torstai 20. joulukuuta 2018

Michelle Obama: Minun tarinani

Elämäkerta noudattaa perinteistä kaavaa, mikä helpottaa lukijaa. Aletaan alusta, ei kikkailla perusasioissa. Kuvataan lapsuutta, ympäristöä ja ajatusmaailmaa, joissa Michelle Robinson syntyy ja kasvaa. Alue on sittemmin slummiutunut mustien alue Chicagossa. Perhe, johon tyttö syntyy, ei ollut varakas eikä etuoikeutettu, mutta Michellen ja hänen veljensä Craigin vanhemmat olivat fiksuja ja halusivat lapsilleen kunnon koulutuksen, maksoi mitä maksoi.

"Kumpikaan ei ollut koskaan lomaillut Euroopassa. He eivät koskaan käyneet uimarannoilla eivätkä ulkona syömässä. He asuivat vuokralla. Me olimme heidän investointinsa, minä ja Craig. He panivat kaikki rahansa meihin."

Ilman tuota omistautumista tarina voisi olla aivan toinen tai sitä ei olisi lainkaan. Michelle osoittautui välkyksi, ja perhe iskosti hänen mieleensä itsevarmuuden ja opinnälän, joiden avulla tyttö eteni opin portaita maan yhteen arvostetumpaan kouluun, Princetoniin, asti. Menestymisen halu oli vahva, polku näytti selvältä.

"Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta. Olin voipunut luennoista, aineista ja tenteistä ja minulle olisi todennäköisesti ollut eduksi tehdä jotain erilaista. Mutta kävin LSAT-kokeessa, kirjoitin viimeisen vuoden opinnäytetyöni ja kurkotin kuuliaisesti kohti tikkaiden seuraavaa puolaa hakemalla maan parhaisiin oikeustieteellisiin tiedekuntiin. Pidin itseäni fiksuna, analyyttisenä ja kunnianhimoisena. Olin karaistunut kipakoissa ruokapöytäväittelyissä vanhempieni kanssa. Osasin väitellä asioista niiden teoreettiseen ytimeen asti ja olin ylpeä siitä, etten kriisitilanteessa koskaan luovuttanut. Eivätkö nämä, jos mitkä, olleet nimenomaan juristin ominaisuuksia? Minun mielestäni kyllä."

Tässä on muutamia kiinnostavia kohtia: Michelle itse jatkaa, että hän pyrki valinnoillaan saamaan hyväksyntää (eli kehuja). Tyypillinen kiltin tytön syndrooma siis. Hän käyttää huolettomasti loppuun palamisen termiä, vaikka oikeasti siitä ei ollut kyse; hänen toimintakykynsä ja kuntonsa ei missään vaihessa ollut vaarassa, tai ainakaan hän ei kerro siitä. Mutta uskon hänen olleen välillä väsynyt kaiken suorittamisen keskellä. Mikä ei estänyt opiskelujen ja uran ansiokasta jatkamista huippuyliopisto Harvardissa ja sen jälkeen asianajotoimistossa, jonka hän oli valinnut työpaikakseen opiskelun jälkeen.

Jossa hän tapaa harjoittelijan nimeltä Barack Obama. Suhteen alku oli hidas, lopputulos tiedossa, mutta Michelle mietti asiaa paljon.

"Elämässä saamani monet hyvät asiat aiheuttivat nyt eräänlaisen psyykkisen piiskansivalluksen. Minut oli kasvatettu luottamaan itseeni ja ajattelemaan, ettei menestykselle ole rajoja, uskomaan että että voisin tavoitella ja saavuttaa mitä vain halusin. Mutta minä halusin kaiken. Sillä kuten Suzanne sanoi, miksikäs ei? Halusin elää pirteän Mary Tyler Mooren tavoin itsenäisenä uranaisena mutta samalla tunsin vetoa vakauttavaan, uhrautuvaan ja valjulta vaikuttavaan turvallisuuteen, jota vaimon ja äidin rooli merkitsi. Halusin työelämän ja halusin kotielämän, mutta myös jonkinlaisen toivon siitä, ettei toinen täysin tukahduttaisi toista. Halusin olla juuri sellainen kuin äitini mutta samalla täysin erilainen. Sitä oli outoa ja hämmentävää pohtia. Voisinko saada kaiken? Saisinko kaiken? Minulla ei ollut hajuakaan."

Rakastumisen kuvaukset uteloittavat, mutta eniten kiinnosti se, millaista ensimmäisen naisen elämä ja työ - palkaton sellainen - on. Ja siitä saamme kuulla paljon. Samalla kirja on kuvaus Barack Obaman noususta politiikan huipulle. Jo presidenttiehdokkaana olo on myös vaimon kokopäivätyötä. Ja presidenttiyden aika: miten perhe ja lapset pärjäävät, miten he päivänsä käyttävät ja miten arki Valkoisessa talossa toimii - se on kirjan herkullisin anti. Ja myös varmasti sensuroiduin. Silti verhon vilautus kiehtoo.

Michelle Obama kertoo paljon siitä, mitä asioita hän on halunnut nostaa asemassaan julki. Ja että hän oppi pian sen, että tyhjiö täyttyy, joten jos julkisella henkilöllä ei ole omaa agendaa, sen luo joku muu, joten on paras miettiä strategia itse. Viisaasti ajateltu! Tyttöjen asema on hänen sydäntään lähellä. Kahden tyttären äitinä ja vaatimattomista, luokka- ja värierot tunnistavista oloista ponnistaneena myös ymmärrettävää ja tarpeellista, nykymaailmassa ja Amerikassa. Ensimmäisen naisen status auttoi monen hyödyllisen hankkeen käynnistämisessä ja edistämisessä, ja hän oppi pikku hiljaa käyttämään valtaansa, joka ei ollut mitätön.

Mutta se arki! First Ladyn päivät ovat minuuttiaikataulutettuja. Niin minunkin, mutta saan sentään ilman suurta häslinkiä karata naistenhuoneeseen tarvittaessa, vaikka palaveri jäisi kesken. Eikä kannoillani roiku laumaa turvamiehiä ja assistentteja, aina valppaasta mediasta puhumattakaan. Voin jopa käydä kotini parvekkeella lupaa kysymättä! Tai ulkona syömässä ja teatterissa ilman mittavaa turvajärjestelyä, joka sulkee lähikadut, hidastaa kaikkien matkaa ja altistaa muut alueella liikkujat noloon tarkastukseen siitä, onko tilanteessa läsnä aseita tai muita vaaratekijöitä. Ei käy kateeksi.

Ymmärrän, että nyt puhutaan isommista asioista kuin yhden henkilön viihtymisestä: Obaman pariskunta ajattelee tekevänsä työtä koko kansan puolesta, ei oman etunsa. Mikä on todennettu äänestäjien ja rahoittajien voimin. Se nostaa heidät taviksista tuhatkertaisesti eri tasolle ja saa hyväksymään epämukavuudet henkilökohtaisessa elämässä. Michelle Obama vakuuttaa minut siitä, että vaikkei hän ole innoissaan kaikesta puolisona, äitinä tai uranaisena, hän uskoo vakaasti miehensä visioihin ja ajatuksiin siitä, miten amerikkalaisten elämää voisi kohentaa. Ja tekee kaikkensa, että ne ajatukset tulisivat toteen.

Henkilökohtaisuuksiin mennäkseni, Michelle Obaman peruslause lapsuudesta alkaen on ollut: Olenko tarpeeksi hyvä? Kirjassa ei sanota suoraan, saako hän vastauksen, mutta kertomus pyrkii tekemään sen selväksi. Luulen, ettei hän itsekään vielä tiedä lopullista sisäistä vastaustaan, mutta heilutan katsomossa voittajalippua. Jos hän nousee rivikansalaisesta maailman parhaaksi luokitellun yliopiston kasvatiksi, auttaa miehensä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi, hoitaa avioliittonsa, kaksi tytärtään ja oman osuutensa politiikassa, julkisuudessa ja monissa tukea tarvitsevien kansalaisten hankkeissa kaiken osoittamansa älyn, tunteen, kokemuksen ja koulutuksen pohjalta, mitä epäiltävää jäisi? Ja yritän nyt kovasti pidättäytyä vertailuista muihin Amerikan presidenttien puolisoihin. Presidenteistä puhumattakaan.

Muutama nosto: Michellen huomiot arjesta ovat työelämästä tuttuja. Lyhennetään työviikkoa, näin se käy:

"En tuolloin vielä tajunnut, että osa-aikatyö voi olla ansa, etenkin jos sen on tarkoitus olla miniversio omasta aiemmasta kokopäivätyöstä. Ainakin minun kohdallani kävi niin. Tässä oli yksi niistä edellä mainitsemistani asioista, jotka valkenevat monille meistä liian myöhään. Osallistuin edelleen kaikkin työpalavereihin ja vastuullani oli melkein kaikki samat asiat kuin aiemmin. Ainoa todellinen ero oli, että sain nyt suunnilleen puolta pienempää palkkaa ja yritin mahduttaa kaiken kahdenkymmenen tunnin työviikkooni.... Osa-aika sai vain aikaan tunteen, että jätin työt puolitiehen ja että yksityis- ja työelämän rajat olivat hämärtyneet."

Vieraampi on hänen agendansa perusasia, värillisyys ja erilaisuuden kokemus. Se vaikuttaa vahvasti kaikkeen, ulkopuolisena ja valtaenemmistön edustajana siitä saa vain häivähdyksen. Vaikka olemme jo tottuneet rasistisiin mielenilmauksiin Pohjoismaissakin, on vaikea tajuta asian monisukupolvista syvyyttä yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.

"Mutta jopa tänään, kun yliopistoissa on edelleen enemmän valkoisia kuin värillisiä opiskelijoita, sulautumisen taakka sälytetään suurelta osin vähemmistöopiskelijoiden harteille. Minun kokemukseni mukaan se on paljon vaadittu. "

Pidän kirjassa siitä, että se pysyy pääosin realismin ja arjen tasolla.

"Koskaan sinä aikana, jonka olen Barackin tuntenut, hänelle ei ole tuottanut iloa käydä kaupoissa, laittaa ruokaa tai tehdä minkäänlaisia kädentöitä." 

Henkilöt ovat uskottavia ja tosia (kuin kuvailisin fiktiota, mutta onhan tuo elämä melkoista fiktiota taviksille), kirja kiinnostava ja paljon kertova. Käännöksen laatua en osaa arvioida alkutekstiä tuntematta; jotkut jäykähköt ja vanhanoloiset lauseet lienevät perua sieltä. (Vaaksan korkuiset aukot? Posliinista tehdyt pienoisveistokset?) Vaikka tiedostan painetun tekstin valikoivan otteen (monet "tällit" on siivottu sisäsiisteiksi tai kokonaan pois, amerikkalaiseen tapaan, tekisi mieli sanoa), olen silti tyytyväinen. Michelle Obama osoittaa olevansa oma henkilönsä vahvalla ja vaikuttavalla tavalla. Mitä oikeasti tapahtui ja miten tarina jatkuu: varsinaiset elämäkerrat saamme ehkä lukea myöhemmin.

Kenelle: Uraäideille ja -isille, uramiehiin rakastuneille, uraihmisten lapsille, menestymisestä haaveileville tytöille, maailman johtamisesta uteliaille.

Muualla: Herättävä ja positiivinen lukuelämys, sanoo Kirjaluotsi. Herkkä mutta voimallinen, sanoo Hidasta elämää.

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming). Otava 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.


6 kommenttia:

  1. Hyvä esittely, kiitos! Olen tämän lukemista harkinnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen toivonut tätä kirjaa joulupukilta ja tämän arvion luettuani toivon todella että kirja löytyy sieltä pukinkontista! /Mari

      Poista
    2. Ole hyvä ja kiitos itsellesi kommentista, Margit! Kun sen amerikkalaisen vaahterasiirapin sulattaa pois, löytyy rautaista asiaa.

      Poista
    3. Mrs Karlsson, luulen että tämä on kirja, josta löytää sen, mitä etsii, joillekin nousevat toiset asiat, joillekin toiset. Me suomalaiset suoraviivaiset menemme kuitenkin suoraan ytimeen. Hyvää joulua ja antoisia lahjahetkiä sinulle!

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitettu arvostelu! Ja kirja myös minun mieleeni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, lämmittävästi sanot. Lämmintä joulua sinulle!

      Poista