perjantai 19. tammikuuta 2018

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilin saareen ja sen synkkään historiaan spitaalihoitoloineen ja mielisairaaloineen tutustuimme jo Katja Kallion Yön kantajan ja Amanda Ahosen myötä. Myös Holmström viittaa Amandaan, mutta tarina ja käsittely ovat omia. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan, kuten Kirjaluotsi toteaa.

Sielujen saari koostuu kolmen naisen tarinasta: mielenterveyden hoitoon passitettujen Kristiinan ja Ellin sekä hoitaja-Sigridin, joista jokainen valottaa tuolloista yhteiskuntaa, mielisairaanhoitoa ja naisen asemaa omasta kulmastaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun ja seuraavan vuosituhannen alkuun eli noin sadan vuoden taakse.

Kristina joutuu saarelle vakavien ongelmien vuoksi. Hänen mielensä järkkyy pahasti, mikä ei ole ihme, kun hänen tarinansa aukeaa. Helpolla ei Holmström lukijaa päästä, niin rankkoja tapahtumia hän kertoo. Sydämessä kääntyilee ruosteinen veitsi niitä lukiessa. Miten epätoivoinen tilanteen täytyy olla, että oman lapsen voi tappaa.

"Seinät puristivat hänet sisäänsä ja hän lähti pihalle päästäkseen niitä pakoon. Mutta ne olisivat yhä edelleen mökissä, kun hän kääntyisi ja menisi sisään, ja oli iltoja joina hän olisi tehnyt mitä tahansa, ettei olisi tarvinnut palata."

Elli on herrastyttö Kristinaan verrattuna. Eikä nykyajan mittapuulla todennäköisesti lainkaan mielenterveyspotilas, vaan nainen, joka tekee uhmakkaita tekoja eikä noudata seuraelämän standardeja. Hoitoon vain! Tuolloin perheen mies - aviomies, isä tai veli - päätti naisen kohtalosta. Hankala tapaus saatiin yhdellä allekirjoituksella pois silmistä ja mielestä.

"- Minun vanhempani... äiti ja isä. He tulevat hakemaan minut kotiin. Eivät he anna teidän pitää minua täällä. Tohtori Mikander painaa sormenpäänsä vastakkain, ja kädet keinahtavat pariin kertaan pöytää vasten. Sitten hän yhtäkkiä nojautuu taaksepäin ja nostaa jälleen polven toisen päälle. - Neiti Curtén, en minä pidä teitä täällä. Juuri vanhempanne halusivat, että teidät otetaan sisään. Ja hyvä niin, sillä te olette sairas. Pahinta on, että te ette näytä käsittävän sitä itse."

Sigrid on valinnut asuin- ja työpaikkansa itse. Hän viihtyy saarella, ja ajan myötä siitä tulee koti. Vaikka hän on vapaa, häntä kiehtoo syrjäisyys ja rauha, vaikka toki suunnitelmissa on avioituminen ja poismuutto, kun aika on sopiva. Sota muuttaa suunnitelmat, vaikka saarelaiset ovat turvassa.

"Toisinaan hän sääli heitä [potilaita], kun näkee miten he kaipaavat pois, mutta samalla hän tietää, etteivät he pärjäisi ulkopuolella, yhteiskunnassa. Yhteiskunta on ankara äiti. Se ei rakasta ketään. Se esittää pelkkiä vaatimuksia, palkitsee vain harvoin. Ei yhteiskunta rakasta Sigridiäkään, mutta se hyväksyy hänet, koska hänestä on hyötyä. Se, joka ei ole hyödyksi, saa pärjätä omillaan."

Eristetty yhteisö on tiivis, ja sinne muodostuu oma pieni yhteiskuntansa sääntöineen ja hierarkioineen. Holmström kuvaa sitä rikkaasti ja elävästi: juuri noin voi kuvitella naisyhteisön toimivan. Hän kertoo tarkasti henkilöiden taustat ja elämäntarinat, joten lukijan on helppo eläytyä. Etenkin Kristina tulee lähelle, ja tunsin painavaa sääliä ja surua hänen puolestaan. En tiedä, onko Kristinalla tai muilla henkilöillä todellinen esikuva; tiedän Holmströmin paljon tutkineen ajan asiakirjoja. Ehkä romaanin henkilöt ovat synteesi useammasta oikeasti saarella asuneesta?

Joulun vieton kuvaus on yksi kirjan koskettavimpia.

"He istuvat pöydässä höyryävät, tuoksuvat annokset edessään ja puhuvat toistensa päälle silmät loistaen ja posket punaisina ja kertovat jouluista kotona, lapsuuden, nuoruuden jouluista, kun he itse olivat äitejä ja sisaria ja rouvia ja pyörittivät isoa huushollia. Kuuluu jatkuvasti äänekästä naurua ja käsin näytetään joulukinkkujen kokoa ja kuusen korkeutta. He pudistavat päätään muistellessaan miten uuvuttavaa oli seistä hellan ääressä koko viikko ennen varsinaista juhlapäivää ja miten jalat turposivat, ja he naurahtelevat lasten kärsimättömälle odotukselle. Joku vaikenee kesken lauseen ja katsoo ehkä hiukan liian pitkään lautaselleen samalla kun vierustoveri yrittää olla huomaamatta ruokaan putoilevia kyyneliä."

Holmströmin tapa kirjoittaa poikkeaa Katja Kallion tyylistä. Siinä missä Kallio kuljettaa lukijan Amandan mieleen ja Seilin saarelle niin, että tarinaan uppoaa kuin uneen, Holmströmin kuvaus on asiallisempaa, lähes dokumentinomaista runsaine yksityiskohtineen. Mikä ei tarkoita, että se koskettaisi vähemmän; tiedon paljous ja sen suora esilletuonti tuo vaikuttavuutta. Se tehoaa, ainakin minuun. Kallion kirja on kuitenkin yhtenäisempi, yhden päähenkilön tarinana "helpompi", ja sisältää lumoa, jota Holmström ei kokonaisuutena luo samalla voimalla. Silti, kuten Kallionkin kirja, Sielujen saari nostaa tärkeitä teemoja ja hätkäyttää lukijaa niin sisällöllään kuin taitavalla tekstillään.

Kenelle: Hulluutta hätkähtämättömille, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, vetävän realistisen romaanin ystäville.

Muualla: Veret seisauttava, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa, sanoo Marika Usvasta.

Runeberg-palkinto myönnetään Runebergin päivänä 5.2.2018, ehdokkaat ovat alla. Kirin kovaa, jotta saisin luettua kaikki romaanit siihen mennessä (eli muut kuin Kulmalan teokset). Ehtii ehtii...

Johanna Holmström: Sielujen saari. Otava 2017.

Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 37 täpätty: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Sisareni toinen nimi on Johanna.


2 kommenttia:

  1. Sain itse tämän juuri luettua ja oli kyllä kerrassaan upea kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On upea, ja koskettaa. Hienoa kun löysit tämän, Tuulia!

      Poista