Maarit Verronen: Orionin vyö

Vieläkö maailma on olemassa? Kysymys heräsi jo Maarit Verrosen edellisen kirjan, Hiljaiset joet, luettuani. Kyllä, maailma on, mutta erilaisena kuin sen tunnemme. Kulkuneuvoina käytetään muuleja, työkaluina kirveitä, ruuaksi käyvät niin rotat kuin lokit, tai sudenliha. Kirjan kannen värinen maailma. 

"- Älä sano heimorajalla mitään äläkä katso keneenkään, Khou ohjeisti. - Se on rauhallinen raja, eikä minun heimolla ole riitaa täällä kenenkään kanssa. Mutta läpikulkijoille tehdään joskus kiusaa. 

Valmistauduin irrottautumaan tilanteesta, ajattelemaan Orionin vyötä tai jotain muuta kaunista ja kaukaista; katsomaan tyhjyyteen ja antamaan asioiden tapahtua. Tämä ei ollut uutta, vaikka altruja ei yleensä rajatarkistuksilla kiusattu."

Mipi Ii on altru, joka siirtyy kaupungin tehtävästä toiseen, Euroopassa ja kauempanakin. Nyt hänelle osoitetaan kirjastotyö: hänet katsotaan päteväksi kokoamaan kasasta löydettyjä papereita ja homeisia kirjoja viisautta, jota niistä ehkä on löydettävissä. Kirjat ovat tässä maailmassa harvinaisia, harva osaa edes lukea.

"Pidin tuosta työstä. Siitä tuli selkeää jälkeä, materiaalit pääsivät hyödylliseen käyttöön. Ei ollut minun vikani, jos viisautta ei tuon kaiken rojun keskeltä löytyisi."

Matka paperilöydön äärelle ei ole vaaraton, mutta altrut ovat tottuneet monenlaiseen. Kun käsky tulee, sitä on noudatettava. Eikä Mipi Ii ole koskaan kyseenalaistanut tehtäviään, vaikka niissä joutuu usein fyysiseen vaaraan. Hänen muistosta entisistä tehtävistä ovat karmeita. 

"Se oli silti puistattavaa. Altrutehtävissä ei vahingoitettu ihmisiä. Meistä ei muodostettu palkka-armeijoita, emme tehneet terrori-iskuja emmekä ryöstöjä. Emme edes tapelleet kenenkään viihdykkeeksi - vaikka lopulta joissakin uusissa altrutöissä tultiin hyvin lähelle sitä. Oli tiettävästi olemassa sopimus, että altruja ei käytettäisi ketään vastaan. Meidän ei olisi pitänyt saada tuota tehtävää." 

Kuinka Mipi Iin tehtävässä käy - löytyykö viisautta ja miten hän selviää vaarallisesta matkasta, tehtävästä, jonka pitäisi olla hänen viimeisensä? Ja jos selviää, on haasteena sopeutuminen ns. normaaliin elämään.

Kirjan tunnelma on vahvan tummanharmaa. Vaikka tähdet tuikkivat välillä kauniisti, niiden valo on kylmää. Väkivallan uhka on läsnä, elämä on hengissä pysyttelyä, selviytymistä. Pelottavaa ja dystooppista fantasianakin, saati mieleen tulevina kauhuajatuksina: tähänkö mekin olemme matkalla? Kun talouskasvu on ohi, sodat leviävät, rajat ja säännöt muuttuvat ja maapallon resurssit on käytetty? Taattua ja tuttua Verrosta omintakeisine käänteineen ja hätkähdyttävine näkökulmineen. Mutta jotenkin "hiljaisempi" tarina kuin vaikkapa hänen edellisensä. Kuin hieman piilossa kaikki, ja se sopii tietysti altrutyöhön. 

Kenelle: Dystopian ystäville, vaihtoehtoisista maailmoista kiinnostuneille, pessimisteille. 

Maarit Verronen: Orionin vyö. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.

Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux on Ranskassa kuuluisahko kirjailija, Suomessa ei niinkään. Hänen muistelmateoksensa on silti herättänyt meilläkin ihastusta, ja hyvä niin. Sillä onhan sen idea ja toteutus aivan mainio. 

Muistelmat ovat lähtökohtaisesti tylsiä. Isänäiti syntyi Karjalassa ja isovaari Iitissä, heistä tuli lääkäreitä, muurareita tai autokauppiaita. Kaikki olivat yhteiskunnan tukipilareita. Paitsi se, joka hirtettiin. Ernaux sivuuttaa muistelun perinteet riemastuttavan viileästi ja kuvaa aikaa tavalla, joka kiinnostaa. Tuokiokuvina, välähdyksinä, jotka muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja kehityskaaren, sekä henkilön että aikakauden. 

Kirjailija on syntynyt 1940, joten henkilökohtaiset muistot alkavat vuosikymmenen alkupuolelta. Hän kasvoi vuosisadan alun toiveikkuuden mutta sen jälkeisen lannistavan sodan kohdanneiden vanhempien lapsena, jolle asetettiin paljon odotuksia, kuten tulevaisuudelle ylipäänsä. "Puheissa sanottiin, että me edustimme tulevaisuutta." Lapsia alettiin katsoa muuna kuin työvoimana. "Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin." Entiset tiukat kasvatussäännöt ja kuri pätivät, niukkuus väheni: maailma muuttui, kuluttaminen alkoi:

"Meillä oli aikaa himoita tavaroita, muovista meikkipussia, kumipohjakenkiä, kultakelloa. Omistaminen oli hienoa. Tavaroita esiteltiin ja niitä annettiin muiden ihailtaviksi. Niissä oli jotain salaperäistä ja taianhohtoista, joka ei haihtunut, vaikka niitä kuinka katseli ja hypisteli. Kun jonkin tietyn tavaran oli saanut ja sitä käänteli käsissään, siltä odotti edelleen ties mitä. 

Edistys oli elämän päämäärä. Se merkitsi hyvinvointia, lasten terveyttä, valoisia koteja ja valaistuja katuja, tietämystä, kaikkea mikä käänsi selkänsä sodalle ja maaseudun pimeydelle."

Kuvattu aikakausi ulottuu noin 2000-luvun alkuun. Kirjailija oli nuori 1960-luvulla. Kun nyt katsoo tuota aikaa, se vihloo, kaikessa toiveikkuudessaan ja tulevaisuuden uskossaan. Mutta ajattelun voi hyvin ymmärtää. Mikseivät ihmiset olisi tarttuneet kaikkeen ihanaan, mitä oli tarjolla? Ei tiedetty ilmastovaikutuksista tai saasteongelmista. Oli hyvä ja suositeltavaa heittäytyä uusimpien keksintöjen ja trendien pyörteisiin. Kun tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, tuli vielä suurempia uudistuksia.

"Se kaikkein tiukimmin kielletty, se mitä emme olleet uskoneet mahdolliseksi, sallittiin lailla. Emme uskaltaneet pyytää sitä lääkäriltä, eivätkä he sitä ehdottaneet, varsinkaan naimattomille naisille. Säädytöntähän sellainen olisi ollut. Aavistelimme, että ehkäisypilleri mullistaisi meidän elämämme, että olisimme vapaita päättämään kehoistamme. Olisimme yhtä vapaita kuin miehet."

Oli hienoa tuntea olonsa vapaaksi, vaikkei olisi vapauttaan käyttänytkään, sitoutunut parisuhde oli salaa arvossaan kasvatuksen mukaisesti, sanoo kirjailija, mutta mahdollisuus olisi ollut. Ja historia, ketä se olisi kiinnostanut!

"Yli viisikymppisten suusta sotapuhe kutistui omahyväisiksi, yksityisiksi anekdooteiksi, ja kuulosti meidän, alle kolmikymppisten, korvaan horinalta."

Muutosten aika on kuvattu kauniisti, tarkasti ja fragmentaarisesti, kuten hienosti sanotaan. Ei mitään turhaa, vain itse asiaa, muistoja. Jos kirjoittaisin omaelämäkerran, nyt tiedän, miten se pitäisi tehdä! Hieman samaa ongelmaa on kuin Natalia Ginzburgin muistelman kanssa: osa menee ohi, kun ei tunne kyseisen maan kulttuuria ja politiikkaa riittävästi. Mutta osan sentään, ja ilmiöt aina: 

"Yhteiskuntaa kutsuttiin nykyisin 'kulutusyhteiskunnaksi'. Fakta oli kiistaton, se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen, piti siitä tai ei. Öljynhinnan nousu kauhistutti ihmisiä jonkin aikaa. Aika oli suotuisa kuluttamiselle, ja kansa hankki nautintoa tuottavia asioita ja tavaroita." 

Kenelle: Elämäkertojen ahmijoille, vuosikymmeniä kokeneille tai niistä kiinnostuneille, Ranskan ystäville, kirjoittamistaidon tarkkailijoille. 

Muualla: Suurten ikäluokkien tarina ja ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista, sanoo Mikko Kirjavinkeissä.

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus 2021. Suomennos Lotta Toivanen. Kansi Jenni Noponen.

Nita Prose: Huonesiivooja

Huonesiivooja on mainio, hauska ja yllätyksellinen kirja, mitä sitä panttaamaan. Molly toimii siivoojana pienessä luksushotellissa ja rakastaa työtään. Hän arvostaa yli kaiken puhtautta, siisteyttä ja selkeyttä, kaikessa, mutta joutuu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon ei haluaisi: kummallisen sotkun keskelle. Siihen liittyy ruumis hotellihuoneessa, leski, ovimies ja työluvaton maahanmuuttaja, muutamia mainitakseni. Ja tietysti rakas mummi, joka kasvatti Mollyn ja on jo edesmennyt, mutta ei koskaan kaukana nuoren naisen ajatuksista. 

"- Puhdas koti, puhdas keho, puhdasmielinen seura. Tiedätkö, mitä niistä seuraa? Olin varmaan noin viisivuotias, kun hän opetti tämän minulle, koska hänen sanansa tuntuivat tulevan jostain tosi ylhäältä. - Mitä niistä seuraa, mummi? - Puhdas omatunto ja hyvä, puhdas elämä. Ymmärsin nämä sanat täysin vasta vuosien päästä, mutta nyt oikein yllätyn, kuinka oikeassa hän oli."

Molly on forestgumpmaisen suora ja katsoo maailmaa aivan omalla erityisellä tavallaan. Ettäkö hän olisi murhaaja - naurettavaa! Hän sulattaa lukijan sydämen pohdinnoillaan ja yksinäisyydellään, jota ei helpota aavistelu siitä, että häntä pidetään jotenkin outona.

"Sanottakoon nyt, että vaikka en Cheryliä varsinaisesti arvostakaan, en suostu kutsumaan häntä enkä ketään muutakaan pilkkanimellä. Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, mummilla oli tapana sanoa, ja se on minun ohjenuorani. Minua on nimitelty monin tavoin kahdenkymmenenviiden elinvuoteni aikaa, ja olen oppinut, ettei sanonta 'ei haukku haavaa tee' pidä paikkaansa. Kyllä haukkumasanat voivat haavoittaa."

Nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan, sitä Molly pohtii. Onneksi löytyy myös ymmärtäviä ystäviä.

"- Kuule, sinä ymmärrät enemmän kuin muut ihmiset osaavat aavistaa. - Totta, vastaan. - Minulle on sama, mitä muut ajattelevat. Sinä olet loistotyyppi. Kohteliaisuus saa poskeni kuumottamaan. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä muut ihmiset sitten minusta ajattelevat, Gisellen yli käy outo muutoksen aalto. Mitä niissä äsken otetuissa tableteissa sitten olikin, muutos on nopea."

Kuka on tosiystävä ja kuka mätämuna? Onko asiaa, jota kunnon siivous ei voisi ratkaista tai vähintään parantaa? Jälkimmäistä voisi kysyä vaikkapa rikostutkija Starkilta, joka tutkii hotellikuolemaa. Tai ehkä on parempi, ettemme kysy. Mollylle ei voi toivoa kuin kaikkea hyvää. Aiheesta olisi helposti saanut naiivin ja nolon tarinan, mutta kirjailija ei sorru sivuraiteille, vaan pitää linjakkaasti pintansa. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on. Ja siivous on tärkeää - vaikkei siivoojia usein edes huomata. Vielä mieleen tuli sekin, että kaikki työt voi tehdä hyvin tai huonosti, tai erinomaisesti, jos kykyä ja kunnianhimoa riittää. Kirjan genre on dekkari, murhamysteeri, samaan tapaan kuin Alan Bradleyn Flavia-sarja. 

Esikoiskirjailija, kanadalainen kustannustoimittaja Nita Prose on oikealta nimeltään Nita Pronovost, joka on liepeen mukaan kirjoittamassa toista romaaniaan.

Kenelle: Hyvän mielen viihdettä hakevalle, erityisihmisiä tunteville, dekkarien ahmijoille.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta piti kirjan alkua hitaana, mutta Molly valloitti lopulta lukijan.

Nita Prose: Huonesiivooja. Suomennos Katariina Kallio. Bazar 2022. Suomenkielinen kansi Nic Oxby.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre on maailman parhaita tarinankertojia, niiltä vaatimattomilta osin, mitä itse "kaikkien kirjojen" luku-urallani olen nähnyt. Hänen dekkarinsa ovat tappavia ja romaanisarjansa ällistyttävä. Mösjöö on ilmoittanut lopettaneensa dekkareiden teon, mutta Kyykäärmeen hän kaivoi pöytälaatikosta. Se on hänen ensimmäinen kirjoittamansa dekkari - ja se, jota ei julkaistu! 

Uteliaisuus herää. Tarinankertojan mielikuvituksen tuntien pöytälaatikkojuttu voi olla niin tai näin - tai oliko julkaisu vain helppo tapa myydä lisää - pääasia, että Lemaitrea saa lukea. Tutut elementit ovat läsnä: naseva sanomisen tapa, suuntaus suoraan asiaan ilman koukeroita, herkulliset henkilöhahmot ja yllättävät, kauhistuttavat tapahtumien seuraukset. 

Yli kuusikymppiseen leskirouvaan ei ole vaikea samastua lähes samassa iässä. Mathilden työura on kestänyt kolmisenkymmentä vuotta, itsellä hieman kauemmin. Tekemisemme, työvälineemme ja taitomme eroavat kuitenkin: siinä missä hakkaan näppäimistöä, mietin sanavalintoja ja toivon mahdollisimman suurta näkyvyyttä teksteilleni, hän punnitsee aseen painoa, osumatarkkuutta ja sopivan syrjäistä paikkaa hoitaa toimeksianto huomaamatta. Palkkamurhaajalla lienee viestintäihmistä parempi palkkataso, vaikka se Mathilden mielestä on jäänyt hieman jälkeen (markkinoita, työehtosopimuksia?).

"Hän sormeilee hermostuneena Browningia ja yrittää aikansa kuluksi muistaa, mitä tehtävää varten hankintaosasto tuon aseen hänelle toimitti. Mutta kun ei muista, ei muista. Sama juttu kaikissa ammateissa, hän miettii, kun kokemusta on karttunut, asiat tuppaavat sekoittumaan."

Uransa kullakin. Ja on hienoa löytää oma ala, jossa kokee olevansa hyvä, saa tekemisestä tyydytystä ja hyvää palautetta. Tämän olen kokenut itse. Ja senkin, ettei liika työhön uppoutuminen kenellekään  terveellistä ole. Olen ollut itse uupunut, Mathilde osoittaa omanlaisiaan oireita - edelleen samastuttavia, ainakin osin. Ja toivottavasti vain osin. Näen kirjassa viitteitä monen nykydekkaristin teoksiin: hulluus ja jo huumorin puolelle ulottuva persoonallinen katsanto tuo lakonisuudessaan mieleen vaikkapa kotimaisen Antti Tuomaisen tai saksalaisen Simone Bucholzin, jotka ovat velkaa tälle kertojalle. 

Olen iloinen, että kirja kaivettiin pöytälaatikosta, tai mistä hyvänsä. Luen takuuvarmasti kaiken, mitä Lemaitre on kirjoittanut. Nautin ja kumarran. 

Kenelle: Yllätysten ystäville, karmeutta kaihtamattomille, mustan huumorin ihailijoille. 

Muualla: Riitta Kirja Vieköön -blogista sanoo: mainio jännäri, hirtehinen ja humoristinen, mutta traaginen. Hän listaa myös Lemaitren kirjat. Jaamme ihailun! 

Pierre Lemaitre: Kyykäärme. Minerva 2022. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuteos Le serpent majuscule 2021. Suomentanut Kaila Holma

Pierre Lemaitren tuotanto on kirjan lopussa koottuna suomennosjärjestyksessä, joka EI ole sama kuin kirjojen ilmestymisjärjestys, joka on tässä. 

Ei niinkään väliä, missä järjestyksessä dekkarit lukee, vaikka on siinä omat etenemisensä, mutta romaanisarjassa järjestys on tärkeä.  

Dekkarisarja: 

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Romaanit:

Trilogia maailmansotien aikaisesta ja välisestä Ranskasta:

Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014)

Tulen varjot (2018, suom. 2018)

Tuhon lapset (2020, suom. 2020)

Trilogia Suuri maailma:

Loistavat vuodet (2022, suom. 2023)

Mikko Kamula: Kalevan pojat

Pohjan akka on tätä kirjoittaessani leppynyt: pakkanen ja hyytävät tuulet ovat muuttuneet pilvettömäksi sinitaivaaksi ja lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Mikko Kamulan uutuuskirjassa akka vielä vihoittelee, pitää pakkasia ja lunta niin, että väellä on jo hätä viljasatojen kanssa. Niin tietäjien taitoja kuin väkivahvaa voimaa tarvitaan! 

Metsän kansa -sarjan neljäs osa Kalevan pojat jatkaa myyttistä kertomusta suomalaisten erämaiden asuttamisesta 1400-luvun lopulla. Juko Rautaparran perhe asuu Savossa Leppävirran reitin varrella, nykyisen Konnuksen kanavalle johtavan tien seutuvilla. Mutta heidän vaikutusalueensa on laaja, onhan vanhin poika Heiska tutustunut Pyhän Olavin linnaan ja havittelee sotilasuraa - mistä perhe ei ilahdu - ja tytär Varpu opiskellut parantajan taitoja Juvalla. Sarjan edellisessä kirjassa tragediaan päättyneen elämänvaiheensa jälkeen hän pohtii elämäänsä eteenpäin: kutsuuko ura vai kodista huolehtiminen? Modernilta kuulostaa, kuten moni muukin kirjan kohta.  

"Oliko ihmisten elämä todella heidän omissa käsissään, vai olivatko kaikki vain vääjämättömän kohtalonsa orjia?" 

Nuorin poika Tenho vasta vaikuttaja onkin; hän on tietäjän oppilas ja jo vahva näkijä itsekin, ehkä jopa opettajaansa Yörnin äijää voimakkaampi. Kovan vastuksen hän ainakin antaa Pohjolan emännälle ja muille viholaisille. Hän "nostaa luontonsa", mitä se sitten tarkoittaakaan, ja selviää taidoillaan monesta vaaranpaikasta. 

"- Pystyn aistimaan kaukaisia asioita, Tenho paljasti. - Sillä on rajoituksensa, mutta havaitsemani ihmiset ovat alle puolen virstan päässä. Satuin kurottamaan ajatuksillani siihen suuntaan ja huomasin heidät. - Uskomatonta... Kauppi huokaisi. Tenho tajusi olevansa Kaupin silmissä jälleen aavistuksen etäisempi ja arvoituksellisempi. Tuntui kurjalta seurata sivusta, miten heidän ystävyytensä muuttui joksikin muuksi. Hän ei voinut kuitenkaan muuta kuin kohdella Kauppia tavalliseen tapaan. Silloin Kauppi saattaisi lopulta ymmärtää, ettei kaikki Tenhossa ollut sentään muuttunut." 

Uhka on aina tullut idästä, jo ennen kuin Suomi-nimistä valtiota oli olemassakaan, ja niin tapahtuu myös kirjassa. 

"Heiska päätti kuitenkin viedä miekan sisälle pirtin lämpöön. Siellä se olisi käden ulottuvilla, jos sitä syystä tai toisesta tarvittiin. Tieto rajantakaisten uudesta ryöstöretkestä vaivasi häntä. Hyökkäyksen kohteille se oli valtava onnettomuus, eikä ollut yhtäkään hyvää syytä olettaa, että vihanpito päättyisi tähän."

Tuliset miekat, jättimäiset hauet, taikaloitsut ja parantavat yrtit auttavat sankareitamme traditionaalisessa hyvän ja pahan kamppailussa. Hurjassa seikkailussa apuun kutsutaan myös jo ammoin kuolleiksi luullut legendat, Kalevan pojat. Vaarallisten tilanteiden vastapainoksi koetaan myös rakastumisia, lämmintä välittämistä sekä itseä suurempaa kunniantuntoa ja sankaruutta. 

"Parempi kunniaa kourallinen kuin häpeää helmallinen, Varpu ajatteli."

Kamulan tekstiä lukiessa uppoan täysin syvyyksiin, kiehtovan salaperäiseen maailmaan. Kaikkine hämmästyttävyyksineen kirja koettelee mielikuvittelun rajoja mutta perustuu myös tietoon, jota kirjoittaja on hankkinut kansatieteen ja historian opiskelullaan - nimenomaan tätä kirjasarjaa varten. Komea ja hurja suoritus jälleen kerran. Ikiaikainen ihmisyys ja toistuvat ilmiöt ovat läsnä, eikä yhteyksiä nykyisyyteen ole vaikea havaita, muutenkin kuin sotaisan idän osalta. Alussa on tiivis kertaus sarjan henkilöistä ja tilanteesta, jossa ollaan kertomuksen lähtiessä liikkeelle. Tämä on mainio idea: helpottaa tarinaan solahtamista ja muistuttaa mieleen aiempien osien seikkailut. 

Kenelle: Legendojen ystäville, muinaisuutta miettiville, suomalaisuuden juuria tutkiville, historiahulluille. 

Muualla: Kannattihan tätä odottaa, toteaa Kirsin kirjanurkka, ja luki kirjasta maailmanmerkkejä.  

Lue sarja alusta:

Osa 1: Ikimetsien sydämailla

Osa 2: Iso härkä

Osa 3: Tuonela

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Gummerus 2022. Maaginen kansi: Jenni Noponen.

Helsingin kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus

Mikko Räsänen on kaupungin työmies, joka tekee töitä maan alla - ei vakoojamaisesti vaan konkreettisesti, asentaa ja korjaa vesiputkia ja tekee tilat kaapeleille, joita pitkin sinulta onnistuvat somettamiset ja Netflix-illat, kuten hän itse sanoo. Yhteiskunnan tukipilareita siis; niitä, joita ilman moni itsestäänselvänä pitämämme asia ei toimisi. 

Silti on syntynyt harhaisia käsityksiä siitä, että vaikkapa viestintää tekevä tarinallistaja tai soten organisaatiota pöydällä pyörittelevä virkailija olisivat jotenkin tärkeämpiä; onhan heillä korkeakoulutus ja siten runsas palkka etuineen, eikä työn tekoa valvota minuutin päälle. Esitys kolauttaa ääripäiden käsitykset kunnolla ja komeasti yhteen. 

Olen asunut Helsingissä yli 40 vuotta, seurannut kaupungin kehitystä ja tehnyt töitä vuosia rakennusalalla, joka on näkyy ympäristössä vahvasti. Olen palaveerannut niin yritysten, tekijöiden kuin päättäjien kanssa, toteuttanut eri tahojen viestintäsuunnitelmia, seurannut somea, jossa kaupunkilaiset kommentoivat tekemistä, ja verkkosivuja, joilla kaupunki kertoo tekemisestään. Näytelmäsitaatti alla on muistinvarainen, mutta sanoma hätkäytti minua katsomossa. Niin totta! 

"Mitä kaupungin palvelua käytät eniten? - Kirjastoa. - Väärin! Käytät viemäriä!"

Tunnistan yksityiskohtia myöten tarinan, jota kaupunginteatterin lavalla esitetään. Tietenkään kelta- ja valkokypärien ero ei todellisuudessa ole niin viivotinsuora kuin näytelmä esittää, mutta on viestissä paljon totta. Mieleeni tulvii ihmisiä ja nimiä, molemmilta puolilta. Usein julkisuudessa jää piiloon, kuka on todellinen tekijä, on kyse kuinka suuresta hankkeesta tahansa. Edes yritystä ei mainita, henkilöistä puhumattakaan - tässä olisi paljon petraamista viestimillä, kuten Helsingin Sanomilla. 

Asia on iso: näytelmänä se laahaa muutaman vuoden todellisuutta jäljessä - idea, hyväksyntä, suunnittelu, toteutus, tämä kaikki vie pitkään, mutta reaalimaailmassa ilmiö on havaittu jo aiemmin.

Suurten ikäpolvien lapset toivoivat lapsistaan pomoja ja akateemisesti koulutettuja, jotta näillä olisi parempi ja helpompi elämä kuin heillä itsellään, eikä missään nimessä duunarina, mutta viime vuosina on havaittu, että kehitys ei välttämättä kuljekaan kohti korkeampaa ansiotasoa ja varmaa työnsaantia. Toisaalta, ammattilaisista on pula muun muassa talotekniikassa ja rakentamisessa. Hoivatyöstä puhumattakaan. Duunarityöstä - kuten ennen sanottiin - on pulaa.

Olisiko viisaampaa kannustaa nuoria käsillä tekemisen pariin? Voisiko ammatillinen koulutus olla yhtä hyvä tai parempi kuin yliopisto? Ja ovatko nämä edes toisiaan poissulkevia? Kyse lienee arvostuksesta. Voiko olla yhtä ylpeästi sähköasentaja tai kampaaja kuin toimistopäällikkö tai erikoisopettaja? Tietenkin voisi, jos minulta kysytään, jopa ylpeämmin, mutta tunnistan näytelmän julmasti esittämän kahtiajaon mukaisen ajattelun.

Ratkaisun tekevät, jälleen kerran, nuoret. Räsäsen Aapo ja sen raivostuttavan sortsipyöräilijän (kyllä, näen mielessäni myös hänen todellisen vastineensa), tytär lähentyvät. Toivo asuu nuorissa, ja viisaus, uskon! He eivät niele enää kahtiajakoja ja väistyvien sukupolvien haaveisiin nojaavia ajatuksia, vaan tekevät elämänsä itse. 

Hieman ristiriitaista edelliseen on se, että lavalla konkarein Martti Suosalo Mikko Virtasena on niin luonteva ja vakuuttava, että varjoon jäävät muut taitavat esittäjät, kuten raikas ja uskottava työnjohtaja (Raili Raitala) tai oman firman piikkiin kaupunkia avustava tarinankertoja, ärsyttävän itsekäs pyöräilijä Lasse (Rauno Ahonen). Paavo Kääriäinen Aapona on uskottava ja aito, eikä muissakaan ole valittamista, "ulkomaisia" työntekijöitä unohtamatta. Hyvää työtä kaikilta. Osaaminen ja tekemisen palo näkyvät, missä työssä tahansa. 

Näytelmä on tärkeä yhteiskunnallisen murroksen kertoja, eikä sitä tehdä huolimattomasti, mistä kiitos. Katsomon ikä oli korkeahko; tässä tapauksessa se on hyvä, sillä isovanhempien ja vanhempien vaikutus nuorempiin on vahva ja yhteiskunnan muutos on hyvä nähdä. Oli muuten upeaa olla keskellä päivää teatterissa, joka oli täynnä, kuhina oli valtaisa! Tampereelta tuli bussilasti katsojia. Aurinko paistoi kuumasti, ja kevättä oli ilmassa. Pelottava sota jäi hetkeksi ajatuksissa pienemmäksi, vaikkei sitä kokeville, mutta kokemus toi voimaa taas kohdata uutiset ja tosiasiat ja toimia sen minkä voi. Suositan jokaiselle etsimään voimaa taiteesta, teatterista, kirjoista ja toisista. Sitä tarvitaan.

Kenelle: Kaupunkilaiselle. Työntekijälle. Kaupunkien ja kuntien päättäjille. Pikkupomoille. Niille, jotka arvottavat ihmisen koulutuksen ja työn kautta. Ammatinvalintaa harkitseville. 

Muualla: Kirsin Book Club selvittää näytelmää yksityiskohtaisemmin. 

Helsingin kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus. Käsikirjoitus Mika Ripatti, ohjaus Heikki Kujanpää.

Kuvat: HKT, Otto-Ville Väätäinen.

Ylin kuva: Se ärsyttävä sortsipöksypyöräilijä Lasse ja Mikko Räsänen. Rauno Ahonen ja Martti Suosalo.

Seuraavassa kuvassa tarinaa ansiokkaasti soittanut Joakim Berghåll.

Nuoret: kuvassa Lassen tytär ja Mikon poika, näyttelijät Lumi Aunio ja Paavo Kääriäinen

Sain bloggarilipun pyynnöstäni. 

P.S. Saattoi olla ensimmäinen vuoden 2022 kunnon kevätpäivä: aurinko lämmitti niin, että takki piti avata, Lenininpuistossa alkoi vihertää ja tunnelma oli lämmin, kun porukka pääsi teatteriin. En olisi uskonut moista ruuhkaa keskellä päivää, mutta täyttä oli!

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Nickelin koulukoti oli kurja paikka sinne joutuneille pojille. Kirja kertoo Elwoodin epäonnesta, joka vei hänet floridalaiseen laitokseen vuosiksi. Jonkinlaista ruokaa siellä sai, ja makuusijan, jopa opetusta, mutta paljon joutui sen eteen tekemään. Kestämään raskasta työtä, kiusaamista ja väkivaltaa paitsi toisten asukkaiden myös ohjaajien taholta. Hurjaa on se, että koulu tai sen malli on ollut oikeasti olemassa. Todellisesta Dozier-koulusta kuultuaan kirjailija sai innoituksen kertoa näistä opinahjoista maailmalle fiktiivisenä tarinana, sepitetyin henkilöin. 

1960-luvulla rotusorto oli laillista, ja mustat pojat, kuten Elwood, olivat jo tottuneet kaltoinkohteluun. Ei valkoisilla paljon helpompaa koulussa ollut, mutta Elwoodin kohtalo on erityisen epäreilu, hän kun oli jo ehtinyt suunnitella itselleen parempaa elämää ja koulunkäynnin jatkamista eikä tehnyt mitään sitä vaarantaakseen. Paitsi yhden harkitsemattoman, viattoman teon. 

Elwood on nokkela ja havainnointikykyinen kaveri, jolla on vahva oikeudentunto, mutta - tai ehkä juuri siksi - sopeutuminen koulukotiin on vaikeaa. Hän ystävystyy Turnerin kanssa, joka on rempseä ja itsevarma. Turner toteaa ensisanoikseen Elwoodin syövän "puuroa niin kuin se olisi äidin tekemää."

"Kuka oli tämä poika, joka puhui hänen äidistään? - Mitä? Poika vastasi: - Älä käsitä väärin. Tarkoitin vain, etten ole nähnyt kenenkään syövän tätä sapuskaa tuolla lailla - ihan kuin se olisi hyvää."

Toinen kaveri on Musta Mike, omanlaisensa onneton sankari hänkin. Poikien elämä on yhtä selviytymistaistelua, kaikkine nikseineen, joita nuoret vain saattavat keksiä ohjaajien kiusaksi ja omaksi (mitättömäksi) edukseen. Saippuaa syömällä saa vatsataudin, jonka turvin voi levätä työnteosta lääkärin luvalla pari päivää, siihen malliin. Elwood pitää lukemisesta, mutta kirjoja ei koulussa juuri näe. Eikä paljon muitakaan tarvikkeita, joita opiskeluun tai elämiseen kipeästi tarvittaisiin. Kummallista sinänsä, sillä koulu saa hyvät avustukset ja lahjoituksiakin: hyöty niistä valuu muualle kuin oppilaiden kasvattamiseen.

"Pakoa saattoi yrittää ja toivoa parasta. Jotkut onnistuivat. Useimmat eivät."

Raju ja elävä kertomus nuorten maailmasta, jonka ei toivoisi olevan totta. Tunnelmat välittyvät aitoina, ihmiset ja ympäristö piirtyvät kovin ja tarkoin viivoin lukijan silmien eteen. Lajimme raakuus ja ahneus, se on loputonta! En voi uskoa, että vastaavissa olosuhteissa kasvaneista lapsista tulisi ehjiä ja onnellisia aikuisia. Ehkä jotenkuten pärjääviä kuitenkin, parhaassa tapauksessa. Jos selviää hengissä. 

"Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin."

Pulitzer-palkittu Colson Whitehead on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista. Etenkin hänen kirjaansa Maanalainen rautatie on menestynyt ja kehuttu, ja siitä on tehty myös tv-sarja. Viimeisin suomennos, Markku Päkkilän sekin, Harlem Shuffle ilmestyi tämän vuoden alussa.

Kenelle: Kurjia kohtaloita kestäville, silmiä sulkemattomille, amerikkalaisen nykykirjallisuuden ystäville. 

Muualla: Kirjaa on luettu paljon, muun muassa Annelin kirjoissa ja Lukutuulia-blogissa, joka sanoo kirjaa vaikuttavaksi ja koskettavaksi.  

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys). Suomennos Markku Päkkilä. Otava 2020.

Parhaat kirjat vuonna 2021, näitä äänestin

Kirjasome äänestää vuoden parhaat kirjat verkkolomakkeella, jotta myös kirjagrammaajien, vloggaajien, podcastaajien ja muita somettajien olisi helpompi ja hauskempi osallistua. Toivottavasti heitä on mukana paljon! Äänestyspisteet eivät uudistuksen vuoksi tule näkyviin blogeihin entiseen tapaan, mutta nyt kun äänestys on ohi ja odottelemme tuloslaskentaa, omista valinnoista saa kertoa. 

Vuoden 2021 parhaaksi kotimaiseksi äänestin Emma Puikkosen Mustan peilin. Se ei ole viihdyttävin, riemastuttavin tai hätkäyttävin, mutta sillä on syvä vaikutus. Arvostan taustatyötä ja isojen asioiden tiivistämistä tarinan muotoon, ja aihe on mitä ajankohtaisin: fossiilisten polttoaineiden käyttö. Mutta siihen liittyy paljon muutakin, totta kai. Taloutta, politiikkaa, erilaisia työnkuvia ja ihmisiä. Mennyttä mutta etenkin tulevaa. Hieno, harkittu, tarkka kokonaisuus.

Lisäksi nostin listalle Anneli Kannon Rottien pyhimyksen ja Joonatan Tolan Punaisen planeetan. Kuten joka äänestyskerralla minulle käy, ensimmäiset kaksi ovat helppoja, mutta kolmas valinta vaikea. Se olisi yhtä hyvin voinut olla Sirpa Kähkösen Vihreä sali tai Juha Itkosen Kaikki oli heidän. Tai Finlandia-voittaja Jukka Viikilä Taivaallisine vastaanottoineen. Mutta halusin nostaa nyt uuden tekijän: itse tarina on koskettavan kamala, mutta se on kirjoitettu omalaatuisella tavalla, joka yhdistää kamaluuteen viisaan katseen ja huumorin.

Parhaana lukemamani käännösromaanina pidin Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -kirjaa. Trilogian toinenkin osa Viedään äiti pohjoiseen ehti ilmestyä suomeksi vuoden aikana. Vähintään yhtä hyvä sekin, mutta aloitus oli niin vaikuttava, että sille pisteet. 

Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut puhutteli minua vahvasti, siksi nostin sen kakkoseksi. Ja vakavuuden vastapainoksi kolmosena mainitsin lukuromaanin, Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän. Ei sekään hilpeä tarina ole, mutta upottava ja kauniisti kerrottu. 

Ja jälleen: kolmas olisi voinut jokin muukin. Benedict Wells ja Rachel Cusk ainakin tulevat heti mieleen. Alex Schulman ja Elizabeth Strout kärkikastia hekin, vaikkeivat omia parhaimpiaan tänä vuonna suomalaisille esitelleet. 

Tietokirjoista vaikuttavin aiheensa mutta myös napakan ja informatiivisen kerrontansa vuoksi oli Fang Fangin Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket. 

Mari Mannisen ammattitaito näkyi jälleen kirjassa Hyvät aikeet, joka antoi uutta tietoa ja ajateltavaa auttamisesta. Ei helppo aihe koota kirjaksi saati toteuttaa käytännössä! Kolmanneksi mietin Perttu Pölöstä, mutta vedin kuitenkin "kotiin" päin ja valitsin kirjabloggari Kirsi Raninin Lukupiirin. 

Pölösen ajatukset ovat viisaita ja pitkälle kantavia ja ehdottomasti suosittelen hänen kirjaansa Tulevaisuuden lukujärjestys. Kirsin kirja taas on erittäin asiantunteva ja käytännönläheinen opas lukupiirin perustamiseen ja sellaiseen osallistumiseen - pidän aihetta todella tärkeänä näinä lukutaidosta huolestumisen mutta toisaalta viime vuosien kasvaneen kirjasuosion aikoina. Ja kirja mainitsee ja suosittelee satoja muita kirjoja, mistä monet lukijat ovat kertoneet olevansa erityisen iloisia. 

Vuoden 2021 parhaat kirjat -äänestyksen tulokset julkistetaan ma 7.3. blogeissa

• Amman lukuhetki
• Kirjakaapin kummitus
• Kirjamies
• Yöpöydän kirjat

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe

Ennen bloggausta tapaan silmäillä kirjan läpi, etsiä sitaatteja, jos ei lukiessa niitä tullut merkittyä, muodostaa "lopullinen" käsitys teoksesta. Nykykiireessä vaihe jää huolimattomaksi, joten kirjoitan muistumien valossa. Onneksi muutama keltainen lappu löytyi sivujen välistä. Luin kirjasta suurimman osan joulun aikaan, viimeiset reilun kuukauden myöhemmin. Mitä jäi mieleen?

Miki Liukkosen oudon kiinnostava mieli ja kieli, kauniiden lauseiden tekemisen taito. Hänen tavoitteensa tehdä jotain uutta ja erilaista, nyrjäyttää perinteinen kerronta. Nykyisin ei puhuta kokeellisesta kirjallisuudesta, ja se on oikein: kaikessa julkaistussa on aito halu osoittaa jotain, kertoa jotain, vaikka kirjailija itse toisin väittäisi, uskon. Miksi muuten käyttää vuosia kirjoittamiseen, miksi nähdä vaivaa, jos motivaatio ei ole sisäinen ulkoisen sijaan, kuten "kokeessa" olisi?

"Ja koska minä olen kiinnostunut kaikesta kuten jo sanoin, on auttamatta selvää, että olen niin ikään kiinnostunut todellisuudesta, sillä todellisuus on kaikki mitä meillä on. Ja se miten todellisuuteen suhtautuu, niin no, se onkin sitten kimurantimpi juttu. <Ilkikurinen virnistys>. 

Nykyisin puhutaan erilaisista äänistä, erilaisista tavoista kirjoittaa ja ilmaista asioita. Liukkosen tapa on rönsyävän runsas, laajalle kurotteleva, säälimätön lukijalle kaikkeudessaan. Kuin hän kysyisi: Pysytkö mukana, tajuatko, ymmärrätkö? Riittääkö se lukijalle - ei ihan, pakko myöntää. Menee hankalaksi. Vaikka lukija on paatunut ja vaikka haaste on herkullinen. 

"Fiktiivinen maailma oli liian todellinen ja todellinen maailma liian fiktiivinen."

Löyhä juoni kertoo pojasta, Henri Classicista, joka kävi erityistä koulua, WKVL-sisäoppilaitosta Wienissä. Kertomus kulkee takaperin, lopusta alkuun. Miten tähän tilanteeseen jouduttiin? Juoni ei kuitenkaan ole kirjan juju. Vaan esitystapa ja kirjallinen ilmiasu, joka kuvaa kaaosmaista, aina odottamatonta eteen tuovaa maailmaa, jossa yksityiskohta saattaa olla kirkkaasti kohdevalaistu, yleisen painuessa hämäräksi, pysyväksi taustakohinaksi. 

Kirjoittajan lahjakkuus näkyy komeissa lauseissa, jotka viettelevät lukijan ajatukset oudoille poluille ja ajatuksiin, joiden jälkeen on ravisteltava päätä. Siis missä olin ja miksi? Kuin verkkoinen somen maailma, jonne voi upota ja joutua kummille teille. Kirjassa eksyminen on turvallisempaa, ja uudet havainnot elävöittävät aivotoimintaa. Jonkinlainen räjäytys tapahtuu. Vaikutusta toisaalta vahvistavat, toisaalta heikentävät runsaat oudot sivistyssanat, joita on niin paljon, ettei jaksa googlata. Ei se mitään, ei vieraskielistäkään tekstiä lukiessa tarvitse ymmärtää joka sanaa ymmärtääkseen idean. 

"Niin... Elämä, tutkittuna kaikkine mieltymyksineen ja linkkeineen, abaksiaalisine varjoineen, involutiivisine käänteineen joita emme anna itsemme huomioida tai jotka jäävät huomiotta ulkoisten häiriötekijöiden väliintulojen takia."

Mutta mikä on kirjan idea? Pitääkö se tietää? Näen ideana kuvata maailman - elämän - nyt. Kaikkine sekavuuksineen, runsaine tietoineen, hämmästyttävine tietämättömyyksineen ja odottamattomuuksineen, verkostomaisine ulottuvuuksineen. Kaikki johtaa toiseen, yllättävästi, lankoja riittää joka suuntaan. Mitä seuraat, mihin joudut: verkoston laajuudessa et voi tietää, vaikka ehkä luulet olevasi johdonmukainen. Loistoidea ja kunnianhimoinen ajatus.  

Sellaista mietin, että voiko joku oikeasti ajatella "mitä vain" ja minne päin vain. Oikeasti arjessa. En minä ainakaan voi: palaverit ja tapaamiset seuraavat toisiaan, on oltava oikeaan aikaan fokusoitunut tiettyyn asiaan ja ihmiseen. Koskee myös vapaa-aikaa. Tietoinen päätös kohdentaa huomio juuri tiettyyn tilanteeseen on edellytys sille, että ylipäänsä pääsee asioissa eteenpäin ja saa niistä jotain irti - jonka takia niitä palavereja ja tapaamisia on. Teksti antaa ymmärtää, että on toinenkin tapa ajatella. Ehkä tämä toi sen räjäytyksen tunteen? Kiinnostavaa, vähän ärsyttävää: kenellä muka olisi varaa ja mahdollisuus herpaantua leijailemaan ajatuskulkujensa mukana? Ja olisiko sitä syytä kokeilla?

Kieli tuo mieleen niin Volter Kilven kuin tämän uskollisen seuraajan Mikko Rimmisen. Liukkonen ei heidän tapaansa keksi uusiosanoja, mutta käyttää kekseliäästi jo olemassaolevia. Tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, brassailevaan mutta kieltämättä riemastuttavaan tapaan. Virkkeet ovat lyhyitä tai pitkiä, eivätkä jopa muutaman sivun pituisena hätkäytä Saramagoa ja kumppaneita lukenutta: vie mukanaan huomaamatta. Kappalejakoja olisin kaivannut enemmän lukuhomman helpottamiseksi - ei se veisi pois ajatuksen tai tekstin kirkkautta, intensiivisyyttä ehkä hieman.

Miki Liukkonen on esiintynyt paljon julkisuudessa, mielestäni myönteisesti - arroganttius ja aitous vaihtelevat, persoonallisuus kiehtoo monia, eri ikäluokkia eri syistä, luulen. Nuorille hän on tinkimättömyydessään ja cooleissa kuvissaan idoli, vanhemmille kannustettava lahjakkuus, joka etsii omaa tietään ja jonka kehitystä seuraa uteliaana. Kuten minä, olen lukenut hänen kaikki romaaninsa. Kirjan vastaanottoon persoona vaikuttaa väistämättä, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisi. Markkinoinnin kannalta tehokas strategia, näkyvyys ja julki-ilmioleminen. Ammattitaitoa sekin, en pidä pahana. 

Onko kirja hyvä vai huono? Tekstiltään ehdottomasti hyvä, suorastaan hieno. Tavoitteeltaan samoin, jos sen oikein tulkitsen - mahdoton, kihisyttävä tehtävä koota tuntemamme elämä (no, ei ihan koko elämä, mutta esipuhe, kuten lopulta kirjan nimeksi päätettiin) samoihin kansiin. Laajuuden tunteen ja asianhaarojen loppumattomuuden tajun osalta komea suoritus, niiden välittämisessä lukijalle. Nippelitietojen ja huumorin kiinnostavien nousujen kannalta mainio: lukija saa nauttia, välillä myös nauraa. Ei tämä niin vakavaa ole! (Ei elämäkään, edes esipuheessa). Mutta kokonaisuutena hankalanpuoleinen, vaikea pitää kasassa. Niin, elämää simuloi tämäkin, ymmärrän. Jotkut jaksavat, jotkut väsähtävät kesken, suurta osaa ei ymmärrä. 

"Mutta ei tämä aina ole ollut tällaista. Ennen oli yksinkertaisempaa, hallitumpaa, tai niin minä tunsin. Nyt en ole enää varma. Sentimentaalista vai? Ehkä niin. Olkoon. Nyt minä odotan. Se on minun tehtäväni. Asioita tapahtuu. Kaikenlaisia asioita. Ja joku katsoo ja odottaa. Tunnen sen sisuskaluissani. Tarjoilijat kuiskivat keskenään ja osoittelivat vaivihkaa. Ja samaan aikaan tapahtuu lisää asioita ja jotkut asiat vielä odottavat tapahtumistaan. Minä tunnen sen. Viime aikoina elämä on tuntunut happivajeiselta vitsiltä. Joku joka sanoo että Sinä kuolet kohta. Kasvoja hämärässä. Ja taivaalla häilyvä ERROR."

Kenelle: Jaksaville, uteliaille, kokonaisuudesta kiinnostuneille, mukaan meneville, ajankuvaa heijastavan tekstin ystäville. 

Muualla: Esa Mäkijärvi sanoo kirjan vaativan lähes epäinhimillistä keskittymiskykyä. Jota hän arvelee tuskin löytyvän ensisijaiselta kohderyhmältä, nuorilta aikuisilta. Silti hän innostuu tekstistä. Anneli sanoo: Miki Liukkonen on kielinero, kielellä maalaamisen mestari!

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. WSOY 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Sain kirjan kustantajalta.