lauantai 26. marraskuuta 2016

Finlandia-ehdokkaista ja keski-ikäisen miehen alakulosta


Finlandia-voittaja 2016 on valittu, ja olen iloinen ja tyytyväinen diktaattori Lybeckin valintaan. Viikilän kirja aiheutti lukijalle tunnemyrskyn, jollaista harva kirja saa aikaan. Runouden salakuljetus romaaniin ilmeisesti teki taikojaan. Onnittelut kirjailijalle vielä tätäkin kautta!

Palkintopuheessaan Lybeck esitti kuudesta ehdokkaasta yhteisen tiivistyksen, jota myös HS:n Antti Majander lainasi ja joka minua jäi kovasti mietityttämään. Hän puhui ”alakuloisesta, elämää lamaantuneena tarkkailevasta, keski-ikäisestä, laahustavasta miehestä”. Kas, minä en moista yhteneväisyyttä tarinoissa huomannut; piti oikein ottaa kirjat esiin ja tutkia asiaa. Löytyykö jokaisesta kuvausta vastaava henkilö?

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on jatkumo pitkälle sarjalle, jossa naiset ovat olleet pääosassa. Tällä kertaa kirjailija tosiaan nosti keskiöön sarjassa lapsesta aikuisuuteen kasvaneen Juho Tiihosen. Mutta onko Tiihonen alakuloinen, lamaantunut ja laahustava - kaikkea muuta, jos minulta kysytään. Ehkä hänellä siihen orpona olisi syytä, mutta mies on opiskellut, älykäs ja monipuolinen, tiukasti oman elämänsä ohjissa. Hänestä jää tuntu vahvana, auttavaisena ja kehittyvänä miehenä, jolla on tulevalta odotettavana vain hyvää ja parempaa. Tämä oli itse asiassa yksi syy siihen, miksi kirjasta viehätyin: ei miehen tarvitse aina olla surkimus, edes savolaisen. Vai viittasiko Lybeck Ilmari Lehtivaaraan, häiriintyneeseen toimittajaan - häneen kuvaus sopii, mutta vain sivuhenkilönä kavalkadissa. Lassi Tuomi ja tuomari Kelo taas ovat kuvaukseen sopimattomia muuten, kuten iältään. Vastaus: ei löydy kuin sivuosassa, noin yhden kymmenesosan verran.


Entä Tommi Kinnusen Lopotti? Päähenkilö on sokea Helena, toinen nuori Tuomas. Ei osu tähänkään. Mutta Helenan isä Onni kipuilee, ja Kinnusensa lukeneet tietävät syyn. Ei sekään oikein kuvaukseen istu: alakulon sijaan Onnia vaivaa paljon isompi masennus, laahustamisen sijaan hän tekee jotain muuta. Vastaus: ei löydy.

Emma Puikkosen Eurooppalaisten unien lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kaikkia hahmoja - muistatko itse, niitä nimittäin on paljon? Mieleeni tulevat nuori rekkakuski, reppureissaaja, Lech Walesa, pakenevat somalit, kroaattipojat, jotka päättivät olla albaaneita (vai menikö se toisinpäin), itäsaksalainen muurin murtumisen vuoksi hajoava perhe... ei, ei näistä ainakaan löydy heittoa vastaavaa henkilöä.

Hetkinen, oli eräs ministeri, joka saattoi muistuttaa kuvausta! Valitettavasti en muista hänen toimiaan tarkemmin. Mutta missään tapauksessa se ei ollut kirjassa asia, joka olisi jäänyt tai jonka olisi ollut tarkoitus jäädä päällimmäisenä mieleen. Vastaus: rehellisesti en osaa sanoa, mutta kirjan henkeä ajatellen vastaan ei.


Peter Sandströmin Laudaturin olisin jättänyt siitä kuulemani perusteella lukematta, jos se ei olisi noussut ehdokkaaksi. Vaistoni osui oikeaan, ei ollut minun kirjani. Makuasia toki: en vain pidä tuonkaltaisesta tavasta käyttää kieltä. Runsaat täytesanat ja liitepartikkelit saavat minut ärsyyntymään, samoin relatiivilauseet toinen toisensa perään. Ihmisillä on koko ajan "tapana tehdä" jotain, he ovat "sellaisia." Eikä "Minun ei tietenkään olisi pitänyt ajatella sellaisia juttuja." Tyyli on puhe- ja kirjakielen välimaastosta, teksti sisältää fraaseja ja yllätyksettömiä vertauskuvia (asia ei siedä päivänvaloa, elämän vertaaminen vuoristorataan), sisältö lähes mykäksi ja tahdottomaksi kasvatetun miehen ajatustenvirtaa. En ymmärtänyt tapahtumia, lue: ihmisiä. Miksi isä vie ampumaan pojan, joka on aatteen vuoksi kieltäynyt asepalveluksesta? Miksi mies pesee vaimon pyykit, vaikkeivat he muuten ole yhdessä? Miksi mies ei saa otetta mistään, vaikka hänellä on kaikkea? Kyllä, helmiäkin kirjassa on, ja huumorinpilkettä; sujuvasti sen lukee, vaikkei tyylistä pitäisikään. Vastaus: tämä on juuri Lybeckin kuvaama mies.

Peter Sandström: Laudatur. S&S 2016. Suomennos Outi Menna.

Mitä kertoo Riku Korhonen kirjassaan Emme enää usko pahaan? Muumi-sarjakuvasta lainatun nimen alle kirjailija on kerännyt niin laajan miehen kokemusmaailman, ettei sitäkään ensimmäisenä tule mieleen sanoa laahustavaksi tai lamaantuneeksi. Toimintaa riittää, vaikka alakuloa ei voi välttää. Lopussa tarinasta kehkeytyy suorastaan action-jännitysdraama. Korhosen ajatukset ovat niin isoja, että niitä tuntuu olevan vaikea mahduttaa kahden pisteen rajoihin, mikä tekee lukemisesta hieman uuvuttavaa. En silti halunnut jättää kesken. Vastaus kysymykseen: en osaa tähänkään sanoa kyllä tai ei, mutta kallistun jälkimmäisen kannalle. Eivät kirjan naisetkaan ole ihmistä kummempia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. Kannen suunnittelu Tom Backström. Kustantajan lukukappale.

Lopputulemana kaksi selkeää kyllä-vastausta (sis. Engelin), kaksi varmaa ja kaksi epävarmaa eitä. Muotoilen loppukommenttini uutisvuotohengessä: "Alakuloinen tarkkailu, lamaantuneisuus, keski-ikäisyys ja laahustavuus ovat katsojan silmässä." Siitä olen Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, että ehdokastarjonnan sisältö oli miespainotteinen (varauksella Kähkönen, koska hänellä on henkilöinä enemmän naisia Tiihosen nostosta huolimatta). Olisivatpa ehdolla olleet myös Riitta Jalosen Kirkkaus, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa tai Minna Rytisalon Lempi! Niistä löytyy vahvoja, persoonallisia ja äärimmäisiä naisia. Mutta valintoja on tehtävä, ensi vuonna jotain muuta. Sain nyt kaihertaneen asiani sanottua ja siirryn muihin aiheisiin. Taidan mennä välillä vaikka teatteriin.

10 kommenttia:

  1. Jaahas, sitä on ruvettu hippasille Finlandia-diktaattorin kanssa. :D Mainio idea käydä itse läpi lukemansa suhteessa Baba Lybeckin sanomisiin.

    Tuosta Sandströmistä - nuo jutut, jotka mainitset on just Se Juttu tai ainakin erittäin tärkeä osa sitä Juttua. Nyt ollaan todella virran vastakkaisilla rannoilla, sillä minä luin just Laudaturin toiseen kertaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiai, toivottavasti vielä löydämme sillan yli synkän virran.. Kieli poskessa kirjoittelin, vaikka oikeasti vähän harmitti tuo niputus - ettei nyt joku jätä jotain lukematta pelätessään tuota kauheaa keski-ikäistä miehen alakuloa. Kiva, ettet sinä ainakaan säikähtänyt sitä Sandströmin kanssa!

      Poista
  2. Ensimmäisenä ehdokkaista tuli mjuuriinullekin miespainotteisuus mieleen, mutta viime vuonnahan palkinto meni erittäin naispainotteiselle kirjalle.Enkä tämä on aaltoliikettä. Toisaalta on virkistävää sekin, että naispainotteisen kirjan valitsi mies ja miespainotteisen kirjan nainen

    Mainio idea ruveta testaamaan diktaattorin näkemystä. Laudaturiin ja voittajateokseen se tosiaan sopii, mutta eipä ilmeisesti muihin ehdokkaisiin. Minä pidin kyllä Laudaturista paljon enemmän kuin sinä ilmeisesti pidit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, samoin ajattelin, aaltoliikettä, ja valintoja on tehtävä niin esiraadissa kuin diktaattorina. Ja meidän muiden on niihin tyytyminen. Vähän saanee kommentoida kuitenkin... Laudaturilla ja Sandströmillä on paljon ihailijoita ja arvostan hänen omanlaistaan tapaa kirjoittaa, se ei vain minuun uppoa, mutten siitä huolestu ja tuskin Sandströmkään; tekstejä ja lukijoita riittää molemmille. Lukupinoni ei tunnu alenevan tuossa pöydällä yhtään!

      Poista
  3. Samaa asiaa jäin minäkin Lybeckin puheen kuultuani miettimään. En esimerkiksi Puikkosen kirjan Tomaa näe keski-ikäisenä, alakuloisena miehenä, vaikka häneen(kin) diktaattori taisi puheessaan viitata. Onko kysymys tulkintaeroista - katsojan silmästä, kuten toteat - en tiedä.
    Laudaturista pidin, suorastaan viehätyin. Viehätyin kyllä Akvarelleistakin. Hieno on tämä kirjavuosi, kerta kaikkiaan. Kirkkautta kaipasin minäkin ehdokaskuusikkoon, mutta ehkä tänä vuonna tunkua oli tavallista enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna, Tomahan oli nuori, ainakin alussa, eikä niissä tapahtumissa ollut mahdollisuuttaa jäädä laahustamaan - kirja on jo lainassa muualla, joten en voi tarkistaa, muttei mullekaan jäänyt kuvauksen kaltaista mielikuvaa. Sitä löytää, mitä etsii? Siinä yksi tekstien rikkaus, kukin tulkitsee tavallaan. Samaa mieltä, kirjavuosi on ollut hieno ja monipuolinen, ja tunkua ehdokaslistalle varmasti oli.

      Poista
  4. Viikilä oli voittajasuosikkini historian, Engelin ja sen runokielen vuoksi. Minusta ne portaat siinä Tuomiokirkossa ovat liikaa ja kirjan mukaan Engel ei halunnut niitä siihen, vaan Venäjän keisari määräsi portaat. Jokin intuitio minulla on Engeliin ja hänen rakennuksiin. Vielä se, että hän maalasi akvarelleja rakennuksistaan ja itse olen maalannut aika paljon akvarelleja. Sitten hänen puutarhansa. Surut lapsien vuoksi. Tämä oli niin ihana kirja.

    Laudaturista olen samaa mieltä kanssasi. Lopotti oli tavallaan hyvä, mutta...

    Jos olisin saanut olla diktaattori, olisin antanut palkinnon Jaloselle Kirkkaudesta. Kirkkaus Top1 ja Akvarelleja Top2. Sitä minäkin ihmettelin, että Kirkkaus ei ollut mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on ihan historiankin mukaan; Suurkirkon portaat tulivat suunnitelmaan vasta keisarin käskystä. Niistä on kyllä iloa meille nykyään monenlaisissa tapahtumissa. Eikö ole jännä, että Viikilä sai pieneen kirjaan mahdutettua niin paljon - kuten sinullekin heräsi vaikka mitä mielleyhtymiä. Lopotista ja sen Helenasta pidin myös kovasti, se kosketti lujaa. Aivan huippukirja ja oikeutettu ehdokas tällä listalla.

      Poista
  5. Aika miehiseltä vaikuttaa minusta noin ensi kosketukselta, Laudatur jäi päällimmäisenä mieleen - ehkä johtuu siitä. Helpotusta asetelmaan (mies vs. nainen) olisi saatu, jos ehdokkaana olisi ollut Tiranan sydän (kotka korkokengissä). Kyllähän näitä mahdollisia ehdokkaita löytyy =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Mari a, Tiranan sydän olisi tuonut kaivattua tasapainoa!

      Poista