perjantai 29. marraskuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Kirjasta on kerrottu niin paljon, että ajattelin jättää postaamatta: kuitenkin sen viesti on niin tärkeä ja niin hyvin tehty, etten malta. Ei vähiten siksi, että sitä on mainostettu kohulla Ranskassa, jossa eräs kustantaja oli todennut tarinan liian mielikuvitukselliseksi - ettei kirjan kuvaamaa köyhyttä ole ollut maassa sataan vuoteen. Tiedän Suomesta perheitä tänäänkin, jossa on yhtä köyhää tai vielä pahempaa. Ja Suomi on BKT:ssa ja suurinpiirtein kaikilla mittareilla Ranskaa edellä, joten perussisältöä ei ole vaikea uskoa, on se kaunokirjallisesti väritettyä tai ei. Ehkä sen lukemalla joku herää kuplastaan.

Tarina kertoo Eddystä, joka syntyi vaatimattomiin oloihin ranskalaisessa kylässä, jossa miehet työskentelevät tehtaassa, naiset hoivaajina tai kaupan kassana. Kaikki juovat ja katsovat televisiota suurimman osan vapaa-ajasta, lapset lorvivat iltaisin ja öisin kaduilla, miehet ovat väkivaltaisia ja naiset valittelevat. Selkeät tehtävänjaot, vaikka eivät aina helpot noudattaa.

"Asia tuntuu menevän niin, että meillä päin naiset tekevät lapsia tullakseen naisiksi, ikään kuin he eivät sitä muuten olisi. Muuten heitä pidetään lesboina, frigideinä. Koulun portilla naiset ihmettelevät 'Se yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on varmaan lepakko. Tai frigidi, tiukkapillu.' Myöhemmin ymmärsin, että menestyvällä naisella tarkoitetaan muualla naista, joka huolehtii itsestään ja urastaan eikä tee lapsia liian varhain, liian nuorena."

Eddy ei sopeutunut rooliin. Hän käveli oudosti, juoksi hassusti, puhui kimeällä äänellä, itki helposti ja pelkäsi kaikkea. Kuin tytöt, kuului yhteisön tuomio. Arvio ei aina ollut pelkästään pahantahtoinen, vaan ihmettelevä, mutta pienen pojan maailman se mursi. Kuka lapsi haluaisi olla erilainen?

"Sanat hienosteleva, tyttömäinen kaikuivat jatkuvasti aikuisten puheissa; eivät pelkästään koulussa, eivät ainoastaan kiusaajien suussa. Nuo sanat olivat kuin partakoneen teriä, jotka viilsivät korviani ja raastoivat minua tuntikausia, päiväkausia, vatvoin ja hoin niitä mielessäni. Hoin mielessäni, että ne olivat oikeassa. Halusin muuttua. Mutta ruumiini ei totellut minua ja irvailu jatkui."

Koulussa tilanne muuttui pahaksi. Eddy yritti kovasti. Hän etsi koulun tietokoneelta nettikursseja, jossa opetettaisiin kävelemään ja puhumaan "oikein". Hän valehteli nälvivälle isälle menevänsä poikien kanssa pelaamaan, vaikka meni tytön kanssa leikkimään. Hän pidätti itkua, teki kolttosia ja alkoi käydä 12-vuotiaana baareissa ja hankki tyttöystäviä, vaikka häntä kiinnostivat seksuaalisesti pojat, kuten hän jossain vaiheessa (häpeäkseen) huomasi. Kaikesta yrittämisestä huolimatta häntä hakattiin, laitettiin nuolemaan räkää; ei ihme, että äiti soitti lääkärille, kun poika oli aina kipeä ja hermostunut kouluun lähtiessään.

Hyvin varhain Eddy tajuaa (sillä hän on fiksu, kuten vanhemmatkin selän takana arvelevat), että ainoa keino pelastua on paeta, päästä pois tuosta ympäristöstä, jossa vanhempien häpeä ja oma häpeä eivät pääty ikinä. Kirjoittaessaan tarinaansa myöhemmin hän osaa analysoida hyvin erityisesti äitiään, joka häpesi kouluttamattomuuttaan, kehnoa kotitaloa, Eddyn siskon ammatinvalintaa, velaksi ostamista - tämän elämä tuntuu olevan täynnä häpeää. Silti hän oli

"...nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmönen yksinkertainen. Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä, valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmönen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä oikeastaan ensi sijassa ylpeytenä?"

Ei ollut helppoa naisillakaan! Mutta aina löytyy niitä, joiden asiat ovat vielä huonommin, algerialaisia ja muita rutiköyhiä naapureita, joihin voi verrata ja tuntea itsensä paremmaksi. "Äiti oli siitä ylpeä, mun lapset on hyvin kasvatettuja, ei niin kuin ne lähiöitten arabit ja muut huligaanit." Köyhimmiltä puuttuneet puhdas koti ja työpaikka olivat ylpeyden aiheita. Eddy sanoo kuulleensa tuota jo pienestä kuvitellen olevansa etuoikeutettu. Hän tutustui parempiosaisten maailmaan vasta myöhemmin, muun muassa keskusteltuaan entisten opettajiensa kanssa:

  "- yläkoulun opettajien, jotka surivat sikäläisten vanhempien kasvatusmenetelmiä ja päivittelivät niitä opettajanhuoneessa 'Ja se Bellegueulen poika, se on fiksu mutta jos se jatkaa tuolla lailla, jättää läksyt tekemättä ja niin usein poissa, se ei tule pärjäämään'."

Fiksuutensa ja taitojensa ansiosta Eddy toteutti suurimman toiveensa, pakenemisen. Hän haki lukioon ja kirjoitti tämän kirjan 21-vuotiaana. Teksti on vimmaista, silti hämmästyttävän analyyttistä ja tarkkaa. Minuun tehoaa raportoiva tyyli tunnemyrskykuvauksia enemmän: tunteet ja henkilöt tulevat silti tosiksi erinomaisesti, pieni toisto korostaa henkistä junnausta ja eteenpäin pääsyn vaikeutta, ehkä myös aiheen vaikeutta kirjoittajalle.

Eräänlainen sankaritarina, mutta sankareita voisivat olla myös muut perheenjäsenet omine kertomuksineen, jos he olisivat kirjallisesti taitavia, jos olisi ns. lukupäätä. Eddy sattui olemaan, ja sai tarinansa esille. Millaista onnenkauppaa elämä on!

Yhteiskunnallisesti puheenvuoro on myös tärkeä. Jos sinä et tunne huono-osaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi. Ja rajaviiva ääripäiden välillä tuntuu vain vahvistuvan. Mieleeni tuli Amerikassa käytetty ylimielinen termi "white trash", jolla viitataan kouluttamattomiin, köyhiin ja roskaruokaa syöviin kansanluokkiin. Eddyn perhe ja suku olisivat varmaan määritelmän mukaisia, mutta kuten alussa sanottu, meilläkin on jo raja olemassa: onneksi Suomessa ei ole menty näin tarkalle tasolle jaotteluissa, ainakaan julkisesti. Meillä elää vielä usko siihen, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet koulutukseen, terveydenhoitoon, omana itsenään olemiseen ja vapaaseen mutta vastuulliseen mielipiteeseen. Mutta onko oikeasti niin? Ja onko huono asia, jos yrittää pärjätä vähemmälläkin henkisellä ja taloudellisella pääomalla, vaikka sitten tv:tä katsomalla?

Kenelle: Hyväosaisille, huono-osaisille, päättäjille, koulukiusatuille, erilaiseksi itsensä tunteville, kupliin kyllästyneille, todellista hakeville.

Muualla: Loistavaa, vähäeleistä tekstiä, sanoo Kirja vieköön.

Édouard Louis: Ei enää Eddy. Tammen Keltainen Kirjasto 2019. Suomennos Lotta Toivanen.


Kustantajan lukukappale.

6 kommenttia:

  1. Sain tämän viimein käsiini. Kuulostaa kyllä kirjalta, joka on syytä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että sait, Jonna! Syytä olisi lukea, monen, vaikkei kokemus mitenkään mukava ole.

      Poista
  2. Ihmettelen miten Louis ei menettänyt mielenterveyttään koulukiusaamisen ym. muun takia. Jep, 'white thrash' kannattaa sitten Trumpia myös. 90-luvun lama kiihdytti meillä syrjäytymistä, sääli tulee lapsia ja nuoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni on menettänyt tasapainonsa vähemmästäkin, kaverissa on lujuutta, se täytyy sanoa! Syrjäytymisen kasvu on tosiasia joka puolella ja tasa-arvoiset mahdollisuudet minusta aika lailla vitsi. Teoriassa juu, käytännössä ei. Lapset ja nuoret eli heikoimmat ovat aina niitä, jotka pahiten kärsivät.

      Poista
  3. Luin tänään töissä hiljaisina hetkina ja vakavaksi veti. Eddy voisi olla oma lapsi ja tuli fiilis että olisi pitänyt käydä adoptoimassa hänet silloin kymmenkesäisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa joku olisi käynytkin! Mutta Eddy pärjäsi, tosin ei ilman pysyviä kolhuja. Nyt pandemia-aikana sydän särkyy niiden lasten puolesta, joilla on kotona muutenkin vaikeaa. Onneksi koulut alkavat nyt. Kiitos kommentista, Reine!

      Poista