keskiviikko 31. tammikuuta 2018

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Klassikkohaaste.



Kirjablogien klassikkohaasteen koko nimi on oikeastaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut. Tämä on sellainen, suorastaan nolottaa, että luin sen nyt ensi kerran. Sillanpää on sentään ainoa suomalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan; kotimainen vaihtoehto tuntuu nyt sopivalta, ja tämä nimenomainen kirja sisällissodan muistovuoden takia.

Alaotsikko on Päättynyt suomalainen elämäkerta. Se seuraa 1857 syntyneen Juhan elämää alusta loppuun, kuten otsikko paljastaa. Juha syntyi nälkävuosien kynnyksellä "perjantaina ennen Mikonpäivää" Satakunnassa Penjami-isännän ja tämän kolmannen vaimon Maijan lapseksi. Loppunsa Juha kohtaa sisällissodassa, ruumispinon painikkeena.

Miten Juha päätyi luodin eteen? Mies, joka ei rettelöinyt, ei tehnyt kenellekään pahaa", kuten hän itse ajatteli. Viinaan menevä Penjami menetti talon velkoihinsa, ja Maija poikineen joutui etsimään uuden kodin ja leivänsyrjän muualta. Siitä alkoi Juhan epätoivoinen vaellus elannon perään, talosta toiseen, lapsen kasvu mieheksi.

Juhan, Jussin, elämää leimasi puute, nälkä ja epätietoisuus. Toivo paremmasta pilkahteli haaveissa välillä, mutta epävarmuus ja avuttomuus yleensä voittivat. Mies ei koskaan pääse olemisessaan niskan päälle, puuttuu taitoa ja tietoja, kykyä ajatella ja olla oma-aloitteinen. Edes ulkonäkö ei ollut edullinen, sympatiaa herättävä. Sääli lienee ollut tunne, jota Jussia kohtaan viisaammat olisivat tunteneet, jos sellaiseen kellään noina aikoina olisi ollut varaa ja kiinnostusta.

Renkinä ollessaan Juha tutustuu piika-Riinaan ("hieman irrallinen ja löyhäluonteinen") joka järjestää avioliiton: hän kun sattuu olemaan raskaana jo ennestään ja Juha on sopivasti hollilla. Tunteilla ei pelata sen enempää. Torppareina perustettiin yhteinen koti.

"Ensi aikoinaan näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa." 

Lapsia tuli lisää, jotenkin sinniteltiin. Sillanpää kuvaa torpparin arkea "noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,..."  Edistystä ei kylläkään tapahtunut Juhan perheessä, paitsi sen verran, että vanhin poika Kalle sai pestin maailmalle ja pääsi parempiin oloihin. Tytär Hiltu jäi vanhimmaksi lapseksi ja joutui hoitamaan kotia ja perhettä, kun äiti kuoli. Juha sai pidettyä pienemmät lapset hengissä senkin jälkeen, kun Hiltu lähti kotoa rehtorskan aputytöksi. Tosin vaivoin, ja Hiltua hän ikävöi, mutta tytölle käy onnettomasti. Isä saa kirjeen, jossa kerrotaan Hiltun hukkuneen. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -kirja kertoo tytön tarinan. (Kyllä, luinkin senkin samaan syssyyn.)

Kun sisällissota puhkeaa, Juha on olosuhteiden armoilla, kuten aina. Vaikka: "Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, prosessi, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi." Juhan katsomus elämästä on "niinkuin jotain hapanta ja tylsää ainetta, jotka ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan;..."

Poistin tästä lauseen, joka kertoo, miten Jussin elämä päättyy. Suurin osa sen varmasti tietää, ja tietämättömät voivat ottaa selvää vaikka - lukemalla?

Kieli on yllättävän modernia, tarina väkevä ja vaikuttava. F. E. Sillanpää kuvaa köyhän suomalaisen elämää yksityiskohtaisesti, ymmärtävästi ja eläytyvästi: tunnen, että ymmärrän paremmin jopa isovanhempiani tätä taustaa vasten. Näillä opeilla, tässä maailmassa heidät oli kasvatettu.

Poliittisesti Sillanpäätä pidettiin nynnynä, koska hän ei ottanut tiukasti kantaa sodassa puoleen tai toiseen, vaan yritti - tälläkin kirjalla - rakentaa ymmärrystä myös hävinnyttä punaista puolta kohtaan. Vaikka häntä ahdisteltiin molemmilta puolilta, henkikulta sentään säilyi, toisin kuin vaikka Maiju Lassilalle kävi. Kuulen korvissani kauan sitten edesmenneen mummoni tuhahtelun tuosta ymmärrysasiasta. Mummo vihasi punaisia niin paljon, että hävitti tyttärensä - eli tätini - omalta kummitädiltään saaman hienon punaisen essun. Niukkuuden aikoina vahva kannanotto! Tyttö oli itkenyt katkerasti, kertoi tätini äskettäin.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1918, ilmeisesti julkaisussa oli pieni viive poliittisista syistä. Ihme kuitenkin, että se saatiin julki niin pian valkoisen vallan voiton jälkeen. Synkkinä aikoina suomalaisiin varmasti vetosi paitsi tehokas kerronta myös tarinan matalavireisyys ja komeat lauseet, jotka vieläkin saavat kylmät väreet lukijan selkäpiihin.

"Mutta Suomen kansan kaikkien kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut."

Kenelle: Suomalaisten taustaa ymmärtämään innokkaille, kuplissa eläville, synkkyyttä pelkäämättömille. 

Muualla: Hyönteisdokumentissa teos nähdään aikaansa universaalimpana kirjana ihmisestä ja maailmasta yleensä. Ja se on klassikon merkki, se! Jokke pitää kirjaa hyvänä, ja myös hän muistuttaa siitä, etteivät sodan osapuolet kiittäneet kirjan näkemystä.

Kun Juhan tarinaa lukee, hiipii mieleen pelko tulevasta: kun koulutuksesta säästetään ja sivistyksen arvostus laskee, palaammeko takaisin Juhan maailmaan? Aleksis Salusjärvi kirjoittaa aiheesta asiallisesti Ylen sivulla. 

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Otava 1919. 

Kirjabloggareiden klassikkohaaste, osa 6. Logo: Tuija Takala.

Tämänkertaista haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja, josta blogista voit lukea säännöt ja löydät linkit aiempiin haasteisiin ja niiden koosteisiin. Omat lukuni haasteeseen näet sivulta Haasteet 2018.

Helmet-haaste 2018: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Kansan kahtia jakautuminen seurauksineen on lievästi sanoen epäkohta (sana esiintyy myös kirjassa; kertoja arvelee, että Juha ei tunne moista sanaa, vaikka asioita hämärällä tajunnallaan miettii). 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleilla jatketaan, mutta uutukaisista hyppään sadan vuoden taakse: novellien lisäksi Toivo Tarvas kirjoitti "nykyaikaisia romaaneja", nuorten kirjoja ja ainakin yhden näytelmän. Wikipedian mukaan hän myös työskenteli Suomalaisessa Kirjakaupassa ja vakuutusalalla.

Antti Majander kertoo HS:ssä tänään Tarvaksen olleen mukana kirjailijaporukassa 1917 oudolla laivamatkalla Helsingin Kauppatorilta Santahaminaan. Valkoiset olivat viemässä punaisten puolella toiminutta Irmari Rantamalaa (alias Maiju Lassila) teloitettavaksi. Mutta hän joko hyppäsi itse laivasta ja hukkui tai hänet tapettiin. Totuutta ei saatu koskaan selville, kirjailijat pitivät suut supussa.

Se kytköksenä päivän historia-aiheeseen, sisällissotaan, mutta novellikirja, jonka juuri luin, on kirjoitettu ennen sitä. Nimensä mukaisesti se haikailee Helsingin katoavien piirteiden ja paikkojen perään ja tämän ajan ihmistä riemastuttavasti päivittelee kaiken nopeaa muuttumista ja uudistusvimmaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Kymmenestä novellista nousi esiin etenkin Murtokadulla, joka kertoo nykyisen Kaisaniemenkadun rakentamisesta. Tiivis kortteli oli puhkaistava, kun liikenne kasvoi. Kadun tieltä purettiin huolella rakennettuja kivitaloja, mikä suretti rappari Kristian Hartzellia, joka oli useimpia Helsingin taloja ollut itse rakentamassa, tätäkin nyt purettavaa.

"Hartzellista tuntui, niinkuin hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirveän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä... Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan."

Myös Hartzellin poika Vilho osallistui purkutöihin, ja tytär Santra toi heille kahvia. Sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta; miehen pahat aavistukset käyvät karmealla tavalla toteen.

Enkeltensä vel -novelli vie kesään, jolloin peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo olivat lähettäneet perheensä maalle ja päättävät itse rentoutua, kun nyt aukesi tilaisuus. Lukija saa kulkea miesten mukana matkan Punavuorten pahamaineisissa kapakoissa ja palata Petterssonin kanssa samoille paikoille viidentoista vuoden kuluttua. Mutta kaupunki on muuttunut tuosta ensimmäisestä reissusta, puutalojen sijalla on kivitaloja, vanhat tutut kapakat ovat hävinneet! Uudet eivät tunnu samoilta.

"Mutta hänellä oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin 'Enkelten sävelessä'..."

Hautoja kohti kertoo pesutuvasta vilustumisen uhallakin kurkkivista rouvista, jotka harrastuksekseen vahtivat ohikulkevia hautajaissaattoja, etenkin eräästä, joka valppaimmin maahanpanijaisten aikataulua seuraa.

"- No tartteekos Sundbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään? - Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa." 

Tarvas kertoo lisäksi höyrylaivan palosta, lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelinista, joka asettaa suuret vaatimukset käyttämälleen yleiselle saunalle, neiti Ottilia Silfverbäckistä, jota maistraatti vaatii korjaaman kadun neidin ison keskustatalon kohdalta (hävytöntä, kallista!), kahviputkan pidon haasteista (kahviputkalla "tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa") sekä Antti Pelttarista, joka joutuu siirtämään perinteistä tupakanmyyntipistettään sillan korvalla, kun Pitkääsiltaa aletaan rakentaa ja entinen silta puretaan. Kokoelman alussa on kaupungin kauneutta ylistävä prologi ja lopussa tunteikas epilogi ihmisiä vihaavasta piilipuusta - kuin traagisempi versio episodista Lasipalatsin kulmalla vuonna 2003!

Tarvas luo mainioita, draamattisia tuokio- ja henkilökuvia lyhyesti ja lörpöttelemättä. Sadan vuoden takainen kaupunki avautuu lukijalle aitona ja liikuttavanakin; silloiset paikat ovat ehkä kadonneet, mutta monta tuttua piirrettä on näkyvissä, kuten ahkera rakentaminen ja keskustan toimivuuden miettiminen. Politiikasta ja sodasta ei puhuta, paitsi muutamana verhottuna viittauksena. Toki koko kokoelman voi nähdä tulevaisuuden pelkona, onhan se häpeämättömän nostalginen ja uutta vieroksuva, mutta lähinnä pidän sitä rakkaudentunnustuksena Helsingille ja sen ihmisille. Riemastuttava teos, jonka lukeminen oli iso ilo.

Helsinki-aihe on lemppareitani, etenkin sen historia. Minulla on pieni kokoelma aiheen kirjoja, ja siihen Tarvas on itsestäänselvä lisä: onneksi löysin alkuperäisen kirjan divarista. Ja divarinpitäjä kääri sen hienoon, vanhan ajan lahjapaperiin! Mutta jos ei divari tärppää, kirja on saatavilla myös uutena näköispainoksena ntamon nettikaupasta.

Muualla: Kirjasammon ansiosta kirjan olemassaolon havaitsin.

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä. Otava 1917.

Helmet-haaste 2018 kohta 4: kirjan nimessä on jokin paikka.


perjantai 26. tammikuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Nyt on novellia, jota ei tarvitse pinnistellä. Neljän pojan äiti, yhdysvaltalainen kirjailija Lucia Berlin teki perheensä elättämiseksi töitä siivoojana, ensiavussa, pesulassa, kaupassa, toimistossa ja vaikka missä. Asuinpaikkojakin hänelle kertyi useita, samoin avioliittoja, eroja ja muita isoja elämänkäänteitä. Berlin kutoi kokemaansa fiktiivisiin kertomuksiinsa, mistä suuri kiitos: niitä jaksaisi lukea loputtomasti.

Kokoelma on terävä, fiksu ja viihdyttävä. Berlinin pitkä ja lavea elämänkokemus näkyy ja kuuluu. Hän ei ole turhantärkeä eikä korrekti, vaan sanoo hienostelematta. Eikä aina edes sano, vaan olettaa lukijan tajuavan ja on jo muualla, usein seuraavassa tarinassa (naureskellen lukijan ällistykselle, luulen). Koukku on usein aivan kertomuksen lopussa, tai eräs koukuista. Tätä haluan seurailla!

Kertomuksia on peräti 25, osa hyvin lyhyitä. Teksti on nasevan ytimekästä ja osuvaa, se ei rönsyile, vaan etenee harkitusti mutta nopein kääntein, taitavasti rytmitettynä. Lisäksi se on uskottavaa; feikkituntua ei tarvitse pelätä, mistä kiitos myös vivahteikkaalle käännökselle. Yksi yhteen todella tapahtuneen kanssa kertomukset eivät ole, vaikka kirjailija lainaa paljon kokemuksistaan, jopa henkilöitään, ainakin isoäiti Mamie ja kaunotarserkku Bella toistuvat useammassa kertomuksessa. Alkoholi oli Berlinille ongelma, ja sitäkin hän hyödyntää tarinallisesti, muun muassa hienossa novellissa Kaikki karkaa käsistä. 

Kuten yleensä kokoelmissa, niminovelli on tässäkin parhaasta päästä. Varakkaiden perheiden siivooja antaa vinkkejä samaa työtä tavoitteleville. Vinkeissä ei neuvota puhdistustekniikoita, vaan asiakkaan käsittelyä. Tyrskähtelin naurua moneen kertaan.

"(Vinkki siivoojalle: älä tee töitä ystäville. Ennemmin tai myöhemmin he kääntyvät sinua vastaan, koska sinä tiedät heistä niin paljon. Tai sitten sinä lakkaat pitämästä heistä - samasta syystä.)" 

Hyvät ystävät -novelli yllättää ja myötänolostuttaa. Klassikko! En uskalla kertoa juonesta mitään, ettei idea mene pilalle. Ystävyyden ja yksinäisyyden mietinnästä kuitenkin on kyse.

Tunnelmaltaan vakavampi on koskettava Tiikerinpuremia, jossa nainen yllätysraskauden alkutaipaleella menee hakemaan laitonta aborttia. Tunnelmista puheen ollen, niitä Berlin luo taitavasti. Huumori on tummaa ja sitä on paljon. Ja suomalaiset mainittu! Heitä muutti kaivostöihin Amerikkaan aikanaan paljon. Sauna- ja rakastelutapojen kuvauksen lisäksi kommentoidaan heidän sisustustyyliään, tämä novellissa Hyvät ja pahat:

"- Sinua ei lika tunnu haittaavan. Hyvä juttu", neiti Dawson sanoi säteilevästi hymyillen. - Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin. Tosin sielläkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, niissä oli kukkia ja kynttilöitä ja kauniskasvoisen Neitsyen kuvia."

Amerikkalainen tapa kirjoittaa esipuheita ja alkusanoja tuskastuttaa: en tajua ideaa. Miksi pohjustella ja kehua kirjaa ("Mikä äännemaalailu, mikä rytmi!"), jonka lukija on jo valinnut - ja näkee itsekin lukiessaan, millainen kirja on. Analyysit luen mieluummin luottoblogeista kuin tuntemattoman kynästä. Lopussa on kerrattu vuonna 2004 kuolleen Berlinin tuotanto ja elämäntarina tiiviisti, se antaa infoa ja on paikallaan. Laitan loppulauseeksi mietityttävän sitaatin novellista Ensiapupolin päiväkirja.

"- Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä 'parempi' ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää." 

Teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, toisaalta viivytellä, että luettavaa riittäisi mahdollisimman pitkään. Onneksi näitä on tulossa lisää: toinen osa julkaistaan syksyllä!

Kenelle: Tässä olen samaa mieltä kuin johdannon kirjoittaja: en keksi ketään lukevaa aikuista, kuka näistä todennäköisesti ei pitäisi. Fiksua viihdettä hakeville. Vahvan tekstin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura löysi uuden lempikirjailijan. Berlinistä tuli myös Suketuksen lempinovellisti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomennos Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Lukupino Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 1, pikkukaupungissa tapahtuva kirja, koska aika moni novelleista sijoittuu näin. Enkä missään mainituista paikoista ole käynyt, joten Helmet-haasteessa kävisi kohta 26. Mutta täppään siitä kuitenkin kohdan 15, palkitun kääntäjän kääntämä. kirja. Kristina Drews on saanut urallaan mm. valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Acrigola -palkinnon.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Kirjaa on kehuttu niin, että uteliaisuudesta siihen tartuin. Vaikka hieman uumoilin kuulemastani, ettei erilaisiin miehen elämäntilanteisiin pureutuva teos ole mukavuusalueellani. Kuten kauniisti sanotaan kirjasta, joka ei kolahda. Näin kävi, melko lievästi kolahtaa, vaikka hetkensä tekstillä on, ja kirjailijan työn jatkoa voi luottavaisena odotella.

Esikoiskirjailija Koistisen kymmenestä novellista pidin eniten niminovellista: Raimo aloitti laskemisen jo 7-vuotiaana, kun oppi ukiltaan hienon kuuloisen sanan. Miljardi.

"Ällät ja ärrät loiskuttivat sylkeä suussa. Miljardi oli metallinmakuinen, upea asia, samanlainen kuin uusi auto tai avaruusase. Raimo hyppäsi kissan yli, mummin säärien yli ja vielä keinutuolin jalasten yli ja juoksi ulos pyöräilemään kovaa, sillä kaikki oli nyt selvää, piti tulla astronautiksi ja päästä miljardiin. Ja piti aloittaa heti."

Raimo oli siis virkamies jo pienenä, kuten novellissa viitataan, ja virkamies hänestä tuli. Numerotajunsa ansiosta menestyvä, sellainen, joka rauhoitti ihmisiä uutisia varmuudellaan ja avusti ministereitä lukujen kanssa. Avioliittokin on virkamiesmäinen. Mihin asti elämässä Raimo pääsee laskemalla, se selviää tarinasta, tai ainakin kuusikymppiseksi asti. (Ehkä se on raja, jonka jälkeen ei elämää enää katsota olevan, kuten keskusteltiin Kirjojen kuisketta -blogissa Maire Solluvan kirjan yhteydessä.)

Myös novellit Kekkosen lasit ja Australian näköinen pöly ovat tehokkaita ja koomisia tilannekuvauksia; toinen perheen perustamisen alkuhetkistä ja Tamminiemen museossa vierailusta, toinen nuorisojoukon krapulapäivästä, hieman Pussikaljaromaanimaisesti. Jos asianne koskee säästämistä vie vaihteeksi vanhemman miehen arkeen, taisteluun nettipankin kasvottomuuden kanssa. Novellilla on yllättävä lopetus!

Myös Minä en tiedä mitä terveiset ovat kertoo aikuisesta miehestä, 34-vuotiaasta Eerik Kokkosesta, jolle tekisi hyvää olla sosiaalinen, ottaa kontaktia, tolkuttaa hänelle Unto Länki. Eerik tekee parhaansa. Bisnesmenestys ei välttämättä takaa menestystä ihmisten parissa. Novellissa on viihdyttävät hetkensä. Samoin novellissa Lonely Planet - idea on mainio, kehitysapulapsen kummi menee rehvakkaasti tapaamaan kummilastaan maailmalla - mutta toteutus jää ideaa vajaammaksi.

Loput novellit jäivät läpilukaisuksi; pelimaailma tai nuorten biletys eivät jaksa innostaa, edes kehyksenä isommille teemoille, joita tietenkin jokaiseen novelliin voi sijoittaa. Tai toisinpäin: novellin voi sijoittaa elämään, ja jos se sopii, se toimii. En löytänyt sopivaa sijoituskohtaa. Mikä juttu se toistuva kenkiin räkiminen on, nuorisolaisten huumoria? En ole teoksen kohderyhmää, en viehättynyt, vaikka kirjoittajaa ihailen nokkelan ja perusosaavan tekstin puolesta. Oikealle lukijalle uskon kolahtavan, ja tekstillisesti laadukkaana kirjaa voi huoletta kiinnostuneille suositella.

Muualla: Koistinen kirjoittaa taidokkaasti - vahva avaus, sanoo Lukuisan Laura. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta, laski Hanna kirjokannesta, ja vaikka nautti ihmiskuvista, hän ihmetteli, miksi kaikki päähenkilöt ovat miehiä. No, en tiedä, se on kirjailijan valinta, joka käy ilmi jo kirjan nimestä. Jotenkin miehekästä.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos 2017.

Kirja sai Kalevi Jäntin nuorille kirjailijoille suunnatun palkinnon.  Se on myös Runeberg-palkintoehdokkaana alla mainittujen lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 25: novellikokoelma.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa." 

Fantastinen salaatti huvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa." 

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017. Lukukappale kustantajalta.

Kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

perjantai 19. tammikuuta 2018

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilin saareen ja sen synkkään historiaan spitaalihoitoloineen ja mielisairaaloineen tutustuimme jo Katja Kallion Yön kantajan ja Amanda Ahosen myötä. Myös Holmström viittaa Amandaan, mutta tarina ja käsittely ovat omia. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan, kuten Kirjaluotsi toteaa.

Sielujen saari koostuu kolmen naisen tarinasta: mielenterveyden hoitoon passitettujen Kristiinan ja Ellin sekä hoitaja-Sigridin, joista jokainen valottaa tuolloista yhteiskuntaa, mielisairaanhoitoa ja naisen asemaa omasta kulmastaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun ja seuraavan vuosituhannen alkuun eli noin sadan vuoden taakse.

Kristina joutuu saarelle vakavien ongelmien vuoksi. Hänen mielensä järkkyy pahasti, mikä ei ole ihme, kun hänen tarinansa aukeaa. Helpolla ei Holmström lukijaa päästä, niin rankkoja tapahtumia hän kertoo. Sydämessä kääntyilee ruosteinen veitsi niitä lukiessa. Miten epätoivoinen tilanteen täytyy olla, että oman lapsen voi tappaa.

"Seinät puristivat hänet sisäänsä ja hän lähti pihalle päästäkseen niitä pakoon. Mutta ne olisivat yhä edelleen mökissä, kun hän kääntyisi ja menisi sisään, ja oli iltoja joina hän olisi tehnyt mitä tahansa, ettei olisi tarvinnut palata."

Elli on herrastyttö Kristinaan verrattuna. Eikä nykyajan mittapuulla todennäköisesti lainkaan mielenterveyspotilas, vaan nainen, joka tekee uhmakkaita tekoja eikä noudata seuraelämän standardeja. Hoitoon vain! Tuolloin perheen mies - aviomies, isä tai veli - päätti naisen kohtalosta. Hankala tapaus saatiin yhdellä allekirjoituksella pois silmistä ja mielestä.

"- Minun vanhempani... äiti ja isä. He tulevat hakemaan minut kotiin. Eivät he anna teidän pitää minua täällä. Tohtori Mikander painaa sormenpäänsä vastakkain, ja kädet keinahtavat pariin kertaan pöytää vasten. Sitten hän yhtäkkiä nojautuu taaksepäin ja nostaa jälleen polven toisen päälle. - Neiti Curtén, en minä pidä teitä täällä. Juuri vanhempanne halusivat, että teidät otetaan sisään. Ja hyvä niin, sillä te olette sairas. Pahinta on, että te ette näytä käsittävän sitä itse."

Sigrid on valinnut asuin- ja työpaikkansa itse. Hän viihtyy saarella, ja ajan myötä siitä tulee koti. Vaikka hän on vapaa, häntä kiehtoo syrjäisyys ja rauha, vaikka toki suunnitelmissa on avioituminen ja poismuutto, kun aika on sopiva. Sota muuttaa suunnitelmat, vaikka saarelaiset ovat turvassa.

"Toisinaan hän sääli heitä [potilaita], kun näkee miten he kaipaavat pois, mutta samalla hän tietää, etteivät he pärjäisi ulkopuolella, yhteiskunnassa. Yhteiskunta on ankara äiti. Se ei rakasta ketään. Se esittää pelkkiä vaatimuksia, palkitsee vain harvoin. Ei yhteiskunta rakasta Sigridiäkään, mutta se hyväksyy hänet, koska hänestä on hyötyä. Se, joka ei ole hyödyksi, saa pärjätä omillaan."

Eristetty yhteisö on tiivis, ja sinne muodostuu oma pieni yhteiskuntansa sääntöineen ja hierarkioineen. Holmström kuvaa sitä rikkaasti ja elävästi: juuri noin voi kuvitella naisyhteisön toimivan. Hän kertoo tarkasti henkilöiden taustat ja elämäntarinat, joten lukijan on helppo eläytyä. Etenkin Kristina tulee lähelle, ja tunsin painavaa sääliä ja surua hänen puolestaan. En tiedä, onko Kristinalla tai muilla henkilöillä todellinen esikuva; tiedän Holmströmin paljon tutkineen ajan asiakirjoja. Ehkä romaanin henkilöt ovat synteesi useammasta oikeasti saarella asuneesta?

Joulun vieton kuvaus on yksi kirjan koskettavimpia.

"He istuvat pöydässä höyryävät, tuoksuvat annokset edessään ja puhuvat toistensa päälle silmät loistaen ja posket punaisina ja kertovat jouluista kotona, lapsuuden, nuoruuden jouluista, kun he itse olivat äitejä ja sisaria ja rouvia ja pyörittivät isoa huushollia. Kuuluu jatkuvasti äänekästä naurua ja käsin näytetään joulukinkkujen kokoa ja kuusen korkeutta. He pudistavat päätään muistellessaan miten uuvuttavaa oli seistä hellan ääressä koko viikko ennen varsinaista juhlapäivää ja miten jalat turposivat, ja he naurahtelevat lasten kärsimättömälle odotukselle. Joku vaikenee kesken lauseen ja katsoo ehkä hiukan liian pitkään lautaselleen samalla kun vierustoveri yrittää olla huomaamatta ruokaan putoilevia kyyneliä."

Holmströmin tapa kirjoittaa poikkeaa Katja Kallion tyylistä. Siinä missä Kallio kuljettaa lukijan Amandan mieleen ja Seilin saarelle niin, että tarinaan uppoaa kuin uneen, Holmströmin kuvaus on asiallisempaa, lähes dokumentinomaista runsaine yksityiskohtineen. Mikä ei tarkoita, että se koskettaisi vähemmän; tiedon paljous ja sen suora esilletuonti tuo vaikuttavuutta. Se tehoaa, ainakin minuun. Kallion kirja on kuitenkin yhtenäisempi, yhden päähenkilön tarinana "helpompi", ja sisältää lumoa, jota Holmström ei kokonaisuutena luo samalla voimalla. Silti, kuten Kallionkin kirja, Sielujen saari nostaa tärkeitä teemoja ja hätkäyttää lukijaa niin sisällöllään kuin taitavalla tekstillään.

Kenelle: Hulluutta hätkähtämättömille, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, vetävän realistisen romaanin ystäville.

Muualla: Veret seisauttava, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa, sanoo Marika Usvasta.

Runeberg-palkinto myönnetään Runebergin päivänä 5.2.2018, ehdokkaat ovat alla. Kirin kovaa, jotta saisin luettua kaikki romaanit siihen mennessä (eli muut kuin Kulmalan teokset). Ehtii ehtii...

Johanna Holmström: Sielujen saari. Otava 2017.

Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 37 täpätty: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Sisareni toinen nimi on Johanna.


tiistai 16. tammikuuta 2018

Kansallisteatteri: Masennuskomedia


Viisikymppinen Eeva Ahonen on menestyvän kansainvälisen teräsfirman johtaja, jolle työ on henki ja elämä. Urakeskeisyys ei palkitse, paitsi rahallisesti: Eeva saa burnoutin ja potkut. Hän joutuu etsimään elämisen oikeutusta ja merkitystä muualta kuin työstä.

Tuttu tarina kaikille bisneselämää seuranneille. Yllättävän raikkaasti ohjaaja Mari Rantasila sekä käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja käsikirjoittaja-ohjaaja Jenni Toivoniemi ovat aihetta kuitenkin onnistuneet käsittelemään.

Eeva pakotetaan mukaan työkeskuksen toimintaan, mielenterveyskuntoutujana toisten joukossa. Onhan hänet todettu masentuneeksi - kuten burnout-tapauksissa useimmiten on, koska loppuunpalaminen ei ole tautiluokitus. Tavoilleen uskollisena hän alkaa tehostaa työkeskuksen toimintaa, jossa hänen mielestään on "suoritusvajetta" ja "potentiaalia". Seuraukset ovat yllättävät.

Näytelmän idea ei tulkintani mukaan ole esitellä työelämän armottomuutta, vaan keskittyä sen miettimiseen, mistä ihmisarvo syntyy, ja osoittaa tämän mietinnän tärkeys. Eevan sukupolvi, johon itsekin kuulun, on kasvatettu arvostamaan työntekoa ja taloudellista tulosta, minkä jälkeen tulevat muut asiat - kun ne on saatu työllä maksettua. Koska mikään ei ole ilmaista, on jonkun puurrettava niidenkin puolesta, jotka eivät siihen pysty. Näin ajattelemme Eevan kanssa. Vaikka rehellisyyden nimissä, puurtaminen ei ole hyväntekoa, vaan oikeuttaa ennen kaikkea oman olemisen ja suo hyvän omantunnon. On vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä elämässä on keskityttävä elämään ja kokemaan.




Kuten Eevan poika Mika (kuvassa yllä, Arttu Kapulainen) ajattelee. Hän reissaa Aasiassa ja itkee sukupuuttoon kuolevien orankien puolesta, haaveilee dokumenttifilmien teosta ja hakee laajaa näkymää itseensä ja maailmaan. Eeva maksaa, vaikka urputtaa: pojan pitäisi saattaa opinnot loppuun ja hakea töitä. Eevan ja pojan ajatukset törmäyttävät tehokkaasti kaksi vastakkaista maailmankuvaa. Voisivatko ne kuitenkin elää rinnakkain, jotenkuten molemmat jos ei ymmärtäen, edes hyväksyen?

Eevan suhtautuminen työkeskuksen muihin vakiokävijöihin on riemukasta katseltavaa. Kävijät ovat sellaisia kuin ulkopuolisina ajattelemme heidän olevan - lääke- ja päihdetokkuraisia, ylipainoisia ja onnettomia - mutta ovatko he "hulluja", kuten Eeva heitä kotoisasti nimittää? Vai jotain muuta? Ihan vain ihmisiä? Kuvassa alla Eeva pöydän takana, työkeskuksen vetäjä (Paula Siimes) seisomassa vierellään, edessä vasemmalla lähes tuntemattomaksi muunnettu Maria Kuusiluoma kuntoutuja-Pikenä, oikealla nuori syrjäytyjä Elias (Pietu Wikström).


Pirjo Luoma-aho loistaa pääroolissa. Hän tekee Eevasta elävän ja uskottavan, naisen, jonka tuntemuksia ja ajatuksia voi seurata vaivatta, vaikkei hän puhuisi mitään. Tuo ilmeikkyys! Se riemastuttaa, liikuttaakin. Työkeskuksen henkilöt ovat hekin todellisia, vaikka yksiulotteisempia, karikatyyrimaisia. (Ehkä ennakkoluulojen rikkomiseksi mukana olisi voinut olla myös joku, jolla ei ole näkyviä ongelmia käytöksessä tai ulkoasussa.)

Kyllä, Eeva joutuu ajattelemaan "boxin ulkopuolelta". Pahimmat fraasit eivät käy liikaa silmille, tai sanotaan, että siedettävästi, vaikka niitä näytelmään on ripoteltu jokaisen puheeseen. Niiltä ei siis voi välttyä, mutta ne löytyvät eri paikoista, katsojan mukaan. Oli hauska havaita, että yhteiskunnalle työtä tekevän kaverikatsojan mielestä bisnespuoli oli liioiteltu ja Eevan puhe kärjistettyä; minusta yrityspuolen tuntevana ei, päinvastoin. Kärkevämpiä tehokkuuspuheita olen kuullut elävässä elämässä. Minulle taas työkeskuspuoli - "sossupuoli" - oli enemmän kliseistä, kaverin mielestä taas se oli oikeaa ja todellista. Joten oletan, että balanssi on keskimäärin kunnossa.

Näytelmään on ympätty niin monta aihetta, että jokusen olisi voinut karsia: edellä mainittujen lisäksi viitataan uraäidin ja tavaralla kasvatetun lapsen suhteeseen ja toistellaan omituisuuksien hyväksyntää. 12 kerran pyöriminen on vaaraton neuroosi, mutta aika turha tässä. Naisen ikää korostettiin tiuhaan: oman kokemukseni mukaan jopa tai etenkin nuoremmat sairastuvat burnoutiin. Ehkä tässä vedettiin liikaa mutkia suoriksi; ikääntyvien työnsaannin vaikeudet ja burnout ovat eri asioita, vaikka johtavat ehkä samaan lopputulokseen. Läheisyyden ja seksin tarve sekä itsensä naurettavaksi tekeminen puolestaan olivat hyviä vetoja; ne koskettavat useimpia henkilöitä niin lavalla kuin tosielämässäkin, missä tahansa aikuisiässä.


Viihdyin katsomossa: periteatterillista liioittelua ja kärjistystä, mutta sen vastapainona arkeen veto onnistunutta. Ei tuo hätkähdyttäviä oivalluksia, mutta harvoin arkikaan sen tekee. Välillä naurattaa, vaikka aiheet eivät ole naurettavia. Nokkela sanailu ja Eevan sinnikkyys tuovat komedia-ainesta. Pidin siitä, että asiaan mentiin reippaasti heti, ilman turhia pohjustuksia. Henkilöiden ja maailmankatsomusten vastakkainasettelusta muodustuu yhteistyötä, kuten hyvässä sadussa kuuluu. Pelkäsin loppua: kuinka lälly se on? Kestettävä, sanoisin. Näyttelijätyö on varmaa kaikkien osalta, mutta eniten ylistän pääosan esittäjää, jonka taito, kauneus ja karisma ihastuttavat. Näytelmän kesto on oivallinen, kaksi tuntia väliaikoineen. Jotta työtätekevä jaksaa taas aamulla herätä puurtamaan.

Kuvat: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen

Kenelle: Työelämässä sinnitteleville, syrjäytymistä pelkääville, syrjäytyneiden läheisille, arkitaidetta hakeville.

Muualla:  Kevyt hupailu, jonka aikana saa purkaa myös työelämän vaatimusten tuottamaa stressiä, sanoo Laura.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia. Ohjaus Mari Rantasila, käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. Rooleissa Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK). Toimivan lavastuksen on suunnitellut Katri Rentto (se iso pupu on pelottava!).

Lisätietoja Kansallisteatterin sivulta

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kyung-Sook Shin: Jään luoksesi

Kirjailijalta ilmestyi 2015 ensimmäisenä eteläkorealaisena romaanina suomeksi vaikuttava Pidä huolta äidistä, josta suomalaiset pitivät paljon, minäkin.

Samoissa maisemissa henkisesti ja fyysisesti liikkuu myös tämä tarina. Sitä kertoo Jeong Yun, joka saa soiton entiseltä opiskelutoveriltaan ja poikaystävältään Myeong-seolta: heidän ihailemansa professori on sairaalassa, huonona.

Yun lähtee katsomaan professoria ja samalla sukeltaa muistoihinsa. Hän muutti aikoinaan maalta kaupunkiin, sillä äiti toivoi hänen opiskelevan. Yun oli sulkeutunut tyttö, joka ei viihtynyt ihmisten kanssa. Yksinäisyyttä pahensi äidin kuolema, jonka tyttö otti raskaasti. Mutta kun hän tutustui Myeong-seoon ja Miruun, hän ei ollut enää yksin.

Kirja kuvaa haikean kauniisti nuoruutta, ystävyyttä, tunteiden heräämistä ja kasvua, myös kipeitä eroja ja irtiottoja, jotka nekin kuuluvat nuoruuteen. Ihmisten lisäksi se kuvaa paikkoja, näkymiä ja tapahtumia sekä muun muassa ruokaa tarkoin yksityiskohdin, mikä saa lauseet elämään. Lukemissani aasialaisissa kirjoissa muuten usein on näin: syömisestä puhutaan paljon ruokalajit ja niiden valmistustavat huolellisesti selostaen, samoin kuin muutkin arkiset asiat. Ehkä yksityiskohdissa on suosion salaisuus! Ainakin ne tuovat eksotiikkaa länsimaiselle lukijalle, vahvan lisämausteen varsinaiseen tarinaan.

Kirjailija on taitava, mutta edellisen kirjan lumoa en tavoittanut: Yunin kokemukset jäivät sen verran kaukaisiksi, vaikka monta asiaa tunnistan ja kerronnan komeuden huomaan. Teksti tuntui hieman raskassoutuiselta, ehkä juuri suuren detaljimäärän ja verkkaisen, romanttisen, surumielisen vireensä vuoksi. Vaikka paljon tapahtuu! Koko maan ja maailman tapahtumat, demokratian heräily, mielenosoitukset ja kyynelkaasupilvet läikkyvät nuorten tarinan reunoilla. Suurimmat draamat ovat kuitenkin heidän henkilökohtaisiaan, eikä niistä jää keveä mieli.

Kenelle: Tunteikkaalle lukijalle, Aasian ystävälle, kehityskertomusten ahmijalle.

Muualla: Syksyn lehti liikuttui. Kirjasähkökäyrän Mai löysi samankaltaisuuksia Murakamin Norwegian Woodiin. Hyvä huomio, samaa mieltä!

Into 2017. Kustantajan lukukappale.


perjantai 12. tammikuuta 2018

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta

Anu Partanen on amerikkalaistunut suomalainen toimittaja, joka päätti nostaa kahden hyvin tuntemansa yhteiskunnan silmiinpistävimmät erot esille kirjan muodossa. Loistoidea! Suomea on sanottu "pikku-Amerikaksi", ja ehkä se sitä Itä-Eurooppaan verrattuna tai populaarikulttuurissa onkin, mutta arjen erot ovat todella suuret, kuten Partanen osoittaa. Ainakin sille, joka etsii onnellisuutta ja hyvää elämää, mihin kirjan alaotsikko viittaa.

Siinä missä suomalaiset voivat keskittyä perheeseen, vapaa-aikaan, uraan ja muihin meidän pohjoismaalaisten tärkeinä pitämiimme asioihin, amerikkalaisten aika kuluu perusasioista huolehtimiseen, koska he ovat "vapaita". Kun yhteiskunta ei tarjoa terveydenhuoltoa tai koulutusta, ne on valittava, hankittava ja maksettava itse, elämän alusta sen loppuun. Tällä on monia seurauksia. Työpaikkaa ei voi valita vapaasti, vaan sen tarjoamat edut, etenkin sairausvakuutus, ratkaisevat.

"Työnantajan tarjoamat edut, tai ainakin tämä tietty etu, saattoivat kirjaimellisesti merkitä eroa normaalin elämän ja vararikon välillä tai jopa elämän ja kuoleman välillä. Tuntuu myös erikoisen epäamerikkalaiselta, että yksityisyrityksille sysättiin niin perustava yhteiskunnallinen velvollisuus. Sehän kuulosti varsin, no, sosialistiselta. Eikö yritysten tarkoitus ollut tehdä voittoa eikä organisoida työntekijöidensa terveydenhoitoa? Samaan aikaan Yhdysvaltain kansalaiset maksoivat kuitenkin tunnollisesti veroja - joten eikö valtion tarkoitus ollutkaan kustantaa verorahojen vastineeksi peruspalvelut?"

Esimerkiksi toimivan peruskoulutuksen saaminen on riippuvainen vanhempien varallisuudesta, halusta ja taidoista luovia kouluviidakossa, mikä vaikuttaa lasten koko tulevaisuuteen. Vapaa valinta on siis vanhempien tai heidän vanhempiensa valinta - kehnosta taloustilanteesta on vaikea kehnolla koulutuksella seuraavien sukupolvien edetä - kun pohjoismaisessa mallissa pyritään kaikille takaamaan samanlaiset peruslähtökohdat, vanhemmista riippumatta.

"Mutta entä jos amerikkalainen oletus, että julkisen vallan tuki perheille todella johtaa perheiden hajoamiseen, pitää silti paikkansa? Siinä tapauksessa kaiketi pohjoismaisten vanhempien pitäisi olla yksinhuoltajuuden kuninkaita ja kuningattaria, koska pohjoismaiset perheet nauttivat julkisista tuista enemmän kuin perheet missään muualla maailmassa. Pitkät vanhempainvapaat, julkinen päivähoito, palkalliset lomat, lapsilisät, asumistuet, toimeentulotuet, neuvolat, julkinen sairaanhoito, ilmainen opiskelu - ovatko ne itse asiassa tuhonneet perheet niiden tukemisen sijaan?"

Ei tarvinne mainita, että edellinen tukien luettelo on meillä arkea, Yhdysvalloissa tuntematonta. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät ole amerikkalaisia arvoja, vaan päinvastoin. Partanen esittää siitä pöyristyttäviä esimerkkejä, kuten sen, että suurituloisten veroprosentti on huomattavasti pienempi kuin ns. normaalin työssäkäyvän kansalaisen. Hyvinvoivia palkitaan, siinä missä normaalipalkalla - minimipalkkoja tai työehtosopimuksia ei ole - sinnittelevä ei välttämättä pysy hengissä yhden työn varassa, vaan monet joutuvat tekemään kahta tai kolmea pelkästään perustarpeidensa täyttämiseen. Työhön amerikkalaiset suhtautuvat tosin eri tavoin kuin me: vapaa-aikaa tai lomia ei juuri tunneta, vaan työnteko on elämäntapa. Silti lasten päivähoito on kallista ja vie suuren osan vanhempien tuloista. Raha tuntuu ohjaavan niin perheen kuin yksilön elämää, ja muut arvot tulevat kaukana sen perästä - hengissä on pysyttävä ensin.

"Pohjoismaalaisena on vaikea olla hämmästymättä siitä, miten vanhanaikaisilta monet amerikkalaiset ongelmat ja keskustelut kuulostavat."

Partanen pyrkii osoittamaan, miten paljon pohjoismaisesta mallista on hyötyä yksilöille ja perheille ja sen myötä koko kansakunnalle. Miten malli edistää menestymistä, onnellisuutta ja hyvinvointia, olematta amerikkalaisten kammoamaa sosialismia. Partanen ei onneksi pelkästään hymistele, vaan tuo esiin myös suomalaisuuden nurjia puolia, samoin kuin amerikkalaisten vahvuuksia. Näitä ovat suomalaisten pessimistisyys ja itsensä (ja toisten) mitätöintitaipumus sekä amerikkalaisten loputon optimismi ja tekemisen meininki, esimerkkeinä. Luonteiden, luovuuden tai bisnesmenestymisen vertailu eri tavoin järjestetyissä yhteiskunnissa on lähinnä kuorrutetta kirjassa, jonka pihvi ovat kolme kovaa elämän peruspilaria: terveydenhuolto, koulutus ja työ.

"Monet amerikkalaiset uskovat silti yhä, että tuloerot ovat väistämättömiä ja jopa suotavia. Se on ymmärrettävää ottaen huomioon, että Yhdysvallat on kauan tunnettu maana, jossa jokaisella on mahdollisuus edetä elämässään. Amerikkalaisessa unelmassa on kyse juuri siitä: tehdään paljon töitä ja noustaan ryysyistä rikkauksiin. Ahkerasti työskentelevät kuuluu palkita työstään, eikä sillä ole väliä, päätyykö yksi rikkaammaksi kuin toinen, kunhan jokaisella on alun perin ollut reilu mahdollisuus menestyä. Mutta Yhdysvallat on luisunut mahdollisuuksien suhteen aina vain kauemmas vastakkaiseen suuntaan. Menestymisen mahdollisuus muuttuu jatkuvasti pienemmäksi."

Ehkä kuorrute on tarpeen vakuuttamaan amerikkalaiset, joille kirja on kirjoitettu. Kohderyhmän huomaa myös siitä, että kirjassa toistellaan samoja asioita hieman eri sanoin, viestin perillemenon varmistamiseksi myös heille, jotka ovat tuohon tyyliin tottuneet ja ehkä ovat myös tottumattomampia lukemaan (asiatekstiä) kuin suomalaiset lukijat. Joka tapauksessa mainio silmienavaus, jonka toivoisin jokaisen lukutaitoisen amerikkalaisen lukevan.

Samoin suomalaisten, jotka ovat tyytymättömiä ja valittavat muutaman kympin terveyskeskusmaksuista tai siitä, että koulu alkaa kasilta kun olisi helpompaa, jos se alkaisi ysiltä, tai että joogaohjaaja on nuiva, viranomaisilla liikaa lomakkeita eikä lähikaupassa ole sirkkaleipää. Miten onnellisessa asemassa olemmekaan! Enkä väheksy kotimaisia murheita, niitä oikeasti on, kun vaikkapa leipäjonoja katsoo. Mutta kun lähtötaso on ihan toinen, perspektiivi avautuu kummasti. Erinomainen herätys siihen, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Tämän luettuani aloin jopa hieman ymmärtää Amerikan nykyisen presidentin valintaa: jos tilanne tuntuu toivottomalta, mikä vain muutos tuntunee toivonkipinältä paremmasta.

Kenelle: Kuten edellä sanottu. Vapauden kannattajille. Ensimmäisen maailman ongelmista kärsiville. Yhdysvaltoja ymmärtävään yrittäville.

Muualla: Ina ahmi kirjaa väsyneenäkin. Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti, sanoo Suketus.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta.  Parempaa elämää etsimässä. (The Nordic Theory of Everything – In Search of a Better Life. Harper ) Tammi 2017. Kirja julkaistiin samaan aikaan englanniksi ja suomeksi.

Helmet-haaste 2018 kohta 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa en löydä kohtaa, johon tämä sopisi. Katsottakoon tämä johdatukseksi aiheeseen.

Mutta kirja sopii Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjahaasteeseen. Merkitsen yhden luetuksi.




tiistai 9. tammikuuta 2018

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.

Reader why did I marry him -blogin 1918-haasteeseen kirja on itsestäänselvä osallistuja

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Ferrante-huumaan pääsin mukaan hitaasti, mutta pääsin: Hylkäämisen päivät luettuani naamani näytti vau-hymiöltä, niin vahva ja elämänmakuinen tarina on. Aihe on selkeän rajattu: nainen jätetään. Viidentoista vuoden yhdessäolon ja kahden lapsen jälkeen Olgan mies Mario jättää perheensä. Yllättäen, salamana kirkkaalta taivaalta, päättyy Olgan onnelliseksi luulema avioliitto miehen ilmoitukseen asiasta.

Ferrante kuvaa loistavasti naisen yllättymistä, šokkia uuden tilanteen edessä. Epäusko, kieltäminen, yletön miehen ymmärtäminen ja huomiointi. Toivo, että kaikki palaisi vielä "normaaliksi". Mutta ohimennen myös miehen puolta: mies selittelee, perustelee ja osoittaa, että näin on parasta. Myös itselleen, uskon. Mies ei kuitenkaan ole keskiössä, vaan näyttäytyy jopa naurettavana Olgan tunteiden rinnalla.

"Epäilys muuttui pian varmuudeksi. Hän halusi saada minut hyväksymään eromme välttämättömyyden. Hän halusi, että minä itse sanoisin: olet oikeassa, meidän ei pidä enää tavata toisiamme. Edes nyt en reagoinut hallitsemattomasti. Niin kuin aina elämäni vaikeina aikoina, etenin varovasti. Ainoa näkyvä merkki sisäisestä hädästäni oli tietty epäjärjestyksen lisääntyminen ja käsieni heikkous."

Olga yrittää olla hellä ja ymmärtävä ja saada siten miehen toisiin ajatuksiin. Tosin rajat, joita hän on itselleen asettanut tilanteen käsittelyyn, alkavat rakoilla. Hän kertoo erosta heidän yhteisille ystävilleen, vaikka vannoi, ettei niin tekisi. Se oli ensimmäinen sääntö.

"Minun ei olisi pitänyt loukata häntä. Toinen sääntö oli se, etten saanut käyttäytyä epämiellyttävästi. En kuitenkaan pystynyt hillitsemään itseäni. Kiehuva vereni kohisi korvissa ja sai silmäni syöksemään tulta. Toisten järkevä asenne ja oma haluni käyttäytyä rauhallisesti ärsyttivät minua. Ilma salpautui kurkkuun valmiina värisemään vihan sanoista. Halusin riidellä."

Vanhat tavat toimia eivät enää pädekään. Olgan hienosti viritetty käytös ja tunteiden tietoinen ohjailu ja patoaminen muuttuu; rajoja ei enää ole, ja se pelottaa. Hän alkaa kirjoittaa satoja kysymyksiään miehelle kirjeiksi, joita hän ei lähetä. Olga ymmärtää, että hänen täytyy selvitä, toipua, oppia elämään ilman miestään, mutta ei ymmärrä vastausta suurimpaan kysymykseen: miksi?

"Tämänhetkisessä sekavassa elämäntilanteessani minä taannuin ja kuivuin kokoon, olin hauras kuin tyhjä simpukankuori. Kun kynä oli painanut kipeän jäljen turvonneisiin sormiini ja silmäni sumentuivat liiasta itkemisestä, menin ikkunaan. Tunsin puiston puita repivän tuuleen tai toisinaan yön raskaan hiljaisuuden, jota valaisivat vain lehvistön sekaan piiloutuneet katuvalot pylväidensä varassa. Niiden pitkien tuntien aikana olin tuskan vartija, valvoin kuolleiden sanojen tungoksessa."

Olga on sekava, onneton, hukassa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa vellovat hallitsemattomasti, mikä on hänelle uusi tilanne. Välillä hän on epätoivoinen, välillä kiukkuinen ja katkera.

"Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. --- Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi."

Lapset ovat vielä pieniä, ja lukijaa alkaa pelottaa heidän puolestaan. Äidin mieli järkkyy, ja Ferrante keskittyy siihen. Olga menee äärimmäisyyksiin, tekee epätoivoisia tekoja - miten pitkälle tämä vie?

"Aistieni toiminnassa oli jotain vialla. Tunsin vain katkonaisesti. Välillä antauduin ajelehtimaan tilanteen mukana, välillä se taas pelotti minua. Esimerkiksi alleviivatut sanat; en löytänyt vastausta kysymyksiin. Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Oli eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta."

Upeaa mielen toiminnan havainnointia ja komeaa kieltä, vahvaa tunnetta ja uskottavan tarkkaa kerrontaa. Ei jätä kylmäksi sitä, jolla on kokemusta suhteiden päättymisestä tai joka on seurannut sellaista läheltä.

Kenelle: Jätetyille, jättäjille, komean proosan ja psykologisen romaanin ystäville.

Muualla: Tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta ja harhoilta, sanoo Leena Lumi. Lukuneuvoja summaa hyvin kolmeen pointiin ne, joiden kirja kannattaisi lukea.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Päällys Martti Ruokonen. WSOY 2017. Ensimmäisen laitoksen julkaisi Kustannusosakeyhtiö Avain 2004.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kotimaiset kirjat vievät helvetistä kiirastuleen

Kirjasampo on julkaissut oman Suomi 100 -kirjalistansa: vertaa sitä Ylen listaan ja nauti, kuten minä tein. Kirjat tuovat mieleen niin paljon lukemisajastaan ja toisistaan, että mielleyhtymiä riittää loputtomiin.

Kirjasampo tarjoaa lukuvinkkejä, Ylen lista keskittyy kirjoihin, jotka kuvaavat kirjan julkaisuvuotta ja ajankohtaa parhaiten. Lähtökohta on siis eri, ja se on hyvä muistaa. Kirjasammon vinkkeihin voin täysillä yhtyä, sen minkä teoksia tunnen. Ihan paria poikkeusta lukuunottamatta, nimittäin:


Vuonna 2012 ilmestyi Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Kirjasammon listalla, eikä sen hienoutta ole tarvetta kyseenalaistaa, vaikkei se minulle ollut tärkein. Sillä samana vuonna ilmestyi Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka liikutti ja liikuttaa minua isosti ja jota muistelen usein edelleen. Saman tekee Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka myötä koukutuin Kuopio-sarjaan peruuttamattomasti. Ulla-Lena Lundbergin Jää voitti Finlandian ja tuli toiseksi Blogistanian parhaat -äänestyksessä Ollikaisen jälkeen, mutta minulle jäi kaukaiseksi. Kuvassa Sirpa Kähkönen bloggaajatapaamisessa joulukuussa 2017. Yksi hienoja kirjatapahtumia viime vuonna!


Entä 2010? Olisin mielelläni nähnyt listalla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Tosin Markus Nummen Karkkipäivä (Yle) on myös hieno valinta. Kirjasammon valitsema Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan riemastutti ja kuvaa hyvin suomalaisuutta sekin, mutta jäi kuriositeetiksi.

Vuosi 2008. Petri Tamminen on hieno, mutta asettaisin kärkeen Maarit Verrosen Karsintavaiheen. Vahva ehdokas olisi myös Johanna Sinisalon Linnunaivot. Sinisaloa löytyy listalta tosin muualta. Toisaalta Ylen valitsemaa Sofi Oksasen Puhdistusta on mahdoton ohittaa, sen verran se on möyhentänyt sekä historiakäsitystämme että kirjallista kenttää. Vuosi oli muuten (sekin) todella kova kirjallisesti Suomessa: Finlandia-palkinnoista kisasivat Oksasen kanssa Katri Lipsonin Kosmonautti, Arne Nevanlinnan Marie sekä Pirkko Saisio, Olli Jalonen ja Juha Seppälä.

Vuoden 2006 must-luettava kirja on eittämättä Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Ei Markku Pääskynen (Kirjasampo) eikä edes Leena Krohn (Yle), vaikka he ovat myös huippuja ja ehdottomasti luettavia kirjailijoita. Mutta Westön pääteos on jättänyt niin ison jäljen monen tai ainakin tämän lukijan mielenmaisemaan, että muut jäävät siitä kauas. Tosin se ei kerro ilmestymisvuodestaan, joten karsiutui Ylen listalta, mutta kertoo lukijoistaan sitäkin enemmän. Kirjasammolla on Westön esikoisromaani Leijat vuoden 1996 kirjana, ja se on oikein!


Myös vuoden 2003 Kirjasammon valinnan ostan: Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Samana vuonna ilmestyi myös Margaret Atwoodin Oryx ja Crake.

Vuonna 2000 ilmestyi tuoreen Savonia-voittajan Asko Sahlbergin Pimeän ääni! Se olisi omalla listallani, varsinkin kun tiedämme Sahlbergin komean tuotannon siitä alkaen.

Vuonna 1990 Yle valitsi Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjan. Noihin aikoihin ilmestyi vielä tiuhaan Kalle Päätaloakin. Tuntuu muinaiselta, vaikkei aikaa ole kulunut kolmeakymmentä vuottakaan! SKS:n Aleksis Kiven palkinnon sai vuonna 1990 Hannu Salama, jonka sai tänä vuonna 2017 Eeva Kilpi, ja hänen teoksiaan löytyy molemmilta listoilta, eri vuosina.

Ja vuosi 1989: Anne Tyler voitti Pulitzer-palkinnon! Mutta kotimaisista piti puhumani: vuoden kirjavalintani olisi sama kuin Ylellä eli Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Ravisti aikoinaan lujaa nuorta naista. Ei voita Kirjasammon ehdokas Petter Sairanen. Paitsi että en ole edes lukenut Sairasta, joten paha sanoa, ravistaisiko vielä enemmän. Lukulistalle siis.

1983 oli aikaa, jolloin kansainvälisessä kirjallisuudessa loisti Stephen King peräti kolmen kirjan julkaisullaan. Uinu, uinu lemmikkini on karmein lukemani kirja ikinä, josta näin painajaisia pitkään. Kotimaassa Raija Siekkinen ja Ilpo Tiihonen saivat Kalevi Jäntin palkinnot (Finlandia-palkinto perustettiin vasta seuraavana vuonna), joten myös nämä voisivat olla lukuvinkkilistalla. Raija Siekkinen on Kirjasammon listalla vuoden 1993 kohdalla, jolloin hän sai Runeberg-palkinnon. Tuona vuonna Maarit Verronen voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja Portti-palkinnon vuoden parhaasta fantasiakirjasta sekä oli Finlandia-ehdokkaana ensimmäistä kertaa.

Koko 1980-luku, etenkin sen alkupuoli, on mieleeni jäänyt vaisuna kirja-aikana, vaikka luin paljon jo silloin. Spontaanisti mieleen tulee Idströmin lisäksi vain Anja Kauranen. Joku Eeva Joenpelto tai Arto Paasilinna eivät napanneet nuoreen. Tosin luin tuolloin koko Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, jostain ihmeen syystä se koukutti parikymppisenä! Esa Sariolaa muistan myös lukeneeni. Suurin mielenkiinto taisi kuitenkin kohdistua romantiikkaan ja jännitykseen, koviin dekkareihin.

1970-luvulla olin vielä lapsi ja nuori teini, eikä kirjamuistoja paljon ole. Olen ilahtunut, että Kirjasampo kertoo siitäkin kirja-ajasta. 13-vuotiaana ihaninta lukemistani olivat Netta Muskettit, joita olen säilyttänyt muistoksi, lukea en uskalla, ettei muisto rapaudu. Aikuisten kirjahyllyn puolelle siirtymisen muistan hyvin: kun lastenkirjat oli luettu, oli pakko keksiä jotain muuta. Ja se muu oli Agatha Christie, ja sen myötä SaPo-sarja.


Vuonna 1962 Pentti Saarikoski julkaisi kirjan Mitä tapahtuu todella? Se oli Ylen listalla. Kirjasammolla on Irene Hammarin romaani Saari (Tammi). Selvä, ostan molemmat vinkit.

Vuonna 1936 valmistui Helsingin Postitalo - tiedän työni puolesta ja muistan varmaan loppuikäni aina kyseinen vuosi mainittaessa. Samana vuonna julkaistiin Sally Salmisen Katriina, joka on jo lukulistallani, kunhan uusi käännös ilmestyy vuonna 2018. Kirjasampo on valinnut lukuvinkikseen Viljo Kojon novelleja.  

Vuonna 1933 julkaistiin Alastalon salissa, kuten Kirjasampo sanoo. Ja tämä on mainio valinta kyseisen vuoden tai useammankin kirjaksi. Ylen listassa tässä kohtaa oli Joel Lehtonen.

Hyppään 1920-luvulle. Vuonna 1923 ilmestyi L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö, joka julkaistiin I.K. Inhan suomentamana 1928. Sillanpäätä tulee sen jälkeen molemmilla listoilla, mutta missä on Eino Leino Kirjasammossa? Eikö mestari pääse listaukseen, joka ei runoutta kaihda?

Mutta lista on hieno ja täydentää upeasti Ylen sataa kirjaa. Jos molemmat listat lukisi edes lähes läpi, saisi todella kattavan katsauksen niin itsenäisyyden ajasta kuin sen kirjallisuudestakin.

Tosin kovin riemukkaalta ei listansilmääjälle historiamme näytä: Ylen lista alkoi vuoden 1917 helvetistä (Konrad Lehtimäki) ja päättyi 2016 kiirastuleen (Ilkka Remes), josta kirjoittivat muun muassa Tomi, Tuijata ja Kirsi. Kirjasampo alkaa Häviävästä Helsingistä ja päätyy Korpisoturiin.

Vuoden 2017 kirjat - se 101. kirja - ovat hieman lempeämpiä: Ylen Seppo Puttonen valitsi tulevaisuuden ja lapset Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjalla Mennään jo naapuriin, Kirjasampo luottaa Maria Matinmikon Väreihin. Molempien nimistä saa vaikutelman avautuvasta maailmasta ja vaihtoehtojen kirjosta. Värit-kirjaa en ole lukenut, Katajavuoren kohdalla vaikutelma pitää paikkansa.

Kirjabloggarien valinta vuotta 2017 parhaiten kuvaavaksi kirjaksi oli Ossi Nymanin Röyhkeys, mutta äänestyksessä vahvoilla olivat myös Miki Liukkosen O, Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Saamme kuukauden kuluttua (5.2.) nähdä, mitä Blogistania nostaa vuoden parhaiksi kirjoiksi ja mahtavatko samat kirjat nousta kärkeen myös silloin.

Jutun linkit johtavat eri kirjablogeihin kirjoista, joita blogistani ei löydy.

Ja tuskin ehdin herkutella tämän listan, kun Kirjasampo listasi komeasti lisää, nyt kevään 2018 uutuuksia. Omat tärppini keväälle täällä.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Satu Taskinen: Lapset

Satu Taskinen on tuttu kirjailijana, jonka kirjoissa on aivan oma jujunsa - ei lukijalle helpoin, osin oudoksuttava, mutta aina persoonallinen ja terävä. Lapset on odottanut sopivaa lukuaikaa, sillä tiesin, ettei sitä voi lukea huoletta pätkissä (yritin ensin niin, ja kesken jäi). Siihen on saatava sukeltaa kunnolla, jos aikoo pysyä langassa kiinni. Tai tämän herran ajatuksenvirrassa, josta kirja kertoo.

Navid on opettaja, eläkeiän kynnyksellä sinnittelevä wieniläinen mies, joka lähtee työpäivän päätteeksi tapaamaan toisen aikuisen tyttärensä perhettä ja kahta lapsenlastaan. Miehen terveys on alkanut reistailla, mistä hän ei tietenkään ole lapsilleen kertonut. Tälläkin matkalla hän joutuu piipahtamaan lääkärissä, ennen kuin pääsee hakemaan tilaamansa lahjat pienille tyttärentyttärilleen.

"Kun tässä makaa ja odottaa, millaisen viestin kanssa lääkäri tulee, alkaa kohota mieleen kaikkea kielteistä. Omia vikoja ja syntejä. Että niistä nyt joutuu maksamaan."

Sattuu muutakin odottamatonta ja matkantekoa viivyttävää, ongelmaa auton kanssa ja sellaista. Mutta tapahtumat ovat tarinassa vain kehys, kuin keho ihmisen mielelle - molempia tarvitaan, jotta kokonaisuus hoitaisi hommansa, mutta mieli on se, joka ohjaa.

Kun oppia ja elämänkokemusta on paljon, kovalevyn sanotaan olevan täynnä, eivätkä asiat pysy jämptisti järjestyksessä tai löydy nopeasti ja oikein. Navidin ajatuksista sen voi huomata, niin laajasti hän liikkuu asiasta toiseen ja yllättäen aivan muualle. Koetut asiat, etenkin matkat ja omien lasten lapsuus sekä jo päättynyt avioliitto risteilevät miehen päässä sinne tänne, mutta jotenkin suppilomaisesti onnistuvat kiertymään välillä kiteytymiksi, joita voisi sanoa vaikka elämänviisauksiksi. Tai ainakin yhden miehen pohdinnaksi siitä, mitä kaikesta on jäänyt käteen - siis mieleen.

"Ihminen joka uskoo, että kärsimys ja onni ovat molemmat itse ansaittuja ja jolla menee hyvin onnittelee itseään omasta hyvyydestään, niinkö? Ja voitonriemuisena porskuttaa eteenpäin. Näin ihminen pääasiassa ajattelee, minäkin. Se on ainoa selitys rajattoman rikkaan maailmamme varallisuuden perverssin epätasaiseen jakautumiseen. Onko minulla yhtään ystävää jostain toisesta ryhmästä kuin siitä, missä olen itse? Ei."

Navid on kovin ankara itselleen, ja häntä käy sääli, vaikka kirjassa on myös rutkasti Taskisen vinoa huumorinpilkettä. Kirjan lukeminen oli kuitenkin lohdullista, ja lohdusta siinä puhutaankin: se sai aikaan tunteen, että elämästä voi selvitä, vaikka tekisi virheitä. Että vaikkei oivalla kaikkea, mitä pitäisi, oivaltaa ehkä kuitenkin jotain. Ja että sukupolvet vaihtuvat joka tapauksessa, teki itse mitä tahansa. Tärkeintä on yritys ja hyvä tahto. Ehkä.

Pidinkö kirjasta? Sillä on alussa mainitut ansionsa, muttei se tullut liki. Intensiivisyyttä vaativa lukeminen ei ole vaivatonta, ja vaikka kuinka tarkasti sen yritin tehdä, en silti päässyt mukaan  kaikkiin Navidin ajatuksenkulkuihin - osa taas tuntui jo moneen kertaan kerrotulta. Vaikka kirja tarjosi hienojakin oivalluksia ja erikoinen käsittely teki siitä kiinnostavan, täysosuma se ei minulle ollut.

Kenelle: Keskittyvälle lukijalle, elämänsä virheitä pohtivalle, persoonallisen proosan ystävälle.

Muualla:  Omppu nautti ja puhuu "hartaasta lukemisesta". Jokke ei innostunut.

Satu Taskinen: Lapset. Teos 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 19: kirja käsittelee vanhemmuutta. Muun muassa sitä.