perjantai 14. kesäkuuta 2019

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Yksi aikamme suurista tarinankertojista, Pierre Lemaitre, on mestari luomaan dekkariviikolle sopivia piinaavia tunnelmia. Tästä kirjasta en kuitenkaan kehota aloittamaan tutustumista hänen tuotantoonsa, katso mieluummin jotain näistä. Suomentamisjärjestys on jännittävä, Petoksen hinta on ilmestynyt jo 2010 ja suomennos saatiin tänä vuonna, eli tuotanto ei ilmesty meillä kirjoitusjärjestyksessä.

Juonen kannalta sillä ei ole väliä, kirja on itsenäinen eikä osa mitään sarjaa. Ja onhan fanin luettava kaikki, kuten kustantaja on aivan oikein arvellut. Mutta ymmärrän myös sen, miksei tätä käännetty tuoreeltaan: yhtä räjähtävän jännittävä ja jäntevä Petoksen hinta ei ole kuin esimerkiksi Verhoeven-sarja. Ei kehno silti, raastavuutta riittää. Kirjoittajan taidoista saa nauttia, vaikka juonenkuljetus hieman tökkii ja hajoilee, kun sitä vertaa muihin kirjoittajan kirjoihin.

Alain Delambre on 57-vuotias, hyvästä työstä irtisanottu Nicolen aviomies ja kahden aikuisen tyttären, Mathilden ja Lucien, isä. Hän raapii elantoa kokoon hanttihommilla siellä täällä ja etsii sinnikkäästi oman alansa, henkilöstöjohtamisen, töitä ja vakipaikkaa. Kun Alain törmää hakuun, jossa kuvauksen mukaan olisi juuri hänelle sopiva työ, hän pistää peliin kaiken. Kirjaimellisesti.

"- Koko rahasotku ja työpaikan ostaminen on paras selittää Mathildelle, Nicole jatkoi. - Häntä pitää rauhoitella. Usko minua, sinun täytyy soittaa hänelle. - Nicole, kuuntele. Kullakin meistä on tällä hetkllä hermot pinnassa, olemme paniikissa. Parin päivän päästä, kun minut on palkattu, palautan rahat hänelle, hän ostaa asuntonsa ja kaikki on taas ennallaan. Loppujen lopuksi olimme molemmat yhtä uupuneita. Nicole oli peloissaan ja antoi periksi."

Kyseessä on jättiyhtiö, jolla on suuryhtiön huolet. Irtisanomisia on tehtävä, tehtaita alasajettava, ja jonkun pitää ne hoitaa. Yritys päätyy erikoiseen hakijatestaukseen; se tehdään roolipelinä panttivankidraaman muodossa. Katson juonen näpäytykseksi paitsi jatkuvalle tehostamiselle ja omistajien ahneudelle myös kaikenlaisia temppuja tarjoaville henkilöstökonsulteille. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta kirjan teema, ikääntyvien työllistyminen, on tietysti vakava aihe ja puhuttaa Suomessakin paljon.

Alain kertoo ponnisteluistaan ja tekee kummallisiakin ratkaisuja. Mutta nyt täytyy muistaa, että kyseessä on syvästi epätoivoinen ja masentunut mies. Kuka tietää, miten itse käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa? Ei välttämättä rationaalisesti, voimavarat eivät enää riitä kuten normaalisti.

Psykologisesti kiehtova kuvaus, johon kiinnittyy niin talousrikosten kuin fyysisen väkivallan uhkaa.

"Olen tulossa loppusuoran alkuun. Kukaan ei voi enää asettua poikkiteloin tielleni."

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, tehostaville, töitä etsiville, rekrytoijille.

Muualla: Riitta piti juonta monimutkaisena ja tuskastuttavan hitaana. Kirjarouvaa juoni hieman sekoitti, mutta hän(kin) pitää kirjoittajaa oivana kynänkäyttäjänä ja tarinan punojana.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta. (Cadres noirs, 2010) Minerva 2019. Suomennos Kaila Holma. Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemanlaakso

Undertaker-kirjasarja: jos hautausurakoitsija pahiksena ei koukuta dekkarilukijaa, mikä sitten? Mainio idea ja toteutus, joka on edennyt jo kolmanteen osaansa.

Poliisit, siviilit, pienet ja isot pahikset ja kaikkein järkyttävimpinä, näiden kaikkien perheenjäsenet, joutuvat osaksi rikollista tarinaa. Joka on äärimmäisen julma, mutta yllättävän inhimillinen; äärimmäisen epäuskottava, ja siksi erittäin uskottava. Ja ihan saatanallisen jännittävä. Hautaustoimiston arkea?

" - Tälle päivää ei sitten tullutkaan yhtään arkutusta, Helena tuumaa päivän työjärjestyksestä. - Mutta ne poliisin hautajaiset on tänään. - Isot monttubileet, Kivi kuittaa. - Niissä tuhraantuukin sitten koko loppupäivä. Wickr-sovellukseen ilmestyy vastaus. Kolmeen mennessä setin on oltava meillä. Sen jälkeen kaikki loppuu. Ihan kaikki."

Nyt yrittäjä Kivi, pastori Leenan rakastettu aviomies, Nooran ja Sakarin turvallinen isä, on tekemisissä ihmisten kanssa, joita ei voi takeltelematta edes nimitellä ihmisiksi. Ja Kivellä on omat bisneksensä, vaikka poliisi pohtii ongelmaa toisaalla. Komisario Saarella saattaa olla vainu?

" - Jos liivijengit on prosenttiporukoita, niin nämä on promillesakkia, Saari selvittää. - Todellakin elävät yhteiskunnan normien ja vieläpä konnienkin normien ulkopuolella. Ne saa tavallisten liivijengien touhut näyttämään harrastelijoiden puuhastelulta."

Ruumiiden kanssa ollaan tekemissä paljon. Kiven apulaista, kilpimiestä, Tuomasta lainatakseni: "Kuka vittu voi tarvita siirrettävää krematoriota?"

Ei kirja pelkkää jännitysauvoa ole: Tuomaksen loputtomat pähkäilyt oikeasta ja väärästä tuskastuttavat, Kiven omalaatuiset moraalikäsitykset alkavat tuntua saarnaukselta. Lopputulos on kuitenkin aina sama: Tässä ei voi käydä hyvin! Ja kenelle pitäisi käydä hyvin? Lukija hämmentyy ja on entistä tiukemmassa otteessa. Kenen puolella oikeastaan olen? Sarjamurhaajan, taparikollisen, avuttoman poliisin vai mestarihämääjän? Teksti työntyy maailmansa rajoille juhlavin julistuksin, jotka voi lukea sellaisinaan tai vertauskuvina. Yhteiskunnan rappio leviää yksilöstä?

"Asemasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta mitättömän pienestä solusta kuolemaa rakentamaan lähtenyt syöpä tappaa niin syrjäytyneen päihdeongelmaisen kuin vaikutusvaltaisen toimitusjohtajankin. Se tapahtuu järkähtämättömällä armottomuudella. Kuoleman kanssa ei neuvotella."

Ei, saarnaus ei sovi. Mennään konkretiaan. Tai siis dekkarin sellaiseen.

"Kivi joutuu hetken keskittymään kipuunsa. Hän yrittää saada sen hallintaan tahdonvoimallaan. - Ihmisiin ei voi koskaan luottaa, hän kähisee. - Ei edes kuolleisiin."

Kilven rikolliskuvaus on erinomaista, ja hänen poliisitaustansa tuo tekstiin syvää vaikuttavuutta. Paljon nähneenä hän tietää - ja lisäksi osaa kuvitella. Kuvio on vetävä ja jatkuvasti yllättävä. Seuraan tiiviisti.

"Hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita. Miksi niin ei tapahdu?"

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko.

Sarjassa aiemmin: Undertaker - kuolemantuomio, Undertaker - kuolemanenkeli Kirjavinkeissä. Kirjabloggarit Kuopiossa tapaamassa Marko Kilpeä, jonka tapasin myös 2018 kirjamessuilla Helsingissä.

Kenelle: Yllätysten ystäville, pahaa pelkäämättömille, osaamisesta nauttiville.

Muualla: Kirjojen kuisketta onnittelee kirjailijaa oivallisesta sarjasta.

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemanlaakso. CrimeTime 2019. Kansi Marko Kilpi. Sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten. 

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana

Kuten tiedätte, fanitan Sahlbergia. Hänen kirjansa on aina Tapaus, eikä yksi lukukerta riitä. Olen nyt lukenut tämän kahdesti ja luulen, että vielä palaan sen pariin.

Ensi lukemalta se hämmensi: olen jakanut Sahlbergin kirjat mielessäni tummiin rikosromaaneihin, vahvatunnelmaisiin pienoisromaaneihin ja historiallisiin spektaakkeleihin. Adriana ei istu suoraan näihin luokkiin, vaan on sekoitus kahta ensimmäistä lajia. Väkivaltaa tapahtuu ja ruumiita tulee, mutta kuin sivutuotteena. Ehkä jonkun mielestä päätuotteena.

Päähenkilö, kertoja Daniel pitää kehnosti tuottavaa antikvariaattia Göteborgissa ja asuu suurkaupungin liepeillä, hulppeasti omakotitalossa. Rahatilannetta kohentaakseen hän päättää laittaa tontillaan nököttävän käyttämättömän pihamökin vuokralle. Vuokralaiseksi ilmaantuu kaunis kolmekymppinen nainen, Adriana, joka on kotoisin Romaniasta.

Daniel on fiksu mutta sinisilmäinen, vähän ressukka.

"Niinä viikkoina tunsin itseni korkeintaan varjokseni. En ollut enää täydesti minä, minusta puuttui ulottuvuuksia, syvyyttä. Olisin tuskin hämmästynyt, jos olisin jonakin aamuna huomannut surkastuneeni silkaksi kauhtuneeksi pinnaksi."

Hänellä kestää oivaltaa Adrianan työn luonne; tämän luona vierailee paljon miehiä. Se ei estä henkilöitämme ystävystymästä. Heidän keskinäinen suhteensa pohdituttaa lukijaa, mutta jää määrittämättä: se muistuttaa seurustelusuhdetta, muttei kuitenkaan ole sitä. Ehdottomasti se on jotain muuta kuin vuokranantajan ja vuokralaisen suhde. Eikä ystävyyskään tunnu oikealta termiltä, heidän kanssakäymistään ajatellen.

"Hänen lämpönsä minun lämpöäni vasten. Tunsin jälleen joen, nyt kuin surkastuvan uoman, hämäriin ehtyvän virran. Makasimme vaiti, mutta hiljaisuutemme olisi voinut olla vaivihkaista puhetta - kuvittelin, että välillämme soljui hauraita sanoja, hapuilevia ja arkoja. Sitten Adriana sanoi menevänsä peseytymään."

Voisiko kyseessä olla jonkinlainen rakkaus, mietin. Ainakin se on riittävän järjetön sellaiseksi. Daniel, joka on vältellyt sitovia ihmissuhteita - avioliitto Reetan kanssa ei toiminut - ja säälittävän ylpeä itsenäisyydestään, alkaa kärsiä Adrianan miesvieraista. Adriana oikeastaan herättää miehen: hän alkaa havaita muutakin, kuten antikvariaattinsa vastapäisen pitserian oudot kävijät.

Daniel tiedostaa kyllä heikkoutensa. Herääminen aiheuttaa reaktion: hänen verensä nousee, sanoo kirjailija. Daniel reagoi tavalla, jota ei arvaisi. Tai jolla voisi kuvitella ressukaksi nimittelemäni miehen fantasioivan. Saamme tietää myös Danielin taustaa lapsuudesta alkaen, mikä selittää tapahtumia. Adriana jää henkilönä taustalle, emme tiedä hänen ajatuksiaan.

Ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikki on pistävää, maahanmuuttajien ja laitaelävien asema tiiviisti läsnä. Ja musta huumori, joka puree minuun.

"Joulumarkkinoiden myyvin artikkeli oli tuote, jota on vaikea hinnoitella: teeskennelty hyväntuulisuus, joka ajoi osattomia raukkoja syvemmälle varjoihin, joiden synkkyydessä heille ei lopulta jäänyt aattoiltana muuta vaihtoehtoa kuin sytyttää kynttilä ja syödä piparkakku ennen kuin hirttäytyivät."

Komeat lauseet ja hätkähdyttävät havainnot ovat paikallaan, kuten Sahlbergilta odottaa. Muutama kohta jopa lyö yli, mitä en ole aiemmin kirjailijaa lukiessani kokenut, vaikka tiedostan hänen kerrontansa mielipiteitä jakavan tavan (siitä joko hurmioituu tai sitten ei). Siksi en nosta teosta Sahlbergin huippuihin, mutta nautittava se ehdottomasti on. Vahvat tunnelmat, oivaltavasti kuvatut henkilöt, ajan ilmiöt ja sisällön monipuolinen kirjo; ne tekevät tarinasta vaikuttavan. Fanitus jatkuu.

Kenelle: Synkkyyteen taipuvaisille, yksinäisille ressukoille, kielen kauneutta arvostaville, aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Hyytävä tunnelma on taiten luotu, arvioi Suomen Kuvalehti. 

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019.

Osallistun kirjalla Tuijatan kirjaostoshaasteeseen. Jos kirjat kiinnostavat, niiden tekemistä on hyvä  tukea, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Saan bloggarina joitakin kirjoja kustantajilta ja suurin piirtein saman verran lainaan kavereilta tai ostan itse, mutta suurimman osan lukemistani lainaan kirjastosta, koska näillä lukumäärillä roponi eivät riittäisi, säilytystiloista puhumattakaan. Jotkut on silti pakko saada omiksi. #kirjaostos

Helmet-haaste 2019 kohta 17: kirjassa on kaksoset.


sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunnet, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale. 

tiistai 21. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski

Ida Eriksonin ja hänen läheistensä tarina on edennyt seitsemänteen sarjan osaan ja kolmanteen, jossa kertojana on Idan sijasta hänen tyttärensä Kirsti. 1800-luvun paimentytöstä on tultu yhteen Suomen kurjimpaan jaksoon, viime sotien aikaan.

Kirsti on naimisissa Iivonsa kanssa ja tytär Viena kymmenvuotias, kun ollaan vuodessa 1939. Naisväki lähtee tapaamaan Iivoa, joka on Karjalassa linnoitustalkoissa. Sodan uhka värjyy ilmassa ja ihmisten puheissa.

Matkailu avartaa, niin tekee tämäkin reissu. Lukija saa kulkea junalla henkilöiden mukana, nähdä paikkoja, tavata ihmisiä, aistia tunnelmia ja ajan ilmiöitä. Minua liikutti kohta, jossa Viena saa lahjaksi isäntäperheen tyttären raittiuskilpakirjoituksista voittaman kirjan (Käy joukkohon, kertomuksia lapsille, Anni Vartiainen). Nuo kilpailut ja sen kirppuvärssyn muistan itsekin.

"- Hyvä kirjahan se on, Mari kiirehti sanomaan. - Ja arvokas oikein, ko on ensimmäinen palkinto. Siun pittää kirjottaa sihe kanteen jokin värssy vaikka, ootas, mist mie löyvän kynän? Sen ikivanhan kirppuvärssyn Anna-Liisa lopulta kirjoitti Vienan kirjan kanteen ja alle päivämäärän ja oman nimensä parhaalla kaunokirjoituksellaan." 

Naisten palattua kotiin Leppävaaraan siellä odotetaan kiihkeästi Suomen ja Ruotsin välistä maaottelua, johon Kirsti veli Voitto osallistuu keihäänheittäjänä. Sen jälkeen seuraakin toisenlainen maaottelu. Sota yllättää Helsingin. Jo ensimmäinen pommitus muuttaa perheen elämää, vaikkei vielä kirjan nimen synkeästi viittaamalla tavalla.

Tämä kohta on tuttua historiaa. Kivilinnan paikalle rakennetussa nykytalossa olin töissä nuorena ja menin siellä naimisiinkin, silloin siellä sijaitsi Helsingin maistraatti. Mutta kirjan aikaan:

"- Katsopas mokomaa! Ilmari naurahti vähän ennen Oopperaa ja seisahtui osoittamaan sitä komeaa kivilinnaa, joka seisoi Albertinkadun kulmassa. Vaikka talo näytti päällisin puolin ehjältä, sen ikkunat olivat särkyneet ja tuuli liehutti märkiä ikkunaverhoja pitkin ikkunanpieliä. - Sehän on Neuvostoliiton oma suurlähetystö, tajusin lopulta, mikä maisteria niin huvitti. - Yrittivätkö ne pommittaa senkin hajalle? - Lehdessä joku arveli, että ne pilvistä sukeltaneet ryssän pommikoneet erehtyivät maalista, Ilmari selitti. - Lentäjät kai luulivat Hietalahdentoria Senaatintoriksi ja Polysteekin komeaa päärakennusta valtioneuvoston linnaksi. Viha kuohahti jälleen. Sekin vielä! Sodan järjettömyyttä kaikki! Tietysti ne typerät ryssän lentäjät erehtyivät maalista ja tappoivat kymmeniä viattomia ihmisiä!" 

Mustonen kuvaa vangitsevaan tapaansa sota-ajan elämää ja ongelmia. Pulaa on kaikesta, mutta Kirsti on kekseliäs. Maailmanpolitiikkaa seurataan uutisista. "Sitäkin mietin, miltä mahtoi tuntua puolalaisista, kun täälläkin lehdissä jo julistettiin, että Saksa hyökkää Puolaan päivän tai kahden päästä, ellei ihmettä tapahdu." Omien puolesta pelätään: Iivon lisäksi Kirstin veli Veikko on sotatantereilla, lentäjänä, ja Voitto tietysti myös osansa tekemässä. Evakkoja muuttaa Karjalasta yhä enenevässä määrin, ja heistä saattaa tulla Kirstin elämän seuraava suuri käänne.

Selkää kylmäävät nämä todenoloiset tarinat, vaikka sarja toki on hieman snobi - onhan Kirsti perheineen hyvinvoivaa luokkaa. Mutta omien taitojensa ja viisautensa ansiosta (heti tekee mieli alkaa heitä puolustella). Julkkisnimiä vilahtelee: mukana ovat Vallgrenit tietysti, ja muun muassa Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä, mutta enemmän kirja keskittyy muuhun tarinointiin kuin nimidroppailuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin tarkkoja ja oikein. Eikä henkilöiden kohtaloihin voi olla koukuttumatta. Mustonen yhdistää taitavasti nämä kaksi. Ja nyt aletaan olla jo ajassa, jossa vanhempamme tai isovanhempamme ovat syntyneet ja eläneet, mikä kutkuttaa entistä enemmän. Millaista heillä oli aikanaan?

Olemme saaneet kuulla, että Mustonen (Kirsti Manninen) aikoo jatkaa sarjan kirjoittamista aina meidän aikoihimme asti - ainakin vuoteen 2022. Tuskin maltan odottaa!

Kenelle: Tosipohjaisten tarinoiden etsijälle, menneiden sukupolvien elämästä kiinnostuneille, romanttisen jännityksen rakastajille, historiallisen fiktion ystävälle.

Muualla: Myös Kirsin kirjanurkka hurahti sarjaan ja summaa kuusi ensimmäistä teosta.

Facebookin sivu Syrjästäkatsojan tarinat taustoittaa sarjaa ja antaa faneille lisää. Kirjan lopussa on myös teosluettelo käsitellyistä aiheista.

Enni Mustonen: Sotaleski. Otava 2019. Kannen suunnittelu Timo Numminen, kuva Aarne Pietinen, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Sain kirjan kustantajan lukukappaleena.


maanantai 20. toukokuuta 2019

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Hiukan ennalta-arvattavaa, mutta hauskaa: jos edellinen romaani oli Tangopojat, ei seuraavan nimi voisi olla muu kuin se nyt on.

Musiikillisesti ja maantieteellisesti ollaan Ruotsissa.

"Maksoin olueni ja lähdin kävelemään kohti Skansenia. Joulukuun alun pakkaset olivat ohi, lämpötila nollan vaiheilla ja lumi loskana kaduilla. Tähyilin raitiovaunua tai bussia, mutta kun ensimmäinen raitiovaunu tuli, päätinkin kävellä ja haihduttaa hengityksestäni maltaan hajun: minussa on sellainen vika, että teen päätöksen äkkiä, mutta muutan sen usein yhtä nopeasti."

Kirja on Tangopoikien itsenäinen jatko-osa. Sen voi lukea lukematta edellistä, mutta miksi tehdä niin. Ainakin minä nautin Tuurin tyylistä, huumorista ja suuresta tietomäärästä joka kirjassa. Nyt hän valottaa ruotsinsuomalaisuutta näihin päiviin asti, kun siirtolaismellakointi on toden teolla näyttäytynyt, uusnatsit riehuvat ja aseistetut vartijat ovat ilmestyneet rautatieasemille ja muille julkisille paikoille.

"Se tuntui vieläkin oudolta; paksuihin luotiliiveihin pukeutuneita isokokoisia nuoria miehiä ne olivat, eikä niiden katsetta kohdannut, vaikka yritti. Ne olisivat voineet olla lapsiani, ja mietin niin kuin monta kertaa ennenkin sitä, oliko tappavien aseiden antaminen niin nuoriin käsiin viisasta."

Näin miettii Petteri, jolla on entisen vaimonsa Kaijan kanssa tytär Stina ja tällä tytär Elvira, jonka kouluun heitetään polttopullo. Petteri kavereineen lähtee selvittämään asiaa, sillä hän ei luota Stinan miehen kykyihin, onhan Erik "aboriginaali", aito ruotsalainen, joiden ominaisuuksista saamme kuulla enemmänkin. Petterin oma luonteenlaatu käy lukijalle nopeasti selväksi: juttua riittää huomattavasti enemmän kuin tekoja.

Toinen pääkertoja kirjassa on Kaija. Hänen isänsä Sauli, joka soitti Tangopojissa, on juuri kuollut, mikä aiheuttaa omat kuvionsa ja järjesteltävää Kaijan elämään. Sisarusten kanssa mietitään äidin asumisasioita ja perintöasiatkin nostavat päätään.

Kaijan äiti Elina oli Tangopoikien solisti ja jonkinlainen kuuluisuus aikanaan, yli viisikymmentä vuotta Ruotsissa asunut ja siellä viihtynyt, vaikka monen kirjan henkilön sanomisista kuultaakin läpi ajatus, ettei maa siirtolaisille niin onnela ole eivätkä ruotsalaiset niin suvaitsevaisia kuin yleensä annetaan ymmärtää. Esimerkiksi Volvo oli työpaikkana tuttu, mutta korkeimpaan johtoon ei suomalaisilla ole ollut asiaa, toteaa Kaijan veli Antero. Perheystävä Ari oli "eläkkeelle päästyään innostunut tutkimaan ruotsinsuomalaisten historiaa, ja sitä, minkä takia suomalaisia oli Ruotsissa aina pidetty ja pidettiin vähempiarvoisena väkenä."

Ohimennen saamme tuurimaiseen tapaan jutusteluista monenlaista informaatiota kyseisen kansanosan historiasta ja siitä, mikä on johtanut siihen, millaista siirtolaisuus Ruotsissa on nyt. Hyvä muistutus suomalaisille rajojen sulkijoille siitä, että olemme itse muuttaneet paljon suuremmin joukoin muualle kuin tänne on ollut tunkua.

Napakan konstailematonta tekstiä ja jutunkerrontaa, joka pysyy konkretiassa ja kuvaa henkilönsä ja tapahtumansa elävinä ja uskottavina. Tuli mieleeni se jonkun toimittajan juttu, jossa hän kertoi, ettei lue suomalaisia kirjoja, koska ne ovat liian "koukeroisia". Hän ei liene tutustunut Antti Tuurin tuotantoon.

Kenelle: Ruotsinsuomalaisille ja heidän sukulaisilleen ja tutuilleen, muuttamista miettiville, lakonisen huumorin ystäville, koukeroista kaihtaville.

Muualla: Tuijata luki varmaa tarinointa ja iloitsi naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista.

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2019. Kansi: Kirsti Maula.


lauantai 18. toukokuuta 2019

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Kahden iäkkään ihmisen loppumetrien seuraaminen ei kuulosta aiheena varsin kiehtovalta, mutta yllätyin, miten taidokkaasti kirja on tehty. Ollaan Tornionjokilaaksossa, toisella puolella siintää Haaparanta, ruotsalaiset barokkikuvioisine pitsiverhoineen ja välkkyvine koristelamppuineen.

"Äiti saa kylmiä väreitä rumista puutarhatontuista, joita siellä on niin sisällä kuin ulkonakin. Ruotsalaisilla on kaikki liian hyvin. Ero on selvä ja näkyvä. Suomalaiset ovat toista maata. Suomalaisten sisäinen vapaus on rajallista. Suomalaiset ovat realistisia ja käytännöllisiä, he ovat joutuneet kärsimään. He tietävät, miten olla tekemättä itsestään numeroa ja odottamatta liikoja, he osaavat hillitä riemunsa ja mikä tärkeintä: he eivät nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja kun tipahtaa, he lipaisevat nopeasti ja maistelematta. Sillä pisara voi maistua hyvältä, liiankin hyvältä, jolloin odotukset kasvavat. Elämälle ylipäätään. Se on vaarallista. Venäjä naapurina tekee vapaudesta pisarana, joka saatetaan napata suusta milloin tahansa."

Äiti laittaa ruokaa, yhdessä isän kanssa muistellaan itse kasvatettuja pottuja ja päivitellään esikoisen kehnoa ajotaitoa, vähän naureskellaankin autoilumuistoille. Ja tehdään lähtöä lääkärille. Mutta sitä ennen äiti päättää soittaa suosittuun radio-ohjelmaan, valituskanavalle.

"- Olen saanu tarpheekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästyny muitten komentheluun välttääkseni riitoja. En halua ennää totela sokeasati, sano sitä vaikka vapautustaisteluksi, äiti huutaa kännykkään. - Meillä on reilusti aikaa, juontaja sanoo, mutta hänet keskeytetään. - Mulla ei ole reilusti aikaa, paukattaa äiti päättäväisesti ja varmistaa samalla, että isä on edelleen keskittynyt kahvinjuontiin. - Nyt se on melko harmiton mutta taakka, sitä se on, kukapa ei olis raihnaistuessaan."

Juontaja - ja samalla lukija - saa kuulla äidin sairauskertomukset ja näkemykset vanhusten kohtelusta pankkipalveluista Putiniin asti. Lääkäriin lähtö edistyy hitaasti. Dialogi kuulostaa tutunoloiselta; ärrytään ja moititaan, huolehditaan ja muistellaan. Isä puhdistaa ja kiinnittää huolella tekohampaat, ennen kuin päästään autoon. Isällä on vielä ajokortti, mutta lukijaa ajomatka hirvittää. Vielä enemmän jännitystä kehkeytyy tohtorin tapaamisesta. Tällä ei ole hyviä uutisia. On soitettava lapsille, joita on kolme kaikkiaan, kaksi ulkomailla ja yksi pulloon hukkunut lähellä; ketään heistä ei kehuta, edes kahden kesken puhuessa. Tämä(kin) kuulostaa tutulta 1930-luvulla syntyneiden käytökseltä. Ja niin metsä vastaa kuin jne.

Laakso tavoittaa uskottavasti vanhusten tunnelmat ja sananvaihdot, ongelmat etenkin. Onko omaishoitajuus kahden vanhuksen välillä ainoa, se raskas, vaihtoehto? Mikä on lasten vastuu ja onko sitä? Onko maailma muuttunut liian nopeasti, niin, etteivät vanhimmat pysy enää mukana ja tärkeänä osana? Miksi teemme asioista itsellemme - sinäkin olet vanhus ennemmin tai myöhemmin, vaikket nyt sitä uskoisi - niin hankalia? Miksi tuon ajan ihmisille lapset jäivät kaukaisiksi? Onko meillä toisin?

Joissakin kohdissa minua vaivasi liika kirjakielisyys (esimerkiksi edellinen lainaus, sanoisiko äiti oikeasti "välttääkseni", tai puhuisiko "abstrakteista" asioista) Pieni kertomus, sanoo takakansi. Mutta varsin vahva ja luikertelee osaksi meistä jokaisen maailmaa jossain vaiheessa. Tuttua löytyy varmasti monelle minun lisäkseni.

"Ikhääntyminen on outo ilmiö."

Kenelle: Vanhenemista pohtiville, vanhempiaan tai isovanhempiaan ajatteleville, elämänkaaren tunnustaville.

Muualla: Kirja avasi Kirjasähkökäyrän Main silmät omaishoitajien arvokkaalle työlle. Puhuttelee, sanoo pienesti paljon ja koskettaa, sanoo Tuijata.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät. Like 2019. Ruotsista suomentanut Outi Menna. Kannen kuvan on maalannut kirjailija itse, kannen on sommitellut Tommi Tukiainen.


maanantai 13. toukokuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Tunnustan, että vielä jokunen vuosi sitten suhtauduin nihkeästi "keksittyihin elämäkertoihin", joiksi näitä todellisen henkilön ja fiktion yhdistämisiä nimittelin. Että miksi sepitellä, kun totuuskin on olemassa, jos olemassa olleesta ihmisestä on kyse. Ja jos mielessä on hyvä tarina, eikö sille voi kirjailijan loputtomalla mielikuvituksella luoda myös henkilön?

Vähänpä tiesin. Sen jälkeen olen lumoutunut niin monesta elämäkerrallisesta romaanista, etten jaksa laskea. Polvilleen pistivät muun muassa Everstinna ja Rouva C. Nyt Venho tekee saman kertoessaan Sylvi Kekkosen elämästä. Kerrassaan upeasti.

Kun olin lapsi, presidentin synonyymi oli Kekkonen. Hämärästi muistan nähneeni Urhon vaimon itsenäisyyspäiväjuhlien kättelijänä ja liikuttavan vaivalloisesti tanssivana pienenä keijuhahmona juhlien aloitusvalssia noin metrin vaimoaan pidemmän miehensä kanssa. Sylvi Kekkosta vaivasi paha nivelreuma, mikä teki hänen elämästään todella hankalaa ja kivuliasta, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kuten Venho kertoo, oli muutakin hankalaa. Lasten saamisen kanssa oli ongelmia (totta), eikä Sylvi viihtynyt julkisuudessa, mitä presidentin puolisona ei voinut täysin välttää. Lääkäri käski muuttaa eri makuuhuoneisiin, joten mies haki muita kumppaneita. Sylvi oli heistä hyvin tietoinen, sekä Venhon kirjassa että todellisuudessa, uskon, olihan hän älykäs ja herkkä nainen.

"Ei se ollut mikään päätös, asiat vain menivät sillä tavoin. Eikä se ollut mitään sellaista, mitä voisi kutsua jollakin nimellä, liimata sellaisia nimilappuja kuin uskottomuus tai vapaa avioliitto. Ei meillä kahdella ollut muuta vaihtoehtoa."

Ja kiukkuinen. Ei Venhon kirjassa, mutta lapsenlapsen antamien haastattelujen mukaan he pelkäsivät komentavaa isoäitiään, isoisä oli leppoisampi. Enkä ihmettele, jatkuvan kivun ja aseman vuoksi, ja asetelman, johon mies hänet sijoitti. Ei "asioiden meneminen sillä tavoin" tarkoita sitä, että se olisi ollut myönteistä ja mukavaa.

Kirjassa Sylvi puhelee kuolleelle ystävälleen Marjaliisalle. (Todellisuudessa ystävä oli Marja-Liisa Vartio). Toinen ystävä on Essi Renvall, joka "kertoo" itse ja jonka piirros on kirjan kannessa. Hän yritti tehdä Sylvistä veistosta. Päähenkilö ei ole helposti avattavissa, ja veistoksen tulisi kuvata tämän sisintä. Miten muotoilet savesta herkän mutta raudanlujan päänmuodon?

"Siitä syvemmästä tarinasta: kun en saanut Sylvistä otetta, aloin ajatella hänen elämäänsä. Kyselin kautta rantain ja hän vastaili niillä nasevilla lyhyillä lauseillaan jotka ovat kuin tiiviiiksi puristettua huopaa. ... väheksyy niitäkin puolia itsessään, jotka ovat hienoja ja kehittyneitä. Ehkä sellaiseksi tulee, kun koko ajan elää niin jyhkeän hahmon varjossa."

Sylvi elää vaihetta, jossa hän vetäytyi Tamminiemestä Katermaan, mökille pieneen kylään, jossa viihtyi pitkiä aikoja myös yksin (totta). On aikaa miettiä ja summata elämää. Olla osa luontoa metsänhengen tavoin. Venho kertoo ajatuksista koskettavan kauniisti. On elokuu 1966.

"Huone minussa. Ovi enimmäkseen kiinni, usein lukossa. Vähänlaisesti tavaraa, kapea sänky ja sen päällä karkeasta villasta kudottu, ruskearaitainen peite. Hillityt sävyt, lujat materiaalit, niistä minä pidin. Suomalainen suunnittelu, se sopi meidän maalaisliittolaiseen profiiliimmekin. Sille riittivät niukat sanat, se ei kuohuttanut, se tasoitti, antoi ajatukselle tilan liikkua. Muutama kirja pöydällä, ei enempää. 
  Hyllyssä tärkeät teokset. 
  Vuoteen vieressä tohvelit vieretysten.
  Vaatteet, jotka peittivät, pitivät minut koossa."

Sylvi Kekkonen oli kirjailija. Helmetistä löytyy hänen teoksiaan: en ole lukenut, mutta tämän jälkeen varmasti. Amalia ja Kiteitä, Käytävä, Kotikaivolla ja Lankkuaidan suojassa. Jälkimmäisten nimistä hohkaa lapsuuden muistelu. Ironista kyllä, nimihaulla löytyy myös Urho Kekkosen naisystävän Anita Hallaman muistelmakirja. (Miksei Max Jakobsonin nimellä löydy Lenita Airiston muistelmia? Vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat kuolleet?) Sylvin kirjoittaminen on hidasta, mietittyä tuhanteen hikiseen kertaan, kuitenkin purskaus omasta persoonasta. Sille aplodit ja aaltoja, oli tulos millainen tahansa! Ei ollut mitäänsanomaton tämä nainen.

"Ja kirjoitin myös: Usein samastavat ihmiset seksuaalisen hyveellisyyden inhimilliseen siveyteen, joka siten jää vapaaksi sangen monille ylitsekäymisille. Jääkö lause hieman hämäräksi? Sain aforismeja kirjoittaessani koko ajan olla tarkkana, etten vain puhunut politiikkokieltä."

Suhde aviomieheen on ristiriitainen. Toisaalta riippuvainen, toisaalta vetäytyvä. Presidentti ei koskaan kiistänyt Sylvin merkitystä vaimona, kumppanina tai äitinä. Kaksospojat kasvoivat kieltämättä oudossa ympäristössä taviksiin verrattuna. Lapset kun vaistoavat kaiken, tiedämme. Uskoisin sen vaikuttaneen heihin vahvasti. Kirjassa toinen heistä on päivän poika, toinen yön, ja äiti oli heissä kiinni kuten äidit ovat, isä lienee ollut kaukaisempi, kunnes heistä kasvoi isoja perheellisiä miehiä - jolloin Sylvi jäi omilleen. Vaikuttaa siltä, ettei hän saanut iloa lapsenlapsistaankaan. Mutta mies: Sylvi luki ja kommentoi hänen puheitaan ja kirjoituksiaan, ja oletettavasti paljon muutakin. Ja Urho kuunteli tarkalla korvalla. Kun Sylvi kuoli, romahti myös mies (tätä ei ole Venhon kirjassa).

Eikä tätä: kysyin paljon lukevalta äidiltäni, mitä hän muistaa Sylvi Kekkosesta. Samoja asioita kuin edellä, mutta ei juuri muuta. Silloinen media ei kirjoittanut presidentin rouvasta. Ei ollut paljastelun kulttuuria, ei edes paparazzeja. Äitini ei muista yhtään lehtijuttua tai haastattelua, vain samat hämärät itsenäisyyspäivämuistot kuin minäkin. Ihmeellistä, nykymediaa ajatellen! Jos joku halusi olla rauhassa, hän sai olla rauhassa. Eikä Kekkosia kukaan uskaltanut uhmata.

"Kun kirjoitan, olen joka hetki yhä vähemmän yksin. Huvila on kansoitettu, muistini kirjavoima. Onko minusta tullut sellainen vanha ihminen, joka elää menneissä, onko se elämän laki, ettei menneisyyttä voi väistää."

Hieno fiktioelämäkerta Johanna Venholta; nautin niin kielestä kuin sisällöstäkin, joka on detaljintarkasti harkittu, sopivasti mielikuvitusta kutkuttava. Henkilövalinta on nappiin: Sylvi Kekkonen on kirjan arvoinen.

Kenelle: Laatuproosan lukijalle, lähihistoriasta kiinnostuneille, naisen asemaa pohtiville, elämänkohtaloiden ystäville.

Muualla: Kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle, sanoo Leena Lumi.


Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. Kannen suunnittelu Satu Kontinen, piirroskuva Sylvi Kekkosesta on Essi Renvallin.


Helmet-haaste 2019 kohta 32: kirjan nimessä on ammatti.


tiistai 7. toukokuuta 2019

Anja Erämaja: Imuri

Naisessa on paljon tuttua. Hän lienee se, joka asuu kerrostalossa, juoksee ympäri Töölönlahtea ja jolla on taipumus vähän liioitella.

Hän vilahtaa myös eteisen peilissäni, vaikkei meidän kerrostalokolmiossamme lasiin heijastukaan kouluun lähetettäviä lapsia (Poika lähtee, myöhässä mutta kumminkin. Tennistossut jalassa, alipukeutuneena, mutta kumminkin.) eikä miestä, joka lähtee alta pois ja Alkoon kun naisella on tilanne päällä.

Tilanne, se on koko ajan, päällä. Hoitaa pitää, muiden lisäksi itseä.

"Hampaat, nainen muistaa hampaat, ne on pesemättä, hampaat pitää pestä, huono hammashygienia ennustaa syrjäytymistä, altistaa tulehduksille, lyhentää elämää kuudella vuodella. Se vaan että naisella on väärä ote."

Ja asioita, niitäkin pitää hoitaa. Ehkä nainen on hoitohenkilöstöä? Ehkä kaikki olemme? Nyt hän matkustaa ratikalla.

"Kaikki istuvat asiallisesti ja riittävän puettuina, hillitysti kahisten, nainen selkä menosuuntaan. Mies käy mielessä, pitäisi hankkia uusi. Kokonaan uusi. Hirveä homma. Hirveä homma tottua ja tutustua, sopeutua, kiintyä, rakentaa, rakastaa."

Aha, nainen on taas kotona, laittaa ruokaa, vastaa puhelimeen vaikkei haluaisi. Puhelinmyyjä tai eksä, yhtä kiinnostavaa. Muistelee, ettei sisko soittanut silloin opiskelijana kun olisi pitänyt. Yleensä aina pitää soittaa johonkin, jos löytää ruumiin eteisensä lattialta (Sisko tajusi ettei se siihen voinut jäädä, mutta ei, mitä sille piti tehdä. Sitä ei koulussa opetettu.).

Ruumis tuli kai mieleen siitä, että naisen äiti kuoli juuri, siskokset keskustelevat hänen viimeisistä sanoistaan (no niin no). Taas piti soittaa jonnekin. Mä soitan että äiti jäähtyy nyt. Pian sisko työmatkailee Manhattanilla, nainen ei saa unta, ei syötyä. Mene päivystykseen, sisko sanoo. Ei pysty, sairaalakammo. Eikä jalkalamppu toimi.

"Kosketushäiriö, nainen kirjoittaa kännykän kalvakassa valossa muistikirjaan. Aikuinen osaa tehdä johtopäätöksiä. Aikuinen ymmärtää, että asioille löytyy yleensä luonnollinen selitys, joku mekaaninen, sähkömekaaninen."

Jos juttuni onkin sekava (olenko minä se 'joku' mekaaninen, jossa on häiriö?), nainen ei ole. Hän tietää, että teksti heijastaa elämää peilin tavoin. Näyttää osia, vilauttaa häiveitä, jotain tarkasti. Kokonaiskuva muodostuu, jos malttaa katsoa. Riveissä ja sanoissa riittää riemastuttavia havaintoja.

"Hymy ei unohdu, nainen hymyilee peilikuvalleen, ei tarvitse liioitella, ihan pieni riittää, sellainen on suunta, oikea suunta, uuhun viittaava, kasvuyritykseen."

Lukija kiittää, hymyilee takaisin. Kasvuyrittää hyvällä mielellä. Oli mukava tavata taas.

Anja Erämaja: Imuri. WSOY 2019. Päällys Elina Warsta.

perjantai 3. toukokuuta 2019

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen


Niin väsynyt tai elämäänsä kyllästynyt ei ihminen voi olla, etteikö Pamuk piristäisi. Minua kiehtoo hänen hiljainen huumorinsa ja hämmästyttävä tarinointi, joka vie täysin mukanaan henkilöidensä kummallisiin elämäntapahtumiin.

Kuten nyt Cem, joka joutuu ansaitsemaan elantoaan nuorena kaivonkaivajan apulaisena. Poika oppii kaivonkaivamisen lisäksi paljon miehenä olemisesta tuona ajanjaksona, jolloin mestari Mahmut hallitsi hänen päiviään. Iltoja ja öitä ei; saattaa olla myös ikäkysymys, että kausi on Cemille merkittävä. Nimittäin kaivonpaikan lähellä on kylä ja talo, jossa asuu Punatukkainen nainen. Joka ei jätä Cemin ajatuksia rauhaan.

Kaivonkaivuu ennen sähkömoottoria on jo sinänsä varsinainen performanssi. Suurkaupunkien kasvu puolestaan on toinen, edelleen jatkuva. Nyt tuo kuiva alue, jossa Mahmut apulaisineen tontinomistajalle etsii vettä 1980-luvun lopulla, on osa Istanbulin metropolia, vaikka tuolloin se oli kaukaista joutomaata. Yhteys todellisuuteen: silloin 5 miljoonaa asukasta, nyt lähes 15 miljoonaa (Suomi tuntuu erämaalta tässä kohtaa).

Nuoren miehen luonto ei ole viime vuosikymmeninä muuttunut niin paljon kuin teknologia ja ympäristö. Siksi Cemiin on helppo samastua; myös siksi, että hän kertoo niin avoimesti, mitä tapahtuu. Pamuk ohittaa tylsät yksityiskohdat, mutta kertoo detaljintarkasti ne, jotka lukijaa auttavat ja tyydyttävät tiedonhalua, kertomuksen etenemistä. Välillä saa olla kauhuissaan, välillä huvittunut ja koko ajan utelias: miten Cemin käy?

Cemin tarinaan liittyy monia paljon vanhempia tarinoita, joihin kirjailija viittaa. Nykyajan (tai melkein) ja ikiaikaisuuden yhdistäminen on yksi Pamukin vahvuus. Ei vanhoja juttuja tarvitse tuntea nauttiakseen kerronnasta, en minäkään tuntenut. Joitakin asioita vain tietää, kuin luonnostaan. Pamuk on niitä luottokirjailijoitani, joiden kanssa ei tarvitse pettyä. Ei hän ole Nobeliaan turhaan voittanut, niin kiehtovan taidokasta kerronta on. Myös Turkki maana tai jopa matkakohteena osoittautuu Pamukia lukeneena uudessa valossa. Tosin en ole silti matkaa tilaamassa.

Kyse ei ole paikasta, vaan ihmisyydestä. Sen kuvaamisessa Pamuk on mestari. Mietin paljon sitä, miten paljon sattuma vaikuttaa lahjakkuuksien esiin nousuun. Pamuk mielletään poliittiseksi kirjailijaksi, hänen kuvaamaansa länsimaisuuden ja muslimien välistä rajapintaa vaaralliseksi - tappouhkausien vuoksi kirjailija muutti aikanaan Yhdysvaltoihin. En rajaisi häntä noin; en edes ymmärrä kaikkia jännitteitä, joita hän kuvaa, enkä ilman googlausta olisi tajunnut koko asetelmaa. Hänen tekstinsä ovat suurempia ja vaikuttavampia kuin ihmisten keksimät rajalinjat.

Tapasin mestarin itsensä HelsinkiLitissä 2017 (hymy ohessa, tosin ei minulle vaan faniystävälleni). Ja Kummallinen mieleni oli odotetun hieno.

Kenelle: Maailman parasta kirjallisuutta hakeville. Ikiaikaisia tarinoita etsiville. Kehityskertomusten ystäville. Huumorin ja vakavuuden yhdistelmää kaipaaville.

Muualla: Lumoava, dramaattinen, häikäisevä, sanoo Riitta.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. (The Red-Haired woman, Kirmitztı Saçlt Kadın 2016)  Suomennos Tuula Kojo. Tammi 2019.  Päällys Markko Taina. 

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Lindstedt kirjoittaa rikkinäisistä naisista, jopa kuolemaan asti sellaisista, tiedämme romaaneista Sakset ja Oneiron.

Myös Natalia on rikki. Hän pyrkii korjaamaan itseään terapeutilla, joka toimii kertojana, paitsi nyt sanoo Natalia:

"Ymmärrätkö? Ajattelen seksiä koko ajan. Se on minun ongelmani. Tuloillaan oleva akti tunkeutuu minuun kuin mikäkin kasvain, ja minä olen hukassa. Olen harkinnut kemiallista kastraatiota, antiandrogeeneja, olen harkinnut itsemurhaa. Tiedän teoriassa, mistä koostuu terve sukupuolielämä ja millaisia ovat terveet parisuhteet, mutta osaan hyödyntää noita ajatuksia yhtä taidokkaasti kuin osaan soittaa pianoa. Niin, ymmärsit oikein, minulla ei ole sävelkorvaa."

Terapeutti on terävä ja valveilla. Ja hyvin tietoinen ja tärkeä ammatistaan. Hän haluaa kokeilla Nataliaan itse kehittämäänsä terapiaa. Saamme lukea sen etenemisestä terapeutin havaintojen myötä.

"Jokin kuitenkin häiritsi minua. En kyennyt aistimaan minkäänlaista kipua, en mennyttä enkä nykyistä, hänen kertomuksistaan. Ne olivat liian täysiä, liian täsmällisiä ja sulavia, liian valmiiksi pureskeltuja."

Onko päähenkilö oikeastaan Natalia vai terapeutti itse? Havaintoja on vaikea kohdistaa.

"Kerroit entisen ystäväsi neuvoneen sinua näin: - Sinun on opittava panemaan oma nautintosi omalle ihollesi ja omat namusi suuhun itse. Ystäväsi puhui viisaita. Minä näen tämän sitaatin yhtenä elämäntarinasi avainkohdista. Uskon, että alamme olla kovan ytimen äärellä. Omasta itsestä voi nimittäin olla tavattoman vaikea nauttia, mikäli siihen ei ole pienestä pitäen kannustettu. - Tunsin luissani ja ytimissäni jännittyneen tunnelman, joka yhtäkkiä levisi huoneeseen."

Hyviä havaintoja, mutta eivät yllättäviä tai uusia. Palaammeko vuosikymmeniä taaksepäin, jolloin naisen nautinto oli suuri juttu. Aukkojen salaisuudessa on jotain mystistä, ja penis pitää piirtää yksityiskohtia myöten. Pitäisikö tässä kohtaa haltioiutua rohkeudesta, saako haukotella? Kirja jättää minut suureksi kysymysmerkiksi. Miksi?

Laura Lindstedt on älykäs, oppinut, tiedon etsimiseen paneutuva ja sanataiteen hallitseva kirjailija, mutta nyt hän puristaa kaiken yhden henkilön yhden perusongelman yhteen terapiajaksoon. Onko tarkoitus esitellä laajaa teoriatietoutta psykoterapian alueelta tai feminismin oppikirjoista, joita kirjan lopun Natalian kirjahyllyssä on listattu? Vai tuoda esiin oikeaa ongelmaa, seksiriippuvuutta? Vai terapeutin työtä, joka kirjassa esiintyy välillä lähes koomisena terapeutin painottaessa ammattitaitoaan? (Enkä vähättele terapeuttien ammattitaitoa, vaan tuo itsetietoisuus!)

Vai onko lukijaa huijattu koko ajan? Onko terapeutti edes terapeutti? Vai vain tirkistelijä? Miksi kirjan nimessä on ystävä, vaikka kyse on hoitosuhteesta? Onko terapeutilla ihmissuhdeongelmia? Ovatko kirjan psykoterapeuttiset menetelmät todellisia vai keksittyjä todellisuuden ja mielikuvituksen yhdistelmiä? Eihän niin simppelistä voi olla kyse, että kirjoittaja heijastelee omia tai läheistensä haasteita? Tai vielä kliseisemmin: että naisen halu olisi jotenkin kummallista? Ja kaikkihan juontaa juurensa tiedämme kyllä mistä...

Varsinaista tarinaa ei synny, sillä kyse on sairauskertomuksesta ja hoidosta tai sen pyrkimyksestä. Se ei anna vastauksia, vaan esittelee ongelman, jonka olemassaolokin jää kysymysmerkiksi. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö seksiriippuvuus olisi ongelma tosielämässä, mutta Natalian tapauksessa kuva jää hähmäiseksi. Tai ehkä jonnekin 1970-luvulle. Näen kirjalle kovin kapean kohderyhmän. Ja pidän pölyisenä. Niin loistava sanankäyttäjä ja ajattelija kuin Lindstedt onkin. Kirja tarjoaa kiinnostavia kertomuksia ja ajattelun väläyksiä niin, että se on sujuva lukea, mutta jäljelle jää kysymys: miksi pysähtyä tähän? Vulvat ja penikset, eivätkö ne ole arkea ja läsnä aina kun mekin olemme? Onko kirja harjoite peruskoulun oppimäärään (itse asiassa, tämä voisi hyvin olla yläkoulun pakollinen luettava)?

Kenelle: Psykoterapiasta kiinnostuneille. Miehen ja naisen välisen seksin ongelmalliseksi kokeville. Niille, jotka eivät ole havahtuneet naisen mahdollisuuksiin ja rooliin tällä vuosikymmenellä.

Lue myös: Blogini hakusanat ovat kurjan vaillinaiset, vaikka hakusanalla seksi löytyy kiintoisia kirjoja. Revitään rikki se rakkaus koskettaa aihetta.

Muualla: Ystäväni Natalia tuulettaa ja oikoo riemukkaasti niitä monenmoisia käsityksiä, joilla naisen seksuaalisuus ja naisen halu on ladattu. Jokainen lukija voi tykönänsä miettiä yhtyykö freudilaiseen oidipuskompleksiteoriaan vai ei, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirsin Book Club kutsui kirjailijan vierailulle ja ruotii kirjaa herkullisesti. Huom. kirjailijoita voi kutsua omiin kirjapiireihin Lukukeskuksen kautta.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Arsi Alenius: Villa Alpha

Väliin jotain hauskaa. Tummahkosti tosin, niin riemastuttavalta kuin startup-yrittäjä Miko Pennasen idea ensin tuntuukin: ajattele, jos saisit elää nuoruutesi uudestaan! Parhaan aikasi, kun olit lukioikäinen ja kaikki oli vielä edessä! Olit voimissasi tai vaikka koulukiusattu, saat tilaisuuden ottaa uusiksi, juuri sellaisena kuin tällä järjellä olisit ja tekisit!

Jos olit arkaileva nössö, nyt saat pukeutua nahkarotsiin ja töniä tiesi kyynärpäillä röhnöttämään luokan takariviin herjoja huutelemaan. Tai jos tyhmyyttäsi laiminlöit opiskelut, nyt voit loistaa luokan älypäänä ja vedellä kokeista täysiä pisteitä opettajan kehujen saattelemana. Tai paljastaa todellisen karvasi tyttöjen sankarina tai kaikkien poikien tavoittelemana böönana. Nyt saat tietää, miltä se tuntuu, ja voit heittää nuoruustraumasi romukoppaan!

Entä jos saisit samalla palata myös vanhempiesi luo, teininä? Voisit uhmata/noudattaa rajoja aivan eri tavalla tai rakentaa kurjien muistojen tilalle idyllin onnellisesta lapsuudesta. Opettajat ja vanhemmat olisivat tietysti näyttelijöitä, koulu ja koti lavastettuja, mutta saisit kuitenkin kokea jotain, mitä olet jäänyt kaipaamaan.

Hurja ajatus. Kammottava ajatus. Hieltä haiseva luokkahuone tai teinihuone jalkapallokuvioisella tapetilla puistattaa minua, mutta Pennanen tajusi, että idea vetoaa moniin keski-ikäisiin. Maksuvalmiita asiakkaita riittää Villa Alphassa, joksi tuo mielikuvitusleikkikompleksi on nimetty.

Toimittaja Veli Heiskanen tekee aiheesta juttua ja osallistuu siksi "Elämyksellisempään aikuiskoulutukseen", jolla sloganilla "liveroolipelin kaltaista leikkiä" myydään. Alkuun pääkaupunkiseudulla, jossa "tunneille riitti kysyntää niin työyhteisön kehittämispäivillä kuin polttareissakin", myöhemmin Kouvolassa, josta Pennanen hankkii halvalla tyhjiä kiinteistöjä kunnantaloa myöten käyttöön yritykselle.

"Viimeistään 'koulupäivän' jälkeen 'kotipihassa' tajuaa, miten valtava, lähes naurettavan iso satsaus on kyseessä. Vain, jotta aikuiset ihmiset saisivat edes kerran elämässään palata aikaan, jolloin tunteet olivat vähän suurempia ja vastuut vähän pienempiä." 

Heiskanen tekee kiintoisia havaintoja yhteisössä. Tarinastahan alkaa muodostua suorastaan yhteiskunnallinen ja psykologinen tutkielma! Hän pohtii muun muassa sitä, kaipaavatko ihmiset jatkuvan (näennäisen) nettiavoimuuden vastapainoksi salaisuuksia ja oman mielikuvituksen käyttömahdollisuuksia.

"Ehkä me tarvitsemme taukoa algoritmien ohjaamasta maailmasta. Sellainen löytyy yllättäen täältä, logaritmien parista. Ensimmäistä kertaa täällä tunnen aitoa oppimisen riemua. Lukion lyhyen matematiikan laskut ovat tarpeeksi helppoja kaltaiselleni luonnontieteiden vieroksujalle, mutta myös riittävän haastavia tuottamaan aitoa onnistumisen iloa."

Kuten ikäkauteen kuuluu, myös biletetään.

"Niko on innoissaan käty-konseptista. - Jotenkin porukka puhuu ja käyttäytyy tosi vapautuneesti, ehkä kun tiedostetaan, että ollaan kaikki samassa veneessä. Muualla kun nykyään jengi menee ottamaan kuppia, siitäkin tulee sellainen kilpailu, aletaan vertailla elämäntilanteita, jauhetaan jotain raakaruuasta ja lasten ja puolisoiden saavutuksista. - Eikä joissain rapujuhlissa oikein voi alkaa sitten painia, Jussi hörähtää. - Tulisi sanomista. Kaikkialla tulee muutenkin sanomista ihan kaikesta."

Tasa-arvohavainnot ovat erityisen mielenkiintoisia. Sukupuoliroolit itse asiassa korostuvat, huomaa Heiskanen. Ympäristö on konservatiivinen, osallistujien lapsuusajan mukaisesti, joten homo- ja transfobisia kommentteja kuullaan paljon ja niistä saa kärsiä erityisesti Aura. Mutta 'teinit' pohtivat myös yllättävämpiä aiheita, kuten miesten syrjintää huoltajuuskiistoissa tai miesten suurempaa kuolemanriskiä. Miesten suulla puhutaan, ja välillä pohdin, kumman mielipiteistä - toimittaja Heiskasen vai kirjailija Aleniuksen - mahtaa olla kyse (kuin sillä olisi väliä, vain uteliaisuudesta).

"Keskustelu osoittautui myös sikäli mielenkiintoiseksi, että sen aikana ilmeni laajemmin hyväksyttyjä ajattelumalleja, joista kaikki eivät sorra pelkästään naisia." 

Mistään jormaproosasta ei ole kyse, vaikka teksti miehekästä onkin, sekä näkökulmiltaan että käsittelyltään. Tarkoitan esimerkiksi suurta painotusta musiikkiin, kuten rockin tilanteeseen, joka tuntui ensin irralliselta sivuainekselta, mutta toisaalta istuu hyvin keski-ikäisten miesten kuvaukseen. Miehekäs ote on mielestäni myös tekstin rytmissä ja juonen etenemisessä, johon kirjailija käyttää paljon sanoja saadakseen asiansa täsmällisesti esitettyä. Ja asiaa on paljon, niin koululaitoksen nykytilasta kuin nuoruuden olemuksesta ja monesta muusta ilmiöstä.

Tarinasta kehkeytyy suorastaan trilleriainesta. Miten Veli Heiskasen käy uudessa nuoruudessaan?

"On oikeastaan ihme, että Villa Alpha oli maailmalla ensimmäinen yritys laatuaan. Tietty trendi kun oli ollut nähtävissä länsimaissa jo pitkään, sanovat tutkijat: aikuiset eivät enää aikuistu. He asuvat yhä pitempään kotona ja ovat taloudellisesti yhä riippuvaisempia vanhemmistaan. He lykkäävät opiskelua ja perheen perustamista ja bilettävät yökerhoissa keski-ikään asti, sen ylikin. Luetun ymmärtämisen taito on heikentynyt tasaisesti. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden katsotuimmat elokuvat ovat lastenanimaatioita tai perustuvat supersankarisarjakuviin. Myydäänpä nykyään jo aikuisten värityskirjoj..." 

Tämän jälkeen seuraa "käsinkirjoitettuja" voimasanoja, joita on ympätty kirjaan sinne tänne, kuten myös korjauksia ja muita kommentteja. Varsin hauska efekti, kun sitä ei ole liikaa, ja tuo oman sävynsä, eräänlaisen rinnakkaisjuonen tarinaan. Kokonaisuus on fiksua ja kelpoa luettavaa, lukija saa vastinetta käyttämälleen ajalle ja mahdollisesti rahalle, tilanne toisaalta karmiva ja toisaalta hihityttävä, mikä on aina hyvä yhdistelmä (ai kauheeta, saamme päivitellä). Melkein luulen, että jossain päin maailmaa on jo olemassa Villa Alphan kaltainen palvelu, emme vain ole kuulleet siitä vielä. Siinäpä liikeideaa vaikka kouvolalaisille.

Kenelle: Nuoruuteen haikaileville, startup-yrittäjille, ajan hengen romaanien ahmijoille, höttöä kaihtaville, mielipiteitä omaaville tai sellaisia etsiville.

Muualla: En löytänyt muita blogijuttuja, joten linkkaan kirjailijan omaan blogiin Opus vei. 

Arsi Alenius: Villa Alpha. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen. Kustantajan lukukappale.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahtelan kuulas ja kaunis kirjoitustapa soveltuu erinomaisesti kirjan uskonnollistaustaiseen aiheeseen. 1100-luvulla elänyt ranskalainen köyhä tyttö Adèle julistettiin pyhimykseksi, koska hän putosi korkealta jyrkänteeltä vahingoittumatta ja jakoi sen jälkeen ihmettä muillekin parantamalla lähiseudun ihmisiä.

Tarina kiehtoo päähenkilöä, joka lähtee Helsingistä tutkimaan taustoja ihmeen kunniaksi perustettuun luostariin Ranskaan. Isä Jeanin johtama munkkiveljeskunta ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja mies saa tutustua heidän arkeensa ja elämänrytmiinsä, joka on yksinkertaisen selkeä mutta täynnä mystiikkaa, ainakin ulkopuolisen silmin katsottuna.

"Ihmettelen tapaa, jolla veli Paul puhuu minulle, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Kuin hän puhuisi vertaiselleen tai kaltaiselleen, hämmästyttävän avoimesti, ei lainkaan niin kuin vieraalle, joka pian lähtee pois. Näkeekö hän minussa jotakin mitä en itse vielä näe? Vedän syvään henkeä, mutta minusta tuntuu, etten saa keuhkoja kokonaan täyteen, vaikka kuinka hengitän. Jokainen hengenveto jää vajaaksi, ja niin on ollut jo vuosia."

Miehellä on takana avioero Vuokosta, jonka kanssa hänellä on aikuinen poika, Joonas. Luostarin hiljaisuudessa miehellä on tilaa miettiä menneitä, aina lapsuuteensa saakka. Sitä, miten hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen ja perheelleen vakautta ja rauhaa. Mutta on pelännyt aina äkkipysähdystä, kaiken katoamista.

"Ehkä ongelma on minussa ja tavassani katsoa. Ihmeitä ei tapahdu, niin olen oppinut, se on hakattu sisääni. Että aina on syy ja seuraus, ja ne kulkevat maailman halki käsi kädessä, rakastavat toisiaan."

Rationaalinen kielitieteilijä etsii ihmeen selitystä - jotenkin liikuttavaa - mutta aina järkiselitys ei toimi, niin helpolla ihminen ei pääse, hän havaitsee. Veli Paul sanoo, ettei "luostarissa ole aina helppoa ja usein tulee vaikeita hetkiä, vaikka täällä luulisi pysyvänsä maailmalta suojassa. Lopullisen lähitaistelun meistä jokainen käy kuitenkin omassa sydämessään." 

Jälleen kerran Haahtelalta vahvatunnelmainen ja tyylikäs pienoisromaani, joka yhdistää niin henkisyyttä ja ikuisuuskysymyksiä kuin arkisia asioita. Edes luostarin vuosisataisessa rauhassa ei päästä taloushuolista ja elannon turvaamisen miettimiseltä.

"Huoneen pöydällä on MacBook Pro. Kun tuijotan sitä hieman ällistyneenä, isä Jean nauraa ja sanoo, että ilman tuota vekotinta hänkään ei tule toimeen. Veljestön suhteen tilanne on eri ja heidän internetin käyttönsä on rajattu tuntiin viikossa, vaikka monet jättävät senkin mahdollisuuden käyttämättä."

Kenelle: Pohdiskelijoille, kauniin kerronnan ystäville, tunnelmoijille.

Muualla: Tuijata laskee runollisen proosan suojauksensa Haahtelan kohdalla ja mainitsee myös monet kirjailijan tutut symbolit, jotka esiintyvät tässäkin kirjassa. Niitä voi tutkia Lumiomenan aina vain mainiosta Haahtela-bingosta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Emma Puikkonen: Lupaus

Rinnaa painaa ympäristöahdistus. Tai tuo on liian lievä ilmaus, paremminkin kyseessä on ilmastopaniikki tai -epätoivo. Rinna elää vahvasti luonnon mukana, kuulee ilmakehän hankauksen avaruutta vasten ja tuntee maapallon pyörimisen. Hän on luvannut tyttärelleen Seelalle suojella tätä aina, mutta miten taistella kokonaista maailmaa muuttavaa luonnonilmiötä vastaan? Tai edes punkkeja?

Rinna pakenee, monin tavoin. Hän pakenee lapseensa, maanalaiseen suojaan, mieleensä. Hänen veljensä Robert puolestaan menee päin uhkaa, rohkeasti. Robert matkustaa Grönlantiin tutkimaan jäätikön sulamista, rakkaansa Neevin kanssa. 

"Hetken hän ajattelee Seelaa, hän on luvannut viedä tälle lumitimantteja. Hän haluaa viedä Grönlannin ikivanhaa jäätä pakattuna purkkiin, pieniä timantteja, katso. Se ehkä näyttää vähän samalta kuin suomalainen lumi, mutta se on ihan erilaista kun tarkastelee tarpeeksi läheltä."

En oikein pidä Rinnasta: hän käpertyy itseensä liikaa - ja tyttäreensä. Niin oma isä, veli ja muu maailma jäävät sivuun. Tulee riitaa. Tulee pahempaa. Robertin retki ei ole riskitön.

"Ajattelen, että jos en olisi vastannut puhelimeen, eläisin vielä maailmassa, jossa he ovat turvassa. Ajattelen, että ehkä olen tähän mennessä väärin, ehkä elämässä tärkeintä olisi olla vastaamatta puhelimeen, olla kuulematta uutisia, olla niiden ulkopuolella."

Muussa maailmassa elävät muut; väsyneet päättäjät, ilmastonmuutoksella rahaa tekevät, voimalaitosten työntekijät, metsänhoitajat, lääkärit, kaikki he, jotka pyörittävät arkea, vievät sitä työllään eteenpäin, vaikkei ole selvillä, mihin.

"Pitäisikö sanoa, että omia lapsia ei enää kannata hankkia? Pitäisikö miettiä yhdessä, millä tavoin voi tappaa itsensä, jos tilanteesta tulee liian paha. Ja kenen kanssa tästä voi puhua?"

Seela kasvaa lapsesta nuoreksi, Rinna ehtinee nähdä hänet aikuisena. Ehkä Seelan pienenä keksimä satu kasveista, jotka kasvavat ihmisten läpi, muuttuu todeksi. Ehkä tulee jotain muuta. Vastauksia ei ole, on vain paljon epävarmuutta. Aikamme kuva, joka alkaa muuttua tulevaisuudeksi, jota kirjassa eletään. 

Vakava ja vaikuttava dystooppinen tarina isoista kysymyksistä, joiden äärellä ihmiset ovat pieniä. Puikkonen avaa lukijalle väläyksiä, kuin unesta tai sadusta, ja ne jäävät vaivaamaan, häiritsemään. Ehkä on mietittävä, otettava kantaa, miten itse ajattelen, miten toimisin? Jos kirja saa lukijan ajattelemaan näin, katson sen tehneen tehtävänsä hienosti. Helppo teos se ei ole, vaan vie tylysti monille epämukavuusalueille.

"En osaa puhua tästä kenellekään, en voi avata töissä suutani, en pysty sanomaan, että öisin näen aivan toisen maailman. Olen joutunut kaksoistodellisuuteen. Haluan pysyä vain yhdessä, siinä iloisessa, jossa on tulevaisuus ja olkoon meillä niin hauskaa kuin vain voi, käännän katseeni, ostamme vaahtokarkkeja ja katsomme elokuvan." 

Kenelle: Ahdistusta sietäville tai sitä pakeneville, tulevaa pohtiville, vakavaa kestäville.

Muualla: Lupaus tunki Kirja vieköön -Riitan uniin. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä, sanoo Lumiomena.

Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY 2019. Kansi Emmi Kyytsönen.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuvika keikkuu kärkisijoilla Helmet-kirjastojen uusien varausten listoilla. Ja se on oikein, sillä Pohjalainen kirjoittaa hyvää, nasevaa suomen kieltä ja kuvaa herkästi ja huumorilla mutta kikkailematta arkisia tuntoja, joihin on helppo samastua.

Marian ja Jarkon liitto notkahtelee eivätkä Marian työasiatkaan freelancerina luista. Äiti pyytää lounaalle mutta käy kuten aina äidin kanssa käy: tytön kuulumiset kuitataan elämänohjeiksi puetuilla moitteilla ("kannattaa sunkin yrittää noita hermoja kehittää") ja keskitytään äidin haasteisiin. Nyt sellainen on äidinisä, Marian ukki Arttu, joka asuu yksin ja ilmeisen huonossa kunnossa.

"Voi sääli ja kyynel. Minä tiedän jo. Äiti yrittää maanitella minua Pohjois-Karjalaan ukin luo."

Nuoren parin Luukin-luontoreissu vaihtuu yksinäiseksi yllätysmatkaksi itäiseen Suomeen. Kun Maria ajelee lapsuudesta tutuille seuduille, hän muistaa vanhoja asioita, idyllisiä kesiä isovanhempien luona, turvallisen, jo edesmenneen mummonsa huolenpidon ja ukin hieman huolettomamman lapsenhoito-otteen. Perillä odottaa ihan toisenlainen idylli.

"- Nyt saatana. Sä kerrot, mitä sä olet ottanut ja kuinka paljon tai tossa pihassa on ambulanssi alta aikayksikön, sanon. Ei saisi uhata lupauksilla, joita ei pysty pitämään. Se murentaa auktoriteettia. Ambulanssi ei missään nimessä olisi täällä alta aikayksikön. Sillä menisi vitusti kauan ennen kuin se pääsisi tänne asti, jos edes löytäisi perille."

Arttu ei voi hyvin, mitä hän ei tietenkään tunnusta. Ei tarvitse ampulansseja eikä lääkäreitä, peseytymisestä puhumattakaan. Miten pärjäävät lapsenlapsi ja isoisä tilanteessa, jossa kumpikaan ei anna periksi? Onnnistuuko helsinkiläinen Maria vaikuttamaan maalaisukkiinsa niin, että molempien arvokkuus säilyy?

Vanhat jäärät taitavat olla pieni trendi kotimaisessa kirjallisuudessa. Mahtaako olla Mielensäpahoittajan syytä vai onko yksinkertaisesti niin, että kirjoittajat ovat tulleet ikään, jossa sukupolvien vaihtuminen ja maailman nopea muutos näkyy ja tuntuu vanhempien ja isovanhempien kautta? Tanja Kaarlela kertoo samantapaista tarinaa Noutajassaan, Pohjalaista vakavampana. Antti Heikkisen Mummon voinee laskea samaan kategoriaan, ehkä myös Raimo Pesosen Rakentajan. Jari Järvelä kertoo itsepintaisista (oikeutetusti) mummoistaan. Ajattelen, etttä nämä minua nuoremmat kirjoittajat näkevät asiat pidemmän matkan (lue: ajan) päästä selvemmin kuin sen itse tekisi, ja olen ilahtunut ja kiitollinen tästä silmiä avaavasta trendistä.

Pohjalaisen vahvuus on kielen selkeys ja helppolukuisuus, mutta lisäksi tunnelman luomisen taito. Hänen tekstiinsä on helppo samastua, niin isovanhempiensa hoivissa olleen pienen tytön kuin nuoren naisen, joka joutuu elämässään suurten valintojen eteen, omana itsenään, ei vain tyttärenä, lapsenlapsena tai parin puoliskona tai muuten suhteessa muihin. Sitä kai sanotaan aikuistumiseksi?

Pohjalaisen toisinkoisesta ei huomaa ongelmia kirjan tekemisessä. Miksi niitä olisi: usein puhutaan menestyneen esikoisen jälkeen nousevasta kynnyksestä. Jos sellainen oli, rakennustelineet on huolella piilotettu.

Asiat ovat aitoja, ja ne kuvataan lämmöllä ja inhimillisellä katsannolla, tervejärkisen hauskasti ja viihdyttävästi. Tarina jättää hymyn huulille. Ja hieman kipeän piikin sydämeen.

Kenelle: Sukupolvitarinoiden lukijalle, juuret maalla omaaville, suomalaisuuden ytimiä miettivälle.

Muualla: Valuvika ei jättänyt kylmäksi Kirjaluotsia.





Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Niina Repo: Vyöry

Tämä kirjan lukemiseen sopisi pimenevä ilta tai nouseva myrsky, mutta omaa mielenrauhaani (tai -rauhattomuuttani) ajatellen oli ehkä hyvä, että ahmaisin sen aurinkoisen kevätpäivän aamiaiseksi.

Nimittäin jo aihe on pelottava alituisesti kaikesta huolissaan olevalle ihmiselle. Kaikki on hyvin. Mutta entä jos kohta ei olekaan? Mitä jos asiat alkavat mennä vääjäämättä väärään suuntaan? Jos täytekakun kerrokset eivät sulaudukaan kauniisti yhteen vaan ajelehtivat hallitsematta eri suuntiin, kuin lumikerrokset vyöryssä? Sylvia kertoo:

"Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina. Pienetkin asiat paisuivat ja alkoivat velloa ympärilläni surrealistisen suurina. Tapahtumilla ei tuntunut olevan syy- ja seuraussuhteita. Ehkä sellaiset ovatkin elämässä vain toiveajattelua. Muistan jonkun sanoneen, että elämän loogisuus on valtava harhakuvitelma, eikä se, että yritämme sovittaa tapahtumiin tarinan kaavaa tarkoita, että tapahtumat noudattaisivat minkäänlaista kaavaa."

Sylvia on arkistonhoitaja, joka digitalisoi vanhoja kuva- ja tekstimateriaaleja. Kotona hän hoitaa tyttäriään, lukiolaista Rebeccaa ja pientä Minniä, miehensä Rurikin kanssa. He ovat hankkineet unelmakodin, vanhan talon. Lämmitys ei toimi, joten tarvitaan takka. Sylvia selvittää byrokratian lupakiemuroita saadakseen sellaisen rakenteille. Samalla hän jännittää Rebeccan alkavaa vaihto-oppilasvuotta ja perheeseen vastaavasti tulevaa ulkomaista vaihto-oppilasta sekä tutustuu töissä uuteen pomoon, Jareen. Tosin Sylvia on nyt uupumuksen vuoksi sairauslomalla.

Ihan tavallista ja normaalia, kunnes Sylvia huomaa veritahran. Ja hermostuu mielenterveysongelmaiseen naapuriinsa, joka huutaa ja kiroaa ikkunastaan kadun yli, pelottelee jo tyttöjäkin. Sylvia tarttuu toimen naisena puhelimeen ja valittaa eri tahoille naapuristaan.

"- Voi voi... teillä on kyllä siellä hankalat oltavat. Mutta muistattehan, että hänenkin on paha olla. Hän on yksinäinen. Ei hänkään haluaisi huutaa. - Mutta kun huutaa. - Eikö teillä ole yhtään empatiaa? - Entä teillä? Miten täällä voi asua? - Sanotte lapsille, että hän on sairas. - Mutta onko hän vaarallinen? - Tiedättehän, että meillä on vaitiolovelvollisuus. - Kertokaa edes, onko täällä turvallista asua. - Jos tilanne tuntuu uhkaavalta, soittakaa hätänumeroon. - Ette voi olla tosissanne. Hekö tästä tilanteesta ovat vastuussa?"

Muutakin outoa alkaa tapahtua. Pieniä mutta pelottavia asioita. Varaston ovi on eräänä iltana raollaan, mutta kun Sylvia tarkistaa uudestaan, se on jälleen kiinni, kuten pitääkin. "Mitä jos tosiaan näin harhoja? On raskasta epäillä omia aistejaan. Pitäisi aina ottaa valokuva." Vaihto-oppilas Karla osoittautuu toisenlaiseksi kuin papereissa oli kerrottu. Sylvia päättää kuitenkin olla tämän tukena. Hän itse tilittää huoliaan puhelimitse äidilleen, joka aina jaksaa kannustaa ja ymmärtää. Takkamestari osoittautuu aarteeksi; hän tekee paljon enemmän kuin takkaa.

Sylvia harrastaa kirjoittamista ja saa purettua paperille tuntemuksiaan. Häntä kiehtovat erityisesti historialliset henkilöt, joita hän löytää työmateriaaleistaan. Sylvia kehittelee heille elämäntarinoita ja seurustelee heidän kanssaan kirjoittamalla näille kirjeitä: Jarekin vaikuttaa kiinnostuneelta kertomuksista. Lisätukea elämäntilanteeseensa, erityisesti ärsyttävän naapurin kanssa pärjäämiseen, Sylvia saa somesta, totta kai.

Vaikkei elämä aina noudata kaavaa, Repo onnistuu luomaan uskottavan kehyksen Sylvian tarinaan. Epämiellyttävän, pelottavan uskottavan, painostavan. Teksti heijastelee taitavasti päähenkilönsä luonnetta, mielialoja ja ajatuksia. Kirja on täysi, ehkä jopa liiankin runsas kaikkine juonteineen ja yksityiskohtineen. "Kiva" tai "viihdyttävä" eivät luonnehdi Vyöryä - vaikka huumoriton se ei ole - eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttua, mutta tehokas ja fiksu se on. Ja saa miettimään niin omaa kuin läheisten mielenterveyttä sekä yhteiskuntaamme; miten olemme onnistuneet tekemään siitä itsellemme niin hankalan, etteivät monet enää selviä tavallisesta elämästä?

Pidin myös Niina Revon Kompleksista.

Kenelle: Uhkaavaa kestäville, mielenterveyden reunoja miettiville, pelkoja sietäville.

Muualla: Vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, sanoo Anun ihmeelliset matkat.

Niina Repo: Vyöry. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Elina Warsta.

Helmet-haaste 2019 kohta 29: kirjassa nähdään unia. Sylvian painajaiset!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Laura odottaa onnellisesti kaksosia. Hän rakastaa miestään Kitiä, jonka kanssa he harrastavat auringonpimennyksiä. Laura on kasvanut mukaan Kitin intohimoon, jossa matkustetaan maailmalla seuraamassa noita suurelle yleisölle melko yhdentekeviä ja luonnolle tavanomaisia mutta seuraajilleen merkityksellisiä ilmiöitä.

Eräs reissu saa heidän elämänsä sekaisin. He tapaavat Bethin, ja sitä kautta Jamien, olosuhteissa, joita kukaan ei olisi toivonut. Seuraavina vuosina pariskunta ei pääse eroon jutusta, joka aiheuttaa jälkimyrskyjä niin heidän keskinäisessä suhteessaan kuin oikeuskäsittelyssä ja julkisuudessa.

She said: "Valamiehet näkevät hänen lävitseen, ajattelin, ja tuntui aivan siltä kuin joku olisi avannut harteiltani valtavan ruuvin, joka oli ollut niin tiukalla niin pitkään, että hetken aikaa käsivarteni tuntuivat aivan irtonaisilta. Lysähdin Kitin syliin. - Se on ohi, sanoin hänen jyskyttävää rintakehäänsä vasten."

Tietenkään mikään ei ole ohi tuossa vaiheessa, vaikka Laura niin luulee. Tarinaa jatkuu ja pyörittää lukijaa pimennossa pitkään - analogiana kirja käyttää näppärästi auringonpimennyksen vaiheita. Harrastajat ja asiantuntijat puhuvat "kontakteista", joita pimennyksen aikana kirjataan (kyllä, googlasin aihetta ja todellisten tietäjien sivuja). Mutta puhutaan myös ihmiskontakteista.

He said: "Olin nähnyt kovasti vaivaa saadakseni pidettyä kaiken kasassa ennen oikeudenkäyntiä, mutta se ei ollut vapauttanut minua jatkamaan elämääni vaan vaatinut itsekuria kokonaisen vuoden edestä, ja nyt se Lontoossa vietetty elämä, johon niin kovasti olisin halunnut päästä palaamaan, alkoi hajota käsiini."

Ihmissuhteita, jännitystä, luonnonilmiöitä, yllättäviä käänteitä. Verrokkeja teille himolukijoille ei tarvinne kertoa, ne ovat tutut Gillian Flynn, Clare McIntosh, Shari Lapena, ehkä myös Sadie Jones. Jos pidät heistä, pidät takuulla tästäkin. Sitä paitsi Kellylle erityispisteitä kekseliäästä kielestä, josta nautin, ja loppuun asti pimennossa pysyvästä selityksestä.

Kenelle: Taisi tulla jo sanottua. Psykologisen trillerin ja hivuttavan mutta verettomän jännityksen ystäville.

Muualla: Kirjaluotsi toteaa hapen riittävän loppuun asti.

Erin Kelly: Älä jää pimeään. Gummerus 2019. (She said, he said) Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Kansi Jenni Noponen. (Aika erilainen kansi kuin hänellä yleensä, mutta toimiva.)

Sain kirjan kustantajalta, mistä kiitos: pitkästä aikaa oikeasti innostuin tästä genrestä.

Helmet-haaste 2019 kohta 12: kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Innostuin niin, että vilkuilin Lontoon karttaa siitä, missä Laura asuu ja on töissä. 

Erin Kelly vierailee Suomessa Dekkariviikolla 13. - 15.6.2019. Tuskin menen tapaamaan, koska dekkarigenren koen edelleen hieman kaukaiseksi, mutta täytyy sanoa, että hetken harkitsen asiaa.





torstai 4. huhtikuuta 2019

Domenico Starnone: Kepponen

Vanhenevan, valittavan miehen maailma ei ole ykköskiinnostuskohteeni, mutta Starnone tekee siitä kiinnostavan. Tunnetun kuvittajan Danielen ura alkaa olla ohi siinä vaiheessa, kun tytär pyytää häntä lapsensa hoitajaksi työmatkansa ajaksi. Raihnaista, rutiineihinsa uponnutta isoisää! Aikuisten lasten on joskus vaikea tajuta, että omat vanhemmat vanhenevat.

Miten sujuu Danielen ja neljävuotiaan Marion yhteiselo? Löytävätkö he mitään yhteistä, sukusiteen lisäksi? Pystyykö isoisä ylipäänsä pitämään lapsesta huolta? Taloudenhoitaja kysyy:

"...Oletko sinä iloinen tyttärenpojastasi? - Olen. - Et käy kovinkaan usein visiitillä. - Käyn aina silloin kun pystyn. - Pikku Mario on oikea kullannuppu, mutta kyllä häntä on välillä pakko ojentaakin. Näetkö mikä sotku, hän on jättänyt lelutkin parvekkeelle, siellä ne ovat lojuneet päiväkaupalla. Hän puuskahti, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni parvekkeelle. Olisin halunnut varoittaa häntä, jättäkää väliin, älkää menkö ulos parvekkeelle. Mutta hänellä ei selvästikään ollut samoja pelkoja kuin minulla."

Kepponen on ilmiselvä kirjaa lukevalle, mutta tapahtuma itse ei ole se juttu. Vaan isoisän ajattelu ja hänen suhteensa seuraaviin sukupolviin, mikä on hyvin erilainen kuin itse koen. Kaukaisempi, analyyttisempi, älyllisempi. Miestä käy melkein sääliksi. Miksei hän vain nauti Marion seurasta? Miksi hän on niin ärsyttävä ja omahyväinen? Ja suorastaan torjuu lapsen:

"Kuumensin hänelle maidon, keitin itselleni teetä. Hän joi maidon ahnaasti, naposteli suklaakeksin toisensa perään. Sitten hän kysyi: - Enkö minä menekään tänään tarhaan? - Haluaisitko sinä mennä? - En. - No, älä sitten mene. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä elehtimällä teatraalisesti, hillitsi sitten itsensä ja kysyi varovaisesti: - Leikitäänkö myöhemmin? - Minun on tehtävä työtä. - Koko ajanko? - Koko ajan." 

Terveellistä luettavaa eri sukupolvien edustajille. Kurimuksesta huolimatta koin huumorin hetkiä. Jos vanhan miehen ääni ei mielestäsi näy kirjallisuudessa riittävästi, tässä tulee tuutin täydeltä. Lue ja yritä ymmärtää, Starnone sanoo riviväleissä, ja on häpeämättömästi tuo vanheneva mies. Ja ehkä myös Elena Ferranten aviomies tai jopa osa myyttistä kirjailijahahmoa. Kieltämättä ilman tätä kytkyä tuskin olisin kirjaa edes lukenut.

Mutta en katunut lukemaani: erinomainen psykologinen tutkielma ja arkiromaani, jonka henkilöt elävät ja hengittävät todellisuutta. Vaikka kulttuuri on erilainen kuin meidän suomalaisten, on sukupolvisuhteissa jotain ikipätevää, koskettavaa, naurattavaa ja liikuttavaa. Kiinnostavan umpirehellinen katsaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesen.

Kenelle: Keppostelun kavereille, vanheneville, vanhempiensa vanhenemista päivitteleville, kieron arkihuumorin ystäville.

Muualla: Starnorne kuljettaa tarinaa taidokkaasti, sanoo Nannan kirjakimara.

Domenico Starnone: Kepponen (Scherzetto). WSOY 2019. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.


tiistai 2. huhtikuuta 2019

Suomen Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki




Satiirin ei kai sitten tarvitsekaan olla hauskaa, toisin kuin olen luullut. Ainakaan Yhdestoista hetki ei ole. Loistavan nimekkäästä tekijäjoukosta, kiinnostavasta aiheestaan ja hulppeista puitteistaan huolimatta se lähinnä vaivaannuttaa.

Kyse on demokratian ja rahankäytön kuvauksesta yhteiskunnassa, tiesin etukäteen. Käytännössä näytelmä kertoo kolmen ässän hallituksen virheistä, tai isommin, Suomen talouden ja koko politiikan hoidosta tilanteessa, joka alkoi oikeastaan jo 1990-luvun alun lamasta. Sipilä, Stubb ja Soini sopivat, suorittavat ja säheltävät lavalla hallituksensa ja virkamiesten kanssa. Tarinaa kuljettaa eteenpäin lavan yläosan näytön teksti, johon on lainattu sanomisia niin virkamiehiltä, poliitikoilta kuin mediasta sekä taloutta ja yhteiskuntaa isommin ajatelleilta, kuten Thomas Pikkety, Platon tai Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus.

Näytelmässä on pari perustavanlaatuista ongelmaa. Jos olet seurannut mediaa viime vuosina, tapahtumissa ei tietenkään ole mitään uutta. Vaikka lähihistoria olisi kuinka farssimaista, asiat ovat jo tiedossa, entä sitten? Esityksestä puuttuu porkkana, syy, miksi haluaisit yhteenvedon; mitään uutta, tuoretta näkökulmaa ei ilmene. Asiallisesti en sitä odotakaan, mutta esityksellisesti ja näkemyksellisesti kyllä.

Toinen ongelma on näyttötekstien suuri määrä - sanoo himolukija! Menenkö teatteriin lukemaan? En, odotan toisen taiteenmuodon keinoja ja ilmaisutapoja. Nyt on pakko valita, seuraanko tekstiä vai näyttämöä, ja tekstit voittavat aina, kun silmä hakee katsottavaa. Missä on teatteri?

Kolmantena haasteena näkisin tasapaksuuden. Kukaan ei nouse keskiöön. Lavalla on paljon väkeä, mutta jos silmä sinne teksteistä harhautuu, en tiedä, ketä seuraisin. Kuka tai ketkä tarinaa vievät? Henkilöitä on vaikea hahmottaa siksikin, että sama näyttelijä esittää useita rooleja. Tekstinäyttö neuvoo ahkerasti, mutta silti seuraaminen ja zoomaus edestakaisin on hankalaa.




Onnistumisiakin on. Vesa Vierikko on kieltämättä melko herkullinen Björn Walhroos. Katariina Kaitue on aina ihastuttava! Suorastaan fanitan häntä: oli kässäri ja rooli mikä hyvänsä, Kaitue onnistuu pitämään arvokkuutensa ja oman tyylinsä uskottavana ja silti elämään tilanteessa sen vaatimalla tavalla. Cécile Orblin ja Annika Poijärvi ovat erinomaisia. Ja tekniikka lähikuvauksineen sekä puitteineen - lavastus, puvut, valot, äänet jne. - toimivat kuten pitää.

Näytelmän lauluesitykset ovat hienoja, sen parasta antia. Jos ei lasketa sitä suurinta myötähäpeän hetkeä, jossa laulettiin Olen suomalainen -biisiä pikkuisiin töppöviiksiin pukeutuneina... Kyllä, sanoma on selvä, mutta niin ilmiselvä ja kulunut, ettei jaksa viihdyttää. Patriotismin ja oikeistopopulisimin nousua olisi ollut tilaisuus esittää uudella kuvastolla, uusilla oivalluksilla ja teatterin keinoilla, joihin vakaasti uskon.

Mistä tuli mieleen Sari Mällinen, joka saa pellen roolin. Hän röhnöttää vatsakkaana Timo Soinina ja ilmeilee huonohampaisena häirikkönä (käsiohjelmassa lukee: häiritsevä vanhus). Missä kohtaa piti nauraa? Niin kiusallista, että punastuin, mikä ei ole näyttelijän vika, vaan roolin. Tuleeko Mällisestä kansakunnan päänäyttämön noloin hauskuttaja, jolle annetaan vuosikymmenestä toiseen maneerirooli ilveilijänä? Älä suostu, Mällinen, älä suostu! Me katsojat haluamme sinusta enemmän!

Ja miksi näytelmän yksi ainoa syrjäytynyt on mielenterveysongelmainen "huvittava" mummeli, kun he todellisuudessa ovat jotain muuta? Pienellä palkalla kitkuttelevia terveydenhuoltoihmisiä, korkeakoulutettuja kyydistä pudonneita, yksin tulevaisuutta kohti harhailevia nuoria, hoitoa vailla eläviä vanhuksia? Tässäkin mentiin helpoimman kautta, kuten kautta linjan.

Sellaista mietin,
mahtoiko Myllyaho olla lomilla, kun näytelmän kässäri hyväksyttiin esitettäväksi? Ja mitä miettivät palkkanäyttelijät, joista useimmat ovat tehneet upeita rooleja koskettavissa esityksissä? Ainakin yhden näytelmän nimihahmoista bongasin elävänä yleisöstä, en huomannut, että hän olisi ollut huvittunut. Minä en ollut, lähinnä pöyristynyt, mutta ystäväni toppuuttelivat, ettei esitys "niin huono ollut." Kehotan käymään itse katsomassa.

Muualla: Teatterinna suhtautuu suopeammin, ruotii esitystä monipuolisesti ja sanoo sen herättävän valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä.


Suomen kansallisteatteri: Yhdestoista hetki. Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä.


Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko. Muusikko: Samuli Laiho.

Kuvat Kansallisteatteri, Mitro Härkönen.