tiistai 31. tammikuuta 2017

Halldór Laxness: Salka Valka



Salka Valka on klassikko, jota olen monesti kirjastossa hypistellyt, mutta vasta haaste innosti ottamaan kirjan lukuun. Ja muutaman luottosuosittelijan mukaan tarina on hieno. Saas nähdä. Ainakin se heittää lukijan heti alkuunsa raa´an koleaan talviyöhön Islannin rannikolle ja suuntaa katseen naiseen, joka pienen tyttärensä kanssa pyrkii maihin laivasta, koska on liian merisairas jatkaakseen matkaa.

Tytär on Salvör, Salka Valkaksi myöhemmin kutsuttu, joka äitinsä Sigurlínan hoivissa kohtaa näin tulevan kotikylänsä, pienen kalastajakylän.

"Lumimyrsky piiskasi suoraan heidän kasvojaan - kuten heidänlaistensa aina käy elämässä."

Kylä ei ota heitä avosylin vastaan, eivät edes hartaasti uskovat tai ainakin uskoa hartaasti harjoittavat pelastusarmeijalaiset, mutta lopulta majapaikka löytyy. Salka Valka oppii olemaan arvoasteikon alinta kastia ja kuulemaan herjauksia niin äidistään kuin aviottomana lapsena syntymisestään kyläläisiltä, jotka elävät kalasta ja jossa vallitsee omalaatuinen talousmekanismi, kylän johtohahmon Bogesenin junaillessa kalat ja niiden tuomat voitot itselleen kansan raataessa niukkuudessa.

"Nyt voi moni luulla, että rajuilma on vain rajuilma, ja kun se on ohi, niin se on ohi. Mutta rajuilma koskee ja yhdistyy pikkukylän ihmisten elämään läheisemmin kuin moni aavistaakaan, se muuttaa sekä terveystilan että avioliittoaikeet ja vaikuttaa jopa ihmiskohtaloihinkin, puhumattakaan niistä raskaista huolista, jotka se tuo kalastajamökkeihin, joissa leivänhankkija ei ole palannut mereltä, ja jäljellä on muutama sureva lapsi ja vaimo, joka kastelee heidän räsytuttejaan kyynelillä."

Raakaa elämää, jossa kuolema on aina nurkan takana hukkumisten ja sairauksien vuoksi: millaisia ihmisiä siis voisivat olla. Lämpöä ja ystävällisyyttä saa hakemalla hakea, eikä sittenkään välttämättä löydä. Salka Valkalle kasvaa tytön varttuessa kuitenkin valpas sosiaalinen omatunto, eikä hän suostu mukaan pelkkään omanvoitonpyyntiin, vaan hänellä on valoisampia ajatuksia ja unelmia. Vaikka hän oikeastaan piti tavattomasti rahasta. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsuuden, toinen aikuisen tarinaa. Islannissa tapahtuu paljon, moderni maailma alkaa ujuttautua syrjäkyläänkin. Syödään sokeria! Puhelinlinjat! Mikä hämmästytti minua, tuohon maailmanaikaan. Ja liikuttavasti liikenneyhteyksistä:

"...on päästy niin pitkälle, että laivat käyvät täällä säännöllisesti kerran kuussa ja kesäisin jopa kahdesti, joten me voimme matkustaa mihin tahansa tässä maassa melkein milloin tahansa..."

Näin puhuu Bogesen, jonka kiusaksi täpäkkä Salka perustaa kalastajille oman yhdistyksen, näiden etuja ajamaan. Salkan lapsuudenystävä ja suuri rakkaus Arnaldur puolestaan puuhaa työväenyhdistystä. Uudet aatteet, sosialismi ja bolsevismi, ovat pinnalla nuorten ajatuksissa, uskonto sai antaa niille sijaa. Ihanteita kaipaavat näkevät aatteensa kaikkialla, kuten rannan tyrskyjä, ruohoa ja maaperää ravitsevaa levää katsellessaan:

"Kaikki oli niin ihanan kommunistista, jok´ikisessä pikkuseikassa oli maailmankaikkeuden suuren kommunistin käden jälki." 

Kuinka käy Salka Valkan aatteiden ja rakkauden - josta hänen kokemuksensa ovat lievästi sanoen karut. Naisella on älyä, mutta myös myötätuntoa, viisautta ja omaa tahtoa jo nuorena, joten ehkä voimme olla toiveikkaita. En kyllä ymmärrä, mistä tyttö nuo asiat on napannut, ei ainakaan esimerkin kautta. Vaikka kirja on melko masentava, vie se tehokkaasti toiseen paikkaan ja aikaan 1900-luvun alussa ja kuvaa naisen elämää tarkasti, itsenäistä päähenkilöä jopa ihannoiden. Etenkin pidin ensimmäisestä osasta. Lapsuuden kuvaus liikuttaa, arkiset havainnot koskettavat. Teksti on pääosin helppoa luettavaa ja ohjaa etenpäin sujuvasti; virrenpätkät ja uskonnolliset riimit hyppäsin huomaamatta usein yli, vähän kuin mainosten kanssa lehdissä. Niitä ei huomaa kun ei halua huomata - palasin tässä kyllä katsomaan riimitkin päästäkseni kirjailijan tarkoittamaan tunnelmaan.

Surullinen, jokseenkin armoton, mutta pakostakin vaikuttava kasvu- ja kehitystarina, jota ajoittain välähtävä arjen huumori pehmentää. Eksentriset hahmot luovat kiinnostusta, kuten kylän tohtori tai pappi, joka toi mieleeni Ikuisuusvuonon profeetat. Yhtäläisyyksiä kirjoissa voi löytää muutenkin, mutta Salka Valka ei minulle nouse niin vahvaksi lukukokemukseksi. Omalaatuinen kansa ja erikoinen paikka, joka tämän päivän ja paikan lukijan näkökulmasta jää kaukaiseksi. Kuuluisa kirja kannatti silti lukea, mutta pakko myöntää, että tähän vuodenaikaan olisi minulle sopinut paremmin hieman hilpeämpi tapaus.

Kenelle: Islannista kiinnostuneelle, syrjäkyliin kurkistavalle, karuutta pelkäämättömille, viime vuosisadan alusta viehättyville.

Muualla: Loistava islantilainen eepos, sanoo Jokke. Kirjailija kuvaa kylää ympäristöineen ja ihmisineen kauniisti, yksityiskohtaisesti ja vivahteikkaasti, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kieli on kaunista ja soljuvaa, toteaa Hurja hassu lukija.

Halldór Laxness: Salka Valka. WSOY 1948. Islannin kielestä suomentanut Jyrki Mäntylä.

Kirjabloggaajien neljättä klassikkohaastetta emännöi Niina blogista Yöpöydän kirjat, josta näet kaikki osallistujat ja heidän klassikkovalintansa.

Helmet-haaste 2017 kohta 43: kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään.









sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Hyvä naapuri on niitä kirjoja, joissa kieputetaan lukijaa hurjasti äkkikäänteiden ja epäilysten viidakossa: mielessäni sanon näitä "Kiltti tyttö -kirjoiksi", koska mainittu kirja edusti minulle ensimmäisenä tätä lajia, joka näyttää vain jatkavan kärjistymistään.

Epäilyksiä ja käänteitä on toki trillereissä ollut ennenkin, mutta erona tähän nykylajiin on hengästyttävän kiivas tahti ja mahdollisimman yllättävien (ja epämiellyttävien) tapahtumien esittely. Mikään ei ole liian pahaa tai mielikuvituksellista, kun lukijaan pyritään vaikuttamaan. Henkilöiden uskottavuuden tai kokonaisuuden viimeistelyn puutteista ei edes kannata mainita, sillä jos kirja on lajissaan onnistnut, niitä ei ehdi kaivatakaan: eteenpäin meno ja käsiä hikoiluttava tunnelma ovat tärkeimmät.

Lapsen kaltoinkohtelu on tietysti yksi lajin peruspiirteistä, onhan sillä helppo järkyttää aikuisen tunteita. Hyvässä naapurissa lapsi katoaa, vauva varastetaan sängystään, ja suunniltaan olevat vanhemmat Anne ja Marco joutuvat painajaiseen.

Kiitän tarinan yllättävyyttä ja sitä, ettei tarina mene aina siitä, mistä aita on matalin (kuten väkivaltaan), vaan pidättäytyy pääosin psykologisssa tulkinnoissa, jotka ovat kirjan parasta antia. Pidän myös reippaasta tahdista, vaikka muuten luen mielelläni myös rauhallisia kirjoja.

Hieman minua vaivaa laskelmoivuus ja sitä kautta paradoksaalisesti yllätyksettömyys: tarina on rakennettu kaavaan sopivaksi. Herää epäilys, että kirja on tehty keksimällä keksien yhä uusia kieputuksia enemmän koukuttavuus- ja myyntimielessä kuin tarinankerronnan, hyvän tekstin ja kirjoittamisen ilosta.

Mutta onko se huono juttu: kirja on kuitenkin vauhdikkaana viihteenä kelpo luettavaa ja helppoa ajanvietettä. Eikä tämä nimenomainen tapaus mene tosiaan pahimmille mielikuvituksen eikä edes toiminnan tasoille, vaan pysyy linjakkaasti valitsemallaan tiellä. Joten päädyn plussan puolelle.

Kenelle: Psykologisen trillerin ystäville, helposti pitkästyville, nopeaa ajanvietettä kaipaaville.

Muualla: Vaarallisen vetävä, sanoo Annika. Sinisen linnan kirjaston Maria kiittää pakoa arjesta. Myös Lukupinon Simolle kirja toi mieleen Gone girlin, ja hän näkee mielessään kirjan jo leffana. Ovela ja koukuttava, sanoo Ulla ja muistuttaa kadonneesta Madelinesta: tosiaan, siitä tosielämän tapauksesta lienee kirjailija saanut innoitusta. Herkullinen ja jännittävä soppa, luonnehtii Riitta. Leena Lumi vertaa Lapenaa Joy Fieldingiin. Loistava genressään, sanoo Hyllyn täydeltä -Martta. Täydellistä luettavaa sairasvuoteelle, tuumii Pihi nainen. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzun loppuratkaisu onnistui yllättämään.

Shari Lapena: Hyvä naapuri. Otava 2017. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian parhaat 2016 -ääneni

On jälleen aika listata päättyneen vuoden parhaat kirjat. Kirjabloggarit valitsevat parhaan kotimaisen, käännös- ja tietokirjan sekä lasten ja nuorten kirjan. Tulokset julkaistaan lauantaina 28.1.2017. Osallistun kolmen kategorian äänestykseen:

Blogistanian Finlandia -pisteeni 


Tommi Kinnunen: Lopotti, 3 p
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 2 p
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi, 1 piste

Blogistanian Globalia -pisteeni


Pierre Lemaitre: Camille, 3 p
Linn Ullman: Rauhattomat, 2 p
Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, 1 piste

Blogistanian Tieto -pisteeni


Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla, 3 p
Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin, 2 p
Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus, 1 piste

Kommentit 

Finlandia-sarja on suosikkini, ja vuoden 2016 parhaissa on ruuhka! Valitsin fiiliksellä, kuten aina. Kinnunen vain on niin täydellinen, Viikilä räjäyttävä ja Hakkarainen sai minut oudon lumon ja kiihtymyksen valtaan. Mutta niin monta muuta upeaa olisi listassa voinut olla, kuten vaikka Minna Rytisalon Lempi, Riitta Jalosen Kirkkaus, Helmi Kekkosen Vieraat tai Terhi Rannelan Frau. Tai Sirpa Kähkönen, Leena Parkkinen, Asko Sahlberg, Katri Lipson, Sami Hilvo, Pekka Hiltunen... ja muut blogissa mainitut. Esikoisia en erikseen edes lähde perkaamaan, mahdoton tehtävä! 

Käännöskirjoissa vuoteni oli hiljaisempi. Lemaitre hämmästyttää kyvyillään. Ullmanin taitava kirja viehätti niin aiheellaan kuin käsittelyllään ja Cleave on ylittämätön tarinankertoja. Mieleen jäivät myös Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus sekä tälle täysin päinvastainen, viihteellistä linjaa edustava Liane Moriartyn Nainen joka unohti.

Tietopuolella Eskelisen teos on lukemistani tiedollisesti laajin; jopa niin, että se tuntuu kuuluvan täysin omaan kategoriaansa. Rohkenin kuitenkin sen listata tähän. Q-teatterin historiikkia ahmin, ja se on upean onnistuneesti kohteensa tyylinen. Hannu Mäkelän muistelmia on kiintoisaa seurailla; hän jos kuka tuntee kirja-alaa ja kirjailijan työtä pitkältä ajalta. Vaikutuksen tekivät Katarina Baerin kirja isovanhemmistaan He olivat natseja sekä oudon kiehtova ja ulkoasultaan komea Katja Ketun ja Meeri Koutaniemen Fintiaanien mailla. Riemastusta herätti Minna Eväsojan Melkein geisha. Ja opas aloittelevalle kulttuurinharrastajalle, Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen Korot kopisten. Pakko mainita myös kirjanystävien must, Tuula Uusi-Hallilan ja Anne Helttusen Sitaattien salat. Tietokirjavuosi 2016 oli erinomainen!  

Ja vielä pari tärppiä, perustelut löytyvät postauksista:


Vuoden kummallisin genre: fanikirjat. 
Kuten Mari Koppisen Jari Sillanpää, paljaana.

Vuoden ilahduttavin kirjapalkittu kirja: 
Virve Sammalkorpi, Paflagonian perilliset

Vuoden yllättäjä: 
Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Vuoden huonoin: 
Voisi olla vaikka Harper Leestä kertova Kuin kohtaisi satakielen. Tosin valikoimani ei ole laaja, yleensä en huonona pitämääni kirjaa lue loppuun, joten postaukset jäävät tekemättä.

Logo: Marja-Leena Liipo. Nyt jännittämään äänestyksen voittajia!

Äänestystä emännöivät ja tulokset julkistavat blogit


Blogistanian Finlandia: Lukutoukan kulttuuriblogi
Blogistanian Globalia: Yöpöydän kirjat -blogi.
Blogistanian Tieto: Kirjakaapin kummitus -blogi
Blogistanian Kuopus: Notko, se lukeva peikko -blogi

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

Vuoden alkuun osui karmea dystooppinen trilleri. Toivottavasti tämä ei tunnelmaltaan ennakoi tulevaa vuotta: raadollisuus ja armottomuus ovat tunnussanat.

Elämme aikaa jossain hahmottomassa tulevaisuudessa. Sotia on sodittu, pommeja pudotettu, maailmaa muutettu, luonto ei ole enää sama kuin nyt. Ei ympäristön eikä ihmisten. Olemmeko lajina palanneet jollekin alkukantaisemmalle, ehkä perimmäiselle ja aidommalle tasolle?

Elka-tyttö on kasvanut Ansastajan kanssa. Mummosta myrskyn pyörteissä seitsemänvuotiaana eroon jouduttuaan tyttö ajautuu pienelle mökille metsässä, eikä hän aikuisuuteen saakka tunne muita kuin oudon viirunaamaisen miehen, joka metsästää ja pitää itsensä ja tytön hengissä herkullisella kuivatulla riistalihalla.

Tyttö oppii myös metsästyksen, ansastuksen ja luonnossa selviämisen salat. Vasta kymmenen vuoden kuluttua hän alkaa havahtua ulkomaailmaan, joka ei ole lempeä. Todellisuus on paljon kammottavampi kuin Elke - hyvin rajallisine elämänkokemuksineen ja tietoineen - olisi ikinä osannut kuvitella.

Kirja kutittelee pahimpia pelkojamme siitä, mihin ihmiskunta on menossa ja millaisiksi ihmiset ovat muuttumassa. Se tarjoaa kuitenkin myös pieniä pelastusrenkaita inhimillisyyden olemassaolosta; ehkä turhaan.

Lontoolainen esikoiskirjailija Lewis yhdistelee eri lajityyppien ominaisuuksia: dystopian ja trillerin lisäksi hän väläyttää erätarinaa ja luontokuvausta, ja psykologista kasvutarinaa Elken osalta. Vaikuttava ja pakosti ja mahdollisimman nopeasti loppuun luettava. Jälkeenpäin ei tarinaa tee mieli muistella. Pelkään, että se voi silti tulla uniin...

Jotenkin tämän ajan kirjallisuutta. Kyseessä on taitavasti rakennettu tarina, enkä pidä sisällöstä yhtään - mutta menen täysin mukaan, vaikka pahaa tekee. Mitä se kertoo minusta, en halua tietää. Helpottaako karmeiden tarinoiden lukeminen omaa arkea, joka ei ole yhtä karmeaa? Helpottaako omia pelkoja, kun kirjailija keksii vielä pahempia? Käskikö kustantaja nostaa karmeusasteen nupit kaakkoon, koska sellainen myy? Tällaista lukee silmät kiiluen, vaikka jotenkin jää niljakas olo.

Kenelle: Armottomien tarinoiden ystäville, rankkaa vaativalle, tulevaisuutta miettiville, dystopianhimoisille.

Muualla:  Ulla luki ahmien, vaikka hirvitti. Pirun hyvä, kommentoi Krista. Potkaisi niin että tuntui, tuumii Annika.

Beth Lewis: Suden tie. Alkuteos: The Wulff Road. Suomennos Elina Koskelin. Like 2017. Kustantajan lukukappale. Helmet-haasteessa 2017 kohta 23 käännöskirja.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Tutkimusretki on aina kiehtova aihe! Ranskalainen professori Moltique palkkaa apulaisekseen venäläisen Iax Agolaskyn matkalle Luoteis-Venäjälle, lähelle Suomen rajaa, tutkimaan outoa kansaa, jonka huhutaan elävän alueella.

Eletään vuotta 1819, ja varusteet ovat sen mukaiset: riisiä, ryynejä, viiniä, konjakkia, absinttia, sikareita... Retkikunta tietää, että edessä on pitkä rupeama, "ehkä jopa vuosia." 

Pitkän matkan jälkeen rakennetaan leiri. Ja oikeaan paikkaan, käy ilmi, sillä tutkijat alkavat nähdä outoja asukkeja erään luolan lähellä. Niitä arvellaan ensin eläimiksi, sitten jonkinlaisiksi eläimen ja ihmisen muunnoksiksi. Kyse on lapsista, se on selvää. Moltique nimeää heidät Varjojen lapsiksi, mutta se ei estä häntä tappamasta yhtä olentoa ja ottamalla tästä näytteitä purkkeihinsa. Eikä retkikunnan asukkaita himoamasta tuoretta liharuokaa. Agolaskya asia mietityttää ankarasti.

"Moltique osoitti minua kaluamallaan jäniksenluulla ja kysyi, onko minusta sopivaa syödä jänistä ja söisinkö mieluummin hänet. Kysyin professorilta, miksi sitten kutsumme luolan lapsia lapsiksi, emmekä poikasiksi tai pennuiksi, kuten olisi luontevampaa, jos he - ne? - kerran ovat eläimiä."

Kielitieteilijän näkökanta ei miellytä professoria, jonka tavoitteista ja ajatuksista on vaikea saada selkoa. Agolasky on nöyrä palvelija ja ylitsevuotavan kiitollinen retkueen huoltajille, vaikka inhoaa näitä näiden raakuuden takia. Oikeastaan hän pitää kaikkia jonkinasteisina rikollisina. Mutta apulainen tekee hänelle määrätyt työt ja yrittää imeä oppia professorilta, ymmärtääkseen, mistä on kyse.

Mutta seikkailussa asiat eivät koskaan mene kuten on suunniteltu, eivät tässäkään. Iaxin elämän tulevat vuodet muuttavat täysin, samoin professorin - ja koko retkikunnan.

Mistä tiedämme tämän kaiken? Tutkimusmatkasta ei juuri uutisoitu - syistä, joita päiväkirjan perusteella voi arvella - mutta Agolaskyn päiväkirjasta löytyi myöhemmin säästyneitä sivuja, joihin tarina pohjautuu. Valokuvaaja Pekka Nikrus toteutti modernilla tekniikalla näyttelyn, jossa realisoituivat Agolaskyn visiot lasten kuvista, joita mies tuotti ranskalaisen valokuvaajan Tournachonin kanssa retkensä jälkeen, 1800-luvun puolivälin tekniikalla. Kirjailija sai tutustua näyttelyyn, joka vei hänet Luoteis-Venäjälle ja sisään tarinaan. Se ansaitsi tulla kirjatuksi ja dokumentoiduksi.

Ällistyttävä, pelottava, maaginen ja surullinen tarina niistä, jotka ovat erilaisia ja niistä, jotka pelkäävät erilaisuutta. Huima sukellus johonkin ihan muuhun, ja silti melkein meihin itseemme. Tai oikeastaan juuri meihin itseemme. Juuri nyt ja tänään: ihmistä ei jokunen sata vuotta muuta.

Lumouduin. Enkä enää ihmettele sitä, että kirja sai vuoden 2016 Savonia-palkinnon. Ehdolla oli monta tunnetumpaa ja arvostettua kirjailijaa, mutta raati teki kunnioitettavan rohkean ratkaisun. Se halusi tällä kertaa nostaa esiin jotain sellaista, joka ansioistaan huolimatta muuten jäisi varjoon. Ratkaisu toimii: en olisi edes tiennyt kirjasta ilman palkintoa!

Virve Sammalkorpi on aiemmista romaaneistaan minulle tuttu. Olen lukenut kaikki, pidän etenkin tuotannon alun kirjoista. Harmittavasti ne ovat ilmestyneet esiblogiaanisella ajalla, joten muistiinpanoja ei ole. Paflagonian perilliset on uusi aluevaltaus kirjailijalle, ja olen iloinen, että hän räväytti näyttävästi. Yksityiskohdista voisi löytää jotain nillitettävää - ehkä tarkkuutta joihinkin kohtiin - mutta toisaalta, jotain saa jäädä lukijankin vastuulle, eivätkä ne unimaisen kokonaisuuden vaikutusta muuttaisi. Kuvaliitteet raapivat kylmät väreet lukijan selkään.

Kenelle: Historian, kansatieteen ja fantasian ystäville, tutkimusmatkojen ahmijoille, ihmisyyttä miettiville, tarinasta lumoutuville.

Muualla: Hieno, omaperäinen pieni kirja, sanoo Marika Oksan hyllyltä. Teema on hyvin ajankohtainen, sanoo Amma. Ihmeellinen kirja, sanoo Tuijata. Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä mutta kiehtova, kuvailee Ulla. Surumielinen ja välillä ahdistava ja siksi vaikuttava, miettii Taikakirjainten Raija. Kiehtova, unenomainen kuvaus ihmisyydestä ja sen varjopuolista, sanoo Kirjakaapin kummitus. Melankolinen, vangitseva kuvaus mielikuvitusta ruokkivista ihmishybrideistä, muotoilee Niina Yöpöydän kirjat -blogissa. Ikivanhaa ymmärrystä jostain pysyvästä ja ohittamattomasta, tuumii Suketus.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Karisto 2016. Kuvitus ja taiton suunnittelu: Pekka Nikrus. Kirja perustuu Nikruksen valokuvasarjaan Varjojen lapset. 

Helmet-haaste 2017 kohta 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Sopii myös kohtaan 31, fantasiakirja, sekä kohtaan 47, jossa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Kerrankin olen liian nuori, nimittäin muistamaan suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin. Mutta juttuja olen kuullut senkin edestä, ja tavannutkin muuttaneita. 1960-luvun ajankuvaa muistuttelee mieliin Antti Tuuri, jonka tarina Pohjanmaalta Ruotsiin muuttavasta nuoresta miehestä, Saulista, on hykerryttävä ja niin todellinen kuin kirjassa olla voi.

Aika oli merkittävä: maataloudesta siirryttiin tehdastöihin, kylistä kaupunkeihin, niukkuudesta hankintaan. Unelmat alkoivat käydä toteen, jos rohkeutta riitti tai oli pakko.

Kun miehistä puhutaan, ei kulkupelejä voi ohittaa. Sauli toimii Huhtalan kuorma-auton kuskina.

"Istuttiin hetki puhumattomina, molemmat tiesimme, että autoon oli nyt tullut paha vika. .... Kysyin palkoista, joita minulle oli maksamatta. Huhtala takasi, että ne säilyisivät kirjanpidossa ja olisi nostettavissa heti kun rahaa kassaan alkaisi virrata. Huhtala oli sen näköinen, että minun tuli sitä sääli enkä alkanut rahojani kovistella; sanoin pärjääväni."

Sauli on musiikkimiehiä: hän soittaa haitaria, saavuttaa nimeäkin tanssiorkesteri Hurmeessa. Orkesterin laulaja Elina viehättää Saulia, mutta tyttö livahtaa muille maille ensin - Ruotsiin tietysti. Jonne Saulikin lähtee, tehtaalle töihin, paitsi ansaitsemaan elantoaan, myös katsastelemaan, josko Elina löytyisi. Musiikkihommia hän ei jätä, eikä soitintaan, mistä osoittautuu olevan paljon etua uusissa kuvioissa. Keikkoja alkoi tulla.

"Harju sanoi, ettei se ollut haitarikappale, mutta en ruvennut siitä väittelemään, vaan soitin kappaletta jonkin matkaa. Rumpali myönsi, että olin soittajamiehiä."

Tuuri kuvaa takkuista elannonhankintaa kotiseudulla, päätöstä vaihtaa maata ja matkaa Ruotsiin ja siellä suomalaisten asemaa realistisesti, lakonisella lauseellaan ja huumorillaan, joka pyrskähdyttää monta kertaa. Sauli kavereineen sählää kuten nyt nuoret miehet sähläävät. Suomalaiset törttöilevät kuten nyt suomalaiset törttöilevät. Ja kasvattivat kaverihenkeä kuten nyt suomalaiset kasvattavat. Kovin kaunista kuvaa Ruotsista ja ruotsalaisista tarina ei anna, mutta siedettävän. Pääsihän siellä ansioille, ja oli sentään suomalaisten yhteisö ja tansseja, joihin Sauli pääsi soittamaan, jopa itsensä Laila Kinnusen taustalle.

Sivuhenkilöt ovat herkullisia: Kamppila orkesterinjohtajana ja maailmanomistajana, Varpula autokuskina, bändin ja tehtaan kaverit omineen. Keskustelut ja tapahtumat ovat elävästä elämästä.

Ja rakkautta ei unohdeta, ei Sauli ainakaan - joka on naisten mieleen niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Ketä naista ei muusikko kiehtoisi! Saulin pikkuveljestä Kaitsusta on iloa, mutta myös huolta, kuten nuorista aina.

"Ollila lupasi, että Kaitsulle olisi töitä Volvollakin koska tahansa. Sanoin pitäväni sen mielessäni."

Löytääkö Sauli Elinan, sopeutuuko suomalainen Ruotsiin, onko Volvo parempi kuin Skoda ja voiko maata viljellä ilman kasvimyrkkyjä? Monenlaista pohdittavaa. Tuurilta hieno, rennoin rantein tehty kirja, jonka faktat ja ajankuva ovat yhtä viilatut ja taustatöineen tarkistetut kuin hänellä aina - kielen tarkkuudesta puhumattakaan - mutta mukana on vahvasti myös viihdytysaspekti ja lukemisen helppous. Ja tiukka kytky suomalaisen tähän päivään ja siihen, miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme.

Lukija voi luottaa taustojen toimivan ja saa vain nauttia tarinasta. Viihtymisen lisäksi voi miettiä sitä, että suomalaisia muutti Ruotsiin kolmisensataatuhatta. Ja me nostamme metelin ja hätätilan muutamasta kymmenestätuhannesta mamusta. Ai niin, Amerikkaan muutti vajaa nelisensataatuhatta suomalaista. Mutta näistä voitte lukea muualta, vaikka Tuurin aiemmista teoksista. Sanon vain, että jos tämä kirja ei ole ajankohtainen maahan- ja maastamuuttoa käsitellessään, niin mikä sitten. Miltä maastamuutto oikeasti tuntuu?

Arvostan lujasti Tuurin aiheita, tapaa tarinoida ja lopputulosta. Kirjassa yhdistyvät vaivattomasti yhden suosituimman - yli miljoona kappaletta myyneen - kirjailijamme parhaat puolet: omintakeinen huumori, elämänviisaus ja äly, ajankuvan luomisen tarkkuus ja naseva sanankäyttö. Ja perisuomalaisuus. Maanvaihto ole ole suomalaisille outo asia, kuten Tuurin suosio osoittaa, sanovat poliitikot, populistit ja ääriliikkeet mitä tahansa. Kansa tietää paremmin. Sopii Suomi 100 -vuoteen ja maailmantilanteeseen kuin nenä päähän. Tai puukko tuppeen, kun pohjanmaalaisesta puhutaan.

Kenelle: Tarinoiden ystäville, suomalaisen miehen mielenmaisemasta kiinnostuneille, maahanmuuttajatarinoista innostuville tai mamuja kammoaville, pohjanmaalaisille, lakonisen huumorin ja tarkan faktan yhdistämisen arvostajille.

Muualla:  Tuijata ilahtui aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista. Anssi näki kirjan uutena aluevaltauksena Tuurille. Kirjabloggarit ja 101 -kirjaa -hankkeessa kirjasta Ameriikan raitti kirjoittaa huhtikuussa Kujerruksia-blogi. Tuuri on ilmiselvä valinta listalle, niin monista syistä.

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 8: Suomen historiasta kertova kirja.

torstai 19. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Mieheni bongasi kirjapinossani kirjan, joka herätti historiasta kiinnostuneen mutta ei romaaneja lukevan huomion. Sanoin, ettei se ole "sellainen" historia kuin arvelin hänen luulleen. Mutta kirjan luettuani voisin todeta, että kyllä, se on juuri "sellainen" historia.

Tamminen onnistuu kokoamaan itsenäisyytemme ajan puoleentoistasataan sivuun omalla omintakeisella tyylillään. Hän ei kuvaa vallankäyttäjien tekemisiä eikä jahkaa poliittisista kysymyksistä, vaan kertoo tapahtumat haastattelemiensa henkilöiden omien tarinoiden kautta. Tarinat, jotka kirjailija on mukaan valinnut ja nasevalla tavallaan teksteiksi muotoillut, etenevät vuodesta 1917 vuoteen 2016, tärkeät tapahtumat ja vuosiluvut noteeraten.

Riemastuttava ratkaisu, joka toimii. Jos Suomen historiaa ei lainkaan tuntisi ennestään, luulen, että jonkinlaisen kokonaiskuvan tästä saisi sellaisenaan. Mutta koska meistä useimmat tietävät ainakin peruskäänteet, ihmisten tarinat tuovat niihin herkullisen, inhimillisen lisän. Ne saavat muistelemaan omia kokemuksia ja aiempia tietoja, liikuttavat ja naurattavat. Kuten vaikka ulkomaanavusta kertova juttu vuodelta 1947:

"Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan."

Sodat ja niiden jälkeinen aika ovat kirjassa vahvoja, luonnollisista syistä. Jo nelikymppisten kasvot olivat uurteiset, ja kansa tottui niukkuuteen. Pula-ajasta vuonna 1950 kertoo eräs haasteteltu:

"Mitään näitä nykyisiä bonus- ja plussakortteja äiti ei huolinut. Hän sanoi, että hän eli jo sen oman korttiaikansa silloin sodan jälkeen."

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... Myös urheilu on tärkeää. Jos selvisit Miedon sadasosasekunnin häviöstä hengissä vuonna 1980, ei paikkasi ollut sairaalassa, totesi eräs tuon ajan lääkäri. Jääkiekon maailmanmestaruus on totta kai mukana, samoin euroviisuvoitto.

Kuten ovat 
myös Nokian nousu ja kännykät, ydinvoimalaonnettomuus Venäjällä ja lähimmät naapurit muutenkin sekä kansainvälistyminen ja EU. Uudempiinkin ilmiöihin Tamminen suuntaa huomiota, mistä plussaa, koulukiusaamisesta yksinäisyyteen ja nettiaikaan. Tamminen osaa asetella sanansa humoristisesti, mutta tarkennan, ettei hän tee vakavista asioista pilaa, kunhan kertoo lakoniseen tapaansa. Lukija saa päättää suhtautumisensa itse. Pieni kirja on nopea lukea; jälkimaku on riemukas, hieman liikuttuneen haikea. Tällaista se on ja on ollut, meillä suomalaisilla!

P.S. Mikä suomalaisen historian tapahtuma on ollut kirjailijalle itselleen merkittävin? Sen kuulimme Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumassa* 18.1., jossa Tammisen kirja oli yksi framille päässeitä. Vastaus on häkellyttävä ja tirskauttava, mutta ei sille oikein uskalla nauraa, sillä sehän voi olla totta. Niin Tammisen tyylistä! Mainittu tapahtuma on Lahden MM-hiihtojen doping-skandaali.

Kenelle: Historiaa huumorilla kestäville. Suomalaisuuden kertausta kaipaaville. Nopeaa fiksua luettavaa hakeville.

Muualla: Ytimekäs tilannetoteamus riittää, sanoo Tuijata, joka nauttii Tammisen tyylistä.

Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017. Kansi: Piia Aho.

Helmet-haaste 2017 kohta 6: kirjassa on monta kertojaa.

* Esiintyjänimet Kirja vieköön -tapahtumassa, josta raportoivat laajemmin ainakin Riitta ja Kirsi, olivat vaikuttavat: Lavalla nähtiin Tammisen lisäksi Jörn Donner uutuuskirjallaan Suomi Finland sekä Anu Partanen pohjoismaisen hyvinvointivaltion analyysillaan verrattuna amerikkalaiseen "vapauteen" (juuri ilmestynyt suomennos: Pohjoinen teoria kaikesta). Molemmat taitavia esiintyjiä, joita oli ilo katsella ja kuunnella. Huippuvieraat olivat juuri elämäkertansa julkistanut Tellervo Koivisto ja häntä kauniisti ja yleisöä viihdyttävästi haastatellut Tarja Halonen. Koiviston urasta ja avioliitosta kuulimme monta nasevaa tarinaa ja näimme koskettavia kuvia upeasta naisesta eri-ikäisenä, eri tilanteissa. Presidentinpuolison oma ura on ollut merkittävä, aina naisten asemaa puolustava ja ehdottomasti muistamisen ja muistelemisen arvoinen: hän on yksi niitä naisia, jotka ovat raivanneet tietä meille jäljessä tuleville. Edelleen rouva Koivisto on terävä ja huumorintajuinen, minkä uskon käyvän ilmi myös Anne Mattsonin kirjoittamasta elämäkerrasta. Seuraava Kirja vieköön! on Savoy-teatterissa 15.2. Mukana tuolloin muun muassa Merete Mazzarella ja Mikko Rimminen. Olen takuulla paikalla.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla

Olen aika ylpeä itsestäni, kun selätin Eskelisen kirjan suomalaisen proosakirjallisuuden historiasta, lähes 600 sivua. Kirja ei siis ole "historia", vaan "historiasta." Eskelinen kertoo näkemyksiään alkaen aina Mikael Agricolasta (ABC-kiria, 1543. Nimellä tuskin on tekemistä nykyisen liikenneasemaketjun kanssa.) aina vuoteen 2012 saakka. Samalla lukija saa kertauksen Suomen historian tärkeimmistä käänteistä Ruotsin vallan ajasta nykypäiviin.

Kirjallisuutta en ole opiskellut, joten olen sillä tavalla korruptoitumaton aiempiin kirjallisuustutkimuksiin tai sen tapaisiin nähden - kun en ole lukenut yhtään - enkä tunne alan termejä, joita tietenkin tutkijan kielenkäytössä vilisee. Päättelin oudot sanat kontekstista tai jätin vain surutta huomiotta, kuin lukisin vierasta kieltä, mutta silti koen saaneeni kirjasta paljon tietoa ja näkemystä. Ja yllättävää kyllä, suuresti iloa, monta naurunhyrskähdystä. Eskelisen reipas kannanotto ja luettava kieli (jos termejä ei lasketa) pitivät kiinnostusta yllä, luonnollisesti kiinnostavan aiheen lisäksi. Viihdyttävää, kerta kaikkiaan!

Eskelinen on sitä mieltä, että monesta suomalaisen kirjallisuuden ala-aiheesta puuttuu "kunnon tutkimusta". Ja sitä myöten myös kunnon kokoava esitys aiheesta, jos oikein tulkitsin. (Eikä hän tosiaan väitä tämän sellainen olevan, tähdennän.) Mutta näillä on pärjättävä, mitä on, ja modernin kielensä (paskanjauhanta-tyyppiset termit minäkin ymmärsin) ja nykyilmaston suosimien kärjekkäiden mutta selkeiden mielipideilmaisujen ansiosta tämä voisi hyvin olla vaikka alan oppikirja. Teos kattaa kuitenkin koko historiamme suomenkielisenä kansana ja nostaa esiin nimiä, joista harva on koskaan kuullutkaan.

Kirjaesittelyt ovat yksi kirjan herkullisimmista anneista. Eskelinen referoi yleisölle (ja hänen mukaansa myös monelle tutkijalle) tuntemattomampia kirjoja komeasti ja kiinnostavasti. Vaikka hän keskittyy enemmän kirja-alaan ja sen pohtimiseen, mitä on julkaistu ja mitä ei ja miksi, kuin yksittäisiin kirjailijoihin, saa lukija paljon äärettömän mielenkiintoista tietoa myös noista varsinaisista tekijöistä, jotka ovat tehneet sen, mistä kerrotaan - kotimaisen kirjallisuuden.

Kirjanjulkaisun historiaa Suomessa Eskelinen kuvaa ja myös suomii kovin sanoin. En käy kertaamaan tapahtumia, mutta miehen mukaan julkaisupäätökset keskittyivät liikaa muutaman harvan käsiin 1900-luvulla, etenkin sen puolivälistä eteenpäin, jolloin Tuomas Anhava vaikutti monen suuren kustantamon ja kirjallisen julkaisun taustalla.

"Tuomas Anhavan kirjallisuushistoriallinen ja -tieteellinen tietämättömyys paistaa korkealta ja valitettavan vaikutusvaltaisena..." 

Tavislukijana en piittaa siitä, ymmärtääkö joku kustantaja modernismin käsitettä vai ei (ja mitä se edes on?), mutta tämä tuntuu olevan Eskelisen kynnyskysymyksiä. Ymmärrän, että tutkijalle luokittelu on olennaista. Lukija lukee vain hyviä tai huonoja kirjoja. Anhavan moittimiseen kirjailija käyttää sivukaupalla tilaa, mikä tuntuu hieman hämmentävältä. Samoin intohimoisen negatiivinen suhtautuminen vaikkapa Antti Hyryyn. (Itse luin Uunin zeniläisenä teoksena - muuraa tiilen, muuraa tiilen, muuraa tiilen... - ja arvostan omaperäistä otetta.) Ehkä kielteisistä paukuista osan olisi voinut panna "hyviksi" kelpuutettujen kuvaukseen, ajatellen kansan (jota edustan) sivistyksellistä puolta. (Ja muutenkin pidän parempana nostaa hyviä kuin lyödä "huonoja".)

On hienoa lukea teräviä nostoja Eskelisen tärkeiksi (ja hyviksi) katsomista kirjoista. Jos Alastalon salissa ei saisi armoa, menisin ja vaihtaisin lukuharrastuksen vaikka käytettyjen maitotölkkien keräilyyn. Mielipiteitä toki yksittäisistä kirjoista ja tekijöistä voi ja saa olla, ja niitä on hauska mutta myös avartava lukea. Noinkin voi ajatella!

Mutta Eskelinen ei perusta vain mielipiteille, vaikka kirja on niitä täynnä. Hänen tietämyksensä suomalaisesta kirjallisuudesta on häkellyttävä, kunnioitettavan syvä ja laaja. Kirja kannattaa liittää kotikirjastoon, jos kotimainen kirjallisuus taustoineen kiinnostaa. Myös Kirjabloggareiden 101 kirjaa -hankkeeseen siitä saa mukavasti taustatietoa. En kuvittelekaan omaksuneeni kaikkea yhdeltä lukemalta, vaan tätä täytyy tutkia rauhassa, ehkä osia sieltä täältä silloin tällöin.

Kuten sanottu, kirja ei ole The Historia. Se ei ole kaikenkattava, ei puolueeton eikä missään nimessä neutraali. Ja esimerkiksi viihdekirjallisuus jää lähes pois, mikä harmitti minua. Mutta tietoa ja sivuja on silti jo niin paljon, että rajausta on ymmärrettävästi ollut pakko tehdä.

Informatiivisyydessään, kiinnostavuudessaan ja viihdyttävyydessään todella antoisa luettava. Pidin myös kirjan ulkoasusta; kansikuva on komea ja pehmeä lievekansi helppo käsitellä.

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden rakastajille, kustannusmaailmaa seuraaville, merkkiteoksista tärppejä hakeville, tutkijatermejä säikähtämättömille, ronskeja mielipiteitä sietäville.

Muualla: Anita Konkka ei malttanut nukkua. Muista blogeista en löytänyt paitsi Eskelisen omasta monoblogista. Soisin kommentteja enemmänkin!

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Siltala 2016. Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä.

Kuuntele Eskelistä kertomassa kirjastaan Suuren hesalaisen kirjakerhon podcastina.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen on asunut ja työskennellyt toimittajana useita vuosia Kiinassa. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka vuosina 1980-2015, ja siihen Manninen pureutuu tietokirjassaan, jonka Jörn Donner valitsi vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.

On ällistyttävää ja suorastaan käsittämätöntä, miten lähes puolentoista miljardin hengen kansaa pystytään hallitsemaan niin tarkalla tasolla kuin kirja kertoo. Kiinalaisten perinteinen auktoriteettiusko, yhteiskunnan hierarkkisuus ja mitä ilmeisimmin, myös ponteva ja paneutunut organisointi tekivät mahdolliseksi perheiden yksityiselämän intiimeimpiin asioihin puuttumisen viranonmaisten taholta vuosikymmenien ajan.

Perheen perustamista säädeltiin, ehkäisykeinoja (ja siinä sivussa petipuuhien tiheyttä) vahdittiin, jopa naisten kuukautisrytmiä seurattiin haukankatsein, jotta ilman virallista lupaa ei lapsia pääsisi alulle. Tarkoitus oli hyvä: tehdään lapsia vain sen verran kuin maa pystyy kohtuudella elättämään. Luvattoman lapsen ja hänen perheensä taival tehtiin hankalaksi tai mahdottomaksi monenlaisin rangaistuksin, joista tärkein oli virallisen henkilöllisyyden epääminen. Ilman papereita ei päässyt kouluun, ei edes junaan, ja perhe saattoi joutua luopumaan vähäisestäkin omaisuudestaan sakkojensa maksamiseksi.

Käytännön toteutus merkitsi monelle perheelle käsittämättömiä kärsimyksiä, johti salailuun ja mikä pahinta, suuren tyttövauvojen joukon kummalliseen katoamiseen. Poikalapsi oli toivottu, sillä perinteen mukaan poika hoitaa vanhat vanhempansa aikanaan, mutta tytöt olivat ongelma. Ultraäänitutkimukset mahdollistivat sukupuolen selvittämisen raskausaikana, mikä johti terveiden tyttösikiöiden abortointeihin ja syntymään päässeiden vauvojen tappamiseen. Abortteihin pakotettiin jopa yhdeksännellä kuulla olevia äitejä, jos tämä ei luvattoman raskautensa kanssa onnistunut piiloutumaan maaseudulle, kuten osa teki. Varakkaammat saattoivat maksaa sakkonsa ja/tai lahjoa viranomaiset lapsiluvan saadakseen.

Mannisen kirja on tiivis, aiheeltaan tiukasti rajattu ja palasteltu lyhyisiin lukuihin. Toimittajan taidoilla se on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, reportaasimuotoon, joten sitä on helppo lukea - jos aihetta ei oteta huomioon. Teos perustuu haastatteluihin ja tositarinoihin, mikä tekee siitä erityisen toden ja koskettavan. Nyt ei puhuta teoriatasosta, vaan käytännöstä. Kirja on oikeastaan matkakirja, kirjailijan omine huomioineen ja kommentteineen kiinalaisesta arjesta. Se sisältää myös kuvaliitteen.

Selkeä, kansantajuinen ja koskettava kuvaus yhdestä maailmamme omituisimmasta, miljardeihin ihmisiin vaikuttaneesta jättimäisestä yhteiskunnallisesta "ihmiskokeesta". Jonka tuloksista Manninen esittää surullista faktaa: oliko kaikki tuon kärsimyksen arvoista?

"Liikuttava ja riipaiseva", sanoi Donner. Eipä juuri lisättävää.

Kenelle: Maailmaa ymmärtämään yrittäville. Kiinaan tutustuville. Ihmisistä ja perheistä kiinnostuneille. Silmiä avaavaa etsivälle.

Muualla: Lukemisen arvoinen teos, kaikille, sanoo Pieni kirjasto. Hemuli pitää kirjan ehdottomana vahvuutena sitä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Lukija tulee taas vähän viisaammaksi, arvioi Tuulin viemää. Kirjat kertovat -blogi ei pystynyt lukemaan liikuttumatta, vaikka lasten tekemisestä puhuminen hankkimisen sijaan mietitytti. Lukutoukka-Krista sanoo kirjan kertovan aiheesta ainutlaatuisella tavalla. Antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena 2016.

Mannisen Peking-blogi

Helmet-haaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Lainasin kirjastosta kirjan, jonka nimessä on vähintään neljä sanaa (Helmet-haasteen kohta 18), koska ystävällinen kirjastoväki oli laittanut haastekirjoja komeasti esille ikkunahyllyille Kannelmäen kirjastossa. Ihan nimen takia lainasin. Ei ollut huono, jos ei huippukaan. Viihdyttävä kyllä!

Nimestä ja aiheestaan - juutalaistavan mukaan perhe viettää kotonaan seitsemän päivän suruviikkoa vanhan isän kuoltua - huolimatta vakavan äärellä ei olla. Perhe on eripurainen, kolme aikuista poikaa ja yksi tytär keskenään kovin erilaisia, omat kuvionsa ja/tai perheensä jo rakentaneita, leskiäiti silikoneineen muistuttaa niin ulkoasultaan kuin räväköiltä kommenteiltaan enemmän pornoleffan tähteä kuin surevaa leskeä, ja lasten puolisot mahdollisine lapsineen äimistelevät joukon jatkona. Vietä sitten tällä porukalla viikko samojen seinien sisällä.

Sotkuahan siitä syntyy. Tappeluiksi asti äityviä riitoja, loukkauksia ja tölväisyjä, joista normaali ihminen loukkaantuisi ikihyviksi, mutta tässä perheessä ne vaikuttavat olevan tavallista kauraa. Miespuoliset uhoavat, naisilla on omat agendansa.

Ehkä naurattaa siksi, etten itse ikinä uskaltaisi käyttäytyä henkilöiden tavoin. Ja ärsyttää siksi, että sukupuolityypittely on niin pitkälle vietyä - ja kaikki ihmiset ovat niin kauniita! Kertojana toimiva veljessarjan keskimmäinen, Judd, on kilteimmästä päästä, eikä hänkään aina kiltti (komea toki). Mutta ei hänellekään soisi tuota kohtaloa: mies löytää ihanan vaimonsa sängystä esimiehensä kanssa. Se siitä ikuisesta rakkaudesta. Juddin maailma romahtaa, ja sopivasti alkava suruviikko vie miehen lapsuudenkotiin perheensä pariin.

Kestääkö perhe viikkoa samojen seinien sisällä toisiaan tappamatta? Vai löytyykö yhteisymmärrys ja auvo? Kepeää mutta piristävän ilkeää luettavaa hetkiin, jolloin ei halua aivoja rasittaa. Kirjasta on tehty samanniminen leffa, joka on näköjään saanut arvosteluissa tähtiä pari kolme. Kolme antaisin kirjallekin, sen ilkeilevän huumorin, napakan tyylipuhtaan otteen ja omalaatuisen tilanneasettelun vuoksi. Uskottavuudesta en edes puhu, koska tämä ei ole sellainen kirja. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, eikä sanomaa tarvitse tilannekomedian rivien välistä jaksaa etsiä.

Kenelle: Helppoa mutta ei noloa huumoriluettavaa hakeville. Viihtyjille.

Muualla: Maija teki castingin elokuvaan; sitä ei harmi kyllä noudatettu. Minnaa nauratti.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Suomennos J. Pekka Mäkelä. Karisto 2011.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Opena olo ahistaa. Ainakin Vartiaisen kirjan Aria, joka opettaa äidinkieltä teineille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Teini-ikä, viralliset opetussuunnitelmat ja opettajan unelmat törmäävät rajusti todellisuuteen, johon tuovat leimansa perheiden pahoinvointi ja oman perhe-elämän vaatimukset.

Onko ihme, että Aria ahistaa, kaiken tuon keskipisteessä. Kun mukaan lisätään työpaikan muutosvastarintajäärät ja kuntien kustannuspaineet, on soppa sellainen sekameteli, ettei mies tiedä, mihin keskittyä, vaan yrittää selvitä kaikesta.

Eihän siitä mitään tule. Arilla on hyvä tarkoitus, mutta ympäristö ei siitä piittaa. Mies ui vaatimusten meressä ja pysyy pinnalla miten parhaiten taitaa, saa happea vain hetkittäin. Opetustyö on vaativaa eikä tunteja lasketa. Ari ei päästä vaikeuksissa olevaa oppilasta juttelemaan kotiinsa illalla - jossa on pienet lapset ja väsynyt vaimo - ja katuu sitä myöhemmin. Mutta kyyniseksi tulee lukijakin: olisiko se auttanut.

Entinen opetusmaailma kiltteine ja kuuliaisine oppilaineen on historiaa. Karttakepit ovat lahonneet, kuten uusi kollega Tapio huomauttaa. Netti ja älypuhelimet ovat mullistaneet kaiken, samoin perheiden suhtautuminen lapsiinsa, mikä on muuttunut dramaattisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Yksilöinä rakastetut ja huomioidut jälkeläiset eivät tyydy tylsyyteen, vaan kaipaavat viihdettä. Tai toisessa laidassa sinnittelevät saadakseen edes välttämättömät elintarpeet tyydytettyä, jos vanhempien sosiaalinen tilanne on katastrofi.

Aria painostaa myös vaimo, joka haluaa lisää lapsia. Vaikka on sitä mieltä, että mies ei anna tarpeeksi aikaa nykyisillekään, koska miehen ajatukset ja ajan vievät oppilaat. Vaimon logiikkaa on hieman hankala seurata. Samoin Arin itsensä, joka tuntuu kärsivän koko ajan, osaamatta päättää, kumpaan panostaa: perheeseen vai työhön. On hienoa omistautua työlle ja olla kunnianhimoinen. Ja on hienoa kasvattaa perhettä. Mutta jos tärkeysjärjestys on tehtävä, kuten aina on, kuka muu voisi päätöksen tehdä hänen puolestaan? Ja onko valittaminen ja vanhan haikailu tehokas tapa parantaa asioita? Katkeruus on käsinkosketeltavaa.

"Opettaja ei tuoksu tulevaisuudelle, hän on kirpputorilla myytävä käytetty deodorantti, likaisimman loukon haivenia pullollaan."

Opettajan työn haasteita en vähättele. Haistattelut ja haukkumiset kuuluvat ilmeisesti jokapäiväiseen arkeen. Kuka sellaista jaksaisi jatkuvasti työpaikallaan, mutta opettajien on pakko. Opekaverien kokemuksia kuunnelleina en edes ymmärrä, kuka moista epäkiitollista ammattia jaksaa, sen komeasta perustarkoituksesta huolimatta. Kasvatamme tulevaisuuden ihmisiä. Mutta työtä rajoittavat niin monet tekijät, joita Vartiainen kuvaa, että homma nykyisillä reunaehdoilla tuntuu mahdottomalta.

Tosin on pakko sanoa, että sama pätee moneen muuhunkin työhön. Komeat strategiat, tavoitteet ja budjetit eivät nouse katsomaan kokonaiskuvaa pidemmällä aikavälillä. Myös uudistumisen vaatimukset koskevat kaikkia työelämässä puurtavia. Ari ymmärtää, että vanhoilla opeilla ei voi enää toimia ja yrittää uudistaa omaa opetustaan, mutta on silti täysillä mukana moittimassa maailman muuttumista. Ehkä tämä juuri on työelämän ongelma ja sitä myöten koko Suomen: kaikki tietävät, että jotain tarttis tehdä, kun entinen ei enää toimi, mutta kukaan ei tiedä, mitä.

Äidinkielenopettajana Ari hakee lohtua kauniista sanoista ja riimeistä. Hän lainailee sitaatteja ja ihailee Petri Tammisen selkeää suomen kieltä, ja tammismaista sanomisen tapaa voi kirjassakin kuvitella huomaavansa, pyrkimystä yhdistää älyllisyys kauniiseen tekstiin ja huumoriinkin, joka tosin jää katkeranoloiseksi. Kirjailijan kieli on huoliteltua, sanomiset mietittyjä, lauseet huolella muotoiltuja. Jopa liikaa, niin että teksti tuntuu ajoittain paperiselta eikä solju luonnollisen oloisesti. Lukeminen töksähtelee, sanoja on pyöritelty vieraalta tuntuviin asentoihin omaperäistä ilmaisua hakiessa. Etenkin dialogeissa on epäuskottavuutta. Mutta myös oivaltavuutta löytyy:

"...tietämättömyys on ihmiselle luontevin osaamisalue, sitä hän käyttää tiuhimmin."

Ehdotonta hyvää on se, että kirjoittaja opettajana tuntee alan, josta kirjoittaa, ja omakohtaisuus tuo vakuuttavuutta. Olen varma, että hänen kollegansa saavat kirjasta paljon, ainakin vertaistukea. Myös Arin kuvaus henkilönä on onnistunut: arkielämän sankari, joka ei ole sankariainesta, vaan inhimillinen; mies joka mokaa enemmän kuin menestyy. Lohdullista muillekin työelämässä hämmentyneille. Vaikka mielenkohotusta kirja ei tarjoa. Vaimon opettajaisän osuudet olivat minusta ylimääräisiä ja vetivät tarinaa turhaan mennyttä kohti; aikaperspektiivi tuli selväksi muutenkin.

Miten saada kauniiden sanojen säihke loistamaan oppilaisiin saakka? Tai edes saada oppilaat pysymään tunnilla ja jotenkin elämän syrjässä kiinni? Kuilut ovat liian suuria, tuntuu kirjailija sanovan. Todellisuus ja suunnitelmat eivät kohtaa. Elämme suurta murrosaikaa, jossa piirtoheitinkalvot ovat muuttuneet nettisovelluksiin, ammoin kirjoitettu reaaliaikaisuuteen, toimenkuvat tässä hetkessä toimimiseen ja jatkuvaan joustamiseen. Revitään siitä! Vartiainen repi asiantuntevan puheenvuoron tämän päivän työelämästä, eikä sellaisia todellakaan ole liikaa.

Kenelle: Opetustyössä sinnitteleville. Työhönsä turhautuneille. Yläkoululaisten vanhemmille. Työhönsä uppoutuvien puolisoille.

Muualla: Kirsi kokii ahaa-elämyksiä ja mainitsee muun muassa kirjan surumielisen ja masentavan tunnelman. Mari a:lle lukukokemus ei noussut erityiseksi. Sanomaromaani, tuumaa Tuijata ja summaa hienosti: "Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon".

Petri Vartiainen: Miehen ryhti. Otava 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haasteessa kohtaan 17: Kannessa on sinistä ja valkoista.



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kirja vieköön -arvonnan voittajat

Tiedän kyllä, että on olemassa arvontasovelluksiakin, mutta jotenkin hauskemmalta ja konkreettisemmalta tuntuu arpoa näpräämällä lappujen kanssa. Eli tulostin vastaukset perinteisesti Lemminkäisen lippalakkiin, josta onnettarena toimiva mieheni nosti voittajalaput.

Ne osuivat seuraaville:

Kirja vieköön -sarjaliput itselle ja kaverille voitti nimimerkki Äitee

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -kirjan voitti Minna Vuo-Cho

Laura Gustafssonin Korpisoturin saa Meri, ja

Sanna Tahvanaisen Pikkumusta menee Jaanalle.

Onnea voittajille! Laitoin teille sähköpostia.

On muuten enää puolitoista viikkoa ensimmäiseen Baba Lybeckin Kirja vieköön -iltaan, joka on 18.1. Savoy-teatterissa. Seuraavat illat ovat 15.2. ja 15.3. Baba on kirjaihminen henkeen ja vereen ja tehnyt tapahtumien eteen hurjasti töitä, joten illoilta on lupa odottaa intohimoista kirjapuhetta ja elämyksellistä kokemusta, kiinnostavien vieraiden seurassa.

Täällä jutellaan Baban kanssa kirjablogeista.




perjantai 6. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaisen Ogawan kirjailijan ura on ollut pitkä, mutta syksyllä saimme ensimmäisen suomennoksen (ainakaan en löytänyt haulla muita?), hänen suosituimmasta kirjastaan. Se on kaunis, haikea kertomus taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, muistisairaasta matematiikan professorista. Miehen muisti riittää vain 80 minuutiksi, ja sen jälkeen on kaikki jälleen uutta.

Miten pelottavaa ja hämmentävää on oleminen tuossa tilanteessa, voi vain kuvitella. Oma mummoni dementoitui ennen loppuaan, ja anoppi on siirtymässä kurjan nopeasti samaan tilaan. Mutta professori ei ole edes vanhus, vaan hänen muistamattomuutensa on alle viisikymppisenä tapahtuneen auto-onnettomuuden seurausta.

Kirjailija käsittelee asiaa japanilaisen hienotunteisesti - häveliäästi, sanoo suomalainen. Kunnioitus on käsinkosketeltavaa taloudenhoitajan suhtautumisessa asiakkaaseensa, johon hänen työnantajansa on hänet lähettänyt. Taloudenhoitaja on herkkä aistimaan tunnelmia, suorastaan nöyrä. Kun professori saa tietää, että naisella on kymmenvuotias poika, hän vaatii tätä tuomaan pojan mukanaan, ettei pojan tarvitse olla yksin. Ja vaatii heitä syömään kanssaan.

"- Ei tule kuuloonkaan, että aikuinen mies syödä maiskuttaa nälkäisen lapsen katsellessa. Jos Juuri joutuu odottamaan kotiin saakka, hän saa päivällistä vasta kello kahdeksan aikoihin. Sellainen ei käy! Se olisi sekä hyötysuhteeltaan heikkoa että moraalisesti väärin. Kahdeksalta lasten kuuluu olla jo vuoteessa. Eikä aikuisilla ole mitään oikeuttaa riistää lapsilta nukkumisaikaa. Koko ihmiskunnan syntymästä alkaen on ollut niin, että lapset kasvavat nukkuessaan! Tällainen vastalause tosin tuntui tieteellisesti heikosti perustellulta, etenkin kun sen esitti entinen matemaatikko. Joka tapauksessa päätin pyytää johtajalta, että minun ja poikani ruokalasku vähennettäisiin palkastani."

Pojan ja professorin suhde on mutkaton, kuten lasten kanssa tapaa olla. Mielellään lukija ajattelee, että lapsista huolehtiminen on jokin ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, jota ei edes dementia heilauta. Olisipa niin. Saati niin, että tarjottu ruoka maksetaan vapaaehtoisesti, kuten taloudenhoitaja tekee, vaikkei sitä kukaan odota tai muista!

Professori kiinnittää jatkuvasti muistilappuja vaatteisiinsa muistaakseen edes perusasiat. Nuo laput ovat hänelle elintärkeitä. Taloudenhoitaja ymmärtää sen, pitää laput kunnossa miehen omituisesta lappuisasta ulkoasusta huolimatta ja hyväksyy työantajansa sellaisena kuin tämä on. Ja vielä enemmän: huomaa tämän viisauden ja ottaa siitä oppia. Kun professori opettaa poikaa, äiti on kiitollinen.

Kolmikon välit ovat muodolliset, mutta keskinäinen luottamus vahva. Sairauden kaltaisille luonnonvoimille he eivät voi mitään, ja kaikki tietävät sen. Kirja tarjoaa pienieleisesti viisautta, joka hiljaisuudessaan erottuu huutomerkkinä nykyisessä mediahälyssä, jossa jokaisen on tuotava itseään esille, ajettava vain omaa etuaan ja mollattava muita pärjätäkseen. Ogawa kertoo täysin päinvastaista tarinaa. Ehkä olemme juuri nyt sellaisen tarpeessa. Ehkä siinä on kirjailijan suosion salaisuus?

Pidin kirjasta ja sen sanomasta. Vaikka ärsyynnyin tuosta loputtomasta kiltteydestä ja nöyryydestä (luulen, ettei se Japanissakaan mene ihan näin). Mutta kun näkee niin paljon sanoja ja kuulee puhetta toiseen suuntaan, ote tuntuu virkistävältä. Miksemme välillä voisi liioitella näinkin päin? Vähän vieras, mutta levollinen, viehättävä ja haikea tarina.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Tammi 2016. Suomennos Antti Valkama.

Kenelle: Mediadraamaa karttavalle. Matematiikkaa rakastavalle. Vihapuheen vastustajalle. Hiljaisen viisauden ystävälle.

Muualla: Ullaa japanilaisten kirjojen tiivis ilmaisu, näennäinen minimalistisuus ja hiljainen maailma mykistävät. Sympaattiseksi kirjaa kuvailee Lumiomena. Liikuttava, rauhallinen ja eleetön, sanoo Kirja vieköön -riitta k. ja kaipasi enemmän tapahtumia. Maija Kirjojen keskellä piti valtavasti. Lämmin, kaunis ja sieluun osuva, sanoo Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa, vaikkei matematiikasta innostunutkaan. Myöskään mari a ei numeroista innostu. En minäkään, mutta kirjan voi lukea muustakin näkökulmasta. Mummo matkalla sanoo, ettei matematiikka latista lukunautintoa. Pienen kirjaston Katri suosittelee kepeää, lämmintä ja sydämellistä luettavaa kaipaaville. Vähän turruttava, mutta lohdullinen, sanoo Lukuisan Laura. Pitää yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestä huolimatta, sanoo Opus Eka.  Kauniisti kirjoitettu, sanoo Tuulevi.

Samalla korkkaan Helmet-haasteen 2017 ja täppään kohdan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Sopisi myös kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. Ja sen myötä kohtaan 48: kirja aiheesta, joka täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tai kohtaan 23: käännöskirja, tai 20: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Tai sankaritarinaan, kirjablogeissa kehuttuun kirjaan tai matematiikkaa osaamattomille kohtaan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

P.S. Uuden vuoden arvontaan voi osallistua vielä tänään ja huomenna!




torstai 5. tammikuuta 2017

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

En usko, että varsinainen dekkarifani minusta kehkeytyy, vaikka luin jo toisen lyhyen ajan sisällä. Neuhaus on kehuttu ja kustantamon mukaan Saksan suosituin dekkaristi, joten miksi ei. Viihdyin kyllä tämän parissa mainiosti.

Tobias pääsee vankilasta, jossa hän on istunut kymmenen vuotta kahden nuoren tytön murhasta. Kotikylä ei ota häntä lämpimästi vastaan, olivathan tytöt paikallisia. Tuleeko mieleen jokin muu kirja? Kyllä, Sadie Jonesin Kotiinpaluu. Tobiaksen tausta on kuitenkin toinen kuin Lewisin, ja myös tapahtumat ja tunnelma onneksi erkanevat toiseen suuntaan kuin Jonesilla, vaikka ahdasmielinen kyläyhteisö on osallisena tässäkin.

Tobias ei muista murhista mitään. Hänet on tuomittu aihetodistein, sillä ruumiita ei koskaan nähty. Mutta kun toisen tytön luut yllättäen löytyvät, käynnistyy tapahtumaketju, joka mullistaa monta varmana pidettyä asiaa niin Tobiaksen kuin kylän elämässä.

Neuhaus osaa punoa tarinaan inhimillisyyttä, jännittävyyttä ja yllätyksiä sopivin väliajoin, niin että lukija pysyy hereillä. Saamme tutustua poliisikunnan jäseniin yksilöinä; niin rikosylikomisarion avio-ongelmiin kuin hänen alaistensa henkilökohtaisiin haasteisiin, rakennuslupien hakemisesta rahavaikeuksiin. Se tuo mukavan arkista ihmisläheisyyttä ja laajentaa juonta viihdyttävästi. Toisten ongelmista on kiinnostavaa kuulla, kun niitä ei tarvitse olla itse ratkomassa ja todistamassa.

Myös joihinkin kyläläisiin tutustumme tarkemmin, kuten autistiseen Thiesiin. Väkeä riittää, mutta silti sen verran kohtuullisesti, että on helppo pysyä kärryillä. Juoni on polveileva, mutta ei turhan monimutkainen. Pidin myös siitä, ettei kirja ole verinen. Väkivalta on seuraus, ei syy.

Tuo laajentaminen toimii vähän liikaakin: Neuhaus suorastaan lörpöttelee, mutta tarkoitus onkin viihdyttää ja kuluttaa aikaa, ei nautiskella suuresta kirjallisuudesta. Ja niitä sanoja riittää, yli viisi ja puolisataa sivua, jotka kuluivat pääosin hyvin pienellä tuskastumisella, vauhdikkaasti ja mukavasti uppoutuneena, sen verran taitavasti kirjailija kiepauttaa tilanteet aina uuteen kulmaan, jota lukija ei olisi osannut arvata.

Eniten lukemistani häiritsi suomennoksen tapa käyttää hän-sanan tilalla sanaa se. Saksalaisen muodollisuuden muistaen - eikös siellä teititellä yleisesti edelleen? - tämä hämmästytti. Lienee tavoiteltu puhekielisyyttä, jota oletan alkuperäisen tekstin käyttävän, mutta keino on radikaali suomalaiseen kirjakieleen tottuneelle. Muutenkin suomen kieli on mielestäni hitusen huolimatonta, ne kuuluisat possessiivisuffiksit ja niin edelleen. Mutta kun ei tunne alkuperäistä tekstiä, on mahdoton kommentoida, kuinka tunnollisesti suomennos sitä seuraa.

Kenelle: Runsassanaisen jännitysviihteen ystäville, selkeää rikosjuonta seuraaville, ajantappajille.

Muualla: Hemuli piti kirjaa hurjan hyvänä, jännittävänä ja yllätyksellisenä, mutta huomauttaa aiheellisesti myös toisesta tyyliseikasta: miespoliiseista puhutaan koko ajan sukunimillä, kun naispoliisi on "vain" Pia.  Kirsin Book Club ehtiväiseen tapaansa on peräti tavannut Neuhausin. (Ahaa, kyseessä on jo sarjan neljäs suomennos, minulle tämä oli ensimmäinen). Mukava ja nopealukuinen, toteaa Oksan hyllyltä MarikaOksa. Kirjakaapin kummitus koukuttui, vaikka toivoi vähemmän henkilöitä ja juonen polveilua. Viihdyttävä ja älykäs rikosromaani, sanoo Ulla, jolta löytyy lisää linkkejä.

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava. WSOY 2016. Suomennos Veera Kaski.

Helmet-haaste 2017 kohta 35: kirjan nimessä on erisnimi.


tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa alkaa nyt!




Tänään avautui sivusto yle.fi/kirjojensuomi, josta muodostuu varsinainen runsaudensarvi kirjanystäville, uskon.

Kirjojen Suomi on suurhanke, joka näkyy vuoden mittaan laajasti kaikilla Ylen kanavilla. Ideana on tutkia, millainen Suomi kaunokirjallisuudesta välittyy sadan vuoden ajalta. Mitkä asiat ovat itsenäisyyden aikana olleet kirjailijoiden aiheina ja miksi? Miten asiat ovat muuttuneet?

Kuten joulukuussa kerroimme, kirjabloggaajat ovat hankkeessa tiiviisti mukana. Luemme sata suomalaista kirjaa, yhden jokaiselta itsenäisyyden vuodelta, ja kirjoitamme kukin vuorollamme siitä blogitekstin. Kirjat ovat Ylen valitsemia, ja niistä jokainen kertoo jotain julkaisunsa aikaisesta Suomesta, mutta mitä - sen näet blogiteksteistä ja Ylen ohjelmista.

Ensimmäiset blogitekstit julkaistaan ensi viikolla alkaen uusimmasta eli vuoden 2016 kirjasta. Vuoden lopussa Kirjablogit ja 101 kirjaa -blogitekstejä on koossa sata, viimeisin vuoden 1917 kirjasta, ja hanke huipentuu vuoden 2017 kirjan esittelyyn - siitä se sadasensimmäinen. 


Kaikki suomalaiset voivat osallistua


Kirjoista lähes kaikki ovat luettavissa verkossa ilmaiseksi. Mukana on myös kirjoja, joita ei enää muualta löydy. Ja jo nyt voit katsella Yle Areenasta ennakkoon ohjelmat 50 ensimmäisestä kirjasta.

Sata kirjaa, tuhat tarinaa

Tai jopa enemmän; tarinoita sadasta kirjasta löytynee yhtä monta kuin niillä on lukijaa. Minä sain luettavakseni peräti kaksi kiintoisaa kirjaa, Olli Jalosen vuonna 1990 Finlandia-palkitun Isäksi ja tyttäreksi sekä Kondrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917), jota sanotaan ensimmäiseksi suomalaiseksi sci-fi-romaaniksi. Lisää vuoden lopulla, kun sen vuoro tulee listan viimeisenä! Jalosen kirjasta bloggaukseni ilmestyy huhtikuussa.

Kirjat ovat: 


Aapeli (Simo Puupponen): Pikku Pietarin piha

Aho Juhani: Muistatko

Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy, Hupailu kotirintamalta.

Asikainen, Melleri, Vuento: Pete Q

Cleve Anders: Gatstenar, Katukiviä

Haanpää Pentti: Noitaympyrä

Haavikko Paavo: Kansakunnan linja

Harmaja Saima: Sateen jälkeen

Hirvonen Elina: Kun aika loppuu

Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija

Hälli Matti: Suopursu kukkii

Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä

Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit

Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin

Isomäki Risto: Litium 6

Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

Jansson Tove: Muminpappans bravader, Muumipapan urotyöt

Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä

Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva

Kallas Aino: Sudenmorsian

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki

Karimo Aarno: Kumpujen yöstä

Katz Daniel: Saksalainen sikakoira

Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä

Kilpi Eeva: Animalia

Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha

Kontio Kari/ Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä: suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta

Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita

Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko

Kylätasku Jussi: Revari

Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus

Laine Martti (Larni): Kuilu

Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä

Lehtonen Joel: Henkien taistelu

Leino Eino: Vapauden kirja

Liksom Rosa: Hytti nro 6

Linna Väinö: Tuntematon sotilas

Lundán Reko: Rinnakkain

Meri Veijo: Kuviteltu kuolema

Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara

Mukka Timo K: Tabu

Nummi Markus: Karkkipäivä

Oksanen Sofi: Puhdistus

Olli (Väinö Albert Nuorteva) : Mustapartainen mies herättää pahennusta

Onkeli Kreetta: Ilonen talo

Outsider: Kilroy oli täällä: jännitysromaani

Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia

Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla

Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi

Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela

Palolampi Erkki: Kollaa kestää

Parras Tytti: Jojo

Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa

Peltonen Juhani: Elmo

Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille

Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus

Pimenoff Veronica: Maa ilman vettä

Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän

Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema

Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu

Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja

Rauhala Pauliina: Taivaslaulu

Remes Ilkka: Kiirastuli

Rintala Paavo: Sissiluutnantti

Räsänen Aino: Näkemiin, Helena

Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo

Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella

Saisio Pirkko: Kainin tytär

Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

Salminen Arto: Kalavale

Salminen Sally: Katrina

Salo Arvo: Lapualaisooppera

Seppälä Juha: Mr Smith

Seppänen Unto: Taakankantajat

Sillanpää F.E.:Hurskas kurjuus

Sinervo Elvi: Vuorelle nousu

Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu

Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia

Sund Lars: Eriks bok

Swan Anni: Pikkupappilassa

Södergran Edith: Maa jota ei ole

Talvi Jussi: Tällaista oli palata

Tervo Jari: Suomemme heimo

Turunen Heikki: Simpauttaja

Tuuri Antti: Ameriikan raitti

Utrio Kaari: Ruusulaakso

Uurto Iris: Ruumiin ikävä

Vala Katri: Paluu

Valentin (Ensio Rislakki): Ruma Elsa

Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen

Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia

Verronen Maarit: Normaalia elämää

Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia

Virtanen Rauha S: Seljan tytöt

Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä

(sinisellä ne jotka muistan lukeneeni, linkillä ne joista löytyy postaus)

Lisää Ylen sivuilla
Avausartikkeli (jossa minäkin olen mukana)
yle.fi/kirjojensuomi
Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi

Seuraa helposti Ylen tarjontaa Kirjasammon kalenterin kautta!

Kirjablogit verkossa 
FB: Kotimaiset kirjablogit


Ja eikun sitten arvaatte mitä tekemään!





maanantai 2. tammikuuta 2017

Haasteita, keskenjääneitä, vuoden 2017 odotusta

Kyllä en jaksa käyttää aikaa kirjoihin, joiden ensimmäiset sata sivua eivät vakuuta. Paitsi että joskus luen toiveikkaana loppuun asti, vaikka varoituskellot kilkattavat kipeästi korvissa.

Julian Fellowesin Belgravian luin lähes loppuun. En muista siitä mitään enkä ketään, paitsi brittiläisen kartanoympäristön aatelisine asukkaineen. Jotain avioliittojärjestelyä ja perintökähmintää siinä oli. Ei ollut Downton Abbeyn lumoa, ei, vaikka kirjoittaja on sama - teknisesti kelpo suoritus. Kirja kärsii DA-vertailusta pahasti. Ilman sitä ja suuria odotuksia olisi voinut toimia paremmin. Hienoa on vanhan Lontoon kuvaus. Ja kansi! Otava 2016. Suomennos Markku Päkkilä.

Muualla: Poissa on monta asiaa DA:han verrattuna, kertoo Lumiomena.

Robert Walserin Konttoristin jätin kesken puolenvälin jälkeen. Uuvuttava, epäkiinnostava juoni ja  itsekeskeinen keskushahmo. Ja lasten kaltoinkohtelu... Miksi ihmeessä haluaisin tutustua näihin ihmisiin? Ai niin, siksi, että kieli on hienoa, lauseet upeasti rakennettuja, kiireettömiä ja tarkkoja. Ilona Nykyrin suomennosta ihailen. Mutta ei, ei sittenkään. Väsähdin. WSOY 2016. Suomentajalle pahoittelut.

Muualla: Upea teos ihan kaikin puolin, sanoo Omppu, joka jaksoi paremmin.

Kesken jäivät kotimaisista lisäksi ainakin Otto Lehtisen Würlitzer (2016) ja Rauli Virtasen Reissukirja (2014). Molemmilla on ansionsa, mutta eivät minulle. Samoin kesken jäi Harri Nykäsen Likainen Harri (Crime Time 2015), joka media-aiheeltaan kiinnostaa - rikostoimittaja kertoo - ja on Aarnion tuomion myötä edelleen ajankohtainen. Mutta masennuin kähmintäjutuista eli korkeissa asemassa olevien "maan tavasta" käyttää asemaansa härskisti omaksi ja kaverien eduksi. Mikä ei tietysti ole kirjan vika, vaan yököttävä asiana: eikö näistä vihdoin olisi aika päästä kerta kaikkiaan eroon? Tässä ajassa ja maailmassa? Valitettavasti sukupolven vaihtuminen ja asenteiden muutos vie aikaa, vaikka monet Harrinkin tapauksien päätekijät ovat jo eläkkeellä tai edesmenneitä. Ulkomaisista - älkää taas tappako - kesken jäi yksi Alice Munro, johon en vain millään pääse sisälle, sinnikkäistä yrityksistä huolimatta, ja yksi Kate Atkinson: hänen tuotantonsa on näyttäytynyt minulle erittäin vaihtelevana.

Haasteista 2016 sen verran, että Helmet 2016 -haasteeseen keräsin kolmekymmentä täppää viidestäkymmenestä. Luin ensin kirjan ja sitten katsoin, sopiiko se mihinkään haastekohtaan. Toimiva, stressiä aiheuttamaton menetelmä, jota aion noudattaa myös vuonna 2017.

Kirjabloggareiden haasteetKlassikkohaaste on paras ikinä: lempeällä piiskalla tulee tutustuttua lukemattomiin helmiin. Ja sen ansiosta klassikkovirus tarttuu, vilkuilen niitä jopa salaa. Haasteen seuraavan osan bloggaukset julkaistaan 31.1.2017. Yöpöydän kirjat emäntäblogina. Novelleja aion lukea novellihaasteeseen. Itse asiassa, olen jo lukenut kolme noin verryttelyksi.

Vuonna 2017 olen mukana Suomi 100 -juhlinnassa kaikin mahdollisin kirjabloggarin keinoin, joista suurimpana Yle-yhteistyömme Kirjojen Suomi -suurhankkeessa. Kirja vieköön -tapahtumasta tulee jännää koettavaa, ja myös Helsinki Lit -liput pitää hankkia pian, sillä tulossa on itse Orhan Pamuk! Messuja, julkkareita ja muita tapahtumia riittänee myös tälle vuodelle, toivon. Tästä on hyvä jatkaa.

Mitä muuta odotan vuodelta 2017? Paitsi nautinnollisia lukuhetkiä ja innostuneita bloggauksia, myös suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyden kasvua edelleen niin meillä kuin maailmalla. Kirjailijoiden kyvystä se ei ole (enää) kiinni, vaan kustantamojen, agenttien ja markkinoijien. Kielimuurin murtaminen on kovaa! Ja hienoa työtä sen eteen on tehty, etenkin Frankfurtin messuista 2014 alkaen. Jokainen Aki Ollikaisensa, Emmi Itärantansa ja monet muut persoonalliset, huiman taitavat kotimaisensa lukeneet tietävät, että meillä on paljon annettavaa.

Kotimaisilta lukijoilta toivon ylpeyttä omista tekijöistämme ja heidän tukemistaan. Jos emme itse ole ylpeitä saavutuksistamme, kuka muukaan olisi? Eikä ole huono juttu kolahtaa juuri suomalaiseen mielenmaisemaan, kuten vaikka Tommi Kinnunen. Tosin häntäkin on käännetty kai jo lähes parillekymmenelle kielelle. Ehkä se kertoo siitä, että henkilökohtaisena ja suomalaisena pitämämme onkin vaikuttavaa muuallakin. Tunteet ovat yleismaailmallisia. Siinä missä Kinnunen itkettää kertomalla menneestä ajasta, löytyy kirjoittajia, jotka kertovat tästä tai tulevasta ajasta yhtä koskettavasti. Molempia tarvitaan.

Kirjailijoille toivon rohkeutta ja mahdollisuuksia esittää juuri sitä, mitä mielessä liikkuu. Samat asiat liikkuvat varmasti myös lukijoiden mielissä, vaikkemme osaa sitä sanoiksi pukea. On kirja tulevaisuudessa sitten paperinen, sähköinen tai hybridi - tai jotain muuta verkkomaailmaan liittyvää, johon meillä digiteknologian taitajina voisi olla hyvinkin etulyöntiasema - se rakentaa suomalaisuutta ja yhteistä kokemuspohjaamme, joka tekee meistä kansan. Ilman yhteistä kieltä meitä ei ole. Siksi koen suomalaisen kirjallisuuden tärkeäksi, vaikka myös käännöskirjoja on tarkkaan seurattava. Niiltä toivon monipuolisuutta, ajatuksia ja viihdyttävyyttä; ja sitä, että kustantajamme ovat hereillä ajan ilmiöiden suhteen käännöspäätöksiä tehdessään.