keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana

Kuten tiedätte, fanitan Sahlbergia. Hänen kirjansa on aina Tapaus, eikä yksi lukukerta riitä. Olen nyt lukenut tämän kahdesti ja luulen, että vielä palaan sen pariin.

Ensi lukemalta se hämmensi: olen jakanut Sahlbergin kirjat mielessäni tummiin rikosromaaneihin, vahvatunnelmaisiin pienoisromaaneihin ja historiallisiin spektaakkeleihin. Adriana ei istu suoraan näihin luokkiin, vaan on sekoitus kahta ensimmäistä lajia. Väkivaltaa tapahtuu ja ruumiita tulee, mutta kuin sivutuotteena. Ehkä jonkun mielestä päätuotteena.

Päähenkilö, kertoja Daniel pitää kehnosti tuottavaa antikvariaattia Göteborgissa ja asuu suurkaupungin liepeillä, hulppeasti omakotitalossa. Rahatilannetta kohentaakseen hän päättää laittaa tontillaan nököttävän käyttämättömän pihamökin vuokralle. Vuokralaiseksi ilmaantuu kaunis kolmekymppinen nainen, Adriana, joka on kotoisin Romaniasta.

Daniel on fiksu mutta sinisilmäinen, vähän ressukka.

"Niinä viikkoina tunsin itseni korkeintaan varjokseni. En ollut enää täydesti minä, minusta puuttui ulottuvuuksia, syvyyttä. Olisin tuskin hämmästynyt, jos olisin jonakin aamuna huomannut surkastuneeni silkaksi kauhtuneeksi pinnaksi."

Hänellä kestää oivaltaa Adrianan työn luonne; tämän luona vierailee paljon miehiä. Se ei estä henkilöitämme ystävystymästä. Heidän keskinäinen suhteensa pohdituttaa lukijaa, mutta jää määrittämättä: se muistuttaa seurustelusuhdetta, muttei kuitenkaan ole sitä. Ehdottomasti se on jotain muuta kuin vuokranantajan ja vuokralaisen suhde. Eikä ystävyyskään tunnu oikealta termiltä, heidän kanssakäymistään ajatellen.

"Hänen lämpönsä minun lämpöäni vasten. Tunsin jälleen joen, nyt kuin surkastuvan uoman, hämäriin ehtyvän virran. Makasimme vaiti, mutta hiljaisuutemme olisi voinut olla vaivihkaista puhetta - kuvittelin, että välillämme soljui hauraita sanoja, hapuilevia ja arkoja. Sitten Adriana sanoi menevänsä peseytymään."

Voisiko kyseessä olla jonkinlainen rakkaus, mietin. Ainakin se on riittävän järjetön sellaiseksi. Daniel, joka on vältellyt sitovia ihmissuhteita - avioliitto Reetan kanssa ei toiminut - ja säälittävän ylpeä itsenäisyydestään, alkaa kärsiä Adrianan miesvieraista. Adriana oikeastaan herättää miehen: hän alkaa havaita muutakin, kuten antikvariaattinsa vastapäisen pitserian oudot kävijät.

Daniel tiedostaa kyllä heikkoutensa. Herääminen aiheuttaa reaktion: hänen verensä nousee, sanoo kirjailija. Daniel reagoi tavalla, jota ei arvaisi. Tai jolla voisi kuvitella ressukaksi nimittelemäni miehen fantasioivan. Saamme tietää myös Danielin taustaa lapsuudesta alkaen, mikä selittää tapahtumia. Adriana jää henkilönä taustalle, emme tiedä hänen ajatuksiaan.

Ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikki on pistävää, maahanmuuttajien ja laitaelävien asema tiiviisti läsnä. Ja musta huumori, joka puree minuun.

"Joulumarkkinoiden myyvin artikkeli oli tuote, jota on vaikea hinnoitella: teeskennelty hyväntuulisuus, joka ajoi osattomia raukkoja syvemmälle varjoihin, joiden synkkyydessä heille ei lopulta jäänyt aattoiltana muuta vaihtoehtoa kuin sytyttää kynttilä ja syödä piparkakku ennen kuin hirttäytyivät."

Komeat lauseet ja hätkähdyttävät havainnot ovat paikallaan, kuten Sahlbergilta odottaa. Muutama kohta jopa lyö yli, mitä en ole aiemmin kirjailijaa lukiessani kokenut, vaikka tiedostan hänen kerrontansa mielipiteitä jakavan tavan (siitä joko hurmioituu tai sitten ei). Siksi en nosta teosta Sahlbergin huippuihin, mutta nautittava se ehdottomasti on. Vahvat tunnelmat, oivaltavasti kuvatut henkilöt, ajan ilmiöt ja sisällön monipuolinen kirjo; ne tekevät tarinasta vaikuttavan. Fanitus jatkuu.

Kenelle: Synkkyyteen taipuvaisille, yksinäisille ressukoille, kielen kauneutta arvostaville, aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Hyytävä tunnelma on taiten luotu, arvioi Suomen Kuvalehti. 

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019.

Osallistun kirjalla Tuijatan kirjaostoshaasteeseen. Jos kirjat kiinnostavat, niiden tekemistä on hyvä  tukea, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Saan bloggarina joitakin kirjoja kustantajilta ja suurin piirtein saman verran lainaan kavereilta tai ostan itse, mutta suurimman osan lukemistani lainaan kirjastosta, koska näillä lukumäärillä roponi eivät riittäisi, säilytystiloista puhumattakaan. Jotkut on silti pakko saada omiksi. #kirjaostos

Helmet-haaste 2019 kohta 17: kirjassa on kaksoset.


sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunnet, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale. 

tiistai 21. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski

Ida Eriksonin ja hänen läheistensä tarina on edennyt seitsemänteen sarjan osaan ja kolmanteen, jossa kertojana on Idan sijasta hänen tyttärensä Kirsti. 1800-luvun paimentytöstä on tultu yhteen Suomen kurjimpaan jaksoon, viime sotien aikaan.

Kirsti on naimisissa Iivonsa kanssa ja tytär Viena kymmenvuotias, kun ollaan vuodessa 1939. Naisväki lähtee tapaamaan Iivoa, joka on Karjalassa linnoitustalkoissa. Sodan uhka värjyy ilmassa ja ihmisten puheissa.

Matkailu avartaa, niin tekee tämäkin reissu. Lukija saa kulkea junalla henkilöiden mukana, nähdä paikkoja, tavata ihmisiä, aistia tunnelmia ja ajan ilmiöitä. Minua liikutti kohta, jossa Viena saa lahjaksi isäntäperheen tyttären raittiuskilpakirjoituksista voittaman kirjan (Käy joukkohon, kertomuksia lapsille, Anni Vartiainen). Nuo kilpailut ja sen kirppuvärssyn muistan itsekin.

"- Hyvä kirjahan se on, Mari kiirehti sanomaan. - Ja arvokas oikein, ko on ensimmäinen palkinto. Siun pittää kirjottaa sihe kanteen jokin värssy vaikka, ootas, mist mie löyvän kynän? Sen ikivanhan kirppuvärssyn Anna-Liisa lopulta kirjoitti Vienan kirjan kanteen ja alle päivämäärän ja oman nimensä parhaalla kaunokirjoituksellaan." 

Naisten palattua kotiin Leppävaaraan siellä odotetaan kiihkeästi Suomen ja Ruotsin välistä maaottelua, johon Kirsti veli Voitto osallistuu keihäänheittäjänä. Sen jälkeen seuraakin toisenlainen maaottelu. Sota yllättää Helsingin. Jo ensimmäinen pommitus muuttaa perheen elämää, vaikkei vielä kirjan nimen synkeästi viittaamalla tavalla.

Tämä kohta on tuttua historiaa. Kivilinnan paikalle rakennetussa nykytalossa olin töissä nuorena ja menin siellä naimisiinkin, silloin siellä sijaitsi Helsingin maistraatti. Mutta kirjan aikaan:

"- Katsopas mokomaa! Ilmari naurahti vähän ennen Oopperaa ja seisahtui osoittamaan sitä komeaa kivilinnaa, joka seisoi Albertinkadun kulmassa. Vaikka talo näytti päällisin puolin ehjältä, sen ikkunat olivat särkyneet ja tuuli liehutti märkiä ikkunaverhoja pitkin ikkunanpieliä. - Sehän on Neuvostoliiton oma suurlähetystö, tajusin lopulta, mikä maisteria niin huvitti. - Yrittivätkö ne pommittaa senkin hajalle? - Lehdessä joku arveli, että ne pilvistä sukeltaneet ryssän pommikoneet erehtyivät maalista, Ilmari selitti. - Lentäjät kai luulivat Hietalahdentoria Senaatintoriksi ja Polysteekin komeaa päärakennusta valtioneuvoston linnaksi. Viha kuohahti jälleen. Sekin vielä! Sodan järjettömyyttä kaikki! Tietysti ne typerät ryssän lentäjät erehtyivät maalista ja tappoivat kymmeniä viattomia ihmisiä!" 

Mustonen kuvaa vangitsevaan tapaansa sota-ajan elämää ja ongelmia. Pulaa on kaikesta, mutta Kirsti on kekseliäs. Maailmanpolitiikkaa seurataan uutisista. "Sitäkin mietin, miltä mahtoi tuntua puolalaisista, kun täälläkin lehdissä jo julistettiin, että Saksa hyökkää Puolaan päivän tai kahden päästä, ellei ihmettä tapahdu." Omien puolesta pelätään: Iivon lisäksi Kirstin veli Veikko on sotatantereilla, lentäjänä, ja Voitto tietysti myös osansa tekemässä. Evakkoja muuttaa Karjalasta yhä enenevässä määrin, ja heistä saattaa tulla Kirstin elämän seuraava suuri käänne.

Selkää kylmäävät nämä todenoloiset tarinat, vaikka sarja toki on hieman snobi - onhan Kirsti perheineen hyvinvoivaa luokkaa. Mutta omien taitojensa ja viisautensa ansiosta (heti tekee mieli alkaa heitä puolustella). Julkkisnimiä vilahtelee: mukana ovat Vallgrenit tietysti, ja muun muassa Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä, mutta enemmän kirja keskittyy muuhun tarinointiin kuin nimidroppailuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin tarkkoja ja oikein. Eikä henkilöiden kohtaloihin voi olla koukuttumatta. Mustonen yhdistää taitavasti nämä kaksi. Ja nyt aletaan olla jo ajassa, jossa vanhempamme tai isovanhempamme ovat syntyneet ja eläneet, mikä kutkuttaa entistä enemmän. Millaista heillä oli aikanaan?

Olemme saaneet kuulla, että Mustonen (Kirsti Manninen) aikoo jatkaa sarjan kirjoittamista aina meidän aikoihimme asti - ainakin vuoteen 2022. Tuskin maltan odottaa!

Kenelle: Tosipohjaisten tarinoiden etsijälle, menneiden sukupolvien elämästä kiinnostuneille, romanttisen jännityksen rakastajille, historiallisen fiktion ystävälle.

Muualla: Myös Kirsin kirjanurkka hurahti sarjaan ja summaa kuusi ensimmäistä teosta.

Facebookin sivu Syrjästäkatsojan tarinat taustoittaa sarjaa ja antaa faneille lisää. Kirjan lopussa on myös teosluettelo käsitellyistä aiheista.

Enni Mustonen: Sotaleski. Otava 2019. Kannen suunnittelu Timo Numminen, kuva Aarne Pietinen, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Sain kirjan kustantajan lukukappaleena.


maanantai 20. toukokuuta 2019

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Hiukan ennalta-arvattavaa, mutta hauskaa: jos edellinen romaani oli Tangopojat, ei seuraavan nimi voisi olla muu kuin se nyt on.

Musiikillisesti ja maantieteellisesti ollaan Ruotsissa.

"Maksoin olueni ja lähdin kävelemään kohti Skansenia. Joulukuun alun pakkaset olivat ohi, lämpötila nollan vaiheilla ja lumi loskana kaduilla. Tähyilin raitiovaunua tai bussia, mutta kun ensimmäinen raitiovaunu tuli, päätinkin kävellä ja haihduttaa hengityksestäni maltaan hajun: minussa on sellainen vika, että teen päätöksen äkkiä, mutta muutan sen usein yhtä nopeasti."

Kirja on Tangopoikien itsenäinen jatko-osa. Sen voi lukea lukematta edellistä, mutta miksi tehdä niin. Ainakin minä nautin Tuurin tyylistä, huumorista ja suuresta tietomäärästä joka kirjassa. Nyt hän valottaa ruotsinsuomalaisuutta näihin päiviin asti, kun siirtolaismellakointi on toden teolla näyttäytynyt, uusnatsit riehuvat ja aseistetut vartijat ovat ilmestyneet rautatieasemille ja muille julkisille paikoille.

"Se tuntui vieläkin oudolta; paksuihin luotiliiveihin pukeutuneita isokokoisia nuoria miehiä ne olivat, eikä niiden katsetta kohdannut, vaikka yritti. Ne olisivat voineet olla lapsiani, ja mietin niin kuin monta kertaa ennenkin sitä, oliko tappavien aseiden antaminen niin nuoriin käsiin viisasta."

Näin miettii Petteri, jolla on entisen vaimonsa Kaijan kanssa tytär Stina ja tällä tytär Elvira, jonka kouluun heitetään polttopullo. Petteri kavereineen lähtee selvittämään asiaa, sillä hän ei luota Stinan miehen kykyihin, onhan Erik "aboriginaali", aito ruotsalainen, joiden ominaisuuksista saamme kuulla enemmänkin. Petterin oma luonteenlaatu käy lukijalle nopeasti selväksi: juttua riittää huomattavasti enemmän kuin tekoja.

Toinen pääkertoja kirjassa on Kaija. Hänen isänsä Sauli, joka soitti Tangopojissa, on juuri kuollut, mikä aiheuttaa omat kuvionsa ja järjesteltävää Kaijan elämään. Sisarusten kanssa mietitään äidin asumisasioita ja perintöasiatkin nostavat päätään.

Kaijan äiti Elina oli Tangopoikien solisti ja jonkinlainen kuuluisuus aikanaan, yli viisikymmentä vuotta Ruotsissa asunut ja siellä viihtynyt, vaikka monen kirjan henkilön sanomisista kuultaakin läpi ajatus, ettei maa siirtolaisille niin onnela ole eivätkä ruotsalaiset niin suvaitsevaisia kuin yleensä annetaan ymmärtää. Esimerkiksi Volvo oli työpaikkana tuttu, mutta korkeimpaan johtoon ei suomalaisilla ole ollut asiaa, toteaa Kaijan veli Antero. Perheystävä Ari oli "eläkkeelle päästyään innostunut tutkimaan ruotsinsuomalaisten historiaa, ja sitä, minkä takia suomalaisia oli Ruotsissa aina pidetty ja pidettiin vähempiarvoisena väkenä."

Ohimennen saamme tuurimaiseen tapaan jutusteluista monenlaista informaatiota kyseisen kansanosan historiasta ja siitä, mikä on johtanut siihen, millaista siirtolaisuus Ruotsissa on nyt. Hyvä muistutus suomalaisille rajojen sulkijoille siitä, että olemme itse muuttaneet paljon suuremmin joukoin muualle kuin tänne on ollut tunkua.

Napakan konstailematonta tekstiä ja jutunkerrontaa, joka pysyy konkretiassa ja kuvaa henkilönsä ja tapahtumansa elävinä ja uskottavina. Tuli mieleeni se jonkun toimittajan juttu, jossa hän kertoi, ettei lue suomalaisia kirjoja, koska ne ovat liian "koukeroisia". Hän ei liene tutustunut Antti Tuurin tuotantoon.

Kenelle: Ruotsinsuomalaisille ja heidän sukulaisilleen ja tutuilleen, muuttamista miettiville, lakonisen huumorin ystäville, koukeroista kaihtaville.

Muualla: Tuijata luki varmaa tarinointa ja iloitsi naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista.

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2019. Kansi: Kirsti Maula.


lauantai 18. toukokuuta 2019

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Kahden iäkkään ihmisen loppumetrien seuraaminen ei kuulosta aiheena varsin kiehtovalta, mutta yllätyin, miten taidokkaasti kirja on tehty. Ollaan Tornionjokilaaksossa, toisella puolella siintää Haaparanta, ruotsalaiset barokkikuvioisine pitsiverhoineen ja välkkyvine koristelamppuineen.

"Äiti saa kylmiä väreitä rumista puutarhatontuista, joita siellä on niin sisällä kuin ulkonakin. Ruotsalaisilla on kaikki liian hyvin. Ero on selvä ja näkyvä. Suomalaiset ovat toista maata. Suomalaisten sisäinen vapaus on rajallista. Suomalaiset ovat realistisia ja käytännöllisiä, he ovat joutuneet kärsimään. He tietävät, miten olla tekemättä itsestään numeroa ja odottamatta liikoja, he osaavat hillitä riemunsa ja mikä tärkeintä: he eivät nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja kun tipahtaa, he lipaisevat nopeasti ja maistelematta. Sillä pisara voi maistua hyvältä, liiankin hyvältä, jolloin odotukset kasvavat. Elämälle ylipäätään. Se on vaarallista. Venäjä naapurina tekee vapaudesta pisarana, joka saatetaan napata suusta milloin tahansa."

Äiti laittaa ruokaa, yhdessä isän kanssa muistellaan itse kasvatettuja pottuja ja päivitellään esikoisen kehnoa ajotaitoa, vähän naureskellaankin autoilumuistoille. Ja tehdään lähtöä lääkärille. Mutta sitä ennen äiti päättää soittaa suosittuun radio-ohjelmaan, valituskanavalle.

"- Olen saanu tarpheekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästyny muitten komentheluun välttääkseni riitoja. En halua ennää totela sokeasati, sano sitä vaikka vapautustaisteluksi, äiti huutaa kännykkään. - Meillä on reilusti aikaa, juontaja sanoo, mutta hänet keskeytetään. - Mulla ei ole reilusti aikaa, paukattaa äiti päättäväisesti ja varmistaa samalla, että isä on edelleen keskittynyt kahvinjuontiin. - Nyt se on melko harmiton mutta taakka, sitä se on, kukapa ei olis raihnaistuessaan."

Juontaja - ja samalla lukija - saa kuulla äidin sairauskertomukset ja näkemykset vanhusten kohtelusta pankkipalveluista Putiniin asti. Lääkäriin lähtö edistyy hitaasti. Dialogi kuulostaa tutunoloiselta; ärrytään ja moititaan, huolehditaan ja muistellaan. Isä puhdistaa ja kiinnittää huolella tekohampaat, ennen kuin päästään autoon. Isällä on vielä ajokortti, mutta lukijaa ajomatka hirvittää. Vielä enemmän jännitystä kehkeytyy tohtorin tapaamisesta. Tällä ei ole hyviä uutisia. On soitettava lapsille, joita on kolme kaikkiaan, kaksi ulkomailla ja yksi pulloon hukkunut lähellä; ketään heistä ei kehuta, edes kahden kesken puhuessa. Tämä(kin) kuulostaa tutulta 1930-luvulla syntyneiden käytökseltä. Ja niin metsä vastaa kuin jne.

Laakso tavoittaa uskottavasti vanhusten tunnelmat ja sananvaihdot, ongelmat etenkin. Onko omaishoitajuus kahden vanhuksen välillä ainoa, se raskas, vaihtoehto? Mikä on lasten vastuu ja onko sitä? Onko maailma muuttunut liian nopeasti, niin, etteivät vanhimmat pysy enää mukana ja tärkeänä osana? Miksi teemme asioista itsellemme - sinäkin olet vanhus ennemmin tai myöhemmin, vaikket nyt sitä uskoisi - niin hankalia? Miksi tuon ajan ihmisille lapset jäivät kaukaisiksi? Onko meillä toisin?

Joissakin kohdissa minua vaivasi liika kirjakielisyys (esimerkiksi edellinen lainaus, sanoisiko äiti oikeasti "välttääkseni", tai puhuisiko "abstrakteista" asioista) Pieni kertomus, sanoo takakansi. Mutta varsin vahva ja luikertelee osaksi meistä jokaisen maailmaa jossain vaiheessa. Tuttua löytyy varmasti monelle minun lisäkseni.

"Ikhääntyminen on outo ilmiö."

Kenelle: Vanhenemista pohtiville, vanhempiaan tai isovanhempiaan ajatteleville, elämänkaaren tunnustaville.

Muualla: Kirja avasi Kirjasähkökäyrän Main silmät omaishoitajien arvokkaalle työlle. Puhuttelee, sanoo pienesti paljon ja koskettaa, sanoo Tuijata.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät. Like 2019. Ruotsista suomentanut Outi Menna. Kannen kuvan on maalannut kirjailija itse, kannen on sommitellut Tommi Tukiainen.


maanantai 13. toukokuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Tunnustan, että vielä jokunen vuosi sitten suhtauduin nihkeästi "keksittyihin elämäkertoihin", joiksi näitä todellisen henkilön ja fiktion yhdistämisiä nimittelin. Että miksi sepitellä, kun totuuskin on olemassa, jos olemassa olleesta ihmisestä on kyse. Ja jos mielessä on hyvä tarina, eikö sille voi kirjailijan loputtomalla mielikuvituksella luoda myös henkilön?

Vähänpä tiesin. Sen jälkeen olen lumoutunut niin monesta elämäkerrallisesta romaanista, etten jaksa laskea. Polvilleen pistivät muun muassa Everstinna ja Rouva C. Nyt Venho tekee saman kertoessaan Sylvi Kekkosen elämästä. Kerrassaan upeasti.

Kun olin lapsi, presidentin synonyymi oli Kekkonen. Hämärästi muistan nähneeni Urhon vaimon itsenäisyyspäiväjuhlien kättelijänä ja liikuttavan vaivalloisesti tanssivana pienenä keijuhahmona juhlien aloitusvalssia noin metrin vaimoaan pidemmän miehensä kanssa. Sylvi Kekkosta vaivasi paha nivelreuma, mikä teki hänen elämästään todella hankalaa ja kivuliasta, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kuten Venho kertoo, oli muutakin hankalaa. Lasten saamisen kanssa oli ongelmia (totta), eikä Sylvi viihtynyt julkisuudessa, mitä presidentin puolisona ei voinut täysin välttää. Lääkäri käski muuttaa eri makuuhuoneisiin, joten mies haki muita kumppaneita. Sylvi oli heistä hyvin tietoinen, sekä Venhon kirjassa että todellisuudessa, uskon, olihan hän älykäs ja herkkä nainen.

"Ei se ollut mikään päätös, asiat vain menivät sillä tavoin. Eikä se ollut mitään sellaista, mitä voisi kutsua jollakin nimellä, liimata sellaisia nimilappuja kuin uskottomuus tai vapaa avioliitto. Ei meillä kahdella ollut muuta vaihtoehtoa."

Ja kiukkuinen. Ei Venhon kirjassa, mutta lapsenlapsen antamien haastattelujen mukaan he pelkäsivät komentavaa isoäitiään, isoisä oli leppoisampi. Enkä ihmettele, jatkuvan kivun ja aseman vuoksi, ja asetelman, johon mies hänet sijoitti. Ei "asioiden meneminen sillä tavoin" tarkoita sitä, että se olisi ollut myönteistä ja mukavaa.

Kirjassa Sylvi puhelee kuolleelle ystävälleen Marjaliisalle. (Todellisuudessa ystävä oli Marja-Liisa Vartio). Toinen ystävä on Essi Renvall, joka "kertoo" itse ja jonka piirros on kirjan kannessa. Hän yritti tehdä Sylvistä veistosta. Päähenkilö ei ole helposti avattavissa, ja veistoksen tulisi kuvata tämän sisintä. Miten muotoilet savesta herkän mutta raudanlujan päänmuodon?

"Siitä syvemmästä tarinasta: kun en saanut Sylvistä otetta, aloin ajatella hänen elämäänsä. Kyselin kautta rantain ja hän vastaili niillä nasevilla lyhyillä lauseillaan jotka ovat kuin tiiviiiksi puristettua huopaa. ... väheksyy niitäkin puolia itsessään, jotka ovat hienoja ja kehittyneitä. Ehkä sellaiseksi tulee, kun koko ajan elää niin jyhkeän hahmon varjossa."

Sylvi elää vaihetta, jossa hän vetäytyi Tamminiemestä Katermaan, mökille pieneen kylään, jossa viihtyi pitkiä aikoja myös yksin (totta). On aikaa miettiä ja summata elämää. Olla osa luontoa metsänhengen tavoin. Venho kertoo ajatuksista koskettavan kauniisti. On elokuu 1966.

"Huone minussa. Ovi enimmäkseen kiinni, usein lukossa. Vähänlaisesti tavaraa, kapea sänky ja sen päällä karkeasta villasta kudottu, ruskearaitainen peite. Hillityt sävyt, lujat materiaalit, niistä minä pidin. Suomalainen suunnittelu, se sopi meidän maalaisliittolaiseen profiiliimmekin. Sille riittivät niukat sanat, se ei kuohuttanut, se tasoitti, antoi ajatukselle tilan liikkua. Muutama kirja pöydällä, ei enempää. 
  Hyllyssä tärkeät teokset. 
  Vuoteen vieressä tohvelit vieretysten.
  Vaatteet, jotka peittivät, pitivät minut koossa."

Sylvi Kekkonen oli kirjailija. Helmetistä löytyy hänen teoksiaan: en ole lukenut, mutta tämän jälkeen varmasti. Amalia ja Kiteitä, Käytävä, Kotikaivolla ja Lankkuaidan suojassa. Jälkimmäisten nimistä hohkaa lapsuuden muistelu. Ironista kyllä, nimihaulla löytyy myös Urho Kekkosen naisystävän Anita Hallaman muistelmakirja. (Miksei Max Jakobsonin nimellä löydy Lenita Airiston muistelmia? Vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat kuolleet?) Sylvin kirjoittaminen on hidasta, mietittyä tuhanteen hikiseen kertaan, kuitenkin purskaus omasta persoonasta. Sille aplodit ja aaltoja, oli tulos millainen tahansa! Ei ollut mitäänsanomaton tämä nainen.

"Ja kirjoitin myös: Usein samastavat ihmiset seksuaalisen hyveellisyyden inhimilliseen siveyteen, joka siten jää vapaaksi sangen monille ylitsekäymisille. Jääkö lause hieman hämäräksi? Sain aforismeja kirjoittaessani koko ajan olla tarkkana, etten vain puhunut politiikkokieltä."

Suhde aviomieheen on ristiriitainen. Toisaalta riippuvainen, toisaalta vetäytyvä. Presidentti ei koskaan kiistänyt Sylvin merkitystä vaimona, kumppanina tai äitinä. Kaksospojat kasvoivat kieltämättä oudossa ympäristössä taviksiin verrattuna. Lapset kun vaistoavat kaiken, tiedämme. Uskoisin sen vaikuttaneen heihin vahvasti. Kirjassa toinen heistä on päivän poika, toinen yön, ja äiti oli heissä kiinni kuten äidit ovat, isä lienee ollut kaukaisempi, kunnes heistä kasvoi isoja perheellisiä miehiä - jolloin Sylvi jäi omilleen. Vaikuttaa siltä, ettei hän saanut iloa lapsenlapsistaankaan. Mutta mies: Sylvi luki ja kommentoi hänen puheitaan ja kirjoituksiaan, ja oletettavasti paljon muutakin. Ja Urho kuunteli tarkalla korvalla. Kun Sylvi kuoli, romahti myös mies (tätä ei ole Venhon kirjassa).

Eikä tätä: kysyin paljon lukevalta äidiltäni, mitä hän muistaa Sylvi Kekkosesta. Samoja asioita kuin edellä, mutta ei juuri muuta. Silloinen media ei kirjoittanut presidentin rouvasta. Ei ollut paljastelun kulttuuria, ei edes paparazzeja. Äitini ei muista yhtään lehtijuttua tai haastattelua, vain samat hämärät itsenäisyyspäivämuistot kuin minäkin. Ihmeellistä, nykymediaa ajatellen! Jos joku halusi olla rauhassa, hän sai olla rauhassa. Eikä Kekkosia kukaan uskaltanut uhmata.

"Kun kirjoitan, olen joka hetki yhä vähemmän yksin. Huvila on kansoitettu, muistini kirjavoima. Onko minusta tullut sellainen vanha ihminen, joka elää menneissä, onko se elämän laki, ettei menneisyyttä voi väistää."

Hieno fiktioelämäkerta Johanna Venholta; nautin niin kielestä kuin sisällöstäkin, joka on detaljintarkasti harkittu, sopivasti mielikuvitusta kutkuttava. Henkilövalinta on nappiin: Sylvi Kekkonen on kirjan arvoinen.

Kenelle: Laatuproosan lukijalle, lähihistoriasta kiinnostuneille, naisen asemaa pohtiville, elämänkohtaloiden ystäville.

Muualla: Kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle, sanoo Leena Lumi.


Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. Kannen suunnittelu Satu Kontinen, piirroskuva Sylvi Kekkosesta on Essi Renvallin.


Helmet-haaste 2019 kohta 32: kirjan nimessä on ammatti.


tiistai 7. toukokuuta 2019

Anja Erämaja: Imuri

Naisessa on paljon tuttua. Hän lienee se, joka asuu kerrostalossa, juoksee ympäri Töölönlahtea ja jolla on taipumus vähän liioitella.

Hän vilahtaa myös eteisen peilissäni, vaikkei meidän kerrostalokolmiossamme lasiin heijastukaan kouluun lähetettäviä lapsia (Poika lähtee, myöhässä mutta kumminkin. Tennistossut jalassa, alipukeutuneena, mutta kumminkin.) eikä miestä, joka lähtee alta pois ja Alkoon kun naisella on tilanne päällä.

Tilanne, se on koko ajan, päällä. Hoitaa pitää, muiden lisäksi itseä.

"Hampaat, nainen muistaa hampaat, ne on pesemättä, hampaat pitää pestä, huono hammashygienia ennustaa syrjäytymistä, altistaa tulehduksille, lyhentää elämää kuudella vuodella. Se vaan että naisella on väärä ote."

Ja asioita, niitäkin pitää hoitaa. Ehkä nainen on hoitohenkilöstöä? Ehkä kaikki olemme? Nyt hän matkustaa ratikalla.

"Kaikki istuvat asiallisesti ja riittävän puettuina, hillitysti kahisten, nainen selkä menosuuntaan. Mies käy mielessä, pitäisi hankkia uusi. Kokonaan uusi. Hirveä homma. Hirveä homma tottua ja tutustua, sopeutua, kiintyä, rakentaa, rakastaa."

Aha, nainen on taas kotona, laittaa ruokaa, vastaa puhelimeen vaikkei haluaisi. Puhelinmyyjä tai eksä, yhtä kiinnostavaa. Muistelee, ettei sisko soittanut silloin opiskelijana kun olisi pitänyt. Yleensä aina pitää soittaa johonkin, jos löytää ruumiin eteisensä lattialta (Sisko tajusi ettei se siihen voinut jäädä, mutta ei, mitä sille piti tehdä. Sitä ei koulussa opetettu.).

Ruumis tuli kai mieleen siitä, että naisen äiti kuoli juuri, siskokset keskustelevat hänen viimeisistä sanoistaan (no niin no). Taas piti soittaa jonnekin. Mä soitan että äiti jäähtyy nyt. Pian sisko työmatkailee Manhattanilla, nainen ei saa unta, ei syötyä. Mene päivystykseen, sisko sanoo. Ei pysty, sairaalakammo. Eikä jalkalamppu toimi.

"Kosketushäiriö, nainen kirjoittaa kännykän kalvakassa valossa muistikirjaan. Aikuinen osaa tehdä johtopäätöksiä. Aikuinen ymmärtää, että asioille löytyy yleensä luonnollinen selitys, joku mekaaninen, sähkömekaaninen."

Jos juttuni onkin sekava (olenko minä se 'joku' mekaaninen, jossa on häiriö?), nainen ei ole. Hän tietää, että teksti heijastaa elämää peilin tavoin. Näyttää osia, vilauttaa häiveitä, jotain tarkasti. Kokonaiskuva muodostuu, jos malttaa katsoa. Riveissä ja sanoissa riittää riemastuttavia havaintoja.

"Hymy ei unohdu, nainen hymyilee peilikuvalleen, ei tarvitse liioitella, ihan pieni riittää, sellainen on suunta, oikea suunta, uuhun viittaava, kasvuyritykseen."

Lukija kiittää, hymyilee takaisin. Kasvuyrittää hyvällä mielellä. Oli mukava tavata taas.

Anja Erämaja: Imuri. WSOY 2019. Päällys Elina Warsta.

perjantai 3. toukokuuta 2019

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen


Niin väsynyt tai elämäänsä kyllästynyt ei ihminen voi olla, etteikö Pamuk piristäisi. Minua kiehtoo hänen hiljainen huumorinsa ja hämmästyttävä tarinointi, joka vie täysin mukanaan henkilöidensä kummallisiin elämäntapahtumiin.

Kuten nyt Cem, joka joutuu ansaitsemaan elantoaan nuorena kaivonkaivajan apulaisena. Poika oppii kaivonkaivamisen lisäksi paljon miehenä olemisesta tuona ajanjaksona, jolloin mestari Mahmut hallitsi hänen päiviään. Iltoja ja öitä ei; saattaa olla myös ikäkysymys, että kausi on Cemille merkittävä. Nimittäin kaivonpaikan lähellä on kylä ja talo, jossa asuu Punatukkainen nainen. Joka ei jätä Cemin ajatuksia rauhaan.

Kaivonkaivuu ennen sähkömoottoria on jo sinänsä varsinainen performanssi. Suurkaupunkien kasvu puolestaan on toinen, edelleen jatkuva. Nyt tuo kuiva alue, jossa Mahmut apulaisineen tontinomistajalle etsii vettä 1980-luvun lopulla, on osa Istanbulin metropolia, vaikka tuolloin se oli kaukaista joutomaata. Yhteys todellisuuteen: silloin 5 miljoonaa asukasta, nyt lähes 15 miljoonaa (Suomi tuntuu erämaalta tässä kohtaa).

Nuoren miehen luonto ei ole viime vuosikymmeninä muuttunut niin paljon kuin teknologia ja ympäristö. Siksi Cemiin on helppo samastua; myös siksi, että hän kertoo niin avoimesti, mitä tapahtuu. Pamuk ohittaa tylsät yksityiskohdat, mutta kertoo detaljintarkasti ne, jotka lukijaa auttavat ja tyydyttävät tiedonhalua, kertomuksen etenemistä. Välillä saa olla kauhuissaan, välillä huvittunut ja koko ajan utelias: miten Cemin käy?

Cemin tarinaan liittyy monia paljon vanhempia tarinoita, joihin kirjailija viittaa. Nykyajan (tai melkein) ja ikiaikaisuuden yhdistäminen on yksi Pamukin vahvuus. Ei vanhoja juttuja tarvitse tuntea nauttiakseen kerronnasta, en minäkään tuntenut. Joitakin asioita vain tietää, kuin luonnostaan. Pamuk on niitä luottokirjailijoitani, joiden kanssa ei tarvitse pettyä. Ei hän ole Nobeliaan turhaan voittanut, niin kiehtovan taidokasta kerronta on. Myös Turkki maana tai jopa matkakohteena osoittautuu Pamukia lukeneena uudessa valossa. Tosin en ole silti matkaa tilaamassa.

Kyse ei ole paikasta, vaan ihmisyydestä. Sen kuvaamisessa Pamuk on mestari. Mietin paljon sitä, miten paljon sattuma vaikuttaa lahjakkuuksien esiin nousuun. Pamuk mielletään poliittiseksi kirjailijaksi, hänen kuvaamaansa länsimaisuuden ja muslimien välistä rajapintaa vaaralliseksi - tappouhkausien vuoksi kirjailija muutti aikanaan Yhdysvaltoihin. En rajaisi häntä noin; en edes ymmärrä kaikkia jännitteitä, joita hän kuvaa, enkä ilman googlausta olisi tajunnut koko asetelmaa. Hänen tekstinsä ovat suurempia ja vaikuttavampia kuin ihmisten keksimät rajalinjat.

Tapasin mestarin itsensä HelsinkiLitissä 2017 (hymy ohessa, tosin ei minulle vaan faniystävälleni). Ja Kummallinen mieleni oli odotetun hieno.

Kenelle: Maailman parasta kirjallisuutta hakeville. Ikiaikaisia tarinoita etsiville. Kehityskertomusten ystäville. Huumorin ja vakavuuden yhdistelmää kaipaaville.

Muualla: Lumoava, dramaattinen, häikäisevä, sanoo Riitta.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. (The Red-Haired woman, Kirmitztı Saçlt Kadın 2016)  Suomennos Tuula Kojo. Tammi 2019.  Päällys Markko Taina.