torstai 20. heinäkuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Naistenviikkohaaste.

Vuosi 2865 ihmisen aikaa. Huima hyppäys ajassa, vähintään yhtä huima mielikuvituksessa. Erika Vik vie lukijan tehokkaasti maailmaan, jossa ihmisten rinnalla - enemmän tai vähemmän sopuisasti - elävät seleesit ja jossa vaikuttavat voimat, joista me emme vielä tiedä mitään.

Kartografi Corildon löytää pihaltaan tytön, joka sanoo nimekseen Aleia mutta joka ei muista menneisyydestään muuta kuin kylmyyden ja epätoivoisen matkanteon. Mies päättää auttaa tyttöä, kuten herrasmiehen (herrasseleesin?) kuuluu, mutta siihen hän tarvitsee Seuran apua, ja alkaa yhteinen matka kohti Seleesiaa. Tarina muuttuu road movieksi, jonka varrella Corildon ja Aleia tutustuvat toisiinsa, joutuvat moneen vaaraan mutta kokevat myös hetkiä, jolloin heitä autetaan.

Corildonin kokemus ja ikä toimii hyvänä vastapainona Aleian nuoruudelle: heidän suhteensa ei ole romanttinen, vaan enemmän vanhemman ja lapsen. Tosin Corildon alkaa epäillä, että Aleiassa on paljon enemmän kuin miltä ulospäin näyttää.

"Kaikki tässä maailmassa vaeltavat eivät tienneet keitä todella olivat. Ehkä he olivat onnekkaita."

Höyrykoneet, ratsut ja taiat ovat kertomuksen maisemaa. Fantasiamaailma on outo, mutta ehjä, samoin tarina itse: tähän on helppo mennä mukaan, uskoa siihen, mitä kirjailija kertoo. Pidin paljon ja yllätyin itsekin - en ole fantasiaihmisiä, en jaksa perehtyä monimutkaisiin vieraisiin maailmoihin, kymmeniin hahmoihin tai kummiin taikoihin, jotka tuntuvat usein lapsellisilta tai pelkästään tylsiltä. Ehkä tämä on riittävän yksinkertainen, jos Taru Sormusten herrasta tai vastaavat megaluomukset eivät kiehdo? Ainakin juoni on riittävän vetävä.

Kokonaisuus on kiehtova, viisas ja täynnä kiihottavia täkyjä. Mikä on sininen valo, joka leiskuu Aleian lähettyvillä? Mistä seleesit ovat tulleet ja miksi heillä on ominaisuuksia, joita ihmisillä ei ole? Miksi aurinkoja on kaksi? Kysymyksiä nousee nopeammin kuin kirja ehtii antaa vastauksia, mutta kyseessä on vasta ensimmäinen osa Kaksosauringot-trilogiasta. Toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ihan kohta, elokuussa 2017.

Vikin teksti on rikasta. Lukija saa nauttia paitsi tarinan jännittävyydestä ja mielikuvituksellisuudesta myös suomen kielen moninaisuudesta ja sen taitavasta käytöstä. Esikoiskirja - hieno avaus! Aion seurata jatkoa, nythän tarina pääsi vasta alkuun.

Kenelle: Fantasian ystäville, magian kiehtomille, tulevaisuuteen kurkkaaville.

Muualla: Myös Kirjaluotsi odottaa jatkoa innolla. Maagisen hieno esikoinen, sanoo Oksan hyllyltä. Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty, sanoo Kirjojen keskellä. Kirja piti Dysphoria-kirjablogin pitäjän mielenkiinnon tasaisen varmasti otteessaan. Monella tapaa hämmästyttävä, tuumii Pauline von Dahl, ja arvelee tämän sopivan myös aikuisempaan makuun kuin fantasiat yleensä. M.O.T.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot 1. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuvitus kirjailijan itsensä.

Tässä kohtaa haluan mainita fantasia- ja spefi-kirjallisuuteen keskittyvän Worldcon-tapahtuman: kansainvälinen kokoontuminen on saatu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen! Iso juttu  - asiantuntijaystäväni sanoi, ettei tämä hänen elinaikanaan toistu, joten nyt kannattaa kaikkien kiinnostuneiden suunnata Helsingin Messukeskukseen 9. - 13.8.2017. Mukana ovat genren huippunimet meiltä ja maailmalta.

Helmet-haasteessa kohta 42 esikoisteos. Ja sopii hyvin naistenviikolle, ovathan niin kirjailija kuin päähenkilö naisia, joilla selvästi on poikkeuksellisia kykyjä.


                             



tiistai 18. heinäkuuta 2017

Anu Kaaja: Leda. Naistenviikkohaaste.

Kertoja vie meidät maailmaan, jossa leninkien silkkiset miehustat kohoilevat kiivaasti, puuteroidun peruukin tuoksu leijuu vienosti ilmassa ja hulmuavien helmojen alta vilahtava paljas nilkka nostattaa levottomia ajatuksia.

Hän, kertojamme siis (emme tiedä, kuka hän on) asuu maaseudulla, huvilinnassa, jonne hän on joutunut, hovielämästä sivuun, ilmeisesti syrjäytettynä, päättelee lukija. Mahtaako kyseessä olla jonkun ylhäisen hylätty rakastajatar? Joka tapauksessa, hän on kuullut eräillä hovi-illallisilla antiikinaikaisen Leda ja joutsen -tarinan, joka oli esitetty Hänen majesteettinsa "pienemmän linnan suuremmassa salongissa" hoviväen viihdykkeeksi. Tarinassa antiikin jumala rakastuu kauniiseen kuningatar Ledaan, joutseneksi muuntautuneena seuraa naista lammelle ja yhtyy tähän himokkaasti.

Kertoja mielestä tarinassa oli virheitä, ja niinpä hän päättää tehdä siitä korjatun version. Paremman, hienostuneemman ja nykyaikaisemman!

"...minun on parempaa kohti pyrkiessäni tukeuduttava omiin lahjoihini, jotka kuitenkin ovat enemmän kuin riittävät tämän tehtävän suorittamiseen."

Itseluottamusta uhkuva kertoja kertoo ideastaan ja kirjoittaa kuvaelmaa kirjeissä ystävälleen (mahdollisesti juuri tuo entinen ylhäinen suojelija?), jonka huomiota epätoivoisesti kaipaa. Itsevarmuutta ei taltuta edes se, ettei tuo salaperäinen ystävä koskaan vastaa; senkin hän onnistuu kääntämään itselleen voitolliseksi.

"Ah, kuinka virkistävä Te olettekaan ollut, hyvä ystävä, antaessanne minun jatkaa kuvaelmaamme häiritsemättä minua turhaan kirjeitse! Sillä epäilemättä ymmärrätte, että hienoimmatkin huomionne olisivat harhaanjohtaneet minua,..." 

Tarina on unenomainen mutta terävä, ehdottomasti hekumallinen ja suorastaan hävytön, huumorilla. Kertojan kielenkäyttö on niin naurettavan sievistelevää ja sipistelevää, hänen ajatuksensa niin rohkeita ja kertomistapansa viihdyttävä, että lukiessa hymyilyttää, vaikka aihe on neitseen häpäisy. Kertoja on nimittäin muuttanut tarinassaan kuningattaren nuoreksi neitsyeksi ja joutsenen ihmismuotoiseksi herraksi, joka tavoittelee tytön kalleinta aarretta.

Seksiä ja erotiikkaa tihkuu joka kappaleessa, kirjoittaa kertoja sitten kuvaelmaa tai kuulumisia omasta elämästään; kaipuu ja tarve on selvästi kova. Ajatuksena lienee entisen rakastajan halun ja mielenkiinnon uudelleen nostattaminen kirjeiden avulla. Mahtaako toimia? Melkein alan toivoa sitä kertojan puolesta. Ainakaan rohkeutta ei puutu eikä eroottisuutta kahlita karsinoihin, kuten miehen ja naisen kaksinpeliksi. Hienostuneisuuden tavoittelussaan kertoja kyllä epäonnistuu pahasti; ehkä siinä syrjäyttämisen ja saapumattomien vastauksien syy?

Erinomaisesti Kaajan valitsema kerronnan tyyli pitää ja pysyy alusta loppuun. Eikä kirja ole liian pitkä, kiemuraista korukieltä tuskin jaksaisi pidempään lukea. Komea kansi sopii tyyliin väriensä hienostuneessa kepeydessä ja unenomaisuudessaan.

Kaunis ja rietas, muttei onnellinen, sanon kirjasta Kaija Koon biisiä mukaillen. Mutta hauska!

Kenelle: Aistillisuuden ystäville, tarinoiden rakastajille, erikoisia kerrontaratkaisuja etsiville.

Muualla: Tyylikkään kerroksellinen ja virkistävän omaperäinen lehahdus, sanoo Tuijata. Tekstuaalista rokokoota, sanoo Omppu, Reader why did I marry him. Hulvaton ja maukas farssi, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Lumoava tarina aikuiselle lukijalle, joka ei pienestä hermostu, sanoo Kirjakko ruispellossa. Hillittömän hauska, varsin vahvasti queer, kuvailee Tekstiluolan Tuomas. Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän, toteaa Lumiomena.

Anu Kaaja: Leda. Teos 2017. Ulkoasu Jenni Saari.

Aloitan kirjalla kirjabloggarien naistenviikon: lisää naisia käsitteleviä ja naisten kirjoittamia kirjoja blogeissa viikon mittaan. Logo: Tuija Takala, jonka blogi Tuijata toimii viikon emäntänä.






torstai 13. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on urallaan kirjoittanut paljon hauskaa mutta myös vakavaa, ja usein näiden sekoituksia. Valomerkki on kipeän ja kepeän yhdistelmä puhtaimmillaan. Se kertoo viisikymmentä täyttävästä kirjailijasta Anitasta, joka aloittaa uuden kirjan, eikä luomisen tuska ole pientä. Se kasvaa niin suureksi, että Anita tahtoo kuolla.

"- Tai ehkä mä en halua kuolla, minä korjaan. - Minä haluan vain lakata olemasta olemassa."

Ajatus on tuttu masentuneille ja ahdistuneille. Kun paha olo vyöryy päälle, sen poistamiseksi on valmis mihin vain. Vaikka pohtimaan eutanasiaa tai pyytämään kaveria auttamaan kuolemisessa, kuten Anita tekee. Saako ihminen päättää kuolinhetkensä? Miksi ei saisi? Ylilyöntien vaara on suuri, mutta silti vapaan päättämisen ajatuksessa on jotain kiehtovaa.

"Aina ei pysty edes itkemään. Vaikka itku ei kylläkään auta. Mikään ei auta. Pelottavin asia maailmassa on ihmisen oma mieli."

Anita kyntää pohjaa ja taistelee itsensä välillä pintaan; kirjanteko etenee tuskaisasti, mutta etenee.

"Ainakaan tänään en pelkää. Se riittää. Yksi peloton päivä riittää."

Kirjailijan työtä kuvataan herkullisesti: henkilöiden mietintää ja juonen rakentelua, mutta etenkin päivittäistä arkea. Jos viisikymppinen kirjailija kirjoittaa viisikymppisestä kirjailijasta, herää tietenkin ajatus, että kokemukset ovat omia. Eikä Härkönen ole sitä peitellytkään, vaan on kertonut haastatteluissa käsittelevänsä traumojaan kirjoittamisen kautta.

Kirja kuvaa rehellisenoloisesti Anitan tuntemuksia ja tekemisiä, hän tuntuu aidolta. Musta huumori toimii terapiana myös lukijalle, jos oma elämä tai työ ahdistaa. Kirjanaloitusmasennuksen lisäksi Valomerkki tuo mukaan isän kuoleman. Mutta tarina ei kaikesta kuolemapuheesta huolimatta ole synkkä: Härkösen naseva suorapuheisuus ja huumori pitävät siitä huolen. Jos kirjailija on itselleen kova, lukijalle hän on lempeä. Anitan mietteet ja keskustelut ystävien kanssa saavat lukijan usein hymyilemään, marinameileistä kosteisiin tapaamisiin, joissa "haukutaan kaikki".

Seuraava kuumottava ajatus on se, ketkä ovat Anitan lähipiirin todelliset esikuvat - kuka on itserakas paskiainen, joka latistaa "ystävänä" naisen tekemiset, tai kustannustoimittaja, jolle kirjailija antaa pakit... Aviomiehestä, kavereista ja kollegoista puhumattakaan. Mutta uskotaan ne fiktiivisiksi ainakin sillä tasolla, että niihin lienee koottu useiden henkilöiden piirteitä (vaikka vilahtaa siellä täysin tunnistettaviakin hahmoja), kun taas Anita vaikuttaa suoremmalta kuvalta kirjoittajasta itsestään. Eikä näillä lopulta ole lukijalle väliä, vaan aitouden tunnulla ja viihtymisellä tekstin kanssa.

Viihdyin, ahmaisin ja huvituin - kirjailijan työn tuskaa väheksymättä, ehkä nyt sitä jopa paremmin ymmärtävänä. Anitalle on muuten annettu kustantajalta paineita uudistua, mistä hän jupisee ankarasti. Mutta ainakin Härkönen osaa tämän lajin. Sujuvan, nokkelan, hauskan ja suoran puheen, ilman hienosteluja ja sen suurempaa draamaa kuin elämä itse.

Kenelle: Nokkelan ja helppolukuisen tekstin ystäville, suoraa puhetta arvostaville, luovan työn tekijöille.

Muualla: Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella. Ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy, sanoo Kirjasta kirjaan. Opus eka pitää kirjaa turhauttavan epätasaisena. Kirjan lukeminen oli nautinto, sanoo Mari a. Nauratti ja antoi vertaistukea, tuumii Annika Rakkaudesta kirjoihin.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017. Kansi: Kirsti Maula.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Jos seinälläni komeilisi aito Schjerfbeck tai Edelfeldt, olisi hyvin, hyvin huolissani. Ja hyvin, hyvin hiljaa. Mutta koska ei komeile (harmi sinänsä), voin taloudellisista intresseistä vapaana ihmetellä taidekaupan kiemuroita.

Jouni Ranta on tehnyt uransa taidekauppiaana. Hän on kertomansa mukaan mies, joka haluaa tehdä nopeasti paljon rahaa ja elää elämää, jossa ei kituuteta tylsästi pienellä palkalla ja kellokortilla, kesälomasta kesälomaan. Elämäntapaa kuvastavat hänen intohimon kohteensa rahapelit ja kuvataide, jolla hän sanoo ansainneensa hurjia summia myymällä taideväärennöksiä vuosikymmenien ajan, Suomen täyteen, kuten hän huomauttaa.

Lopulta häkki heilahti ja tuomioita rapsahti, kuten oikeustajun mukaisesti kuuluu, mutta sadun loppu ei ole onnellinen. Tarina on kesken ja taiteen ystäviä huolestuttava.

Miten on mahdollista, että tunnetuimpien ja rakastetuimpien suomalaisten taiteilijoiden töitä olisi väärennetty näin laajassa mitassa kuin Ranta kertoo? Miten on mahdollista, etteivät sadat oudoista olosuhteista ilmestyneet taulut, ilman kunnollisia alkuperäpapereita, olisi herättäneet epäluuloja galleristeissa ja huutokaupanpitäjissä? Kirja antaa ihmeteltäväksemme kysymyksiä ja Rannan vastauksia.

Se puolestaan on erittäin mahdollista ja jopa todennäköistä, että taiteen keräilijät ja loppuostajat menevät helposti halpaan: hankit taulun sitten sijoitukseksi, perinnöksi tai ihailusta, intressisi on uskoa sen aitouteen viimeiseen asti, pitää yllä haavettasi.

Jonkinlaisena auktoriteettiuskovaisena lienen liiankin tottunut luottamaan asiantuntijoihin, joten on hämmentävää kuulla taidealalla vuosikymmeniä toimineelta väite, ettei maalauksen alkuperän todentamiseen löydy varmoja keinoja, ei Suomesta eikä kansainvälisesti. Ranta luettelee joukon asiantuntijoita, jotka hänen mukaansa erehtyivät, ja irvii "arviointia" aika tavalla. Toisaalta, jos hänen kertomastaan osakin on totta, irvimiseen on syytä. Mutta kukapa meistä olisi erehtymätön työssään - pointti on enemmän siinä, onko ostajia mahdollisesti harhautettu tahallisesti vai ei.

Googlelta opin, että jos myyt väärennökseksi myöhemmin ilmenevän taulun, voit vedota lain vilpittömän mielen suojaan - bona fide - jonka mukaan henkilöä ei voida tuomita, jos hän oli tietämätön jostakin sopimukseen liittyvästä merkityksellisestä olosuhteesta tai seikasta. Eli jos et tunnusta tienneesi tai edes epäilleesi myymääsi taulua väärennökseksi, et ole tehnyt rikosta. Näppärää!

Rannan kirja on kuin paraskin dekkari, sekä sisällöltään että luettavuudeltaan - pakko sanoa, että se myös viihdyttää, kun ei ole pelkoa omasta lehmästä ojassa. Ja kysymyksessä on kuitenkin "vain" raha eikä esimerkiksi väkivaltarikollisuus. Tosin nämä kaksi ovat monesti kytköksissä, ja yhteiskunnan luotettavuuden, tasa-arvon ja turvallisuuden kannalta bisneksen epäluotettavuus millä alalla tahansa on vakava asia. Ne niin sanotut maan tavat!

Saamme kuvauksen miehen motiiveista, alemmuudentunteiden synnystä alkaen: työläisperheen lapsen kateus ja katkeruus ns. sivistyneitä kohtaan nosti halun näyttää nokkeluutensa, päihittää parempiosaiset ja viettää makeaa elämää. Kertomansa mukaan näki hän sen eteen vaivaa, vaikka helppoa vaurautta tavoittelikin. Mutta Rannan paljastuksen mukaan varsinaisen päätyön eli väärennösten maalaamisen teki tähän asti tuntematon suuruus Veli Seppä, jolla taas oli omat motiivinsa. Mies, jonka maalauksia ei Rannan tarinassa juuri kukaan erottanut mestareiden töistä! Mihin näin taitava tekijä olisi pystynytkään, jos olisi löytänyt ja kehittänyt oman tyylinsä, muita matkimatta. Mutta asiat menivät toisin, jos kirjaa uskomme, ja kaksikon hämäräbisnes kukoisti pitkään.

Onko tarina laajamittaisesta väärennösbisneksestä taidemarkkinoilla totta - sitä ei tavislukija pysty arvioimaan sen paremmin kuin arvotaulun aitoutta. Vai onko tarinakin vain helppoa rahantekoa osaavan kumppanin avustuksella? Niin kirjan takakannessa kuin muun muuassa Hesarin jutussa viitataan tämänvuotiseen laajaan taideväärennösoikeudenkäyntiin. Jäämme kuulolle.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville, bisnesmoraalin pohtijoille, asiantuntijoita uskoville tai heitä epäileville.

Muualla: Assyriologin lifestyle -blogi pohtii niin (taiteen) keräilyn kuin väärennösten myynnistä nauttivan psykologiaa. Uskomaton, vetävästi kirjoitettu tarina, sanoo Kirsi kirjanurkassaan.

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli. Tammi 2017.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Onko teillä tämmmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Sinikka Nopolan kirjaa on vaikea unohtaa, kun päättää mökillä pestä pakastimen. Sen vähäinen sisältö alkaa aistinvaraisen havainnoinnin perusteella vaikuttaa lievästi epäilyttävältä, tuumii mies, ja uusi satokausi pian tulossa - ei auta, pestä pitää! Sitäpaitsi kesäsää suosii sisätilapuuhailua.

Töpseli irti, jääkimpaleet pois ja asiaan. Pakastimen kapea ja korkea muoto asettaa omat haasteensa, mutta isommistakin tässä elämässä on selvitty. Kauhaa ja muita ulottuvuusapuvälineitä käytellen sisus on pian pesty. Haasteellisin on pohja, jonne en ylety muuten kuin hökötintä kallistamalla ja seisomalla itse sen tukena. Onneksi on vatsaa sen verran, että voin sen varassa pidellä laitetta tarkkaan harkitussa kallistuskulmassa siten, että yletyn alas asti. Pesu, toinen, pesu, huuhtelu. Hiki tulee. Kaivossa riittää onneksi puhdasta vettä, kun jaksaa kantaa.

Mitä ihmeen tummia roiskeita laitteen ulkopinnassa on? Hetken välähtää mielessä nolous, onko punaviinilasin kanssa tullut liikuskeltua jonain hämäränä yönä. Mutta ei, ei ole punaviiniä, ihan tavallista rapaa vain. Jonka ilmestymistä tiloihin, joissa kukaan ei koskaan liiku ulkokengillä, saattaa herättää ihmetystä. Kun tahrat jököttävät itsepäisesti paikoillaan, vaikka rättini on niitä raatelevinaan, mieleen tulee himottava ajatus, joka saa veden kielelle. Minulla on hankausvillaa keittiön kaapissa! Sekunnin sadasosassa muistan, että mies on tuskin lopettanut muistuttelun neljännesvuosisataa sitten tapahtuneesta insidentistä, jossa hankasin silloisen kodin puiset vintagekaapinovit hankausvillalla, eikä se tehnyt niille hyvää (mutta ne todella olivat likaiset!). Pidättäydyn mielijohteesta, nielaisen, ja huomaan roiskeiden lähtevän kuuliaisesti jynssäämällä.

Kas, mikäs kori pakastimen vieressä on? Vilkaisen pikaisesti sisältöä, ja sieltä löytyy jos jonkinmoista aarretta. Tämä lasten lelu! Ja paita, jonka luulin kadottaneeni. Kaivan koria, siirrän tavarat tarvittaviin ja ei-tarvittaviin. Pölyisiä kaikki, pitääpä samalla pyyhkäistä. Kunnon keko siitä lopulta kehkeytyy. Jokin esine, jonka käyttötarkoituksesta et ole varma. Jokin toinen, kolmas ja kolmastoista esine, joiden melko varmasti arvelet liittyvän kalastukseen. Mölkkypeli, miten tätä pelataan? Pitäisikö mennä koettamaan? Tietysti - mutta niin, se pakastimenpesu. Takaseinä on vielä koskematta ja huuhtelut kesken.

Vaihdat jälleen pesuvettä ja alat pestä takaseinää. Se on vasten ikkunaa, jonka laudan huomaat karmean likaiseksi. Hämähäkinverkkoja ja sitä roskaa, mitä luonnosta syntyy. Kumma kyllä, ettei se sisätiloissa näytä lainkaan luonnolliselta. Pakko pestä heti! Seinä pakastimen takana näyttää hähmäiseltä, milloinkahan se on viimeksi putsattu? Nyt on hyvä tilaisuus, kuumat vedet pesuaineineen valmiina ihan käsillä.

Seinähirsiä jynssätessä katse osuu pakastimen toiselle puolelle, johon on kasattu talvikylmien varalle lämpöpatterit. Mutta niiden takaa pilkottaa kasa tuntematonta roinaa. Ainakin siinä näyttäisi olevan kauko-ohjattava auto tarvikkeineen, urheiluvälineitä, ja ovatko nuo hiirenloukkuja? Kätevä emäntä purkaa rojukasat, pyyhkäisee ja huuhtaisee kaiken, asettelee tavarat ojennukseen ja kääntyessään jälleen pakastimeen päin muistaa sen pesun olevan kesken. Nyt valmista, hän komentaa itseään! Jos silmissä hämärtää, se on huonoa kuntoa, ja siitä pääsee rivakalla puuhailulla.

Takaosan pesu, huuhtelu, lisää huuhteluvettä, toinen huuhtelu. Kaivolla käynti vettä hakemassa katkaisee meditatiivisen jynssäyshetken ikävästi, mutta ymmärrän, maalla on mukauduttava olosuhteisiin. Lopulta keräät ämpärisi, pesuräsyt, kauhat ja muut apuvälineet viedäksesi ne pois, ja täydessä kuormassa taiteillessasi ahtaissa tiloissa isket jalkasi kipeimmän kohdan, vaivaisenluun, siihen tuvan penkin jalkaan, johon aloittelevat mökkikävijät aina (etkä sinä koskaan). Vesi lentää pitkin lattiaa.

Nilkutat hakemaan kuivauspyyhettä. Konttaillessasi mies tulee pihanrakennushommista kysymään, miten menee. Viisi tuntia on kuulemma jo kulunut. Soperrat jotain sekavaa, sinut viedään saunaan, josta hoipertelet sänkyyn ja vaivut koomaan. Viimeisissä tietoisissa ajatuksissasi kadehdit Sinikka Nopolaa, jonka pakastin on takuuvarmasti tahraton ja tuoksuton ja joka riippukeinussaan kirjoittaa miljoonayleisön kaipaamia kirjoja. Sitäpaitsi hänellä on sisko, jolta voi aina kysyä apua, jos vaikka tahrojenpoistossa on ongelmia.

Kun mies seuraavan kerran sanoo, että pakastin pitäisi pestä, parkaiset kauhusta, juokset mustikkametsään, etkä palaa sieltä ennen iltahämärää. Ei siinä valossa enää näkisi pakastinta pestä.

Kiitos innoituksesta Sinikka Nopolalle. Lue originaalikirja ja siitä juttu täältä!




keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä

Helsinki-aiheiset kirjat ovat lempilukemistani. Siksi riemastuin kirjastossa löytäessäni kirjan, jonka olemassaolosta en ole edes tiennyt (tai olen autuaasti unohtanut). Jätkäsaari, tuo Helsingin uusin ja vielä rakenteilla oleva asuinkaupunginosa, on saanut oman historiikkinsa! Ja vieläpä Hannu Mäkelän kirjoittamana!

Helsingin Satama tilasi kirjan Mäkelältä väljin reunaehdoin: siinä kerrotaan saaren historia ja siinä pitää olla tarina. Johannes Fri syntyi Jätkäsaaressa 1895, ja hänen lapsuutensa ja aikuiseksi mieheksi kasvamisen kautta lukijan silmien eteen piirtyy kuva tuon ajan Helsingistä elinkeinoineen ja ihmisineen. Jätkäsaari oli tuolloin vielä luonnontilassa, ja siellä asui vain kalastajia, muutaman kesähuvilan lisäksi. Nykyiseen Jätkäsaareen sulautetut pikkusaaret olivat vielä erillisiä, ja kaupunkiin kuljettiin veneellä.

Kirja kuvaa kadonnutta elämäntapaa kauniin haikeasti, mutta eteenpäin katsoen. Nopeasti kasvava kaupunki tarvitsi kaupankäyntiin satamatilaa, ja Länsisatamaa oli Johanneskin Jätkäsaareen rakentamassa. Saari muutettiin osaksi mannerta, mutta vielä 1920 sieltä löytyi kalastajien kojuja ja jokunen huvilakin, kunnes ne purettiin tavarakuljetusten tieltä.

Johanneksen koulunkäynti oli saarelta käsin hankalaa. Kahden äitinsä kanssa asunut poika jäi omilleen jo 16-vuotiaana pyykkäri-äidin kuollessa, mutta työtä hän ei pelännyt. Yksinäisyys vaivasi poikaa aina, monestakin syystä. Onnekseen hän oli nopeaoppinen, ja lukutaito oli suuri lohtu.

Kirja on malliesimerkki tarinankerronnan voimasta, jota markkinoinnissa hoetaan kyllästymiseen asti. Jos historialliset faktat olisi vain ladottu tiskiin, tunnejälkeä ei lukijalle jäisi, toisin kuin nyt: Johanneksen seurassa on helppo sukeltaa sadan vuoden taakse, nähdä asiat hänen silmillään ja melkein kuulla rakennusmiesten työkalujen kilkutusta, junan puksutusta ja lokkien huutoja. Meri on Jätkäsaarta leimaavin elementti, niin silloin kuin nytkin.

Mäkelän rauhaisa kerronnan tapa sopii historiikkiin erinomaisesti, ja myös rakenne on taitava. Johanneksen oma kasvutarina vertautuu niin kaupungin kasvuun kuin elämäntavan muutokseen - jopa yksinäisyys hellittää, kun hän saa oman perheen ja muodostaa oman yksikkönsä - "kaupunginosansa" - kuin yhteenliitetyt saaret ikään.

Hietasaari, Saukko, Saukonkari... Saukonpaasi oli valtava kallio meressä Hietalahden edustalla: siitä on louhittu graniitti muun muassa Pitkänsiltaan ja Johanneksen kirkon perustusten rakentamiseen. Nyt siitä jäljellä oleva on osa kokonaisuutta, josta saa ostaa asuntoja merinäköalalla. Kun kaupunki tarvitsi kipeästi tilaa kasvaville asukasmäärille, päätettiin tavarasatama siirtää Vuosaareen, minkä jälkeen asuinrakentaminen pääsi vasta kunnolla käyntiin. Julius Tallberg haaveili aikanaan Jätkäsaaresta huvilakaupunginosaa - mitä hän mahtaisi tuumia alueesta nyt? (Olisi todennäköisesti bisnesmiehenä hyvin tyytyväinen, vaikkei omasta huvilastaan saaressa olisi halunnutkaan luopua.)

Parhaillaan Jätkäsaareen rakennetaan koteja ja työpaikkoja parillekymmenelletuhannelle ihmiselle. Satamasta muistuttaa enää matkustajaliikenne; Länsiterminaali on Tallinnan-kävijöille tuttu. Muita nykyisiä tunnettuja kohteita ovat muun muassa Verkkokauppa ja Clarion-hotelli. Ja pyörillä huristelemme Baanaa, jossa ennen kulki sataman junarata.

Henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarina toki perustuu ajan faktoihin ja Mäkelän tutkimustyöhön. Mukana on valokuvia ja lyhyt tiivistetty merkkipaalujen kooste, Mäkelän tyylillä ja kommentoimana.

Taitavasti toteutettu historiikki, mistä kiitos paitsi tietysti tekijälle, myös tilaajalle, Helsingin Satamalle. Todellinen kulttuuriteko!

Kenelle: Helsinkiläisille ja sellaisiksi aikoville, merenrannan asukeille, historiahulluille.

Muualla: Uutta Helsinkiä -sivusto esittelee Jätkäsaarta; tässä historiaa ja joitakin kuvia. Kirjailijasivulla tekstinäyte kirjasta. Juha Kesänen suosittelee kirjaa nykyisille ja tuleville jätkäsaarelaisille.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä. Helsingin kaupungin talous- ja suunnittelukeskuksen julkaisuja 1/2009.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sympaattisempaa kirjaa saa hakea. Nopolan nolot itsetunnustukset herättävät hyvää hyrinää. Ja kun asialla on ammattikirjoittaja, ei tekstin toimivuuden puolesta tarvitse huolehtia. Lisäksi mukana on bisnesinnovaatio, jonka toteutumisesta jossain muodossa olen satavarma.

Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joita on helppo lukea vaikka yksitellen tai koko kirjan mitalta haukaten, lukijan tapaan sopivasti. Onko teillä tämmöistä, että päätätte kutsua vieraita tai järjestää yhteisöllisen joulun, ja kuinka sitten käy? Tai ajatteletteko ehkä olevanne ulkoilmaihminen?

Meillä on ainakin tämmöistä, että käymme matkoilla päänähtävyyksissä. Joskus on ollut myös semmoista, että meitä on pidetty yksinkertaisena. (Nämä kaksi eivät liity mitenkään toisiinsa?)

Kirjassa on lievää vahvempi nostalgian tuntu, mikä kertoo kirjoittajan iästä ja iskee elämää kokeneisiin. Ensimmäinen ulkomaanmatkani, ensimmäinen kirjani, ja kauhistus meille kilteille tytöille - ensimmäinen virheeni! Kovin nuorille kirjaa ei voi suositella, heidän kasvatuksensa ja maailmankuvansa on niin erilainen, että he tuskin ymmärtävät arvostaa näitä kokemuksia, vaikka yksi jutuista kuvitteleekin kirjoittajan olevan syntynyt 2003.

Anskun ja Peran parisuhde kestää ja lujittuu kirjan mitalta, vaikka Ansku ottaa eron parikymmentä kertaa. Kieltämättä se alkaa hieman puuduttaa. Mutta Nopola paikkaa loistavasti Hulluilla uurnapäivillä, jonka idea olisi ratkaissut helsinkiläisten ja Stockmannin monet polttavat ongelmat kertaheitolla, S-ryhmään turvautumatta. Jos rakastettu tavaratalobrändi on kriisissä ja ylibuukatulle Hietsun hautausmaalle tungosta, eikö luonteva ratkaisu olisi perustaa tavarataloon kolumbaario, jossa ostostesi määrän mukaan saat Exclusive- tai First-kanta-asiakaspaikan, ikuisiksi ajoiksi?

Kirjan tarinat saavat muistelemaan omia kokemuksia ja nolouksia: pitkään sen lukemisen jälkeen huomaan mielessäni asettelevani tilanteita "onko teillä tämmöistä "-moodiin ja hihittelemään itsekseni. Lempeää terapiaa! Kokemuksia voi etäännyttää itselle ja vähän toisillekin nauramalla mutta liikaa ilkeilemättä, mikä on virkistävää ja hyvin epäajanmukaista. Tekisi mieli sanoa jopa viehättävän vanhanaikaista, jos vanhanaikainen-sanaa ei nykyisin tulkittaisi negatiiviseksi.

Kansallisteatterin Lavaklubilla sain tavata kirjailijan, joka luki ääneen tekstejään. En voi kuvitella parempaa lukijaa: hän tietää parhaiten, mitä kohtia painottaa, ja riittävän nuiva äänensävy tuo sopivan kontrastin tekstin hersyvyyteen. Ei tarvinne mainita, että meillä oli hauskaa. Vaikken tiennytkään, mikä on "paitapuku".

Kenelle: Hyvän mielen kirjoja hakevalle, helppoa luettavaa etsivälle, viisi- tai kuusikymmenluvulla syntyneille tai heitä ymmärtämään haluaville. Moni on kirjan jo onneksi löytänyt; se kipusi toukokuussa 10 myydyimmän kotimaisen kirjan listalle.

Muualla: Tuijatan kirja haastoi vastailemaan niin mielessään kuin blogissaan kirjan kysymyksiin muun muassa avioliiton pysyvyydestä. Täyslaidallinen ironiaa ja satiiria, sanoo Nousu.net. Myös Mannilainen kertoo kirjasta ja Lavaklubin illasta.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY 2017. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja.