sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke kertoo tarkasti ja aika lailla ilkeillen kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat Ingrid, hänen miehensä Jan ja Hanne. Ingrid on opettaja, väsynyt viisikymppinen.

"Hän oli luullut, että ikä toisi mukanaan ymmärrystä ja selkeyttä, mutta sen sijaan rauhattomuus ja unettomuus olivat pahentuneet, ja nyt oli vielä tämä uusi kaikkeen ja kaikkiin kohdistuva haluttomuus, tarve käpertyä omaan rauhaan, puhua neutraaleista aiheista, säästää voimia, varoa mitä luki lehdestä tai ajatteli, sillä kiihtymys ei ollut enää koskaan hyvänlaatuista vaan aina pahanlaatuista, hän tajusi että oli ennen pystynyt päihtymään kiihtymyksestä, mutta nyt se oli vain hajottavaa tai väsyttävää. Kaikki oli väsyttävää."

Ingrid, kuten myös Jan, havahtuu siihen, että hyvinvoiva arki on luisunut pelkäksi olemiseksi ja suorittamiseksi. Työn, seksin, kaiken suhteen. Kun pariutumishakuinen, kolmevitonen Hanne iskee silmänsä Janiin, mies näkee muutoksen mahdollisuuden. Niin, se "viidenkympin villitys"; Jan noudattaa kliseitä täysin tunnollisesti.

Teräväksi tarinan tekee se, että Lykke kertoo sen jokaisen omin sanoin. Tuntemukset revitään tekstiksi kiitettävän havainnollisesti.

"Jan kuvitteli usein, että hänen sisällään oli pelkkiä sahanpuruja, aivan kuten räsynukessa, jolla hän oli leikkinyt pienenä. Kun hän istui kokouksissa ja nyökkäili joka suuntaan, hän ajatteli nukkea ja sen sahanpurusisusta ja pelkäsi, ettei hänellä ollut perusolemusta, omaa tahtoa eikä ydintä."

Kun Jan viettää ensimmäisen yön Hannen luona, hän ei kuvittele suhteesta pitkäaikaista. Mutta ei osaa pysyä poissakaan.

"Ehkä se johtui Hannen siivottomasta asunnosta, kepeydestä ja huolettomuudesta, siitä ettei Hanne näyttänyt suhtautuvan mihinkään vakavasti. Jan oli tietämättään kaivannut sitä, ja samalla kun hän myönsi tämän kaipuun, mieleen tuli muitakin ajatuksia. Esimerkiksi se, että hänellä oli monta vuotta ollut tunnet, että hänet oli upotettu Ingridin elämään, että vaimon pelko ja kontrollintarve nujersivat hänet."

Toisaalta, ei Hannekaan osaa lopettaa suhdetta, vaikka kuvittelee yrittävänsä. Hän roikkuu siinä epätoivoisesti, mikä on outoa, koska hän on tähän asti vaihtanut poikaystävää pienimmänkin päähän pälkähtäneen syyn takia. Eläköön ikuinen nuoruus ja päätöksien teon välttely!

"Hanne sai päähänsä, että Ingridillä oli kaikki ne ominaisuudet joita hänellä ei ollut: Ingrid oli vakaa, rauhallinen, luotettava. Juuri sellainen ihminen Hanne olisi halunnut olla. Normaali ihminen, joka kohtasi maailman lämpimästi tai viileästi tai siltä väliltä tilanteesta riippuen, tasapainoinen ja epäneurottinen ihminen. Ihminen joka ei kärsinyt sellaisesta perustavanlaatuisesta viasta, että halusi vain asioita joita hänellä ei ollut tai joita ei voinut saada."

Luulen, että voittaja on... En kerrokaan, eikä ihmissuhteissa kai edes pitäisi puhua voittajista tai häviäjistä. Mutta minulla on selvä käsitys siitä, kuka näistä kolmesta saa kuviosta eniten irti. Ja kuka vähiten. Kannattaa lukea itse, jos aihepiiri kiinnostaa. Sujuvalukuinen, rohkeasti tilanteisiin menevä tarina, jota lukiessa vähän nauratti ja vähän sureksutti. Tällaista on.

Kenelle: Ihmissuhdetarinoiden ahmijalle, ajassa oleville, irvailevan mutta ei päällekäyvän huumorin ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi oslolaisen kirjailijan, joka kävi Suomessa keväällä. HelsinkiLit-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Kustantajan arvostelukappale. 

4 kommenttia:

  1. Aloitin tätä kirjaa ja aluksi se kiinnosti, mutta jotenkin se arkirealismi alkoi tuntua liian ankealta, ja hyydyin jo jossain sivun 30 paikkeilla. En sitten tiedä, pitäisikö kirjalle antaa joskus uusi mahdollisuus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, hyydyitkö?! Samastuin Ingridiin ja viisikymppisen mietteisiin niin, että innolla etenin. Hanne ja Jan taas...Jestas mitä tyyppejä! Mutta jos ei samastumispintaa löydy, mitäpä väkisin vääntämään :)

      Poista
  2. Minä luin koko kirjan vähän ihmetellen, miksi sitä luin... Olihan siinä tietysti aika julmaa kuvausta keski-iän kriisistä (ja vähän nuoremmankin naisen kriisistä), mutta jotenkin henkilöhahmot tuntuivat vain ajelehtivan eteenpäin - varsinkin Jan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julma on oikea sana, käytin sievistelevästi "ilkeilyä". Julmaa on näyttää, miten ihmiset voivat elää vain ajelehtimalla, uskon, että sellaisia paljon on. Juuri luin jostain juttua siitä, että joku oli mennyt naimisiin ja tehnyt lapsia miehen kanssa, josta ei edes pitänyt, muttei saanut sanotuksi vastaankaan.

      Poista