torstai 22. elokuuta 2019

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun

Ville on pokeriammattilainen, jonka päiväjärjestys eroaa ns. normaalista aika lailla. Hän pelaa illat ja yöt, nukkuu aamuyöstä - jos nukkuu - ja käy välillä salilla. Tai oikeastaan hän pelaa koko ajan, kun läppäri on käden ulottuvilla. Jopa treffeillä, joita hän ahkerasti järjestää netin kautta, lähes yhtä addiktoituneena naisen hakuun kuin pelaamiseen. Addiktikin kaipaa inhimillistä lämpöä, tai ainakin seksiä, eikä sen saaminen ole nykyisin Villelle hankalaa.

"Naiset nukahtavat kainaloon aina samanlaisina pieninä apinoina. En ole havainnut merkittävää varianssia, vaikka otokseni on viiden viime vuoden aikana multiploitunut."

Matematiikkanerona Ville laskee todennäköisyyksiä, tekee mallinnuksia ja laatii listoja niin kuntoilusta, deittiehdokkaista kuin pelien kulusta. Viimeksimainitusta en ymmärrä mitään, mutta se ei estä kirjan lukemista, pointti tulee selväksi: millaista on kontrollifriikin ja peliaddiktin elämä?

"Viihdytän itseäni estimoimalla illan kimuranttien pelitilanteiden odotusarvoja. Jäin puoli kiloa tappiolle, mutta en harmittele ohivetoja; vanhat professoni olisivat ylpeitä vakaumuksellisesta uskostani tilastotieteeseen. Vielä ylpeämpiä he olisivat, jos olisin laajentanut epäsymmetristä informaatiota markkinoilla - peliteoreettisesti, ylipäätään varsin teoreettisesti - tutkailevan graduni väitöskirjaksi, mutta kaikkia ei voi miellyttää."

Elämä vaikuttaa kovin ahtaalta, mutta kaveri itse tyytyväiseltä. Rahat riittävät mukavasti (Ville luonnollisesti laskee tarkoin niin vuosi- kuin tuntiansionsa ja tarkkailee niiden vaihtelua), kaikki on tiukasti hallinnassa ja suunniteltua. Pelikaverit ovat tuttuja, jotkut jopa ystävänkaltaisia; läheisistä puheen ollen, lapsuudenperhe on olemassa, äiti sekä veli perheineen muistuttavat Villeä tavallisesta elämästä. "Naisotoksen multiploituminen" johtuu avoerosta; juristi Jutta ei luottanut pokeriammattilaiseen tulevana perheenisänä ja SWOT-analyysin tuloksena etsi uuden miehen.

Kumppanin puute alkaa hiertää Villeä. Hänestä kehittyy nopea deitti-ilmoitusten analysoija, jossa hän käyttää hyväkseen kokemuksensa perusteella laatimiaan luokitteluja naisista: Uranaiset, Hippi-/hörhönaiset, Miehessä pitää olla haastetta -naiset, Hauskat naiset, Kolmannessa persoonassa itsestään kertovat naiset jne. joista joka ryhmästä hän "tietää "ilmoituksen taustalla olevan totuuden (nämäkin saamme lukea).

Sosiaalipsykologi Pilvi - 30/166/63, itäsuomalaista geeniperimää edustava hobittiprinsessa - kiinnittää hänen huomionsa. Mutta kuviot ovat yllättävät: millaista suhdetta tässä ollaan muodostamassa?

"Ennen kuin aloittaa keskustelun suhteen luonteesta, pitää hoitaa rakastelu pois alta.
a) Keskustelun jälkeen ei välttämättä ole enää seksiä kyseisen kumppanin kanssa
b) Seksi rentouttaa. Rentona on helppo käsitellä vaikeitakin asioita.
c) Seksiin johtavan prosessin keskeytys loukkaa toisen tunteita, mikä heikentää neuvottelupositiota.
d) Ennen seksiä aloitettu keskustelu voidaan tulkita kiristykseksi.
e) Ennen seksiä saavutetut neuvottelutulokset ovat epäluotettavia. 

Kuten näkyy, kirja on kirjoitettu peli- ja taloustermein; mukana on jopa mallinnuksia ja analyyseja pokerikäsistä, sekä oikeista että tilanteista naisten kanssa, jotka Ville rinnastaa pelitilanteisiin Situation - Question - Answer - Action -mallilla. Tämä tuo erikoisen ja osin humoristisen aspektin tarinaan. Tai surullisen, miten sen ottaa. Voisiko Ville vain hellittää hetkeksi ja ottaa ihmiset ihmisinä? Mitä tapahtuu, kun selviää, että Pilvi on addiktiotutkija?

Kirjoittaja selkeästi tuntee asiat, joista puhuu. Sen voi siis lukea niin asiantuntijatekstinä kuin (fiktiivisenä?) miehen kehityskertomuksena, ja ristiriitaisesti sekä peliammattilaisuuden puolustuksena että addiktiopelotteena; molempiin löytyy argumentteja. Lukijan päätettäväksi jää, miten hän suhtautuu. Minä arvostan ammattimaisuutta asiassa kuin asiassa, samoin erikoista aihetta ja siihen paneutumista, mutta tunsin oloni melko epämukavaksi tuossa ahtaaksi mieltämässäni maailmassa, vaikka kirja sinänsä on fiksusti rakennettu ja sutjakkalukuinen.

Ville ei vaikuta "hyvältä tyypiltä", vaan lähinnä sovinistilta ja itseään täynnä olevalta kukonpojalta, jossa on kyllä potentiaalia, jos hän käyttää älyään oikein eikä aseta sitä kaiken edelle. Jonkinlaista kypsymistä on kyllä mukaan ujutettu: jossain vaiheessa lienee jokaisen aika siirtyä "nextille levelille". Luin kirjan erään blogilukijani ehdotuksesta, sitä ennen en edes tiennyt sen olemassaolosta. Pokerista kiinnostuneille mukana on myös pelisanasto ja muuta tietoutta.

Kenelle: Pelaamisesta kiinnostuneille, pokerin pelaajille, addiktioista kiinnostuneille, vieraaseen arkielämään tutustuville.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun. Atena 2018. Kansi Jussi Karjalainen.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Luin melkein koko viime yön tätä kirjaa, kun en pystynyt lopettamaan: Shaun Bythell kertoo elämästään Skotlannin Wigtownissa, kirjakaupan omistajana. Tositarina siitä, millaista työ on, kun yrität hankkia elantoa käytetyillä kirjoilla kuulumatta mihinkään kauppaketjuun.

Mies myy kirjoja, ostaa kirjoja, listaa, päivittää myyntijärjestelmiä, hoitaa kumppaniverkostoa ja eksentristen alaistensa toimintaa, hyllyttää, postittaa, somettaa, matkustaa ostoreissuille - usein kuolinpesiä - järjestää kirjatapahtumia ja osallistuu niihin, tekee voittoa ja tappiota. Kaiken kaikkiaan, elää ja hengittää kirjaa. Ja kiroaa Amazonia, joka on tappanut ison osan itsenäisistä kirjakaupoista, mutta osaa hyödyntää sitäkin (tai on pakko), samoin kuin muita alan toimijoita toisista kirjakauppiaista DHL:ään.

"Laurien tehtävä on varmistaa, että kaikki toimii kitkattomasti, mitä ei milloinkaan tapahdu."

Tämä viittaa kirjafestivaaliin, jossa kolme tapahtuman välttämättömyyttä - viemäröinti, pesukone ja netti - hajosivat. Alaisten, etenkin Nickyn, kanssa Shaunilla on viha-rakkaussuhde ja kilpailu siitä, kuka sivaltaa toista nokkelimmin. Nicky valtaa salaa kaupan FB-sivut ja kirjoittelee niille omiaan. Naisen persoonallisesta hyllytyslogiikasta riittää myös mainintoja. Kukaan ei tunnu ottavan pomoaan turhan vakavasti. Kirja on päiväkirjamuotoinen ja kattaa vuoden, joka päivä samalla rakenteella.

"Perjantai, 18. huhtikuuta
Online-tilauksia: 5
Kirjoja löytyi: 5

Pitkäperjantai. Katie oli tänään töissä kaupassa, koska Nicky oli jossain Jehovan todistajien jutuissa. Katie on lääketieteen opiskelija, joka on ollut kaupassa töissä useina kesinä eikä kunnioita minua laisinkaan. Hän muutti lapsena tänne äitinsä ja siskonsa kanssa Oxfordista. Asiakas tuli tiskille ja sanoi: - Olen tutkinut kaunokirjallisuuden W-osuuden enkä löydä mitään Rider Haggardilta. Kehotin häntä katsomaan H-kirjaimesta.

Kassa £197,89
18 asiakasta"

Asiakkaista riittää loputtomasti tarinoita. Kuten mies, joka osti Fifty shades of Greyn luultuaan sitä kauhukirjallisuudeksi (ei taida olla kaukana totuudesta, en ole lukenut?). Tai pariskunta, joka oli kiinnostunut kristalliparantamisesta, mutta osoittautui kuitenkin hyväksi asiakkaaksi. Vakioasiakkaitakin on, kuten herra Deacon, ja niitä, jotka säännöllisesti kysyvät tiettyjä kirjoja niitä koskaan ostamatta. Kuten kaikki asiakaspalvelua tehneet, voin hyvin ymmärtää kauppiaan kommentin siitä, ettei hän koskaan tule ymmärtämään ihmisiä.

Varsinaisesta kirjabisneksestä kirjailija kertoo kiinnostavan yksityiskohtaisesti: periaatteistaan kauppiaana, hinnoitteluperusteistaan, ostojensa tai hylkäämistensä syistä, vuodenkierron vaikutuksesta, it:n ongelmista ja niin edelleen. Huomiota ja kateutta herättää postin toiminta, vaikuttaa huomattavasti tehokkaammalta kuin meillä! Tärkeä seikka nettikauppaa tekevälle myymälälle. Niin, viettää Shaun vapaa-aikaakin. Kumppaninsa Annan ja muiden ystävien kanssa hän harrastaa monenlaista kalastuksesta viskeihin, ja sosiaalinen verkosto on moninainen.

Ja koska luonnollisesti teksti vilisee lukuvinkkejä, kirjamainintoja, viitteitä ja lainauksia; en tiennytkään vaikka sitä, että myös George Orwell on kirjoittanut kirjakauppiaan työstä. Tuttuja nimiä on hauska bongailla, vaikka suurin osa mainituista meneekin ohi kokemusalueeni.

Äärimmäisen hauska mutta asiapitoinen kirja. Nauroin vähän väliä ääneen, samalla kun ihailin paitsi kirjakauppiaan uutteruutta ja ideointikykyä myös tekstin nasevuutta ja erinomaisen älykästä rajausta. Suomennos noudattelee alkukielen rentoa tyyliä (oletus alkukielen osalta) ja välkkyy iloisesti niin että lukeminen on nautinto (muutamaa kohtaa tosin jäin miettimään, mutta oletan suomentajalla olleen niihin perusteensa). Yksi parhaista tämän vuoden luetuistani, iso suositus!

Kirjan merkinnät ovat vuodelta 2014, ja loppusanoissa on muutama ennen julkaisua 2017 lisätty päivitys. The Bookshopin elämää voi seurata somessa, tässä fb-sivu, ideoita löytyy YouTubesta paljon. Esimerkiksi tässä esittelyä. Shaunin kollegoineen voi nähdä monessa pätkässä ja monessa kirjan kertomassa tilanteessa. Minulle heräsi hurja halu matkustaa Skotlantiin, mieluiten heti (saattaa jopa olla yksi kirjan tarkoituksista). Tuo pikkukaupunki kauppoineen olisi mahtava nähdä livenä.

Kenelle: Kirjakauppiaaksi ryhtymisestä haaveileville, kirja-alan ihmisille, divarien asiakkaille, it-toimittajille ja kaikille kirjoista kiinnostuneille.

Muualla: Mukavaa luettavaa ja silmienavaaja nykyiseen kaupalliseen maailmaan, toteaa Nina / Kasoittain kirjoja. Kirjarakkautta olisi toivonut tiivistämistä ja laputti oman kirjansa täyteen hyvistä kohdista, joita voisi bloggaukseen lainata.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana (The Diary of a Bookseller). Kirjapaja 2019. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.


Helmet-haaste 2019 kohta 32: kirjan nimessä on ammatti.



tiistai 13. elokuuta 2019

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Eeva ja Mira kasvavat samassa kerrostalossa pikkukaupungissa, jossa leijuu kaljamaltaan haju ja jonka 60-luvulla rakennettuun lähiöön muutti aikanaan väkeä maalta kaupunkiin töihin. Kotona tuoksuu tupakansavu ja halpa punaviini, harvemmin ruoka. Lattioilla lojuu barbinukkeja ja tytöt hoilaavat Freemanin Tandemia ja muita hittejä sydämensä kyllyydestä. Lähipihat ja naapurit ovat tuttuja.

"Mun äiti on tämän kaupungin suurin huora, Mira julisti kovaan ääneen lähikaupassa ja jatkoi yhtä kovalla äänellä juomukondomeista. Näyttää pahalta, mutta ooh, tuntuu hyvältä, hän voihki. Muut asiakkaat yrittivät vaivautuneina pitää katseensa tiukasti seinissä tai tomaateissa tai lihatiskissä. Eevan mielestä tiskin porsaankyljyksistä yksi nytkähti hieman."

Riemastuin värikkäästä ajankuvasta ja ihmisistä, joista Talvitie piirtää eloisia, hienostelematta muttei kurjuuksilla mässytellen. Äidit, isät ja niiden korvikkeet sekä kaveripiiri ovat läsnä lasten kokemusmaailman mukaan. Tosin en tässä vaiheessa vielä tiennyt, miten tarina jatkuu, vaikka viitteitä auliisti tarjoiltiin. En arvannut, että tarinasta muodostuu moniulotteinen, psykologinen kasvukertomus, jossa on trillerimäisiä piirteitä, sukupuolten välistä jännitettä ja kirpaisevaa huumoria.

"Eevaa naurattaa. Hänelle käy usein niin. Kun ei ole mitään syytä, juuri silloin häntä naurattaa. Sopimattomassa tilanteessa päässyt nauru on on saanut monet raivostumaan. Se on tulkittu ylimielisyydeksi eikä ylimielinen ihminen ole miellyttävä. - Voi olla, että tuo sun piirre on mielenvikaisuutta. Hysteerisyyttä. Naisillahan esiintyy sellaista, Mira on analysoinut." 

Tyttöjen 1970- ja 80-lukujen lapsuudesta edetään uuden vuosituhannen alkupuolelle asti. Nainen istuu tutkijan haastateltavana:

"Isäsi mukaan olit jo lapsena hyvin itsenäinen. Tosin hän oli vähän huolissaan siitä, että jouduit olemaan niin paljon yksin. Kärsitkö yksinäisyydestä, Honko kysyy, koska arvioi, että on otollinen hetki yrittää yllättää keskustelukumppani jotenkin. Kerro minulle, tohtori, miksi poikkeavien ihmisten lapsuus pitää väkisin arvioida onnettomaksi. Pelottaako normaalikiimaisia ihmisiä, ettei heidän todellisuutensa olekaan ainoa mahdollinen."

Luonnollisesti kuvioon on astunut mukaan miehiä. Erityisesti Mies. Josta kertoja tekee niin herkullisen äklöttävän, että kummallista kyllä, hänkin tuntuu elävältä ja todelliselta. Siinä vasta setä!

"Hän tuntee taiteen ja kulttuurin mutta on perillä myös ulkopolitiikasta, sisäpolitiikasta, taloudesta, urheilusta ja globaaleista teemoista. Impivaaralaisuudesta häntä ei voi syyttää, vaikka hän onkin asunut koko ikänsä samassa kaupungissa ja vieläpä sen eteläisissä kaupunginosissa. Mies tietää, tänään ja aina, täsmälleen minne on menossa ja mitä aikoo siellä tehdä. Hänellä on tarkkaan viilattu aikataulu ja agenda."

Miehessä on "paljon samaa kuin autossa. Tarkasti mietittyjä yksityiskohtia, erityisyyttä, herkkyyttä." Jopa hiukset vaikuttavat olevan miehen puolella, kun tämä pohtii omaa ja päivänsä erinomaisuutta. "Hänen päivänsä ovat kaikki klassikkoja omalla erityisellä tavallaan." 

Mutta miten Mies liittyy Eevaan ja Miraan ja mitä tapahtuu - se on jokaisen luettava itse. Arkisen isoa asiaa eri- ja tasa-arvoisuudesta, kehityksestä ja kehittymättömyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta tai niiden puutteesta. Painavaa mutta ei lainkaan raskasta; teksti onnistuu hienosti taiteilemaan rajan oikealla puolella, samoin kuin yhdistämään eri aikatasot luontevaksi, intuitiiviseksi kokonaisuudeksi. Olen lukenut aiemmin Porissa syntyneen toimittaja-kirjailija-viestijä Talvitien Keitäs tyttö kahvia -tietokirjan, joten hänen asiallinen feministinen otteensa oli tuttu. En toivo lukijoiden sulkevan tätä, hänen ensimmäistä romaaniaan, pelkästään feminismi-otsikon alle, niin paljon elämää kirja onnistuu kattamaan.

Lukemisen tueksi voi vilkaista jonkin kirjassa mainituista leffoista. Vaikka Scarface, Kuka pelkää Virginia Woolfia, Baby Doll tai James Bondit. (Lukuisiin kirjaviitteisiin en edes ala.) Kirpeän nautinnollinen lukukokemus, lupaan.

Kenelle: Naisille, Miehille, kasarilapsille, ystävyyteen uskoville, rakkautta etsiville, kuorta kasvattaneille.

Muualla: Kirjahullu-Ruusa toteaa tekstin olevan aitoa ja tunnelmaan helpon päästä. Omppu tykkäsi kerroksellisuudesta.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019.

Kansi Mika Tuominen, kannen kuvat Jyri Pitkänen. Ennakkokappale kustantajalta.




sunnuntai 4. elokuuta 2019

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä

Vasta nyt tulin lukeneeksi teoksen, joka sinkautti Knausgårdin kirjalliselle taivaalle. Sinne hänet betonoi myöhemmin kuusiosainen Taisteluni-sarja, joka päivitti käsityksemme autofiktiosta ja jonka luin yhtä hypnoosissa kuin muutkin hurahtaneet. Mutta mitä oli sitä ennen?

Kyllä, samaa hypnoottisuutta. Samat teemat, sama kerronnan tapa realistisista yksityiskohdista mielikuvituksen laukkaretkiin, jopa samat henkilöt: ankara isä, lempeä äiti, isoveli. Päähenkilö on 26-vuotias Henrik Vankel, joka saa työpaikan opettajan sijaisena Pohjois-Norjan tunturiseudulta. Myös hän tuntuu hyvin tutulta. Mies on herkkä, kuvitteleva ja havainnoiva piinaavuuteen saakka; erilainen kuin muut ja aina se, joka jää joukon ulkopuolelle. Sekä akuankkamainen epäonnistuja, joka joutuu usein vaikeuksiin - päällisin puolin katsoen ilman omaa syytään.

Jotenkuten, tuskaisesti, hän sovittautuu osaksi opettajanhuoneen ja pikkukaupungin ahdasta yhteisöä, kuin välttämätön huonekalu, jolle pitää tehdä tilaa. Mutta koululaiset pitävät hänestä, onhan hän nuori ja hyvännäköinen, urheilullinenkin, toisin kuin useimmat opettajat. Ja muualta tullut, sehän on aina kutkuttavaa pienillä paikkakunnilla. Henrik kertoo neljäsluokkalaisistaan:

"He olivat täsmälleen samanlaisia kuin oma luokkani kuusitoista vuotta sitten. Olimme nauraneet samoille asioille, meilläkin oli laiska pullukka jota me pilkkasimme, meilläkin oli viekas ja röyhkeä pikku paholainen, meilläkin oli yksi neutraali lapsi, meilläkin oli johtaja ja yksi joka halusi esiintyä. Meilläkin oli tyttöjä jotka olivat uppoutuneet hevostelhtiin ja kirjeenvaihtokavereihin, tyttöjä jotka halusivat olla kanssamme ja tehdä poikien juttuja, pelata jalkapalloa ja käydä omenavarkaissa, meilläkin oli tyttöjä jotka olivat päällekäyviä ja halusivat jostain syystä meidät mukaansa pussailuleikkeihin. Veri ja räkä ja pissa ja kakka naurattivat myös meitä, mekin tuijotimme avaruuteen ja kyselimme toisiltamme mitä ihmettä siellä voisi olla. Erlingin mielestä siellä paloi, hänen isänsä oli sanonut niin, ja tähän päivään saakka olen ajatellut niin: maailmankaikkeuden reunoilta leviää raju, loputon liekkimeri."

Henrik opettaa myös isompia lapsia. Yksi heistä on 13-vuotias Miriam.

"Mitä voisikaan tapahtua? Mitään ei voisi tapahtua. Miriam tulisi käymään, koska oli vähän rakastunut opettajaansa ja halusi olla tämän lähellä, siellä missä opettajakin oli, istua siellä missä opettaja istui, katsoa sitä mitä opettaja katsoi, ja opettaja jututtaisi häntä hieman surullisena, kyselisi häneltä kaikenlaista, jotta hän ei pois lähtiessään tuntisi itseään tyhmäksi ja pieneksi."

Voi ei, tekee lukijan mieli kiljua! Älä vain tee sitä!

"Estojen ja rajoittuneisuuden pelko vaivaa vain niitä jotka ovat oikeasti estoisia ja rajoittuneita."

Välillä Henrik käy läpi siihenastista elämäänsä; hänen tapaansa kehittää pakkomielteitä tyttöjä kohtaan, liikuttavat muistilistat sopivista puheenaiheista tytön kanssa. Hänen pelkoaan isäänsä kohtaan. Isovanhemmat. Kaverit. Kirjat. Etenkin kirjat ja mielikuvitus. Jopa vanhentunut tietosanakirja saa sen laukalle. Muistojen olemus askarruttaa häntä paljon. Hän tapaa myös eri-ikäisiä Henrikejä, jopa keskustelee heidän kanssaan. Eivätkä muistot rajoitu hänen omiinsa, vaan myös hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, joille hän kuvittelee tarinat, yksityiskohtaisesti.

"Jos lapsuudenmuistojen tilalle tulee uusia, syrjäyttävätkö uudet ja tuoreet muistot ne kokonaan? Mihin lapsuudenmuistot siinä tapauksessa työnnetään? Minne te vanhat muistoni joudutte? Ja mikä teidät vie sinne? Kai te teette niin kuin haluatte. Pudottaudutte aivojen pimeyteen noustaksenne pintaan yöllä nukkuessani, ja kun en ole näkemässä, peuhaatte kuin delfiinit siinä suuressa vapaudessa joka uni on ajatuksille. Te teette niin kuin haluatte. Piiloudutte, kaivaudutte mutaan ja nousette äkkiä esiin, aivan odottamatta. Voin kulkea pimeyden läpi ja tähystellä, mutta te pakenette."

Kirja on Taisteluni-sarjan johdanto ja alkusoitto, joka palkitsee sarjan ystävän. On kihelmöivää havaita tuttuja asioita mutta myös kehitys. Vaikea sanoa, mitä kirjasta olisi pitänyt sarjaa lukematta - tuskin niin paljon. Kirja sai Norjan kriitikkopalkinnon ,ja siitä on liepeen mukaan tekeillä elokuva.

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille, lapsuuttaan pohtiville, runsaan tekstin ystäville.

Muualla: Kiemuraisesti polveilevaa, syvälleluotavaa ja näppärää aatoksenrientoa, sanoo Mummo matkalla. 

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden). Suomennos Katriina Huttunen. Like 2018. 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Klassikkohaaste.

Charles Dickensin nimen tuntevat kaikki, tuotantoakin ainakin maineelta tai tv:stä, mutta kuinka moni häntä on lukenut - en minä. Joskus yritin Koleaa taloa ja David Copperfieldiä pääsemättä alkua pidemmälle, niin ankealta niissä maailma vaikutti ja teksti vaikealta. Nyt kirjabloggarien klassikkohaaste antoi sysäyksen lukea Dickens alusta loppuun.

"Monet kirjailijat osoittavat vallan turhanpäiväistä, jopa suorastaan kieroa haluttomuutta tunnustaa, mistä lähteestä he ovat saaneet hyvinkin arvokkaita tietoja. Meitä ei sellainen tunne vaivaa. Me päinvastoin koetamme vilpittömästi täyttää julkaisijan tehtävästämme johtuvat velvollisuudet, ja vaikka olisimme muissa olosuhteissa tunteneet minkälaista halua hyvänsä vaatia näiden muistelmien tekijän oikeutta, estää totuudenrakkaus meitä menemästä pitemmälle kuin vaatimaan itsellemme sitä ansiota, mitä lähteiden taitava järjestely ja tapausten puolueeton kertominen antaa. Pickwick-kerhon paperit ovat kuin tuntematon joki, ja meitä voi verrata tuon joen liikenteelle avaajaan. Toisten työt ovat päästäneet meidät käsiksi tavattoman runsaaseen tärkeiden tosiasioiden varastoon. Me vain sovellamme niitä ja siirrämme ne kirkkaana ja miellyttävänä virtana näiden lehtien mukana maailmalle, joka janoaa pickwickläistä tietoa."

Tiedätte nyt, mitä tyylillä tarkoitetaan. Dickens kuvaa omaa elinympäristöään, 1800-luvun Lontoota romaaneissaan, joista ensimmäinen oli Pickwick-kerho. Alkujaan romaani oli jatkosarja lehdessä, ajan tavan mukaan. Herra Samuel Pickwickin seurueen seikkailut saivat suopean vastaanoton lukijoilta, eikä ihme. Voin kuvitella, ettei tuolloin näin hulvatonta huumoria ollut liiaksi tarjolla kansan iloksi! Mahtaako olla peräti herra Dickensin ansiota, että nokkeluuksia, sarkasmia ja jopa alatyyliä tyylikkäästi hyödyntävästä brittihuumorista on tullut käsite?

Sillä viihdyttävä kirja on kyseessä. Kun alun hienoisen takeltelun jälkeen pääsin lukemisen vauhtiin, vanhan ajan charmi puraisi ja tarinat naurattivat. Monia lauseita luin useaan kertaan, ihan vain nauttimisen ilosta, niin näppärästi kirjailija ilmaisee itseään. Tai herra Pickwickiä, joka herrojen Winkle, Tupman ja Snodgrass kanssa ylläpitää nimeään kantavaa kerhoa. Tieteellistä tutkimusta, käytännössä ilo- ja nestepitoisia reissuja juhlimisineen ja uusine tuttavuuksineen, harjoittava seura tekee pieniä retkiä maaseudulle, jossa se ajautuu jopa metsästämään.

"Pitkä metsänvartija vastasi myöntävästi, katseli hieman hämmästellen vuoroin herra Winkleä, joka piteli pyssyään niin kuin olisi toivonut takkinsa taskun pelastavan hänet vetämästä liipaisinta, vuoroin herra Tupmania, joka piteli omaa tussariaan ikään kuin olisi pelännyt sitä. Eikä oikeastaan ollutkaan mitään syytä uskoa, että hän ei pelännyt." 

He matkustavat hevosvaunuilla majatalosta toiseen, ja näen, jopa haistan nuo vanhat innit, joiden nimi loppuu sanaan leijona tai koira (tai muu eläin): monta kerrosta sokkeloista, tummaseinäistä lautataloa, natisevat portaat, lahoava puu, hienoisesti home ja kosteus, takkatuli, kuuma vesi ja viina, matkalaisten hikiset vaatteet, paistuva leipä...

Seurue joutuu juhlimisensa ja maalaisille outojen hienojen tapojensa vuoksi hankaluuksiin, joihin usein liittyy naisosapuolia ja valitettavan monta kertaa lopulta myös virkavalta. Rakastettava herra Pickwick onnistuu kuitenkin yleensä luovimaan itsensä ja seurueensa irti pinteestä, oli se sitten kenraalina esiintyvä huijari tai naimisiinmenoa vaativa daami.

"- Voi, te kiltti, hyvä, leikkisä, rakas ihminen, sanoi rouva Bardell, ja muitta mutkitta hän nousi tuoliltaan ja kiersi käsivartensa herra Pickwickin kaulaan kyynelten valuessa koskena ja huokausten humistessa. - Herra varjelkoon!" huudahti ällistynyt herra Pickwick. Ja hetken kuluttua: - Hyvä Jumala, millainen tilanne... ottakaa huomioon! Rouva Bardell... älkää... jos joku tulisi... - Antaa tulla, huudahti rouva Bardell hurjasti. - En koskaan luovu sinusta, rakas, hellä, hyvä mies. Ja näin sanoen rouva Bardell kietoutui häneen vielä lujemmin."

Henkilöhahmot ovat mainioita: he ovat tavallista väkeä, eivät suinkaan varakkaita ja ylhäisiä vaan lähinnä toista laitaa, mutta aina arvonsa tuntevia. Moni kertoo kerholaisille elämäntarinansa, toinen toistaan uskomattomamman, ja herra Pickwick tekee ahkerasti muistiinpanoja (kuinka tieteellistä!).

"Muistellessaan puhtainta nuoruuttaan herra Trotter otti taas esiin punaisen nenäliinansa ja vuodatti runsaan kyyneltulvan. - Te olitte varmasti harvinaisen hauska poika koulutoverina, sanoi Sam. - Niin olin, hyvä herra, vastasi Job päästäen syvän huokauksen. - Olin koulun epäjumala. - Se ei minua ollenkaan ihmetytä, sanoi Sam. Millainen lohdutus olittekaan siunatulle äidillenne!"

Tarinat on nimetty uskollisesti tapahtumien mukaan, mikä kertoo myös niiden luonteesta: "Rangaistusvangin paluu", "Mielisairaan käsikirjoitus" ja sitä rataa. Herrat joutuvat pulaan myös silkkaa hyväsydämisyyttään ja väärinkäsitysten vuoksi, mikä on myös brittihuumorille ominaista.

Sam on muuten herra Pickwickin palvelija, joka pelastaa isäntänsä monta kertaa terveellä järjellään tai puhelahjoillaan, jotka tuskin jäävät toiseksi isäntänsä rinnalla. Jeevesin esikuva! Samin vertauskuvat ovat legendaarisia: "- Hauska tavata ja toivon, että tuttavuutemme on pitkäaikainen,  sanoi mies viiden punnan setelille."

Päätän klassikkohaastepostaukseni itsensä Dickensin sanoin, joihin voin yhtyä surutta (ja joka kuvaa myös kirjan kertojan kieltä osuvasti):

"Syvästi innostuneina siihen jaloon tehtävään, johon olemme antautuneet, olisimme tunteneet suurempaa ylpeyttä kuin mitä saatamme ilmaista ja saaneet tietoisuuden siitä, että olemme tehneet jotakin kuolemattomuuden arvoista, mitä meiltä nyt puuttuu, jos olisimme saattaneet esittää näiden puheiden hajanaisimmatkin hahmopiirteet innokkaille lukijoillemme."


Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of the Pickwick Club, 1837)


Suomennos Eino Palola. Piirroskuvitus Seymour ja "Phiz". WSOY 1932 (alunperin, itse luin seitsemännen painoksen vuodelta 1983).

Kenelle: Englantilaisuuden ystäville, 1800-luvusta kiinnostuneille, hienostuneen huumorin ystäville.

Muualla: Kirsi-Marialta vei aikaa kahlata kirja läpi, mutta ei hänkään sitä kadu. Maailmankirjallisuuden Myös Kirjasammosta löytyy kirjan kuvaus, tekstinäyte ja kansinäytteitä, joista minäkin kuvan nappasin.

Lue tänään klassikoista: kirjabloggareiden yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija -blogi. Logo: Tuijata.




keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja

Jos olet nuori nainen työelämässä, lue tämä kirja. Tai jos olet ollut, kuten minä. Sillä kirja kertoo tosi-ilmiöistä, joita nuoren naisen ja vanhemman miehen yhteistyössä tapaa. Sedistä, joita et voi olla työelämässä kohtaamatta. Miten heidän kanssaan sitten tulisi toimia?

"Naisten tehtävä ei ole mielistellä tai miellyttää miehiä, vaan ottaa paikkansa maailmassa ihan yhtä lailla kuin miestenkin. Koska toistaiseksi maailma on miesten rakentama ja toimii miesten pelisäännöillä, on naisten pelkäämättä ja pystypäin muovattava maailmaa paremmaksi myös naisverkostojen ja naismaailman ulkopuolella. Naisten on mahdollista päästä urallaan eteenpäin ihan itse, siihen ei setiä tarvita. Toisaalta kukaan ei pärjää työssä eikä elämässä yksin, vaan jokainen tarvitsee apua ja tukea."

Suoraviivaista logiikkaa, jollaisesta tykkään. Tosin Karjalainen suoristaa mutkia - maailmaa ovat mielestäni rakentaneet yhtä lailla naiset - mutta pointti on selvä: työelämässä sedät vielä toistaiseksi jylläävät. Karjalainen puhuu Mitä mies tekisi -toimintamallista ja tarkoittaa sillä sitä, että on parasta pelata samaa peliä ja sedille tutuin säännöin ennemmin kuin takoa päätään seinään ja yrittää muuttaa peliä kertaheitolla tykkänään toiseksi. Realismia, uskon.

Setien kanssa
pitää olla varovainen. He pitävät kiitoksista - kuka ei - mutta kavahtavat muutoksia, uusia toimintatapoja ja naisten näkemyksiä. Väärin! Eivät he toimi niin, jos osaat esittää ajatukset sedille soveltuvalla tavalla. Karjalaisen esittelemä tapa on järkeenkäypä: kuten esittäisit asian kenelle tahansa, joka osaa ajatella, analysoida ja ymmärtää. Sedät yleensä ymmärtävät, kunhan eivät tunne itseään uhatuiksi. Ja huomaa erityisesti, että myös nainen tai nuori mies voi olla henkisesti setä.

Setiä ei pidä nöyristellä tai pelätä (tai ainakaan näyttää pelkoa), sanoo Karjalainen. Sedät, kuten muutkin työkaverit, arvostavat tekeviä ja osaavia, ja jos sinut on palkattu samaan paikkaan töihin, sinulta odotetaan muuta kuin imartelevaa hihittelyä, lymyilyä tai kiukkuista kaiken kyseenalaistamista. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa myös siitä, että setiä tuskin hirveästi tämä koko aihe kiinnostaa, mutta naisille ajatuksista voi olla hyötyä.

"Ratkaisujen tarjoaminen on kiinnostavampaa ja merkittävästi vaativampaa kuin ongelmien maalailu, mikä olisi aina hyvä pitää mielessä. Jos havaitset ongelman, yritä pohtia ratkaisua itse ennen kuin vierität pulman muiden hoidettavaksi. Kyselemällä voi saada tietoa, mutta vastaamalla saat vaikutusvaltaa. Jos olet setä, valtaa on saattanut valua käsiisi kuin itsestään, mutta jos et ole, sinun kannattaa kehittää ratkaisukeskeisyyttäsi."

Setä-nimitys on minusta osuva, vaikka ehkä loukkaa joitakuita (olen itse työelämässä täti, enkä pahastu nimittelystä). Karjalaisen setänäkemys on realistinen ja yhteistyöhön pyrkivä, mutta huumorilla: hän on jopa jaotellut sedät luokkiin jurottavasta sedästä epävarmaan setäseen aina myrkkysetään asti ja antaa neuvoja näiden kanssa toimimiseen. Yli 30 vuoden työkokemuksen perusteella allekirjoitan Karjalaisen näkemykset. Onnekseni voin sanoa tavanneeni erityisesti niitä, jotka kuuluvat luokkaan "tärkeä ja fiksu setä".

Hauska mutta asiallinen työelämän opas, joka tuulettaa reippaasti ja sanoittaa ilmiöitä, joita ei ole paljon rohjettu sanoittaa. Pidän virkistävänä, että Karjalainen kyseenalaistaa perinteisimmät ja palvotuimmat johtamisopit Sodankäynnin taidosta Nokian johtamisen malliin. Olisiko Risto Siilasmaan kannattanut opetella setäkuiskaamista?

Sedillä on paljon tietoa ja kokemusta, josta kannattaa ottaa kaikki irti, rakentamatta keinotekoisia ikä- tai sukupuolisiltoja. Kun aika muuttuu, tavat ovat toiset - toistaiseksi työelämä toimii näin, eikä perään tarvitse laittaa kysymysmerkkiä. 10 - 20 vuoden kuluttua ajat ovat toiset, luulen. Kirjan hyvät puolet ovat tarkka havainnointi ja kokemusperäinen tieto, huono puoli sen oletettavasti nopea vanhentuminen. Emme vain vielä tiedä, mihin suuntaan kehitys kulkee.

"Kuiskaamisen ydinsanoma on tämä: muutetaan maailmaa olemalla kivoja toisillemme. Yritetään kuunnella, yritetään ymmärtää." 

Kenelle: Työelämästä kiinnostuneille, setiin tuskastuneille, uraa tekeville.

Muualla: "En halua samankaltaiseen työelämän ympäristöön kuin Jenni Karjalainen", sanoo Kulttuuriloukko. Lukujonossa sanoo, ettei sisältö tuo paljon uutta, mutta kirja on kääritty niin herkulliseen pakettiin, ettei sitä voi lukea nauramatta.

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja. Art House 2019. 


Kansi Ville Laihonen, kuvat Maija Hurme.

Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata.



tiistai 23. heinäkuuta 2019

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Kerrostalo on dystooppinen kuvaus lähiöhelvetistä, sellaisena kuin sen pahimmillaan kuvittelemme ja vielä paljon siitä yli. Tänne et haluaisi muuttaa, et nähdä etkä kuulla mädänmustaa festaria, jota lähiöelämäksi sanotaan.

"Päällekäyvimmät huudot ovat kuitenkin työikäisten, suomenkielisten miesten humalaisia huudahduksia pihoilla. Eli asialla ovat kaverit tai ainakin moikkaustutut. Uho kaikuu joka puolella, perrrkelevvittussaatanahuorra. Kuuluu haukahduksia, urahduksia, murinaa, laulavaa ulvontaa, suoraa  huutoa, jonka keskeyttää aina silloin tällöin kova tömähdys tai kolahdus, jonka jälkeen on yhden sisäänhengityksen ajan hiljaista ja sama jatkuu taas. Teppo miettii, riehuuko hänkin humalassa osana tuota karnevaalia?"

Lähiössä eletään jatkuvassa päihteiden humussa ja väkivallan varjossa, rikkinäisissä perheissä,  rikosten ja mielenterveyshäiriöiden otteessa. Kukaan ei käy normitöissä, päivät kuluvat viinaa ja huumeita käyttäen tai hankkien - tai pelkästään elossa pysyttelyyn. Jotkut onnistuvat paremmin kuin toiset. Armoa ei saada eikä anneta, eikä sitä edes odoteta. Vanhat ovat kuolleet tai heikentyneet voimattomiksi, uusilla sukupolvilla on toinen tahti, miettii ikääntyvä Marjatta.

"Kännisten könyäminen on kuin Avaraa luontoa katselisi. Siinä ei tosin ole mitään uutta, hän tuhahtaa. Lisääntynyt väkivalta sen sijaan huolettaa. Ennen olisi ollut turha soittaa rapun tappelusta poliiseille, koska partiot olisivat olleet matkalla jo. Nyt se on turhaa muuten vaan. Ja jos joskus harvoin tuleekin auto, nuoret heittelevät sitä parvekkeilta pulloilla."

Kuisma kertoo rajua tarinaa kylmänviileän tehokkaasti, mutta ihmismielen synkimpiin puoliin tarkkanäköisesti porautuen. Hänen henkilöillään ei ole onnea, turvaa eikä tulevaisuutta; pienetkin yritykset tavoitella parempaa valuvat hukkaan, isoihin ei mielikuvitus riitä. Rapistuvilta betonipinnoilta ei löydy riittävän kovaa kohtaa, jolta ponnistaa, ei esimerkkiä voimavaroista, joita itsestä voisi etsiä.

"Jade säntää sänkynsä alle tärisemään niin ettei näe, kuule tai tunne mitään, ja aika lakkaa olemasta. Hän havahtuu välittömästi valveunestaan, kun ulko-ovi käy. Ryömii, konttaa ja juoksee laittamaan varmuusketjun kiinni. Yrittää laahata eteisen lipastoa oven eteen, mutta ei saa sitä liikahtamaankaan. Äiti uikuttaa pienenä myttynä sängyssä kuin haavoittunut lintu."

Vaikka kyse on fiktiosta eikä lähiö muistuta meidän asuinympäristöjämme kuin osin, se saa miettimään, mihin johtaisi silkka olemistaistelu ainoana elämän tarkoituksena. Mitä ihmiset tekisivät, jos ei olisi rakenteita, kuten työssäkäyntiä, viranomaisia, yhteiskunnan tukea, sääntöjä ja rajoituksia: tämäkö on utopia vapaan tahdon vallasta, paras mitä keksisimme? Bailaus tuntuu sanana rienaukselta jatkuvan vapaapudotuksen maailmassa.

Vai onko sittenkin jokin taho, joka ohjailee kaikkea? Sillä aina on joku, joka hyötyy toisten kurjuudesta.

"Näitä tiedotteita on tullut jo vuosia kiihtyvällä tahdilla, ja mitä ihmeellisimmistä aiheista. Mulla on kaikki tallella. Ja sitten on tämä absurdi osasto, esimerkiksi eilen tuli lappu, että vessanraikastimet ovat ehdottomasti kiellettyjä ties minkä uhalla, ettei niitä vedetä pöntöstä alas. Mieti, vessanraikastimet, kun samalla täällä käydään avoimesti huumekauppaa, vuokrataan pimeitä kämppiä ja..."

Tehokas, pelottava, tarkkanäköinen ja tiivis teos, jonka tunnelma saa hien otsalle ja olon epämukavaksi, mutta viisaasti ja taidolla tehtynä. Periaatteessa vastustan lähiön leimaamista yhtäläisyysmerkillä kurjan kanssa - asun itsekin sellaisessa - mutta tämän fiktion ympäristönä se kieltämättä toimii. Siinä missä Noora Wallinkosken Perno Megacity tai Anu Juvosen Lähiöoksennus edustavat lähiörealismia, Kuisman Kerrostalo on scifiä, joka on riittävän lähellä todellisuutta ollakseen aidosti pelottava.

Kenelle: Asuinalueiden kehittäjille, vahvan tunnelman ystäville, sievistelemätöntä säikähtämättömille, prinsessasatuja kaihtaville.

Muualla: Kerrostalon arki iskee lukijalta hampaat kurkkuun, toteaa Annika, Rakkaudesta kirjoihin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.


Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata. Naisia Kerrostalossa on monia, tytöistä ikääntyneisiin saakka, ja heidän tarinansa vihlaisevat toinen toistaan kipeämmin.



perjantai 19. heinäkuuta 2019

Jännittävää naistenviikkoa!

 


Kesälomatohinoissa on
vaikeaa pysähtyä blogikirjoittamisen ääreen, vaikka kirjoja kulkee matkassa tietysti koko ajan. Kirjablogien perinteiseen naistenviikon haasteeseen pitää silti tarttua, aluksi lomahengessä naisten kirjoittamilla dekkareilla. Näppituntumalta miesdekkaristeja on määrällisesti edelleen naisia enemmän, mutta uskon, että naiset kirivät pian umpeen tämänkin eron, niin paljon uusia tekijöitä ilmaantuu jatkuvasti - eikä mitään huuhaa-kirjoittajia. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro tekee dekkarisarjaa, joka sijoittuu helsinkiläiseen miljööseen ja jonka päätoimijana on toimittaja Kaarina Riikonen. Sarjan kolmas osa, Syöpälääkärin kuolema, liikkuu sairaalamaailmassa: Aarnipurolle tuttu ympäristö sekin, onhan hän kirjoittanut useita tietokirjoja rintasyövästä, jonka on myös itse kokenut.

Kirjailijan asiantuntemus aiheistaan näkyy, samoin kirjoituskokemus: teksti soljuu jouhevasti ja uskottavasti, ja tarinan arkinen tausta luo hyvän kontrastin pääongelmalle, yllättävälle kuolemalle ja sen selvittelylle. Onko portailta putoaminen edes murha vai pelkkä tapaturma? Miksi joku haluaisi päästä eroon taitavasta lääkäristä? Sopii meille, jotka emme välitä ylenmääräisistä verisyyksistä tai mielikuvituksellisen julmasta väkivallasta. Mieleen tulevat Outi Pakkasen dekkarit, ilman ruuanlaittoa. Tutunoloista, harmitonta luettavaa, joka ei jää mieleen niinkään käänteiltään kuin rauhallisen varmalta otteeltaan, suomalaisnaisen elämää läheltä katsovana. Myönteinen lukukokemus! 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime 2019. 


Muualla: Kiitettävän vahvaa näyttöä Aarnipurolta, tuumii Kirjavuoksi.

Täysin uuden dekkarisarjan aloittaa Tomas Gadsin Pirulainen, jossa Ryhmä Halmeeksi nimetty poliisiryhmä saa tehtäväkseen selvittää teollisuusjohtajan oudon veneilykuoleman Turun saaristossa. Kirjailijanimestä huolimatta (onko miehen nimi markkinoinnillisesti arveltu vakuuttavammaksi kuin nainen? Vielä tänä päivänä?) tekijöinä on kaksi pohjoissavolaista naista, Satu Roos ja Kaisa Nummela, molemmat sosiaalipsykologeja taustaltaan, kertoo lieve. Ei siis ihme, että ote on psykologinen, enemmän henkilöiden ominaisuuksiin ja motiiveihin keskittyvä kuin räjähtävä toimintapläjäys. Kiinnostava oma kulma, josta ammennettavaa varmasti riittää! Haasteena saattaa olla rajaus siihen, miten paljon asiaa tuodaan mukaan tarinan kulkua jarruttelematta tai lipsahtamatta opettavaisen puolelle. 

Kirjoittajat tuntevat myös työelämän psykologiaa, Roos on lisäksi taustaltaan biokemisti, mikä tuo omaa säväystään tutkimuksiin. Samoin toimii yllättävä lopetus, jonka kihelmöivästi antaa odottaa jatkoa. Sopii ihmismielen mutkikkuuksista ja yksityiskohdista kiinnostuneille rikostarinoiden seuraajille. Lukukappale kustantajalta. 

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar 2019. 


Muualla: Lupaava alku, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli ja odottaa jo seuraavaa. 

Ruotsalaisia ei tietenkään voi jättää pois naisdekkaristeista puhuttaessa. He vaikuttavat löytäneen taikasauvan, jolla tahkotaan vetävää tekstiä ja miljoonayleisöjä. Avoimet ovet on Sofie Sarenbrandtilta kolmas kirja nuoren naispoliisin, Emma Sköldin, työstä ja lähipiiristä kertovassa sarjassa, ensimmäinen kirjailijan koko tuotannosta lukemani ja ensimmäinen suomennettu. Toinen osa, Osasto 73 (Avdelning 73), on myös saatavilla suomeksi, ja lisää on tulossa pian. 

Alkuasetelma on kekseliäs: asuntonäytön, johon kirjan nimikin viittaa, jäljiltä huoneistosta löytyy ruumis. Karmeutta kasvattaa se, että löytäjä on lapsi. Mitä on tapahtunut ja miksi? Emmalla kollegoineen riittää tutkittavaa, eikä yllätyksellinen juoni paljasta loppuratkaisua liian aikaisin. Vetää sisällöltään suorastaan ahmittavasti, mutta lukemista häiritsi suomennoksen kehno editointi. Varsinaisia kirjoitusvirheitä ei juuri ole "normaalia" enemmän, vaan kummallisuuksia kielessä. Nielen vielä sen, että ihmisestä käytetään se-sanaa dialogeissa, kun halutaan korostaa jonkun puhekielisyyttä. Mutta käytäntö on epäluonteva, jos kaikki puhujat tekevät niin - eihän niin oikeasti tapahdu (ehkä Ruotsissa?). Myös kertovat osuudet ovat mahdollisesti alkukielen mukaan enemmän puhe- kuin kirjakielisiä, mikä tuntuu kömpelöltä. Persoonapronominejä käytetään liikaa (minä tein, sinä teit -tyyliin). Joitakin sanajärjestyksiä ja sanavalintoja jäin pohtimaan ja korvaamaan mielessäni toisilla, mikä ei ole hyvä merkki sujuvan lukemisen kannalta. Kirja sopii vetävän juonen ystäville, muttei suomen kielen rakastajille. Lukukappale. 

Muualla: Kirjarouvan elämää valottaa kirjailijan tuotantoa laajemmin.

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet (Visning pågår). WSOY 2019. Suomennos Veijo Kiuru. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 


Naistenviikon lukuhaastetta vetää Tuijata, jonka on myös viikon logo. 

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pertti Lassila: Kovassa valossa


Vilkkaan mökkiviikon jälkeen tarvitsin rauhoittavaa luettavaa. 
Ulkoasu: Camilla Pentti
Sellaista, realismissaan lähes anttihyrymäisen meditatiivista tekstiä tarjoaa Pertti Lassila.

Kirja näyttää Kovassa valossa kaksi naista 1900-luvun alkupuoliskolta alkaen. Miten tuo ajankohta kiehtookaan niin monia lukijoita, minua muiden muassa! Ehkä se johtuu siitä, että aika on pikkuisen elossaolevia sukupolvia kauempana ja siten tuntematonta historiaa, silti melko lähellä ollakseen samastuttava iso- ja isoisovanhempia ajatellen. Ja ennen kurjaa sotaisuutta, uuden maailman kynnyksellä, kaikkine hienoine keksintöineen mutta vielä vanhan ajan sääty-yhteiskunnassa, joka kuitenkin jo säröilee. Vaikka Suoma miettii:

"On hyvä tietää, mihin kuuluu, että kuuluu parempaan väkeen eikä huonompaan, koska sille käy aina huonommin ja paremmalle käy paremmin. Joka luulee, että se asia muuttuu toiseksi, ei asioita ymmärrä. Alhaalta voi joku nousta ja menestyä, minä sen tiedän, mutta kun on ylhäällä, ei kannata piitata siitä mitä alhaalla on."

Yhteiskunnan tilaa Lassila kuvaa hienosti Suoman ja Heljän kautta. Molemmat ponnistavat köyhistä taustoista parempaan asemaan; Suoma avioliiton kautta, nuorempi Heljä omalla työllään. Suoman mies Heimo kohoaa taidoillaan johtajaksi, Heljä etenee kukkakaupan myyjästä kirjakauppaan töihin. Molemmat naiset ovat oppineet käytännöllisiksi, rationaalisiksi, jopa kylmiksi tämän päivän vaatimuksiin verrattuna, kun ihmissuhteita mietitään. Vai onko Suoman ajatus yleispätevä: tuleeko joka suhteessa se hetki, jolloin on tehtävä päätös - jolloin näkee toisen sellaisena kuin hän on? Kovassa valossa? 

"Kun näin ensimmäistä kertaa Heimon sellaisena kuin hän oli, minun piti päättää, voinko oppia rakastamaan myös sitä miestä. Se vaati enemmän järkeä kuin tunnetta, ja järki minulle sanoi, että minun kannatti, koska Heimo oli riuska ja eteenpäin pyrkivä mies. Se oli oikea arvio, mutta en voinut aavistaa, mitä siitä seurasi, ensin hyvässä ja sitten pahassa."

Sotavuosiinkiin asti päästään ja niiden seurauksiin: Suoman ja Heimon poika Tarmo sotii vapaaehtoisena Saksassa Wiking-divisioonassa, josta juuri luin lehdestä. Nimittäin siellä taistelleiden sukulaiset ovat pahastuneet Kansallisarkiston SS-selvityksestä, jossa pidetään todennäköisenä, että myös suomalaiset osallistuivat toisen maailmansodan väkivaltaisuuksiin muiden saksalaisjoukkojen tapaan, juutalaisia ja muita kohtaan. Mikä tuntuu järkeenkäyvältä; miksi jotkut olisi "vapautettu" ikävistä tehtävistä, joita sotaan liittyy. Omaisten mielestä tutkimuksen - lainaan Helsingin Sanomia 14.7.2019 (Jarmo Huhtanen) - "...yleistävä päätelmä syyllistää koko suomalaispataljoonan, mikä on johtanut liioiteltuun uutisointiin. Lisäksi omaisten mukaan pienemmälle huomiolle jäi selvityksen lause, jonka mukaan käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi." 

Ainakin Tarmo joutui tekemään väkivallantekoja, käy ilmi. Miten siihen suhtautuu hänen kanssaan seurusteleva Heljä? Uskaltaako hän katsoa Tarmoa kovassa valossa?

"Aatteet ja suuret päämäärät eivät valaise tulevaisuutta, mutta ne estävät näkemästä nykyisyyden. Jos tuijottaa niihin, ihmiset, joiden keskellä on elettävä, alkavat näyttää pelkältä esteeltä ja nykyhetki välivaiheelta, jonka soisi nopeasti katoavan. Mutta ei auta muu kuin elää sekavassa nykyisyydessä, jossa on keinoteltava askel askeleelta ja varottava mihin jalkansa asettaa."

Mitään uutta ja ihmeellistä kirja ei esitä, mutta Lassilan kirkas lause ja ajankuva tuovat lukijalle iloa ja tekevät lukemisesta helppoa. Naisten ajatuksiin myös moni voi samastua jos ei oman niin esiäitiensä kautta, tai kiinnostua yksityiskohtaisista yli sadan vuoden takaisen arjen toimien kuvauksista vaatteiden silittämisestä kirjojen myyntiin. Pitkään kirja-alalla ollut Koivunen opastaa Heljää niin käytännön työssä kuin kirjojen roolissa ja elämänfilosofiassa:

"Hyvän kirjan luettuaan luuli ainakin hetken aikaa näkevänsä ihmiset, todellisuuden ja itsensäkin selvemmin kuin ennen." --- "Nuorena uskoo, että voi tehdä elämästään mitä tahtoo, mutta se, mikä nuoressa ihmisessä on ihanteellisuutta, muuttuu vanhassa typeryydeksi, jos ei tajua, mitä itsestä tuli ja mitä itsestä ei tullut." 

Pertti Lassila: Kovassa valossa. Teos 2019. 


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinalainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat tokia lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpek kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.


Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.


tiistai 25. kesäkuuta 2019

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kiinnostaa, koukuttavuudessaan houkuttelevien edellisten kirjojensa jälkeen,  kuten Nainen joka unohti ja Mustat valkeat valheet. Jälkimmäisestä on tehty myös mainio tv-sarja alkuperäisnimellä Big little lies (HBO).

Kirjailija iskee jälleen herkullisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja ihmissuhteiden koukeroihin, osin irvaillen, mutta osin vakavissaan. Kirjailija Frances lähtee hyvinvointiretriittiin, luksussellaiseen. Kuka ei tarvitsisi hetken lepoa, mielenrauhaa ja parempaa fyysistä kuntoa, vähemmän kiloja ja viininjuontia. Mennään mukaan!

"Tulin Tranquillum Houseen, koska olin ikään kuin huonossa jamassa terveydellisesti, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Frances antoi katseensa kiertää piiriä. Tuntui oudon intiimiltä katsoa taas muita ihmisiä silmiiin. - Kirjoitan työkseni rakkausromaaneja ja uusin käsikirjoitukseni hylättiin. Ja nettihurmuri sai minut pahasti lankaan. Sellaista."

Leirin vetäjät osoittautuvat varsin persoonallisiksi. Johtaja Maša on piinkova bisnesnainen, jonka kuolemanrajakokemus sai hylkäämään menestyksekkään uran ja perustamaan hyvinvointipalvelunsa.

"- Sopii minulle, Ben sanoi. - Niin kauan ei käsketä hypätä alas kalliolta. Hän raapi niskaansa. - En kyllä tajua, mitä täällä on tarkoitus tehdä. - Siitä on puhuttu, Jessica sanoi. - Meditoida. Joogata. Kuntoilla.  - Niinpä, Ben sanoi. - Mutta niiden välissä. Jos ei saa puhua eikä katsoa telkkaria, mitä täällä tehdään?"

Hyvinvointikonsultti Yao kollegoineen tarjoaa terveyttä, eheytymistä ja onnea osallistujille, joihin saamme tutustua tarkemmin tarinan myötä. Jokaisella on takanaan kokemuksia, joista he tulevat toipumaan.

Hoitokeinotkin ovat erikoisia, suorastaan äärimmäisiä.

"- On kaiketi hyvä merkki, että meille on jätetty vettä, Napoleon sanoi. Hän nousi seisomaan. - Meitä ei ole hylätty aivan kokonaan. - Mitä tarkoitat? Frances kysyi. Hän venytteli ylellisesti. Nyt kyllä maistuisi aamiainen. - Meidät on lukittu tänne, Napoleon sanoi anteeksipyytävästi kuin olisi itse siitä vastuussa. - Vaikuttaa siltä, että täältä ei pääse ulos."

Viihdyttävä, kyllä! Sellainen, jonka hotkii suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Vaikkei teksti syvällisyydeltään mieleen jää, se antaa mainion näytteen ammattimaisesta viihteen tekemisestä. Moriartyn teksti juoksee sutjakasti kuten aina, ja mukavaan ilmiöiden ja ihmisten irvailuun on helppo yhtyä. Kirjailija vaihtelee kirjojensa rakennetta kiinnostavasti, nyt käsillä on ajallisesti ja paikallisesti rajattu tarina, kymmenen päivän retriitin myötä. Hänen henkilönsä ovat tyypillisesti varakkaita, joten raha ei ole heille ongelma, mutta muita haasteita riittää. Mukana on muun muassa rahapelissä äkkirikastunut nuoripari, joka ei tiedä, miten elää omaisuutensa kanssa; yksinäinen mies, jonka  kuuluisuus urheilijana on hiipunut kunnon myötä ja perhe, joka on äskettäin menettänyt poikansa.

Heidän kuvioidensa selvittelyn lisäksi juttu taipuu jännäriksi, jonka lopputulosta saa arvailla viimeisille sivuille saakka. Kuka oikeastaan tarvitsee ja millaista hoitoa - auttaako retriitti? Ja muuttuuko elämä?

Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on jo varannut tarinaan elokuvaoikeudet. Mahtaako hän itse näytellä Mašaa, joka nousee yhdeksi päähenkilöksi?

Kenelle: Irti arjesta haluaville, hyvinvointiammattilaisille ja heidän asiakkailleen, pientä piruilua etsiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan "meistä, nykyajan ihmisistä ja meidän tarpeistamme selvitä ja jaksaa mitä vain missä vain ja kun ei enää jaksa, ei osata enää edes levätä, vaan lähdetään hakemaan apua oman reviirin ulkopuolelta rahan avulla ja mainoksen uhreina."

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers). WSOY 2019. Suomennos Helene Bützow. Kustantajan arvostelukappale.



perjantai 14. kesäkuuta 2019

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Yksi aikamme suurista tarinankertojista, Pierre Lemaitre, on mestari luomaan dekkariviikolle sopivia piinaavia tunnelmia. Tästä kirjasta en kuitenkaan kehota aloittamaan tutustumista hänen tuotantoonsa, katso mieluummin jotain näistä. Suomentamisjärjestys on jännittävä, Petoksen hinta on ilmestynyt jo 2010 ja suomennos saatiin tänä vuonna, eli tuotanto ei ilmesty meillä kirjoitusjärjestyksessä.

Juonen kannalta sillä ei ole väliä, kirja on itsenäinen eikä osa mitään sarjaa. Ja onhan fanin luettava kaikki, kuten kustantaja on aivan oikein arvellut. Mutta ymmärrän myös sen, miksei tätä käännetty tuoreeltaan: yhtä räjähtävän jännittävä ja jäntevä Petoksen hinta ei ole kuin esimerkiksi Verhoeven-sarja. Ei kehno silti, raastavuutta riittää. Kirjoittajan taidoista saa nauttia, vaikka juonenkuljetus hieman tökkii ja hajoilee, kun sitä vertaa muihin kirjoittajan kirjoihin.

Alain Delambre on 57-vuotias, hyvästä työstä irtisanottu Nicolen aviomies ja kahden aikuisen tyttären, Mathilden ja Lucien, isä. Hän raapii elantoa kokoon hanttihommilla siellä täällä ja etsii sinnikkäästi oman alansa, henkilöstöjohtamisen, töitä ja vakipaikkaa. Kun Alain törmää hakuun, jossa kuvauksen mukaan olisi juuri hänelle sopiva työ, hän pistää peliin kaiken. Kirjaimellisesti.

"- Koko rahasotku ja työpaikan ostaminen on paras selittää Mathildelle, Nicole jatkoi. - Häntä pitää rauhoitella. Usko minua, sinun täytyy soittaa hänelle. - Nicole, kuuntele. Kullakin meistä on tällä hetkllä hermot pinnassa, olemme paniikissa. Parin päivän päästä, kun minut on palkattu, palautan rahat hänelle, hän ostaa asuntonsa ja kaikki on taas ennallaan. Loppujen lopuksi olimme molemmat yhtä uupuneita. Nicole oli peloissaan ja antoi periksi."

Kyseessä on jättiyhtiö, jolla on suuryhtiön huolet. Irtisanomisia on tehtävä, tehtaita alasajettava, ja jonkun pitää ne hoitaa. Yritys päätyy erikoiseen hakijatestaukseen; se tehdään roolipelinä panttivankidraaman muodossa. Katson juonen näpäytykseksi paitsi jatkuvalle tehostamiselle ja omistajien ahneudelle myös kaikenlaisia temppuja tarjoaville henkilöstökonsulteille. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta kirjan teema, ikääntyvien työllistyminen, on tietysti vakava aihe ja puhuttaa Suomessakin paljon.

Alain kertoo ponnisteluistaan ja tekee kummallisiakin ratkaisuja. Mutta nyt täytyy muistaa, että kyseessä on syvästi epätoivoinen ja masentunut mies. Kuka tietää, miten itse käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa? Ei välttämättä rationaalisesti, voimavarat eivät enää riitä kuten normaalisti.

Psykologisesti kiehtova kuvaus, johon kiinnittyy niin talousrikosten kuin fyysisen väkivallan uhkaa.

"Olen tulossa loppusuoran alkuun. Kukaan ei voi enää asettua poikkiteloin tielleni."

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, tehostaville, töitä etsiville, rekrytoijille.

Muualla: Riitta piti juonta monimutkaisena ja tuskastuttavan hitaana. Kirjarouvaa juoni hieman sekoitti, mutta hän(kin) pitää kirjoittajaa oivana kynänkäyttäjänä ja tarinan punojana.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta. (Cadres noirs, 2010) Minerva 2019. Suomennos Kaila Holma. Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemanlaakso

Undertaker-kirjasarja: jos hautausurakoitsija pahiksena ei koukuta dekkarilukijaa, mikä sitten? Mainio idea ja toteutus, joka on edennyt jo kolmanteen osaansa.

Poliisit, siviilit, pienet ja isot pahikset ja kaikkein järkyttävimpinä, näiden kaikkien perheenjäsenet, joutuvat osaksi rikollista tarinaa. Joka on äärimmäisen julma, mutta yllättävän inhimillinen; äärimmäisen epäuskottava, ja siksi erittäin uskottava. Ja ihan saatanallisen jännittävä. Hautaustoimiston arkea?

" - Tälle päivää ei sitten tullutkaan yhtään arkutusta, Helena tuumaa päivän työjärjestyksestä. - Mutta ne poliisin hautajaiset on tänään. - Isot monttubileet, Kivi kuittaa. - Niissä tuhraantuukin sitten koko loppupäivä. Wickr-sovellukseen ilmestyy vastaus. Kolmeen mennessä setin on oltava meillä. Sen jälkeen kaikki loppuu. Ihan kaikki."

Nyt yrittäjä Kivi, pastori Leenan rakastettu aviomies, Nooran ja Sakarin turvallinen isä, on tekemisissä ihmisten kanssa, joita ei voi takeltelematta edes nimitellä ihmisiksi. Ja Kivellä on omat bisneksensä, vaikka poliisi pohtii ongelmaa toisaalla. Komisario Saarella saattaa olla vainu?

" - Jos liivijengit on prosenttiporukoita, niin nämä on promillesakkia, Saari selvittää. - Todellakin elävät yhteiskunnan normien ja vieläpä konnienkin normien ulkopuolella. Ne saa tavallisten liivijengien touhut näyttämään harrastelijoiden puuhastelulta."

Ruumiiden kanssa ollaan tekemissä paljon. Kiven apulaista, kilpimiestä, Tuomasta lainatakseni: "Kuka vittu voi tarvita siirrettävää krematoriota?"

Ei kirja pelkkää jännitysauvoa ole: Tuomaksen loputtomat pähkäilyt oikeasta ja väärästä tuskastuttavat, Kiven omalaatuiset moraalikäsitykset alkavat tuntua saarnaukselta. Lopputulos on kuitenkin aina sama: Tässä ei voi käydä hyvin! Ja kenelle pitäisi käydä hyvin? Lukija hämmentyy ja on entistä tiukemmassa otteessa. Kenen puolella oikeastaan olen? Sarjamurhaajan, taparikollisen, avuttoman poliisin vai mestarihämääjän? Teksti työntyy maailmansa rajoille juhlavin julistuksin, jotka voi lukea sellaisinaan tai vertauskuvina. Yhteiskunnan rappio leviää yksilöstä?

"Asemasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta mitättömän pienestä solusta kuolemaa rakentamaan lähtenyt syöpä tappaa niin syrjäytyneen päihdeongelmaisen kuin vaikutusvaltaisen toimitusjohtajankin. Se tapahtuu järkähtämättömällä armottomuudella. Kuoleman kanssa ei neuvotella."

Ei, saarnaus ei sovi. Mennään konkretiaan. Tai siis dekkarin sellaiseen.

"Kivi joutuu hetken keskittymään kipuunsa. Hän yrittää saada sen hallintaan tahdonvoimallaan. - Ihmisiin ei voi koskaan luottaa, hän kähisee. - Ei edes kuolleisiin."

Kilven rikolliskuvaus on erinomaista, ja hänen poliisitaustansa tuo tekstiin syvää vaikuttavuutta. Paljon nähneenä hän tietää - ja lisäksi osaa kuvitella. Kuvio on vetävä ja jatkuvasti yllättävä. Seuraan tiiviisti.

"Hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita. Miksi niin ei tapahdu?"

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko.

Sarjassa aiemmin: Undertaker - kuolemantuomio, Undertaker - kuolemanenkeli Kirjavinkeissä. Kirjabloggarit Kuopiossa tapaamassa Marko Kilpeä, jonka tapasin myös 2018 kirjamessuilla Helsingissä.

Kenelle: Yllätysten ystäville, pahaa pelkäämättömille, osaamisesta nauttiville.

Muualla: Kirjojen kuisketta onnittelee kirjailijaa oivallisesta sarjasta.

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemanlaakso. CrimeTime 2019. Kansi Marko Kilpi. Sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten. 

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana

Kuten tiedätte, fanitan Sahlbergia. Hänen kirjansa on aina Tapaus, eikä yksi lukukerta riitä. Olen nyt lukenut tämän kahdesti ja luulen, että vielä palaan sen pariin.

Ensi lukemalta se hämmensi: olen jakanut Sahlbergin kirjat mielessäni tummiin rikosromaaneihin, vahvatunnelmaisiin pienoisromaaneihin ja historiallisiin spektaakkeleihin. Adriana ei istu suoraan näihin luokkiin, vaan on sekoitus kahta ensimmäistä lajia. Väkivaltaa tapahtuu ja ruumiita tulee, mutta kuin sivutuotteena. Ehkä jonkun mielestä päätuotteena.

Päähenkilö, kertoja Daniel pitää kehnosti tuottavaa antikvariaattia Göteborgissa ja asuu suurkaupungin liepeillä, hulppeasti omakotitalossa. Rahatilannetta kohentaakseen hän päättää laittaa tontillaan nököttävän käyttämättömän pihamökin vuokralle. Vuokralaiseksi ilmaantuu kaunis kolmekymppinen nainen, Adriana, joka on kotoisin Romaniasta.

Daniel on fiksu mutta sinisilmäinen, vähän ressukka.

"Niinä viikkoina tunsin itseni korkeintaan varjokseni. En ollut enää täydesti minä, minusta puuttui ulottuvuuksia, syvyyttä. Olisin tuskin hämmästynyt, jos olisin jonakin aamuna huomannut surkastuneeni silkaksi kauhtuneeksi pinnaksi."

Hänellä kestää oivaltaa Adrianan työn luonne; tämän luona vierailee paljon miehiä. Se ei estä henkilöitämme ystävystymästä. Heidän keskinäinen suhteensa pohdituttaa lukijaa, mutta jää määrittämättä: se muistuttaa seurustelusuhdetta, muttei kuitenkaan ole sitä. Ehdottomasti se on jotain muuta kuin vuokranantajan ja vuokralaisen suhde. Eikä ystävyyskään tunnu oikealta termiltä, heidän kanssakäymistään ajatellen.

"Hänen lämpönsä minun lämpöäni vasten. Tunsin jälleen joen, nyt kuin surkastuvan uoman, hämäriin ehtyvän virran. Makasimme vaiti, mutta hiljaisuutemme olisi voinut olla vaivihkaista puhetta - kuvittelin, että välillämme soljui hauraita sanoja, hapuilevia ja arkoja. Sitten Adriana sanoi menevänsä peseytymään."

Voisiko kyseessä olla jonkinlainen rakkaus, mietin. Ainakin se on riittävän järjetön sellaiseksi. Daniel, joka on vältellyt sitovia ihmissuhteita - avioliitto Reetan kanssa ei toiminut - ja säälittävän ylpeä itsenäisyydestään, alkaa kärsiä Adrianan miesvieraista. Adriana oikeastaan herättää miehen: hän alkaa havaita muutakin, kuten antikvariaattinsa vastapäisen pitserian oudot kävijät.

Daniel tiedostaa kyllä heikkoutensa. Herääminen aiheuttaa reaktion: hänen verensä nousee, sanoo kirjailija. Daniel reagoi tavalla, jota ei arvaisi. Tai jolla voisi kuvitella ressukaksi nimittelemäni miehen fantasioivan. Saamme tietää myös Danielin taustaa lapsuudesta alkaen, mikä selittää tapahtumia. Adriana jää henkilönä taustalle, emme tiedä hänen ajatuksiaan.

Ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikki on pistävää, maahanmuuttajien ja laitaelävien asema tiiviisti läsnä. Ja musta huumori, joka puree minuun.

"Joulumarkkinoiden myyvin artikkeli oli tuote, jota on vaikea hinnoitella: teeskennelty hyväntuulisuus, joka ajoi osattomia raukkoja syvemmälle varjoihin, joiden synkkyydessä heille ei lopulta jäänyt aattoiltana muuta vaihtoehtoa kuin sytyttää kynttilä ja syödä piparkakku ennen kuin hirttäytyivät."

Komeat lauseet ja hätkähdyttävät havainnot ovat paikallaan, kuten Sahlbergilta odottaa. Muutama kohta jopa lyö yli, mitä en ole aiemmin kirjailijaa lukiessani kokenut, vaikka tiedostan hänen kerrontansa mielipiteitä jakavan tavan (siitä joko hurmioituu tai sitten ei). Siksi en nosta teosta Sahlbergin huippuihin, mutta nautittava se ehdottomasti on. Vahvat tunnelmat, oivaltavasti kuvatut henkilöt, ajan ilmiöt ja sisällön monipuolinen kirjo; ne tekevät tarinasta vaikuttavan. Fanitus jatkuu.

Kenelle: Synkkyyteen taipuvaisille, yksinäisille ressukoille, kielen kauneutta arvostaville, aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Hyytävä tunnelma on taiten luotu, arvioi Suomen Kuvalehti. 

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019.

Osallistun kirjalla Tuijatan kirjaostoshaasteeseen. Jos kirjat kiinnostavat, niiden tekemistä on hyvä  tukea, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Saan bloggarina joitakin kirjoja kustantajilta ja suurin piirtein saman verran lainaan kavereilta tai ostan itse, mutta suurimman osan lukemistani lainaan kirjastosta, koska näillä lukumäärillä roponi eivät riittäisi, säilytystiloista puhumattakaan. Jotkut on silti pakko saada omiksi. #kirjaostos

Helmet-haaste 2019 kohta 17: kirjassa on kaksoset.


sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunnet, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale. 

tiistai 21. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski

Ida Eriksonin ja hänen läheistensä tarina on edennyt seitsemänteen sarjan osaan ja kolmanteen, jossa kertojana on Idan sijasta hänen tyttärensä Kirsti. 1800-luvun paimentytöstä on tultu yhteen Suomen kurjimpaan jaksoon, viime sotien aikaan.

Kirsti on naimisissa Iivonsa kanssa ja tytär Viena kymmenvuotias, kun ollaan vuodessa 1939. Naisväki lähtee tapaamaan Iivoa, joka on Karjalassa linnoitustalkoissa. Sodan uhka värjyy ilmassa ja ihmisten puheissa.

Matkailu avartaa, niin tekee tämäkin reissu. Lukija saa kulkea junalla henkilöiden mukana, nähdä paikkoja, tavata ihmisiä, aistia tunnelmia ja ajan ilmiöitä. Minua liikutti kohta, jossa Viena saa lahjaksi isäntäperheen tyttären raittiuskilpakirjoituksista voittaman kirjan (Käy joukkohon, kertomuksia lapsille, Anni Vartiainen). Nuo kilpailut ja sen kirppuvärssyn muistan itsekin.

"- Hyvä kirjahan se on, Mari kiirehti sanomaan. - Ja arvokas oikein, ko on ensimmäinen palkinto. Siun pittää kirjottaa sihe kanteen jokin värssy vaikka, ootas, mist mie löyvän kynän? Sen ikivanhan kirppuvärssyn Anna-Liisa lopulta kirjoitti Vienan kirjan kanteen ja alle päivämäärän ja oman nimensä parhaalla kaunokirjoituksellaan." 

Naisten palattua kotiin Leppävaaraan siellä odotetaan kiihkeästi Suomen ja Ruotsin välistä maaottelua, johon Kirsti veli Voitto osallistuu keihäänheittäjänä. Sen jälkeen seuraakin toisenlainen maaottelu. Sota yllättää Helsingin. Jo ensimmäinen pommitus muuttaa perheen elämää, vaikkei vielä kirjan nimen synkeästi viittaamalla tavalla.

Tämä kohta on tuttua historiaa. Kivilinnan paikalle rakennetussa nykytalossa olin töissä nuorena ja menin siellä naimisiinkin, silloin siellä sijaitsi Helsingin maistraatti. Mutta kirjan aikaan:

"- Katsopas mokomaa! Ilmari naurahti vähän ennen Oopperaa ja seisahtui osoittamaan sitä komeaa kivilinnaa, joka seisoi Albertinkadun kulmassa. Vaikka talo näytti päällisin puolin ehjältä, sen ikkunat olivat särkyneet ja tuuli liehutti märkiä ikkunaverhoja pitkin ikkunanpieliä. - Sehän on Neuvostoliiton oma suurlähetystö, tajusin lopulta, mikä maisteria niin huvitti. - Yrittivätkö ne pommittaa senkin hajalle? - Lehdessä joku arveli, että ne pilvistä sukeltaneet ryssän pommikoneet erehtyivät maalista, Ilmari selitti. - Lentäjät kai luulivat Hietalahdentoria Senaatintoriksi ja Polysteekin komeaa päärakennusta valtioneuvoston linnaksi. Viha kuohahti jälleen. Sekin vielä! Sodan järjettömyyttä kaikki! Tietysti ne typerät ryssän lentäjät erehtyivät maalista ja tappoivat kymmeniä viattomia ihmisiä!" 

Mustonen kuvaa vangitsevaan tapaansa sota-ajan elämää ja ongelmia. Pulaa on kaikesta, mutta Kirsti on kekseliäs. Maailmanpolitiikkaa seurataan uutisista. "Sitäkin mietin, miltä mahtoi tuntua puolalaisista, kun täälläkin lehdissä jo julistettiin, että Saksa hyökkää Puolaan päivän tai kahden päästä, ellei ihmettä tapahdu." Omien puolesta pelätään: Iivon lisäksi Kirstin veli Veikko on sotatantereilla, lentäjänä, ja Voitto tietysti myös osansa tekemässä. Evakkoja muuttaa Karjalasta yhä enenevässä määrin, ja heistä saattaa tulla Kirstin elämän seuraava suuri käänne.

Selkää kylmäävät nämä todenoloiset tarinat, vaikka sarja toki on hieman snobi - onhan Kirsti perheineen hyvinvoivaa luokkaa. Mutta omien taitojensa ja viisautensa ansiosta (heti tekee mieli alkaa heitä puolustella). Julkkisnimiä vilahtelee: mukana ovat Vallgrenit tietysti, ja muun muassa Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä, mutta enemmän kirja keskittyy muuhun tarinointiin kuin nimidroppailuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin tarkkoja ja oikein. Eikä henkilöiden kohtaloihin voi olla koukuttumatta. Mustonen yhdistää taitavasti nämä kaksi. Ja nyt aletaan olla jo ajassa, jossa vanhempamme tai isovanhempamme ovat syntyneet ja eläneet, mikä kutkuttaa entistä enemmän. Millaista heillä oli aikanaan?

Olemme saaneet kuulla, että Mustonen (Kirsti Manninen) aikoo jatkaa sarjan kirjoittamista aina meidän aikoihimme asti - ainakin vuoteen 2022. Tuskin maltan odottaa!

Kenelle: Tosipohjaisten tarinoiden etsijälle, menneiden sukupolvien elämästä kiinnostuneille, romanttisen jännityksen rakastajille, historiallisen fiktion ystävälle.

Muualla: Myös Kirsin kirjanurkka hurahti sarjaan ja summaa kuusi ensimmäistä teosta.

Facebookin sivu Syrjästäkatsojan tarinat taustoittaa sarjaa ja antaa faneille lisää. Kirjan lopussa on myös teosluettelo käsitellyistä aiheista.

Enni Mustonen: Sotaleski. Otava 2019. Kannen suunnittelu Timo Numminen, kuva Aarne Pietinen, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Sain kirjan kustantajan lukukappaleena.