tiistai 24. heinäkuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turusen Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoispalkinnon, ja tapahtuma tuntuu määrittävän paljon kirjailijan elämää - sitä puoli (auto-? täys-? non-?) fiktiivistä, josta myös Sivuhenkilö kertoo. Tukahdutan haukotuksen: onko tylsempää aihetta kuin kirjailija kertomassa ammattinsa tuskista ja kriitikkojen ymmärtämättömyydestä (vaikka kirjailijaa on ylistetty maan vaikutusvaltaisimman sanomalehden kriitikkoa myöten, kurjaa on). Mutta yritän päästä ensivaikutelman yli siihen, mitä kirjailija oikeastaan pyrkii kertomaan.

Hän ei tee sitä helpoksi. Vaan vie jutun suorastaan korniksi lapsuudenpissatahraisella patjallaan. Jolle hän palaa palkintojuhlansa jälkeen ja tuntuu päättäneen olevansa eri levelillä kuin kaikki muut. Ne kirjailijat, kriitikot, ystävät ja sisarukset, jotka kirjoittavat, pariutuvat, perheellistyvät - ja kirjoittaja seuraa kaikkea tätä sivuhenkilönä. Josta tietenkin itse asiassa tulee päähenkilö. Asetelma tuo mieleen Ossi Nymanin Röyhkeyden. Nymanin riemastuttavuutta ja yllättävää näkökulmaa ei Turunen tavoita, mutta tärkeän ajatuksen kuitenkin: tavallisuus voi olla erityistä, ja sen katson olevan Turusen teema.

Tunnemme Turusen teatterintekijänä. Tavallisuuden aave Q-teatterissa on ollut menestys, ja tässä piilee jotain. Onko ajanhenki sellainen, joka ruokkii erikoisuutta ja erottuvuutta, mutta unohtaa kaikki muut? Sen harmaan massan, johon suurin osa meistä kuuluu? Itse asiassa kaikki - onko mitään erityistä "erityisyyttä" olemassakaan? Turunen kärjistää ja vie meidät istumaan pissatahraiselle patjalleen. Toisaalta, hän nostaa patjan yksilöllisyyden voitonmerkiksi: en ole sortunut porvarilliseen perhemalliin, en tavalliseen tapaan viettää aikuisen elämää, vaan haluan jotain muuta. Miksi? Mitä? Ja miten?

"Mietin kirjoittamista ja sitä, että minun olisi löydettävä jotain, joka koskettaisi sieluani. Katselen luonto-ohjelmaa. Siellä puhutaan apinoista, sellaisista, jotka asuvat kylmissä paikoissa ja uivat lämpimikseen lähteissä. Niilläkin on järjestys. Se, joka on voimakkain, saa uida altaan keskellä ja ne, jotka ovat heikkoja, joutuvat hytisemään kylmillä reunoilla."

Mieleeni juolahti kauhea ajatus. Haetaanko tässä jonkinlaista vapaan taiteilijuuden ja luovan työn kärsimyksen gloriaa? Ei niin kliseistä sentään, eihän? En pidä taiteilijuutta itsestään ilmestyvänä jumalallisena ominaisuutena (lahjakkuus on eri juttu), vaan minusta se edellyttää asioita, kuten mikä muu työ- tai elämäntapavalinta tahansa: ennen kaikkea päätöksiä ja tekemistä. Olosuhteiden luomista otollisiksi omille valinnoille. Päähenkilö ei ole vielä tehnyt paljon valintoja. Ahdistaako häntä siksi, ettei hän tiedä, mitä valita? Vai siksi, että tietää, mutta ei viitsi tai uskalla, koska on jumiutunut elämänsä sivuhenkilöksi? Vai onko koko tarina ironiaa ja jos on, miksi?

Vastauksia ei ole, on vain kysymyksiä. Ja se on oikein. Tulkitsen sanomaksi sen, että on sallittua etsiä tietään omalla tavallaan. Miksi pitäisi teeskennellä pitävänsä sukukokouksista tai palkintojuhlista, jos ne eivät ole nautittavia? Toisaalta, miksi ei voisi tehdä niin, jos se tuottaa läheisille iloa - onko oma etu ja mielihyvä aina tärkein ja palkitsevin?

"Tuijotan omia kasvojani, jotka heijastuvat lasiin, ajelehtivat meikkilaukkujen ja hajuvesipullon seassa. Jollain tavoin näytän vieraalta. miten minusta on tullut tuollainen? Yksinäinen nainen, joka käy ostamassa sukkapaketin. Voisin tarttua kaikenlaiseen. Voisin mennä auttamaan köyhiä tai sairaita tai ryhtyä tehtailemaan mainoksia ja tienata rahaa, mutta mieluummin pyöräilen kotiin. Hiljainen kaupunkin liukuu ohitseni, ovi kolahtaa takanani ja niin olen jälleen yksin." 

Kirjan minä on itsekeskeinen. Hän ei halua nähdä vaivaa toisten eteen, muttei myöskään ymmärrä, miksi hänen palkintojuhlansa typistyy yksinäiseen iltaan. Tunnistan jotain omasta elämästäni: äitisuhteeni muistuttaa kirjassa kuvattua, muutin omilleni todella nuorena. Pidin sitä normaalina ja olin ylpeä vapaudestani ja itsenäisyydestäni. En tiennyt muusta, verkostoni olivat olemattomat. Jälkeenpäin ajatellen olen ollut kauhuissani, miten yksin ja millaiseen itsekkyyden tilaan nuori voi jäädä. Koen menettäneeni vuosia "hukkaan", kun aloitin kaiken nollasta, verrattuna niihin, joilla verkostoja on ollut tai jotka ovat osanneet sellaisiin tukeutua. Olisiko arvosteleva äitisuhde tässä takana, kuten kirjan henkilölläkin? Ainakin hänelle on jäänyt jatkuvan kritisoinnin vaihe päälle ja äidin ääni takaraivoon; hän tarkkailee ja arvostelee jatkuvasti niin itseään kuin muitakin. Sen äänen hiljentäminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.

Muuten en vertaa itseeni: kirjan henkilö osaa eritellä tuntemuksiaan, havainnoida itseään ja toisia, ja laittaa ne tekstin muotoon ymmärrettäviksi muillekin, nasevasti, lyhyin lausein ja tarkoin tuokiokuvin. Kirja on ajassa, välillä hauska, välillä mietityttävä, vaikkeivat havainnot ole kovin "uusia". Turusen kirjojen ja näytelmien menestys on selvästi osoittanut, että ne toimivat, löytävät yleisönsä ja kaikupohjansa. Myönnän, etten lämpene - en kuulu kohderyhmään, näen ne kuvauksina nuoruuden hapuiluista, joita en pidä kovin kiinnostavina, jos niissä ei ole mitään, niin, erityistä. Ehkä kirjailija siis onnistui myös kohdallani ja paljasti erityisyyden ihannoinnin tai sen hakemisen, vaikka sitten tavallisuuden kautta. Hämmentävää.

"Miksi minulla on niin kova tarve todistella, ettei kirjani kerro tyttöydestä tai nuoruudesta? Mitä niin ei-tärkeää niissä muka on, että minun on vakuutettava jotakin muuta? Ei tietenkään mitään, mutta jokin tässä ympäröivässä maailmassa sen kirjoittamattomissa laeissa tuntuu sanovan, että nuoruus ja tyttöys ovat vähäpätöisiä ja mitättömiä. Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa? Olisiko äitisuhde vertautunut maiden välisiin valtasuhteisiin?"

Kenelle: Oman tiensä etsijöille ja heitä ymmärtävään pyrkiville.

Muualla: Tekstiluolassa kirja kolahti, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä samastui voimakkaasti.

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018. 

Liitän jutun osaksi Naistenviikkoa kirjablogeissa. Tuijatan haaste ja logo.







12 kommenttia:

  1. Jännä, kuinka eri tavoin ihmiset suhtautuvat kirjoihin. Minuun Sivuhenkilö kolahti. Pidin siitä, kuinka päähenkilö tuotiin lukijoille esiin hänen elämänsä ja ajatustensa kanssa. Vaikka en itsekään sinkku ole, niin jotenkin moni asia kirjassa oli juuri niin kuin Turunen kirjoitti. Esimerkiksi vauvakutsuilla sinkku voi tuntea olonsa hieman ulkopuoliseksi. Mutta ihanaa, kun nämä kirjat herättävät erilaisia ajatuksia.

    Ihanaa viikon jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, asiaa kirja sisältää ja totuuksia, mutta ehkä jäin kaipaamaan jotain uutta näkökulmaa sinkku- tai taiteilijaelämään, tai naisen asemaan, tai johonkin: mitään yllättävää tai aiemmin sanomatonta tai havaitsematonta siinä mielestäni ei ole. Kiitos samoin Mannilainen, aurinkoa viikkoosi!

      Poista
  2. Minä pidin Sivuhenkilöstä hurjan paljon. Yritän juuri kirjoittaa kirjasta, ja huomaan etten oikein osaa ilmaista, mikä kirjassa minuun niin kovasti vetosi, mutta olin aivan fiiliksissä lukiessani. Mielenkiintoista ja hyvin perusteltua pohdiskelua sinulle siitä, miksi et puolestasi innostunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että on hauska nähdä, mitä tuumit ja mistä fiiliksesi nousivat. Että mikä multa meni ohi. Kiitos kommentista Liisa.

      Poista
  3. Kiitos Arja kirjan esittelystä. En ole tätä lukenut todennäköisesti siksi että Rakkaudenhirviö ei ollut ihan minun juttuni. Mutta ehkä tartun tähän kirjaan kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, ensin en aikonut lukea tätä toista kirjaa lainkaan - arvelin, ettei siinä ole minulle mitään - mutta kun se syyttävästi pöydällä nökötti, piti siitä päästä yli. Ja tietysti olin uteliaskin. Mutta vaisto oli taas oikeilla linjoilla, tai paremminkin oman maun tunteminen. Olen kuitenkin iloinen, että lukijoita ja ihailijoita on Turuselle paljon löytynyt ja kiinnostaa seurata kirjallisen uran jatkoa. Kiitos Anneli ja nauti kesästä!

      Poista
  4. Feministinen vuosikatsaus käy kuin nakutettu haasteeseeni. Ilo lukea juttusi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aha, sellaisenko luin? En ihan tavoittanut kirjan pointtia: kuten pariin blogiin kommentoin, miksi ei voi vain elää ja nauttia siitä kaikesta, mitä on - miksi pitää miettiä, mitä äiti/mies/kriitikko ajattelee? Ja antaa niiden määritellä elämäänsä? Sisäinen feministini nousee tässä kohtaa ja ärsyyntyy. Ei noin, naiset, ei noin. Kirjan loppu oli minusta vaivaannuttava.

      Poista
  5. Kiinnostavaa pohdintaa, Arja! Olen paljolti samaa mieltä kanssasi.
    Pidin hurjan paljon Rakkaudenhirviöstä ja Tavallisuuden aaveesta, mutta tämä oli minusta jotenkin tylsä ja tarkoitushakuinen. En näe, että sukupuoli vaikuttaisi kirjamaailmassa. Kun kirjoittaa hyvän kirjan, se julkaistaan!

    Itse olin hyvin hapuileva ja epävarma nuorena, mutta se oli erilaista. Minulla oli sama tilanne kuin sinulla Arja, ilman verkostoa nollatilanteesta eteenpäin. Sivuhenkilön kertojalla olisi taustatukea ja ihmissuhteita, mutta hän ei välitä niistä. Tässä - tosiaan - tulee mieleen myös Ossi Nymanin Röyhkeys.

    Turunen on hyvä kirjoittaja. Varsinkin komiikka hänen teksteissään on persoonallista ja hienoa. Odotan häneltä jatkossa paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan henkilö sanoo inhoavansa kirjojensa määrittelyä nuoren naisen kasvutarinoiksi. Anteeksi kaikille, mutta sellaisena sen näen - etenkin lopun takia (joka on minusta nolo, kaiken jälkeen). Ja kuten sanot, taustatukea ja ihmissuhteita on, mutteivat ne kiinnosta (ehkä se kuuluisa ystävä, josta pitää ehdottomasti kertoa). Mutta samoin seuraan kiinnostuneena Turusen uran jatkoa, Marjatta. Taitava sanoittaja ja kirpeä humoristi. Kunhan sopiva ajankohta ja teema löytyy, mitä voi tullakaan. Kiitos Marjatta!

      Poista
  6. Kauheasti olisin halunnut pitää tästä kirjasta, rakas ystävä kehotti lukemaan ja muutenkin kaikki joita yleensä kuuntelen kehuivat. Mutta ei kolahtanut, vaikka sisältö kiinnosti ja aihe on lähellä sydäntä, toteutus oli vaan niin totaalisen lannistava.
    Aika jännä sekin, että kun olen lukenut muiden juttuja tästä kirjasta, olen sitaateista ihmetellyt, että mitä, oliko siellä tällaistakin? Jotenkin olen onnistunut ohittamaan kaikki mielenkiintoiset pohdinnat, ne on jotenkin puuroutuneet sinne nolon tilittämisen joukkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten totta, Erja, että hyviä ajatuskulkuja oli hankala bongata tekstistä, vaikka niitä on. Se ajoin-pyörällä-ostin-sukat -tykitys turrutti jotenkin.

      Poista