tiistai 31. heinäkuuta 2018

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Olemme Utopiassa, joskus 2500-luvulla. Maassa, joka on keksinyt lääkkeen ihmiskunnan ahdistukseen, vanhenemiseen ja työn ja toimeentulon epäreiluudesta syntyviin katkeruuksiin. Lääkkeen nimi on oloutus. Valtio hoitaa uusien kansalaisten tuotannon laboratorio-olosuhteissa ja heidän oloutuksensa kullekin suunniteltuun asemaan, työläisenä ja kuluttajana.

Sanat äiti, isä ja koti ovat rivoja ja kiellettyjä. ("Sillä teidän on muistettava, että noina raa'an, elävien poikasten synnttämiseen perustuvan lisääntymisen päivinä vanhemmat - eivätkä valtion olouttamiskeskukset - kasvattivat aina lapsensa.")

Silti kaikki ovat onnellisia; kasvatusmenetelmät varmistavat, että asiat sujuvat. "Kunnes lapsen mieli lopulta on yhtä kuin nämä hypnoottiset suggestiot, ja hypnoottisten suggestioiden summa on yhtä kuin lapsen mieli. Eikä ainoastaan lapsen mieli. Myös täysikasvuisen mieli - koko hänen elämänsä ajan."

Ohjaajat ovat taitavia: ihmisille tarjotaan viihdettä, seksi on vapaata ja kerran kuussa kukin saa riittävän adrenaliinikäsittelyn, jotta patoumia tai suunnittelematonta tekemisen tarvetta ei pääse syntymään. Kuolema koittaa ennen kuin ruumis ikääntyy, eikä se ole arkista kävelyretkeä juhlavampi tapahtuma. Ihminen kaipaa jumalaa, ja siksi sekin on, ei enempää eikä vähempää kuin teollisen sarjatuotannon keksijä Henry Ford. Ja tietysti on soma, aine, jota pillereinä nappaamalla pääsee lomalle arjesta. "- Kaikki kristinuskon ja alkoholin edut. Ei ainoatakaan niiden varjopuolista." Fordin nimeen!

Bernard on silti tyytymätön. Hän kuuluu yläluokkaan, alfoihin, joten hän pystyy ajattelemaan eri tavoin kuin tavallinen kansa. Miettii jopa yhteiskunnan perusteita. "Ei, todellisena pulmana on: mistä johtuu, etten voi, tai pikemmin - koska loppujen lopuksi tiedän aivan hyvin, miksi en voi - miltä tuntuisi, jos voisin, jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama. - Mutta Bernard, sinähän puhut mitä kauhistavimpia asioita. - Etkö toivo, että olisit vapaa, Lenina? - En käsitä, mitä tarkoitat. Olen vapaa. Vapaa nauttimaan ihmeellisimmän ajan huveista. "

Bernard onnistuu pääsemään matkalle villien asuma-alueelle, Lenina mukanaan. Nainen inhoaa kaikkea, mitä näkee, mutta he tekevät hämmästyttävän löydön ja tuovat mukanaan miehen, jonka vanhemmat ovat kotoisin Utopiasta - hän ei ole oikea villi, vaikka häntä sellaiseksi aletaan nimittää. Villi kiehtoo utopialaisia valtavasti, jokainen haluaa tavata hänet. Hän on niin outo ja erilainen! Samaa miettii Villi, oikealta nimeltään John, uudesta kotimaastaan, jossa muun muassa kulttuuri on kielletty. Shakespearea (jolta kirjan nimi on lainaus) ei lueta, eikä muutakaan.

"- Mutta miksi se on kielletty? kysyi Villi. --- Ohjaaja kohautti olkapäitään. Koska se on vanha, siinä pääsyy. Emme tarvitse täällä mitään vanhaa. - Vaikka se olisi kaunista? - Erityisesti emme, jos se on kaunista. Kauneus vetää puoleensa, emmekä halua, että vanha vetää puoleensa. Haluamme, että he pitävät uudesta."

Utopia on hämmästyttävä maa, kun muistaa kirjan julkaisuvuoden, 1932. Tuolloin ei ollut vielä tietoa koeputkihedelmöityksistä, kulutusyhteiskunnasta, markkinoinnin voimasta tai omasta todellisuuspakoaineestamme somesta, jota jo sanana muistuttaa häkellyttävän paljon utopialaisten huumetta. Erilaiset yhteiskuntakokeilut - niitäkin on ollut ja on ja uusia maalaillaan, tiukan keskusohjauksen ja liberalismin välillä tasapainotellen. Huxley itse kutsuu Utopiaa alkusanoissaan hyvinvointityranniaksi.

Visiot osuvat nuolentarkasti meidän aikaamme ja sen pelkoihin. Mieleen tulevat Margaret Atwoodin Handmaid´s Tale ja muutamat muut uudemmat dystopiat, kuten Maarit Verrosen Karsintavaihe. Vanhahtava kieli luo jännän kontrastin moderniuteen, ja niin henkilöt kuin tarinankuljetus toimivat, vaikka ne ovat vain selittämässä Huxleyn visioita, eivät pääosassa. Tunnelmassa on uhkaavuutta ja kylmyyttä, ehkä juuri ihmisten roolin pienuuden ja teknisen painotuksen vuoksi.

Lopulta on kyse sen menetyksestä, minkä olemme oppineet olevan ihmiselle niin lajina kuin yksilönäkin luontaisinta ja tärkeintä: inhimillisyys. Ihanaksi tai miellyttäväksi kirjaa ei voi sanoa, mutta hämmästyttävä ja vaikuttava se on. Ja olen tosi iloinen, että se tuli luettua, kiitos kirjabloggareiden mahtavan Klassikkohaasteen! Dystopiat ja tulevaisuus ylipäänsä kiinnostavat minua paljon, fakta- tai fiktiopohjalta. Myös siitä olen tosi iloinen, että näin vanhaa kirjaa vielä saa kirjakaupoista, kun nopeasta kierrosta yleensä niitä moitimme!

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, kuluttamisen nimiin vannoville tai sitä vieroksuville, ihmisyyden ihmettelijöille.

Muualla:  Yöpöydän kirjat ei ihastunut ja odotti toisenlaista loppua. Kujerruksia suosittelee.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (Brave new world). Suomennos I.H. Orras. Tammi. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1944.

Kirjabloggareiden Klassikkohaastetta vetää tällä kertaa Unelmien aika -blogi. Siellä on tarkemmin tietoa, mistä haasteessa on kyse. Omat aiemmat klassikkoni haasteeseen näet sivulta Haasteet 2018.









sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

"Menneisyys ei koskaan poistu. Se vain piiloutuu."

Näin toteaa herra Hendrich Tomille. Tom on syntynyt vuonna 1581, Hendrich vielä aiemmin, mutta he keskustelevat nykyajassa. Heitä vaivaa outo syndrooma, tauti tai miksi ilmiötä haluaakaan sanoa: he eivät vanhene muiden ihmisten tapaan. Vaan paljon, paljon hitaammin. He eivät ole ainoita laatuaan: alboiksi kutsuttuja henkilöitä on muitakin, ja Hendrich antaa Tomille tehtäväksi löytää heitä, jotta oudoiksi, mielisairaiksi tai noidiksi leimattuja ikinuoria voitaisiin auttaa selviämään,  turvallisuussyistä ehdottomasti salassa pidettävän ominaisuutensa kanssa.

Nykyhetkessä Tom toimii nelikymppisenä historianopettajana Lontoossa. Seuraamme hänen muistelujaan alkaen noitavainojen ajasta Suffolkista eri paikkoihin Englantia ja maailmaa: Australia löydetään, New Amsterdamista New Yorkiksi muuttunut kaupunki kasvaa, Shakespeare herättää ihastusta ("Shakespearessa oli jotain hyvin epäshakespearemäistä, etenkin kun hän oli selvin päin.") ja kyllä, 1930-luku suurkaupungeissa oli juuri sellainen kuin olemme lukeneet. Kiihkeä, nautinnonhakuinen, yltäkylläinen, eikä aivan vähän pelottavalla tavalla:

"Se aikakausi tuntui olevan jotenkin pielessä. Se oli liian turmeltunut. Liian kiihkeä. Liian monet asiat muuttuivat. Oli liikaa onnellisuutta rinta rinnan ylenpalttisen kurjuuden kanssa. Liikaa vaurautta liiallisen köyhyyden rinnalla. Maailma muuttui nopeammaksi ja äänekkäämmäksi ja yhteiskuntajärjestelmät muuttuivat yhtä kaoottisiksi ja sirpaleisiksi kuin jazz-partituurit. Niinpä paikoitellen kaivattiin yksinkertaisuutta, järjestystä, syntipukkeja ja öykkärimäisiä johtajia, valtioita, jotka ottaisivat uskonnon tai kultin roolin. Sellaista tapahtui silloin tällöin. Tuntui siltä että 1930-luvulla pelissä oli koko ihmiskunnan tulevaisuus. Siltä usein tuntuu nykyäänkin. Liian monet ihmiset halusivat löytää helppoja vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin."

Tom rikkoo albojen perussääntöä. Rakastua ei saa - mutta vaikea sitä on satoja vuosia välttääkään. Kun itse pysyt nuorena, mutta rakkaasi eivät, kuvio osoittautuu joltisenkin mahdottomaksi. Hyvääkin on: vaikka pitkä elämä on vaikea tehtävä ja usein tuntuu kiroukselta, mies näkee paljon, oppii paljon. Ehkä juuri sen, mitä ihminen perimmältään tavoittelee: ymmärtämään elämisen perimmäisen idean? Kirja on vakava, mutta ajoittain pilkahtee huumoria. Tom oli muun muassa James Cookin mukana löytämässä Tahitia ja ensimmäinen surffilautaa kokeillut eurooppalainen. Mutta pohdiskelu vie voiton.

"Mitä pitempään elää, sitä selvemmin tajuaa, ettei mikään ole muuttumatonta. Kaikista tulee pakolaisia, jos he vain elävät riittävän pitkään. Kaikki joutuvat tajuamaan, että kansallisuudella on loppujen lopuksi hyvin vähän merkitystä. Kaikki joutuvat kokemaan sen, että heidän maailmankuvansa kyseenalaistetaan ja todistetaan vääräksi." 

Aikamatkailu on yksi lempiaiheitani kirjallisuudessa: ehkä juuri alun sitaatin toteaman faktan takia. Kun kaikki mennyt vaikuttaa nykyisyyteen, mitä tapahtuisi, jos mennyttä voisi tarkastella autenttisesti (tai tulevaisuutta, mutta nyt puhutaan jo tapahtuneista asioista)? Myös nykyisessä pitkään elämisen ihailun kulttuurissa näkökulma on raikas. Mitä, jos oikeasti eläisit viisisataavuotiaaksi tai ylikin? Nauttisitko siitä?

"Kun tulee vanhemmaksi, sitä tajuaa, ettei koskaan pääse pakenemaan tekojaan. Ihmismielellä on omat... vankilansa. Kaikkea elämässä ei voi itse valita."

Surumielisen viihdyttävä, sujuvalukuinen ja normilukijaystävällisellä tasolla mietityttävä kirja, jota ahmin innolla. Vaikka brittikirjailija Haig on napannut historiasta asioita, jotka ovat tunnettuudeltaan helppoja ja sijoittanut tekstiin hienoista kirjanlukijakansan kosiskelua, kirjailijan/Tomin sanomaa on vaikea kieltää. Vertaukset nykyaikaan ja viittaukset ihmiskunnan tulevaisuuteen ovat ilmeisiä ja uskottavia, tosin eivät realiteeteiltaan miellyttäviä. Myös ikääntymisen kuvaus miellytti, kaikesta kärjistyksestä ja mutkien oikomisesta huolimatta.

"Jokaisen ihmisen elämässä tulee se hetki, jolloin tajuaa, ettei jään takana ole enää maata."

Pääviestiksi mieleeni jäi sama, mitä Hendrich Tomille tolkuttaa: maailmaa ymmärtääksesi katso isoa kuvaa. Älä jumitu yksityiskohtiin tai pintailmiöihin. Mieti, mikä on oikeasti tärkeää.

Ei huono viesti. 

Kenelle: Epähömpän viihteen ystäville, opettajille (etenkin historian), pitkästä elämästä haaveileville, kokonaiskuvaa hakeville.

Muualla: Suketus kohotteli kulmiaan Tomin tapaamien historiallisten henkilöiden ilmeisyydelle. Lumiomenan mukaan kirja viihdyttää mutta tarjoaa lopulta ajatteluttavaa ja ihastuttavaa luettavaa nykyhetkessä eläville.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (How to stop time) Suomennos Sarianna Silvonen. Aula & Co 2018. Kansi: Tuomo Parikka. 

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turusen Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoispalkinnon, ja tapahtuma tuntuu määrittävän paljon kirjailijan elämää - sitä puoli (auto-? täys-? non-?) fiktiivistä, josta myös Sivuhenkilö kertoo. Tukahdutan haukotuksen: onko tylsempää aihetta kuin kirjailija kertomassa ammattinsa tuskista ja kriitikkojen ymmärtämättömyydestä (vaikka kirjailijaa on ylistetty maan vaikutusvaltaisimman sanomalehden kriitikkoa myöten, kurjaa on). Mutta yritän päästä ensivaikutelman yli siihen, mitä kirjailija oikeastaan pyrkii kertomaan.

Hän ei tee sitä helpoksi. Vaan vie jutun suorastaan korniksi lapsuudenpissatahraisella patjallaan. Jolle hän palaa palkintojuhlansa jälkeen ja tuntuu päättäneen olevansa eri levelillä kuin kaikki muut. Ne kirjailijat, kriitikot, ystävät ja sisarukset, jotka kirjoittavat, pariutuvat, perheellistyvät - ja kirjoittaja seuraa kaikkea tätä sivuhenkilönä. Josta tietenkin itse asiassa tulee päähenkilö. Asetelma tuo mieleen Ossi Nymanin Röyhkeyden. Nymanin riemastuttavuutta ja yllättävää näkökulmaa ei Turunen tavoita, mutta tärkeän ajatuksen kuitenkin: tavallisuus voi olla erityistä, ja sen katson olevan Turusen teema.

Tunnemme Turusen teatterintekijänä. Tavallisuuden aave Q-teatterissa on ollut menestys, ja tässä piilee jotain. Onko ajanhenki sellainen, joka ruokkii erikoisuutta ja erottuvuutta, mutta unohtaa kaikki muut? Sen harmaan massan, johon suurin osa meistä kuuluu? Itse asiassa kaikki - onko mitään erityistä "erityisyyttä" olemassakaan? Turunen kärjistää ja vie meidät istumaan pissatahraiselle patjalleen. Toisaalta, hän nostaa patjan yksilöllisyyden voitonmerkiksi: en ole sortunut porvarilliseen perhemalliin, en tavalliseen tapaan viettää aikuisen elämää, vaan haluan jotain muuta. Miksi? Mitä? Ja miten?

"Mietin kirjoittamista ja sitä, että minun olisi löydettävä jotain, joka koskettaisi sieluani. Katselen luonto-ohjelmaa. Siellä puhutaan apinoista, sellaisista, jotka asuvat kylmissä paikoissa ja uivat lämpimikseen lähteissä. Niilläkin on järjestys. Se, joka on voimakkain, saa uida altaan keskellä ja ne, jotka ovat heikkoja, joutuvat hytisemään kylmillä reunoilla."

Mieleeni juolahti kauhea ajatus. Haetaanko tässä jonkinlaista vapaan taiteilijuuden ja luovan työn kärsimyksen gloriaa? Ei niin kliseistä sentään, eihän? En pidä taiteilijuutta itsestään ilmestyvänä jumalallisena ominaisuutena (lahjakkuus on eri juttu), vaan minusta se edellyttää asioita, kuten mikä muu työ- tai elämäntapavalinta tahansa: ennen kaikkea päätöksiä ja tekemistä. Olosuhteiden luomista otollisiksi omille valinnoille. Päähenkilö ei ole vielä tehnyt paljon valintoja. Ahdistaako häntä siksi, ettei hän tiedä, mitä valita? Vai siksi, että tietää, mutta ei viitsi tai uskalla, koska on jumiutunut elämänsä sivuhenkilöksi? Vai onko koko tarina ironiaa ja jos on, miksi?

Vastauksia ei ole, on vain kysymyksiä. Ja se on oikein. Tulkitsen sanomaksi sen, että on sallittua etsiä tietään omalla tavallaan. Miksi pitäisi teeskennellä pitävänsä sukukokouksista tai palkintojuhlista, jos ne eivät ole nautittavia? Toisaalta, miksi ei voisi tehdä niin, jos se tuottaa läheisille iloa - onko oma etu ja mielihyvä aina tärkein ja palkitsevin?

"Tuijotan omia kasvojani, jotka heijastuvat lasiin, ajelehtivat meikkilaukkujen ja hajuvesipullon seassa. Jollain tavoin näytän vieraalta. miten minusta on tullut tuollainen? Yksinäinen nainen, joka käy ostamassa sukkapaketin. Voisin tarttua kaikenlaiseen. Voisin mennä auttamaan köyhiä tai sairaita tai ryhtyä tehtailemaan mainoksia ja tienata rahaa, mutta mieluummin pyöräilen kotiin. Hiljainen kaupunkin liukuu ohitseni, ovi kolahtaa takanani ja niin olen jälleen yksin." 

Kirjan minä on itsekeskeinen. Hän ei halua nähdä vaivaa toisten eteen, muttei myöskään ymmärrä, miksi hänen palkintojuhlansa typistyy yksinäiseen iltaan. Tunnistan jotain omasta elämästäni: äitisuhteeni muistuttaa kirjassa kuvattua, muutin omilleni todella nuorena. Pidin sitä normaalina ja olin ylpeä vapaudestani ja itsenäisyydestäni. En tiennyt muusta, verkostoni olivat olemattomat. Jälkeenpäin ajatellen olen ollut kauhuissani, miten yksin ja millaiseen itsekkyyden tilaan nuori voi jäädä. Koen menettäneeni vuosia "hukkaan", kun aloitin kaiken nollasta, verrattuna niihin, joilla verkostoja on ollut tai jotka ovat osanneet sellaisiin tukeutua. Olisiko arvosteleva äitisuhde tässä takana, kuten kirjan henkilölläkin? Ainakin hänelle on jäänyt jatkuvan kritisoinnin vaihe päälle ja äidin ääni takaraivoon; hän tarkkailee ja arvostelee jatkuvasti niin itseään kuin muitakin. Sen äänen hiljentäminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.

Muuten en vertaa itseeni: kirjan henkilö osaa eritellä tuntemuksiaan, havainnoida itseään ja toisia, ja laittaa ne tekstin muotoon ymmärrettäviksi muillekin, nasevasti, lyhyin lausein ja tarkoin tuokiokuvin. Kirja on ajassa, välillä hauska, välillä mietityttävä, vaikkeivat havainnot ole kovin "uusia". Turusen kirjojen ja näytelmien menestys on selvästi osoittanut, että ne toimivat, löytävät yleisönsä ja kaikupohjansa. Myönnän, etten lämpene - en kuulu kohderyhmään, näen ne kuvauksina nuoruuden hapuiluista, joita en pidä kovin kiinnostavina, jos niissä ei ole mitään, niin, erityistä. Ehkä kirjailija siis onnistui myös kohdallani ja paljasti erityisyyden ihannoinnin tai sen hakemisen, vaikka sitten tavallisuuden kautta. Hämmentävää.

"Miksi minulla on niin kova tarve todistella, ettei kirjani kerro tyttöydestä tai nuoruudesta? Mitä niin ei-tärkeää niissä muka on, että minun on vakuutettava jotakin muuta? Ei tietenkään mitään, mutta jokin tässä ympäröivässä maailmassa sen kirjoittamattomissa laeissa tuntuu sanovan, että nuoruus ja tyttöys ovat vähäpätöisiä ja mitättömiä. Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa? Olisiko äitisuhde vertautunut maiden välisiin valtasuhteisiin?"

Kenelle: Oman tiensä etsijöille ja heitä ymmärtävään pyrkiville.

Muualla: Tekstiluolassa kirja kolahti, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä samastui voimakkaasti.

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018. 

Liitän jutun osaksi Naistenviikkoa kirjablogeissa. Tuijatan haaste ja logo.







perjantai 20. heinäkuuta 2018

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin

Tanskalainen Naja Marie Aidt on aina halunnut kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Tätä kirjaa hän ei olisi ikinä halunnut kirjoittaa: se kertoo surusta hänen 25-vuotiaan poikansa kuoltua. Kirjailija käyttää kirjoittamista selviämisensä keinona. Vaikkei tapahtumasta ikinä varsinaisesti "toivu". Se muuttaa ihmistä jopa fyysisesti, kuten hän kertoi HelsinkiLitin haastattelussa.

"Surussa vahva, sanotaan, ja se on vale. Kivettynyt, silkkaa eloonjäämistä, vaistoa, suunniltaan, jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa. Valkoinen, kuollut."

Myöhäinen puhelinsoitto lauantai-iltana kauhistuttaa kaikkia vanhempia. Aidtin perhe saa sen, pahimman mahdollisen. Kirja kertoo tapahtumat sirpaleittain, vähän kerrallaan päiväkirjamerkintöjen, runojen, ajatusten sekä kirjallisten ja muiden sitaattien muodossa, siten ilmaisten, että tieto on niin musertava, ettei sitä voi kerralla tajuta. Kysymyksiä on niin paljon, tilanne niin käsittämätön, keinot niin vähissä.

Kirja on pieni ja ohut, silti sen juuri ja juuri jaksaa lukea, sillä aihe on raskas ja suru niin valtava, että se huokuu kaikesta. Kirjoittajan ajatus ryntää, pysähtyy hetkeksi, lennähtää jälleen: hän on välillä viisas, välillä naiivi kuin lapsi, hän etsii; pelastusta, poikaansa, jotain, mitä vain. Hätä ja pelko välittyvät, samoin se, kuinka ajattelu hienoisesti alkaa muuttua ajan myötä.

"Etsin sinua enkä löydä sinua.
En koskaan.
Se ei ole mahdollista.
Olet poissa.
Kaikki kuvitelmat ovat epätoivoa, hämäystä ja naamiota.
Ymmärtääkseni joudun laskeutumaan hiljaisuuteen, olemattomuuteen.
Tiheään pimeyteen.
Minun on jäätävä sinne, viivyttävä siellä, niin että se tunkeutuu kaikkiin soluihini. 
Sitten voin kantaa sitä mukanani."

Ammattinsa ansiosta Aidt osaa pukea asioita sanoiksi, löytää sopivia lainauksia, karsia tekstin tehokkaan toimivaksi. Käytännön surukirjasta ei ole kysymys, vaan tunteen ja ajattelun kuvauksesta. Tuo suomennettu kirjan nimi kuulostaa oudolta, mutta selittyy kirjassa. Kirjallisena teoksena taitava, rakenteeltaan kiinnostava ja hallittu kokonaisuus, joka käyttää monipuolisesti tekstin ominaisuuksia visuaalisuutta myöten ja silti saa sanottua, että on asioita, joiden kertomiseen teksti - vaikka sen mahtia palvomme - on ilmaisutapana silti vaillinainen.

Kenelle: Surun ymmärrystä hakevalle, kirjallisesti suuntautuneelle.

Muualla:  Lukukokemus oli hyvin henkilökohtainen Kirjakko ruispellossa -blogin Marille. Kirjailijan haastattelu HelsinkiLitissä.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja. (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage) S&S 2018. Suomennos Katriina Huttunen.

Helmet-haaste 2018 kohta 31: kirjaan tarttuminen kieltämättä hiukan pelotti.

Vaikka kirjan alaotsikko on Carlin kirja, kerronta ja näkökulma on naisen: lisään sen Tuijatan (linkki Instagramiin) Naistenviikon haasteeseen.



torstai 19. heinäkuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Saako ihminen olla ärsyttävä, jos on kuolemaisillaan? Nahid on Iranin levottomuuksia nuorena Ruotsiin tyttärensä ja miehensä kanssa paennut. Mies on jo kuollut, Nahid vanhenee, tytär Aram rakentaa omaa elämäänsä pohjoismaisessa yhteiskunnassa, äidistä huolehtimisen ohella.

Nahidilla todetaan syöpä, elinaikaa on vähän. Hän muistelee menneitä: mies oli väkivaltainen, potki ja löi, jopa Aram sylissään. Nahid oli tehnyt lapsen seurakseen ja lohdukseen; tämän piti hoitaa äitiä. Ruotsiin paettuaankaan äiti ei antanut tytön sopeutua rauhassa, vaan haki tämän kotiin kaverien luota yökylästä juuri, kun tytöillä oli hauskinta. Mutta äiti oli pahoinpidelty.

"Ehkä kärsimys kiertää yhdeltä toiselle, ehkä aiheutin hänelle kipua kostaakseni omat kärsimykseni."

Nahidin taustaa valotetaan niukasti mutta riittävästi. Eikä tausta ole huono, jos ei politiikkaa olisi; oli hoivaava äiti; oli isä, joka rakasti äitiä ja lapsiaan. Oli teini-Nahid, joka tekee kohtalokkaan virheen. Nuoruuden typerän jutun, josta seuraa karmeita. 14-vuotias Noora-sisko katoaa, kun nuoret menevät kaduille mielenosoitukseen. Ja Nahid oli se, joka otti pikkusiskon mukaan. Hän ei pääse siitä yli koskaan.

Aram on kultainen tytär. Hän haluaa jopa hyvittää Nooran katoamisen. Äiti on kateellinen Aramin miehelle - viehän tämä huomion hänestä!

"- Äiti, mikset kertonut minulle? Mikset sanonut mitään? Aram istuu vierelläni ja silittää tukkaani. - Minun piti hoitaa se itse, minä sanon. - Minun piti itse huolehtia siitä. - Ei sinun tarvitse, minä olen tässä. Haluaisin sanoa, että tahdoin suojella häntä mutta en tiedä, onko se totta."

Ei, minusta se ei ole totta. Nahid on itsekäs ja ärsyttävä; hän ei ole kiinnostunut tytöstä muuten kuin suhteessa itseensä. Nahid ei edes tiedä, millaisia lehtiä Aram tykkää lukea. Onko se äidin tehtävä ylipäänsä? Nahid vakuuttaa rakkauttaan tyttöön, mutta vihaa vanhemmuutta. Hän pitää itseään vahvana, tai sattuman uhrina. Joka tapauksessa, hän itse on keskiössä, joka ajatuksessa.

"Entä jos voimalla ja heikkoudella ei ole elämässä mitään merkitystä. Jos kaikki onkin vain sattumasta kiinni. Entä jos olenkin vain nainen, jolla on kosolti huonoa tuuria, entä jos en mitään muuta olekaan. Mieluummin sitten heikko. Olisin mieluummin ollut heikko, mutta sellainen jolla on hyvä tuuri."

Kirja on sellainen, joista  yleensä pidän: niukka teksti, tiukka fokus. Erityisen hyvä mikä tahansa kirja on silloin, kun se herättää tunteita. Ja tämä herättää. Se kertoo Iranista, Ruotsista, perheistä, äidin ja tyttären suhteesta. Lähestyvän kuoleman kuvauksessa kirjailija loistaa. Väsymys, raivo, katkeruus ja kaikki: uskottavaa, taitavaa. Ja äärettömän ärsyttävä nainen. Hänen rankasta taustastaan huolimatta en voi millään pitää hänestä, hyväksyä hänen ajatteluaan tyttärestään, edes sääliä.

Kenelle: Ihmisistä kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, sukupolvien rasitetta kummeksuville.

Muualla: Kirjaluotsi sanoo kirjan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. (Det var vi). Otava 2018. Suomennos Jaana Nikula.

Osallistun Tuijatan Naistenviikon haasteeseen: naisen kirja naisista. Logo: Lassi Ahti ja Tuija Takala.


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Koirakiven kesäteatteri: Ollaan ihmisiksi - Juice Leskinen

Koirakiven kesäteatteri sijaitsee samassa kylässä kuin mökkini, Mäntyharjun ja Pertunmaan rajalla, joten sinne on helppo piipahtaa, jos loma onnekkaasti osuu näytösaikoihin. Tänä vuonna osui, ja pääsin näkemään musiikkinäytelmän Juicen elämästä.

Jos kesäteatteri sanana tuo mieleen Tukkijoella-näytelmän Tolarit ja keksien heiluttelijat tai Helismaan rillumareit, mielikuva on aivan oikea. Niillä alkaa Juhani Leskisenkin tarina; hänen isänsä Heikki oli innokas harrastajanäyttelijä ja äidin isä tarttuvien musisointien ystävä, kertoo näytelmä. Mutta muilta osin nykykesäteatterin sisältö on hienosti päivittynyt puheenparsiltaan ja teemoiltaan lähemmäs tätä aikaa, ainakin Koirakivessä. Mutta suomalaisia perinteitä kunnioittaen, voi totisesti sanoa.

Sillä sellaisen riemun tekijä- ja esiintyjäkaarti repäisee lavalle katsojan iloksi, että heikompia hirvittää. Juicen sanataiteilu on omaa luokkaansa ja biisit klassikoita, joihin on helppo yhtyä. Saamme kuulla, että iso osa ronskista kielenkäytön opeista on peräisin rivosuiselta mummolta. Tekstiä ja tietoja on napattu Juicen kirjasta Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003), jota lukija välillä lukee yleisölle. (Tässä välissä on hyvä muistuttaa Antti Heikkisen Juice-elämäkerrasta Risainen elämä.)

Äiti on toinen vahva vaikuttajanainen pojan elämässä. Isän kuoltua äiti avioituu uudelleen, ja isäpuoli ja Juhani, Jussiksi kotona kutsuttu, inhoavat toisiaan ensi tapaamisesta alkaen. Jussin haaveita taiteilijuudesta ei isäpuoli voinut ymmärtää eikä hyväksyä.

Muuten lapsuus oli ns. normaali, köyhä tosin, muttei muilla ollut sen kummempaa. Kuolema vieraili perheessä usein, eikä sisaruksia elänyt aikuisuuteen asti. Ylioppilaspapereista oli perhe ylpeä, ja ne veivät Jussin opiskelemaan Tampereelle, jossa hänen suksensa menivät ristiin johtavan opettajan kanssa - papereita ei tullut ulos, mutta musiikki kantoi, kuten tiedämme, ja loppu on historiaa.

Juice alias Panu Konttinen

Juicea lapsesta aikuiseen taiteilijaan esittää kolme näyttelijää, joista kaksi vanhinta nousee keskushenkilöiksi. Myös äidillä, Einillä, on suuri ja hyvin vedetty rooli. Mukana ovat tietysti ystävät Seppo ja Mikko, Jussin naisystävä sekä juankoskelaiset sukulaiset ja kyläläiset. Marilyn-numero on vetävä, pappikin pääsee ääneen - ja moni muu. Poliisit toivat tarinaan riemukasta gay-henkistä sävyä. Mikko nauratti minua erityisesti, kasvonilmeitä myöten esikuvansa kaltainen! Lahjakkaita nuoria miehiä.

Jussi ja Mikko (Veikka Karjalainen ja Olli Marjalaakso)



Elämäntarinaa koostavat biisit, joihin on ilahduttavasti valittu myös suurelle yleisölle tuntemattomampia. Tarkoitus on esitellä J Leskisen taitoa ajattelijana ja kirjoittajana - se "sähkökitaraa soittava Eino Leino", kuten näytelmän käsikirjoittaja Saku Heinonen sanoo. Ja saada ihmiset kuuntelemaan Juicen sanoituksia ajatuksella, löytämään ne (uudelleen). Sanat ovat painavia, mutta aina nokkelia ja oivaltavia. Keveys ja raskaus vaihtelevat näytelmässäkin, pelkkää rillumareita ei esitetä, vaan painotus saattaa olla jopa vakavan puolella. Ei elämä pelkkää juhlaa ole eikä siitä selviä hengissä, sai mies kokea ja olemme kuulleet monesta hänen sanoituksestaan. Hengen ja taiteen palolla eläminen voi polttaa kuoliaaksi.

Keveyttä ja hurmaavuutta tuovat käsikirjoituksen nokkelat vitsit - peräisin Juicelta tietysti - sekä esiintyjien taito ja innostus. Mukana on niin kesäteatterikonkareita kuin nuoria harrastajia ilahduttavan paljon. Ehkä toiveajattelua, mutta mielestäni myös yleisö on nuorempaa kuin kesäteattereissa ennen. Saimme nähdä myös hyvin pieniä esiintyjiä: puolen tusinan verran alle kymmenvuotiaita tyttöjä esiintyy tanssijoina ja avustajina. Ryhmä sai yleisön huokailemaan ihastuksesta.

Teatterin vakiintunut bändi Kulman kundit vetää rautaisesti ja rokkaa kuten pitää. Näyttelijöiden laulunumerot sujuvat vaikuttavasti, vaikkei ammattilaulajista artistia lukuunottamatta kyse olekaan - harjoiteltu on ja hyvin. Panu Konttinen toki koskettaa eniten, kokeneena laulajana. Hän ei näyttele, vaan on Juice. Ytimiin menee, niin esiintyjillä kun katsojillakin.

Kulman Kundit

Yleisöä oli yli paikkamäärien (kuten minäkin sain porraspaikan ilman lippuvarausta, kiitos eteläsavolaisen joustavuuden). Busseja, jotka toivat katsojia eri puolilta Suomea. Juice-faneja, musiikki- ja teatteri-väkeä ja politiikkoja. Tunnistin muutamia, kylän oma ministeri Jari Leppä piipahti, onhan hän järjestävän seuran eli Koirakiven nuorisoseuran aktiivijäseniä ja myös teatterin näyttämöllä kun muilta velvoitteiltaan ehtii. Hänen pieni tyttärensä avustaa myös. Ohjaaja Auli Eskola on monessa mukana, ohjaajana ja yleisnainen Jantusena. Teatterilla on muuten joka vuosi myös hienot teema-t-paidat, niin nytkin - jokaisella työntekijällä.

Ohjaaja Auli Eskola

Näytelmä naurattaa, liikuttaa ja saa jalan napsuttamaan mukana ja kädet hakkaamaan tahtia - kaikki kesäteatterille tärkeät elementit ovat kohdillaan. Melkein ajoin ojaan kotimatkalla pyöräillessä, niin leveässä virneessä ja hyvillä mielin sen tein. Oli ihana esitys. Suosittelisin kaikille kesäteatterin ystäville, mutta valitettavasti huomenna su 15.7. on jo viimeinen veto ja sekin on loppuunmyyty. Jäämme odottamaan ensi kesän artistivalintaa ja esitystä! Koirakivessä on nähty niin Laila Kinnusta, Kirkaa kuin Leevi & Leavingsiä ynnä muuta musiikin keinoin. Onneksi Suomessa riittää persoonia ja musiikkinäytelmien aineksia.



Koirakiven kesäteatteri: Ollaan ihmisiksi. Käsikirjoitus: Saku Santeri Heinonen. Ohjaus: Auli Eskola.

Juice Leskinen, artisti: Panu Konttinen
Juice nuorena: Veikka Karjalainen
Jussi, Juice lapsena: Miro Konttinen
Eini, Juicen äiti: Niina Konttinen
Heikki, Juicen isä: Jouni Hyle
Matti, Juicen eno sekä pappi: Keijo Komppa
Eeva, Juicen mummo: Mirva Hämäläinen
Seppo, nuoren Juicen kaveri, samoin Mikko Juicen bändikaveri: Olli Marjalaakso
Kuikka, Einin uusi aviomies: Ossi Kettunen
Neiti Kumpunen, kirjastovirkailija: Nina Metsä
Marilyn Monroe: Veera Lyömiä
Juicen naisystävä: Nina Ruutha
Poliisit: Jouni Hyle ja Hannu Venäläinen

Kulman kundit -bändi: Juha Johansson, Riku Heino, Matti Hussi, Kimmo Sappinen, laulu ja äänentoisto: Panu Konttinen

Koreografiat: Sanna Heikkilä ja Saala Lyömiö
Laulujen harjoittaminen Ida Raekorpi
Puvustus: Auli Eskola, Nina Konttinen. Ohjaaja-Auli on myös suunnitellut mainokset ja lavasteet, jotka rakensivat Jukka Konga ja talkoolaiset.

Lisätietoja: Koirakivi.net

Muualla: Hienoja kesäteattereita on maa täynnä: tämäkin olisi hauska nähdä. Rauhalahdessa esitetään Spede Pasasen elämää, ja Amma on käynyt katsomassa.





keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Suomalaisilla oli kansainvälinen bestselleristi jo ennen Mika Waltaria. Ahvenanmaalaisen, sittemmin newyorkilaistuneen Sally Salmisen romaani käännettiin ruotsista ilmestymisvuotensa 1936 jälkeen
20 kielelle, tietysti myös suomeksi.

Noteerasin kirjan olemassaolon Ylen 101 kirjaa -hankkeen myötä, mutta en harmikseni ehtinyt lukea alkuperäistä Aukusti Simojoen suomennosta (jossa nimikin suomennettiin Katriinaksi), ennen kuin kirja poistettiin hankkeen verkkosivulta. Ja nyt kirjaston harvoille kappaleille on jonoa. Olisi hauska verrata sitä uuteen Juha Hurmeen suomennokseen, jonka juuri luin. (Ja vielä sen joku päivä teenkin.)

Tarina on väkevä ja koukuttava: pohjalainen talontytär Katrina rakastuu hyvillä puheenlahjoilla ja viehättävyydellä siunattuun merimieheen Johaniin ja avioituu pää pilvissä. Tyttö kolahtaa kipeästi maan pinnalle nähdessään uuden kotinsa Ahvenanmaalla, jonne tuore aviomies hänet vie, köyhään hökkeliin. Katrinan ylpeys ei anna myöten palata isän kotiin, vaan hän päättää hammasta purren pärjätä.

Katrinaa kannattelevat luja tahto, päättäväisyys ja pian myös jälkikasvu. Aikuisiksi kasvaa kolme poikaa. Seuraamme Katrinan vaiheita hänen elämänsä loppuun saakka, ja suurilla tunteilla kyllästetty kertomus täräyttää: vahva lukukokemus jos mikä!

Mieleen tulevat niin Myrskyluodon Maija (jonka kirjoittaja Anni Blomqvist muuten oli Salmisen pikkuserkku ja ystävä) kuin Ulla-Maija Lundbergin saaristolaisromaanit; Katrinassa on samaa henkeä ja maisemaa, mennyttä aikakautta ja elämäntapaa, jossa meri sanelee säännöt. Henkilöt ovat kokonaisia persoonia, ja heihin on helppo uskoa. Pääparin lisäksi tutustumme hyvin poikiin ja äidin iloihin ja suruihin lastensa kasvattajana. Arkinen aherrus kuvataan konkreettisesti, samoin yhteisö, jossa eletään - rikkaat rikkaina, köyhät köyhinä, kuten Salminen osoittaa. Hän tiesi mistä puhui, syntyjään saaristolaisena.

Yleistunnelma on mollivoittoinen ja haikeanpuoleinen, vaikkei kirja pelkkää kurjuutta ole. Onhan kyseessä myös rakkaustarina, erilainen tosin kuin alussa olisi odottanut. Imuun jouduttuani en enää ihmettele, että kirja sai aikanaan kehuja ja palkintoja, jopa Nobelia harkittiin ja tehtiin leffa Ruotsissa. Kotikonnuilla Ahvenanmaalla kirjasta ei pidetty, juuri sen epätasa-arvoista yhteiskuntaa kritisoivan otteen vuoksi. Salmisen elämänkertaa ei ole vielä olemassa, mutta kuulin jostain, että sellainen olisi  tekeillä Ruotsissa (!). Voisi olla kiinnostavaa luettavaa.

Kenelle: Vahvaa perinteistä tarinankerrontaa hakevalle, realismin lukijoille, saariston ja meren ystäville.

Muualla: Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V toivoo suomalaisten viimein löytävän tämän kirjallisen helmen ja arvelee Juha Hurmeen käännöksen lisäävän teoksen vetovoimaa.

Sally Salminen: Katrina. Teos 2018. Ruotsista suomentanut Juha Hurme. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 23: kirjassa on mukana meri. 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Neiti N ja neiti K ovat matkalla. Neiti K repäisee eväspussin umpisolmun auki siinä missä neiti N säästää pussin ehjänä. Hotellissa neiti K heittäytyy vuoteen varaan nauttijailme kasvoillaan kesken kaiken. Milloinpa ei olisi kesken kaiken? ja jopa antaa jalkansa roikahtaa peiton huomasta. Neiti N tietää: hänen oma jalkansa ei koskaan roikahda.

Neiti N on introvertin perikuva, itsensä tarkkailija ja ajattelija, neiti K puolestaan se, joka joutuu taas hankkimaan kahvit ja pystyy rohkeasti niinkin banaaliin tekoon kuin rantahiekkaan kirjoittamiseen. Neiti N ei kahlannut. Molemmat toki tiskaavat hotellissa ahkerasti, ovathan he yhteisellä matkalla. Heillä on monenlaista yhteistä. He yrittävät katsoa lintuja samaan aikaan yksillä kiikareilla. Se saattaa olla mahdollista. 

Kertomuksessa Tekninen isännöitsijä otsikon henkilö saa perusteellisen selvityksen asunnon ja sen haltijan tilasta kirjeen muodossa. Yhdessä kertomuksessa viritellään uutta suhdetta, vai onko se sittenkin entinen. Kokoelman nimitarinassa neiti U listaa tapaamiensa poikien erityisiä ominaisuuksia, yhdessä taas on äänessä mahdikas neitiherra, joka juhlii syntymäpäiviään, ja eräässä katsellaan valokuvia. Sekatekniikalla toteutettu tarina nimeltään Nimetön (napakelkka), 96 x 72 cm, esittää A:n ja B:n suhteen alkupuolta, siinä vaiheessa, kun toisesta ei tiedä kaikkea ja on jännittävää kertoa pieniä paljastuksia itsestään.

Eeva Turusen seitsemän kertomuksen teos on hengeltään humoristinen, tekstiltään persoonallisen psykologinen ja teemoiltaan ihmissuhteinen. Virkistävää on se, että sukupuolet sekoittuvat huoletta, entiset ja nykyiset seurustelukumppanit soljuvat iloisen irrottelevassa tekstivuossa paikkojaan etsimässä. Vähän kerrallaan luettuna tyyli huvittaa, mutta pitkästi tämäntyyppistä huumoria tuskin jaksaisin. Kertomusmuoto on siksi oiva valinta. Hienon linjakkaasti Turunen on kuitenkin sanottavansa sommitellut ja tuo omaäänisyydellään mukavan lisän vuoden esikoisiin.

Kenelle: Perinteisestä poikkeavaa hakevalle, sanahuumorista hurmioituvalle, uuden lyhytproosan ystävälle.

Muualla: Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla, miettii Suketus ja on tyytyväinen, vaikkei kirjan lukemisesta erityisesti pitänyt. Omppu piti paljon ja sanoo Turusen tapaa käyttää kieltä on täysin omaäänineksi ja aivan lumoavaksi.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Siltala 2018.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Huotarinen & Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

Tuskin pariakymmentä sivua olin lukenut, kun olin ällikällä lyöty: mitä ihmettä! Hyppäsinkö aikakoneeseen tai johonkin toiseen todellisuuteen? (Oikeasti mutisin: ...onko tämä... tämähän on... ei voi olla...)

Sillä Emilia Kentin, tuon L.M. Montgomeryn vuosina 1929 - 1949 kirjoittaman legendaarisen Runotyttö-sarjan keskushenkilön elämä toden totta jatkuu prinssi Edwardin saarella yhtä elävänä kuin se olisi suoraan alkuperäisen kirjoittajan kynästä. Tuskin muste on kuivunut!

Nyt Uuden Kuun Emilia on naimisissa Teddynsä kanssa, kuten kirjan nimi paljastaa, mutta kirjoittamisen palo ja sanojen lumo eivät ole sammuneet, vilkkaasta mielikuvituksesta puhumattakaan. Tallella ovat myös sarjan lukeneille tuttu tunteiden vuoristorata, vankka oikeudentunto ja yllättävä kipakkuus, joka Emiliassa välillä pirskahtelee.

"Oli aikoja, jolloin lukeminen oli Emilian suurinta huvia, ja kiitoksen hyvin tehdylle kirjalle hän antoi ilolla, kun sille kiitos kuului. Tällä kertaa Emilia kuitenkin vaipui pieluksillaan epätoivon alhoon. Kirja toisensa jälkeen oli lumoava, jokainen niistä omalla, erityisellä tavallaan, ja Emilia-parka läähätti kateudesta pieluksillaan. Hänestä tuntui ettei mikään, mitä hän milloinkaan kirjoittaisi, tulisi ylittämään hänen lukukokemuksiaan."

Hän pyrkii edistämään kirjoitustöitään, huolehtimaan miehestään ja vanhenevista tädeistään kodissaan, Autiossa Talossa. Tekemistä riittää, eikä arkitöiden ja luovan työ yhdistäminen ole helppoa hänellekään! Arkea halkovat runot ja romantiikka, luonnon kauneudesta nauttiminen ja ystävien tapaaminen, kuten ennenkin.

"- Sinun Laura-tätisi on iätön, Ilse sanoi. - Hän on toisesta todellisuudesta. Niin kuin sinäkin, Emilia. Vaikka oletkin alkanut maallistua naimisiin mentyäsi. Älä näytä niin itsetyytyväiseltä, ei tämä ollut välttämättä kohteliaisuus. Avioliittoa moni toivoo, toisinaan häät järjestetään jopa hätäillen, mutta annas kuin kaikki on ohi ja sitä on ryhtynyt vaimoksi. Mitä ihminen sitten tavoittelee? Minä puhun  nyt rakkauden arjesta." 

Ja tietenkin unelmointi - vaikka moni unelma on jo käynyt tai käymässä toteen. Oma koti, rakas aviopuoliso, kirjallinen menestys... Emilia on kaiken kynnyksellä, tai astunut jo hieman kynnyksen yli. Silti tulevaisuudessa siintää monenlaista odotettavaa ja haaveiltavaa.

"Sanat kuiskailivat keskenään, niillä oli salaisia viestejä, reittejä, joita pitkin ne lähestyivät toisiaan, rytmi, jolla ne liikkuivat yhdessä."

Huotarinen ja Koskimies ovat tehneet upean työn jatkamalla sarjaa alkuperäistä kunnioittaen. Heidän kielensä on jopa tarkempaa ja huolitellumpaa kuin Montgomeryn, vaikka vanha on tunnistettavissa ja noudattelee niin rytmiltään kuin sanastoltaan malliaan. Maisema saattaa olla "suloinen" ja nojatuolit "hauskoja". Erityinen tarkkuus fanifiktiossa onkin tarpeen, sillä se joutuu lajina nimensä mukaisesti alkuperäisten fanien ankaran tarkastelun alaiseksi. Kömmähdykset varmasti huomataan!

Minä en sellaisia huomannut. Tosin juoni ei ole järin jännittävä, mutta jännäristä ei koskaan ole ollutkaan kyse, ja ehkä yhden vanhan ystävän vierailun olisin muotoillut hieman toisin, mutta paljastusten pelossa en kerro tapahtumista enempää. Nautin tekstistä isosti, jopa niin paljon, että tulin lukeneeksi samaa kyytiä Runotyttö-kirjat vuosikymmenien jälkeen uudestaan virkistääkseni muistiani ja tarkistaakseni, onko uusi kirja tosiaan niin alkuperäisten oloinen kuin kuvittelin. On se.

"- Muisti. Sen kirous ja aarteet. Olemmeko me pelkkiä hengen lapsia, kun kuvittelemme, että elämää on edessä ikuisesti? Muistele minun kanssani hieman, vanha kunnon Emilia!"

Olipa herkkua saada jatkoa vanhaan tarinaan ja fiilistellä klassikon nostalgiassa. Toivottavasti kirja käännetään englanniksi; uskon, että se olisi herkkupala Montgomeryn ihailijoille myös muualla. Fanifiktio noin yleisesti herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Onko kirjojen, leffojen, sarjojen jatkaminen tai siirtäminen eri ympäristöön tarpeellista ja edes laillista? Jälkimmäisen ratkaisee se, miten tekijänoikeuksista on huolehdittu, edelliseen vastaus näyttäisi lajin suosion perusteella olevan myönteinen.

Ammattitaidolla ja kunnioituksella tehtynä pidän fanifiktiota suurena kunnianosoituksena alkuperäiselle, äärimmäisenä ihailun osoituksena. Vaikken ole järin paljon lajia lukenutkaan; syy siihen on lähinnä se, että alkuperäinen, kuten vaikka Tuntematon, on jättänyt niin ison jäljen, ettei sitä halua "sotkea". Vaikka muun muassa Toinen Tuntematon on loistoidea tuomalla tarinaan siihen kipeästi kaivattua naisten näkökulmaa (ihan kokonaan en kirjaa ole lukenut, vielä). Matti Röngän Yyteet on mainion viihdyttävä, sama alkuperäisteos taustanaan.

Kalevalasta mukailuja on monia; esimerkiksi Johanna Sinisalo julkaisi Sankarit jo 2003 tuomalla Kalevalan hahmot nykypäivään, J.P. Koskinen sijoitti heidät äskettäin 1100-luvulle. Kotimaisessa Jatkuu-teoksessa jatkuu peräti kymmenen suomalaista kirjaa, hulppein toteutuksin! Uusiksi on kirjoitettu klassikoita Jane Austinista Sherlock Holmesiin, ja asialla ovat olleet maailman huippukirjailijat, joten vieroksumiseen ei ole mitään järjellistä syytä (en nyt puhu niistä versioista, jotka on tehty vain rahan vuoksi ja/tai alatyyliin vitsinä). Hyvistä fanifiktiokirjoista otan mielellään suosituksia vastaan!

Kenelle: L.M. Montgomeryn ystäville totta kai - pettymystä ei tarvitse pelätä, fanifiktioon tutustuvalle, tyttökirjafaneille.

Muualla: Runollisuus tihkuu hallitusti, sanoo Tuijata. Hänen sivultaan löytyy myös Klassikkotuunaus-haaste (mukana!) sekä listausta tuunatuista.

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu. WSOY 2018. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2018 kohta 36: runo on kirjassa tärkeässä roolissa. 

torstai 5. heinäkuuta 2018

Domenico Starnone: Solmut

Vihdoinkin sain käsiini oikean kirjan, solmuoppaan sijaan! Starnonen romaanituotannossa Solmut on kolmastoista, mutta ensimmäinen suomennettu. Kiinnostuksen tehdä se nyt lienee herättänyt Elena Ferranten suursuosio; onhan Starnonen vaimoa Anita Rajaa arveltu Ferrante-salanimen taakse kätkeytyväksi kirjailijaksi.

Kyllä, luin kirjan samasta uteliaisuussyystä. Kuvaako kirja samaa avioliittoa kuin Ferranten vaikuttava Hylkäämisen päivät?

Voisi hyvinkin kuvata. Molemmissa mies jättää perheensä nuoremman naisen vuoksi, vaimon yllätykseksi ja järkytykseksi. Starnone lisää kertojien kuoroon vaimon lisäksi miehen itsensä sekä perheen lapset. Vaimo toteaa:

"Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa. Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan."

Mies ei niele syytöstä pettämisestä.

"Samana iltana, harkiten tarkkaan sanani, koetin selittää hänelle, ettei kyse ollut itse asiassa pettämisestä, että minä arvostin ja kunnioitin häntä valtavasti. Ihminen on oikeasti uskoton silloin, kun hän kieltää omat vaistonsa, omat tarpeensa, oman ruumiinsa, oman itsensä."

Kuulostaa sikamaiselta tyypiltä. Ja pahemmaksi menee: vaimo vaikuttaa olevan oikeassa alun analyysissään, eikö?

"En liioin halunnut Lidian näkevät minua isän roolissa. - - - En halunnut näyttää Lidialle kaikessa konkreettisuudessaan, kuka olin: ahtaisiin raameihin pakotettu kolmekymmentäkuusivuotias mies, naimisissa ja kahden lapsen - yksitoista- ja seitsemäntoistavuotiaiden - isä. En halunnut näyttäytyä sellaisena edes itselleni, en meidän lumotussa maailmassamme. Sen sisällä tunsin itseni estottomaksi ja ennakkoluulottomaksi rakastajaksi, joka ei ollut katkonut kahleita vain joutuakseen kahlituksi uudestaan. Olin luomassa uudenlaista rakkauden muotoa enkä halunnut raahata mukanani ankean menneisyyteni painolastia nuoren naisen luo, jolla oli koko tulevaisuus edessään."

Miksi mies kokee olleensa raameihin pakotettu ja menneisyytensä ankeaksi, kun vaimon mielestä he olivat onnellisia? Hylkäämisen kokemus on yksi pahimpia, minkä ihminen voi kokea, jos terveyteen liittyvät seikat jätetään pois laskuista. Mutta se kotipsykologiasta, jätän pohtimisen terapeuteille, jotka siitä ympäri läntisen maailman saavat hyvät tulot. Pysyn kirjallisissa ominaisuuksissa: Starnonen kirja luo moniäänisyydellään Ferrantea isomman kuvan ja laajemman kaaren aina pariskunnan vanhuuteen saakka; siihen asti, kun heidän lapsensa ovat keski-ikäisiä. Tragedia - sillä sitä tarina on - kasvaa suorastaan toisiin mittasuhteisiin.

Toisaalta, Solmujen jännite ja tunnelma ei ole yhtä tiivis, vahva ja käsinkosketeltava kuin Hylkäämisen päivien, joka keskittyy ainoastaan vaimoon. Kumpi on parempi? Äärettömän vaikea kysymys: Starnone vetoaa älyllä ja hienostuneella niukkuudella, Ferrante tunteen palolla. Molemmat ovat erinomaisia teoksia. Olisiko niin, että Ferrante tekee suuremman välittömän vaikutuksen ja on siksi niukassa johdossa, mutta Starnonen tiivistämisen taito ja läpinäkymätön ironia sittenkin vievät voiton? Kuten tämä lause, joka pysäytti - niin totta, kun kahden ihmisen suhteesta on kyse:

"On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa; se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys."

Kenelle: Ferrante-fanien lisäksi miesnäkökulmaa kaipaavalle, ihmissuhteista uteliaalle, tiivistystä ihailevalle, sanojen taakse katsoville.

Muualla: MarikaOksan tekisi mieli kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta. Omppu vertaa Ferranten ja Starnonen kirjoja perusteellisemmin.

Domenico Starnone: Solmut. WSOY 2018.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy on kotoisin syvältä maaseudulta, Amerikan Keskilännen köyhältä tilalta, jossa ei harrastettu tv:tä tai päivälehtiä, kirjoista puhumattakaan. Eristyksissä asunut tyttö opettelee kouluun päästyään maailmaa muita tarkkailemalla. Ehkä siksi hänestä kasvaa kirjailija.

Opiskellessaan hän on tavannut Williamin, jonka kanssa perustaa perheen New Yorkiin ja menestyy mukavasti, elää lapsineen "yltäkylläisyydessä", kuten hän sanoo: tosin hänen yltäkylläisyytensä on vaatimattomaan tottuneen. Lapsuudenkotiaan hän ei kaipaa, mutta ei pääse juuristaan henkisesti irti.

Hän jää ikään kuin kahden maailman väliin. Kummassakaan hän ei ole täysin sisällä, mikä saa hänet toisaalta epävarmaksi ja tietämättömäksi, toisaalta sen ansiosta hän tietää luonnostaan enemmän kuin joku muuttumattomassa ympäristössä kasvanut. Hän on oppinut varovaiseksi ja tunnistaa sen, ettei koskaan voi tietää toisen ajatuksia täysin. Edes omiin muistoihin ei voi luottaa.

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Vanhemmat eivät hyväksy miesvalintaa, ja yhteys katkeaa vuosiksi. Kunnes Lucy joutuu sairaalaan ja herää siihen, että hänen äitinsä istuu sängyn vierellä. Outoa - mutta Lucy ilahtuu. Ainoan kerran hänellä on mahdollisuus keskustella äitinsä kanssa aikuisena, sairaalahuoneessa, jonka "ikkunasta säihkyi Chrysler Building."

Tuo näky ja ensimmäistä kertaa elämässään matkustanut maalaisnainen, ikkunan kupeessa istuva äiti, kuvaavat Lucyn tarinan vastakohtaisuutta konkreettisesti. Keskustelu on varovaista, tunnustelevaa; yhteyden luomiseen on enemmän halua kuin kykyä. Se on kuitenkin iso askel äidin ja tyttären suhteessa. 

Tarina - ja teksti - krumeluureista ja osoitteluista riisuttu, suorastaan karu. Mutta sen vaatimattoman pinnan alla väreilee paljon, mikä liikuttaa. Sanoja ja tunteita, joita ei osata muotoilla. Asioita, joista on vaiettu: ovatko ne niin isoja, että se on sulkenut suut, vai onko puhumattomuus perinne? Mitä perheessä oikein tapahtui ja miten muut perheenjäsenet voivat nyt? Onhan Lucylla myös isä, veli ja sisar. Miten maailma muuttui Lucyn aikuistuessa, mitä ratkaisuja hän on tehnyt ja millä perusteilla?  Yksityinen on jälleen yhteistä, jotain, johon on voi samastua. Samalla saamme välähdyksinä Amerikasta ajankuvaa.

Tiivistettynä: tarina on kuin Lucy itse. Kuten hän sanoo: "Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä."

Kenelle:
Perhesuhteita pohtivalle, sanattomuutta ymmärtäville, herkän ystävälle.

Muualla: Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen, sanoo kirjasta Lumiomena. Tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta, toteaa Leena Lumi.

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018. Suomennos Kristiina Rikman.