perjantai 12. elokuuta 2016

James Salter: Kiitävät vuodet

Kirjastossa käteeni osui kiinnostavan oloinen Keltaisen kirjaston kirja, joka takakannen mukaan "henkii aistillisuutta, eroottisuutta ja elämän epätäydellisyyden synnyttämää kaipuuta."

Kyllä vain, mutta toisaalta, tämä vasta on sitä keskiluokkaista kirjallisuutta, josta on näkynyt keskustelua, laiskahkosti tosin, sillä provosoivassa HS:n kirjoituksessa ei tainnut riittää provoa eikä faktaakaan asiaksi asti. Kaikki eivät lue Franzenia, Hustvedtia tai Cunninhamia, joten todistelupuoli jäi kapeaksi.

Otin ilolla vastaan Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät -romaanin nimenomaan piristävänä poikkeuksena ajanmukaisuudessaan tai jopa tästä hetkestä eteenpäin katsovana, meillä edelleen jyräävälle, sodasta ja kurjuudesta ponnistavalle romaaniperinteelle. Jota sivumennen sanoen toki jumaloin itsekin, mutta kaikkiin se ei iske. Ja luulen, ettei se tulevaisuudessa tunnu monille läheiseltä samalla tavoin kuin nyt, sodan vaikkapa isovanhempiensa kautta kokeneiden lukijoiden käsissä. Mikä ei tietenkään sitä poista kiinnostavien aiheiden listalta - mihinkäs historia häviäisi - mutta lukijasukupolvien vaihtuessa teemakirjo laajenee, luulen. On jo laajentunut.

Mutta kirjaan: Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä, joiden ongelmat ovat muualla kuin aineellisella puolella. Ajassa lähdetään jostain 1960-70-luvuilta. Nedran ahdistus kumpuaa väärästä avioliitosta, tukahtumisen tunteesta, vaille jäämisen aavistuksesta. Hän tekee irtioton Viristä nelikymppisenä. Myös Viri on peruspettynyt, silti vaimostaan riippuvaisempi kuin tämä hänestä. Jotenkin miesmäiseen tapaan, tekisi mieli sanoa, jos se ei olisi iänikuisia sukupuoliroolikäsityksiä pönkittävä lausunto. Kumpikaan ei ole avioliitossa uskollinen - onko se syy vai seuraus? Onnellisuuden etsimisestä joka tapauksessa on kyse.

Nedran ja Virin kokemuksia käydään läpi surumielisen kaihoisasti, enemmän ulkoisten olosuhteiden kuin sisäisten kautta, ainakin Nedran kohdalla. Ehkä Nedra vain ei osaa eritellä tunteitaan - joka tapauksessa hänen naurahdustensa, kommenttiensa ja usein tekojensakin motiivit jäävät lukijan pääteltäviksi. Mikä on hyvä lukijalle, joka haluaa pohtia asioita itse, mutta laiskempi lukija voi ärsyyntyä. Virin osuus on henkilökohtaisempi ja sellaisena koskettavampi.

Ihmisten ulkonäköä ja huoneeseen kajastavan valon väriä kuvataan välillä jopa piinallisen tarkasti. Pariskunta viettää joutilasta elämää, jonka täyttävät ystävät ja seuraelämä; kaksi tytärtä kasvavat ohessa lapsista aikuisiksi, eivätkä he muunlaisesta elämäntavasta tiedä.

Kieli on välillä ärsyttävän hienostelevaa "viinitilkkasineen" ja "Luojan tähden" -huudahduksineen, tuohon vanhanaikaiseen tapaan, joka ei tunnu luontevalta puhekieleltä, vaan kirjalliseen käyttöön säästetyltä. "Miten hurmaava ajatus!" Mutta kaiken ärsytyksen jälkeen on pakko myöntää, että se on myös todella kaunista, oivaltavilla ajatuksilla ja kielikuvilla ladattua, tunnelmaa tehokkaasti luovaa. Suomennos on komea, hienoja maisteltavia lauseita löytyy paljon.

"Päivät lojuivat hajallaan hänen ympärillään, hän oli päivien juoppo."  

"Epätodellinen, kaunis päivä. Herkät usvasormet sipaisevat heidän ylitseen. Elokuu on ohi." 

Nedran itsekkyydestä mainitaan moneen kertaan: se lienee peruskysymys. Onko oikeus tehdä toiselle pahaa, jotta tekee itselleen hyvää? Jotta ehtii käyttää kiitävät vuotensa katumatta lopussa? Jotta pääsee eroon vaille jäämisen tunteesta?

Vaikka nautin kielestä ja näen sen hienouden monessa mielessä, en täysin syttynyt. Liian kaukana - tai ei tarpeeksi kaukana? - elämästä. Ehkä tämän ajan isot akuutit ongelmat ja ilmapiiri vaikuttavat, en voi heittäytyä tunnelmaan täysillä. Henkilöt jäivät kaukaisiksi, vaikka heidän perusongelmansa tulivat tutuiksi. Tarina on kuin mainittu usvasormi, joka sipaisee, muttei kosketa lujaa.

Mutta henk.koht. tasolla koin pienoisen pommin: paljon lukevat tietävät kirjojen oudot yhteydet. Jos muistatte taisteluni Taikavuorella, niin kirjamaagisuus iski jälleen, sillä Taikavuoren jälkeen seuraavassa lukemassani kirjassa - eli Salterissa - on kohta:

"Davosissa?" mies huudahti. "Kammottava kaupunki. Kai te tiedätte, että se oli Taikavuoren tapahtumapaikka? Millaisia suunnitelmia teillä on illallisen varalle?"

Kirjallisuus on ihmeellistä, kiehtovaa ja kummallista. Ei enempää kommentoitavaa.

Kenelle: Laatuproosan lukijoille, naisten valintoja pohtiville, hyvässä elämässä ahdistuneille.

Muualla: Pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu, sanoo Teeretkiä-blogi. Laura Honkasalo kertoo Sinisessä kirjahyllyssään laajemmin Salterista, yhdestä suosikkikirjailijastaan.

James Salter: Kiitävät vuodet. Suomennos Kristiina Rikman. Tammi 1991.

4 kommenttia:

  1. Kirjoituksessasi tuli hienosti esiin, että myös se, minkälaisia aikoja elämme vaikuttaa siihen, miten kirjallisuutta koemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin paljon vaikuttaa! Jos olisin lukenut kirjan vaikka vuosikin sitten, se olisi varmaan tuntunut erilaiselta. Kiitos Omppu.

      Poista
  2. Tuo HS essee oli minusta aika epämääräinen sisällöltään. En löytänyt oikein sen ydintä. Se keskiluokan esiintuominen vastakohtana työväestölle tai jollekin? Kun yhteiskunta on pirstaleinen, keskiluokan nostaminen joksikin yhtenäiseksi blokiksi on aika keinotekoista.

    Kirjoituksestasi sai hyvän käsityksen tästä romaanista, osuvat lainaukset. Jotenkin olisin luullut että kirja olisi vanhempikin, siinä on jotain 'vanhentunutta', vaikka teemat ovat ajattomia. Mutta onhan vuodesta 1991 jo 25 vuotta! Herregud.. (ei Luojan tähden:))

    VastaaPoista
  3. Niin, en minäkään, Leena, löytänyt pointtia; joku jonkun mielestä lukee vääriä kirjoja? Vanhan kirjan tunteen saattoi tuoda tuo kirjan tapahtumien aloitusajankohta ja kirjoitustyyli, joka viittaisi vanhempaankin kuin vain 25 vuoden taakse. Kiitos kommentistasi.

    VastaaPoista