sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen kirjoittaa kiihkeänä ryöppyävän tarinan nuoresta miehestä, Jessestä, joka kertoo suhteestaan äitiinsä, tunnettuun kirjailijaan Marjatta Aaltoon. Aina lapsuusmuistoista äidin kuolemaan saakka ja vähän ylikin. Jesselle äiti on trauma. Vaikka äidin ja pojan tapaamisten välillä olisi vuosia, Jesse ei pääse irti, vapaaksi, tuosta kiehtovasta ja kamalasta naisesta, jonka edesottamuksia poika on oppinut pelkäämään, varomaan ja välttelemään.

Marjatta on taiteilija, joka jättää Jessen ja tämän isän Väinön pojan ollessa pieni. Sitä Jessen on vaikea ymmärtää tai antaa anteeksi. Äidin kuoleman jälkeen hän löytää tämän arkistot; päiväkirjat, muistiinpanot, tekstiluonnokset, ja alkaa niiden ja omien muistojensa pohjalta muodostaa oman käsityksensä - tai äitinsä käsityksen? - siitä, miten kaikki tapahtui. Millainen Marjatta oikeastaan oli.

Miten äidin luomisvoima ilmeni ja haipui vuorotellen, miten äiti suhtautui avioliittoon ja miehiin: mitkä voimat tätä ajoivat pois, kohti jotain muuta - yleensä hyvin alkoholipitoista - kuin normiperhe-elämä.

"Olen päättänyt, etteivät äidin tekemiset tule mielenrauhaani hetkauttamaan. Se on minulle kuka tahansa."

Jesse kuvaa ns. taiteilijaelämää, kirjailija- ja muusikkopiireissä liikkumista: myös Väinö oli muusikko. Marjatta pisti railakkaasti ranttaliksi, överiksi joka suhteessa, juhlimisesta itsemurhayritykseen saakka. Ohessa hän kirjoitti kirjoja, jotka myivät Remestä ja Hirvisaarta enemmän.

Nyt Jesse on itsekin vanhempi, isä, ja kipuilee edelleen: onko se kumma, tuon lapsuuden ja hallitsevan, itsekeskeisen hahmon varjossa eläneelle, huolestuneeksi oppineelle. Hän saa tehdä omat virheensä jo lapsesta alkaen ilman luotettavaa tukea. Ydinkysymys on kuitenkin se, kuka ja millainen Jesse on: mikä on häntä itseään, mikä äidin vaikutusta?

Teksti juoksee hengästyttävästi; jalka melkein naputtaa tahtia. Musiikilla on iso rooli. Tarinassa on paljon osallisia, mutta myös muita nimiä, tapahtumia ja paikkoja runsaasti. Paikkoja, pubeja, bändejä, tapahtumia, biisejä, monen alan väkeä. Paikoitellen suorastaan listamaisesti, vaikka ymmärrän, että kirjailija luo niillä ajankuvaa liikkuessaan muistoista toiseen tarinan nykyhetken lomassa - ja onnistuukin siinä erinomaisesti, ainakin tämän lukijan kohdalla. Jos puhutaan Alwari Tuohitorven keikasta Alibissa tai Olli Jalosen Finlandia-palkinnosta, Radio Helsingistä, Bar 9:stä tai Hakaniemen Rytmistä, Salama McQueenista tai Arto Nybergistä, on helppo sijoittua oikealle aikakaudelle.

Ostin tarinan, uskoin siihen täysin. Se ei kaunistele, muttei toisaalta kerro myöskään mitään sellaista, minkä ei voisi kuvitella tapahtuvan elävässä elämässä. Erityyppiset tekstijaksot - Marjatan tekstit, Jessen tekstit, lehtiartikkelit - pitävät kiinnostusta yllä, samoin arvaamattomuus. Tässä voi käydä miten vain, kenelle vain. Raportoiva, hieman etäinen ilmaisutapa pitää henkilöt tunnemielessä loitolla, mutta antaa heistä hyvän käsityksen. Lukija saa olla tarkkailija enemmän kuin mukana eläjä. Noudatetaanko jotain kaavaa? Se pitää jokaisen lukijan itse päätellä. Minä nautin lukemisesta ja pidän Ritvasta raikkaana avaajana kirjallisella urallaan.

Kenelle:  Kirpeänkuplivaa uutta kotimaista proosaa etsiville, poika-äitisuhteesta kiinnostuneille, sukupolvikuvausten ja kehityskertomusten ystäville.

Muualla: Taiten kerrottu, sanoo Tuijata, jolle kirjasta tuli mieleen muun muassa Jussi Valtonen, sama minullekin. Maisku vertailee Juha Itkoseen, mutta pitää Ritvasen tekstiä vauhdikkaampana, roisimpana ja hauskempanakin: olen samaa mieltä tästäkin. Onnistunut rytmitys toimii täydellisesti, julistaa Opus eka. Vahvaa, joskin rönsyilevää, tuumi Lumiomena.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Nimen mainintana, mutta kuitenkin.

8 kommenttia:

  1. Hyvä, että tuot tuon musapuolen esille! Popin poljento rokahtavalla höysteellä. Sinäkin tykkäsit tekstilajiymppäyksistä, niin minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poljento toimii tässä hienosti, samoin nuo tekstilajien vaihtelut. Ja tosiaan Valtonen välähti mielessä pariinkin kertaan, kuten sinullakin. Jotain samaa tämän päivän otetta tässä on.

      Poista
  2. Arja, Rohkenin kiusata sinua jälleen haasteella. Marjatta on loihtinut hienon haasteen.
    http://ullankirjat.blogspot.fi/2016/06/elakoon-essee.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, kiitos! Tutkinpa asiaa ja palaan.

      Poista
  3. Kiinnostavanoloinen teos, taas, hiisi. Laitan mieleen. Naisnäkökulmasta tuntuu että olen lukenut samantapaista kerran jos toisenkin, tämä olisi jotain uutta. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, Linnea: naisnäkemystä kirjoissa riittää, mutta miehiä harvemmin. Senkin takia tämä tuntui raikkaalta ja virkistävältä. Mulla on muuten ihan pian tulossa toinenkin "mieskirja", sekin aivan mainio! Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Piti vielä hiukan itkaista kun postasin kirjasta. Kyllä tässä kirjassa nousi esille ihmisuhteiden vaikeudet, äidin ja pojan vaikeus olla yhdessä, surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mai! Kyllä kurkkua kuristi täälläkin siinä kohtaa, missä pojan lapsuudesta kerrotaan. Kun hän ei muusta tiennyt. Ja liikutuksen lisäksi kiukutti ja teki surulliseksi ajatus siitä, että näitä lapsia oikeasti on olemassa. Heitä, joilla ei ole turvallisia aikuisia.

      Poista