sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kotimainen chick-lit x 2! Tuija Takala: Lauralle oikea. Veera Nieminen: Ei muistella pahalla.

Kun Laura täyttää 25 vuotta, hän saa äitinsä luona pullakahvit ja kotimatkalla idean: voisiko tässä iässä muistella elämäänsä, vaikka on ihan tavallinen Laura?  Neljännesvuosisataan ehtii ihmiselle tapahtua paljon: syntymä, lapsuus, parhaiden kaverien Tellen ja Villen kanssa ystävystyminen, isän kuolema, opiskelu, muutto kotoa, ammattiin valmistuminen ja niin, sen oikean etsintää.

"En aina osannut kertoa
mitä mielessäni liikkui.
Se ei haitannut,
sillä Telle ja Ville olivat tottuneet siihen.
Muut lapset tottuivat myös.

Telle johti pihaleikkejä
ja keksi omia sääntöjä.
Yleensä ne olivat sellaisia,
että Telle voitti ja minä olin toinen."

Laura kertoo asiat, kuten hän ne muistaa. Usein Telle muistaa samat tapahtumat eri tavoin, mutta se on tytöistä vain hauskaa. Telle on aivan erilainen kuin Laura, silti he ovat sydänystäviä. Ja Ville on koko ajan mukana tai liepeillä lapsuuden leikeistä kaikkien kolmen poika- ja tyttöystävien valintoihin ja vaihtumisiin asti.

"Sitten Vili otti minua kädestä kiinni.
Lämmin käsi kädessäni oli aina tehonnut minuun. 

Yhdessä asiassa olin silloin oikeassa,
kun suden hymy lumosi minut
Minut nappasi peto.
Sitä en silloin arvannut,
että se söi itsetuntoni."

Hellyttävä, lämminhenkinen ja viisas kehityskertomus, joka on vilkaisun jälkeen luettava loppuun: miten Lauran käy? Erikoiseksi kirjan tekee kieli: se on ensimmäinen suomalainen chick-lit selkokielellä.

Selkokieli on normaalia täsmällisempää ja lyhyempää kieltä niille, joilla on haasteita lukemisen tai kielen osaamisen kanssa. Se ei ole kökkö lyhennelmä, vaan oma lajinsa: jos kirjailija on taitava, kuten tässä, se on kieleltään antoisa ja tarjoaa tasoja myös normitekstien lukijoille.

Lisäksi se antaa mahdollisuuden lukijalle käyttää mielikuvitustaan, lisätä sivujuonia ja kasvattaa tarinaa keskusteluilla, tapahtumilla ja kuvauksilla, joita ei paperille ole kirjattu. Voin hyvin kuvitella tyttöjen keskinäisiä hihittelyjä, kohtauksia äidin ja tyttären arjesta tai hetkiä Lauran opiskeluajalta, jotka kirjasta puuttuvat. Pidin lukutapaa palkitsevana. Vaikka henkilöt tosin saattavat jäädä kaukaisemmiksi kuin runsaammin kuvatut. Se ei haitanne varsinaista kohderyhmää ajatellen.

Pelkistäminen on kirjoittamisessa yksi vaikeimpia asioita, ja selkokielessä on oltava siinä mestari. Tuijata (bloginimi) on, kuten jo hänen aiemmista selkokirjoistaan on nähty. Sanat ovat huolella harkittuja, kieli kaunista. Tarinassa pidin siitä, että Laura tosiaan on ihan tavallinen, ei varustettu ylivoimaisilla ominaisuuksilla muttei kurjuudellakaan. Hän mokaa, mutta oppii. Huumori kuuluu "kanakirjoihin", ja sitäkin on ropsaistu mukaan; nuoruuden keveyttä ja hassua hölmöyttä, vaikka perusvire on mietiskelevä. Lukemisesta jää lämmin ja poreileva olo. Toivon, että moni tyttö löytää kirjan ja siitä samastumispintaa, ajattelumallia ja lukemisen iloa.

Kenelle: Tytöille ja heidän läheisilleen. Tytöille, jotka eivät lue paljon.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja -blogiin jäi lukemisesta myös hyvä mieli. Kirsin kirjanurkka toteaa Takalan käsittelevän aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tuija Takala: Lauralle oikea. Avain / BTJ Finland 2018. Selkokieli. Sain kirjan kirjailijalta, kiitos!

Huumorin varaan nojaa uutuuskirjassaan Veera Nieminen. Sama keino hurmasi Avioliittosimulaattorissa, jossa paria yrittävät muodostaa itä- ja länsisuomalainen.

Nyt kyse ei ole luonne- tai murre-eroista maakunnan mukaan, vaan siitä, tietävätkö kertojat Piiamari ja Juri oikeastaan itse, mitä haluavat. Yksilöllisyyden trendin lipunnosto! Joka tapauksessa, he ovat eronneet. Eikä se käy kivutta. Ainakin Piipen on pakko räjäyttää Jurin postilaatikko. Rikoskumppanina on, kuten aina, Eetu, joka seurustelee Iidan kanssa.

"Ja nyt minä saan olla, ihan niin pimeä kuin haluan. Kukaan ei määrää minua enää. 
- Jos Iida jättäis sut niin kyllä säkin haluaisi räjäyttää jotain. - No en tiedä. - Se on kuule tosirakkauden mitta, sanon ja tönäisen Eetua vähän. - Sulle ehkä. Mä luulen, että muitakin mittareita on, se sanoo ja nauraa." 

Järkevä Juri ei ole lainkaan varma, oliko ero oikein. Tai onko mikään.

"Ei olisi pitänyt. Tai olisi pitänyt, mutta eri tavalla. Olisi pitänyt sanoa suoraan, etten jaksa enää. Olen tyhjä. Tulen hulluksi. Sen sijaan minä sanoin, että Piipe on hullu, mikä ei sekään kyllä ole kaukana totuudesta. Olin vain niin loppu, etten jaksanut enää keskustella. Olin loppu siihen ainaiseen keskustelemiseen, kaiken kasaan kursimiseen. Tajusin, että se loppuu, jos minä vain sanon, että se loppuu."

Piipe kirjoittaa raivoisasti Jurille kirjeitä, pitkiä. Yllättäen hänen asuntoonsa astelee kissa, joka on oikeastaan näkymätön. Yksinäisyyden ilmentymä? Kissamystiikkaa?

Ei, tarina ei ole hulluuden kuvaus, tai on, jos rakkaus sitä on. Piipen edesottamukset ja mietteet viihdyttävät ja naurattavat. Kuin Bridget Jones pienimuotoisemmassa, kotoisemmassa mittakaavassa. Eikä hänen puolestaan tarvitse olla huolissaan; tytöllä on vahvuutta ja särmää selvitäkseen jokusesta kissasta, vaikka näkymättömästä. Mutta entä Juri, joka hätkähtäen kohtaa punapukaisen lenkkeilijän eri paikoissa?

"Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla? Lakkaako tämä kipu, jos rakkaus ei kuole? Olisi niin paljon helpompi vihata."

Vakavista nostoista huolimatta kirja on hihityttävä, ja kiihtyy vain edetessään. Sanomaakin voi löytää, jos haluaa. On tunnettava itsensä ja toiveensa, ennen kuin suhde voi onnistua. On osattava katsoa asioita toisen kanssa samalla tavalla, tai ainakin samaan suuntaan, ei vastakkain tai toista vasten. Jotain sellaista. Peukutan; harvoin löytyy kotimaista viihdettä, joka ei nolota tai tuskastuta. Joka on ajassa, mutta tietysti ajaton rakkauspähkäilyineen. Takakannen läpsäytin kiinni hymy huulilla hyristen.

Kenelle: Hauskaa hakeville, parisuhdepähkäilystä nauttiville, eronneille.

Muualla: Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta ja eronneille täsmäluettavaa, tuumii Rakkaudesta kirjoihin
-Annika. Nauruterapiaa, lupaa Kirjasähkökäyrän Mai.

Veera Nieminen: Ei muistella pahalla. Tammi 2018. Kansi Sanna Mander.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

Käytännön ihmisenä minulle asia on selvä: jos lainaat toisen tekstiä tai kopioit kuvan jonkun nettisivulta ilman lupaa tai lähdettä mainitsematta, syyllistyt rikokseen, siinä missä kirjan tai taulun kaupasta taskuunsa pihistäjä. Tekijänoikeuslaki on olemassa. Aineeton työ on yhtä arvokasta kuin esine, jos ei jopa arvokkaampaa, olen ajatellut.

Kyllä, tuo on hyvä ohjenuora edelleen arkielämään, uskon. Mutta kirjan luettuani huomaan, ettei asia ole aivan niin yksinkertainen. Meillä on intertekstuaalisuus, taiteellinen vapaus ja muotoja, jotka perustuvat nimenomaan toisilta lainaamiseen, kuten kollaasitekniikka - joka naurattaa minua käsitteenä aina, anteeksi vain, sillä se tuo mieleeni erään tekijän, joka kopioituaan kirjaansa pitkät pätkät toisen tekstiä puolustautui tämän termin avulla (ja kieltäydyn nyt tietoisesti näkemästä mahdollisesti arvokasta lopputulosta omana taideteoksenaan, jota se voi joissakin tapauksissa olla). Kuka määrittää rajan, jossa kyse ei ole ikonisten Aika velikultia -sitaattien tyyppisistä lainauksista, joissa lukijan oletaan ymmärtävän lauseen lainaukseksi yleistiedon pohjalta?

Ei kukaan, jää vaikutelmaksi. Oikeuteen tapauksia menee yllättävän harvoin. Kirja kertoo esimerkkejä teoksista, joissa on koottu lainauksia uudeksi kirjaksi vain sen takia, että testataan lukijoiden ja kriitikoiden kirjallisuudentuntemusta, aikomuksena paljastaa juju myöhemmin. Mutta myös niistä, joissa lainaukset on tehty vaivihkaa ja kuvitellen, että täydestä menee, eikä kukaan tarkista, onko teksti omaa. Otetaan vastaan kiitoksia, apurahoja ja kirjallisuuspalkintoja, vaikka teksti on härskisti kopioitu sellaisenaan suoraan tai käännöksenä tai vain hieman muunnellen, lähdetietoja kertomatta.

Taiteellisen työn lopputulos voi myös koostua muuntelusta sekä vaikutteista ja lainauksista ilman  hyötymistarkoitusta, aidosta uuden luomisen halusta. Silloin tapaus on kinkkisempi. Uudelleen yhdistellen tai esittäen, vaikkapa tarina toiseen aikakauteen sijoittaen, on mahdollista tehdä täysin erilainen teos, esittää asiat eri valossa, eri näkökulmasta. Mielelläni lukijana luen kaikenlaista tekstiä välittämättä alkuperästä. Mutta pitääkö lähteet avata silloinkin?

En ymmärrä, miksi lähteitä ei voisi kertoa, jos ne ja/tai lainaukset ovat tekijän tiedossa. Selitykseksi ei minusta riitä taiteellinen työ tai edes muunnos; jos kyseessä on hyvä teos, ei sen arvoa alenna muiden teosten käyttö tekemisessä. Päinvastoin, avoimuus nostaa teoksen arvoa jo sinällään, lähteet kertovat tekijänsä asiaan paneutumisesta. Fanifiktio avaa yleensä innoittajansa selvästi, samoin monet historialliset romaanit. Mutta jos luemme elämäkertaa, jonka tekstistä suuri osa on lainattu kohteen alkuperäiseltä kirjoittajalta asiaa mainitsematta, mennään jo eri alueelle. Tai kollaasia, jossa on usean tekijän tekstiä ympättynä uuteen ympäristöön ja eri yhteyteen kuin alkuperäinen. Kenen tekstiä oikeastaan luen? Haluanko olla harhautettu? Tai fiktion lukijana: kuinka harhautettu haluan olla?

Identiteettihuijaukset ovat yksi väärennöksen muoto, opin kirjasta. Kirjailija voi käyttää peitenimeä, mikä on hyväksyttyä, jos kustantaja (tai apurahan myöntäjä) sen tietää, noin pääsääntöisesti. Keinoa käytetään paljon, kuten tiedämme, joskus myös taloudellisen hyödyn toivossa, joka taas ei ole laillista, jos se tapahtuu kustantajalta ja rahoittajilta salaa. Muistanette näitäkin tapauksia, tai ainakin sen yhden. Muita väärinkäytön muotoja ovat mm. itseplagiointi (kyllä - pohdintaa, miten paljon kirjailija voi lainata itseään) ja väärennetty plagiaatti, johon liittyy, hui, kirjahulluus.

"Sama tauti sai Don Quioten hyökkäämään tuulimyllyjä vastaan ja rouva Bovaryn ryhtymään avioliiton ulkopuolisiin romanttisiin seikkailuihin. Kirjahulluuteen sairastuva ei enää kykene erottamaan todellisuutta fiktiosta vaan elää elämäänsä kuin olisi romaanin henkilö."

Pelottavin osuus asiassa on se, että lainauksia voi tehdä tahattomasti. Itsekin luen sekä työkseni että harrastuksekseni paljon kirjoja, asiatekstejä ja somea; miten varmistan, että kirjoittamani blogissa ei ole ajatusta, joka on napattu jostain muualta, mutta kuvittelen sen omakseni, kun se mieleeni kirjoittaessa juolahtaa? Pyrin välttämään tätä lukemalla tekstini huolellisesti ennen julkaisua (ei aina onnistu kiireessä) ja olemaan lukematta blogiarvioita kirjoista, joista tiedän itse kirjoittavani (luen joskus kuitenkin niistä, joista en ole varma, kannattaisiko kirja lukea vai ei). Lainaukset merkitsen lainausmerkein ja fonttityyppiä vaihtamalla. Silti en voi koskaan olla satavarma vaikutteista.

Toisin on niillä kirjailijoilla, jotka koostavat teostaan tietoisesti lähdeaineiston pohjalta. Puhumattakaan teoksista, joiden elimellisenä osana käytetään jonkun muun tekstiä. On pieni vaiva listata lähteet kirjan loppuun, mutta suuri merkitys tekijänoikeuden ja etenkin uskottavuuden kannalta. Erään kirjailijan mielestä niin ei kuulemma voinut tehdä, koska lukijat eivät pitäneet siitä, kuulin hänen kertovan kirjamessuilla. En niele tätä: lakien noudattamista hieman yliampuvastikin tuskin kukaan kieltäisi, eikä lähdeluetteloa ole kenenkään pakko lukea.

Jos arvostamme henkistä ja taiteellista työtä, annamme kiitoksen niille, joille se kuuluu, eikä se ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Eikä tämä juttu kerro lainkaan otsikon mukaisesta kirjasta, vaan ajatuksista, joita se herättää. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa: kirja kertoo paljon esimerkkejä väärennöksistä tai niiden epäilyistä Suomessa ja muualla sekä tulkinnoista, joita niiden pohjalta on tehty ajan mittaan - myös käytännöt ja lait muuttuvat. Todella mielenkiintoista, vaikka tapauskuvaukset ovat niin perusteellisia, että osan luin kursorisesti. Sain kuitenkin hyvän käsityksen plagioinnin monista muodoista ja väärennöksien monitulkintaisuudesta eri kirjallisuuslajeissa.

Kenelle: Paljon kirjoittaville, paljon tekstiä kuluttaville, oikeusseikoista tarkoille.

Muualla: Kirjallisuuden opettajan aarreaitta, sanoo Jari Olavi Hiltunen. Tekstiluola ruotii kirjaa ja tarjoaa lisää linkkejä.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. Komean arvokkaan kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Tuula Pere: Sähäkkä lähtö & muita tarinoita

Kirjailijan tapasin erikoisissa olosuhteissa, kun kotimaisesta on kyse: Frankfurtin kirjamessuilla. Pienkustantamojen osasto kuhisi monenlaista toimijaa Suomen teemavuonna 2014, ja Pere oli mukana lastenkirjoineen. Timo Taskurapuun ja muihin hahmoihin en ole tutustunut, myönnän, vaikka olen sivusta seuraillut kirjailijan työteliästä uraa ja kirjojen vientiä maailmalle. Mutta kun kuulin, että tulossa on ensimmäinen aikuisten kirja, kiinnostuin lukemiseen asti.

Kirja koostuu seitsemästä kertomuksesta (eikös seitsemän ole aina hyvä, maaginen luku?), joiden synnystä kirjailija liepeessä sanoo: "Ei ole niin tavallista ihmistä, ettei hänen elämästään syntyisi epätavallista tarinaa." Oivallus ei ole ainutlaatuinen, mutta aina vain tosi ja tulee usein mieleen arjen kiemuroissa, ainakin ahkeralle tekstinkuluttajalle. Kirjailijan taidon ja lukijan kiinnostuksen varassa on sitten kaikki muu.

Artun lähtö avaa kirjan sähäkästi. Toisessa tarinassa todetaan, ettei maasturin hankkiminen ole vaaraton päätös, eikä se ollut oikeastaan Arvo Markkasen oma päätös ollenkaan.

Kolmas tarina kuvaa urheilupiirien isojen poikien toimintaa ja sitä, mitä meistä jää, kun on muistokirjoituksen aika. Entä mitä tapahtuu, jos vaimo on taiteeseen kallellaan, mutta mies ei, kuten seuraava tarina kertoo - kirjailija kärjistää piikikkään herkullisesti.

Jonka jälkeen saamme lukea, miten "kyläyhteisön arvostettu jäsen" Lyydia haluaa huolehtia Eevertistään. He olivat tavanneet kirkkokuorossa ja elivät kymmenien vuosien avioliiton, jossa Lyydia sai haaveilemansa emännänkaapin ja kohtalokkaat sydänvaivat. Mutta mitä sai Eevertti?

"Johtajatar Hiltusella oli kaunis ja hillitty sopraano. Se sopi hyvin yhteen hänen asiallisen ulkomuotonsa kanssa." 

Tunnelma vaihtuu. Maria pääsee pakoon miehen väkivaltaa tanssiessaan. Ja taas muuta, hihityttävää "itsen" etsimisen aikana: Juhan ja Minnan matka kääntyy oudoille poluille, kun he päättävät kokeilla jotain erilaista.

"Asiakaspalvelupäällikkö Juha on ymmärtänyt pankkiväen tunturiseminaarissa, että arkiroolien kahleista voi vapautua monin keinoin."

Inhimillistä, ihmisläheistä ja arki- eli maltilliseen tasoon sopivan yllätyksellistä kerrontaa ns. taviksista. Kirjailija pelkistää taitavasti eikä dramatisoi liikaa, mitä arvostan. Tunnelmat ovat harkittuja, etenemiset mietittyjä. Helppoa luettavaa. Eikä helppo tarkoita tässä huonoa. Pientä viimeistelyä kaipasin oikolukuun, osin tekstin soljuvuuteenkin. Pidin paljon tarinoiden alkutarinoista, jotka toistuvat sisällysluettelossa. Erinomaisen koukuttava idea lukea koko tarina - tai edes tuo esittely tiiviissä muodossa. Ulkoasu on tyylikäs ja harkittu: suurehko fontti ja riviväli antavat ymmärtää, että teksti on suunnattu meille ikänäköisille.

Kenelle: Mystistä inhoaville, arkea arvostaville, tavallisuutta ymmärtäville, vaivattoman kotimaisen kerronnan ystäville, elämää kokeneille (lue: ikääntyville). Jotenkin hauskaa, että lastenkirjailija suuntaa nyt aivan toiseen laitaan. Olisi kiintoisaa kuulla, mitä kolmikymppinen lukija sanoisi.

Muualla:
Kustantamon sivut suomeksi ja englanniksi.

Tuula Pere: Sähäkkä lähtö & muita tarinoita. Fourth Life Publishing / Wickwick 2018.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Kirjamessut Turussa ja lippuarvonta




Kirjamessut saavat väen suuntaamaan Turkuun lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tiedossa kolme päivää tiivistä, painavaa ja viihdyttävää kirja-aiheista ohjelmaa!

Teemamaa on Viro, joka luonnollisesti on näkyvästi esillä. Ohjelmassa on paljon myös lasten ja nuorten kirjallisuutta. Esimerkiksi heti perjantaina 5.10. klo 10.45 Eino-tilassa Tuula Pere kertoo lastenkirjojensa yhteiskunnallisista taustoista ja siitä, miten painavia teemoja voi käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Päivemmällä mm. Timo Parvela, Paula Noronen ja Juha-Pekka Koskinen esittelevät uutuuksiaan ja tubettaja Mansikka ja Magdalena Hai keskustelevat lukutaidosta Juha Itkosen kanssa. Klo 10.50 auditoriossa puhuu Karo Hämäläinen viikinkimiekoista Suomessa, sekin kiinnostaisi. Ja mitä, Erika Vikiltä on tulossa uutuus, olen ihan koukussa hänen Kaksosauringot-sarjaansa.

Klo 11.20 Tieto: Markku Wilenius avaa tulevaisuuden tutkimista, ja klo 11.30 esittelevät Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kirjaansa, joka on jatkoa Runotytön tarinaan. Ja paljon muuta, eivätkä messut ole vielä tässä vaiheessa edes virallisesti avautuneet! Se tapahtuu vasta klo 13. Paikalla on myös Jenni Haukio, joka jatkaa äitiyslomansa jälkeen messujen ohjelmajohtajana 2019. Tänä vuonna häntä tuuraa mahtava kirjatietäjä ja lukija Seppo Puttonen.  

Iltapäivä jatkuu tykityksellä: Jari Järvelä, Riku ja Tunna, Heli Laaksonen, Max Seeck, A.W. Yrjänä, Essi Tammimaa, Jouni Hynynen, Helena Ruuska ja sitä rataa iltakuuteen asti. Illalla voi käväistä katsomassa Apollo-klubilla Nyrok Dolls -bändiä, jossa laulaa Mauri Kunnas ja kitaroi Kjell Westö. Tai mennä Tuomiokirkkoon kuuntelemaan runoja sävellettyinä. Tai Bar Toimistoon laulamaan suomalais-virolaista karaokea. Tai niitä kaikkia!

6.10. lauantaista pari poimintaa: arkkipiispa Kari Mäkinen, kirjailija Sirpa Kähkönen ja kansanedustaja Li Andersson keskustelevat romaaneista ja rakkaudesta. Risto Isomäki kertoo Viiden meren kansasta, Juha Hurme Katrinasta, Jari Tervo Aamenesta, Kari Hotakainen Räikkös-kirjasta, Tommi Kinnunen Pintistä... Anja Snellman, Nopolat, Kirsti Ellilä, Ina Westman, Jani Toivola, Anniina Tarasova - kaikkea löytyy! Maarit Verronen, hänet haluan nähdä ja lukea Hiljaiset joet -kirjan.

Mutta katsokaas tätä: la klo 14.45 (Onerva 2. kerros) vasta onkin kiintoisa ohjelmanumero. Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? Mikä saa kirjabloggaajat käyttämään vapaa-aikansa lukemiseen ja kirjojen arviointiin? Entä syrjäyttävätkö podcastit, vlogit ja lifestyleblogit kirjablogit? Keskustelijoina Tuomas Aitonurmi Tekstiluola-blogista, Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkka -blogista, Tuija Takala Tuijata-blogista, Jonna Tapanainen Sivumennen-podcastista ja minä! Keskustelua johdattelee Airi Vilhunen Kirsin Book Club -blogista. Tulethan kuuntelemaan meitä ja moikkaamaan?

Sunnuntaina esiintyvät mm. Piia Leino, Minna Rytisalo, Jenni Pääskysaari, Johanna Sinisalo, Raija Oranen, Marko Annala, Pirjo Hassinen, Peter Sandström, Olli Jalonen ja Volter Kilpi - tai ei siis hän itse, vaan Kilpi-viikon taiteellinen johtaja Anni Mikkelsson. Tommi Melender ja Sinikka Vuola pohtivat romaanien loppuja: Maailmojen loput aion ehdottomasti lukea. 


Jos mietit messuille menoa, osallistu lippuarvontaan: arvon kaksi lippua kahdelle vastaajalle viikon kuluttua la 29.9. klo 17 ja laitan liput voittajille postiin 1.10. Osallistua voi kommentoimalla tähän tai laittamalla sähköpostia arja.korhis at outlook piste com.

Onnea arvontaan ja nähdään Turussa!

* EDIT Voittajat on arvottu, heille on ilmoitettu, ja liput lähtevät postiin huomenna. Jos en saa osoitetietoja huomisaamuun mennessä, arvon uudet voittajat. *


torstai 20. syyskuuta 2018

Paula Havaste: Pronssitähti

Vielä haikailen Kerten perään, mutta se tarina on nyt loppu ja suljettu iäksi, ymmärsin kirjailijan kommentista hänet viime vuonna kirjamessuilla tavatessani. Nyt on aika jollekin muulle. (Jota hän ei silloin vielä paljastanut.)

Nyt tiedämme, että tuo muu on sukellus Viron lähihistoriaan. Saarenmaalla eletään neuvostovallan aikaa, kiiltävien saappaiden ja mustien autojen pelon aikaa, odottamattomien tarkastusten ja selittämättömien katoamisten aikaa, sovhoosin työvuorojen ja kotitilan rippeiden pilkuntarkan hoitamisen aikaa, tarkkojen laskelmien aikaa; riittävätkö perunat, porkkanat, porsaat ja oma nöyryys vakuuttamaan vallanpitäjät? Kyllä, sitä samaa, josta Sofi Oksanen kertoi, Neuvostoliiton haltuunsa ottamasta maasta ja hirmuvallasta. Havaste ottaa aiheeseen oman, kansanperinnettä ja ihmistä korostavan näkökulmansa.

Perheeltä on viety pellot ja suuri osa omaisuudesta yhteiseen hyvään. Jäljelle jäävällä on elettävä, mutta onneksi Vilja on tekemisen lisäksi hyvä laskemaan ja suunnittelemaan. Hänen miehensä Villem on käytännön asioissa kömpelömpi, mutta kirjallisesti lahjakas: hän kirjoittaa runon, johon puolue ihastuu. Villemin on lähdettävä hakemaan palkintoa Tallinnasta, vaikkei omista edes pikkukenkiä, kun rotat olivat syöneet niihin reikiä. Maalaissaappaissa lähtee Villem kaupunkilaista puoluejohtoa vakuuttamaan ja viihdyttämään, ja Viljan toiveesta porsasta hakemaan.

Liikuttava, pieni suuri tarina virolaisesta elämästä ei niin kauan sitten, toisen maailmansodan jälkeen. Karkotus Siperiaan loisti varoittavana punavalona arjen taivaalla joka toimessa, loppumattoman junaraiteen määränpäästä tiedettiin vain huhuja, eivätkä ne olleet kauniita.

Kauneutta piti luoda itse, ja sen Vilja osasi. Täysi kellari oli kaunis, mutta niin olivat myös laulut, joita mieleen tuli. Vai tulivatko ne kauniista olosta sisällä? Runoista sinänsä en innostunut - lienevätkö aitoa kansanrunoa, en tiedä - mutta kauniina näyttäytyvät luonto ja maisemat, vaikkei noilla sanoilla vielä kutsuttu kukan komeutta, aallon välkettä tai tuulenhenkäyksen lempeyttä, joista kotitöiden lomassa saattoi nauttia. Ja Villem oli kaunis mies, eikä senkaltaistakaan kauneutta naisen kannata ylenkatsoa, miehen heikkouksista huolimatta.

Viljalla on tomera täti, joka auttaa. Anna tuo tarinaan kokemuksen ääntä ja iän viisautta. Naiset ovat heitä, jotka pitävät arjen rullaamassa, hoitavat kodin ja lapset ja suvun ja talouden sillä aikaa, kun miehet tekevät politiikkaa. Täti nousee minulle kirjan päähenkilöksi ja lempihahmoksi, vaikka on sivuhenkilö, sillä nuoresta parista tässä oikeastaan puhutaan.

Kirjan mieskuva on armoton. Miehet ovat joko asemastaan juopuneita pässejä tai tahdottomia tottelijoita. Tunnen kyllä toisenlaisia, ja uskon heitä olleen noinakin aikoina. Silti Havasteen kirja on virkistävä poikkeus perinteisiin sankaritarinoihin, naisia kohottava ja näkyväksi tekevä tarina, jonka historiallinen todellisuustausta tekee siitä vakuuttavan. Ja kertojanlahjoillaan Havaste saa lukijan mukaansa, uskomaan tapahtumiin ja kiintymään henkilöihin, jotka ovat tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Havaste on mestari ihmis- ja ajankuvauksessa. Pieni nillitys siitä, että hän tuppaa takertumaan detaljeihin ja selittämään niitä paljon. Toisaalta, eikö se ole inhimillistä elämässä, jonka puitteet ovat karut, kuten Viljan? On pakko keskittyä pieneen, kun iso kuva on pelottava. Eikä sellainen ajattelu tee pahaa meille kenellekään.

Sympaattinen ja arkinen tarina suurten kuvioiden varjosta, arjesta aikana, jossa hallinto nousee mustaksi pilveksi ihmisen yläpuolelle. Erityisen kiinnostava aiheessa on Viro, josta emme vieläkään tiedä tarpeeksi, vaikka olemme lähinaapureita ja jaamme paljon kokemuksia. Viro on Turun kirjamessujen 2018 vierailijamaa.

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus 2018. Kansi Eeva-Liisa Rusanen. Lukualoitusten kaunis  kuvitus Karkki Havaste. Kirjailijakuvan nappasin Turun kirjamessuilta 2017.



Kenelle: Viron historian ystäville, politiikan vaikutuksista arkeen kiinnostuneille, naisten merkitystä yhteiskuntaan miettiville.

Muualla: Lämmin, taianomainen tunnelma, kuvailee Kirjailuja-blogi. Tuija vierasti jatkuvaa laulunluritusta, mutta sanoo kirjan viehättävän ja kylmäävän ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Havaste kuvaa hienosti maaseudun köyhää elämää ja arkista aherrusta, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Helmet-haaste 2018 kohta 35: entisen itäblokin maasta kertova kirja. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Harari jatkaa maailman selittämistä. Kunnioitettava tavoite! Siinä missä hän aiemmissa kirjoissaan hahmotteli nykyihmislajin kehityksen historiaa ja pohti sen tulevaisuutta, nyt kirjailija keskittyy tähän päivään.

Kun on kokeiltu ja todettu, etteivät erinäiset yhteiskuntamallit länsimaissa toimineet, kuten tiukat hierarkiat ja diktatuuriin asti valtaa keskittävät mallit tai toisesta laidasta kommunismi - eikä uskontokaan tunnu toimivan suurten rattaiden pyörittäjänä - jäljelle jää nykyinen liberaali malli, joka perustuu demokratiaan ja ihmisten valintojen vapauteen. Mutta Harari ei usko sen tulevaisuuteen sellaisenaan, vaan uskoo mallissamme tapahtuvan suuria muutoksia.

"Ellemme kritisoi liberaalia mallia, emme pysty korjaamaan sen vikoja tai jatkamaan siitä eteenpäin."

Massadatan voimasta ja algoritmeistä hän puhui jo aiemmin: nyt hän kertoo lisää sitä, mitä hyötyä niistä voi ihmiskunnalle olla. Tekoäly voi nostaa tuottavuutta ja tarjota taloudellisia mahdollisuuksia, joilla maallista hyvää voidaan jakaa kaikille. Mutta vaikka jokaisen perustulo olisi taattu, eivät rikkaudet koskaan jakaudu tasan. Harari toteaa myös, että "Homo sapiensia ei yksinkertaisesti ole rakennettu olemaan tyytyväinen." 

Mutta onko valinnan vapaus uhattuna? Harari sanoo olevan syytä olla huolissaan siitä, että "tekoäly tekee pian parempia uraamme tai jopa parisuhdettamme koskevia päätöksiä kuin me itse." Miksi ihminen enää vaivautuisi miettimään asioita, jotka tekoäly ratkaisee vaivatta? Olemmeko enää ihmisiä lainkaan?

Hararin mutkaton ja railakas tapa suhtautua ihmiseen lajina lajien joukossa on terveellinen muistutus siitä, mikä asemamme on, näennäisestä hallitsijuudesta huolimatta. Hän muun muassa ampuu alas "kansan" pysyvänä käsitteenä käyttämällä esimerkkinä Saksaa. Onko jotain, mikä saksalaisissa on säilynyt muuttumattomana viimeiset tuhat vuotta? Ovatko arvomme todella perintöä muinaisilta esivanhemmilta vai haluammeko vain uskoa niin? Hän kallistuu jälkimmäiseen ja toteaa, ettei maailmassa ole kuin yksi sivilisaatio, ja sen haasteet ovat globaaleja: teknologisen haasteen lisäksi muun muassa ydin(voima)haaste ja ekologinen haaste.

Eri asia on, minkä kukakin näkee ongelmana. Siitä päästään tietämättömyyden kysymyksiin. Totuudenjälkeisyyteen!

"Tosiasiassa ihmiset ovat aina eläneet totuudenjälkeistä aikaa. Homo sapiens on totuudenjälkeinen laji, jonka valta perustuu kuvitelmien luomiseen ja niihin uskomiseen. Itseään vahvistavia myyttejä on käytetty ihmisyhteisöjen yhdistämiseen kivikaudesta saakka. Homo sapiens kykeni nousemaan planeetan herraksi ennen kaikkea siksi, että sillä oli ainutlaatuinen kyky luoda sepitelmiä ja levittää niitä. Olemme ainoat nisäkkäät, jotka pystyvät tekemään yhteistyötä lukuisien vieraiden lajitoveriensa kanssa, koska ainoastaan me kykenemme sepittämään tarinoita, levittämään niitä laajalle ja saamaan miljoonat ihmiset uskomaan niihin. Niin kauan kuin kaikki uskovat samoihin sepitteisiin, me kaikki noudatamme samoja sääntöjä ja pystymme siten tekemään tehokasta yhteistyötä. 

Jos siis syytät Facebookia, Trumpia tai Putinia uuden ja pelottavan totuudenjälkeisen aikakauden alulle panemisesta, sinun kannattaa muistuttaa itseäsi siitä, että satoja vuosia sitten miljoonat kristityt sulkeutuivat itseään vahvistavaan mytologiseen kuplaan eivätkä uskaltaneet koskaan kyseenalaistaa Raamatun todenperäisyyttä. Miljoonat muslimit taas uskoivat kyselemättä Koraaniin. --- Ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa sen tueksi, että käärme viekoitteli Eevan, että vääräuskoisten sielut palavat kuoleman jälkeen helvetissä tai että maailmankaikkeuden luoja ei pidä siitä, että bramiini avioituu kastittoman kanssa - ja silti miljardit ihmiset ovat uskoneet nämä tarinat tuhansien vuosien ajana. Jotkin valeuutiset ovat ikuisia." 

Jumalia ja uskontoja hän ei siis näe ratkaisuiksi, vaikka myöntää niiden mahdolliset hyvät seuraukset, kuten kauneuden ja innoittavuuden. "Toisaalta suuria ihmisjoukkoja ei ole mahdollista organisoida tehokkaasti ilman jonkinlaista mytologiaa. Jos pitäydyt puhtaassa totuudessa, vain harvat seuraavat sinua." Myös raha on sopimus ja sepite, samoin vaikkapa urheilukilpailut. Hararin mukaan "ihmiset nostavat vallan totuuden edelle. Käytämme paljon enemmän aikaa ja vaivaa siihen, että yritämme hallita maailmaa, kuin siihen, että yritämme ymmärtää sitä - ja silloinkin kun yritämme ymmärtää, teemme tavallisesti niin toivoen, että maailman ymmärtäminen tekisi siitä helpommin hallittavan." En tiedä, mikä tuossa loppuosassa on huonoa; minusta on luonnollista, että tiedon avulla pyrimme hallitsemaan ympäristöämme tai paremminkin itseämme siinä. Mihin muuhun pitiyksi Homo sapiens voisi pyrkiä kuin oman paikkansa määrittämiseen? Harari on kuitenkin tiedemies, joka ajattelee isommin.

Hänen vahvuutensa on saada Homo lukeva sapiens ajattelemaan, tavoittelemaan isoa kuvaa, yli arjen, inhimillisten taipumusten ja toiveiden. Mutta (mot) kuka ihminen haluaa nojata vain faktaan elämäänsä miettiessään. Tutkijan otteella ajattelee harva, ja asiat ovat nujertavan suuria. Tekstissä Harari ilmaisee itsensä värikkäästi, vaikka suomalaista lukijaa ärsyttää amerikkalainen yliselittäminen: kun hän sanoo asian, hän sanoo sen perään saman hieman toisin sanoin, kertoo esimerkkejä ja selittää vielä, mistä on kyse. Uuvuin välillä, vaikka asia on mitä painavinta. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä teksti on hätäisesti ulostuotu edellisten kirjamenestysten jälkeen. Tiivistys on vaikeampaa kuin tekstin leväyttely.

Silti lukeminen kannattaa; omalle maailmanselitykselle kirja antaa eväitä, vaikkei kaikkea nielisikään. Eikä Hararin faktoja osaa kieltää, vaikka tietoähky uhkaa ja jotain olennaista ihmiskuvasta silti tuntuu jäävän puuttumaan. Kuin kirjailijalla olisi hätä kertoa kaikki mahdollinen pelätessään kohtaloamme, tarve vakuuttaa lukija tykittämällä raskaasti. Harari tuntuu vilpittömältä, ja se jos mikä on pelottavaa. Sillä vaikka hän väläyttää myös myönteisiä kehityskulkuja, suuri osa vie muihin ajatuksiin: jos ihmiset ovat tehneet virheitä ja törttöilleet koko olemassaolonsa ajan, miksi uskoisimme, että meidän aikanamme olisi toisin?

Kenelle: Ei sinulle, joka haluat säilyttää uskosi ihmiskunnan viisauteen, kansasi vahvuuteen tai jatkuvaan myönteiseen kehitykseen. Sinulle, joka uskallat epäillä Homo sapiensin viisautta tai pitää omat käsityksesi, Hararista huolimatta. Sinulle, joka haet stimuloivaa ajateltavaa perimmäisistä kysymyksistä.

Muualla: Kirjakauppaliiton elokuun 2018 ostetuimpien tietokirjojen listalla teos on numero 10.

Aiempi postaus: Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia
Yaval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018. Suomennos Jaana Iso-Markku. Taitto Jukka Iivarinen. Kustantajan lukukappale.


torstai 13. syyskuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C

Kirjailija tarttuu Minna Canthin elämässä vaiheeseen, josta on kuultu vain vähän: yleensä kiinnitämme huomion Canthin taiteelliseen työhön kirjailijana ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja näemme hänen kuvansa kunnioitusta herättävänä patsaana. Mutta Rytisalo muistuttaa, että Canth oli aikanaan nuori nainen, joka meni naimisiin opettajansa kanssa ja sai seitsemän lasta, eikä se ole yhdentekevä asia naisen elämässä, päinvastoin. Se rakentaa pohjan kaikelle. Kirjan arvoinen tarina.

Vaikka Minna ei kuvitellut itseään emäntäihmiseksi, sellainen hänestä tuli. Kun lehtori Ferdinand Canth kiinnostui älykkäästä, lämminsilmäisestä Minnasta häntä opettajaseminaarissa opettaessaan, ei kumpikaan tiennyt, miten tärkeäksi suhde muodostuisi. Ei etenkään Minna, vielä silloin Minna J eli Johnson, arvonsa tuntevan perheen esikoinen. Minnan isä on tiukka, mutta aikanaan poikkeuksellinen, hän päästää tyttärensä opiskelemaan kotoa Kuopiosta Jyväskylään. Ja suostuu vielä siihenkin, että tämä saa keskeyttää opintonsa, kaikista uhratuista panoksista huolimatta, vaikka jyrähtää: Nyt tämä saa riittää.

Ei riittänyt. Minna etsi oman tiensä, Ferdinandin rinnalla. Kirja on rakkaustarina, kasvutarina ja draama, joka on totta, vaikka kirjailija toki esittää teoksessa näkemyksensä siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua, tarkemmin kuin historialliset faktat: historiikeissä harvoin kirjataan tunteita ja tapahtumien yksityiskohtia. Mutta nyt saamme niitä lukea, ja nauttia!

"- Pitääkö paikkansa, lehtori Canth, että olette kihlautunut seminaarin opiskelijan, neiti Minna eli Wilhelmina Johnsonin kanssa? Ferdinand piti katseensa koko ajan rehtorin silmissä, ei edes räpäyttänyt. Hän kestäisi kyllä seuraukset. Hän seisoi aloillaan kuin tammi ja kuin kallio, mikään ei estäisi häntä enää, kun Minna oli suostunut."

Minna Rytisalo kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti: hänen vivahteentajunsa on omaa luokkaansa. Äidinkielen opettajan status ei selitä kielen kiehtovuutta, virheettömyyden lisäksi se on omaäänistä ja yllättävää. Ja tunnelman luominen - josta jo Lempi-kirjassa saimme kelpo käsityksen - on hänen vahvuutensa. Rakkaustarina on jännitteinen, suorastaan dramaattinen, vaikka puhumme tavallisista asioista, kahden ihmisen lähentymisestä, perheen perustamisesta, tahtojen ja taipumusten yhteensovittamisesta.

"Sellaisina hetkinä Minna täyttyi hellyydestä, katsoessaan miehensä intoa luonnon äärellä ja tarmokkuutta ja valmiutta tutustuttaa lapsetkin siihen järjestelmälliseen tieteen maailmaan, jossa hän itse niin innokkaasti, aina yhtä ihastuksissaan vaelsi. --- ja ulkohuoneessa istuessaan Minna muisti, miten Ferdinand oli vielä ovelta kääntynyt takaisin, sanonut painokkaasti: - Kirjoita. Se on sinun lahjasi."

Kohdehenkilö on kuitenkin epätavallinen. Näemme nuoren Minnan hänen itsensä silmin: isänsä tomerana tyttärenä, opiskelijana, sen jälkeen vaimona, jota aviomies rakasti ehdoitta. Ferdinand kannusti Minnaa kirjoittamaan ja arvosti tämän energisyyttä, älyä ja näkemyksiä, kuin myös kauniita kaartuvia muotoja. Parin seitsemän lasta olivat kaikki rakkaita ja toivottuja, ainakin melkein. Ehkäisykeinojen puutteellisuus vaivasi viriiliä ja suorastaan tuskastuttavan hedelmällistä paria.

"Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt."

Tämä on nykyajan ajatus, tuttu. Ajatteliko Minna C sen jo tuolloin, ja onko siinä hänen poikkeuksellisuutensa salaisuus? Kirja kuvaa naisen asemaa ja vaihtoehtoja, naissukupolvien eroja ja haasteita, silloin, 1800-luvun lopulla, mutta monet asiat osuvat tähän aikaan, kuten sukupuolinen häirintä tai suhtautuminen työntekoon. Ihmiset eivät muutu sadassa tai parissa vuodessa. On ihmisiä, jotka saavat tapahtumaan, ja ihmisiä, jotka menevät virran mukana. On naisia, jotka haluavat keskittyä perheeseen, ja on naisia, joille se ei riitä. Olosuhteet muuttuvat ja mahdollistavat nykyisin laajemman valinnanvaran, mutta ne eivät ole muuttuneet itsestään, ilman Minna Canthin kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä.

"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen." 

Haluan ajatella, että Minna Canthin avioliitto oli kuvatun kaltainen, vaikka en voi tietää. Uskon tarinaan; niin aikaansaava ja omatahtoinen nainen tuskin olisi suostunut vähempään. Kun rouva C:n elämää tarkastelee Ferdinandin surullisen varhaisen kuoleman jälkeen, hänen tekemisensä eivät ole lyödyn eikä lytätyn, vaan kannustetun ja rakastetun. Olen ihan tiloissa, kuten huomaatte. Ansioidensa lisäksi kirja osui sopivaan hetkeen, jossa tarvitsin jotain kaunista, rohkaisevaa ja kohottavaa. Harvoin tekee mieli sanoa kirjailijalle: Lopeta päivätyöt! Heti! Haluan lukea lisää! Rouva R kertoo Rouva C:n varhaisen tarinan tavalla, joka hurmaa, on samaan aikaan vahvaa ja keveää ja saa ajattelemaan suomen kielen kauneutta, kulttuuriperintömme rikkautta ja lukemisen suurta iloa.

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. Kustantajan lukukappale. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Lue myös: Minna Maijala, Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen 

Kuuntele Minna Rytisalon ja Baba Lybeckin kiinnostava keskustelu Rouva C:n taustoista.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä, sanoo kirjan esittelyteksti. Ranskalaista tarinassa on se, että se sijoittuu Pariisiin. Ja se, että lapsille haetaan hoitajaa kotiin, kun vanhemmat ovat töissä; ymmärtääkseni siellä käytäntö on erityisesti hyvätuloisten keskuudessa paljon yleisempää kuin Pohjoismaissa, joissa yhteiskunta tarjoaa päiväkotipalveluita kaikille.

Mutta muuten en osaa pitää tarinaa mitenkään erityisen ranskalaisena, länsimaisena kyllä, karmeana kuvana kahden yhteiskuntaluokan verisestä törmäyksestä. Sillä tradegia käy ilmi heti alkusanoissa, ensikohtauksessa, jossa poliisi tutkii rikospaikkaa. "Huhu leviää jo. Lapsille on käynyt pahasti." 

Myriam ja Paul ovat riemuissaan, kun he saavat Milaa ja Adamia hoitamaan Louisen, jota kehuvat kaikki. He eivät huomaa sitä, miten tiukasti Louise sitoutuu perheeseen - vaikka näkevät päivittäin tämän tekemät ylimääräiset, lastenhoitajalle kuulumattomat työt. He eivät ehdi miettiä sen enempää, ovathan molemmat päivätöissä, ja kahden pienen lapsen kanssa arkirumba on hektistä, hoitajan olemassaolosta huolimatta.

Louise ottaa homman haltuun. Ja perheen, voisi sanoa: hän tuntee perheen tarkemmin kuin kukaan, pienimpiä piirteitä myöten. (Karmivaa, kyllä.) Louise hoivaa, hoitaa, siivoaa, kokkaa, on nöyrä ja hienotunteinen, jopa niin pitkälle, että se vaivaa työnantajia, etenkin Paulia. Paulilla on epämiellyttävä tunne, että hän asettuu Louisen yläpuolelle, vaikka hänet on kasvatettu tasa-arvoon.

"Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja: - Älä tee liikaa myönnytyksiä, muuten Louise vaatii aina vain lisää, hän sanoo Myriamille ja sivelee tämän käsivartta ranteesta olkapäähän."

Kuitenkaan he eivät koe selviänsä ilman Louisea, käy ilmi, kun Paulin äiti tulee perheen mukaan lomamatkalle, eivätkä he saa kolmestaan pidettyä lapsia kurissa . Ja Sylvie sanoo Myriamille suorat sanat siitä, mitä ajattelee tämän lapsenkasvatuksesta. 

"Oli Myriamin vika, että lapset olivat sietämättömiä, oikukkaita tyranneja, Sylvie sanoi. Hänen vikansa ja Louisen, sen surkean hoitajan, äidinkorvikkeen, johon Myriam tukeutui mukavuudenhalunsa vuoksi, pelkuruuttaan."

Kertoja ei kuvaa pariskuntaa mukavaksi, ei edes erityisen fiksuksi. He lienevät jokseenkin tavallisia ranskalaisia, ylemmän keskiluokan edustajia: hyvää asemaansa luonnollisena pitäviä ja tottumattomia tai haluttomia katsomaan oman elinpiirinsä ulkopuolelle. Niinpä Louisen esiintuleva outouskaan ei välittömästi soita kelloja saati aiheuta erottamista; mukavuudenhalu voittaa ikävät aavistukset.

He eivät voi tietää, mitä Louise ajattelee: mikä on hänen ratkaisunsa siihen, että hän saisi jatkaa perheen luona silloinkin, kun Adam ja Mila kasvavat. Louisella on suunnitelma, joka epäonnistuu. Johtaako se kohtalokkaaseen loppuun? Vai vuosien mittaan kasautunut kauna ja erilaisuuden tunne? Kodittomuus, juurettomuus, ja niistä kumpuava katkeruus? Vai sairaus, jota Louise itse ruokkii alamaiseksi asettumalla?

Minut kirja sai pohtimaan luokkaeroja: joskus niiden on sinisilmäisesti väitetty kadonneen kehittyneissä maissa tai että erot voi häivyttää "luokkaretkellä", mutta sittemmin on kuulunut väitteitä - ja omallakin silmällä on nähtävissä - että niin ei todellakaan ole. Tuntuu siltä, että erot ovat vain kasvamaan päin. En silti osaa päättää, onko kirjassa kyse hulluuden kuvauksesta vai ajankuvasta, ja miten ne eroaisivat toisistaan.

Vaikka aihe on rankka, kirja ei yllättävää kyllä ole varsinaisesti pelottava, vaan hyvin maltillinen: määritelmän "psykologinen trilleri" osista painotus on ensimmäisellä sanalla. Pelottavuus on poistettu kertomalla pahin heti alkuun; kiinnostava ratkaisu, kirjailijan taitava johdatus miettimään muuta kuin tulevaa iskua.

Kirja voitti Ranskan "Finlandian", Goncourt-palkinnon vuonna 2016 ja kirjailija, ranskalais-marokkolainen Slimani on nimetty Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi. Täältä katsoen kirjan vahvuus on paitsi täsmällisen tarkan kuvailevassa kerronnassa myös siinä, että se kuvaa ikiaikaista yhteiskunnan ongelmaa, eriarvoisuutta, arjen ja yhden perheen kautta, jolloin siihen on helppo samastua. Se herättää kysymyksiä, joita ei usein tule mietittyä: lankeavatko asema ja valta luonnostaan vai ovatko ne otettavissa ja millä keinoin - ja onko elämisen ylipäänsä oltava valtataistelua?

Leïla Slimani on käymässä Suomessa pian, 24. - 25.9. joten hänet voinee bongata pääkaupunkiseudulla kirjakaupassa tai muissa tilaisuuksissa, kuten täällä.

Kenelle: Eriarvoisuutta miettiville, eurooppalaisuuden ystäville, psykologisen jännityksen ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai sanoo kirjan olevan hyvin hallittu kokonaisuus psykologisista pintaväreistä ja syvemmistä virtauksista, jotka keikuttivat kehtoa epätahtiin.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce).WSOY 2018. Suomennos Lotta Toivanen. Päällys Martti Ruokonen.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Muinaishistoria kiehtoo jo sanana. Muinaisuus, muinainen... Alan nähdä silmissäni korkeita kallioita, väikkyviä vesiä, silmänkantamattomiin koskematonta luontoa mutta myös pieniä ihmisryhmiä, jotka omaa omituista kieltään puhuen ja toisistaan tietämättä etsivät elantoaan vaeltamalla paikasta toiseen, lapsia synnyttäen ja jumaliaan palvoen, ennennäkemättömiä maisemia ihmetellen ja merkkejään jättäen.

Siinä missä Juha Hurme kutoi yksiin kansiin suomalaisen kulttuurihistorian Niemi-kirjassaan, Isomäki puhuu maantieteestä ja ihmisistä, jotka niemen aikoinaan asuttivat, merkittävistä tapahtumista aikoina paljon ennen kirjoitettua historiatietoa (mikä on muuten varmaan yksi muinaisen kiinnostavuutta kasvattava seikka).

"Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen jo noin 11 000 vuotta sitten. Vanhimmat esinelöydöt ovat Perämereltä ja Lahden seudulta. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Pyreneiden niemimaalta, nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta, ja he saapuivat Suomeen olosuhteissa, jotka olivat kovin toisenlaiset kuin olemme pitkään olettaneet."

Teos yhdistää uusinta tutkimustietoa fiktiivisiin tarinoihin, joiden kiehtovuus on siinä, että ne voisivat olla totta. Jäiset rannat -tarina saattaa olla valokuvantarkka kuvaus ajasta, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat sulavan jäätikön reunan tuntumaan. Hylkeiden kansa kuvaa Stonehenge-tyylisten monumenttien, jätinkirkkojen, aikaa viitisentuhatta vuotta sitten. Yli-Iissä sijaitsi tuolloin kivikautinen kaupunki, Kierikki, jonka tiedämme kadonneen todennäköisesti veden viemänä.

Eestin Saarenmaalla on monelle turistille tuttu paikka, Kaalin kraatteri, jonka synnytti pudonnut asteroidi aikoinaan. Kalevala-runoissa on arveltu olevan tapahtumaan viittauksia, ja kraatteria käydään ihmettelemässä edelleen - minäkin olen käynyt - mutta ajatelkaa, millainen näky ja ihme aikalaisille tuo tapahtuma on ollut! Putoaako aurinko? Vai onko se auringon poikanen? Palaako koko maailma nyt? Tarinaan Lemminki ja lohikäärme liittyy myös Seppä Ilmarinen ja ajanjakson oudon kalliit hinnat miekoille, jotka oli taottu taivaalta pudonneesta metallista: meteoriitit sisältävät yleensä rautaa, joten olisiko kuumuus karkaissut siitä terästä, ennen teräksen keksimistä...

Naisilla on ratkaiseva rooli etenkin tarinoissa Skyytit ja Paholaisen tyttäret. Karsikkopuun kuolema versioi jälleen kerran Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisen. (Erään) maailman loppu on surullisen verinen sotatarina Riianlahdelta. Lopuksi Isomäki kertoo faktoista ja oletuksista, joiden varaan hän on kertomukset rakentanut. Toisin kuin Hesarin toimittaja tämän päivän lehdessä, minä pidin selitysosasta; se tulee tarpeeseen ja tiedon nälkään, jonka tarinat nostattavat.

Äärettömän kiehtovaa! Etenkin alkuosan tarinat vievät mukanaan ja kiihdyttävät mielikuvituksen hurjaan laukkaan, tuhansien vuosien taa. Taas tajuaa, miten uusi nyky-yhteiskuntamallimme on ja miten sattumanvaraisesti kansat ovat muodostuneet, asuinpaikoista puhumattakaan. Isomäki on sitonut tositapahtumiin jännitystä, romantiikkaa ja arkista elämää, joten tieto on lukijalle helposti nieltävässä muodossa, kuten olemme hänen kirjoissaan tottuneet. Samoin kuin siihen, ettei tekstien pääansio ole kirjallinen hienous, vaan asian esiintuominen. Niin tässäkin. Sykettä nostattava kirja, esihistorian ystävien must.

Kenelle: Muinaisesta lumoutuville, taustastaan kiinnostuneille, suomalaisuutta pohtiville, faktan ja fiktion yhdistämistä kestäville, historiallisia seikkailuja hakevalle.

Muualla: Erkki Tuomioja arvostaa Isomäen poikkitieteellistä otetta ja aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018. Kansi ja ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: kirjassa on lohikäärme.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Lyhytarviot: käännösuutuuksia

Uutuuskirjoja tulvii, osin itse valittuina, osin kustantajien lähettäminä arvostelukappaleina. Jälkimmäisiä edustaa Taivas on meidän, jonka imelä alaotsikointi tökkii välittömästi. "Kun kaikki on menetetty, jää jäljelle rakkaus." Jepjep.

Mainittua faktaa kieltämättä ja yhtään väheksymättä tilannetta, jossa lapsi sairastuu parantumattomasti, tunteikas kuvaus ei kosketa, vaikka on vetävä ja taitavasti rakenneltu - jo aiheeltaan, joka saa vanhemmat vapisemaan, ja hyödyntää sitä häpeämättä. Tekstin nokkeluudet tuntuvat vain korostavan irvokkuutta, fiksu sanailu alleviivaavan eroa tosielämän ja kirjan välillä. Siinä purraan huulta ja on "kamalaa - kertakaikkiaan kamalaa - joutua puhumaan siitä." En oikein tiedä, kuka kirjaa tarvitsee: tuoko se säihkettä elämään romanttisen draaman ystävälle tai lohtua lapsensa menettäneelle tai sitä pelkäävälle? Minulle satu toi hetken irtioton arjesta ja luin sen nikottelematta. Jälkimaku ei ole miellyttävä. Mutta voiko tästä aiheesta ollakaan?

Luke Allnut: Taivas on meidän (We own the sky). Otava 2018. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale.

Muualla: Lapsia ei tilata, ne saadaan, muistuttaa Leena Lumi ja sanoo kirjoittajan jättävän meille valon ja rakkauden. Hidasta elämää -blogi ymmärtää jälleen minua enemmän ja sitoo hienosti sisällön surun tunnettuihin vaiheisiin. Unohtakaa kaikki edellä sanottu.

Huh, mikä tilanne! Joan on eläintarhassa nelivuotiaan Lincoln-poikansa kanssa, kun paikan valtaavat asemiehet, jotka haluavat tappaa. Ja ovat jo aloittaneet. Joan yrittää salata tilanteen pojalta niin pitkään kuin mahdollista ja samalla hakeutua suojaan. Mikä ei ole helppoa, koska tietoa tappajien määrästä ei ole. Ja miksi joku ammuskelee eläintarhassa?

Joan on onneksi fiksu ja tuntee paikan hyvin. Ja poikansa tietysti; hän saa puhumalla tämän toimimaan kuten pitää, hiljenemään kun on tarvis piilotella. Mutta kuoleman uhka on koko ajan käsillä.

Jokaisen vanhemman peruspelkoon iskevä trilleri alkaa vetävästi ja on asetelmaltaan samastuttava - kuka ei kävisi julkisissa paikoissa, kuten eläintarhassa, kuka ei olisi lukenut koulu-, tori- ja katuampumisista, jotka satunnaisuudessaan ovat mielettömiä ja kauhistuttavia: olemmeko turvassa enää missään?

Kokonaiseksi kirjaksi jännite kestää nipin napin kitkutellen. Tekstillisesti kelpoa, ajoittain oikeasti jännittävää. Myös tappajien motiiveja avataan, muttei se herätä myötätuntoa. Enemmän surua siitä, että näin vinksahtanutta on ja voi olla, kuten uutisointi meille jatkuvasti kertoo. En osaa sanoa, toimiiko lukeminen enemmän pelkojen käsittelykanavana (hyvä) vai pelotteluna (paha). Taivun jälkimmäiseen, mutta lukija valitsee itse. Ja kyllä, jos aloittaa, pakko se loppuun asti lukea. Kenelle suosittelisin? Vanhemmille, jotka etsivät jännitystä ja motivaatiota  lapsiarkeen, ja muille, jotka osaavat ja haluavat eläytyä hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita. S&S 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Kansi Anders Carpelan, taitto Jukka Iivarinen.

Muualla: Kerronta on vahvaa, selkeää ja hyvin fyysistä, sanoo Helmi Kekkonen, myös pienten lasten äiti. Pienen lapsen ja äidin läheisyys on kuvattu hienosti, sanoo Kirjan pauloissa.

Nyt osuu! Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika ei ole trilleri, vaan viihdekirja, brittiläisen vinksahtaneeseen huumorityyliin. Jouluviikko perheen kesken kuulostaa kyllä trilleriltä ja henkilöt ovat kliseitä, mutta soppa, jonka kirjailija saa aineksista aikaan, maistuu makealta.

Perheen tytär Olivia on ollut lääkärinä avustustöissä Afrikassa, Liberiassa, jossa leviää vaarallinen haagvirus. Kun hän palaa lapsuudenperheensä luo jouluksi, koko porukka joutuu viikoksi karanteeniin, niin pikkusisko Phoebe poikaystävineen kuin vanhemmat, ruokakriitikko-isä Andrew ja sisustussuunnittelija-äiti Emma. Ja yllättäen myös amerikkalainen Jesse - homo ja vegaani, luonnollisesti pidättyvään tapaan kuvattuna - joka sai juuri selville, että Andrew on hänen biologinen isänsä.

Näette varmaan kuvion. Viihdyin ja hihittelin. En edes tullut ajatelleeksi kielen toimivuutta, eli toimii hienosti. Mainiota aivojen lepuutteluluettavaa brittiviihteen ystäville.

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Tammi 2018. Suomennos Karoliina Timonen.

Muualla: Kirjojen keskellä liikututaan ja todetaan kerronnan olevan todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kyllä en enää lue sisällisota-, talvisota- tai jatkosotakirjoja. Paitsi että taas luin, "vahingossa", kun kaveri sen nenän eteen tyrkkäsi. Eikä tämä olekaan ihan tavallinen lajin edustaja. Eikä edes tavallinen Jari Järvelän tuotannon edustaja.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti." 

Kertoja on 7-vuotias poika. Hänen nimensä on Jari, ja hänellä on kaksi mummia. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten, toinen valkoisten puolella. Mummit ja muu suku elävät elämäänsä, poika havannoi ja kertoo, mitä näkee ja kuulee, kun hän viettää kesällä aikaa molempien kanssa. Voiton-mummin nimi on Aino, eikä hän pysty nukkumaan kylässä lapsenlapsensa kotona:

"- Mää en nuku samassa huoneessa lahtarien keisarin kanssa, Aino kiljui. - Se tappoi meirän naapurit. Se raiskasi meirän naiset. Aino vapisi ja väitti että Mannerheim oli äsken kourinut häntä ja liponut tummia viiksiään. Äiti otti Mannerheimin kuvan seinältä, isä ei pystynyt, sillä sen selkä oli mennyt. Äiti vei kuvan ulkovarastoon ja tunki puusuksien taakse. Bambusauvat kopisi, kun äiti paiskasi varaston oven kiinni. Aino sanoi kuulevansa miten Mannerheim huuteli puuoven toiselta puolelta. Eteenpäin valkoisen Suomen valkoinen armeija! Murtakaa kaikki esteet! Avatkaa tämä ovi! Suurhyökkäykseni makuukamarissa jäi kesken!" 

Mummien muistot ja tarinat sekoittuvat pojan mielikuvitukseen kiehtovalla mutta hiuksia nostattavalla tavalla. Mummit olivat vielä lapsia sodan aikaan ja näkivät asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.

"Sofia kuopsutti irtonaista purua, alta paljastui pitkä laatikko. Sofia vetäisi henkeä, sydän jätti lyönnin väliin. Hän nytkytti lautakannen auki, sisältä pursusi heinää. Hän tunki kätensä heinään ja penkoi. Öljyiset piiput sojottivat suorissa riveissä päälletysten. Kun punikit saapuisi uudelleen, ne löytäisi vintiltä lootan. Sitten Sofian perhe ammuttaisiin heidän kätkemillään kivääreillä. --- Hän kuuli miten kiväärit alkoi kolista vintillä laatikossa toisiaan vasten, kalkatus kaikui pidemmälle kuin sahan palokunnan hälytyskello. Tulkaa hakemaan meidät, kiväärit kutsui punaisia. Ampukaa valehtelijat, ampukaa!" 

Poika on vilkas, utelias ja kuvitteleva, ja yhdistää mummiensa muistot omaan arkeensa suitsait - hän juttelee ammutun Vilho-pojan kanssa, jolla on mahassa reikä, yhtä luontevasti kuin noukkii kuivuneita orvokkeja Sofian puutarhasta markan toivossa tai lukee kolmevuotiaasta asti kaiken, mitä käsiinsä saa, ja yhdistää sankarilentäjän seikkailut osaksi arkisia puuhiaan. Hän kohtaa touhutessaan myös reaalimaailman riskejä, joista nykyvanhemmille nousee hiki. Vaaran paikkoja tuntuu pieni poika löytävän loputtomiin; ratapihat, kalliot, uimahyppytornit...  Leikit kuulostavat hurjilta, vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten lasten tekemisiä ei vahdittu niin tarkkaan kuin nykyään. 

"- Kokeillaanko millaista on tuijottaa lamppuun kun joku työntää veistä silmään? se kysyy. - Joo, sanon. Oon valmis mihin vaan jos Voitto pysyy mun kaverina vielä hetken. Käyn makaamaan ruohikolle selälleni. Meillä ei ole lamppua mutta katson aurinkoon, se on niin kirkas että aivot palaa. Voitto on kirurgi, se sanoo että niillä on käyty koulussa läpi silmämunan rakenne ja se sai kokeesta seiska plus, mun on turha huolehtia. Sillä on puukon sijasta terävä heinänkorsi. Korsi lähestyy mua ja puhuu japania. Banzai!" 

Hauska yksityiskohta on F. E. Sillanpään esiintyminen kirjassa: Jarin isomummo oli opettanut tätä lukemaan ja tukistanut laiskanpulskeaa opiskelijaa, mitä nobelisti vielä vanhanakin naureskelee.

Erinomainen kuvaus sisällissodasta lapsen silmin: Järvelä on lapsen nahkoissa koskettava. Pojan mielikuvitus ja kekseliäisyys hellyttävät, sukulaisten sotatarinat järkyttävät, kuten aina, kun ei puhuta politiikasta, vaan ihmisen ja perheen tasolla. Saamme taas kerran muistutuksen siitä, miten sisällissodan haava on vielä vuotava - miten pitkään rankat kokemukset vaikuttavat, kolmanteen polveen, ehkä pidemmällekin. Vai vilauttaako Järvelä jo arpeutumisen alkua? Lopulta tarina on rakkaudenosoitus mummeille, noille sitkeille ja sinnikkäille naisille, joilla on sentään jotain yhteistä: lapsenlapsi.

Onko tarina totta? Lieveteksti kertoo, että kirjailija on hyödyntänyt omia lapsuusmuistojaan, mutta tarina on fiktiivinen. Eli osa on totta, osa ei, ja osa on tapahtunut jollekulle muulle perheelle, tulkitsen. Kirjallisena tuotoksena teos on kuitenkin ehjä, tyylitajuisesti koottu kokonaisuus.

Kenelle: Mummien ystäville, sotamuistoja pelkäämättömille, pienten poikien maailmasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan luoma maailma tempaisi mukaansa Tuijatan.

Helmet-haaste 2018 kohta 47: kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. Päällys: Markko Taina.


lauantai 1. syyskuuta 2018

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Isosisko Isma on joutunut huolehtimaan kaksosista Aneekasta ja Parvaizista vuosia isän kadottua - tämän huhutaan liittyneen terroristeihin - ja äidin kuoltua. Kun kaksoset saavuttavat täysi-iän, saa Isma tilaisuuden jatkaa opiskelujaan ja lähtee Lontoosta Amerikkaan tekemään väitöskirjaa. Siellä hän tapaa toisen britin, jonka isä on kotoisin Pakistanista, Eamonnin, ja ihastuu. Mutta Eamonn näkee Isman luona Aneekan kuvan eikä sen jälkeen saa tyttöä mielestään.

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Eamonnin isä on Englannin sisäministeri. Muslimi, joka on julkisesti kritisoinut muslimiyhteisön vanhoillisuutta; hänen mielestään muslimien tulisi yrittää sopeutua tähän päivään, uusiutua, ja siten pitää uskontonsa ja elämäntapansa yllä niin, etteivät ne joutuisi tämän tästä törmäyskurssille valtaväestön kanssa. Ei yllätä, että Karamat saa näkyvyyden ja kannatuksen ohella kritiikkiä ja vihanosoituksia, eniten ehkä muslimiyhteisöstä.

"Politiikkona isä on yhdenlainen ihminen. Isänä toisenlainen. Ei ole mitään, mitä isä ei tekisi minun takiani", kertoo Eamonn Aneekalle. "Sepä hyvä, Aneeka sanoo äänessään uudenlainen sävy, jota Eamonn ei oikein osannut tulkita. - Niin sen pitää ollakin. Aneeka halasi häntä, ja Eamonn ylitti sivuuttaa valtavan helpotuksen tunteen, joka hänet oli vallannut, kun oli käynyt ilmi, ettei Aneeka vaatinut häntä ottamaan isänsä asiaa puheeksi sisäministerin kanssa. Tietenkin, jos suhde jatkuisi - niin kuin Eamonn hartaasti toivoi - hän joutuisi lopulta tunnustamaan isälle, että seurusteli jihadistin tyttären kanssa. Mutta ei juuri nyt, ei vielä."

Siskojen käydessä omia taistojaan Parvaiz erkanee omille teilleen. Kauhistuttaville sellaisille: hän on helppoa riistaa Isiksen värväreille, jotka hyödyntävät sisarusten isän menneisyyttä houkutellessaan pojan Raqqaan, terroristijärjestön mediayksikköön. Yksikön tehtävä on medianäkyvyyden - kuten teloitusvideoiden teon - avulla taistelijoiden värvääminen. Lisäksi he värväävät näille vaimoja. Kun siskot saavat tietää asiasta, heidän maailmansa romahtaa. Parvaiz huomaa pian, ettei pysty tehtävään, joka hänelle on annettu. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot?

"- Muista käytöstavat, veli hyvä. Meillä on täällä seuraa. Isma käänsi puhelinta, ja ruudulle ilmestyi kaksi miestä, jotka seisoivat olohuoneessa heidän kotonaan, kaikki siinä ympärillä yhtä tuttua kuin hänen oman sydämensä lyönnit. - Sano poliiseille hei, Isma sanoi leppoisasti. - Ne tulivat panemaan meidän talon ja meidän elämän mullin mallin taas kerran. Onko sinulla niille jotain sanottavaa? Parvaiz tajusi, että kolme muuta miestä siinä parvekkeella tarkkailivat häntä ja odottivat hänen reaktiotaan tietoon, että poliisi tiesi hänen olinpaikkansa, eikä paluuta entiseen enää ollut."

Tarinaa kertovat niin siskot, Parvaiz, Eamonn, media kuin brittipolitiikka, Karamatin kautta. Tuo urakeskeinen perusmies, joka joutuu nuorten - kaksoset ovat vasta 19-vuotiaita - odottamattomien valintojen eteen; valintojen, jotka ravistavat perheiden lisäksi yhteisöjä ja kansoja.

"Ulkoa terassilta kuului kuinka joku puhui kovalla äänellä innostuneesti 'Aasian ja Euroopan kohtaamispaikasta.' Aikansa eläneitä käsitteitä: miksi ihmiset yhä kuvittelivat, että niillä oli merkitystä? Väkivallan kieli, jota kaikkien kansojen vallanpitäjät puhuvat, pyyhki pois muut kuin pintatason eroavaisuudet."

Niin hieno ja täysi kirja, ettei kuvaus lyhyesti ole mahdollista. Ravistava, ajattelemaan pakottava. Ollaan tässä ajassa; murrosajassa, jossa uusi sukupolvi alkaa näyttää voimansa ja jossa vaihtoehdot ovat jotain muuta kuin on totuttu. Vanhat käsitykset säröilevät, ja se on hyvä. Vaikka tapahtumat ovat mielikuvituksellisia ja huipennus kovin dramaattinen, pystyin eläytymään ja näkemään viestin, niin uskottavasti kirjailija kertoo ja kuvaa henkilöitään, joihin kuuluu myös Karamatin vaimo ja muita vaikuttajia. Tärkeä kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan; tieto ja sitä kautta ymmärrys ovat ainoa keino, jonka avulla konflikteja voidaan välttää. Muurien vahvistaminen ja väkivalta eivät auta ketään pidemmällä aikavälillä. Asiat eivät synny tyhjästä: jokaisen ilmiön takana on ihminen, omine motiiveineen, kokemuksineen, pelkoineen ja toiveineen. Ilonaiheet ja tuskat ovat ikiaikaiset, kaikille yhteiset.

"Tältä siis tuntuu, kun sydän särkyy."

Kävin tänään kirjastossa ja huomasin varaustenhakuhyllyssä pari muutakin Shamsien kirjaa. Olen hillittömän kateellinen; varaaja on ollut terävänä ja minä tajusin kirjailijan vasta nyt - laitoin heti varaukseen lisää. Kiitos kustantajalle tästä lukukappaleesta, joka herätti.

Kenelle: Yhteiskuntakuvausta etsivälle, muslimien näkökulmaa pelkäämättömille, nykymenoa ymmärtämään pyrkiville, ajassa eläville, komean älykkään romaanin ystäville. 

Muualla: Ajankohtainen, mutta myös ikuinen, sanoo Tarukirja.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa. Gummerus 2018. Suomennos Kristiina Drews. Kansi Jenni Noponen.