järjen ääni hullunmyllyn keskellä. Tai viileä vesi kuumissa löylyissä. Teksti on sujuvaa, jutustelevaa ja miellyttävää lukea, ja sopiva palastelu - esimerkit, laatikot, lyhyet luvut - tekee siitä helpon sellaisellekin, joka ei lue paljon.

Jos aihe yhtään mietityttää sinua henkilökohtaisesti, suosittelen kirjan lukemista. Vaikkei elämänmuutoksia olisi näköpiirissä eikä edes suunnitelmissa, uskon, että kirja jättää jäljen ja muutaman ajatuksenpoikasen jonnekin muhimaan, omaksi eduksesi. Se on kirjoitettu niin henkilökohtaisella ja konkreettisella otteella, että lukija alkaa pakosti pohtia omaa suhdettaan kerrottuihin asioihin. Tämä on teoksen ehkä suurin ansio.

"Oma persoona ja elämä eivät tule koskaan kokonaan valmiiksi. On opeteltava tuntemaan tyytyväisyyttä keskeneräisyyden keskellä."

Kenelle: Kuormiensa alle nikertyville, väsyneille, stressaantuneille, huonoa omatuntoa jatkuvasti poteville ja heidän lähipiirilleen.

Muualla: Kirjojen kamarin Katja luonnehtii kirjaa hyväksi ja kattavaksi johdatukseksi hitaampaan elämään. Lukemisen arvoinen kirja, toteaa MarikaOksa Oksan hyllyltä ja peilaa kirjan sisältöä laajasti omaan elämäänsä. Taikasaappaiden Heli sanoo kirjan suolaksi kirjoittajien omia ajatuksia ja kommentteja. Näppärän pieni mutta sisällöltään runsas, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Kirjoittajien omat blogit: Leilan Pihin naisen elämää, Martan satublogi Tilli ja Persilja. 

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla. Readme.fi 2015.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jos nessuja tarvittiin Jojo Moyesin edellistä kirjaa lukiessa, nyt ne voi vaivihkaa siirtää sivuun (ehkä pitää ihan varuiksi jossain lähistöllä): ihan yhtä rankasti lukijaa ei tällä kertaa kohdella. Lou jatkaa uraansa kummallisissa työsuhteissa, tällä kertaa lentoaseman baarissa tarjoilijana.

Edellisen kirjan lukeneet tietävät, mistä on kyse. Willin jälkeisestä elämästä. Mutta käy ilmi, että Will ei olekaan täysin poistunut kuvioista. Tavallaan. Tai siis tietysti on, mutta oikeastaan ei...

Lou rämpii päivä kerrallaan eteenpäin naurettavassa työasussaan, kunnes tapahtuu jotain, joka pakottaa hänet tekemään valintoja ja noudattamaan Willille antamaansa lupausta. Oletan, että myös tälle kirjalle seuraa jatkoa, sillä tarina jää sopivasti auki, mitä en edellisen jälkeen osannut odottaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa, helposti luettavaa ja viihdyttävää tekstiä, jonka sisällöllä sinänsä ei itse asiassa ole niin väliä, sutjakkuus sekä helposti seurattavat tapahtumat ja tunnelmat riittävät. Taitavaa työtä!

Loistavaa lukemista unettomaan yöhön tai flunssan kourissa kärvistelyyn, jossa itse sen luin. Kun ei halua ajatella liikaa, vain viihtyä ja kuluttaa aikaa. Korea kansi sopii hienosti sisältöön, kuten edellisessäkin: tiedät jo yhdellä vilkaisulla, mitä saat. Ennen tätä kannattaa ehdottomasti kuitenkin lukea Kerro minulle jotakin hyvää.

Kenelle: Unettomille, sairaille tai muista syistä ajantappoviihdettä etsiville. Chick-lit-faneille, romantiikan ystäville. Joku mainitsi osuvasti hömppätaivaaseen kaipaavat.

Muualla: Susa kertoo, että sarjan edellisestä, Kerro minulle jotain hyvää -kirjasta (jolle hän oli myyty) on tulossa leffa, vau! Susan sivulla linkki traileriin. Kirjasähkökäyrän Mai itki kuin vesiputous. Moyes onnistuu välttelemään lajityypilliset namikarikot, sanoo Annika osuvaan tapaansa.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus 2016. Suomennos Heli Naski.



tiistai 12. huhtikuuta 2016

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika

Kuva: Marko Mäkinen
Rohkea valinta Teatteri Jurkan uusimmaksi produktioksi: Joan Didionin monologi yhden naisen päänsisäisestä maailmasta tilanteessa, jossa nainen menettää sekä aviomiehensä että aikuisen tyttärensä lyhyen ajan sisällä. Järkytyksestä, surusta.

Aiheesta kertovat Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä lukeneena odotin jännityksellä, miten näin haastava aihe taipuu näyttämölle yhden naisen voimin - miten koko hurja tunneskaala ja traagiset tapahtumat onnistutaan välittämään katsojalle teatterin keinoin.

Vastaus: erinomaisesti. Kristiina Halkola hallitsee karismallaan ja ammattitaidollaan suvereenisti niin tilaa, tarinankuljetusta kuin tunnelmaakin. Hän on täysin Didionin nahoissa, luontevasti, tämän ikäluokkaa ja persoonaa kuvaten, ja näyttää uskottavasti järkytyksen ja surun eri vaiheet. Kieltämisen välttelemisineen: kun ajat eri reittiä kuin ennen, ettet näe paikkoja, joissa tuskalliset muistot varmasti heräisivät. Kun et heitä miehen kenkiä pois siltä varalta, että hän tuleekin takaisin. Kun uskot, että jos toimit näin, tapahtuu noin. Maaginen ajattelu lienee meistä useimmille tuttua pienemmässä mittakaavassa. Kuvittelemme voivamme vaikuttaa päivän kulkuun valitsemalla oikean vaatekappaleen, oikean aamupalan. Ja jos seuraavien liikennevalojen väri on vihreä, se on merkki siitä, että haaveilemasi asia tapahtuu...

Kunnes tajuat, että tapahtuma on totta sinusta riippumatta.

Hurmaavan Halkolan silmät loistavat maagisesti, kun hän riisuu isot aurinkolasinsa ja näkee kaiken kirkkaana. Teatteri Jurkan pelkistetty ja intiimi tila toimii hienovaraisesti tapahtumapaikkana niukan lavastuksen ja taitavan valaistuksen voimin. Monologin tueksi Halkolalle on järjestetty pientä tekemistä - papereiden käsittelyä, vedenjuomista - joka riittää puheen ohella pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta on riittävän yhdentekevää jäädäkseen kulissiksi. Muu äänimaailma koostuu lyhyistä taustamusiikkijaksoista, joiden merkitys jäi minulle epäselväksi. Suoraan sanoen en aina tiennyt, oliko kyse tarkoituksellisista äänistä vai soiko jonkun katsojan puhelin. Hienovaraisuutta tässäkin toivoisi enemmän, musiikin lisäys sinänsä on hyvä ajatus, vaikkei ehkä lainkaan tarpeellinen.

Yhdysvaltaisen Didionin teksteissä - sekä näytelmässä mutta etenkin kirjoissa - korostuu runsas määrä henkilö- ja tuotenimiä, mikä suomalaista oudoksuttaa. Lifen ja Voguen kaltaisiin huippulehtiin kirjoittava toimittaja ja esseisti, kuten Didion, tuntee paljon isoja nimiä, liikkuu piireissä. Mutta jos syödään hampurilainen tai otetaan särkylääke, onko niiden tuotenimi pakko mainita? Ehkä se kuvaa toimittajan työn tuomaa tarkkuutta tai arvomaailmaa, mutta kuten sanottu, meillä se tuntuu oudolta. Didion ei muutenkaan tunnu ihmiseltä, jonka välttämättä haluaisin tuntea, mutta hänestä piirtyy kuitenkin niin tarkka kuva, että voin sanoa näin.

En tiedä, miten paljon olisin saanut irti esityksestä kirjoja etukäteen lukematta. Katsomossa oli kutsuttujen bloggareiden lisäksi muun muassa joukko senioritalon asukkaita: väliajalla kuulin seurueesta kommentteja, että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan "kylmiltäänkin". Heistä monella on pohjaa arviointiin omien kokemusten kautta. Eräs viehättävistä rouvista kertoi miehensä kuolleen puolitoista vuotta sitten, joten hän otti esityksen terapiana. Hän käy myös tavanomaisessa terapiassa, mutta "tämä on paljon hauskempaa", hän totesi.

Alkuun ihmettelin monologimuotoa, mutta nyt valinta on kristallinkirkas ja ainoa oikea: tämä on yhden naisen tarina ja kokemus, ei kenenkään muun. Suru on aina henkilökohtainen. Lainaan näytelmännimistä kirjaa:

"Suru on tila, jota kukaan meistä ei tunne ennen kuin olemme siinä."

Pelottavaa, koska tiedämme tilan olevan jokaisella edessä, joskus. Vaikuttavan esityksen lopputulemaksi kuitenkin jää käteen myös jotain lohdullista. Suru saattaa muuttaa kaiken, mutta siitä voi silti selvitä.

Kenelle: Takuuvarman laatuteatterin ystäville. Surun kokeneille ja niille, joilla se on vielä edessä. Tiivistä ja intiimiä tunnelmaa pelkäämättömille.

Muualla (päivittyy): Kun kaikki osaset ovat paikoillaan, niin katsoja löytää tarttumapintoja ja tekee näytelmästä oman kokemuksensa, sanoo Simo ja toteaa palasten olevan tässä kohdillaan. Rauhallinen mutta intensiivinen, sanoo Suketus. Painava nostetaan esiin valoisan kautta, kertoo Omppu. 

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika. Roolissa Kristiina Halkola. Teksti Joan Didion, ohjaus ja lavastus Johanna Freundlich, valot Jukka Kuuranne, musiikki Rene Ertomaa. Suomentajan nimeä en löytänyt.

Joan Didion suomennetut kirjat: 
Maagisen ajattelun aika, Like 2012. Suomennos Marja Haapio. Kirja voitti National Book Award -palkinnon ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa 2005.
Iltojen sinessä. Like 2012. suomennos Kirsi Luoma.
Keskipäivän illuusio. Weilin & Göös 1978. Suomennos Risto Lehmusoksa. Tätä ei ole saatavilla kaupoissa, mutta ainakin Helmet-kirjastosta löytyy.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Katri Lipson: Detroit

Katri Lipson yllättää aina: hänen kirjansa liikkuvat maasta ja maanosasta toiseen, ihmistyypistä toiseen ja kolmanteen - ei voi arvata, mitä on tulossa. Ei tälläkään kertaa.

Kosmonautti vuodelta 2008 (esiblogiaanisena aikana) on itkettävän melankolinen kertomus itänaapurin nuorista miehistä ja haaveista, mutta nyt mennään täysin sen vastakohtaan, Amerikan Yhdysvaltojen nuoriin miehiin. Melankolia ei katoa, mutta muut elementit vaihtuvat: fyysisyys on nyt ensi sijalla, haaveista tehdään totta vaikka väkivalloin. Because I can. Ja nyt siis puhutaan jääkiekosta. Maailman parhaiden jääkiekkoilijoiden NHL-liigasta, jonne Lipson on perustanut oman joukkueensa, ja siinä pelaavat Timothy ja Nathan. Heistä kasvaa parhaat ystävykset ja pelikaveruus, jollaisesta kaikki olemme lukeneet iltapäivälehdistä, sankareidemme haastatteluista ja elämäkerroista. Peli toimii kuin ajatus, ja kaksi on paljon enemmän kuin yksi plus yksi. Tajuamme tämän ilman NHL-taustaakin, jos itsellämme on vastaava kokemus ystävyydestä tai toimivasta työyhteisöstä (ja toivon, että monella on). Mutta nyt ei ole kyse vain pelin toimivuudesta.

Lupaava kiekkotähti Timothy on vasta 19-vuotias, kun hän halvaantuu pelissä kaulasta alaspäin. Neliraajahalvaus, josta ei voi toipua, koskaan. Miten reagoi Nathan, Timin paras ystävä ja pelikaveri? Ja mitä oikeastaan tapahtui Timothyn loukkaantuessa vakavasti? Ketä voimme syyttää?

"Nathan osaa ilmeisesti harhauttaa kaukalon ulkopuolellakin."

Timin elämä saa tietysti täysin uuden suunnan, mutta niin käy myös Nathanille. Saako Timin onnettomuus myös tämän tunteet pintaan, vai mistä hänen käytöksensä johtuu? Nathan häipyy maisemista, nappaa mukaansa sokean Janetin, koska muita ei ole. Road-movieta muistuttava tarinankohta vie Nathania ja Janetia jonnekin, äärimmäisyyksiin. Janetin sokeus vertautuu Timin halvaukseen ja Nathanin omiin vammoihin, jotka eivät näy päälle päin. Voit olla maailman paras jollain alalla, mutta täysin avuton jollain toisella. Lipson kuvaa äärimmäisyyksiä, monessa mielessä. Hän laittaa meidät kulkemaan niin jäällä kuin polttavankuumalla aavikolla. Todessa ja valheessa.

"- Mä tiedän susta muutakin. En ole ollut ihan rehellinen. Sillä tapaa etten ole kertonut kaikkea. Miksi olen täällä. Mitä olen susta kuullut. Yhdeltä tyypiltä."

Janet on tyttö, jonka elämässä on rikki muutakin kuin näkö, mutta selviytymiskyvyssä ei ole mitään vikaa. Nellie, ihana hoitaja, huolehtii Timistä paitsi ammattitaidolla, myös tunteella. Vai kuuluuko jälkimmäinen edelliseen, kun huippuhoidosta puhutaan? Emme ehkä koskaan saa tietää; naiset jäävät tarinassa taustalle. Myös äiti.

"Isä ja poika seisovat sillalla, kohtaavat naisen kärsimyksessä. Toinen on mennyt toisen sisään, toinen tullut ulos, ja samaan naiseen liittyvät ehdottoman vastakkaiset meno- ja tulosuunnat aiheuttavat kiusaannusta, mutta molemmat haluavat uskoa hysteeriseen viisauteen naisen sisällä."

Jos aiemmin luulin kirjailijaa hienovaraisten tunteiden ja outoja olosuhteita harson läpi kuvaavaksi kertojaksi, harso repeytyy ja kuva muuttuu: tai paremminkin kasvaa, ovathan salatut tunteet ja taviksille erikoiset olosuhteet nytkin läsnä (harva meistä on pelannut NHL:ssä). Mutta nyt hyvin todellisina, fyysisesti toteennäytettyinä ja todenoloisesti kuvattuina. En tunne peliä niin hyvin, että osaisin arvioida tekstin faktapohjaa, mutta se ei ole pointti, vaan tunnelma, ihmiset ja heidän tekemisensä seurauksineen, ja niitä Lipson kuvaa komeasti, koskettavasti ja - kuten sanottu - yllättävästi.

"Tuolla he nyt ovat, kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään."

Vahvan vaikutuksen tekevä romaani, sekä täyteläiseltä tekstiltään että erikoiselta aiheeltaan. Miten tällainen tarina voi tulla kenenkään mieleen? Ei haittaa, jos juonenkäänteitä, tai sen tärkeimmän, arvaa jo varhaisessa vaiheessa; tiivis tunnelma pitää, samoin ammattimainen teksti. Lipsonin ote on varma ja luja, ja sen varaan on hyvä ja turvallista lukijan heittäytyä. Lukekaa Detroit!

Kenelle: Väkevän tekstin ja fyysisyyden ystäville. Surua kaihtamattomille, onnettomuutta kestäville (ja sitä jopa kaipaaville). Vahvatunnelmaisen, älykkään kotimaisen proosan lukijoille. Suositus myös miehille, jotka eivät lue normiromaaneja.

Muualla: Leena Lumi sanoo Lipsonin säkenöivän. Olennaista on tarinan intensiivisyys, haaksirikkoisten jääkiekkoilijoiden ajatusten ja valintojen kuvaus, jonka Lipson tekee taidolla, sanoo Kirjakaapin kummitus. Yksi tämän kevään yllättäjä, oivaltava ja älykäs, sanoo Krista. #Detroit #katrilipson #lukekaadetroit


Lipsonin Jäätelökauppias vuodelta 2012.

Katri Lipson: Detroit. Tammi 2016. Kustantajan lukukappale.



maanantai 4. huhtikuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste ja menovinkkejä


Sieluni hymyt, kaunis sanapari, jonka takana on vielä kauniimpi ajatus sen muistamisesta, miten paljon syitä on onnellisuuteen. Eikös ole tutkitusti niin, että kiitollisuuden tunne tekee ihmisestä onnellisemman? Ja myönteisyys on kaiken valituksen ja vihapuheen keskellä asia, jonka soisin nousevan myös somessa. Siksi osallistun haasteeseen, joka kuuluu näin:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Mistä lähtisin purkamaan? Leveimmät hymyt ja hersyvimmät naurut sieluni saa perheestä: miehen kanssa palvomme, passaamme ja hemmottelemme häikäilemättä toistemme lisäksi kolmea lapsenlasta (myös heidän vanhempansa saavat osansa). Tuota porukkaa parempaa ei ole. Kerran tuntematon mies kysyi multa kadulla, mikä naurattaa: olin huomaamattani hymyillyt ajatellessani jotain lasten nasevaa juttua. Olin hämilläni kysymyksestä, ja mies kiirehti selittämään, että eikunhänvaansiksi, että on kiva nähdä iloisia ilmeitä. Niinpä, kenestä ei olisi, naama mutrussa sitä vain tavallisesti tulee kuljeskeltua.

Vaikka syytä mutruiluun ei oikeasti olisi, kun mietin tätä, edellistä ja tulevaa viikkoa. Edellisellä viikolla lomailin ja vietin aikaa porukan kanssa (mm. rakennettiin lumiukko). Tapasin myös lahjakkaat ja ällistyttävän fiksut kummilapseni - kaksi hyvää syytä leveään hymyyn. 15-vuotiaalla pojalla ja 11-vuotiaalla tytöllä on tietysti hyvin erilaiset maailmat. On hienoa ja avartavaa saada olla niissä mukana.

Myös harrastuspuoleen olen panostanut: normaalin lukemisen ja bloggauksen lisäksi ilmoittauduin niin moneen kirja- ja blogiaiheiseen tapahtumaan kuin ennätin. Näin siksi, että alkuvuodesta ja syksyllä aika ja voimat menivät töissä (josta siitäkin nautin, mutta jätän tarkemman hehkutuksen pois, työjutut eivät ehkä sytytä laajemmin; hymyn puolelle listaan kuitenkin), ja monta hyvää tilaisuutta meni ohi. Nyt päätin ottaa vahingon takaisin.

Viime viikolla kävin neljässä tapahtumassa, kuvassa Kuukauden kirjaklubi (linkki on tätä edelliseen tapahtumaan) ja huikean taitava Katri Lipson (lukekaa Detroit!) Outi Mäkisen haastateltavana, Anna-Riikka Carlson odottaa haastisvuoroaan oikealla. Oli antoisa ilta, kirjailijoita ja kirjapuhetta riitti, ja kirjafriikki Taru Torikka DJ:nä soitti mainiota musaa. Stella Polariksen improt viihdyttivät, Hannu Risku teki tosta vain biisit esitellyistä kirjoista - ja ne osuivat ällistyttävästi kunkin kirjan henkeen, eikä hän liene niitä edes lukenut. Tai mistä minä tiedän: kuitenkin Lipson Nirvana-tyyliin, tamperelainen Saara Kesävuori popedamaisesti tai bitch-lit-kirja virtenä olivat täsmäiskuja.


Ensi viikolla ohjelmassa on kaksi teatterikäyntiä plus kirjavinkkausilta Kannelmäessä. Kirjastotäti Tuulikki ja minä kirjabloggaajana kerromme kirjoista, lukemisesta ja blogeista. Aika hymyilyttävää! Toivottavasti kirjanystäviä tulee asukastilamme, Kantsun Olkkarin, täydeltä. Tapahtuma on to 7.4. klo 18-20 os. Vanhaistentie 3, pub Tartanin takana, tervetuloa! Kantsun Olohuone muuten toimii täysin vapaaehtoisvoimin, ja siellä tehdään upeaa työtä asukkaiden viihtyvyyden ja auttamisen eteen. Kannelmäki-liikkeestä kerroin aiemmin joulukalenterissa (jossa siinäkin jo pohdin onnellisuutta).

Teatteri Jurkka kutsui bloggaajia katsomaan Joan Didionin omaelämäkerrallisten kirjojen pohjalta dramatisoitua näytelmää, Didionina Kristiina Halkola - eikä siinä kaikki. Saimme kurssin teatterikritiikkien kirjoittamisesta! Ihan mahtavaa, takuulla hymyilyttävää. Teatterijuttuja saattaa tulla blogiin enemmän. Mutta kirjoja ne eivät syrjäytä; vaikka viihdyn teatterissa, kirjat ovat kuitenkin ykköseni, aina. Mutta pari muutakin blogi-ideaa mulla olisi, jos vaan olisi aikaa...

Teatterista puheen ollen: tehtiin tällainen juttu Q-teatterin ja Zodiakin
kanssa. Vai ei muka asukas voi vaikuttaa alueensa tapahtumiin ja kulttuuritarjontaan - kyllä voi, ainakin Helsingissä (hymyt kotikaupungille). Jaana Taskinen vei meitä muun muassa penkomaan Q:n pukuhuoneisiin ja pukeutumaan, ja Pate Pesonius otti valokuvia, niistä myöhemmin, mutta ohessa luokkakuva (jossa emme ole päärooliasuissamme, muuten vaan höpsöiltiin). Pitäiskö mun vaihtaa polkkatukkaiseksi blondiksi?

Pieniä hymyn aiheita: olen jakanut viikon aikana neljä kirjaa täsmäiskuina heille, joiden arvelin juuri ao. kirjoista pitävän. Hirmu tyytyväisenä omaan nokkeluuteeni, ja kohteliaasti saajat ottivat kirjat vastaan (todellisesta kiinnostuksesta en ehkä halua tietää :-)). Hymyilyttää myös se, että olen saanut siivottua kirjahyllyä aika lailla, uusia kirjoja odottamaan.

Ja jos kynnet hyvin, kaikki hyvin. Luottokynsihoitajani Helmi on taitava ja ihastuttava vietnamilaistaustainen yrittäjä, joka ei tukien varassa elä, vaan tekee hurjasti töitä: hän avasi jo toisen liikkeen Ruoholahteen äskettäin. Mutta näitä kynsiä ei hänkään vielä ole onnistunut minulle tekemään... Sitä odotellessa.

Kannelmäessä kulkiessa autot pysähtyvät aina suojatien eteen, mikä ilahduttaa ja ylpeyttää. Ns. ökyalueilla näin ei nimittäin ole. Tätä ilmiötä olen ihmetellyt jo vuosia. Hymyä kantsulaisille autoilijoille ja etenkin sille kuskille, joka eilen pysähtyi tyhjällä kadulla täydestä vauhdista odottelemaan, että tämä täti köpöttelee kadun yli.

Mitä vielä? Kesä on tulossa, lomia
suunnitellaan, odotettuja tapaamisia ja muita tekemisiä - ja pian alkaa mökkikausi! Vapusta lokakuulle olemme viettäneet jo toistakymmentä vuotta viikonloput Mäntyharjulla, se vain kutsuu niin kovaa. Kuulen jo kuikan huudon korvissani...

Mies on juuri siellä käymässä, joten hyvän kirjan kanssa jatkan iltaa. Eipä hassumpaa kaiken kaikkiaan. Parin viikon päästä listani olisi taas toisenlainen. Kiitos Ullalle haasteesta, ja heitän sen eteenpäin Tuijalle, Kirsille ja Kirsin Book Clubin jäsenille. Voi listata, numeroida tai vaikka tehdä akvarelleja, tyyli on vapaa. Mitä hymyn aiheita teidän sieluistanne löytyy?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

H niin kuin haukka

Ihminen on olento, joka luulee hallitsevansa kaikkea. Jopa villiä luontoa. Jopa haukkoja. Helen on pienestä pitäen ollut haukkojen lumoissa, ja haukoista tulee hänelle pakkomielle. Hän elää haukalleen ja sen koulutukselle, toimii sen ehdoilla, on lumoutunut ja koukussa - Mabel-haukka hallitsee Helenin elämää.

Pelottavaa, ja tietysti samalla kummallisen kiehtovaa, kuten äärimmäisyys aina. Aihe on niin outo, että kirja oli pakko lukea, vaikkei haukankasvatus tunnu läheiseltä tai edes kiinnostavalta. En olisi uskonut, miten paljon historiaa ja käytännön yksityiskohtia haukkaharrastukseen sisältyy, ja sitä äimistellessä tulin lukeneeksi jonkinlaisen kehityskertomuksen, joka kattaa ihmiselämän koko kirjon. Tai ainakin sen synkän puolen. Helenin tapauksessa surutyön.

Haukkaa kasvattava Helen on pahasti addiktoitunut. Hänelle haukka on kaikki: hän vertaa sitä rakastettuun ja kuolemaan, monen muun ohella. Mutta jääkö tärkein vertaus mainitsematta? Onko haukka symboli jollekin, joka on ihmisestä mahdollisimman kaukana ja joka sen vuoksi kiehtoo, alkukantaisuudessaan? Jolle voi askarrella hienot käsinpunotut jalkahihnat ja sitoa kaulaan kulkusen, nujertaa alkuvoima ihmisen säälittävin keinoin? Joka on kohde, jota voi hallita, kun mitään muuta ei voi?

En ymmärrä. Miksi niin suuri tarve pakottaa villi luontokappale toimimaan ihmisen halun mukaan? Mikä tappajanvaistossa viehättää? Metsästyksen ymmärrän, haukan kanssa tai ilman - eihän ihmiskuntaa olisi olemassa ilman tuota taitoa - mutta huviksi ja harrastukseksi? Omien piilotettujen motiivien, hallitsemisvimman ja tappamishalujen tyydyttämiseksi? Mabel ei nauti, se on selvää; se ei piittaa, se pelkää, se pyrkii vapauteen (siksi jalkahihnat). Vaikka sitä ei ehkä olisi olemassa ilman ihmisen apua ja tämän pyydystämiä kaniineja ja muita raatoja, joita pakastin on pullollaan. Ei Helen tarvitse Mabelin pyydystämiä eläimiä elääkseen. Onko sekään ihan tervettä, pitää pakastin iloisesti täynnä raatoja villieläimen evääksi? Eikö kaniineilla ole yhtä suurta eläinarvoa kuin haukoilla?

Tarina on kamppailua luonnon ja ihmisen välillä, enkä näe siinä ensin kummankaan kannalta hyvää. Hetken mietittyäni näen avuntarpeen ja kunnioituksen, ihailunkin, ainakin ihmisen puolelta. Mutta jos Mabel kertoisi samaa tarinaa, miltä se kuulostaisi?

Teksti sinänsä on kiinnostavaa, ajattelevaa, huomioivaa, polveilevaa ja omakohtaisen raadollista (anteeksi sanaleikki, en voinut vastustaa). Se kertoo haukkaharrastuksen yksityiskohtia sivumääränsä verran ja sitoo älykkäästi yhteen tietokirjan ja romaanin, suhteella 70-30 tai sinne päin. Helenillä ei ole ollut helppoa - tosin hän ei tee mitään tilannetta helpottaakseen. Paitsi hoitaa haukkaa. Vimmainen yhden asian harrastaminen on hänen selviytymiskeinonsa. Mutta minä en ole Helen, en ole kokenut sitä, mitä hän, enkä halua olla tuomari: toimiiko joku oikein vai ei. Hän vain tekee, eikä tunnu voivan sille mitään. Kysymys: jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan herra, eikö häneltä kuitenkin pitäisi voida odottaa enemmän?

Kiitän hätkähdyttävää aihetta, uutta tietoa tuntemattomasta aiheesta, rehellisenoloista käsittelyä ja sujuvasti luettavaa tekstiä. Risut ihmiskeskeiselle ja pakkomielteiselle asenteelle, joka loitontaa lukijaa.

Kenelle: Haukkafaneille. Metsästyksestä kiinnostuneille. Surua tappaville. Oudoista addiktioista viehättyville. Villiyttä ja vapautta kadehtiville. Ehdottomasti ei luontoihmisille, vaikka eläin ja ihminen kohtaavatkin; kohtaaminen tapahtuu vain ihmisen ehdoilla ja toimesta.

Muualla: Upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä, summaa Tuijata. Hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä, sanoo Lumiomena.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. Kustantajan lukukappale.