tiistai 27. helmikuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Kuulin kirjasta jo varhain ja heristin korviani: suuryrityksille ikäni töitä tehneenä tunnistan termit, kuten konsernin sisäinen tarkastus ja hankinta. Koska myös venäläiset kollegat ovat arkeani, sisäisen tarkastajan Reija Wrenin matka tarkastamaan Pietarin toimipistettä tuntuu kutkuttavalta.

Hersyvä kertomus bisnesmaailmasta - mutta ehkä kuitenkin enemmän erään uranaisen maailmasta. (Kirjan lukeminen ei edellytä konsernikokemusta, vaikka kieltämättä säväyttää makeasti, kun mietin tilannetta kollegoitteni kautta.) Rempseä ja uraa määrätietoisesti tekevä Reija siis joutuu - pääsee - Venäjän-komennukselle, jossa hän joutuu mukaan monenlaisiin odottamattomiin kuvioihin. Kuka puhuu totta, kuka vetää välistä?

"Vaikka viisumit eivät olleetkaan elämäntehtäväni, sain kiittää vuosiani pääkonsulaatin työntekijänä sitä, että ovi itään ja vaativiin tehtäviin oli auki. Pelkällä kielitaidolla en kuitenkaan ansaitsisi uudessa työpaikassa kenenkään kunnioitusta, varsinkaan kun työni oli löytää tuotantolaitoksiemme kätköistä lapsityövoimaa, huumekätköjä, prostituutiota tai muita, vähäisempiä epäselvyyksiä."

Venäläinen liiketoiminta leimoineen ja diplomeineen (joista yhteen Reija onnistuu jättämään meikkivoidetuhrun), hierarkioineen, henkilökohtaisine suhteineen ja muista meidän 1980-lukuamme muistuttavine tapoineen avautuu Reijalle ZAO Katelinin palveluksessa. Ne kulttuurierot! Ensi töikseen hän lähettää vahingossa LinkedIn-kaveripyynnön koko puljun pääjohtajalle, muttei sitä ole aikaa murehtia, koska puolen tunnin kuluttua on pidettävä presentaatio Venäjän tytäryhtiölle.

Konsernitiedottajana minua naurattavat makeasti konsernin tiedotteet, joita Reija itsekseen ilkeän ironisesti analysoi. Eikä se mitä sanotaan, vaan se, mitä ei sanota... Nimittäin yksi työntekijä, Pavel, on mystisesti kadonnut, eikä asiasta puhuta.

"Marian kommentti tuli todellisena yllätyksenä, ja minun oli vaikea peittää innostukseni. - Paha työnantaja? Mitä tarkoitatte? Saiko Pavel selville jotain epämiellyttävää?"

Tietysti Reija kiinnostuu, mutta huomaa pian, että hänen toimiaan ei seurata hyvällä. Pahaenteistä!

"Jonkun kollegan tehtävä oli estää ja vakoilla työtäni."

Tarasova yhdistää chick-lit-kepeyden dekkariin ja tuo samalla esiin niin paljon liiketoimintaan liittyvää, ettei tälle genrelle taida olla nimeä. Päähenkilö on kaikkea muuta kuin kananen, vaikka käy kaljalla ja pelaa pokeria, eikä romantiikka ole lainkaan poissuljettua. Suomalainen poikaystävä tulee vierailulle Pietariin ja summaa Pietaria tuntemattoman vaikutelmat, joita Reija kommentoi:

" - Onpa likaista! Onpa lyhyt hame! Onpa rumia autoja! Oho, onpa hienoja autoja! - Veli-Pekka tulisi nopeasti omaksumaan Venäjä-konkareiden puheenparren, joka oli erityisesti pohjoismaisten, saksalaisten ja brittiläisten vaihto-opiskelijoiden, harjoittelijoiden ja uusien viisumivirkailijoiden kieltä. Puhetapa korosti vankkumatonta muutaman kuukauden syväluotaavaa kokemusta Venäjästä."

Romantiikka ei onneksi rajaudu V-P:hen. Eikä Reija ole niitä romaanisankarittaria, jotka kävelevät yksin yössä huolettomina, vaikka vaara vaanii ja lukija kärvistelee tuskissaan: pitikö taas tehdä juuri niin kuin ei pitäisi? Tämä nainen on aina askeleen edellä. Useimmiten. Tarinassa viitataan myös Sodankäynnin taitoon: eikös se ole perinteisesti kunnon bisneskirjan merkki?

Mutta ilman ironiaa: jännittää, löytyykö väärinkäytöksiä ja ketkä ovat pahiksia - kai Reija sen oivaltaa? Mutta lukijan kannalta se ei ole olennaisinta, vaan keskeistä on luja viihtyminen, ilmiöiden ihmettely ja hymy, joka jää päälle. Sutjakka teksti on raikasta luettavaa. Todellisuutta on mukana niin paljon, että tarinaan voi luottaa ja eläytyä, mutta silti ollaan niin reilusti fiktion maailmassa, että voi viihtyä. Tekstistä huokuu tekijän asiantuntemus ja kokemus, ja kerronta on juuri sitä, mitä esitetään, ilman maailmaa suurempia ulottuvuuksia. Erinomainen tämän hetken bisnesviihdekirja. Näitä toivoisin lisää!

Mitä tulee mieleen: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen vuosi, jossa tehdään bisnestä Kiinassa: suomalainen päähenkilö on sijoitusneuvoja. Tuomas Vimman Vasen ranta, jossa on myös fiksu naispäähenkilö ja vahva seikkailun tuntu.

Kenelle: Lällyviihdettä välttäville, uraa rakentaville, kuiville konsernitoimihenkilöille (etenkin hankinta ja sisäinen tarkastus sekä viestintä), ekspatriaateille, Venäjän kanssa töitä tekeville.

Muualla: Myös Satuilualusta-blogissa halutaan lukea tällaista lisää. Kirjailijalla on tietenkin oma sivu. Ja hei, hän on Ylen Aamun kirjassa to 1.3. klo 8.50. Katsomaan! Lue myös seuraava: Kuoleman kulissit http://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2020/10/anniina-tarasova-kuoleman-kulissit.html

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani. Gummerus 2018. Komea kansi: Sanna-Reeta Meilahti.


 Sain kustantajalta lukukappaleen omasta pyynnöstäni. EDIT: Kuulin juuri kustantajalta, että kirja tulee äänikirjana Elisaan vähän myöhemmin. Vuoden yksinmyyntioikeuden jälkeen se on saatavissa myös lukuaikapalveluista. En kyllä jaksaisi odottaa, jos aihe kuumottaa. Vieläkin hymyilyttää.

Helmet-haaste 2018 kohta 1: kirjassa muutetaan. Reija muuttaa Turusta Pietariin.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3.

Hitaasti pääsin Ferranteen mukaan, mutta sitä tiukemmin. Tarina kertoja-Elenasta ja hänen ystävästään Linasta lapsuudesta aikuisuuteen on täyteläinen, viisas, lujasti koukuttava ja koskettava, vaikkei olisi Italiaa nähnytkään. Naisen tarina on yksityinen; taitava ja tarttuva kerronta hoitaa loput, eli tekee siitä tutun, yleismaailmallisen ystävyyden kuvauksen ja naisen kasvukertomuksen.

Ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, kertoo tyttölapsista Napolin kaduilla; melske, haju, kiihkeys ovat kirjassa käsin kosketeltavia, viileää suomalaista vieraannuttavia. En vakuuttunut, kaikki tuo tuntuu pohjoismaisen niukkalinjaisen sisustuksensa ja hiljaisuutensa keskellä kirjaa lukevasta oudolta. Fyysisyys! Ihmiset ja ystävyydet ovat silti tunnistettavia. Ja kirja on tärkeä, sillä tutustumme päähenkilöihin, joista saamme lukea lisää seuraavissa. Vaikken vielä tässä vaiheessa ole varma, luenko seuraavia.

Muualla: Vaikea pukea sanoiksi, silkkaa lukunautintoa, sanoo Lumiomena.

Toinen osa, Uuden nimen tarina, jysähtää lujaa. Luin, ehkä suuren hypetyksen vuoksi, joka on usein loitonnuttaa, mutta nyt näkyvyys oli hyvästä. Kai se on luettava, kun niin moni kehuu. Täysosuma. Naisten tarina miehineen, töineen, perheineen ja urineen on niin yllättävä, outo ja samalla tuttu, ettei siitä voi olla lumoutumatta. Se kattaa kaikki oleelliset kysymykset ja kertoo Elenan ja Linan toisistaan täysin poikkeavat tarinat ymmärtävästi; hienovireisesti ja julkeasti yhtä aikaa. Nuoret naiset haaveineen, miehineen, unelmineen ja perheineen! Elena, kiltti tyttö, ja Lina, joka tekee omanlaisiaan ratkaisuja. Miten käy ystävyyden? Ja onko sillä väliä? Kirja, joka kaikkien ystävyyttä pohtivien ja jokaisen lukevan naisen kannattaa lukea. Löydät siitä itsesi. Kuvan nappasin brittiläisen Text Publishing Companyn sivulta.

Muualla: Leena Lumi kaipasi tiivistystä, mutta on kuumeen vallassa, tulkitsen. Lukuromaaneja sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä, summaa Kirsin Book Club. Kakkososa on ehkä ykköstä parempi, sanoo Me Naiset. Ei ehkä, vaan on!

Kolmas osa. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Nyt ollaan jo kypsien naisten maailmassa. On kokemusta, pettymyksiä, onnea, saavutuksia. Lapsia, puolisoita, exiä ja nyxiä. Miehet bisneksineen! Naiset, jotka pitävät kaiken koossa, jos haluavat; valtasuhteet ovat yhtä selkeitä tai hämäriä kaikille. Mikä on miesten rooli? Voittaako järki vai tunne, vai onko sen väliä? Ferrante kutoo velhomaisesti Elenan kirjailijanuraa, Linan kapinallisuutta ja ajan- ja paikankuvaa kiinnostavaksi kuvaelmaksi, joka liikuttaa ja koukuttaa. Enkä nyt halua ajatella vanhenemista tai sitä faktaa, että äitini on päähenkilöiden ikäinen.

Muualla: Upea, syvällinen, viihdyttävä, sanoo Sanoissa ja sivuilla. Tulee voimalla kohti, sanoo Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Kirjailija Anita Konkka analysoi laajasti koko sarjaa, myös vielä suomentamatonta viimeistä osaa, joten ÄLÄ klikkaa linkkiä, jos et halua tietää.

Kenelle: Naisille. Naisia ymmärtämään pyrkiville. Komean kerronnan ihailijoille. Uskottavaa ja koukuttavaa tarinaa etsiville. Italian ystäville.

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3. Suomennos Helinä Kangas, joka on suomentanut myös seuraavat osat.

Osa 1: Loistava ystäväni. (L'amica geniale) WSOY 2016. Helinä Kangaksen käännös sai Tammen Jarl Hellemann -palkinnon vuoden parhaana käännösromaanina. Käännökset ovat briljantteja, kirjojen nimistä alkaen.

Osa 2: Uuden nimen tarina. (Storia del nuovo cognome) WSOY 2017. Sarjan tähänastisista paras.

Osa 3: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. (Storia di chi fugge e di chi resta) WSOY 2017.  Päällys: Martti Ruokonen. Neljän kirjan sarja julkaistiin italiaksi vuosina 2011 - 2014 ja englanniksi 2015. Vuonna 2018 odotamme suomeksi päätösosaa.

Elena Ferrante on taiteilijanimi, jonka oikea henkilöllisyys on salainen: usein arvellaan sen takana olevan italialaisen kääntäjän Anita Rajan. Toukokuussa 2018 HelsinkiLit-tapahtumassa esiintyy Domenico Starnone, Rajan aviomies, jota myös on veikkailtu Ferranten salanimen taakse. Hänen kirjansa Solmut (Ties, Lacci) lmestyy suomeksi keväällä. Sitä sanotaan Ferranten Hylkäämisen päivien vastakohtakirjaksi, miehen näkökulmana. Omppu pohtii blogissaan kutkuttavasti kirjojen suhdetta. Nähdään varmaan Savoy-teatterissa?

Kesällä 2017 alkoi HBO Italian television kanssa tehdä kirjasta tv-draamaa. Nähtäväksi jää, mitä tulee ja nähdäänkö se meillä. Toivottavasti! Kun fanit on jo koukutettu, meille on helppo syöttää  lisää. Pöhinää somessa asian tiimoilta.

Aiemmin lukemiani Elena Ferranteja:
Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Avain 2004.
Amalian rakkaus Suomennos Taru Nyström. Avain 2005.


keskiviikko 21. helmikuuta 2018

KOM-teatteri: Veriruusut

Anneli Kanto kertoi, ettei sisällissodan punaisista naissotilaista kertova Veriruusut-kirja kiinnostanut "ketään" ilmestyessään 2008, mutta hän on iloinen, että sisällissodan satavuotismuistelun myötä se on noussut esiin. Tampereella kirjasta on tehty musikaali, helsinkiläinen KOM-teatteri nappasi tarinan lavalle omana sovituksenaan, Lauri Maijalan ideasta ja hänen dramaturgianaan ja ohjauksenaan. 

Loistoidea. Vaikka epäilin: mehän tiedämme tämän stoorin juonenkäänteet jo, ja sen, miten se päättyy. Mitä jännää tässä enää muka voisi olla? Luottamus teatterin voimaan taisi unohtua, sillä lavalla tehtiin hyvin selväksi moisen mietinnän typeryys. 

Kun Sigrid oli käynyt kansakoulun ja rippikoulun, pitää alkaa tienata, totesivat vanhemmat. Valkeakoskella se tarkoitti paperitehtaaseen töihin menoa. Siellä 15-vuotias Sigrid tutustui karuun työelämään - raskaisiin töihin ja hyväksikäyttäviin pomoihin - ja ystävystyi muiden tyttöjen kanssa. Kun köyhästä kodista ja katkerankitkerän äidin helmoista ponnistaa, palkka ja oma raha avaa maailmaa aivan uudella tavalla, samoin iloinen ystävyys, lämpö ja tiimihenki (kuten nykyään sanotaan). 

Tehtaan tytöt ovat juuri sellaisia kuin nuoret tytöt ovat (ihania): täynnä intoa, energiaa ja naiseuden rakentamista: katsokaa ja rakastakaa minua! Tästä palkasta uusi pusero, seuraavasta hame! Ystävyyttä vannotaan, ihmissuhteita pohditaan. Kun luokkajako nostaa päätään, ollaan yhtä palavasti oman asian, työläisten, puolella. Miksi ei olisi oltu, kun kokemukset johtavasta luokasta ovat mitä ovat, omistajista olemattomat. Sitä enemmän on tietoa siitä, mitä tehtaan takahuoneissa tapahtuu ylitöihin määrätyille. Tai siitä, miten kotona pihistellään kaiken puutteessa, myös inhimillisen lämmön, Sigridin tapauksessa. Vaikka isä tekee parhaansa äidin kovuutta hyvitelläkseen. Paras ei ole paljon, mutta riittää: Sigridistä kasvaa kiihkeästi kehittyvä, jotain muuta haluava nuori nainen. 

Kunpa vain olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Kun tytöt innostuvat puna-aatteesta ja työläisten asiasta, he eivät mieti seurauksia. Nuoren mustavalkoinen maailma ei tunne muuta kuin oikean ja väärän, joten heidät on helppo agitoida mihin vain. Armeija-asut: Upeita! Aseiden käytön opettelu: En malta odottaa! Venäjä: Siellä on tarjolla kaikkea kaikille! 

Auts. Ompele taisteluasun hatun korvan taakse rusetti. Ole valmis tappamaan tai kuolemaan ylevästi. Mutta oletko valmis siihen, että paras ystäväsi kuolee kituen, veljesi katoaa, vauvasi joutuu tuntemattoman hoiviin ja äitisi ammutaan? Ei, ei kukaan voi olla valmis siihen, mitä sisällissodassa tapahtui. Ei tilanne ollut nuoren tytön kasvutarinassa millään tavalla normaali. Eikä niistä traumoista päästä vielä tässäkään sukupolvessa. Kummallakaan puolella. Siksi tarina on äärimmäisen surullinen ja koskettava: tyttöjen tarina toi kyyneleet silmiin kyynisellekin katsojalle. Mikä helvetin huono tuuri. He voisivat olla omia tyttäriäni tai lapsenlapsiani - tuo innostus, palo ja ehdottomuus. Ne kaikki, he kaikki, niin turhaan. Ja tiedämme, että ainakin osa henkilöistä perustuu todellisiin esikuviin; nuo ihmiset olivat totta. 

KOM-teatterin toteutus on paljaaksi riipivä ja hiljentävä. Näyttelijöiden työ on ammattimaisen tasaista, kuten kyseiseltä teatterilta odottikin: notkahduksia suuntaan tai toiseen en havainnut enkä olisi ehtinytkään, sillä tarina vei mennessään. Sama toimi lavastuksen kanssa. Musiikit olivat myös tehokkaat, vaikka vieroksuin alkupuolen diskotyyppistä kovaäänistä jumputusta (no, ne nuoret). Laulut ovat hienoja (ja niitä oli riittävästi.)  

Kirjaan verrattuna näytelmästä poistettiin kuulemma Tampereen osuus juuri ensi-illan alla. Ehkä siksi toinen puoliaika tuntui turhaan pitkitetyltä. Vaikka siinä on tehokkaita kohokohtia! 

Tarina koskettaa, näyttämöllä kaikki toimii tarinan tukena: KOM-teatterin vankka ammattitaito näkyy. Yksittäisiä suorituksia ei tee mieli nostaa esiin, niin saumatonta ja omistautunutta yhteistyö on. Bloggarikokoontumisessa tapasimme kirjailija Anneli Kannon ja näyttelijä Vilma Melasniemen ennen esitystä, joka oli tämän näytelmän toinen. Vilma kertoi - ennen maskeerausta, jossa hänen piti mennä letittämään kanssanäyttelijöiden hiuksia - näytelmän annista sodan kuvauksena naisen kannalta, sekä fyysisenä että psyykkisenä olentona, tulkitsin. Ja niin juuri esitys teki, komeasti. Ja ilman veriroiskeita, joita pelkäsin! Sen sijaan roiskeita ilmaantui omiin silmänurkkiin. Ei kannata mennä katsomaan, jos pelkää koskettavuutta tai tietoa siitä, mitä sata vuotta sitten tapahtui. 

Tamperelainen Anneli Kanto on monipuolinen kirjoittaja, kirjailija ja journalisti. Kirjallinen tuotanto sisältää historiallisia romaaneja, kuten hieno Pyöveli, lasten ja nuorten kirjoja ja tv-käsikirjoituksia. (Veriruusut-kirjaa en ole lukenut.) Moniosaaja Kanto ei paljastanut, mitä tällä hetkellä on työn alla: jäämme odottamaan jännityksellä.  Kuvassa vasemmalla Anneli Kanto ja Vilma Melasniemi, oikealla yleisöä odottavissa tunnelmissa.

 

Kenelle: Historiaa pelkäämättömille, nuorten naisten läheisille, taitavan teatterin ystäville. 

Muualla:  Tuijata istui eturivissä ja näki näyttelijöiden hien ja kyyneleet. Ajankuvana ravisteleva, sanoo Ääni katsomossa.  

KOM-teatteri: Veriruusut. Alkuperäisteos Anneli Kanto. Kiitos bloggarikutsusta ja taiteilijatapaamisesta teatterille. 


Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala. Ohjaajan assistentti Eero Leichner.

Lavalla Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio.
Lavastus Markku Pätilä
Puvut Tiina Kaukanen
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo

Teemakuva: KOM-teatteri. 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä. 

 - - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

 - - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman kertoo tarinansa alkoholistiäidin lapsen kasvusta aikuisuuteen. Pienenä hän ei tietenkään ymmärtänyt, mistä on kyse, eikä hieman kasvettuaankaan osannut äidin käytöstä tuomita - eihän hän muusta tiennyt. Lapsen lojaalisuus on liikuttavaa, mutta hänelle itselleen vahingollista. Salailu ja häpeä jättävät jälkensä.

Perheessä on kolme poikaa, joista kertoja on nuorin. Heidän isänsä on reilusti äitiä vanhempi, ja isän kuoltua äidin juominen kiihtyy hengenvaaralliseksi. Pojilla on äidistään jatkuva huoli, he joutuvat "päivystämään" koko ajan, mikä äidin tilanne on. Raskasta!

On paljon hyviäkin muistoja, on lämpöä ja rakkautta. Perheen matkat ja yhteiset rituaalit, yhteisyyden tunne. Äiti on ihana, kaunis ja kaikista älykkäin.

"Voin sulkea silmät ja muistella varhaislapsuuttani, sitä kuinka äiti ja minä rakastimme toisiamme. Syntymästäni viisivuotiaaksi oli elämäni paras aika. Haluan sinne takaisin."

Kun Alex itse on naimisissa ja isä, hän päättää tarttua asiaan. On pakko.

"...haluan että me kumpikin selviämme hengissä. Näin ei voi jatkua. Sinun täytyy lopettaa juominen. Ja minä haluan auttaa sinua siinä."

Riippuvuuksia tuntevat tietävät, ettei asia ole yksinkertainen. Schulman kuvaa hyvin reaktioita, joita hänen vaatimuksensa aiheuttaa. Ja tuntemuksia, joita lapselle jää, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.

"Silloin kun äiti kertoi tarinoita, aika lakkasi olemasta ja särkynyt suhteemmekin unohtui. Kaikki haihtui pois, mutta lopulta lumous aina rikkoutui. Hermostutti olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Olimme niin kaukana toisistamme, jokin oli särkynyt aikoja sitten eikä sitä pystynyt enää korjaamaan."

Tuli mieleen keskustelu, jota Selja Ahavan kirjasta somessa käytiin. Että on yksipuolista. Toisenkin osapuolen kanta pitää huomioida. En ymmärrä, miksi: Schulmanin äidin tarina hänen itsensä kertomana olisi varmasti kiinnostava, mutta aivan eri tarina, eri ihmisen kokemus. Schulman kertoo omansa, asettaa sen rohkeasti tarjolle, ja tekee sen hyvin ja konstailematta.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville. Viinan käyttöään miettiville. Äidin rakkautta ihannoiville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai ei anna vanhemmilleen anteeksi. Psykologisesti tarkka ja viiltävä, sanoo Reader why did I marry him.

Alex Schulman: Unohda minut. Nemo 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kustantajan lukukappale.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Kirjan nimi on oiva: se vie ajatukset heti juuri oikeaan moodiin. Ihmettelyyn ja närkästykseen siitä, mitä ihmiset tulevat tokaiseeksi ja toilailleeksi. Miten helppoa ja (lievästi) syyllisyydentuntoisen nautinnollista samastua!

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut vakavia kirjoja menestyksekkäästi, mutta tämä kokoelma edustaa huumoripuolta, josta hänet ehkä paremmin tunnetaan. Kun ns. tavis ihmettelee ajan ilmiöitä terävällä kynällä, siitä on mahdoton olla pitämättä, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä. Usein kyllä on.

Kirja koostuu Apu-lehdessä julkaistuista kolumneista, joten lehden ikilukijana (kiitos äitini ja mummoni, lehti on ilmestynyt meille jo ennen syntymääni ja on edelleen erottamaton osa arkea) olen lukenut ne aiemmin, ainakin suurimman osan. Silti tarinat on kiva nähdä ja nauttia yksissä kansissa.

Niin tuttuja tilanteita: paitsi niminovelli (Jos sinua loukataan henkilökohtaisesti, miksi sitä ei saisi ottaa henkilökohtaisesti?), myös älypuhelimen automaattista tekstinsyöttöä kuvaileva Pottuja perkele! tai tunneälyä pohtiva Sämpylät metroon (jota lukiessa nauroin monta kertaa makeasti) tuntui kotoisalta, kuninkaallisten häiden fanittamisesta tai tavaratalon uumenissa suuntien sekoittamisista puhumattakaan. Ja kuulun heimoon Herkkänahkaiset: "En kestä kovia ääniä enkä viihdy kirkkaissa valoissa. Suuret ihmispaljoudet ja liian pitkät ja aktiiviset sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut täysin." En myöskään tykkää elävistä kynttilöitä, listani syistä on pitempi kuin Härkösen: valuvat steariinit, rasittavat sytyttelyt ja sammuttelut, tulipalovaara ja kuumuus, kun on hiki muutenkin.

Matkoilta on paljon juttuja. Samoin kirjoista (Amanda ja Seilin saari mainittu!) ja kirjoittamisesta sekä näyttelemisestä, Härkösen ammateista.

Kokoelmassa ei ole kyse vain naurattamisesta: viisaasti Härkönen ujuttaa sekaan vakavaakin ajateltavaa. Lue vaikka tarinat Naishirviöt (naisten väkivalta), Vuosipäivä (itsemurhan tehneen läheiset) tai Leijapäät (mielenterveysongelmat).

"Myös itsestään voi sanoa mukavia asioita. - Mä oon kiva, totesi ystäväni kerran levollisesti, ilman mitään erityistä syytä. - No niin olet, minä myönsin. Joskus on vain päätettävä olla iloinen, vaikka mitään syytä ei olisi." 

Teksti on terävä, viihdyttävä eikä konstaile, vaan kantaa varmasti ammattikirjoittajan otteella. Sen viesti on lohdullinen muistutus siitä, että kaikki olemme epätäydellisiä tai täydellisiä, katsantokannan mukaan, kaikkien arkisten toilailujemme keskellä. Tällä asenteella on hyvä mennä eteenpäin.

Kenelle: Naisen elämää pohtiville, arkista fiksua viihdettä hakeville, nopeaa vaivatonta luettavaa kaipaavalle - jos kokonaisen kirjan lukeminen on vaikeaa, tämän kanssa se onnistuu.

Muualla: Kuin lempikarkkipussi, jonka haluat jakaa ystävän kanssa, kuvaa Susa Järjellä ja tunteella. Kirjakaapin avaimen Jonna sai kirjasta lukupuhtia.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Otava 2018.

Pihistin Susalta idean Helmet-haasteeseen kohtaan: kirja on julkaistu eri formaateissa (nidottu, äänikirja, e-kirja) eli kohta 6.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Joku kirjailija - en muista kuka - sanoi somessa, että hän saa kahdenlaista palautetta. Toinen sanoo, ettei voi eläytyä kirjaan, kun sen maailma on niin vieras. Toinen puolestaan kertoo ihastuneensa kirjaan siksi, että sen maailma on niin vieras. (Hankalaa kirjailijan kannalta; ennakointi on mahdotonta!) Minulle toimi tällä kertaa jälkimmäinen suhtautumistapa. En voi kuvitella omaani vastakkaisempaa maailmaa kuin kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla amerikkalaisella, slummissa asuvalla mutta hienostokoulua käyvällä Starrilla on. Silti uppouduin siihen täysin. Tehokasta tekoa, tämä nuorten aikuisten kirjallisuuteen luokiteltu tarina.

"Toivottavasti kukaan ei kysy mun kesälomasta. Muut kävi Taipeissa, Bahamalla ja Harry Potter Worldissa. Minä pysyin getossa ja näin kun poliisi tappoi mun kaverin."

Starrilla on rakastava perhe ja kavereita. Hän joutuu todistamaan tilanteen, jossa poliisi ampuu hänen ystävänsä tuosta vain. Mitä seuraa: mediassa sympataan poliisia, musta yhteisö käyttää niitä harvoja - usein säälittävän tehottomia ja heitä itseään vahingoittavia - keinoja, joita heillä on, ilmaistaakseen mielipiteensä ja tuodakseen vääryyden yleiseen tietoon. Kuten mellakointia.

"Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta, ja pian on helvetti irti. --- Olen sanonut, että jos mä olisin näkemässä, kun jollekulle käy niin, mä nostaisin metelin, varmistaisin että koko maailma saa tietää, mitä tapahtui. Nyt mä olen ollut näkemässä enkä uskalla puhua."

On järkyttävää lukea, millaisen pelon vallassa musta yhteisö joutuu jatkuvasti elämään kodin seinien ulkopuolella ja siitä, miten lapsia siihen valmistellaan, käydään "keskustelu". Vaikka kaduilla liikkuu huumediilereitä ja jos minkälaista roistoa, suurinta pelkoa herättää poliisi.

"Seven suoristaa selän ja katsoo suoraan eteen, hyvä jos silmiään räpyttelee, ja puristaa rattia. Sen silmät liikkuu vähän, ihan ku sen tekis mieli vilkaista poliisiautoon. Se nielaisee näkyvästi. - Vaihdu nyt, se rukoilee liikennevaloa. - Vaihdu nyt. Mäkin tuijotan suoraan eteen ja rukoilen että valot vaihtuu."

Starr joutuu oikeudenkäyntiprosessiin, jossa tapausta puidaan. Se etenee ja saa päätöksensä, ja ohessa saamme lukea yhteisön kipeistä ongelmista. Kuten siitä, miksi jengit ja huumediilaus houkuttavat.

"- Mutta olihan teillä mutsi, mä sanoin, ja siskoja... - Ei ne pystyneet pitämään meistä huolta niinkun King Lordit, se sanoo. - Me Delvinin kans pidettiin huolta niistä. King Lordeista me saatiin sellanen porukka, joka oli aina meidän tukena, tuli mitä tuli. Ne osti meille vaatteita ja kaikkee, mihin mutsilla ei ollu varaa, ja ne katto, että me varmasti syötiin kans. Se kattoo pöytää. - Oli mahtavaa, kun vaihteeksi joku huolehti meistä, eikä aina toisin päin."

Starrin viisaat vanhemmat ovat saaneet tytön hyvään kouluun, jossa Starr tuntee viihtyy, vaikka tunteekin olevansa ulkopuolinen.

"Mun pitäs jo olla tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, miten mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa."

Mutta Starr oppii pikku hiljaa sekä yhdistämään maailmojaan että sanomaan asioita niin, että ihmiset kuuntelevat häntä. Ja hän huomaa, että sanoilla on voimaa.

Uskottava ja karun kaunistelematon tarina, joka avaa silmiä monen todellisuuteen. Todellisuudesta se sai alkunsakin: kirjailija tuohtui tositapauksesta, jossa poliisi ampui mustan nuoren ilman syytä. Poliisien väkivallasta Yhdysvalloista on uutisoitu meilläkin, mutta kaukaiset uutiset liukuvat helposti tietoisuudesta kuin vesi hanhen selästä. Tämä kirja ei tee niin: se on erinomainen, sekä vetävänä tarinana että aitona ja koskettavana kuvauksena afroamerikkalaisesta elämästä, karmeine mutta myös hyvine puolineen: esimerkiksi yhteisöllisyys on jotain, mistä kaikki voisivat ottaa oppia. Samalla se on nuoren ihmisen kehityskertomus, kaveri- ja perhesuhteiden pohtimista, omakuvan ja naiseuden rakentamista. Romantiikkaakaan ei puutu. Kannattaa lukea, kaikkien!

Kenelle: Nuorten aikuisten lisäksi muillekin ennakkoluulottomille aikuisille.

Muualla: Amma vaikuttui ja teoksen olevan hemmetin hyvä. Aihe on niin tärkeä, että Kirjavarkaalta loppuivat sanat kesken.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Suomennos Kaijamari Sivill. Otava 2017. Kustantajan lukukappale.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 8, afroamerikkalaisen kirjailijan teos.
Helmet-haasteessa 2018 se käy moneen kohtaan (kuten 15, 17, 19, 22, 26), mutta täppään numeron 32: kirjassa käydään koulua.

torstai 8. helmikuuta 2018

Tanja Kaarlela: Noutaja

Iisa on syntyisin maalta, mutta kaupunkilaistunut. Hän asuu miehensä kanssa hulppeassa talossa ja tuskailee uranaisen tuskia. Muuta perhettä tai sukua ei kaukaista ja kiireistä äitiä lukuunottamatta ole, äidin sisar Friiakin kuolee. Ei ole tullut pidettyä tätiin yhteyttä, miettii Iisa, ja päättää viime hetkillä paikata, ties mistä ajan kulun tajuamisen puuskasta, lähtemällä Friian hautajaisiin.

Mies Ilkka lainaa vastentahtoisesti upouutta autoaan, ja Iisa lähtee pitkälle ajomatkalle maan poikki pohjoiseen. Matkalla sattuu onnettomuus: hän tönäisee tielle säntävää koiraa. Koira lenkottaa kotiinsa, ja Iisan on pakko mennä tarkistamaan, miten kävi. Näin hän tutustuu Yrjöön.

Yrjö sinnittelee yksin talossaan. Näitä vanhan ajan jääriä, jotka eivät apua pyydä eivätkä tarvitse. Paras ja ainoa ystävä, naapurin Väinö, on kuollut, mikä oli Yrjölle kova isku. He ymmärsivät toisiaan: palvelukoti ei olisi vaihtoehto, vaikka Väinön lapset sitä ahkerasti olivat ehdotelleet.

"- On se kumma, oli Väinö sanonut monta kertaa. - Kaikille on koulut maksettu ja hyvät ammatit ovat saaneet, mutta mitään muuta ei ole tullut takaisin kuin suuria kukka-asetelmia jouluisin. Niissä eläviä pikkukärpäsiä saa sitten nyppiä voileipiensä päältä pitkin kevättä. Sitä oli Yrjö ajatellut monta kertaa mielessään ja vähän nauraa hihittänytkin, että hän ei ainakaan kaivannut semmoisia joulukukkia."

Iisan mielestä miehellä ei ole kaikki hyvin, mutta minkäpä hän sille voi. Sattumusten myötä he kuitenkin joutuvat tutustumaan toisiinsa paremmin kuin kumpikaan alunperin toivoi.

"Mies kuorsasi autuaan tietämättömänä kaikesta, eikä Iisa voinut olla ajattelematta, että ilman tuota haisevaa ukkoa hän ei olisi tässä vaan jo hotellissa herkullisella illallisella viinilasin äärellä. Ilkka oli ollut oikeassa: hänen ei olisi pitänyt lähteä lainkaan. Mitä enemmän Iisa ajatteli, sitä enemmän häntä ahdisti. Hautajaisiin lähteminen oli ollut typerä päähänpisto, josta hän sai nyt kärsiä. Hänen elämässään mikään ei mennyt ongelmitta, sen hän oli tajunnut jo lapsena."

Elämänmakuinen maalaisromaani tästä ajasta. Kaarlela tietää, mistä puhuu: hän kuvaa maaseudun tyhjentymistä, katoavan elämänmuodon viimeisiä rippeitä. Tarina herättää hilpeyttä ja haikeutta. Se ei haasta eikä syytä, ei yritä sanoa liikaa, vain kertoo pätkän, merkittävän sellaisen, sekä Yrjön että Iisan elämästä. Mukava lukea vaihteeksi realistista kerrontaa, ja Kaarlela tekee vakuuttavaa sellaista.

Myös kirjailijan edellinen romaani Lasissa on tyttö liikutti ja vakuutti.

Kenelle: Realistisen nykyromaanin ystävälle, maaseutua tunteville, uskottavan tarinan etsijälle.

Muualla: Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Tanja Kaarlela: Noutaja. Reuna 2017. Kansi Mervi Kattelus.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Nuorten kirjoja pitäisi lukea enemmän, niin monesta syystä. Kuten että saisi kurkistella tulevien aikuisten maailmaan ja tutustua itselle uusiin kirjoittajiin. Behmin kirja kiinnosti molemmista syistä siitä kuvauksen nähtyäni (se oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia 2017 -ehdokkaana) ja toimi, kuten toivoinkin.

Emilia on 15-vuotias, joka heräilee seksuaalisuuteensa ja naisena olemisen ilmiöihin. Ne ihmetyttävät, kiehtovat ja vähän hirvittävät tyttöä, joka kokeilee rajojaan monin tavoin. Kuten valtaa miehiin ulkonäkönsä avulla. Netti, tuo näppärä väline, antaa mahdollisuuden sekä näkymiseen ja näyttäytymiseen kuin rahan tienaamiseen. Ja toiselta puolelta seksuaaliseen häirintään ja hyväksikäyttöön, johon tyttö joutuu tutustumaan uudessa naisen vartalossaan. Ajankohtainen aihe aina, ei vain metoo-kampanjan takia!

Behm tavoittaa tytön maailman taitavasti. Minä-muotoinen tarina on raikas ja uskottava: juuri näin voi kuvitella viisitoistavuotiaan miettivän. Välillä täynnä iloa ja itsevarmuutta, välillä ei. Tunteiden ailahtelu laidasta laitaan, itsekeskeisyys ja lähiaikuisten merkityksen hiipuminen, kaverit.,poikaystävät: koko asetelma on täynnä elävän elämän tuntua, oikealla tasolla nuoren tytön puheeksi ja sellaisen luettavaksi.

Liian pahoja käänteitä tai monimutkaisia ajatuskuvioita ei tarjota, vaan selkeää tarinaa, johon on helppo eläytyä, myös nuoren lukijan, uskon. Kirjaa uskaltaa varhaisteineille hyvin suositella, vaikeista aiheista huolimatta siinä ei mennä kanssakäymisissä tasolle, jota hän ei voisi lukea. Kirjailija välttää hienosti myös opettavaisen otteen: huumoripitoinen ja suorasanainen kerronta tekee lukemisesta helppoa ja tuo pointit esiin hieman kuin huomaamatta. Nimen (ja kannen) pehmoleluteema toimii tehokkaasti. Hieno esimerkki kotimaisesta laadukkaasta nuortenkirjallisuudesta. Kyllä, näitä voisi hyvin lukea enemmän.

Lanu-Finlandian 2017 muuten voitti Sanna Manderin Nyckelknipan / Avain hukassa, joka kuvauksen perusteella on pienten lasten kirja. Jotenkin hankalaa niputtaa näin erilaisia kohderyhmiä samaan kategoriaan. Eikö nuorten sarja olisi hyvä olla erikseen - varsinkin nyt, kun ollaan huolissaan nuorten lukemisen vähäisestä määrästä, ja myös pienten lasten vanhempien lukemisen vähäisestä määrästä? Voittaja saa aina julkisuutta, ja kategoriat kertovat arvostuksista ja kirjojen eroista, myös heille, jotka lukevat vähemmän. Nyt randomisti valittu 0-16-vuotiaan kirja on liian yleinen ollakseen viestinnällisesti kiinnostava kenellekään.

Toinen ja ikuinen naputusaiheeni on se, ettei lasten ja nuorten kirjoissa näy ikäsuositusta. Ostaminen kummilapsille ja muille tutuille tenaville helpottuisi huomattavasti, jos jonkinlainen ikähaarukka löytyisi kirjan takakannesta. Uskon, että kirjat menisivät paremmin kaupaksi, jos tietäisi heti marketin kirjahyllyllä, mitä Eetulle tai Venlalle voisi viedä. Mistä satunnainen ostaja voi muuten tietää?

Kenelle: Teini-ikään ehtineille tytöille ja heidän läheisilleen.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja piti Behmin kuvausta tytön huomioista hätkähdyttävän osuvina. Kirsin kirjanurkka on ottanut asiakseen esitellä myös nuorten kirjoja ja suosittelee kirjaa tavallisille äideille ja isille.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö. WSOY 2017.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian parhaat -ehdokkaani




Blogistania valitsee vuoden parhaat kirjat kirjabloggareiden äänestyksellä.

Vuoden 2017 parhaiden kirjojen valinnassa osallistun kolmeen sarjaan, kolmella kirjalla kussakin. Paras saa 3 pistettä, seuraava kaksi ja kolmas yhden. Sarjat ovat:

Blogistanian Finlandia (kotimaiset kirjat), äänestysblogi Hurja Hassu Lukija
Blogistanian Globalia (käännöskirjat), äänestysblogi Oksan hyllyltä 
Blogistanian Tieto (tietokirjat), äänestysblogi Hannan kirjokansi

Lisäksi valitaan Blogistanian Kuopus, parhaat lasten ja nuorten kirjat, äänestysblogi Yöpöydän kirjat, jonka tiedotteesta näet lisää tietoa kaikista palkintosarjoista. En osallistu  Kuopus-sarjaan, koska olen lukenut lanu-kirjoja niin vähän ja vielä vähemmän ehtinyt niistä blogata.

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia -kilpailussa 2017 ovat


2 pistettä: Juha Hurme, Niemi

Kirjavuosi 2017 oli kotimaisessa kirjallisuudessa antoisa. Kertooko tarjonnasta vai lukijan mausta se, että valintani keskittyvät historialliseen fiktion ja faktan yhdistämiseen: uppoaa näköjään minuun kuin veitsi voihin. Valitsin - kuten aina - ne, jotka eniten kiihdyttivät, vaikuttivat ja koskettivat, analysoimatta tarkemmin kirjan "hyvyyttä".

Jos valintoja saisi tehdä vaikka kymmenen, takuuvarmasti listalla olisivat myös Katja Kallion Yön kantaja ja Pauliina Lindholmin Komendantti, jotka nekin edustavat tuota historian ja fiktion upeaa yhdistämistä. Ajanmukaisista mukaan nousisivat Miki Liukkosen O, Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta ja Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia: olin niin ilahtunut, kun löysin fantasiakirjan, joka puree myös minuun. Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on myös vaikuttava, Laura Lehtolan Takapenkki vuoden raikkaita valopilkkuja. 

Ehdokkaani Blogistanian Globalia -kilpailussa 2017 ovat



Valinta oli naurettavan helppo kahden ensimmäisen osalta. Elämää suurempia kirjoja! Kolmas tuotti päänkivistystä: olisin mielelläni laittanut tähän Elena Ferranten, mutta 2017 lukemani Hylkäämisen päivät on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo 2004, enkä ole ehtinyt blogata hänen uudemmistaan - ja äänestää saa vain blogattuja. 

Ikisuosikkini Pierre Lemaitre tuotti Silmukan ja toinen kova nimi, Ian McEwan, Pähkinänkuoren, jotka molemmat voisivat olla listalla. Samoin innostuin norjalaisista, kuten Geir Gulliksen tai Tore Renberg. Koska en osaa päättää, vedän historialliseen tässäkin ja nostan John Williamsin: kirja jäi ensilukemalta kesken liian hankalana, mutta onneksi yritin uudestaan. Kaikki mainitut voisivat yhtä hyvin olla kolmannella sijalla parhaimmissa lukemissani viime vuonna, ja muutama muu lisäksi.

Ehdokkaani Blogistanian Tieto -kilpailussa 2017 ovat


3 pistettä: Ilari Aalto, Matka muinaiseen Suomeen
2 pistettä: Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli
1 piste: Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

Huiman tärisyttäviin tietokirjoihin en edellisten vuosien tapaan tänä vuonna törmännyt. Kiinnostaviin kyllä! Ilari Aallon ja Elisa Helkalan kirja on hieno, mutta heidän aiempansa, Matkaopas keskiajan Suomeen, on parempi. Samoin Merete Mazzarellan kirjoja on aina nautinto lukea, mutta tämä ei ole kirjailijan parhaita. Kakkoseksi nostamani taideväärennöksistä kertova kirja sohaisi asiaa, jota ei aiemmin ole juuri sohaistu. Kyseessä on niin iso ilmiö, että moni taho haluaa niistä vaiettavan, uskon - jos pienikään osa kirjan jutuista pitää paikkansa. Hyvää taustatietoa taiteen ystäville.

Jäädään jännittämään äänestyksen tuloksia. Voittajat julkistetaan 5.2. klo 10 emäntäblogeissa.

Logot: Marja-Leena Liipo