Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi

Virtahepo

2012-03-03T11:18:00.002+02:00

Stephen Fry, tuo väsymätön brittihuumorin sanansaattaja, on monessa mukana: hän on käsikirjoittanut ja näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, tehnyt dokumentteja ja äänikirjoja, kirjoittanut kolumneja ja useita kirjojakin, jotka tuolla taustalla kiinnostavat varmasti kaveriin eri yhteyksissä törmänneitä, ainakin minua. Romaani Virtahepo vuodelta 1994 suomennettiin vasta viime vuonna, ja nyt tiedän, miksi.

Kirja kertoo vanhasta lontoolaisesta miehestä, Ted Wallacesta, joka lähtee kummityttärensä pyynnöstä selvittämään erään perheen outoja tapahtumia brittiläiseen aateliskartanoon. Tuttua kunnon brittiläistä luokkakuvausta siis, veijaritarinan näyttämönä.

Myös Tedissä on bertiewoostermaisia piirteitä, mutta hän on paljon alaluokkaisempi, ronskimpi, fiksumpi ja elämäänsä pettyneempi. Siksi hän käyttää alatyylistä kieltä aika lailla, tai sitten Fry haluaa hätkäyttää lukijan, näin rohkeita meillä ollaan – lukekaa jos uskallatte. Kieli edustaa enemmän uutta ruumiintoimintoihin keskittyvää brittihuumoria, jota on nähty tv-sarjoissakin viime vuosina, kuin sitä kuivempaa, sanaleikkeihin, väärinkäsityksiin ja nokkeluuteen perustuvaa, jollaiseksi minä brittihuumorin aiemmin mielsin. Ted on runoilija ja potkut saanut toimittaja, joten hänellä on myös kirjasivistystä, jota Fry, anteeksi, Wallace, pääsee esittelemään monessa kohtaa.

Aineksia on, mutta lopputulos on pettymys. Juoni on kovin köykäinen, vaikkei se olekaan pääasia, Jeeves-kirjojen tapaan. Silti siltä olisi odottanut hieman enemmän. Loppuratkaisu ja Wallacen kaikenkattava viisaus (taas jeevesmäisesti) ovat kyllä ennalta-arvattavia. Tarina on helppolukuinen ja vetää niin, että kirjan jaksoi kyllä lähes harppomatta lukea loppuun, mutta ne jatkuvat alapään asiat (olen kuin voidemainoksesta) alkoivat kyllästyttää, ja outo historiajakso – perheen isän juutalaista taustaa – keskellä tuntui päälle liimatulta ja kokonaisuus epätasaiselta. Henkilöt jäävät paperinukeiksi, eivätkä Fryn nokkeluudet tässä keitoksessa pääse täysin oikeuksiinsa. Käännöstyö ei ole ollut helppo, luulen, mutta se on hyvää työtä, lopputulos on luonteva, eivätkä kirjan puutteet ole suomennoksen vika.

Stephen Fry: Virtahepo. Schildt, 2011. Suomentanut Titia Schuurman.

Norwegian Wood

2012-03-01T21:33:00.004+02:00

Olen samaa mieltä kuin Guardian-lehti kustantajan mukaan: tämä kirja pitäisi jokaisen lukea. Mutta lisäisin siihen ikäsuosituksen. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea alle 21-vuotiaana. Ihana, viihdyttävä ja viisas kirja, mutta uskon, että siitä saisi irti vielä paljon enemmän, suorastaan järisyttävän elämyksen, jos sen olisi lukenut suurin piirtein samanikäisenä kuin päähenkilö Watanabe on, tarinan alussa 18-vuotias.

Keski-ikäinen täti ei siis ole parasta kohderyhmää. Sama tunne tuli kirjailijan aiemmasta, Kafka rannalla -kirjasta, ei näin vahvana, mutta osasin sitä vähän odotella. Kafka on kuitenkin niin hyvä, että halusin lukea tämänkin, eikä harmita yhtään. Vaikka nuorena vaikutus olisi suurin, kuten uskon, ei muidenkaan tarvitse sitä jättää väliin, sillä kirjailija on ehdottomasti huipputasoa, taitava luomaan tunnelmia ja kuvaamaan erästä elämää uskottavasti. Niin että tarina vie mukanaan niin, että kirja tekisi mieli ahmia yhtä kyytiä.

Watanabe on fiksu poika, joka ei loista, vaan on mielestään hyvin tavallinen. Mikä sitten on tavallinen, makuasia – ja ehkä tavallisuuden vahva korostaminenkin on erikoisuuden tavoittelua. Tämä kaveri ei ole kukkona tunkiolla, mutta osaa hoitaa omat asiansa ja ihmissuhteensa ihailtavasti, vaikka sanookin: ”Minä en ole kovin fiksu. En tajua asioita ihan heti.” Hänen vastakohtansa on opiskelukaveri Nagasawa, yhteisön supertähti, joka ”osasi johtaa joukkoja” ja jonka ”pään päällä oli aura, joka kertoi hänen mahdistaan niin kuin enkelin sädekehä ja jonka pelkkä näkeminen sai ihmiset kunnioittamaan tuota suvereenia olentoa.” Watanabe arveli valikoituneensa Nagasawan ystäväksi, koska ei palvonut häntä niin kuin muut. Watanabe on siis se tyyppi, joka aina löytyy suositun läheltä, peili, joka on värittömämpi, hiljaisempi mutta – ainakin tarinoissa – fiksumpi.

Ystävät ovat Watanabelle tärkeitä, mutta hän on hyvin itsenäinen. Kirjan keskiössä ovat naiset, rakkaudet, jotka poika ottaa vakavasti, kuten muutkin asiat, raha-asioista pyykinpesuun. Hänellä on vahva velvollisuudentunto, joka suorastaan tuntuu pakottavan hänet monenlaisiin tekoihin ja jopa ihmissuhteisiin. Romanttinen rakkaudenkaipuu on toinen motivaattori. Seksi on nuorelle miehelle luonnollisesti tärkeää.

En tunne japanilaisuutta, mutta oletan kirjan kertovan paikallisesta elämänmenosta, paikoista ja tavoista 60-luvulla (kirjan nimi on Beatlesiä) melko realistisesti, vaikka päähenkilön elämä kuvataankin romanttisen, kohtalokkaan linssin läpi. Kukapa nuori mies ei haluaisi olla hieman jännittävä yksinäinen susi, vahva olkapää ja selviytyjä, joka saa naiset rakastumaan itseensä. Itsemurhien tavallisuus Watanaben maailmassa tuntuu hämmentävältä, ja nekin kuvataan romantisoiden – henkilö vain päättää kuolla ja hups, hän on poissa, problems solved, näin helposti se käy. Homman sotkuisuutta tai vaikkapa perheen surua ei kuvailla. Onko tämä nyt sitten suositeltava toimintamalli esiteltäväksi nuorille herkille sieluille, posmottaa täti. Kumpuaako tämä japanilaisesta mielenlaadusta vai kirjoittajan halusta luoda dramatiikkaa tai kuvata nuorten elämän vaikeutta, en tiedä. Ehkä halutaan nostaa mielenterveyden ongelmia esille (vaikkakin japanilaisen häveliäästi ja suurta numeroa tekemättä), mikä olisi hyvä motiivi. Menetykset ovat Watanabelle vaikeita, mutta enemmänkin – jälleen nuoren tapaan luonnollisesti – hänen omalta kannaltaan kuin menehtyneen takia, hukkaan heitetyn kokonaisen tulevaisuuden vuoksi. Vaikutuksensa kaikella kuitenkin on.

Juonesta en kerro tarkemmin kuin että rakkauksia on useampia, eritasoisia, erityyppisiä. Watanabe täyttää 19, 20, ja alkaa kokea aikuistuneensa.

Summa summarum: surumielinen, kauniisti ja rauhallisesti kerrottu nuoren miehen tunteikas kehitystarina, jonka kiehtovuutta lisää japanilaisuuden eksotiikka. Kafka rannalla oli kuitenkin minulle vaikuttavampi, ja ehkä luen vielä myös aiemmin ilmestyneet Murakamit.

Murakamista on kirjoittanut muun muassa Liisa, jolta löytyy lisää hyviä linkkejä.

Kirottu ajan katoava virta

2012-02-25T17:08:00.006+02:00

Jos kirjalla on noin upea nimi, se on pakko lukea, ajattelin. Sehän on kuin runo – ja osoittautui, että se tosiaan on runosta, Maon runosta, ällistyttävää kyllä. Tarinan päähenkilö Arvid on nuorena kääntynyt kommunistiksi (miten minulla tämä aihe onkin jo toisessa peräkkäisessä kirjassa), kiintynyt Maoon, kuten hän itse sanoo, tämän inhimilliseen puoleen, joka ”tunsi, miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.”

Lainaus kertoo kirjan idean: Arvid puhuu siitä, miten hän kokee elämänsä, ajan kulumisen. Hän ajautuu miettimään tätä, kun tapahtuu isoja mullistuksia, joiden edessä hän on avuton: hänen vaimonsa haluaa avioeron ja hänen äitinsä ilmoittaa sairastavansa syöpää. Kuin kaikkien muutosten symbolina, Saksan muuri murtuu. Arvid on jonkinlaisessa (keski-iän) kriisissä, varmaan masentunutkin, ja käpertyy itseensä. Vaikka Arvidin äidillä on varmasti oma kriisinsä, samoin hänen ex-vaimollaan, mutta niistä kirja ei kerro.

Arvid on tehnyt selkeän pesäeron lapsuuden perheeseensä jo aikoja sitten, mutta nyt hän hakee turvaa äidistään – ja kun äidinkin olemassaolo vaarantuu, hän joutuu etsimään peruskalliota, perustotuuksia, itsestään. Eikä se ole helppoa.

”Tuntui että aivoihini oli tullut tarkkaamattomuutta, kuin sileä teflonläikkä joka hylki kaikkea mikä siihen osui, ja kaikki lipesi syrjään ja katosi saman tien häilyvästä mielestäni. Olin tarkkaamaton elämäni suhteen, asioita tapahtui enkä saanut niistä otetta. Tärkeitä asioita.”

Pääteema, ajan kuluminen, on kuvattu upeasti kertomuksena, joka ei ole kronologinen, vaan siinä liikutaan eri aikatasoilla, Arvidin mielenliikkeiden mukaan.

Lukeminen kesti kauan, mutta ei siksi, että tarina olisi vaikea tai tylsä, vaan päinvastoin: joka lauseessa tuntuu olevan niin paljon painoa ja merkitystä, ettei niissä voi edetä nopeasti ja kevyesti. Monet ajatuksista tuntuivat suorastaan jos ei aivan omakohtaisilta, niin ainakin ymmärrettäviltä, ja usein huomasin, että tiedän tasan tarkkaan, mitä Arvid tarkoittaa. Lienee keski-iän mietteitä, mutta tuttu tunne tämäkin:

”Katselin ikkunasta ulos satamaan ja ajattelin asioita joita minun oli mielestäni pakko ajatella. En kostunut niistä paljonkaan.”

Kirjan vire on alakuloisen puoleinen, hieman väsynyt, hyvin inhimillinen ja todellinen – se kuvaa uskottavasti Arvidin mielentilaa ja sopii hyvin myös suomalaiseen mielenlaatuun. Kaurismäkeläinen, sanoi joku kriitikko. Kirjailija on norjalainen, samoin Arvid, mutta kirjassa käydään myös Tanskassa, josta Arvidin äiti on kotoisin.

Hieno kirja, joka ei tyhjene kertalukemisella. Sen olisi hyvä olla omassa hyllyssä eikä vain nopeasti lainassa. Kirjan bongasin blogeista, kuinkas muuten. Lumiomenan kantaan on helppo yhtyä: yksi parhaita viime vuoden käännöskirjoja. Moni muukin on kirjasta vaikuttunut, kuten Kirsi ja Sanna.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Otava 2011. Suomennos Katriina Huttunen.

Jos rakastat

2012-02-23T19:59:00.003+02:00

Niin sitä on ihminen lokeroitunut, että Kristiina Halkolasta puhuttaessa alkaa päässä soida nimibiisi. ”Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä pieniä poikia, koiria, mummoja, sellerinvarsia…” Joten vaikka nimihenkilö itse varmaan toivoisi olevansa muistettu muistakin ansioista, kirjan nimi on osuva.

Muistelmia ja elämäkertoja on aina kiinnostava lukea, jos niissä kerrotaan muutakin kuin hymistellen urasaavutuksia: sitä toivoo saavansa tietää jotain itse ihmisestä, millainen tämä on julkikuvansa takana ja miten ne asiat, joista kukin on tunnettu, ovat kehittyneet. Vähän sellaista tirkistelyn makua siis, mutta parhaimmillaan antoisaa ja inspiroivaa, ja avaa päähenkilön taidetta tai muita tekemisiä, tekee niitä tutummiksi ja ymmärrettävimmiksi ja asettaa ne oman aikansa kuvaan.

Tämä kirja tekee kyllä tehtävänsä, tuli ihan haikea olo 70-luvun meiningistä: nuorilla oli aatteita, eivätkä raha ja materia eivät ohjanneet valintoja. ”Elämää ei mitattu vain suhteessa siihen, saako hyvän työpaikan, auton ja kivoja vaatteita.” Kristiina Halkola on ollut oman tiensä kulkija – itsepäisesti, kirjan mukaan – ja tehnyt niin urallaan kuin henkilökohtaisessa elämässään valintoja tunteella.

Halkola on tulisieluinen taiteilija, jolle perhe on tärkeä. Avioero ja liitto Eero Melasniemen kanssa olivat isoja käänteitä. Käpy selän alla -elokuva - aikansa Levottomat, kuten kirja sanoo - teki hänestä julkkiksen ja toi rohkeilla kohtauksillaan myös leiman, jota hän ei toivonut, ja johti oikeudenkäyntiin, kun hän kieltäytyi alastonkuvauksista, mutta ohjaaja Donner keksikin käyttää kuvissa toisen vartaloa, näyttelijältä kysymättä. Kuohunnan takia hän varmasti menetti myös työtilaisuuksia, kun ei alistunutkaan vaieten moiseen.

Hän oli Ylioppilasteatterissa Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen kanssa tärkeä toimija, ja teki muitakin teatteri- ja lauluproduktioita aina kun tilaisuus tarjoutui. Koska hän on aina ollut joukkovoimaan ja yhteiseen etuun uskova aatteen ihminen, hän on toiminut aktiivisesti myös Näyttelijäliitossa ja kommunistisessa puolueessa. Hän muun muassa ajoi elokuva-alan työehtosopimusta ja neuvotteli SAK:n juristin Tarja Halosen kanssa näyttelijöiden mahdollisesta liittymisestä keskusjärjestöön.

Sitten tuli tv – ja Hukkaputki, jossa hänestä tuli komedienne. Ohjelmaa moitittiin kommunistisesta solutuksesta, vaikkei Halkolalla ollut mitään tekemistä käsikirjoituksen kanssa, olipahan vain julkikommari. Mutta ohjelmasta tuli erittäin suosittu, ja se poiki muitakin televisiotöitä. Pääosin hän kuitenkin näytteli teatterissa, pitkään Ere Kokkosen ohjaamassa Arenassa.

Jo 1980-luvulla Halkola oli huolissaan yhteiskunnan jakautumisesta A- ja B-luokkiin ja kylmien arvojen ylivallasta. Kuulostaa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Myös politiikasta annettiin hänen mielestään ihmisille väärä kuva. Siteeraan Viola Säilän tekemää lehtijuttua Halkolasta: ”Ihanteet, unelmat ja utopiat kuuluivat hänen mielestään politiikkaan, mutta sitä oli alettu karttaa, koska kysymys oli muka pelkästä valtapelistä. Näin ihmiset vieraannutettiin tärkeistä asioista, joihin heidän olisi pitänyt ottaa ja vaikuttaa.”

Kristiina Halkola ei koskaan ole pitänyt itseään erityisen hyvänä laulajana, vaikka hänet laulamisesta tunnetaan. Kaikenlainen näyttelijäntyö on kuitenkin kokeiltu. Hän on tehnyt niin revyitä kuin runo- ja lauluiltoja, kiertänyt Suomen joka kolkan esiintymässä. Suuri onni oli saada osa Jarmo Lampelan Eila-elokuvasta. Töitä ei kuitenkaan aina riittänyt, joten hän perusti oman yhtiön, jonka puitteissa hän perusti Arenaan ravintolan. Tekeväinen nainen siis, joka tuskin pysähtyy paikoilleen, vaikka on jo kuusinkertainen mummo.

Perhekin pääsi kirjassa ääneen ja lopussa kertoo muistojaan lasten ja miehen suulla. Huomaa kyllä, että perhe on tottunut julkisuuteen, mitään epäkorrektia ei mainita – tai sitten kirjailija on valinnut mukaan vain parhaita paloja, kuten muistelmille tyypillistä on. Kirjasta saa kuitenkin hyvän käsityksen päähenkilöstä ihmisenä, ja se on helppo ja nopealukuinen, jos haluaa saada pikakatsauksen 70-luvun kulttuurielämään ja perustaiteilijan vaiheisiin.

Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola. Jos rakastat. Minerva Kustannus 2011.

Pieni potenssipuoti

2012-02-19T18:58:00.007+02:00

Iäkkäät sisarukset, Elida ja Tilda, asuvat pienessä ruotsalaiskylässä vanhassa kotitalossaan. Rutiinit katkaisee naapurin vaihtuminen, ja uuden tuttavuuden myötä he keksivät keinon ansaita remonttirahoja myymällä itse tehtyä potenssilääkettä. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, joten kirja on mukavan helppoa viihdettä.

Se tarjoaa palasen lämmintunnelmaista huumoria, sanoisinko hyvin ruotsalaista, tietenkin täysin myönteisessä mielessä. Enkä ihmettele, että kirja on ollut suosittu myös Saksassa. Suomalaiseen makuun - tai ainakin tämän lukijan - kirja on liian yllätyksetön ja siloiteltu, hieman laskelmoidun oloisesti hauskaksi rakenneltu.

Potenssiaiheesta huolimatta kirja on siis hyvin sisäsiisti; itse ongelma (johon lääke on keksitty) ei ole tässä se juttu. Vaan lukijan viihdyttäminen pian kasikymppisten sankarittarien rutinoitunutta elämää kuvaamalla. Huvittavia tapoja, pinttyneitä tottumuksia, joita kertyy iän myötä. Ja saamme huomata, että vessa-asiat ovat tärkeitä.

Kirjan nimeä pidin fraasimaisena, mutta luettuani totesin sen sopivan siloisena istuvan hyvin sisältöön. Potenssiin viittailu voisi mennä helposti härskin puolelle tai liian kliiniseksi, mikä on tässä vältetty, korrektius säilyy, eikä kukaan pahastu tai järkyty, jos ei yllätykään.

Kappas, kirjalla on sama kääntäjä kuin Merete Mazzarellan viimeisimmässä.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Mari, joka piti kovasti, ja Hanna, joka ei ollut niin vaikuttunut.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti. Bazar 2011. Suomentanut Raija Rintamäki.

Kalavale. Kansalliseepos.

2012-02-15T20:07:00.004+02:00

Hanski on menestyvä viihteen veteraani, jo vanheneva ja kaljuuntuva, mutta tiukasti ajassa mukana golf-harrastuksineen. Nuori tyttöystävä, lähiöhempukka Oona pitää seuraa ja tarjoaa seksiä tarvittaessa, ja bisnesvaistoiltaan nero Kasperi hoitaa Hanskin kukoistavaa liiketoimintaa.

Tämän kolmikon varaan Arto Salminen rakentaa kuvion, joka kuvaa aikaa ja viihdyttää niin nasevasti, että suosittelen jokaista lukemaan kirjan itse. Salminen kritisoi rahan valtaa, ahneutta ja tavallisen elämän kurjistamista liike-elämän etujen varjolla, samoin katsojien tyhmistämistä viihteen nimissä. Hän oli tarkkanäköinen ja puki havaintonsa sujuvan selkeäksi tekstiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, rankalla huumorilla.

Kasperi haistaa tosi-tv:ssä rahaa, ja kolmikko ideoi uuden formaatin, joka simuloi äärimmäisiä vankilaolosuhteita; osa osallistujia on vankeja, osa vartijoita, ja vuoroja vaihdellaan. Rangaistuksina käytetään sähköiskuja. Mukana olisi vain työttömiä, epätoivoisia osallistujia, jotka suostuvat mihin vain. Hanski epäröi, hän sanoo pitäneensä aina moraalin korkeana, vaikka on tehnyt koko elämänsä viihdettä ja komiikkaa. Hänen ohjelmissaan ei ole koskaan kiroiltu eikä pilkattu uskontoja.

Mutta Kasperi vakuuttaa, että vaikka hän ihaileekin Hanskia suuresti, tämä on vanhan liiton starbu: ”Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.” Kasperin kieli on bisnesslangia pahimmillaan, hän puhuu kokonaisstrategioiden asemoinnista ja taktisesta resursoinnista ja kääntää moraalittomuudetkin näppärästi hyveiksi niin, että Hanskikin vakuuttuu. Ja tietysti, menestyy.

Oona puolestaan on kaunis, kouluttamaton tyttö, joka joutuu mediapyöritykseen ohjelman juontajana ja Hanskin tyttöystävänä. Hänellä on hyvä sydän, mutta raha ohjaa hänenkin tekemisiään, seksin ohella. Oona ei aina tajua isoa kuvaa - ja ärsyyntyy, jos kokee häntä kohdeltavan bimbona - vaan toimii käytännön tasolla ja omaksi edukseen. ”Siinä ei oo mun mielest mitään väärää, et ihminen käyttää hyväks ulkonäköö, jos sitä on sattunu jäämään Luojalta tähteeks. Tää on ihan eri asia ku joku perseen myyminen. Mä oon onneks pärjänny muutenki, noi huoraamisjutut on jääny ihan teoreettiselle pohjalle. Tiedän mä mitä joku Kasperi ajattelee ku mä kuljen Hanskin kaa. Ja kylä mä tiedän mitä puol Suomee ajattelee ku meidän kuvii on jossain lehdissä. Ei ihmiset pysty tajuun mitä meidän välillä on. Ei varsinkaan Kasperi. Se on yks pillupää koko jätkä.”

Show käynnistetään, sponsorit valitaan. Sähkön tuottaa tietysti Fortum - optiokeskustelut taisivat olla vasta tulollaan kirjan kirjoitusaikoina, mutta Salminen osasi tässäkin ennakoida. Ja Kasperin sanoin, nyt tullaan siihen pisteeseen, jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota. Saavuttavatko Kasperi, Hanski ja Oona unelmansa? Kuka huoraa, kuka hyötyy, kuka puhuu totta tai valehtelee parhaiten? Huomaammeko me, miten meitä tyhmistetään tai miksi työpaikkamme siirtyvät toiselle puolelle maailmaa? Salmisen kirjat ovat terveellinen muistutus perusasioista vauhtisokeassa ajassamme.

Arto Salminen kuoli 2005, ja luin verkkojutuista, että häntä aikanaan kunnioittivat kriitikot enemmän kuin lukijat. Hän oli selvästi edellä aikaansa, mutta onneksi monet lukijat ovat myöhemmin nämä helmet löytäneet, Varastosta tehtiin leffakin. Salmisen kirjat ovat teräviä ja niissä on isoja asioita taustalla, mutta ne eivät silti ole vaikeita, vaan tehty tavalliselle ihmiselle, jollaisen puolesta hän puhui.

Salmista ihailee myös Salla. Eikä Booksyn mainioon hersytykseen ole mitään lisättävää.

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos. WSOY 2005.

Kosteiden mestojen balladi

2012-02-11T14:36:00.009+02:00

Ari Wahlsten on kirjoittanut esikoiskirjansa Kallion kuppiloiden ja sinkkumiehen maailmasta. Pihtaamattomia naisia ja oluttuoppeja vyöryy Kallion leveydeltä vuorokaudet ympäri: mahtaako tämä olla kirjoittajan fantasia ihannemaailmasta, jossa mies saisi elää.

Kirjan mies, Walden, on luojansa tavoin nimittäin myös kirjoittaja, joka liikkuu teatteripiireissä. Kaljanhuurujen ja sänkypuuhien ohella hän pyrkii tekemään töitä, tosin niistä puhutaan sen verran vähän, että herää kysymys, millä mies mahtaa kustantaa runsaan vapaa-aikansa. No, se on sivuseikka, ei tämä muutenkaan realismia ole, sen enempää kuin vaikka Juha Vuorisella. Jota en kyllä jaksa lukea, kuten olen aiemminkin todennut, mutta vertailua ei voi välttää, kun samassa aihepiirissä liikutaan. Wahlstenista pidin paljon enemmän, vaikka moni asia häiritsikin.

Aihe kiinnosti nuoruutensa Kalliossa asunutta, henki ja meno on tuttua, vaikken nykyistä kuppilamaailmaa tunnekaan. Teki mieli myös verrata, löytääkö kirjoittaja uutta tulokulmaa, kun Kallio-aiheesta on revitellyt viimeksi niin hienosti Mikko Rimminen. Ei juuri löytänyt, uutta siis, vaikka muutamia hauskoja oivalluksia tekstiin mahtuukin. Antoisinta ovat kommentit ja viittaukset näyttelemiseen ja teatterimaailmaan; tämän puolen tuntemusta olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ja sijaitseehan kaupunginteatterikin Kalliossa, joten ehkä tästä olisi voinut irrotella lisää kytkyjä.

Kirjoittajan kokemattomuus näkyy ja tuntuu; kömpelyyksiä on, noloja muka-hauskoja sanontoja ja väkisin väännettyjä vitsejä ja yksi suoranainen virhe siirtymässä (tai sitten en vain tajunnut äkillistä muutosta ajassa ja paikassa). Lisäksi ihmetytti myös Morren tuomitsema kirjailija Kivipaaden hahmo, sen mukanaoloa on mahdoton selittää. Jos taustalla onkin ollut kirjailijan vahva oma kokemus, sen mukaanotolla hän tulee tehneeksi itselleen karhunpalveluksen. Loanheitto ei nosta heittäjän pisteitä.

Tarina tuntuu tehdyltä, ei vaivattomasti syntyneeltä ja soljuvalta. Töksähtelevä tunne ehkä johtui siitäkin, ettei juonta ole, vaan kuvataan vain kaverin elämäntapaa sieltä täältä, päätymättä mihinkään. Jori arveli tämän olevan teatterin vaikutusta, tehdään kohtauksia enemmän kuin kokonaisuutta. Mikäpä siinä, mutta tyyliin toivoisi löysempiä ranteita, luontevampaa jutustelua. Naseva ironia ja renttuhuumori ovat vaikeita lajeja, eikä tässä päästä niiden terävään kärkeen.

Mietin paljon, kehen kirja kolahtaisi. Uskoisin, että otollisin kohderyhmä ovat samanikäiset tai kirjoittajaa (s. 1963) nuoremmat miehet, jotka eivät ole kirjallisuuden suurkuluttajia. Naiset, himolukijat tai elämää nähneet miehet tuskin jaksavat innostua. Tämä voisi olla miesten kioskikirjallisuutta, naisellisen romantiikan äijäilyversio.

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi. Gummerus 2012.

Omegapiste

2012-02-09T17:00:00.003+02:00

Don DeLillo on saanut Amerikoissa kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot, Nobeliakin povailtu. Omegapiste on tiivis tunnelmapala, joka ei ehkä ole paras mahdollinen aloitus kirjailijan tuotantoon tutustumiselle. Yhden kirjan perusteella on vaikea hahmottaa, mistä on kysymys, mihin hehkutus perustuu.

Vahva tunnelmanluoja, sitä hän ainakin on. Kirja kertoo ajasta, ajan kulumisesta ja sen hahmottamisesta. Ja ehkä siitä, että ihminen on yksin, käy omaa aikaansa. Päähenkilö Jim Finley lumoutuu taideteoksesta, jossa Hitchcokin Psycho näytetään hidastettuna, 24 tunnin versiona. Hän on itsekin elokuvantekijä ja haaveilee dokumentista, jossa USA:n puolustusvoimien entinen neuvonantaja Richard Elster kertoisi työstään ja maan sotilaallisten asioiden taustoista kameralle, yhdellä otolla, ilman muita henkilöitä, vain seinä taustanaan.

Hän saa Elsterin harkitsemaan asiaa, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta ja käsittämätöntä. Elsterin tytär Jessie kylään mökille, jossa Finley yrittää ylipuhua Elsterin dokumenttiinsa. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnitelmat perusteellisesti. Vai muuttaako - johtuuko muutos kuitenkin Finleystä itsestään? Tapahtuuko rikos? Tähän viittaisi Psychon suihkukohtaus, jota Finley pohtii paljon - miksi?

Kirja ei anna selityksiä, vaan asiat jäävät lukijan pääteltäviksi. Outo tunnelma siitä jäi, ja vähän kiusallinen tunne, että nyt en tajunnut pointtia. Kirja on kyllä muuten ohut ja helposti luettava - ja tunnelman takia se kannattaa lukea yhteen putkeen jos mahdollista.

Erjan ansiosta muistin tämän tämän oman arvioni. Se jäi julkaisematta kirjan luettuani, kun en oikein tiennyt, mitä sanoa. Kuvittelin kai arvion jotenkin kypsyvän - nyt nähtiin, ettei kannata pantata. Huono muisti ei auta asiaa, ja kirjan tunnelma välittyy parhaiten tuoreeltaan, joten arvioita on vaikea ja turhaakin yrittää muuttaa myöhemmin, totesin.

Don DeLillo: Omegapiste. Tammi 2011. Suomennos Helene Bützow.

Huorasatu

2012-02-08T17:00:00.001+02:00

Tämä kirja oli vuoden 2011 Alexandra Salmela erikoisuudessaan ja hauskuudessaan, ote tosin erilainen: Salmela oli hulvaton ja kiltti, Gustafsson on hulvaton ja räävitön. Mutta ei pahalla tavalla rivo, kun ei kielenkäyttö täti-ihmistäkään pahemmin tökkinyt ihme kyllä, vaikka tarina on ihan nimensä mukainen.

Jumalat ja jumalattaret - Arekset, Afroditet ynnä muut - ihmisten joukossa ei ole tuorein idea, eikä vitsi jaksanut kantaa koko kirjaa, loppuosa meni silmäilyksi. Kovin lihallista tekstiä tämä on, verta, eritteitä ja ruumiinkappaleita räiskitään niin, että lukija saa pyyhkiä silmälasejaan. Tarinaa parin maallisen ja muutaman ylimaallisen naisen seikkailuista viedään eteenpäin hurjaa tahtia.

Sitä mietin, mistä kirjoittajan päähän ylipäänsä tulee tällainen väkivallan kuvasto - onko se netin pimeän puolen ja väkivaltaviihteen maailmaa? Vai yleensä vain maailmaa? Onko tämä sukupolvikysymys? Sodan nähneet varmasti tuntevat samantapaiset kuvastot, mutta itse en ole ikinä kuvitellut verenvuodatusta tai kuolemista tai kiduttamista, joissa tämä tarina piehtaroi välillä niin, että etoo (mikä on tietysti tarkoituskin). Kertooko tämä lukijan pumpulissa elämisestä vai kirjailijan mielenmaisemasta, en osaa sanoa.

Kirja on vahva kannanotto huonosti kohdeltujen naisten ja seksuaalisuuden vapaan ilmaisemisen puolesta, myös ympäristöarvot ovat näkyvästi mukana. Mutta vakava tarina tämä tykitys ei ole. Vaikka jotkut kohdat äklöttivät, monet naurattivat, kuten ilotaloissa viihtyvä, huoriin syvempää tutustumista haluava Richard Gere, tai jumalilla esiintyvä uudelleensyntymismasennus, tai Aadam, jota kielletään tulemasta baariin pelkkään salaattiin pukeutuneena.

Rankkaa revittelyä, jota en jaksanut lukea loppuun kunnolla: äärimmäisyydet, lihallisuus ja tapahtumien ja hahmojen vyörytys väsyttivät. Tavanomaisuudesta kirjaa ei ainakaan voi syyttää.

Lisää blogeissa, kuten Booksylla.

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011.

Ainoat todelliset asiat

2012-02-05T19:09:00.003+02:00

Merete Mazzarella on yksi suosikkini: tekstit ovat viisaita, hauskoja ja teräviä, kirjoittajan tietopohja ja lukeneisuus valtava, kuten kirjallisuuden professorille tietysti kuuluukin. Silti hän saa asiansa esitettyä vaivattoman tuntuisesti ja niin, että lukijakin tuntee itsensä sen jälkeen hieman fiksummaksi.

Uusin kirja on taattua Mazzarellaa. Pääteemat ovat rakkaus ja työ - ja ketäpä ne eivät koskettaisi. Lähtökohta on se, että molempia tarvitaan onnelliseen elämään. Rakkauden tärkeyttä ei tarvitse kyseenalaistaa - kirjoittaja on selvästi, suorastaan liikuttavasti hyvin, hyvin rakastunut - mutta työn merkitystä hän pohtii paljon.

Vaikka kirja on tehty elämäntilanteessa, jossa uutta ovat kirjoittajan eläkkeellä olo ja uusi avoliitto, eivät teemat rajoita kerrontaa ahtaasti, vaan Mazzarella pohdiskelee omintakeiseen tapaansa muitakin ihmisen isoja ja pieniä valintoja. Kuten sitä, millainen on tyypillinen turisti (ne muut matkustajat) tai millainen ihminen hankkii puutarhatontun (rohkea ja itsenäinen).

Hän ikään kuin rupattelee lukijalle, aiheet vaihtuvat luontevasti ajatusvirran myötä. Esimerkkejä ja anekdootteja riittää. Hän sanookin rakastavansa yksityiskohtia, juuri konkreettiset yksityiskohdat saavat meidät ymmärtämään. Kirkas ajatus tuottaa selkeää tekstiä, ja henkilökohtaisuudet tekevät siitä aidon. Yksi Mazzarellan vahvuuksista on uskallus pistää itsensä likoon omien kokemustensa kautta. Näin hän saa myös lukijan miettimään asioita omalta kohdaltaan.

Isoja ratkaisuja hän on tehnytkin 65 täytettyään: mies, koti ja työstatus ovat vaihtuneet, vuosikymmenien jälkeen. Rohkeutta ei Mazzarellalta puutu, vaikka varmasti yli 80-vuotiaan aviomiehen jättäminen ei ole ollut helppoa itselle eikä ympäristölle. Ainakin yksi pitkäaikainen ystävä on laittanut välit poikki, mikä on kipeä asia, usein kirjoittajan mielessä.

Joskus harmittaa, kun oma ruotsinkielen taito ei riitä lukemaan kirjoja alkukielellä. Menetänkö jotain, en voi tietää. Tosin uskon suomentajan taitoon, onhan professori itse käännökset hyväksynyt.

Mazzarellan suosio näkyy muuten eräällä varmalla mittarilla, jonka tarkistan usein: hänen kirjojaan ei juuri koskaan löydy kirjaston hyllystä, vaan ne ovat aina lainassa.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Tammi 2012. Suomentanut Raija Rintamäki.

Blogistanian Globalia -voittajat

2012-02-02T16:13:00.004+02:00

Vuoden parhaaksi käännöskirjaksi blogistaniassa valittiin Sarah Watersin Vieras kartanossa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta vinkkinä muillekin voin kertoa, että ainakin pääkaupunkiseudulla sen saa nopeasti kirjastosta.

Seuraavaksi tulleista kirjoista minulla on arviot. Toiseksi tuli Lionel Shriverin Jonnekin pois, ja kolmannenen sijan jakavat David Nichollsin Sinä päivänä ja Michael Cunninghamin Illan tullen, jota itsekin äänestin.

Kilpailun tulokset löytyvät Karoliinalta.

Blogistanian Finlandia -valittu Katja Kettu Kätilöineen palkitaan Akateemisessa 16.2. klo 17.00. Häntä haastattelee Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou.

Ja olen kuullut huhua, että Ketun jälkeen Akateemisen lavalla olisi Merete Mazzarella. Lisää hyviä syitä olla paikalla!

Blogistanian Globalia

2012-02-01T10:00:00.005+02:00

Blogistania valitsi oman Finlandia-kirjansa, ja nyt valitaan paras käännetty kirja 2011. Ehdokkaani Blogistanian Globalia -listalle ovat:

Michael Cunningham: Illan tullen

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

José Saramago: Elefantin matka

Ja sitten jännäämään, mikä kirja saa eniten ääniä. Sen saamme tietää huomenna.

Adam & Evelyn

2012-01-28T12:37:00.007+02:00

Maailman vanhin rakkaustarina toistuu. Tällä kertaa Adam ja Eve eivät asu paratiisissa - ainakaan vielä kirjan alkaessa, sillä he ovat itäsaksalaisia. Eletään kuohuvaa aikaa 1980-luvun lopulla. Hurjalta tuntuu, että siitä on niin lyhyt aika, kun lukee loikkaushaaveista tai kuvausta rajan ylittämisestä tavaratilassa tai tavaroiden puutteesta ja 30-vuotiaista Wartburg-autoista: niin eri maailma, niin lähellä.

Tarina alkaa räväkästi. Adam pettää ja jää kiinni rysän päältä, Evelyn pistää välit poikki ja lähtee ystävättärensä kanssa kohti Unkaria lomalle, jonka piti olla Adamin ja hänen yhteinen. Adam ei lannistu syntiinlankeemuksestaan, vaan lähtee seuraamaan naistaan. Uutta yhteistä alkua etsitään oikeastaan koko kirjan verran, loppuun asti.

Kirja ei ole helpoin luettava, sillä se perustuu lähes täysin dialogiin, joka muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta. Paitsi että tästä useimmiten puuttuvat ohjetekstit, kuka on äänessä milloinkin. Vuorosanat ovat realistiset, mutta auki kirjoitettuina auki ja etenkin luettuina tavanomaiset repliikit tuntuvat hieman töksähtäviltä ja kokonaisuus hakkaavalta. Tähän tapaan, sivukaupalla:

”Meinaatteko te mennä takaisin?”
”Miksei?”
”Entä sinun vaimo?”
”Otan mukaan.”
”Otat siis mukaan?”
”Otan, mitä muutakaan minä tekisin.”
”Oletteko te taas yhdessä?”
”Melkein.”
”Rakastatko sinä häntä?”
”Enhän minä muuten olisi täällä.”

Kirjoittaja vie juonta eteenpäin niin, että lukija saa itse löytää vastauksia ja selvittää tapahtumia dialogista, hänelle ei tarjoilla valmista tavaraa. On mukavaa, että lukijaa ei aliarvioida, mutta kuten sanottu, hieman raskas tämä tyylikeino on. Onneksi kirjailija on pilkkonut tekstin hyvin lyhyisiin lukuihin, mikä helpotti lukemista paljon.

Suhdetta pohditaan aika perinteisellä asetelmalla: Adam on tyytyväisempi vanhaan, Evelyn suuntautuu enemmän uuteen. En silti osannut eläytyä henkilöiden maailmaan, en päässyt heidän nahkoihinsa. Tuntui tosiaan siltä, että nyt puhutaan aivan eri maailmasta ja eri kulttuurista. Outoa, kun sekä ajallisesti että maantieteellisesti ollaan niin lähellä. Mutta tekee hyvää lukea juuri tällaista, erilaista.

Tarinan puitteet ovat kiinnostavammat kuin henkilöiden tarina, joka jätti tämän lukijan kylmäksi. Länsimaisuus vyöryy, muuri murtuu, mikä kohdataan vain kahden ihmisen omien silmien, oman tilanteen kautta, ei sen suurempana mullistuksena. Kirjoittaja ei maalaile isompia kuvia eikä visioita, ihmisen tasolla pysytään. Loikanneita harmitti, että toiset pääsevät nyt rajan yli näkemättä sitä samaa vaivaa, minkä eteen he olivat joutuneet. Hyvin inhimillistä. Sitä ihmettelin, että siihen nähden, että henkilöt olivat hyvin vaatimattomista oloista ja suorastaan köyhiä, he suhtautuivat kovin huolettomasti tavaroihinsa ja rahoihinsa, niitä hävisi vähän väliä. Tarkoittaneeko kirjailija ilmaista sen, että itäsaksalaisia ei ohjaa materia. Tai että materia on katoavaista.

Esikuvatarina, Raamatun kertomus ihmisen luomisesta on myös mukana. Hauska ajatus on se, että Jumala oli maailman ensimmäinen räätäli; hänhän puki ihmiset vaatteisiin näiden syötyä väärästä puusta ja hävetessä. Myös kirjan Adam on räätäli ja tavallaan ”loi” naisensa, joille hän suunnitteli asuja.

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi.

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn. Otava 2011. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Sinkkuelämää

2012-01-22T19:24:00.004+02:00

Niin tuttua, niin helppoa. Sinkkuelämäsarjaa noin neljä kierrosta telkkarista katsoneena kiinnosti kuulla, miten ystävykset tapasivat. Ja kirja on aivan kuin sarja, mutta tuttu nelikkomme 15 - 20 vuotta nuorempi.

Carrie toteuttaa haaveensa, kun saa vihdoin kotoaan lähteä New Yorkiin, kirjoituskurssille. Hän eikä tunne sieltä juuri muita kuin Samanthan, joka on hänen tuttavansa serkku. Sam auttaa häntä alkuun, majoittaa jopa, vaikka naiset eivät vielä tunne tosiaan paremmin, ikäeroakin on aika lailla. Carrie on vielä niin nuori, että hän lisää ikäänsä muutaman vuoden, kun alkaa tapailla aikuista miestä. Mies on noin kolmikymppinen, lähes vanhus siis, yhden ystävättären sanoin: ”Mielessäni näen hänet tohveleissa piippua polttamassa.”

Vaikka 20 vuoden ikään on vielä matkaa, Carrie on jo oma itsensä: hän on kiinnostunut muodista, kirjoittamisesta, juhlista ja bling-blingistä - ja miehistä. Hänellä on hämmästyttävät sosiaaliset taidot, joten hän saa nopeasti laajan tuttavapiirin. Oma pukeutumistyyli alkaa muotoutua trendisetterin ura häämöttää jo kun hän seuraa rohkeasti omia ideoitaan. Vähävaraisena hän keksii muun muassa ottaa sairaalan työhaalarit arkikäyttöön ja vierailee ahkerasti vintage-kaupoissa. Kuten Samantha sanoo: ”Jos sinut nähdään aina samoissa vaatteissa, alkaa vaikuttaa siltä ettei sinulla ole tulevaisuutta.”

Mirandaan Carrie tutustuu sattumalta - punapää on ärhäkkä feministi, joka myöhemmin tv-sarjassa kypsyy kauniisti aikuiseksi naiseksi, mutta terävä kieli ja loppumaton mielipiteiden varmuus pysyivät.

Loppupuolella kirjaa Carrie istahtaa junassa sievän, upeatukkaisen tytön viereen, joka selailee Morsian-lehteä - arvaatte varmaan, että Charlotte astui kuvaan.

Rakkausasiat ovat keskiössä tietenkin, mutta tämän kirjan painotus on enemmän city kuin sex. Jos pitää tv-sarjasta, pitää kirjastakin. Ilman sarjaa taas kirja olisi jäänyt lukematta - ja kirjoittamatta.

Candace Bushnell: Sinkkuelämää. Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Suomennos Liisa Laaksonen. Tammi 2011.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

2012-01-22T19:22:00.003+02:00

Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.

Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.

Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.

Kevään 2012 uutuuskirjat

2012-01-21T10:03:00.004+02:00

Kevään kotimaisista uutuuksista lukulistalle laitetaan ainakin Arne Nevanlinnan Varma. Olen pitänyt kovasti Nevanlinnan Mariesta ja myös Hjalmarista, joten uskon trilogian kolmannenkin osan olevan nimensä mukaisesti varma valinta. Lainaan kustantajaa, koska tämä herätti uteliaisuuttani: ”Yksinäisen naisen kasvukertomus kyynisestä ylemmyydentunteesta kohti varovaista lempeyttä.”

Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani kuulostaa myös kiinnostavalta, vaikka pelottavalta: nainen herää aamulla tuntemattoman miehen vierestä. Miehen vaatteet ovat kaapissa, partakone kylppärissä. Mies laittaa tyynesti aamiaista, eikä edes koira hauku. Klup. Mieleen tulee Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, vaikken yhtään tiedä, onko tässä samoja ongelmia vai onko kyse jostain aivan muusta.

Anja Snellmanin Ivana B liikkuu kiinnostavissa kuvioissa, kirjailijoiden, julkisuuden ja blogien maailmassa. En olekaan vuosiin lukenut Snellmanilta mitään. Maarit Verronen julkaisee myös uutuuden, vaikka sen nimi on Vanhat kuviot. Kustantaja voisi jo luopua sanasta hyytävä markkinoinnissaan, teho on mennyt jo ajat sitten. Vaikka ovathan Verrosen tarinat kieltämättä - no, sellaisia. Olen lukenut niitä paljon, ja hän vain parantaa persoonallista tyyliään ajan myötä. Etenkin Karsintavaihe on hyperhyytävä. Siksi että se on epämiellyttävän lähellä todellisuutta, vaikka on dystopia.

Esikoisista kiinnostaa Ari Wahlstenin Kosteiden mestojen balladi. Saa nähdä, onko Wahlsten Mikko Rimmisen tai Juha Vuorisen jalanjäljillä vai millä tyylillä Kalliossa tällä kertaa kurkkua kostutellaan. Eikä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan jatkoa voi ohittaa, mutta odottelen siitä äänikirjan ja säästän pitkälle ajomatkalle, ainakin jos Antti Litja jatkaa lukijana.

Perinteet ovat arvossaan, L Onervan Nousukkaista tulee uusi painos. Olikin aukko tässä kohtaa kirjakauppojen hyllyissä.

Tietokirjoista tutustumista vaatii Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrataan kaupungin tärkeimmät kirjalliset paikat ja tapahtumat historiassa. Kirjoittaja Eino Leino on tuttu toimittajuudestaan Sanomissa ja Apu-lehdessä.

Ja Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kirjoittaneet kirjan vaelluksesta Santiago de Compostelaan, mahtavaa! Kirjan nimi on Tätinä taipaleella. Niin monesti tämäkin täti on samaa matkaa mielessään, tuttujen kertomana ja tv:n äärellä taittanut, että tämä on ehdottomasti luettava.

Lina Ben Mheni on kirjoittanut Tunisialaisen tytön, tositarinan sosiaalisen median vaikutuksista.

Ulkomaisista must on Haruki Murakamin Norwegian wood. Kirjailijan Kafka rannalla on niin uskomaton mielikuvituksen, tunteen ja järjen äärilaitoja tutkiva tarina, ettei sitä voinut olla ahmimatta, vaikka kuinka yritti säästellä. Tiiliskivikin päättyy joskus. Kuvausten perusteella nyt on kyseessä toisenlainen tapaus, mutta odotukset ovat suuret.

Toinen must on tietysti Carol Shields. Häntä ei voi jättää väliin. Ruohonvihreää kertoo yksinhuoltajaäidistä.

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on paljon puhuttu, Pulitzer-palkittu. Ehkä ei huono. Anne Swärdilta tulee myös uusi ”tummasävyinen perhedraama”, Kesällä kerran.

Historiaa en paljon lue, mutta Amor Towlesin Seuraelämän säännöt kuulostaa hauskalta. Ja tapahtuuhan se New Yorkissa, tosin 1930-luvulla.

Ja näiden lisäksi luku(toive)listalla on paljon eurooppalaista, vanhempaa tuotantoa, itselle uusia tuttavuuksia ja vanhoja suosikkeja. Ja toivottavasti paljon hyviä vinkkejä blogeissa ja yllätyslöytöjä.

Tervetuloa blogin uudet lukijat, Elsalydia ja muut, ja nautinnollista kirjallista vuoden jatkoa kaikille!

Varjoteatteri

2012-01-18T19:06:00.001+02:00

Viivi Luik on virolainen kirjailija ja diplomaatin puoliso, alun perin kirjastonhoitaja. Miehen työn myötä kotipaikkakuntia ovat olleet niin Rooma kuin Berliini, Helsinkikin.

Diplomaattien elämästä on aina kiinnostavaa lukea, ja muidenkin ulkomailla työskentelevien. Sitä odottaa hauskoja anekdootteja ja eri elämäntapojen vertailua, hassuja sattumuksia kulttuurien törmäyksistä ja kiinnostavia nimiä ja sisäpiirin juor… siis tietoja kohdemaasta.

Näitä tarjoaa myös Viivi Luik, mutta hyvin persoonallisesti paketoituna: kirja on osin muistelua, osin runollista filosofointia ja pohdintoja elämästä yleensä.

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudestaan. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa jossa se on ajateltu.”

Rooma oli hänelle aina, pienestä pitäen, unelmien kohde ja henkinen kotikaupunki. Jopa niin, ettei hän osannut kuvitellakaan menevänsä siellä noin vain piipahtamaan välinpitämättömämpien matkailijoiden tavoin. Ymmärrän tämän, itsellänikin on paikka, josta olen haaveillut, mutta en enää tiedä, uskaltaisinko mennä sinne oikeasti, odotuksia on jo liikaa. Ehkä minäkin pyörtyisin New Yorkiin lentolippua ostaessani.

Askel köyhästä Virosta mahtaileviin Italian seurapiireihin ei ole pieni. Tulee käytännön ongelmia, ja pohjoisten ja eteläisten mielenlaatujen vertailu on kirjan herkullista antia: eteläiset nauttivat suurista kohtauksista, draamoista, eivätkä edes noudata jonotussysteemiä. Pohjoisessa taas ei sallita ihmeitä, Lutherin opein. ”Ihme on Pohjolassa yhtä sopimatonta kuin kauneus”, sanoo Viivi Luik.

"Asioilla ja ihmisillä on Alppien pohjoispuolella vakaa tarkoitus, paino, arvo ja hinta. Kun tiedetään, paljonko lapsi painaa tai paljonko orvokkikimppu maksaa, se on tavallaan suoja ihmeitä vastaan. Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä ja arkisilla vastauksilla vaiennetaan pelko äärettömyyden edessä. Maan ja taivaan käsittämättömyyden edessä.”

Kirja ei etene kronologisesti eikä maantieteellisesti, vaan ajatus karkaa milloin mihinkin, joten sitä on ajoittain hieman hankala seurata. Kokonaisuus on taiteellisen sekava, mutta harkittu ja täyteläinen. Osa sanoista oli kursivoitu, eikä selitystä löytynyt - ilmeisesti nuo sanat on alun perin kirjoitettu kunkin oleskelumaan alkukielellä eli pääosin italiaksi.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Tammi 2011. Suomentanut Anja Salokannel.

Mitä tiedän Vera Candidasta

2012-01-15T19:15:00.006+02:00

Tiedän Vera Candidasta sen, että hän on kaunis ja rutiköyhä. Että hän syntyi saarella, jossa asuivat myös hänen äitinsä Violette ja isoäitinsä Rose - joka muuten oli aikoinaan Vatapunan kaunein huora.

Että hän jätti saaren tultuaan raskaaksi 15-vuotiaana, meni töihin tehtaaseen, kasvatti lastaan ja itseään miten parhaiten taisi, löysi rakkauden ja lopulta palasi saarelleen.

Vera Candida on niin riipaisevan nuori joutuessaan selviämään yksin. Mutta hän ei ole tyhmä, vaikka hänen äitinsä oli hidas, kuten sanottiin. (Liekö johtunut siitä, että isoäiti oli yli neljänkymmenen ainoan lapsensa saadessaan, tai siitä, että odotusajan terveysasioita ei noissa oloissa kukaan miettinyt.) Äiti viihtyi viinan ja miesten kanssa, ja isoäiti kasvatti Vera Candidan siihen asti, kunnes tyttö karkasi kotoa, häpeissään, kertomatta kenellekään raskaudestaan.

Hän on hyvin varovainen ja järkevä, ja pystyy elättämään itsensä ja lapsensa. Vera Candidasta kasvaa vahva mutta tunteva nainen, joka kantaa huonoa omaatuntoa lähdöstään ja muistelee isoäitiään lopun ikäänsä. Hän osaa mukautua olosuhteisiin kovettumatta, uskaltaa jopa rakastua, vaikka hänen lapsuuskokemuksensa voisivat tehdä hänestä ikuisesti katkeran ja kiukkuisen.

Naisten viisaus ja pärjääminen on kirjan teema, vastuunotto omasta elämästä, ja lapsista. Miehet ovat julmia, tyhmiä ja ahneita, paitsi yksi.

”Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita itseään huomattavasti vanhempi mies, koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi, hän ei koskaan sanonut mitä Vatapunan naiset hokevat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente käänsi katseensa taivaaseen, kohautti olkapäitään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.”

Vera Candida ei ajelehdi kohtalon armoilla, vaan ottaa ohjat käsiinsä, päättää luoda itselleen ja lapselleen erilaisen elämän kuin aiemmilla sukupolvilla. Neljäs sukupolvi, Monica Rose, elää jo uudenlaisessa maailmassa, ja vaikka kirja ei hänestä kerrokaan, uskon, että hän pärjää äitiäänkin paremmin - eväät eivät hänelläkään ole kummoiset, mutta paremmat.

Tarina on todenmakuinen, vaikka keksitty tapahtumapaikkoja myöten, ja saa välillä maagisia piirteitä, jotka tuntuvat tässä ympäristössä hyvin luonnollisilta. Vahva tunnelma kantaa alusta loppuun, ja karibialainen (tai sellaiseksi kuviteltu) aistillisuus on väkevästi läsnä, kuten muutkin arvioijat toteavat.

Karoliina asetti eurooppalaisten kirjojen haasteen, mikä osui nappiin - olin miettinyt, että on aika laventaa lukemisen maantiedettä, vahvasti suomalaisen syksyn jälkeen. Mukaan haasteeseen!

Myös tämän kirjan arvio löytyy Karoliinalta, sekä mm. Suketukselta, Leena Lumelta, ja Voima-lehdestä.

Véronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta. WSOY 2011.

Nöyryytys

2012-01-14T10:32:00.002+02:00

Kuuluisa näyttelijä saa henkisen jumin; hän ei pysty enää näyttelemään. Miksi? Miksi juuri nyt? Mies on iäkäs, lähenee seitsemääkymmentä ja on tottunut vuosikymmenien ammattimaiseen esiintymiseen. Mihin taito äkkiä katoaa, hän ei voi ymmärtää.

Näytteleminen loppuu siihen, mutta naissuhteet eivät. Mies ei näköjään millään voi hyväksyä vanhenemistaan, muutosta, vaan yrittää paeta sitä epätoivoisin keinoin - kuten mahdottomalla suhteella. Itsetuntoa hivelee nuoremman naisen kiinnostus, ja seksi tuntuu sujuvan. Kunnes taas tapahtuu käänne.

Olen ennenkin lukenut Rothia ja ärsyyntynyt; en näe hänen kirjojensa mestarillisuutta, josta puhutaan, jopa Nobel-veikkauksiin asti. Minusta hän esittää sisäänkäpertyneitä itsestäänselvyyksiä ja ukkofantasioita. Eikä niitä höystä minkäänlainen irrottelu tai ironia, vaan kirjat ovat tiukkoja ja vakavia. Ukkofantasialla tarkoitan keskittymistä miehen elämään, paljon seksiä tai siitä fantasiointia, suoraviivaista oman onnen ja hyvän olon tavoittelua, fyysistä toimintaa, vaikeutta päästä itsensä ulkopuolelle tai nähdä naisia muina kuin oman olon välikappaleina.

Amerikassa kun ollaan, lisätään tähän vielä ahkera aseen käyttö tai vähintään sen tiivis läsnäolo. Haulikkoa ladataan heti kun ikkunan takana vilahtaa vieras hahmo. Hyvin amerikkalainen Rothin katsantokanta on muutenkin - muuta maailmaa ei ole olemassa ja kuten jo mainitsin, vanheneminen on mahdottomuus. Jos Rothin tarkoitus on osoitella näitä amerikkalaisia arvoja, siinä hän totisesti onnistuu. Tämä arvomaailma ja tämä kirjallisuuden laji ei ole minulle tarkoitettu.

Virallisemman ja vähemmän ärtyneen arvion voi lukea vaikka Savon Sanomista.

Philip Roth: Nöyryytys. WSOY 2011.

Siipienkantamat

2012-01-10T19:57:00.006+02:00

Mahtavaa tehdä Jussi Valtosen kaltaisia löytöjä. Kirjailijanimi ei ollut minulle tuttu, ennen kuin blogeista sen nappasin. Olen aivan myyty: näin terävää, todellista ja jatkuvasti yllättävää tarinaa tapaa harvoin.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Juhanista, äidinkielen opesta, joka rakastuu oppilaaseensa. Juhanilla on taipumusta vaipua synkkyyteen ja yksinäisen, paljon (liikaa) ajattelevan ihmisen tavoin käpertyä omaan maailmaansa. Takana on avioero, vanhasta koirastakin on luovuttava, eivätkä ihmissuhteet ota onnistuakseen. Fiksuna kaverina hän kyllä tajuaa, mikä olisi hyväksi, ja yrittää tehdä asioita ”oikein”. Suhde alaikäiseen oppilaaseen ei tietenkään sitä olisi, siksi ihastuminen on ongelma.

”Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä.” Näin neuvoo lääkäri, jolle Juhani menee, kun rintaa puristaa. Ja tekee työtä käskettyä. Mutta ihan helposti asiat eivät suju. Mielialalääkettä tarjoillaan, kun ruoka ei maistu. Pitäisi kuulemma etsiä tilaisuuksia tavata ”luontevasti” (eli Juhanin käännöksenä ”vaikuttamatta säälittävältä”) uusia ihmisiä.

Hän yrittää minglata ja joutuu juhliin, jossa osallistujat ovat häntä nuorempia: ”Tuon minäkin muistan: kaikki on vasta alkamassa, mitään ovia ei ole peruuttamattomasti suljettu. Elämä on muka vielä edessä, tavallaan onkin. Naisten puhuvat lapsistaan, syntymättömistä ja jo lattialla mönkivistä, miehet projekteistaan, vasta käynnistetyistä ja vielä toteutumattomista. Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään.”

Synkkää ja kyynistä? Kieltämättä uhkan tuntu leijuu ilmassa, mutta Juhanin asenne on uskottava. Tarinan myötä selviää menneisyys, avioliiton kariutumisen kuviot. Juhani taitaa myös ironian, joten lukija saa välillä hymähdelläkin.

Kirja ei ole huima sukellus toisiin aikoihin tai maailmoihin eikä se aiheuta taiteellista tai henkistä järistystä kuten vaikka Kallorumpu. Tämä on arkisempi tapaus, mutta teki suuren vaikutuksen. Valtonen ei tarjoile itsestäänselvyyksiä, vaan vähän väliä yllättää lukijan. Hän kirjoittaa napakasti, miehekkään määrätietoisesti, sameita kohtia ei jää.

Tapahtumien ajankohta näkyy Juhanin arjessa, kun keskustellaan mm. Saksasta tuotavista autoista ja tv-ohjelmasta, jossa homot arvioivat heteromiesten ulkonäköä. Silti perustarina tuntuu kestävältä, jopa ajattomalta. Päähenkilön ammatin vuoksi kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat paljon esillä. Lukijana kutkuttivat viittaukset kirjoihin, joista osa mainitaan nimeltä, osa ei, ja niitä tietysti on pakko alkaa arvailla mielessään.

Kertaakaan mielessä ei käynyt, etteikö Juhani olisi todellinen ihminen, vaan hänen mukanaan eli alusta loppuun.

Kiitos Annille jonka blogista tämän ensimmäisen bongasin, ja kun Jori muistutti asiasta, hain kirjan saman tien kirjastosta.

Jussi Valtonen: Siipienkantamat. Tammi 2007.

Ikitie

2012-01-07T23:35:00.003+02:00

Antti Tuurin omimmat lajit ovat Suomen historia ja matkailu, Ikitiessä on molempia - mutta mikä matka! Nyt ei herkutella nähtävyyksillä eikä nautiskella parhaista ravintoloista. Lapuanliike muiluttaa Jussi Ketolan 1930 Kauhavalta Neuvostoliiton rajalle, epäiltynä kommunismin kannattamisesta. Sotien välinen aika oli levotonta ja puolueettomana oli vaikea pysytellä. Jos perustetta rikkeistä valtaapitäviä vastaan ei ollut, se keksittiin, jos rangaista haluttiin. Luoteja väistellen Jussi onnistuu pakenemaan Karjalan metsistä Petroskoihin, josta hän joutuu työmieheksi kolhoosille ja luopumaan identiteetistään nimeä myöten.

Trilogian ensimmäisessä osassa Taivaanraapijat Jussi oli Amerikoissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä: harvoin tulee ajatelleeksi, että suomalaiset olisivat sielläkin olleet mukana. Vaikka Tuurin kirjat henkilöineen ovat fiktiota, isot tapahtumat ja ympäristön pääpiirteet ovat aitoa tavaraa. Kirjassa Kylmien kyytimies Jussi muutti takaisin kotikonnuilleen Pohjanmaalle, mutta Ikitiessä levottomuudet vievät hänet taas uuteen maahan, tällä kertaa väkivalloin ja vastentahtoisesti.

Hopea-kolhoosissa asuu Amerikasta ja Kanadasta muuttajia, jotka ovat lähteneet rakentamaan ihailemaansa sosialistista yhteiskuntaa kauniiden lupausten ja ansioiden perään. Kaikki eivät siis ole Jussin tavoin tulleet pakolla. Olot kolhoosilla olivat kirjan kiinnostavinta antia, kuvittelin niistä jotain muuta.

Jussi perustaa uuden perheenkin, mutta levottomat ajat vievät veronsa moninkertaisesti. Stalin jyrää, ruumiita tulee, kuten kuvitella saattaa. Sodan mielettömyys käy jälleen kerran selväksi. Absurdit kuviot, keksityt syytteet ja kuvitellut tekemiset, pelot ja vihanpuuskat riittävät syyksi järjettömälle tappamiselle, josta ei hyödy kukaan. Miten avuttomia pienet ihmiset ovat järjettömän (väki)vallan ja diktatuurin yhteiskunnassa, jossa etsitään suuntaa ja apua niin Kristuksesta kuin kommunismista tai mistä tahansa, joka toisi järjestystä kaaokseen tai edes leipää hengenpitimiksi.

Jussi on pärjääjä, suomalaisen miehen ihannekuva, kova työmies, joka ei haasta riitaa, ei puutu toisten asioihin, vaan on rehti ja reilu, taipuu vaan ei taitu. Jopa välillä ärsyttävän miellyttämisenhaluisesti ja konflikteja välttelevästi. Naisia riittää hänen ympärillään, ja Ikitiessä lukijaa oudoksuttaa, ettei Suomeen jäänyt perhe tunnu miestä kovasti huolettavan. Mutta Tuurin tyyli on ilmaista mielenliikkeet toisin. Äijämäiseen tapaan Jussin ajatuksia ei kuvata, vaan kerrotaan, mitä puhutaan ja mitä tehdään. Loput jäävät lukijan pääteltäväksi.

Hurja tarina, joka voisi olla totta. Tuurin kirjat ovat taattua laatua ja erityisen antoisia historian ystäville, vaikka päätalomaisen pikkutarkaksi muotoutunut tyyli välillä tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa. Aiheet ovat rankkoja, mutta kerronta on rauhallista.

Antti Tuuri: Ikitie. Otava 2011.

Kalanpelastaja

2012-01-04T19:28:00.004+02:00

Voi Monique-parkaa! Hänellä ei mene hyvin. Miesystävä jätti, kirjailijan työt ja rahat ovat vähissä ja kalat kuolemassa. Koska elämä syntyi meressä, kalojen kuoleman myötä tulee maailmanloppu. Tämän järkeiltyään hän ryhtyy pelastamaan kaloja. Mielen järkytyksellä saattaa olla osuuteensa asiaan, katsanto ei ole selkein.

Nyrjähtänyt chick-lit, mainittiin jossakin blogissa osuvasti, kirjassa on tosiaan bridgetjonesmaista mokailua ja säntäilyä hullusta tilanteesta toiseen, mutta hullu on tässä hullu sillä huonommalla tavalla. Moniquen ratkaisu selviytyä eteenpäin on keskittyä kaloihin ja niitä koskeviin seminaareihin, joissa hän kiertää puhumassa ja tutustuu kalatieteilijöihin. Jotenkin hän sotkee asiansa, tulee lainanneeksi jopa toisen ihmisen henkilöllisyyttä. Lopulta hän uskoo olevansa jonkinlainen opetuslapsia vailla oleva messias, sanomanaan maailman pelastaminen. Ja on lähdössä Greenpeacen valtamerialukselle vapaaehtoiseksi.

Monique on hyvin yksinäinen nainen, joka ei pidä ihmisistä - ehkä juuri siksi kylmät kalat kiehtovat. Ihmisiä hän ei osaa lukea eikä havainnoida. Yöt ovat vaikeita, täynnä painajaisia. Päivisinkin hän näkee merkkejä ja ilmoituksia. Viitteitä mielenterveyden horjumiseen on ripoteltu pitkin matkaa, mikä tuo tarinaan mustansynkkää sävyä. Joskus vaikkapa jokin ruumiinosa saattaa toimia hänen itsensä huomaamatta. Fyysiset tuntemukset ovat muutenkin hänelle tärkeitä. Ja vesielementti, siitä hän ei pääse yli.

Kirja karmii välillä selkäpiitä, mutta on usein hullun hauska. Moniquella on mainioita mietteitä, eikä hän epäröi toimia vaistonsa varassa. Hän elää omassa maailmassaan, omassa päässään, yrittää räpiköidä eteenpäin. Uskotteko, että kalat pelastuvat, tai edes niiden pelastaja? Miten käy lukijalle? Ainakaan hän ei ole ihan varma, uskaltaako nauraa vai pitäisikö vaipua surkutteluun.

Kirjailijan tyyli on tuttu jo kirjasta Nuku! Joka oli myös sekoitus mielen kummallisuuksia ja yksinäisen naisen elämää kovassa maailmassa.

Arvio löytyy myös mm. Sivulauseista ja Sinisen linnan kirjastosta.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja. Avain 2011. Suomentanut Mari Janatuinen.

Kaikki on sanottu

2012-01-02T20:13:00.000+02:00

Kaikki on sanottu on kolmen sisaruksen, Toman, Henriikan ja Samun, kasvukertomus. Tarinan sysää liikkeelle isän kuolema. Vanhemmat olivat eronneet jo aiemmin, isä on uusissa naimisissa ja lapsetkin jo isoja, mutta isän menetys on heille käännekohta. Täysi-ikäisyydestä huolimatta vasta siitä alkaa matka oikeaan aikuisuuteen.

Kukin reagoi omalla tavallaan, ja saamme lukea vuorotellen heidän näkökulmiaan ja tekemisiään. Vanhin, Toma, opiskelee jo kahdeksatta vuotta, mutta uusi yhteisö ja mielekkyys löytyvät painisalilta. Henriikka suistuu väärään seuraan ja itsetuhoisille teille, Samu lähtee armeijan kautta Afganistaniin rauhaa turvaamaan.

Aiheellisesti joku kirjaa aiemmin arvioinut mainitsi, ettei aikuisen ihmisen elämän luulisi mullistuvan vanhemman menetyksestä. Epäuskottavaa minustakin, mutta olenkin täti ja päivittelen pullamössösukupolvea. 80-luvulla syntyneet ovat pidempään vanhemmissaan kiinni kuin aiemmat sukupolvet, ja tämä välittyy kirjasta hyvin.

Mutta oikeasti, onko isän kuolema syy aikuiselle miehelle ratketa ryyppäämään ja kohdella tyttöystävää paskamaisesti? Tai naiselle jättää työnsä ja heittäytyä surkuttelemaan elämäänsä lääkkeiden väärinkäyttäjänä? Luulen että ei pelkästään se kuolema, sisarukset vain sattuvat olemaan siinä iässä ja elämänvaiheessa, jossa haetaan suuntaa ja merkitystä, tehdään isoja valintoja. Ajallisesti nämä sattuvat nyt aikaan, jolloin isä kuolee ennen aikojaan, ei vielä suinkaan vanhuuteen.

Etenkin Henriikka on varsinainen prinsessa, jonka on vaikea kestää arkea. Hänen maailmassaan kaikki pyörii hänen itsensä ympärillä. Tomaa on kuitenkin vaikein ymmärtää, kipuileva ja tempoileva nuori mies on aika eksyksissä. Hänellä on älyä ja nuoruuden kukkoilevaa itsevarmuutta liikaakin, niin että hänen on vaikea löytää paikkaansa ja ylläpitää ihmissuhteita. Vaikka Samu on nuorin, hänen otteensa tuntuu kypsimmältä, se on käytännöllisin ja selkein. Hän ei luule itsestään liikoja, mutta ymmärtää tarvitsevansa tekemistä, liikettä, kuten hän itse sanoo. Armeija tuo puitteet, joissa toimia, osana porukkaa. Sotiminen ei liene toivottavin eikä ehkä kypsinkään urahaave, mutta ymmärrettävä se on, ja ainoana kolmesta se on ratkaisu, jossa haetaan myös toisille hyvää - globaalin rauhanturvaamisen muodossa - ei vain itselle. Hän myös uskaltaa itkeä isän kuolemaa.

Äiti on mukana tarinassa, taustalla; olisi ollut mukava tuntea häntä paremmin. Hän yrittää kovasti olla hyvä äiti ja on onnistunutkin. Lapset eivät tietenkään mieti sitä, miten paljon äiti on heidän eteensä tehnyt ja miten suuri vaikutus hänellä on. Isän rakkautta pohditaan kyllä, siitä etsitään merkkejä ja todisteita. Vieraaksi isä on silti jäänyt, monellakin tavoin, kuten tarinan myötä selviää.

Kirja alkoi hankalasti, en päässyt heti mukaan ja jouduin kertaamaan alkua. Tarinan edetessä kiinnostus kasvoi, ja osuvat havainnot ja taitava teksti pääsivät oikeuksiinsa. Yksityiskohtia on paljon, joten pikalukaisulla tästä ei selviä, eikä kirja ole pelkistämisen ystävän toiveromaani. Toman osuus jäi edelleen minulle vieraimmaksi ja vaikeimmaksi ymmärtää. Kirjailija on taitava, mutta itselleni tämä ei ollut suuri elämys, vaikka kiinnosti ja avasi nuorten näkökulmaa. Sen verran vaikuttava kuitenkin, että luen jos ja kun Konstigilta ilmestyy seuraava.

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Gummerus 2011.

Blogistanian Finlandia 2011

2012-01-02T10:00:00.004+02:00

Tänä(kin) vuonna saimme hienoja kirjoja, vaikuttavaa luettavaa. Blogistanian Finlandia-ehdokkaani 2011 ovat:

1. Helmi Kekkonen: Valinta

2. Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

3. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

4. Claes Andersson: Oton elämä

5. Kristina Carlsson: William N. päiväkirja

6. Miika Nousiainen: Metsäjätti

Ensimmäiset kolme oli helppo listata, neljäskin tuli hakematta. Loput kaksi voisivat olla muitakin, kuten Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun, Tuomas Vimman Raksa tai Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus.

Arvioita muualla blogistaniassa:

Valinta Sinisen linnan kirjastossa

Kallorumpu Erjan lukupäiväkirjassa

Kerjäläinen ja jänis Amman lukuhetkessä

Oton elämä Erjan lukupäiväkirjassa

William N. päiväkirja Lumiomena-blogissa

Metsäjätti Kirjainten virrassa

Hytti nro 6

2011-12-26T15:52:00.004+02:00

”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”

Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.

Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.

Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.

”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”

Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.

Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.

”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”

Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.

Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.

Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.

Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.

En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

He eivät olleet eläimiä

2011-12-22T19:56:00.002+02:00

Anu Silfverberg ei päästä lukijoita helpolla. Lehtikolumnit ottavat railakkaasti kantaa ympäristön, naisten ja oman arvostelukyvyn kasvattamisen puolesta. Luonto pakastimessa -kirja pisti kiemurtelemaan kiusaantuneena, kun se osoitti lukijansa etiikan heiveröisyyden lihansyöjänä.

He eivät olleet eläimiä jatkaa tinkimätöntä linjaa fiktion muodossa. Novellit kertovat ihmisistä, jotka usein joutuvat reunalle, rajalle tai sen lähelle, mutta eivät (onneksi) välttämättä ylitä sitä. Silti lukija saa pidätellä henkeään muutamankin kerran, kuten tarinassa Liima, jossa äidin käytös on outoa. Uhkaavaa, levottomuutta herättävää tunnelmaa on muuallakin, kuten Emakkohäkissä, jossa raskaana oleva nainen menee käymään sikalassa. Kannanoton sikatilakeskusteluun voi tehdä näinkin.

Luonto ja ympäristö eivät nyt ole pääosassa, jos ihmistä ei lasketa luonnoksi. Monessa novellissa keskeistä on nainen ja naisen fyysisyys. Muutamassa päähenkilöt ovat miehiä: kun veljekset tapaavat isänsä kuoleman jälkeen tai kun yksinäinen mies yllättyy sisarensa lapsen tavatessaan. Kaikki kohtaavat jonkun, onnekkaasti tai vähemmän. Jotain tuntuu aina puuttuvan, olevan hukassa tai rikki.

Maailmankuva on synkeänpuoleinen ja novellit ovat sen verran raskasta tavaraa, että ainakin minä pystyin parhaiten lukemaan niitä sopivissa erissä. Liian iso annos voi aiheuttaa hylkimisreaktioita. Pikalukuun tai juhlatunnelmaan novellit eivät sovellu, mutta niistä jää väläyksiä mieleen kaihertamaan, sen verran tehokkaita kuvia kirjailija esittää.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011.

Onnen tunti

2011-12-20T20:09:00.003+02:00

Tuulalla on kymmenvuotias poika Roope ja onnellinen liitto Harrin kanssa. Kun Tuula erosi Roopen isästä, häneltä poistettiin kohtu, joten yhteisiä lapsia Harrin kanssa ei ole tulossa, mikä vaivaa. Tuula huomaa lehdessä sijaisperheiden hakuilmoituksen, joka jää mieleen. Hän tuntee, ettei hänen hoivaamiskiintiönsä ei ole vielä täynnä, hän haluaisi auttaa, mutta myös saada Harrin kanssa yhteisen perheen. Tuumasta toimeen.

Harri ja Roope suostuvat hankkeeseen, ja pian sosiaalitädit käyvät tarkistamassa perheen soveltuvuuden. Tuulalle ja Harrille tarjotaan kahta lasta, sisarusta. Varovainen tutustuminen kahdeksanvuotiaaseen Lukeen ja viiden vanhaan Venni-tyttöön alkaa.

Aloitin kirjan uteliaana tietämään enemmän sijaisvanhemmuudesta, mutta pian tajusin, että ajatteluni lähti täysin väärästä päästä. Lapset ovat pääasia: huonosti kohdellut, pahoinpidellyt, laiminlyödyt pienet ihmiset, jotka yrittävät selvitä hengissä päivästä toiseen kurjissa oloissa. Uutisista tiedämme, että huostaan otettuja lapsia on yhä enemmän, ja kirja on tärkeä puheenvuoro heidän puolestaan.

Tämä voisi olla totta, tämä on totta. Ikävä kyllä.

Tuula ja Harri ovat onneksi tavallisen järkeviä ja kypsiä ihmisiä - tai ehkä jopa hitusen tavallista fiksumpia - jotka pystyvät ottamaan aikuisen roolin useammankin lapsen elämässä. Tarinassa on oppikirjamaisuutta: se kertoo tarkasti sijaisvanhemmuuden vaiheet sosiaalitoimiston käsittelyä myöten ja avaa myös odotuksia ja pelkoja, joita sijaislapsia harkitsevat kohtaavat. Kun Tuula miettii sijaisvanhemmuutta, hän joutuu miettimään motiivejaan ja käymään läpi omaa haavaista lapsuuttaan. Yrittääkö sijaisvanhempi kompensoida ikäviä kokemuksiaan sijaislasten kautta? Tai yrittääkö hän todistaa olevansa muita parempi ihminen, jos jaksaa huolehtia vieraiden lapsista?

Ja ehkä pahin pelko: entä jos kiinnyt lapseen, ja hänet viedään takaisin omille vanhemmilleen? Miten käy, jos et kiinnykään? Vaikeita ovat myös suhteet oikeisiin vanhempiin, joilta ei ole syytä odottaa kiitollisuutta. He pelkäävät lapsensa menetystä ja ovat yleensä pahoissa ongelmissa muutenkin, eivät ehkä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluaisi tuttavikseen, mutta tässä tilanteessa on tultava toimeen. Omat lapsetkaan eivät saa tuntea oloaan laiminlyödyiksi, joten sijaisvanhemman on venyttävä moneen.

Anna-Leena Härkösen kirjat ovat kuin jutustelua ystävän kanssa: ne kertovat isoista mutta arkisista asioista, tuntemuksista naisena, äitinä, vaimona. Hän puhuu konstailematta ja tervejärkisesti, helposti ymmärrettävästi, puheenomaisesti, jopa simppelisti. Sanojen takana ei ole syviä kaksoismerkityksiä eikä monimutkaisia ajatuskulkuja, jotka lukijan pitäisi itse oivaltaa. Näistä syistä hän ei saa hienoja kirjallisuuspalkintoja, mutta kirjat luetaan.

Lasten tilanteen takia kirja oli rankempi kokemus kuin odotin. Kirjailijan oma elämänkokemus näkyy, mutta sijaisvanhempana hän ei ole toiminut haastattelujen mukaan, eikä kirjastakaan sellaista omakohtaisuutta välittynyt, vaan enemmän opiskelun tuloksia. Taattua Härkös-tekstiä kyllä, sujuvaa tarinointia ja osuvia kommentteja, eikä haudanvakavaa, vaikkei aihe hersytä vitsinheittoon.

Mietin kirjan nimeä - vanhemmuuden happy hour? Ainakin Tuula ja Harri saivat kaksi lasta yhden ”hinnalla”. Vai tarkoittaako se hetken onnea, jonka lapset tuovat, olivatpa omia tai toisten tekemiä, lainassa joka tapauksessa.

Ehkä kirja kannustaa jonkun sijaisvanhemmuuteen, tai ainakin auttaa ymmärtämään sen, että heitä tarvitaan, eikä siihen tarvita yli-ihmisiä. Tavallisuus on arvossaan, kun lapsia kasvatetaan.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011.

The Understudy

2011-12-18T15:54:00.001+02:00

Jotkut etsivät täydellistä risoton tai lihapullien reseptiä, minä etsin täydellistä viihdekirjaa.

Sen pitää olla vakuuttava ja fiksu niin, ettei lukeminen nolota eikä aiheuta myötähäpeää. Siinä pitää olla uskottava juoni, joka imee mukaansa niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Sen henkilöiden on oltava kiinnostavia ja persoonallisia, mutta heistä ei tarvitse tietää liikaa. Tapahtumat eivät saa olla ennalta-arvattavia, ja huumori on plussaa. Ja parhaassa viihteessä on aina elämänmakua niin, että vitsin takana aistii vakavammankin vireen ja viestin, josta tarina kumpuaa.

David Nichollsin Sinä päivänä on paljon hehkutettu ja ylistetty, eikä se huono olekaan, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjailija on tehnyt muutakin, joten ajattelin kokeilla, löytyisikö hänen aiemmasta, suomentamattomasta kirjastaan kirjaviihteen helmi.

Kirja kertoo läpilyönnistä haaveilevasta brittinäyttelijästä, Stephen McQueenistä, joka pääsee varamieheksi menestysnäytelmän tähdelle Josh Harperille. Stephen ja Josh tutustuvat produktion myötä, mutta ystäviksi heitä ei voi sanoa. Joshin maailma tunnettuna starana tulee Stephenille tutuksi, samoin Joshin kaunis ja viisas vaimo Nora. Stephen rakastuu.

Joshin noustessa yhä kauemmas tavisten joukosta Stephenin mahdollisuudet läpilyöntiin näyttävät karkaavan käsistä, eikä rakastuminen Noraan helpota asiaa. Maineen ja kunnian nurjat puolet alkavat näyttäytyä, ja Stephen joutuu miettimään, mitä hän oikeasti elämältä haluaa ja mihin hänen mahdollisuutensa riittävät. Matkan varrella on tietysti monenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuten viihteeseen kuuluu.

Kirja on huumoripitoinen ja helppolukuinen eikä tuntunut lukiessa liian heppoiselta, vaikka juoni ei tunnu näin kerrottuna kummoiselta. Ammattimaisesti tehty, niin että uteliaisuus pysyi yllä loppuun asti ja lukemisesta jäi hyvä mieli. Viihdyttävä parhaaseen brittityyliin, mutta aihe on sen verran kapea ja käsittely tavanomaista, ettei siitä vuosisadan viihderomaania kehkeydy - ehkä siksi suomennostakaan ei ole tehty.

Helmien etsintä jatkuu.

David Nicholls: The Understudy.
Kirjailijan omat sivut: http://www.davidnichollswriter.com/the_books

Kallorumpu

2011-12-11T19:01:00.003+02:00

Lukemisen parhaita hetkiä: aivan jotain muuta kuin odotit, mykistävän erilaista ja vaikuttavaa. Kallorumpu teki vaikutuksen ja kirjailijan kunnioitus nousi kohisten. Eeva-Kaarina Aronen oli minulle tuttu vain toimittajanimenä, vaikka hän on kirjoittanut jo muutaman kirjan aiemminkin. Kallorumpu on kuitenkin se, joka nostaa Arosen isomman lukijakunnan tietoisuuteen, uskon, ja toivottavasti pitääkin siellä.

Kirjan tyyppiä on vaikea määritellä: fiktiivinen, unenomainen ja vaistonvarainen historiallinen kertomus elämästä Mannerheimin talossa Helsingin Kaivopuistossa ennen sotia. Samaan tapaan vakava mutta huima toiseen aikaan ja elämänpiiriin sukellus kuin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max, ripauksella maagisuutta.

Päähenkilö ei ole Mannerheim, vaan kertojana on hahmo, joka on tehnyt elokuvan lapsena viettämästään ajasta talossa. Alkuun on arvoitus, kuka hän on, mutta pikku hiljaa kytkökset selviävät. Ensin arvelin, että kyseessä olisi jonkinlainen haamu tai peräti jonkin esineen henki (kun talon tavaroista paljon puhutaan, kirjan nimeä myöten), mutta kyllä hän on ihminen.

Kertoja muistelee ihmisiä ja taloa tavaroineen elokuvansa ensi- ja ainoata esitystä valmistellessaan. Mannerheim on tärkeässä osassa, hänen pikkurillinsä asento tai suupielen värähdys määrää kaikkien muiden toimet, mutta hänen päänsä sisälle emme pääse. Voimme vain arvailla hänen mietteitään ja piirtää luonnekuvaa sen perusteella, miten muu talossa herraansa palvelevat. Ruoka on tärkeässä osassa, onhan henkilökunnan pääpaikka keittiö.

Myös Mannerheimin tytär Sophie on kirjassa mukana. Joitakin henkilöitä kuvataan tarkemmin, joitakin suurpiirteisemmin, mutta kaikkia ja kaikkea katsotaan muistojen ja jonkin oudon henkisen kaukoputken läpi. Putken, joka on kapea eikä zoomauskaan aina onnistu. Jos tarinan näkisi kuvina, niiden reunoilla olisi häivytyksen sumua. Se tuo kirjaan viehättävää vanhanaikaisuutta ja salaperäisyyttä. Hätkähdyttävästä lopusta voi hakea selitystä katsomisen kulmalle.

Realismi joustaa tarvittaessa eikä nouse tunnelman luomisen esteeksi, vaikka suuri osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Ja talo ja sen tavarat ovat edelleen. Pääsin heti ympäristöön mukaan, se tuntui tutulta, kun on itse nähnyt temppelitorven ja tiikerin ja taulut seinillä… ja kai sen kallorummunkin, jota en harmikseni muista (jos se on todellinen?). Mannerheim-museon kävijämääriin on odotettavissa piikki ylöspäin, kun innokkaat lukijat alkavat käydä tutustumassa autenttiseen ympäristöön. Kirjan voisi lukea uudestaan käynnin jälkeen, tämä ei tyhjene yhdellä lukemisella. Teksti on upeasti ja omaperäisesti rakennettu, jopa niin, että jos erikoisuutta olisi yhtään enempää, se alkaisi tuntua jo itsetarkoitukselta ja turhan vaikealta. Mutta ei töki vielä, vaan tunnelmaan pääsee mukaan, kun vain heittäytyy.

Niin, kyseessä ei ole hauska eikä helppo tarina, mutta vaikuttava se on, osin kuuluisan keskushenkilönsä ja muiden historiallisten faktojen ansiosta, mutta myös ajankuvauksena ja muistuttajana ajan tavoista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Arvio löytyy ainakin Noralta.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Enkelten verta

2011-12-11T18:43:00.003+02:00

Tässä kirjassa on ongelmia. Mehiläisenkasvattajalla on ongelmia, kun pesät autioituvat ja poikakin kuolee. Maailmalla on ongelmia, kun mehiläisten pölytyksen puuttumisen myötä kasvit alkavat hävitä. Tarinalle on ongelmallista olla uskottava ja vetävä alusta loppuun. Lukijalla on ongelmia, kun ei tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Pääjuoni on siis mehiläisten katoamisen aiheuttamat muutokset elinympäristössämme. Lukijaa herätellään julmasti ajattelemaan tekojensa seurauksia ja sitä, mihin tehotuotanto ja lajien katoaminen johtaa.

Sinisalo on taitava kirjoittaja, joka saa draaman tunnun pysymään yllä melko hyvin, vaikka osittain kirja on ”eläinten vapautusliikkeen” vetäjän, päähenkilön pojan Eeron, kirjoittamaa blogia, joka on tylsää saarnausta. Tätä osuutta kirjassa on liikaa. On hienoa, että tärkeää aihetta, ihmisen vaikutusta luontoon, tuodaan esiin, kirjailija tietysti kirjansa kautta, mutta. Jos haluaisin lukea eläinten oloista ja julmasta kohtelusta case-esimerkkeineen, en tarttuisi kaunokirjalliseen teokseen, vaan etsisin faktaa verkosta ja tietokirjoista.

Lisäksi kerrotaan paljon mehiläisistä ja niiden tärkeydestä luonnon kiertokululle, jopa niiden yliluonnollisista ominaisuuksista, eikä lukija oikein tässäkään tiedä, milloin on kyse faktasta, milloin fiktiosta. Tämä on karhunpalvelus itse asialle: herää epäily, että myös eläimiä koskevat kohdat ovat keksittyjä. Jos tarkoitus on hätkähdyttää, se ei aivan toimi, sillä kauheimmatkin asiat saa nyt selitettyä itselleen kirjailijan mielikuvituksen lennolla, sehän on vain romaania -tyyppisesti. Vähän kuin katsoisi veristä tappelua televisiosta - ei paljon hetkauta, mutta toista olisi nähdä sellainen omalla kotipihalla.

Risto Isomäki on käyttänyt samaa keinoa: miksataan tosiasioita ja kuvitelmaa, mutta jostain syystä häntä lukiessani tämä ei vaivaa. En osaa selittää, miksi. Ehkä tekniset asiat, joista hän puhuu, ovat joka tapauksessa niin käsittämättömiä, ettei sillä oikeastaan ole väliä, mikä on totta ja mikä ei, kokonaisuus ja lopputulokset ratkaisevat.

Eeron blogin kunniaksi on sanottava, että se on suoraa puhetta ja tosiaan todentuntuinen. Eikä tekstissä ole kaihdettu mitään, ei edes toisin ajattelevien kommentteja, päinvastoin, kaikki mahdolliset vasta-argumentit vedetään esiin kuviteltujen kommentoijien viesteissä, eikä niitä täysin ammuta alas, vaikka Eero moneen vastaakin pikkutarkalla ja ärsyttävän tietäväisellä tavallaan. Ehdottomuus koituukin Eeron kohtaloksi.

Enkelten verta latoo lukijan eteen niin paljon yksityiskohtaista infoa, että tarina jää toissijaiseksi, ehkä tarkoituksella, mutta lukijaystävällinen ratkaisu ei ole. Kun tarinaan ei voi uppoutua eikä eläytyä, se ei kosketa. ”Toisella puolella” vieraileva mehiläistenhoitaja jää vaisunpuoleiseksi kaveriksi. Kuten sanottu, Sinisalo on taitava tekijä, jota ihailen paljon ja tässäkin kirjassa on paljon hienoja elementtejä: tärkeä aihe, tehoava kauhunsekainen ja mystinen tunnelma, kiehtova kurkistus tulevaisuuteen, huolellinen taustatyö… Silti veikkaan, että moni jättää kirjan kesken tai ainakin siitä jää outo jälkimaku, kuten minulle jäi.

Morrelle ainakin kirja oli pettymys. Mutta Jenni tykkäsi. Ja muitakin löytyy.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011.

Lohtu

2011-12-08T21:08:00.003+02:00

Tommi Melenderin kirjat ovat sivistyneitä, täysiä, monikerroksisia. Liikaakin, niiden lukeminen vaatii pinnistelyä ja hyvä olisi, jos tuntisi 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta, filosofiasuuntauksia, elokuvan historiaa ja muuta, mitä tavislukija ei välttämättä tunne eikä edes tunnista. Koko kansan kirjoja ne eivät ole, mutta yksi hyvän merkkihän on, että lukija voi kuvitella olevansa viisaampi kuin onkaan, ja tässä siitä illuusiosta saa hetken nauttia.

Kirjan kertoja Elis Mäki on päättänyt lopettaa elämänsä omakätisesti. Vuosi on armonaika, jonka hän itselleen ja maailmalle lupaa tarkoituksen löytämiseen. Suuri osa kirjasta on hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Johan Raution sähköposteja. Raution kuoltua tapaturmaisesti toimittaja Anni Härkönen alkaa kerätä aineistoa Raution elämäkerran kirjoittamiseen ja haastattelee myös Mäkeä.

Mäki on mainosmies, joka vertaa mainoksia ikonitaiteeseen. Sädekehät ovat vain vaihtuneet hymyihin. Rautio piirtää sähköposteissaan kuvaa urastaan elokuvaohjaajana, rahoituksen ja taiteen tekemisen yhdistämisen kiroista. Merkityksiä etsivät molemmat miehet, ja rahan ylivalta kuristaa ja kiukuttaa. Mäki muuttaa lähiöön, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen paikallisen kuppilan kantajengin ja ostaria hallitsevan äärioikeistojoukon kanssa. Muuallakin Helsingissä kirjassa liikutaan eikä ilman kerjäläistä selvitä tästäkään, tosin kerjääminen Melenderin tapaan on performanssi, joka saa aikaan hämmennystä ja väkivaltaa vielä enemmän kuin todellinen kerjääminen.

Sähköpostien ja Elis Mäen minä-kerronnan lisäksi kirjassa on Anni Härkösen tekemien haastattelujen transkriptioista, taitaa siellä olla pätkiä elokuvakäsiksestäkin. Ne tuovat uutta näkökulmaa kahteen mieheemme ja vaihtelua lukijalle.

Jo alussa käy ilmi, ettei Mäki toteuta aikeitaan itsemurhasta. Suunnitelma kuitenkin rauhoittaa ja muuttaa hänen mielentilaansa niin, että hän tulee löytäneeksi uusia tarkoituksia olla. Yksi sellainen on netistä löytynyt kaukainen palvonnan kohde, joka kaikkien katseltavana lukee verkossa kirjaa - ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen. Mainio idea tässä hälyjen maailmassa. Hieman erilainen kirjablogi! Nuori nainen Phong ei kommentoi lukemaansa mitenkään, ei keikistele kameralle, hän vain lukee ja sen jälkeen sulkee kameran. Miten kiehtova ajatus. Myös Mäki lumoutui.

Melenderin tekstiin kuuluu aina myös huumori, hyvin mustana, kiitos. Sinnikkäästi luen aina hänen kirjansa, vaikka niistä osa menee ylhäältä ohi. Aiemmasta, Ranskalaisesta ystävästä, pidin enemmän, nyt etenkin Raution puheenvuorot ovat, tuota noin, haastavia. Melenderin tyypillisyydet, kuten viittailut klassikkoajattelijoihin tai ahkera omatoiminen peniksen kanssa puuhastelu (niin, ei tässä pelkkää henkeä olla), tuntuvat jo toistolta. Mutta huippukohdat, kuten tuo blogi-idea ja kerjäläisperformanssi, toisaalta ovat ainutlaatuisia. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, tai jopa vähän edellä.

Kiehtovia kirjat ovat kuitenkin. Tuulahdus maailmasta, jossa ei tule normaalisti liikuttua, ja jää tunne, että moneen asiaan pitäisi perehtyä ajan kanssa, pitäisi ymmärtää enemmän.

Arvio löytyy ainakin Ilselästä.

Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.

Kirjailijan oma blogi

Kerjäläinen ja jänis

2011-12-06T10:02:00.002+02:00

Tuomas Kyrö osoittaa olevansa enemmän kuin yhden tyylin mies. Nyt hän on kirjoittaja ja ajattelija, jolla on laajaa näkemystä ja sanottavaa monesta asiasta. Huumoriotteella, mutta ei väkisin vitsiä vääntämällä, vaan mukavalla, empaattisella tavalla.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: romanialainen Vatanescu ajautuu Suomeen kerjäämään, mutta pakenee ihmiskauppias-velkojaansa ja löytää ystäväkseen jäniksen. Tämän kanssa hän kiertää maata ja yrittää hankkia rahaa pojalleen lupaamiinsa nappulakenkiin. Seikkailuissa on yhteyksiä Paasilinnaan kuulemma paljon.

Suomalaisen yhteiskunnan vaikeat asiat, laiton maahanmuutto, ihmiskauppa, sisäänpäin lämpiävyys ja jopa perussuomalaiset käsitellään kiltin Vatanescun seikkailujen kautta. ”Te olette umpihulluja, mutta hallitsette vesieristämisen.”

Myös hyvät puolet: löytyy ystävällisiä ihmisiä, joilta Vatanescu saa apua. Eikä hänen anneta hukuttautua, vaikka halua olisi. Kirjan pahin roisto, se ihmiskauppias, ei tietenkään ole suomalainen. Mutta hän oppii Suomessa paljon. Kirja on aikamoinen suomalaisuuden ylistys, itse asiassa.

Mielensäpahoittajan jälkeen astetta vakavampi, hyvällä tavalla. Seikkailun takana on sanottavaa, ja vaikka tapahtumat ovat huimia, ei kohellus jää pääasiaksi. Huolella rakennettu monen tason kirja, jolta en odottanut niin paljon kuin se antoi. Näyttöjä on jo riittävästi: Kyrö on kirkkaasti yksi kärkikirjailijoitamme.

Arvioita löytyy monelta, kuten Jenniltä Lilystä ja Jorilta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.

Valinta

2011-12-04T19:41:00.003+02:00

Tämä on se kirja. Jos olisin kirjailija, toivoisin kirjoittavani juuri tällaisen kirjan. Valinta on viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly.

Valinta on yhden perheen tarina. Isä on juuri kuollut, ja nuorin tytär Aava saapuu lapsuudenkotiinsa äitinsä Ruutin avuksi järjestämään jäämistöä ja talon myyntiä. Vanhempi tytär Helena, äskettäin äidiksi itsekin tullut, ei pääse paikalle. Ja Ruutin esikoisesta, Iljasta, kukaan ei ole aikoihin kuullut pihaustakaan.

Kertojina ovat Ruut ja Aava vuorotellen, Helenakin välillä. Heidän ajatuksistaan ja muistoistaan lukija saa kirkkaan kuvan perheen elämästä silloin, kun lapset vielä asuivat kotona, Ruutin tapauksessa vieläkin kauempaa menneisyydestä. Myös nykyhetki hahmottuu.

Tarina on riipaisevan tosi, sen henkilöitä on helppo ymmärtää, jopa samaistua heihin. Kekkonen annostelee asioita sopivasti, tyrkyttämättä, ilman suuria elkeitä, antaa lukijan oivaltaa itse. Vaikka henkilöt kertovat tuntemuksistaan paljon, ei tekstissä ole mitään liikaa. Päinvastoin, se tuntuu lepohetkeltä lukijalle, rauhalliselta, tosin hieman surumieliseltä puheelta kaiken maailman hälinän ja räkätyksen keskellä.

Herkullisesti lukijalle aukeavat sisarusten erot: tunneihminen Aava on tullut äitiinsä, käytännöllinen Helena isäänsä. Ilja on omanlaisensa, ja syykin selviää tarinan myötä. Aava on murehtija, joka ottaa kiltin tytön tavoin muidenkin murheita kannettavakseen. Hän ikävoi veljeään vielä kipeämmin kuin isäänsä, ja muutenkin hän on luonnollisesti enemmän tässä päivässä kuin äitinsä, jolla taas on enemmän muistoja. Helena osaa ottaa etäisyyttä asioihin, jotka hän kokee hankaliksi. Kateus kalvaa: Aava ja Ilja olivat aina läheisiä keskenään, hän oli se kolmas pyörä.

Vaikka kirja on vain 160-sivuinen eikä se ratsasta seikkailuilla, siinä on paljon hiljaista sisältöä. Asioita mietitään eri sukupolvien, eri sukupuolten, eri perheenjäsenten kannalta. Paljon jää pohdittavaa lukemisen jälkeenkin. Sairastuiko herkkä Aava lapsuudenkodissa vaietun salaisuuden vaistoamisesta? Miksi Helena haluaa olla niin tiukasti erossa äidistään? Mitä miettii Ilja? Miten Aavan ja Mikon suhde jatkuu?

Kirjasta kuvastuu kirjoittajan erinomaisen kirjoitus- ja ilmaisutaidon lisäksi elämänkokemus ja tarkkanäköisyys, joita voi vain ihailla, ehkä vähän kadehtia. Top kymppiin menee.

Aiempia arvioita löytyy monesta paikasta,
kuten Sinisen linnan kirjastosta, Me Naisista,
Susalta ja Katjalta .

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain 2011.

Nainen, jonka nimi on Nathalie

2011-12-03T09:19:00.001+02:00

Rakkausromaani, joka alkaa kuolemasta. Tai oikeammin ensin on rakkaus, sitten kuolema, sitten taas… jotain muuta. Rakkauksia on erilaisia, tahtonee kirjailija kertoa, kun hän kertoo tarinaa Nathaliesta, joka jää leskeksi nuorena.

Avioliitto on ollut vankka, varma ja ongelmaton. Siksi elämänmuutos on suuri. Nathalie yrittää sopeutua: miehen kuoleman jälkeen ihmiset käyttäytyvät häntä kohtaan eri tavalla, hän itsekin toimii oudosti, ei osaa selittää motiivejaan.

Raskas aihe, mutta kirja on kevyt: ei luodata syvältä, ei vellota realismissa, vaan kerrotaan tarinaa, hypähdellään sivupoluille ja lauleskellaan välillä. Kevennetään pienillä vitseillä ja anekdooteilla, viittauksilla johonkin aivan muualle. On listoja, sananselityksiä ja ruokaohjeita. Niiden keskellä tarina etenee, ja Nathalie vähitellen löytää uuden raiteen ja ehkä rakkaudenkin.

Keveys on tässä myönteinen ominaisuus eikä tarkoita hömppää, vaikka kirja on viihdettä eikä niitä, jotka saavat vakavia palkintoja. Kirja muistuttaa paljon Andrew Nicollsin rouva Agathen rakkautta, mutta ilman mystisiä piirteitä. Yhteistä ovat toimisto, työkaveri, ylväs yksinäinen nainen, odottamattomat tapahtumat, mielenliikkeet…

Pidin tästäkin kovasti, kirja oli iloinen yllätys tuntemattomalta ranskalaiselta tekijältä. Mukavaa, ettei rakkausromaanin aina tarvitse olla perinteinen.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie. Gummerus 2011.

Hiljainen talo

2011-11-29T16:23:00.002+02:00

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.

Oton elämä

2011-11-27T12:00:00.001+02:00

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.

Layla

2011-11-26T17:12:00.002+02:00

Ajankohtaisempaa aihetta tuskin voi olla. Tänäänkin lehdessä on iso juttu ihmiskaupasta ja parituksesta - Lahdessa. Suomi-lintukoto ei ole enää entisensä.

Layla on Turkin kurdi, joka joutuu pakenemaan Finlandiyaan omaa perhettään: häntä uhkaa kunniamurha, koska hääyön jälkeen lakana oli puhtaan valkoinen. Hän myy itsensä töihin, tietämättä tulevan työn laatua, joka osoittautuu prostituutioksi.

Ruma tarina on todenmakuinen ja sisältää paljon asioita, joilta mieluiten sulkisi silmänsä, kuten hyväksikäyttöä perheen sisällä ja runsasta väkivaltaa. Näillä ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kuvataan lähes kylmän viileästi ja tuodaan siten tehokkaasti lukijan silmien eteen. Lukija saa itse tehdä arvionsa ja ottaa kantaa, jos uskaltaa.

Tarinan ansiosta kurdien ja äärimuslimien ajatteluun pääsee hieman sisään, mikä ei tarkoita hyväksymistä. Jäi surullinen olo: näin surkea on naisen asema tänä päivänä, eikä tilanne näytä suinkaan olevan paranemassa, päinvastoin. Vaikka itse näen kirjan vahvasti puheenvuorona naisten puolesta, Jari Tervolla on muutakin asiaa, joita hän herättelee lukijoitaan miettimään, kuten kasvavan maahanmuuton ja muslimiuskonnon ääri-ilmiöiden vaikutukset länsimaissa.

Suurin ällistyksen aihe kirjassa onkin sen kirjoittaja. Tämä on ainoa Jari Tervon kirja, jonka olen saanut luettua loppuun asti, vieläpä innolla. Ehkä hän on tarkoituksella tehnyt rakenteeltaan ”helpomman” kirjan, jossa ei ole niin paljon poliittisia tai persoonakohtaisia, henkilöitä koskevia, yksityiskohtia, vaan keskittyy, onnistuneesti, viestiin ja tarinaan. Eikä tässä tietenkään pyritä naurattamaan, yhtään. Kuten olen ymmärtänyt aiempien töiden tehneen.

Toimii hyvin, ammattikirjoittajan työtä. Hienoa, että hän valitsi tämän aiheen.

Jari Tervo: Layla. WSOY 2011.

Kesken jääneet

2011-11-25T16:59:00.001+02:00

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.

Täydellinen paisti

2011-11-23T07:54:00.002+02:00

Juuri aloittelin Paistin lukemista, kun tuli tieto sen saamasta Hesarin esikoiskirjapalkinnosta. Olisin lukenut aiemminkin, mutta nimi arvelutti, kunnes tajusin, ettei kyseessä ole ruokakirja.

Filosofian maisteri Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miesystävänsä kanssa. Miehen perhe on tulossa juhlapyhän aterialle, ja Taru valmistelee suomalaisen tunnolliseen tapaan täydellistä ateriaa, pääruokana sianpaisti.

Taru yrittää sopeutua vieraaseen maahan ja ihmisiin parhaansa mukaan, mutta ihan helposti suomineito ei eurooppalaistu. Elämänhallinta vieraassa, arvaamattomassa ympäristössä käy työstä. On kyse sitten kaupassa käynnistä tai naapurien kanssa seurustelusta.

Taru puuhaa vierailun järjestelyjä ja käy mielessään vilkasta pohdintaa kaikesta ympärillään, suihkun ihmeellisyydestä (”ihminen kuvittelee olevansa edistynyt, kun voi seistä keskellä sisätiloja muovisessa kopissa, märkätiloissa, pesemässä itseään”) tv-ohjelmiin (”niitä tulee katsoa kriittisesti ja analysoiden”) ja luontosuhteeseen ”ihmisestä kertoo paljon, jos hän voi elää näkemättä yhtään oravaa”. Äänetön pulputus on välillä järkevää, välillä taas ajatus karkaa omille teilleen. Ja kun on oikeasti puhumisen aika, hän tuntuu aina puhuvan eri asiasta kuin muut, tiedättekö tunteen? Joukkoon kuuluminen ei ole helppoa.

Vaikka mies kehottaa keskittymään olennaiseen, Tarua jännittää vierailu sen verran, että homma pyrkii leviämään lapasesta. Päivällinen valmistuu kyllä, jopa knöödelit. Emäntä tosin livistää kesken vieraiden kestitsemisen välillä vessaan tupakalle tai kellariin välipalalle, taitaa pistäytyä naapurissakin. Naapurin rouvaan Taru turvaa usein, mutta läheisiä heistä ei tule, maailmat ovat liian kaukana toisistaan.

Taru muistuttaa Rimmisen Nenäpäivän Irmaa, joka yksinäisyyttään myös tulee tehneeksi outoja tekoja. Ja tekemisillään pyrkii saamaan hyväksyntää. Taru voisi olla Irman tytär, fiksu nuori nainen, mutta hukassa. Onneksi suhde miesystävän kanssa vaikuttaa kukoistavan, miehen perheen epäluuloista huolimatta.

Esikoiskirjoja tutkinut kulttuuritoimittaja Esa Törmänen sanoi Hesarissa tyypillisimmän esikoisteoksen olevan ”omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.” Tämä on juuri sellainen. FM Satu Taskinen asuu Wienissä, on aikuiskouluttaja, ja yhtäläisyyksiä kirjan ja todellisuuteen löytyy lisääkin.

Hauska kirja, jossa on myös särmää. Ei ihan helmi, sillä välillä Tarun ajatukset junnaavat omia polkujaan niin, että lukija alkaa tuskastua, tekisi mieli hyppiä muutama kappale yli. Etenkin alussa ja lopussa oli tällaisia pitkästyttäviä jaksoja, välillä teksti kulki vetävästi, ironisella tyylillään.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Teos 2011.

Häväistyt

2011-11-19T14:02:00.000+02:00

Nimettömät, rutiköyhät ja nälkäiset ihmiset kulkevat kohti tuntematonta päämäärää. On mies, nainen ja lapsi, pakenemassa. Heitä vainotaan, jatkuva kiinni jäämisen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa. Sataa.

Alku toi elävästi mieleen McCarthyn tiivistunnelmaisen Tien, mutta niin apokalyptinen tämä tarina ei ole. Pikku hiljaa tutustumme henkilöihin, kun saamme tietää miten he toimivat, mitä miettivät. Tarinan kertoja vaihtuu usein: alussa mainittujen lisäksi se on joskus takaa-ajaja, joskus satunnainen tuttavuus matkan varrella. Vaihtelu on kiinnostavaa lukijalle ja saa jatkamaan tarinassa, joka muuten voisi liian karu. Alkuasetelma herättää halun selvittää, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi. Ja kuka on etsitty Mestari?

Yksittäiset ihmiset jäävät etäisiksi, heitä ei tuoda aivan lähelle. Kirjoittaja halunnee kertoa enemmän ilmiöstä, tapahtumista. Köyhyydestä, surkeista lähtökohdista ja olosuhteista, joissa tehdään surkeita ratkaisuja. Voi melkein haistaa ne hajut ja tuntea kylmän sateen iholla.

Ihan tarkkaan ei selviä, ovatko henkilöt romaneja. Mutta ei sillä ole väliä, köyhiä ja kodittomia voi olla muitakin. Samoin ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Tai satuttaa.

Mielen- ja ruumiinmaisema on jotain muuta kuin pörssikurssiensa kanssa kamppailevilla hyvinvointivaltion kansalaisilla. On hyvä muistaa, että maailmassa on tämäkin puoli, vaikka kerjäläiset yritämme ohittaa nopeasti, näkemättä.

Köyhälläkin voi olla periaatteita, sanoo tämä vakava kirja. Resuinen kerjäläinen voi pitää kiinni kunniastaan - ehkä se on ainoa asia, joka on jäljellä, ainoa, joka saa pysymään hengissä. Synkeydestä huolimatta heikkoa toivoakin näillä ihmisillä on. Ehkä katteetonta, näin tarkkailijan näkökulmasta. Arvokkuudesta ei silti tingitä.

Häväistyt ei ole hyvän mielen kirja, jos ei pahankaan: tarina pysyy sen verran etäisenä, että se koskettaa ainakin minua enemmän ajatuksen kuin tunteen tasolla.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY 2011.

Illan tullen

2011-11-15T21:23:00.000+02:00

Ei pidä ymmärtää väärin - en aktiivisesti mieti mielessäni kirjailijoiden ulkonäköä, mutta jostain syystä kuvittelin Michael Cunninghamin olevan tumma, hentoinen, runollisen herkkä ja vakava, ehkä ylipitkine hiuksineen vähän ranskalaistaiteilijatyyppinen. Uteliaana katselin kaveria eilen tv:ssä.

Tietysti hän oikeasti onkin vaalea, vanttera, lihaksikas ja hymyilevä. Ja hyvin lyhythiuksinen.

Illan tullen on hieno kirja.

Lisää kuvitelmaa: kirjaa lukiessani näin Michael Cunninghamin (sen tumman) Nycin kadulla, jossa myös Paul Auster ja Siri Hustvedt kuljeskelevat henkeviä keskustellen kohti suosimaansa brunssipaikkaa. Brunssin jälkeen koko joukko menee modernin taiteen näyttelyyn katsomaan nykytaidetta, kuten Damien Hirstiä, jota on nähty Kiasmassakin.

Nyt osui mielikuva napakymppiin: uuden kirjan päähenkilö on taidegalleristi Peter, ja kirjassa toden totta käydään Hirstin töitä katsomassa. Taide on tärkeä kirjan elementti, joka heijastaa henkilöiden sisäistä maailmaa. Itse tarina kertoo Peterin itsensä etsinnästä, entisen minäkäsityksen kadottamisesta: Cunningham kysyy, miltä tuntuu, kun ei enää olekaan oman elämänsä sankari.

Peter on naimisissa kulttuurilehden päätoimittajan, Rebeccan kanssa. Heidän ainoa lapsensa jo muuttanut pois kotoa, kauas. Peterillä on nähtävästi perinteinen keski-iän kriisi, monet asiat alkavat tuntua erilaisilta kuin ennen. Galleristiystävä ilmoittaa olevansa kuolemansairas, elämän rajallisuus muistuttaa itsestään. Huono omatunto isyyden laiminlyönnistä kalvaa, ehkä turhaan, emme voi tietää, koska tytär ei kirjassa puhu. Tosin irtiotto vanhemmista kertoo jotain.

Kun Rebeccan renttuveli Mizzy saapuu kyläilemään, Peterissä herää outoja tuntemuksia. Onko kyse rakkaudesta, erotiikasta vai vain elämään kyllästymisestä? Kyse ei ole Mizzystä, vaan Peteristä: vierailu sattuu sopivaan hetkeen, kun hänen alitajuntansa ehkä jo tietää, että ratkaisuja on tehtävä.

Vaikka Peter on kaikkea, mitä tämä lukija ei ole, häntä on helppo ymmärtää. Jossain vaiheessa jokaisen on katsottava avoimin silmin niin itseään kuin lähimpiäänkin. Eikä näky ole aina kaunis, ei edes tuttu. Henkilökuva on piirretty herkullisesti: Peter on hyvin inhimillinen, kauneudenrakkauksineen ja hämmennyksineen. Lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, lapsuuden traumoja myöten. Lisäherkkuina lukijalle tarjotaan New York ja taidemaailma.

Viisas ja tyylikäs tarina, myös hyvin visuaalinen. Tämä on helppo nähdä kuvina.

Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011.

Jumalan sana

2011-11-13T20:05:00.000+02:00

En edes aikonut lukea tätä kirjaa, mutta kun se kirjastossa eteen lykättiin, niin otin.

Hotakainen on tietysti mestarikirjoittaja, ja arvostan häntä niin oivaltavana ajattelijana kuin mehukkaana sanankäyttäjänä, mutta tämä on ihan henkilökohtaista: tyyli loputtomine virkkeineen ja runsaan rönsyävine ajatuksenvirtoineen ei kutsu minua. Mestarityö Juoksuhaudantie osui kyllä maaliin, monin tavoin.

Silti olen iloinen, että tulin kirjan lukeneeksi. Alkuosa meni lähes velvollisuuden piikkiin, mutta sitten pääsin mukaan, tai kirjoittaja pääsi vauhtiin. Ja huimasti mentiinkin nykypäivän talouden ilmiöitä ja sen jaloissa pientä ja isoakin ihmistä siinä vuolaasti ihmetellessä, Hotakaisen tutulla terävällä ja ironisella otteella. Tämä ainakin on sitä tämän päivän teemaa, jota Finlandia-palkintoehdokkaistakin jäi kaipaamaan.

Suuren konsernin toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi ajaa tuhkapilven takia Lapista Helsinkiin autonkuljettajan kyydissä. Eläköitynyt kuljettaja Armas on kuljettanut jo edesmennyttä Hopeaniemen isää, yhtiön johtaja hänkin aikoinaan. Isä, Ukko, on jättänyt jälkeensä kasan C-kasetteja, jotka hän on pyytänyt uskollista autonkuljettajaa kuuntelemaan poikansa kanssa. Niiltä hän välittää ohjeita johtamisesta ja kaupanteosta.

Aika on kuitenkin muuttunut ja vaatii uudenlaista otetta: isä teki kauppaa ja ryyppäsi venäläisten kanssa, poika kamppailee markkinavoimien kanssa. Edellisen sukupolven johtamistapa ei enää toimi, myös julkisuuden vaateet ovat erilaiset, siitä kertoo johtajan joutuminen lähes vastentahtoisesti tv-haastateltavaksi, ja sinne autolla nyt kiirehditään.

Markkinoiden vaikutusta tavallisen ihmisen elämään Hotakainen kuvaa paitsi johtajan itsensä, myös kuljettajan kautta: matkan aikana isä saa kuulla, että tytär on sijoittanut isot rahat osakkeisiin. Miten perheen rahoille käy - mitä yritys aikoo, sitä jännitetään.

Kuka on jumala kirjan nimessä - raha, markkinavoimat, julkisuus? Sanan valta on ainakin suuri, kun yksikin väärä kommentti voi heilauttaa kursseja ja kohtaloita arvaamattomasti.

Tarina huipentuu haastatteluun ja yhtiön isoihin päätöksiin. Pörssitiedotteet kertovat loput. Tehokasta.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011.

Kirjasta ovat enemmän kirjoittaneet blogeissaan muun muassa Salla, Jori ja Morre.

Finlandia-ehdokkaat

2011-11-12T16:45:00.000+02:00

Muutamassa blogikeskustelussa jo valitinkin Finlandia-ehdokkaiden aihemaailmaa: yhtä lukuun ottamatta kaikki tapahtuvat vankasti menneisyydessä. Itse pitäisin arvona myös osuvaa tämän päivän kuvausta ja tulevan luotaamista, joka on minusta yksi taiteen tehtävä.

Tosin paras kirja on ajaton. Tai ei ainakaan rajoita näköaloja. William N. tapahtuu tiukasti 1800-luvulla, mutta se sai minut ajattelemaan monta kertaa nykyisyyttä, tekemään vertailua.

Mutta en ole vielä lukenut ehdokkaista kuin Carlsonin, joten paha kommentoida enempää. Kirjoittajan sukupuolella ei ole kirjan hyvyyden, huonouden tai kiinnostavuuden kannalta väliä, mutta kummasti ne tosiaan tänä vuonna aiheiltaan eroavat, miehet kirjoittavat tästä päivästä, naiset menneestä, kuten Ina totesi.

Palkintokeskusteluissa menee usein sekaisin, itselläkin, onko tarkoitus palkita tietty kirja vai kirjailija. Sanovat säännöt mitä tahansa, luulen, että ehdokkuuslista on aina näiden yhdistelmä.

En usko, että Hirvisaari voittaa, eli tällä ehdokkuudella palkittiin kirjailija. Jos esikoisissa on kirkas helmi, joka miellyttää Milonoffia eniten, silloin palkitaan kirja. Ja jos (kun?) Rosa Liksom voittaa, siinä palkitaan sekä uraa, asennetta että kirjaa.

Onneksi voimme kaikki valita: blogistanian varjo-Finlandia-ehdokkaat julkistetaan vuoden vaihteen jälkeen.

Lisätietoja Sallan lukupäiväkirjasta.

Metsäjätti

2011-11-10T20:47:00.000+02:00

En sitten päässytkään Finlandia-ehdokasta kommentoimaan, mutta silti Miika Nousiaisen uusinta odotin kovasti. Sen verran jo tiesin, että kyseessä on aiempia astetta vakavampi tarina, joka pohjautuu kirjoittajan omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin.

Juuri näin on. Ikävän ajankohtaiseksi kirjan tekevät tuoreet uutiset paperitehtaiden sulkemisista ja maan suuresta yt-neuvottelujen määrästä. Nousiainen on sanonut Metsäjättiä esikoiskirjakseen, joka nyt sattui tulemaan vuorossa vasta kolmantena. Tarina kertookin elävästi nuoren, tehdaspaikkakunnalta pääkaupunkiin muuttaneen miehen tarinaa, jossa työn ohella tärkeitä asioita ovat perhe ja kaverit. Niin elävästi, että monet tapahtumat perustuvat tosielämään, kaverin pikkuveljen lasten toivekonserttiin soittoa myöten, talouden käänteistä puhumattakaan. Juonenkulku siis tuntuu erittäin aidolta, ja pikkupaikkakunnalle ominaiset piirteet näkyvät suorastaan surullisen hyvin.

Päähenkilö Pasi on edennyt urallaan pitkälle, tehnyt uraa ulkomaillakin, ja joutuu nyt saneeraamaan lapsuudenmaisemiensa paperitehdasta. Tilanne, jossa tunteiden ristiaallokolta ei voi huippuammattilainenkaan välttyä.
Toinen kertoja on Janne, Pasin lapsuudenystävä, joka on jäänyt kotiseudulleen, tehtaaseen töihin. Janne on Pasin tavoin fiksu, mutta kehnolla itsetunnolla varustettu, ja siksi jättänyt käyttämättä monia mahdollisuuksia. Ympäristö ei kannustanut opiskeluun tai etenemiseen − sekin pieneltä paikkakunnalta tuttua.

Kirja on Pasin kasvutarina, jossa on pääosin myönteinen, eteenpäin katsova vire. Nousiaisen tapa nähdä asiat humoristisessa valossa ja letkeä sanankäyttö tuovat kirjaan keveyttä. Ja elämäähän tämä on, sitä itseään: ikävyyksistä huolimatta on nähtävä hyvää ja jaksettava eteenpäin. Kaikki eivät tietenkään jaksa.

Pidin kirjan ideasta ja tyylistä, siihen on helppo mennä mukaan. Tapahtumat ja ympäristö ovat niin tosia ja tuovat mieleen omia muistoja. Nauraakin saa, rännikiekot sun muut poikien keksinnöt hihityttävät. Syvällisiä yllätyksiä tai viiltäviä analyyseja ei se tarjoa, koska tosiaan eletään kuviossa, joka on valitettavan arkipäiväistä: pieni ihminen markkinoiden armoilla. Eivätkä henkilöt eivät ole yhtä uskottavia kuin puitteet, Pasi ja Janne vaikuttavat vähän liian täydellisiltä rooleissaan ollakseen totta. Heti moitin itseäni liiasta skeptisyydestä − miksei yrityssaneeraaja voisi olla empaattinen ja miksei tehdasduunarin kynä voisi vuodattaa terävää analyysiä taloustilanteesta lehtiartikkeliksi asti. Niin, miksei?

Muut henkilöt ovat kirjaimellisesti sivuhenkilöitä. Tehtaan luottamusmies on yksi tärkeistä, kuten tässä aiheessa pitääkin. Pasin vaimo jää etäiseksi, kummalliseksi huonekalujen kerääjäksi, vaikka alussa hänet esitellään fiksuna opiskelijana ja sittemmin vaativaa rahoitusalan uraa tehneenä nuorena vaimona.

Ystävyys on yksi tärkeä teema, niiden ilmeisimpien ohella: onko yrityksellä velvoitteita tai edes kasvoja tekijöitään kohtaan. Ja mitkä ovat miehelle ne oikeasti tärkeät asiat. Kuten Tuomas Vimman Raksa, tämä kiinnostaa kuvauksena työelämästä ja ihmisten (miesten) suhtautumisesta rahaan ja työhön; fiktiivistä tai ei, kertoo jo aiheenvalinta ajasta ja arvoista. Metsäjätti ei kuitenkaan ruoski ketään, vaan on melko kiltti kirja, joka keskittyy enemmän menneen muisteluun ja miehen aikuistumiseen kuin talouselämän analyyseihin tai sen pohtimiseen, miten irtisanotut lopulta pärjäävät.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava 2011.

Vilpittömästi sinun

2011-11-09T17:09:00.000+02:00

Suomalaiset naiset Lontoossa, lehtimaailma, epätavallinen työ - esittelyssä oli monta kiinnostavaa asiaa, joiden takia kirja oli luettava. Vauhdikas trilleri, joka vei täysin mukanaan! Olen jännärit lähes ohittanut viime vuosina, mutta nyt aloin tuumia, että genreen kannattaisi palailla.

Ainakin Hiltusen kirja on helmi. Muistuttaa monessa kohtaa Stieg Larssoneita, mikä ei ole huono juttu. Päähenkilö Lia on suomalainen graafikko lehtityössä Lontoossa, joka ystävystyy erikoisen Marin, myös lontoolaistuneen suomalaisen, kanssa. Pikku hiljaa Lia saa selville Marista enemmän ja sotkeutuu hänen kauttaan moneen isoon poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kuvioon, rikoksiin totta kai, tai paremminkin niiden selvittelyyn. Kind of. En uskalla kertoa enempää, ettei juju paljastu.

Tässä ajassa ollaan: oikeiston nousu Euroopassa ja jopa Suomen perussuomalaiset on huomioitu, laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa kukoistavat. Vauhtia riittää ja isojen tapahtumien yllättäviä käänteitä, silti mukana on myös asiaan kuuluvasti, tekisi mieli sanoa ruotsalaiseen tapaan, ripaus henkilökohtaisuutta, jolla päähahmoja tuodaan lähemmäksi lukijaa. Sankarit eivät nykyisin ole robotinkaltaisia suorittajia, vaan heillä on taustansa ja pehmeät kohtansa, jopa pimeät puolensa.

Myös tehokkaasta tiimityöstä tulevat ruotsalaiset mieleen. Kirja voisi hyvin olla lahden toisella puolella kirjoitettu, tai miksei vaikka Britanniassa tai Saksassa, leimallisesti suomalainen se ei ole muuten kuin päähenkilöidensä kansallisuuden osalta − eivätkä hekään ole normisuomalaisia.

Loppupuolella muistin taas yhden syyn, miksen paljon lue dekkareita. Väkivaltaa ei voi välttää. Verta ja suolenpätkiä roiskuu runsaasti tässäkin. Niitä kohtia yritin lukea kursorisesti. En tiedä, mihin tarpeeseen ihmisissä vastaa väkivallan katsominen, siitä lukeminen tai kuuleminen, mutta minulla se tarve on minimaalisen pieni.

Kirja on nappivalinta, kun tulee tarve heittäytyä ja antaa aivojen levätä arkiasioista eli erinomaista viihdettä: tarinaa oli vaikea jättää kesken, kun vauhtiin pääsi mukaan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2011.

Jostakin kotoisin

2011-11-07T19:11:00.000+02:00

Heh, kirjan nimi sotkeutui mielessäni kirjaan Jonnekin pois… jostakin jonnekin… no, tässä ollaan kotoisin Oulusta, mutta asutaan kaukana, Australiassa asti.

25-vuotias nuori mies Jonttu on karistanut kotimaan pölyt jaloistaan ja tehnyt irtioton niin perheeseensä kuin perinteiseen elämäntapaankin. Hän on sen sukupolven nuori, joka ei elä uran ja työn ehdoilla, vaan haluaa löytää onnen ja tarkoituksen muualta. Työnteko on elannolle välttämättömyys, ei enempää, matkarahat voi tienata pätkätöillä, ja tarjoilijan töitä saa mistä päin maailmaa tahansa.

Etsiminen ja löytäminen ovatkin kirjan teemat. Jonttu muistelee lapsuuttaan: edesmennyt isä innostui monesta harrastuksesta ja opetti hänet geokätköilemään, ja harrastus jatkuu edelleen. Hän etsii kätköjä ja maailmaa matkatessaan merkkaa reittejä nettipalveluun, joka on saanut oman fanikunnan. Myös Jontun äiti voi seurata sieltä poikansa menemisiä ja ainakin tarkistaa, että hengissä ollaan. Hämmästytti, onko tosiaan jo aikuinen se sukupolvi, joka on elänyt lapsuudestaan asti gps-paikantimien ja ajantasaisten verkkopäivitysten maailmassa?

Jonttu piirtää elämäänsä reittien avulla. Niitä voi ajatella myös jonkinlaiseksi pakenemiseksi. Takana ei ole pelkästään mukavia muistoja. Ehkä Jonttu saa turvaa tiedosta, että voi aina etsiä uusia reittejä, aina on vaihtoehtoja. Mutta hän havaitsee myös, että joskus tulee aika pysähtyä, kun löytää itsestään halun kiinnittyä. Rakkautta on ilmassa, tai ainakin Jonttu huomaa sen mahdollisuuden.

Kasvukertomus, ajankuva ja sukupolvikirja, mukavan persoonallisella otteella, jollainen ei ehkä loista myynnin tai palkintolistojen kärjessä mutta tuo
tärkeän oman äänensä suomalaiseen kirjakuoroon, laajentaa sen äänialaa.

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin. Tammi 2011.

Donner-ryhmä

2011-11-04T19:10:00.000+02:00

Jörn Donner -fanien ryhmä kuulostaa mukavasti hullulta, ja hauska kirjan aloittava novelli onkin. Se luo odotuksia, johon loppuosa ei ihan pysty vastaamaan. Philip Teirin novellit ovat kuitenkin huolellisesti rakenneltuja ja tarkasti kirjoitettuja, erittäin sisäsiistejä. Veikkaan, että myös kritiikit ovat tätä lajia, koska ei tarinoissa sinänsä mitään vikaa ole, vaan ne ovat fiksun tekijän fiksua jälkeä. Oma lukukokemukseni jäi kuitenkin melko ulkopuoliseksi.

Novelleista näkee, että perheellä ja suvulla on tässä elämänpiirissä iso merkitys. Piiri tuntuu välillä lähes ahdistavalta lukijasta, joka ei ole kaltaiseen yhteisöllisyyteen tottunut. Sehän tutkitusti on suomenruotsalaisten alaa, ruotsi on näiden novellien alkukieli.

Muutamassa novellissa on yllättävä loppu, useimmissa ei; juju on tilanteen ja tunnelman luomisessa. Joskus se kolahtaa, joskus ei, osa huljui haaleana ohi. Lopussa oli vielä mahdollisuus kääntää kokonaisvaikutelma plussan puolelle, mutta se menetettiin viimeisen novellin myötä. Sitä en nimittäin ymmärtänyt: miksi listata pelkoja, aikuisen, lapsen - tuntui tarpeettomalta ja keksimällä keksityltä.

Klovnin pelko, hellan levyn päälle jättämisen pelko, pelko että vuosien myötä lihoo ja tyhmenee… ehkä tarkoitus on osoittaa, että ihmisen pelot ovat järjettömiä, maailmassa on pahempaa. Tai että pelot toteutuvat joka tapauksessa. Tai että se, mitä pelkää, ei toteudu kuitenkaan. Vai oliko novelli ironia pelon kliseille? Pahin vaihtoehto: kirjoittajan itseterapointia? En tiedä, jälkimaku ei ollut hyvä, ilman viimeistä novellia kokoelma olisi tuntunut paljon täyteläisemmältä.

Philip Teir: Donner-ryhmä. Otava 2011.

Kirjeitä kiven alle

2011-10-31T19:02:00.000+02:00

Kirja alkaa tyrmäävästi: vauva kuolee. Mutta hän jää yhdeksi kertojaksi tarinaan, joka kuvataan kolmen sukupolven silmin. Lapsen lisäksi äänessä ovat hänen äitinsä Siviä ja mummo Mar.

Vahva asetelma, väkeviä tunteita, aikajana, joka ulottuu sota-ajasta näihin päiviin. Karjalasta on lähdetty, mutta evakkous ei tässä ole pääasia, vaan naisen elämä eri aikoina. Perheessä tapahtuneet asiat, joita seuraavat sukupolvet eivät pääse pakoon, vaikkei niitä koskaan ääneen kerrota.

Ankarat elinolot ja kova työnteko, nekö tekevät ihmisistäkin ankaria? Siviä on kova toiselle tyttärelleen, joka jää eloon, ehkä ei uskalla kiintyä. Mistäpä olisi oppinut, ei Siviänkaan päätä silitelty eikä äiti hänelle hymyillyt. Mieheensä hän kyllä rakastui ja valitsi puolisonsa itse. Siviällä on poikiakin, mutta he ovat sivuosassa. Saamme kuitenkin käsityksen, että heidät hoidetaan hyvin, huolehditaan kunnon ravinnot ja koulunkäynnitkin niin, että pojat valmistuvat insinööreiksi asti. Tyttöihin ei niin suurta huolenpitoa tavattu uhrata. Kirja kertoo kyllä, ettei ollut aiempien sukupolvien miehilläkään helppoa, ainakaan jos ei täyttänyt perinteistä miehen normia. Mutta ei heistä juuri tueksi naisilleen ollut.

Arkista olemista ja tuttuja kaikuja isoisien ja -äitien arvoista ennen urbaaniaikoja, niin suomalaista mentaliteettia kuin olla voi. Siviän tytär, Marketta, aikuistuu tarinan myötä, ja hänen vanhempi siskonsa Riikka jo ehtii saada omankin lapsen. Riikka ei kuitenkaan ole yksi kertojista, vaan sivupolku: hänen elämänsä näyttää kulkevan omaa, tässä yhteydessä oudon normaalia latuaan, verrattuna ahdistavan yksinäiseen sisareensa.

Tässä suvussa ei puhuta eikä pussata. Ongelmanratkaisu on joko kammottavaa tai säälittävää, raskasta joka tapauksessa. Epäsuomalaista kirjassa on aistien vahvuus, värikäs kieli ja etenkin kertova vauva, maaginen hahmo Tuonelan virran väärältä puolelta (niin, Kalevala tuli mieleen). Kieltämättä hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, ja sai tarttumaan kirjaan alun perin minutkin, joka muuten olisin kaikin keinoin vältellyt karjalaista sukupolvisaagaa.

Opin, että karjalaisuus voi olla muutakin kuin vanhoille kotikonnuille haikailua tai piirakanleivontaa iloisesti rupatellen, lauluja luikautellen. Kirja ei asioita kaunistele, mutta rönsyää. Pelkistämisen ystävänä vierastan näin monisanaista ja kuvailevaa kieltä, koin sen välillä raskaaksi lukea. Mietin, onko tarpeen kuvata ajatukset auki niin laveasti, enemmän kaipasin jätettäväksi lukijan mielikuvituksen varaan. Sanojen runsaus tuo ristiriitaa, kun kirjan yksi teema on puhumattomuus. Ehkä vain vierastin sitä loputonta synkkyyttä, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Toisaalta, isoja asioita paljastetaan vasta lopussa, ja moni tapahtuma saa selityksensä. Mielenkiintoinen rakenne. Taidokas kaiken kaikkiaan, mutta hämmentävä lukukokemus: liikautti se, mutta jotenkin epämukavasti, raskaalla tavalla.

Ja kuten aina oman arvion kirjoitettuani katselin, mitä muut ovat samasta teoksesta sanoneet. Hämmästyin: en tiennytkään tätä näin puhutuksi ja tunteita herättäväksi. Hienoa, pisteet siitä vain nousevat, ja kirja on kehunsa ansainnut. Mutta itse en Finlandia-voittajaksi julistaisi.

Hienoja arvioita muun muassa Leena Lumella, Saralla, Karoliinalla ja Erjalla.

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi 2011.

Kirjamessut

2011-10-30T13:11:00.000+02:00

”Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa”, sanoi Marjis, Kirjamielellä. Ja oli niin oikeassa.

Dagen efter, kahden päivän messuilun jälkeen, voi summata jo kokemuksia. Tunnelma ja muut kävijät ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä kuin ostokset. Olen messuhullu muutenkin, saati kun on kyse kirjoista: idea siitä, että kerätään saman katon alle kävijän tutkittavaksi valtavasti tarjontaa, niin että kävijä saa alasta mahdollisimman paljon irti yhdellä käynnillä, on minusta hieno. Hulina ja markkinameininki ovat osa viehätystä.

Ensi kertaa Helsingin kirjamessujen käytössä oli messuhallin laajennus, joten entinen tuttu järjestys oli muuttunut ja meni hetki hahmottaessa, mitä on missäkin. Ruoka- ja musiikkimessut olivat nyt samassa tasossa ja lähempänä kirjoja, mikä ei ollut huono ratkaisu. Ei tuntunut niin lokeroituneelta kuin ennen, mutta silti oli väljyyttä (näytteilleasettajiakin oli ehkä vähemmän). Toivottavasti kaikki alat hyötyivät tästä, jos kävijät tulivat piipahtaneeksi useammalla puolella.

Yksi suurimpia kirjamessujen anteja on se, että mukana on myös pieniä kustantamoja ja tietysti divarit. Tulee hypisteltyä muitakin kirjoja kuin niitä, mistä puhutaan julkisuudessa, ehkä jopa tehtyä itselle uusia kirjailijalöytöjä. Aina saa riemastuksekseen todeta, että maailmasta ei takuulla sellaista asiaa löydy, josta ei olisi kirjaa tehty.

Kirjailijoita kierrätetään ständiltä toiselle puhumaan samat asiat. Esiintymään varmaan valikoituvat julkisuuspositiivisimmat: niin hyviä ja luontevia lavalla he ovat, että ihailla täytyy. Taiteilijan erakkoudesta ei ole tietoakaan, kun Miika Nousiainen kertoo uuden kirjansa taustoista tai Hannu Mäkelä jututtaa Tarja Halosta. Uutisen tynkääkin kuultiin: Kjell Westö kertoi lopettavansa Yhteishyvän kolumnit. Viiden vuoden pesti tuntui riittävältä, ja nyt on kuulemma pakko saada aikaa romaanin tekoon.

Don Rosa keräsi silmämääräisesti pisimmät nimmarijonot. Hyvin meni myös ruokapuolen brittiläisellä fudge-myyjällä, jolle oli tasainen ja katkeamaton jono.

Mutta tärkeintä on tietysti kirjallinen anti. Suuri juttu oli Rakkaudesta kirjaan -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin viidelle kirjablogille. Hyviä blogeja on niin paljon, että valinta on varmasti ollut vaikea, mutta tähän ratkaisuun on helppo yhtyä. Hienoa on myös blogien noteeraminen ylipäänsä alan vaikuttajiksi.

Avain-kustantamo tarjosi kirjabloggareille tilaisuuden tavata Annelies Verbeke ja Annabel Lyon saman pöydän ääressä. Samalla saatiin kuulla kirja-alan haasteista ja vaihtaa blogikuulumisia, mikä on aina mahtavan antoisaa. Salla teki Lyonista myös erillisen haastattelun. Lumiomena kertoo kirjamessulauantaista, samoin Jori. Erityiskiitokset Hannalle, niin voittoisasta blogista kuin miitin järjestämisestä!

Ostospuolella omaan kassiin jäi hyvin kohtuullinen määrä kirjoja, jo joululahjojakin muutama. Lukuvinkkejä tuli enemmänkin, joten kirjasto kutsuu pian.

William N. päiväkirja

2011-10-29T11:18:00.000+03:00

Herra Darwiniin puutarhureineen en tutustunut, mutta William N. on toista maata. Joku ihmetteli, mitä kiinnostavaa muka on jossain 1800-luvulla eläneessä köyhässä ja tuntemattomassa jäkälätieteilijässä. Minä vastaan: paljonkin, kun tarina on tehty näin taitavasti.

Willian N. on luonnontieteilijä, sivistynyt mies, joka on muuttanut Helsingistä Pariisiin jäkälätutkimuksensa mukanaan. Hän kertoo päiväkirjassaan yksityiskohtaisesti päivistään, rutiineistaan ja vähäisistä tapahtumista. Merkinnät piirtävät kuvan omalaatuisesta, äreästä ja itsekeskeisestä, hyvin yksinäisestä miehestä. Mikä on syy ja mikä seuraus, sitä voimme arvailla, mutta yksin hän on, ja sinnittelee vähillä rahoilla ja satunnaisilla ruokalahjoituksilla kylmässä pikkuruisessa asunnossaan. Helsingin tiedepiirit hän jätti suutuspäissään, eivätkä ihmisetkään häntä kiehdo ikävään asti. Erakkotaipumus, jota lievittävät muutamat naistuttavat ja tiedepiireistä tutut herrat. Sisko sentään kirjoittelee ja huolehtii.

Päiväkirjassaan Willian N. kertoo tarkkaan, mitä hän on milloinkin syönyt, keneltä saanut kirjeitä tai kenelle kirjoittanut ja keitä kohdannut. Samalla saamme lukea mielipiteitä milloin toisista tiedemiehistä, milloin taiteen tarpeellisuudesta tai muusta Williamia mietityttävästä. Ruokien tarkka kirjaus kertonee siitä, että syötävää oli aina liian vähän, ja siksi asia aina mielessä. Surkeat olivat olot muutenkin, kylmä vaivasi ja sairaudet vaanivat, mutta se ei ollut tavatonta tuona aikana. Niukkuutta on ennen ollut ja se oli enemmänkin normi, luulen, nykyinen yltäkylläisyytemme on aika uusi asia (ja ehkä väliaikainen vaihe ihmislajille, mutta se on taas toinen tarina). Myös tapahtumien suhteen niukkuus vallitsi, kun ei ollut elämysten virtaa tai tiedon tulvaa.

Lyhyet päiväkirjamerkinnät luovat taitavasti tarkan henkilökuvan, jota ei selitetä auki, vaan lukija saa tutustua Williamiin omaan tahtiinsa, tehdä havaintonsa ja vetää johtopäätökset. Kieli on asiaankuuluvan vanhahtavaa ja aidonoloista, ja ruokakuvauksia myöten ympäristö on ajanmukainen ja uskottava. Hauska detalji: William N. käyttää kirjoituksissaan tehokeinoa, joka on nettilinkkiaikoina hävinnyt muusta käytöstä, nimittäin alleviivausta. Ennen alleviivattiin, totta tosiaan! Liikuttavia ja hymyilyttäviäkin ovat myös William N:n siisteys ja ”hyvät tavat”, hänellä on omat tiukat norminsa myös näissä.

Raikas, mielikuvitusta kiehtova ja uskottava tarina, joka vei mukanaan toiseen aikaan ja toiseen elämään. Myös terveellinen muistutus meille siitä, millaista oli aivan vähän aikaa sitten. Syksyn paras kirja, tähän asti lukemistani.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava 2011.

Con rit

2011-10-26T19:52:00.000+03:00

Trillereitä luen harvoin, mutta Risto Isomäet aina. Hän yhdistää niin mahtavalla tavalla faktaa ja fiktiota, että siitä vaikuttuu ja kuvittelee jopa oppivansa jotain - ja tärkeistä asioista on aina kysymys. Ei vähemmästä kuin maailman pelastumisesta, elämän ja ihmiskunnan säilymisestä. Tarpeeksi iso ote, laaja katsanto ja rajaton mielikuvitus kiehtovat, ja hienosti se ote pitää, tarinan alusta loppuun.

Con rit on meren elävä, tarueläin tai ehkä todellinen, kuka tietää: mistä lienevät syntyneet legendat lohikäärmeistä ja merihirviöistä? Kirjan sankari meribiologi Martti Ritolaa tämä kiehtoo, ja hän haluaa tutkia meren salaisuuksia lähemmin. Mutta se on kallista, joten hän pyytää apuun nuoruuden rakkautensa, leskeksi jääneen miljonäärirouvan.

Jo kukkeimmat vuotensa ohittanut sankariparimme matkaa maailman meriä, tarkemmin sanottuna Kaakkois-Aasiaan, ja joutuu hengenvaarallisiin seikkailuihin. Vatsaa kipristävä jännitys tiivistyy, kun taifuuni iskee alueelle, jossa he sukeltavat. Kunnon toimintahuipentuma - toimisi elokuvana, mikä on saattanutkin olla kirjailijan mielessä. Tänäisen Hesarin mukaan Isomäen mielessä on ollut kyllä paljon muutakin (kuten viisi muuta työn alla olevaa kirjaa): Suomen saariston esitteleminen, Helsingin linnuista kertominen, historiallisten viittausten mainitseminen, erikoisten luontoilmiöiden esittely… Harmi, kun en aikoinaan Teneriffan-matkalla tiennyt etsiä hieta-ankeriaita tai jättiläiskalmareita, joita kuulemma esiintyy vain siellä yhä isosti.

Mutta Isomäki on tuottelias, paljon ajatteleva ja tietoa haaliva mutta ei sitä panttaava mies, joka aidosti haluaa herättää ihmiset ajattelemaan maapallon tilaa. Paljon tavaraa on yhteen kirjaan saatu, mutta se ei ole haitta, koska tuskin näitä lukevat ihmiset, joita Isomäen teemat eivät kiinnosta. Tosin paasausta kannattaisi varoa, jos lukijakuntaa haluaa kasvattaa viihteellisyyden varjolla. Juonelle, joka on kömpelönpuoleinen, antaa paljon anteeksi, sillä se on vain kääre, keino kertoa tärkeämpiä asioita. Isomäen kirjoissa faktasta tulee fiktiota, mutta mikä pelottavinta, fiktiosta voi tulla faktaa. Kuten nähtiin, kun tsunami uhkasi ydinvoimalaa Japanissa - aihe, josta Isomäki on maininnut monesti.

Miten Martille käy? Sen voi lukea kirjasta, joka on aikuisten satu - Isomäen kirjoista satumaisin, ei niin vaikuttavasti todellisuuden taruun yhdistävä kuin aiemmat. Mutta ahmittava se oli loppuun suurin piirtein yhdellä istumalla.

Risto Isomäki: Con rit. Tammi 2011.

Sunset Park

2011-10-24T19:19:00.000+03:00

Sunset Park kertoo Milesista, nuoresta miehestä, joka onnettomien sattumusten jälkeen jätti perheensä ja lapsuuden maisemansa ilman selityksiä, ilman yhteydenottoja, vuosikausiksi.

Hän asuu ja työskentelee Floridassa ja rakastuu. Pilar on fiksu ja kaunis kuubalaistyttö, mutta Miles joutuu jättämään tämän, sillä tyttö on liian nuori, jotta seurustelu olisi laillista. Täysi-ikäisyyteen on vielä tovi, ja sen aikaa parin on oltava erossa. Ainainen rahapula vaivaa, ja Milesin kaveri Bing tarjoaa hänelle ilmaista huonetta vallatusta talosta New Yorkista. On tullut aika palata kotikaupunkiin: tarkoittaako se myös sitä, että on aika kohdata menneisyys ja vanhemmat?

Vallatun talon asukkaat ovat Milesin ja Bingin ohella tarinan keskiössä, samoin Milesin vanhemmat, jotka eivät olekaan täysin tietämättömiä poikansa edesottamuksista katoamisen aikana. Pilar puolestaan on pimennossa Milesin taustasta, mutta Miles aikoo oikaista tämänkin asian, kunhan yhteinen elämä asettuu pakkoeron jälkeen ja hän on solminut uudelleen yhteydet perheeseensä - minkä hän aikoo ilman muuta jonain päivänä tehdä.

Reilut sata sivua luettuani aloin ihmetellä, miksi minun oikeastaan pitäisi olla kiinnostunut näistä ihmisistä. Se ei ollut hyvä merkki, ja tilanne vain paheni. Miten kuten sain kirjan luettua läpi, mutta työläästi, kun ottaa huomioon, miten taitava kirjoittaja Auster on ja että suomennos on taattua erinomaista työtä.

Epäilemättä Mr. Austerin pään sisältö on hyvin poikkeuksellinen, ehkä jopa nero, mutta tässä kirjassa hän ei onnistunut esittelemään ajatusten lentoaan niin, että lukija olisi saanut niistä kiinni. Henkilöt eivät heränneet eloon eikä heihin voinut samaistua.

Tosin Austerin henkilöihin ei yleensäkään voi, mutta näissä hahmoissa ei ollut mitään tunteita herättävää tai mielikuvitusta kiihottavaa, vaan ne jäivät ulkokohtaisiksi tuttavuuksiksi. Pikkutarkkoja yksityiskohtia kyllä tarjoiltiin, mutta ihmisiä oli niin monta, että tipottaisista tiedoista ei muodostunut vahvoja henkilökuvia. Lähinnä detaljit vaikkapa isän ystävän perheen tyttärestä alkoivat ärsyttää: miksi minun pitäisi tietää tästä. Lisäksi kerrottiin paljon baseballista ja mm. PEN-järjestöstä; tietoa ja vapaata assosiaatiota, kyllä, ja ajankohtaisia ja isoja aiheita, kyllä: taloustilanne, nuorten pärjääminen, sukupolvien erot, arvovalinnat, valintojen vaikutukset… veto ja imu vain puuttuivat.

Luulen, että kirja paranisi uudelleen lukemalla, mutta nyt ei jäänyt tunnetta, että sen haluaisi tehdä. Harmittaa. Ehkä palaan tähän kymmenen vuoden kuluttua.

Paul Auster: Sunset Park. Tammi 2011. Suomentanut Erkki Jukarainen.

Raksa

2011-10-21T14:47:00.000+03:00

Helsingin, Toisen ja Gourmetin jälkeen Tuomas Vimman aiheenvalinta tuntui oudon konkreettiselta: mitä punavuorelaissnobi muka tietää rakentamisesta? Turha huoli, meno ja veto ovat ennallaan, vaikka aihe onkin nyt enemmän tästä maailmasta.

Raksa kertoo Samista, projektipäälliköstä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä. Sami on ammattilainen, joka sitoutuu lujasti työpaikkaansa ja työn tekemiseen, kuten nuoren ja kunnianhimoisen miehen odotetaankin. Yritys kokee niin voittoja kuin takaiskujakin, ja kilpailu on kovaa. Tarina kertoo alan ongelmista ja ilmiöistä, ja entisten kirjojen perusteella uskon Vimman tehneen tähänkin taustatyöt kunnolla. Ala on ainakin tuttu: Vimma tekee osa-aikatyötä vaimonsa perheen rakennusliikkeessä, järjestelyn ansiosta aikaa on jäänyt onneksi myös kirjoittamiselle.

Samin hahmo on tutunoloinen aiemmista Vimman kirjoista, mutta tällä kertaa kaveri hallitsee suvereenisti rakentamisen, ruuanlaiton tai luksuselämän vieton sijasta. Elämännautinnot ovat toki tiiviisti mukana tässäkin, juomavalinnat ja muutama ateriakin kuvaillaan tarkasti, mutta Vimma jarruttelee tällä alueella niin, että tarina pysyy rakentamisen ja Samin kuvioissa.

Samin pomotar Danika perii isänsä rakennusfirman, ja Samista tulee hänen luottoprojektipäällikkönsä, joka saa hoidettavakseen monta vaativaa urakkaa, yksityishenkilön keittiörempasta Bulevardin arvokiinteistön saneeraukseen. Töitä tehdään pyhäpäiviä tuntematta, tarjouksia laaditaan yötä myöten, hävitään ja voitetaan, kilpailijat tekevät ikäviä temppuja. Sami ei juuri ehdi työn ohella viettää omaa elämää, naisasiat ja kaveritkin sotkeutuvat bisneksiin. Kirjan voi lukea toimialan arjen kuvauksena, kunhan muistaa, että kyse on fiktiosta. Vaikkakin asiantuntevasta, ja vaikka mukaan heitellään alan todellisia nimiä ”Lempparin” Kia Pentistä SRV:n Timo Niemiseen.

Juoni ei ole erikoisen omaperäinen tai mieleenpainuva, mutta Vimman rento tyyli on: sanan lento, joka koukuttaa lukijan, ainakin minut, joka kerran. Hänellä on persoonallinen tapa kirjoittaa henkilöidensä repliikit puhekielellä, usein ”etelähelsingiksi”, ja sekin tuntuu, ällistyttävää kyllä, hänen kirjoissaan uskottavalta, todelliselta tämän päivän kieleltä, vaikkei kirjoitettu kieli koskaan voikaan olla täysin puhekielistä. Tuoreet sanonnat maistuvat välillä auki kirjoitettuina jopa kikkailulta, mutta se ei haittaa, kun ahminnan alkuun pääsee.

Kielen lisäksi myös itse tarina on Vimman tapaan Helsinki-keskeinen, mikä saattaa karkottaa lukijoita muualta. Tai ehkä houkuttaakin, mutta jokunen vitsi voi mennä ohi, jos ei tiedä, mitä tarkoittaa yrityksen riita-asiassa ”mennä Salmisaareen” tai mitkä olivat Hans Välimäen ravintoloiden hintatasot. Lukemiseen tuo mukavan mausteen, kun tuntee paikat, joissa henkilöt liikkuvat.

Yksi Vimman erikoisuus on ylettömyys: hän ampuu yli ja vetää asiat niin överiksi, ettei lukija aina tiedä, pitäisikö paheksua vai ihailla, vai onko enemmän syytä nauraa. Olen päätynyt kahteen jälkimmäiseen, Raksa nauratti monta kertaa. Ja kirjan ahmii, kuten entisetkin, niin että loppu seuraa aivan liian nopeasti. Suositus on: epätavanomaista arvostaville omaperäisen huumorin ja persoonallisen sanankäytön ystäville.

Jonnekin pois

2011-10-16T13:08:00.000+03:00

Vaikka kuinka yrittäisi lukea kirjan uusin silmin, kirjailijan entiset työt vaikuttavat. Shriverin tapauksessa Poikani Keviniä ei voi jättää huomiotta - eikä sitä voi unohtaa muutenkaan, kirja on yksi vaikuttavimpia koskaan.

Shriver yhdistää ns. normaalin arjen ja kammottavat tapahtumat niin, että lukijaa kylmää: ne eivät ole mitään maagista realismia tai symbolista mielikuvituksen lentoa, vaan tapahtumat ovat sellaisia, joita yleensä ei tapahdu (eikä sitä missään nimessä toivoisikaan) mutta joita hurjalla mielikuvituksella voisi kuvitella tapahtuviksi. Poikani Kevinin jälkeiset kouluampumiset toivat kirjaan oman kauhean ulottuvuutensa.

Näillä tiedoilla varustettuna aloin lukea uutuutta lähes pelonsekaisin tuntein. Vaikka Shriver on kirjoittanut miedompiakin kirjoja, toistuva teema on elämän varjopuoli ja epäonnistuminen: miten väärät valinnat vaikuttavat ja miten kaikki voi mennä pieleen. Lohduttomuutta lisää se, etteivät henkilöt itse ole välttämättä aiheuttaneet tilanteitaan, ainakaan suoranaisesti. Miten paljon omat päätökset vaikuttavat ja voiko elämäänsä ylipäänsä hallita? Tämä teema toistuu myös uutuudessa.

Päähenkilö Shep on kunnon mies, joka tekee töitä, maksaa veroja ja elättää perhettään. Hän yrittää tehdä kaiken oikein, mutta haaveena siintää Toinen Elämä; paikka ilman velvollisuuksia ja huolia. Shep on vienyt haaveensa niin konkreettiselle tasolle, että hän on vuosia säästänyt ja etsinyt sopivaa uutta kotimaata, ja lopulta hän tekee valinnan.

Mutta kaikki ei suju kuten hän suunnittelee. Lama iskee, vaimo sairastuu syöpään, isä joutuu hoitokotiin, paras kaveri ajautuu umpikujaan; rahat ja voimat eivät tunnu millään riittävän kaikkien velvollisuuksien hoitamiseen. Haaveensa voimin Shep yrittää kaikkensa, mutta riittääkö se?

Kirja on raskas kritiikki amerikkalaista yhteiskunnan epäkohtia vastaan, etenkin terveydenhuoltojärjestelmää. Tällaiselle pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on vielä illuusio siitä, että heikoimmista ja köyhimmistä pidetään huolta, paasaus verojen käytöstä tuntuu turhan jykevältä. Lukiessa alkaa epäillä, että kirjailija on kerännyt kaikki mahdolliset epäkohdat listaksi, jonka hän käy kohta kohdalta läpi: poliitikot ja oman edun ajajat, check. Systeemiä hyväksikäyttävät, check. Ahneet vakuutusyhtiöt, check. Kieroilevat kiinteistönomistajat, check. Ahneet kaupat, papit ja juristit, paskat pomot, työelämän mahdottomat vaatimukset, vanhusten hylkääminen surkeisiin kunnallisiin hoitolaitoksiin, ruumistaan kauneusleikkausten nimissä silpovat, saastuttavat tehtaat, kalliit parkkipaikat, laiton maahanmuutto, check check check. Isoja ja pieniä asioita vyörytetään valtavasti, pitkälti Shepin tiedostavan kaverin Jacksonin suulla.

Koska Shriver on taitava ja älykäs kirjoittaja, kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa. Saarnaavaa otetta ja aiheita olisi voinut rajata tiukemmin. Nyt on vaarana, että lukemisesta tulee liian raskasta juuri niille, jotka halutaan saada ajattelemaan asioita. Shepin, Jacksonin ja muiden hahmojen henkilökohtainen tarina jää paikoitellen lähes paasauksen varjoon.

Vaikuttava kirja silti on, ja Shriverin ystävien must. Kun kirja loppuu, jää sama tunne kuin aiemmistakin: epämiellyttävä jumputus mielenpohjaan siitä, että kaikki ei ole tässä maailmassa todellakaan kunnossa, vaikka kuinka yrittäisi itselleen toisin vakuuttaa. Shriver ei sovellu vaaleanpunaisten silmälasien käyttäjille. Hänen kirjansa kiehtovat samalla tavalla kuin vakava onnettomuus tai katastrofi; kun näkee jotain, jota ei todellakaan toivoisi näkevänsä. Inhosta ja pelosta huolimatta se lumoaa oudosti niin, ettei katsetta voi kääntää, ennen kuin kirja päättyy.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain 2011.

Juliet riisuttuna

2011-10-13T21:19:00.000+03:00

Nick Hornby on aina ollut yksi suosikkini, brittiviihteestä pitävälle parasta antia. Kuvittelin jo, että tarjonta siltä suunnalta on hiipumassa, joten uutuus oli iloinen yllätys. Tuttuun humoristiseen tyyliinsä Hornby kertoo tarinan Anniesta ja Duncanista, joiden elämässä Duncanin pakkomielteenomainen fanitusharrastus saa aikaan arvaamattomia seurauksia.

Duncanin fanituksen kohde on Tucker Crowe, mies, joka teki musiikkia pari vuosikymmentä takaperin, mutta sen koommin hänestä ei ole kuultu. Silti (tai siksi) hän on saavuttanut tietyissä piireissä kulttimaineen. Pieni omistautuneiden porukka ruotii sinnikkäästi Tuckerin musiikkia ja miehen pienimpiäkin tekemisiä nettifoorumilla, jota Duncan ylläpitää. Hän katsoo olevansa ylin Tucker-asiantuntija ja haluaa valvoa kirjoittelua, kuka vain ei sitä saa tehdä.

Tarinasta ei sen enempää, jotta yllätys säilyy, mutta hauska se on, ja irvailee osuvasti yhden asian friikeille ja ”asiantuntijoille”. Mahtaako Hornby tuumia, että joukossa tyhmyys tiivistyy verkossakin, koska myös me nettikirjoittajat ja -kommentoijat saamme tuta pieniä piikkejä. Foorumilla vellovat huhut, ja ”totuuksien” alkuperä on usein vähintäänkin hämärä. Rakkaus musiikkiin on kuitenkin aitoa.

Hyväntuulinen tarina, jonka käänteet yllättävät ja jossa vauhti ja särmä riittävät pitämään lukuinnon yllä loppuun asti, joka tulee aivan liian pian. Hornbyn edellinen kirja oli nuortenromaani Skeittari, jota en ole lukenut, kun se tosiaan ei vaikuta täti-ihmistä kiinnostavalta. Tämäkään välttämättä ei ole kovin aikuiseen makuun, mutta jos Poika tai Uskollinen äänentoisto miellyttivät, niin tyyli, hieman edellisiä hillitympänä tosin, puree nytkin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011.

Lehtiä syksyn arkistosta

2011-10-09T19:22:00.000+03:00

Mestarisarja jatkuu: Lehtiä syksyn arkistosta vaikuttaa jo ensisivuilla ja suistaa lukijan välittömästi omaan maailmaansa. Syksykirja, kaikissa merkityksissä. Vallitseva väri on harmaa, mutta kaunis. Sade vihmoo, mutta lempeästi. Kuulas, mutta levoton odotus - kirjoittaja, tai kirjan kuviteltu päähenkilö Tomas Skarfelt, tietää, mitä tulossa on.

Ajatukset harhailevat näennäisen hajanaisesti, ”fragmentaarisia tuumailuja”, kuten hän sanoo. Silti niistä kuultaa alku ja loppu, kokonainen elämänkaari. Paljon muistoja, joita tuumailija tarkastelee, tunnustelee, miltä tuntui, tuoksui, maistui, kuulosti.

K-sanaa ei sanota heti, mutta tekstin edetessä puhutaan paljonkin kuolemasta, jopa sen ulkonäkö kuvataan. Luonto on tärkeä, tuuli, linnut, veden liikkeet. Oma fysiikka ja sen muutokset: usein huimaa, aina väsyttää. Väsymys on erilaista, kun ihminen on vanha, kertoo hän, nuoruuden ja keski-iän väsymys on jotain muuta. ”Maailman huolellisesta tarkkailusta väsyy.” Uskotaan.

Silti pääasia on terävä ajattelu ja tunne ja niiden välittäminen. Mitä mielessä liikkuu, kun takaseinä näkyy jo. Ihmetys ja hiljainen nöyryys sen edessä, mitä on tulossa. Yksinäisyys, läpi kaiken. Mihin minä häviää, kirjoittaja miettii. Varjoihin liukuminen on jo alkanut.

Kirja ei kuitenkaan ole synkkä eikä ollenkaan lohduton. Siinä on hienovaraista ironiaa ja suorasukaisiakin mielipiteitä, vaikkapa tv:n ”aivokuolleista viihdeohjelmista”. Vahvasti sanottu kiltiltä mieheltä.

Helppo lukaistava kirja ei ole, kuvailevaan tekstiin on keskityttävä huolella, jotta pysyy ajatuksen lennossa mukana eikä oma mieli ala harhailla. Täysin sitä ei voi välttää, sillä kirjailija ohjaa taitavasti lukijan ajatuksia ja tuntemuksia, tuo mieleen väläyksiä. Äkkiä tunnistan itsessäni jonkin ammoisen tunteen lapsuuden kuumasta kesästä, iltapäivästä, jota en ole vuosikymmeniin muistanut. Miten hän saa sen aikaan?

Pekka Tarkka sanoo tänään Hesarissa Hannu Mäkelän muistelmia arvioidessaan, että lapsen ja vanhuksen tajunnat muistuttavat toisiaan. Ehkä niin on.

Ulkoasu vastaa täysin sisältöä, kerrankin. Kirjassa on eleettömän kaunis ja hienostunut kansi.

Tunnen kipeästi kirjoitustaitoni puutteet, kun yritän kuvailla tällaisen kirjan tuomia tuntemuksia. Sen voin sanoa, että tarjolla on vahva kokemus. Syyspäiväkin voi olla kirkas.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava 2011.

Nousukkaita

2011-10-08T14:59:00.000+03:00

Nousukkaita lienee vanhin kirja, jonka olen lukenut. Tästä näkee, että mestarin työ kestää aikaa ja tehoaa aivan yhtä hyvin tänään kuin sata vuotta sitten.

L. Onerva luo mahtavia henkilökuvia ihmisistä Helsingin suuren kaupungin humussa − ihmisistä, jotka yrittävät rakentaa elämänsä uudessa ympäristössä, usein nuoria ja maalta muuttaneita, omaa paikkaansa hakevia yhteiskunnassa ja työelämässä, perheen ja suvun jäsenenä.

On taidekriitikko, jonka arvostelut perustuvat katkeruuteen; nainen, joka sopeutuu avioliittoon juopon miehen kanssa; mies, joka ei pysty vastustamaan kaupungin ”kimmeltäviä houkutuksia” ja tyttö, joka alkaa tajuta, että hänellä on lupaava tulevaisuus takanaan. Ja monta muuta herkullista hahmoa, joiden mielenliikkeitä L Onerva kuvaa tarkasti ja elävästi, niin että varmasti ymmärrämme, miksi kukin toimii kuten toimii.

Ihmisluonne on ajaton, ja henkilöt voisi helposti siirtää nykyaikaan. Naisen asemaa kuvataan paljon, siinäkin kirjailija on hyvin moderni. Julman tarkkanäköisesti hän paljastaa henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia ja motiiveja. Tarinoissa ei ole vaaleanpunaisia reunuksia, vaan ne ovat riipaisevan todenmakuisia, niin että lukija välillä nauraa, välillä kauhistuu.

Upean kaunis kieli on puhdasta nautintoa lukemisen ystäville, ja vanhahtava sanasto tekee siitä vain kiehtovamman. Silti teksti tuntuu ällistyttävän tuoreelta, fraaseja ei löydy hakemallakaan. Lisänä on anti Helsingin historiasta kiinnostuneille, ajankuva silloisesta kaupunkielämästä. Noteerasin kirjan olemassaolon kaupunginmuseon erinomaisesta Sofia-lehdestä ja sain sen lainaksi pääkirjaston varastosta, ihan normaalisti varaamalla.

Pieni kirja itse on hieno viininpunaisine nahkakansineen, ja hapertuvia sivuja on käänneltävä varovaisen kunnioittavasti. Ilmeisesti kirjaa ei ole ostettavissa enää mistään, jos ei divarissa satu onnistamaan, mutta hinta saattaa olla huikea. Mutta niin on kirjakin.

Katso näetkö pimeää

2011-10-06T20:25:00.000+03:00

Minna Mirha on kotoisin Oulusta, ja pohjoisen pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys kuuluvat kirjassa selvästi. Tai pitäisi sanoa näkyvät, sillä visuaalista kieltä käytetään paljon, kirjan nimeä myöten. Loputtomat maisemat ilman inhimillistä lämpöä ovat muovanneet päähenkilön Kirtan ja hänen äitinsä sellaisiksi kuin ne kuvataan: jotain muuta kuin cityihmisiä, jotain muuta kuin normieläjiä.

Rakkaus ja kuolema, ne ovat jokaisen kirjan aiheita, tässä etenkin. Molempien rajat ylitetään, oudosti ja mystisestikin, mutta minua Kirtan oleminen liikutti. Nuori tyttö, tuolla taustalla, noilla eväillä - mitä voi odottaa. Kirta yrittää elää normielämää, mutta se ei luonnistu, ei mitenkään. Hän ymmärtää sen pian itsekin. Kohtalo on kova sana, mutta tässä väistämätön.

Kirja on tosiaan melko mystinen, luottaa tunteen voimaan. Kirta tulee tutuksi, mutta tarinan loppu oli liiankin surrealistinen. Välillä Kirtan ja hänen äitinsä tarinat menivät minulta hetkeksi sekaisin, enkä oikein ymmärtänyt, miksi mukaan tuotiin vielä kolmas nainen, miehen sisko, jään alle kuollut. Kaikki naiset ovat rakastaneet samaa miestä, se yhdisti, mutta siskolla ei ollut Kirtan tarinassa muuta roolia. Mutta tämänkin voi jättää tulkinnan varaan, kun näin viitteellisestä tarinasta on kyse. Virkistävän erilainen pieni kirja, kirjoittajalleen hyvin merkityksellinen, uskoisin.

Googlasin kirjailijaa ja hassua, hän on ollut tekemässä reality-ohjelmia tv:lle. No, tämä kirja ei ainakaan ole realitya, vaan sitä toista äärilaitaa, unenomainen, lähenee runoa.

Minna Mirha: Katso näetkö pimeää. Nordbooks 2011.

Railo

2011-10-02T18:33:00.000+03:00

Virpi Hämeen-Anttilan uusin jatkaa linjalla, joka on ollut vaihtelevaa: lupaavan alun jälkeen tuotanto oli välillä melkoista huttua, mutta viimevuotinen oli jo askel parempaan. Jostain syystä, ehkä kirjailijan taustan vuoksi, häneltä odottaa aina enemmän älykästä romaania kuin viihdettä, vähän tyyliin suomalaista Siri Hustvedtia, tai ainakin älykästä viihdettä. Mutta siitä ei ole kyse, vaan aiheet hyvin juurevia ja arkisiakin ja tarinat perinteisiä. Jos ei halua pettymyksen nakertavan, on näköjään vain hyväksyttävä, että tyyli on tämä. Puhutaan arjen asioista, usein erilaisista taustoista ja sopeutumisesta muuttuviin olosuhteisiin.

Niin Railossakin, jossa asetelma on kaupunki vastaan maaseutu, tosin railoja repeää myös muualla. Kirja kertoo pariskunnasta, Inkasta ja Tepasta: Tepa saa potkut IT-firmasta ja kuningasidean perustaa elämysmatkailufirman. Inka joutuu jättämään työnsä pääkaupungissa ja muuttamaan maalle Tepan perintömaille Pohjois-Karjalaan, jonne aletaan rakentaa hotellia ja mökkikylää turistirysäksi.

Muutoksesta tuleekin suurempi kuin he ovat suunnitelleet. Tepa on tyyppiesimerkki miehestä, joka on päässyt aina helpolla ja siksi yliarvioi omat kykynsä. Hän arvelee pystyvänsä ison yrityksen vetäjäksi, vaikkei kokemusta ole, ja paikallistuntemuskin on kymmenien vuosien takaista. Paras kaveri on mukana projektissa, mutta kumpikaan ei ole tottunut toimimaan rahan kanssa sillä tasolla kuin tilanne vaatisi, eikä ison rakennusprojektin vetäminen olekaan ihan helppo juttu, joten ongelmia tietysti syntyy. Avioliiton ongelmat kärjistyvät. Lisänsä soppaan tuovat menneisyyden kuviot, suhteet sukulaisiin, joita niitäkään Tepa ei ole osannut hoitaa ajoissa kuntoon ja ajan tasalle.

Henkilöt ovat kärjistettyjä ja hieman yksioikoisia: kaupunkilainen Inka solahtaa maalaiselämään yllättävän helposti ja hänestä tehdään kovin siloinen sankaritar, hyvänä äitinä, vaimona ja naisena. Tepa on uskottavampi miehisine sähläyksineen ja uhoiluineen, samoin pieni tytär Kukka arasteluineen. Ihan iholle ei kukaan hahmoista tule, mutta viihderomaanissa se ei liene tarkoituskaan, kunhan tarina vetää. Älykkääksi romaaniksi tätä ei muuta muutama Rilken runo, joita siteerataan. Saksankielinen runous on tarinassa annettu Tepan maalaisveljen, sikojenhoitajan, harrastukseksi. Hieman osoittelevaa kärjistystä tässäkin: huomaattehan, että maalla voi asua sivistyneitä ihmisiä − ja kaupungissa juntteja. Mutta pisteitä siitä, ettei menty ihan perinteisimmän mukaan.

Tepan sukulaiset puhuvat murteella, mutta ihme kyllä, se ei liikaa häiritse, teksti on tehty huolella niin, että kirja on helppo lukea. Vetävä teksti on Hämeen-Anttilan vahvuus, tälläkin kertaa. Rosoa ja syvyyttä olisi kaivannut lisää, mutta vaivattoman viihteen ystäville tämä on vaaraton lukukokemus.

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011.

Hidas mies

2011-09-29T20:10:00.000+03:00

Osuvasti myös lukija oli tämän kirjan kanssa hidas: uusin kirjastolainan kolmesti, ennen kuin sain sen luettua. Ja nyt on mennyt jo monta viikkoa niin, etten ole saanut tehdyksi arviota. Liekö tahti tarttunut kirjasta.

Alku toi elävästi mieleen Et sinä kuole -kirjan. Tässäkin päähenkilö alkaa heräillä ja availla silmiään, jotain on pielessä. Maailma on sekava, eikä puhetta synny yrityksestä huolimatta. Paniikki iskee, mitä on tapahtunut?

Paul, vanheneva mies, on joutunut polkupyörällään kolariin, joka vie häneltä jalan, mutta säilyttää sentään henkikullan. Ja pään katkerine ajatuksineen. Käy ilmi, ettei hän enää pärjää yksin, vaan tarvitsee hoitajan. Muutaman epäonnisen kokeilun jälkeen häntä alkaa hoitaa Marijana, komea kroaattirouva, johon Paul tukeutuu yhä enemmän, tulee suorastaan riippuvaiseksi, rakastuu. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että hoitosuhde ei tunnu oikealta rakkaudelta, ja Paul ymmärtää itsekin tilanteen mahdottomuuden. Marijana on naimisissa ja kolmen lapsen äiti, ja suhde on hänen puoleltaan puhtaasti ammatillinen. Paul koettaa kuitenkin parhaansa mukaan päästä osaksi perheen elämää, lähes sairaalloisesti. Ripustautuminen voisi olla seurausta onnettomuuden aiheuttamasta tunnemyrskystä, kuoleman pelosta ja siitä, että Marijana on ainoa, jolta yksinäinen Paul saa hoitoa ja hoivaa. Tai ainoa, jolta hän sitä huolii.

Paul onnistuukin saamaan jonkinlaisen roolin etenkin Marijan pojan, Dragon, kanssa. Tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee myös kirjailija Elizabeth Costello. Nainen ilmaantuu tyhjästä, mutta tuntee Paulin elämän läpikotaisin. Kuka hän on ja miksi hän on, sitä voi lukija miettiä. Ymmärtääkö hidas mies lopulta, mitä hän voi saada ja mikä on liian myöhäistä? Kovin myöhään hän oivalsi sen, että jotain puuttuu, kuten perhe.

Kerronta on rauhallista, mutta kekseliästä, eikä lukija voi ennalta arvata, mitä tuleman pitää, siitä pidin. Suuria myrskyjä tämä ei aiheuttanut, mutta rytmiin päästyä kirjaa ei malta jättää keskenkään, sen verran miehen kohtalo alkaa kiinnostaa.

J.M. Coetzee: Hidas mies. Otava 2006. Suomentanut Seppo Loponen.

Pimeyden lapset

2011-09-28T19:57:00.000+03:00

Karmea kirja. Ei sovi heikkohermoisille eikä tunteella eläytyville. Pimeyden lapset on intialaisen toimittajarouvan esikoinen, joka on samalla sekä dekkari että meille eksoottisen kulttuurin kuvaus. Voiko olla totta, että näin surkeaa on naisten ja tyttöjen elämä edelleen, muka sivistyneessä maailmassamme? Kirja on fiktiota, mutta kirjailija tuntee maansa ja sen ihmiset. Lukijan selkäpiitä karmii ajatus, että ainakin osa tapahtumista voisi olla totta.

Rankka tarina kertoo 14-vuotiaan tytön, Durgan, ja hänen perheensä kohtalosta. Perheen 13 jäsentä löydettiin tapettuina. Durga oli paikalla olleista ainoa eloonjäänyt ja siksi pääepäilty. Tapahtumaa selvittää poliisin lisäksi Simran, apuun kutsuttu sosiaalityöntekijä, nainen, joka yrittää vilpittömästi löytää totuuden, mutta törmää jatkuvasti ennakkoluuloihin, puhumattomuuteen ja kummallisiin esteisiin. Kummallisimpana se, että kaikkien mielestä Durga tuntuu olevan syyllinen. Mutta miksi lapsi tappaisi perheensä − varsinkin kun tiedämme, että myös hänet itsensä on samassa onnettomuudessa raiskattu ja pahoinpidelty?

Tarina on rakennettu taitavasti eri tehokeinoin koukuttavaksi, vaikka välillä tapahtumat ovat niin rankkoja, että lähes ravistin kirjan pois, kädet tuntuivat likaisilta. Teki mieli hypätä yli pahimmat rivit, en halua kuulla, en halua tietää. Kuten Alexandra Salmela tänään Hesarin ”ongelmanpoistokolumnissaan” sanoi, siitä ei sydän kuole, mitä ei silmä näe. Pää pensaassa on joskus ihan mukavaa.

Miesten ohjaaman, perinteiden ja uskomusten varasssa toimivan yhteiskunnan ongelmat ovat niin isoja, että niitä ei tavallisesti näe yksilön, yhden ihmisen, yhden tytön tai äidin ongelmina. Kirja tuo ne konkreettisesti silmille. Tyttövauvat kuolevat, lapsia myydään ja hyväksikäytetään. Pienten sormien luita löytyy pihalta kukkapenkistä, kyllästyttäviä vaimoja tai muuten hankalia (terveitä) naissukulaisia mielisairaaloista, sairaita naisia katuojasta kuolemassa nälkään ja likaan. Edes oman perheen jäsenet eivät ole turvassa, jos miehen etu tai halut ovat vaarassa.

On tarinassa huumoriakin: reipasotteinen ja selväjärkinen Simran tuo helpotusta lukijan urakkaan. Tahaton vitsi on paikallisen junaliikenteen kuvaus, josta tulee mieleen kotoinen VR. Junat liikkuvat odottamattomiin aikoihin, kuulutukset eivät toimi…

Vaikka kirja onkin, toivottavasti, kärjistettyä kurjuutta, antaa se kuvaa täysin erilaisesta kulttuurista ja ajattelusta kuin mihin meillä on totuttu. Maailma ei sittenkään ole niin pieni kuin luulisi.

Oli pakko kuitenkin lukea loppuun ja saada jonkinlainen ratkaisu mysteeriin. Ja ehkä hieman toivoa kaiken kauheuden jälkeen.

Googlasin lopuksi ja selvisi, että kirjailija on käynyt Suomessakin esittelemässä kirjaansa ja keskustelemassa Suomen UN Womenin kanssa. UN Women ja Like ovat yhteistyössä julkaisseet suomennoksen.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like 2010. Suomennos Terhi Kuusisto.

Sali

2011-09-25T22:52:00.000+03:00

Jarkko Tontin kirjaa lukiessa aloin sääliä meitä ihmisiä: niin kovasti pinnistellään ja pyristellään, tavoitellaan ja suoritetaan, mutta ollaanko onnellisia edes osaa ajasta? Tontin henkilöt pyörivät arkimaailmassa, todellisina ja kiireisinä, harmituksineen ja huolenaiheineen.

Tontin vahvuus Luokkakokouksessa oli todenmukaisen henkilökuvan ja hänen ympäristönsä piirtäminen, ja tässä toistui sama. Nyt päähenkilöitä on enemmän, näkökulmia tarinassa on kolme. Se ”pakollinen” nuorehko, keski-ikää lähestyvä mies Sami (pakollinen siksi, että jotenkin sitä hahmoa odotti, joka Luokkakokouksessa kävi kokouksessa, tässä ehkä vanhempana?), mutta lisäksi hänen entinen tyttöystävänsä, eduskunta-avustaja Karoliina ja eläkeläisrouva Pirkko Samin naapurustosta.

Yhdistävä tekijä on kuntoilu ja salilla käynti. Seurustelun lopetettuaan Sami ja Karoliina vaihtavat salia toisiaan vältelläkseen − samaan saliin, tietämättään. Pirkko seuraa tilannetta sivusta: hän on ainoa, joka kertoo tarinaa minä-muodossa. Kiinnostava valinta ottaa vanheneva nainen kertojaksi, vaikka oikeastaan ”actionista” vastaavat Sami ja Karoliina. Kumpikaan ei heistäkään ole enää untuvikko, Sami on jo kerran avioeronnut viikonloppuisä, Karoliina rakentanut uraansa politiikassa lähes huipulle, pesti kansanedustajana siintää horisontissa. Mikään kolmikymppisten kuka saa kenet -pähkäily ja suhdedraama tämä ei siis ole. Onneksi, sillä pidän tarinaa kiinnostavampana näin.

Draamaa ei muutenkaan kehity, vain yksi isompi onneton tapaus. Kaikki kolme elävät, miten parhaiten taitavat, turvautumalla tuttuihin keinoihin. Sami on kunnollinen kiltti (virka)mies, hissukkakin, joka ei tee aina rationaalisia ratkaisuja eikä ainakaan ole perinteinen äijä, hyvin uskottava miehen roolissaan. Karoliina taas repeää joka puolelle: hän edustaa naista, jonka täytyy päteä, osata ja ehtiä kaikki. On näytettävä oikealta, tehtävä oikeat asiat. Painonhallinta alkaa vertautua elämänhallintaan.

Pirkolla on jo selkeät sävelet, lapset aikuisia ja avioero kaukana takana, harrastukset ja mieltymykset kolmikon kirkkaimmat. Kuntoilun lisäksi hän pitää blogia ja tekee sukututkimusta. Lohdullista, että ikä tuo selkeyttä, ainakin kirjassa. Mutta ikä ja yksinäisyys tuovat myös omia aspektejaan olemiseen ja ajatteluun, eivätkä ne ole aina pelkästään miellyttäviä. Vaikka Pirkko seuraa naapurinsa tekemisiä hieman turhan tarkasti, pääosin hän osaa huolehtia vain omista asioistaan. Tässäkin Tontti välttää hienosti tyypillisyyden sudenkuopan: Pirkosta ei tehty uteliaan, yksinäisen tädin karikatyyriä.

Kirjassa vilahtaa myös monta uskottavaa sivuhenkilöä, joista jokaiselta saisi oman tarinan. Onneksi Tontti on rajannut kerrontansa kolmelle, muuten homma kävisi liian raskaaksi seurata, vaikka hän sujuvasti ja konstailematta kirjoittaakin.

Mainittu onnettomuus on surullinen, mutta lopulta ei muuta mitään: päinvastoin, tuntuu siltä, että se saa ihmisemme entistä tiukemmin tarrautumaan omiin rutiineihin, omaan turvalliseen olemiseen. Hyvin inhimillistä sekin. Aikamaisema on tuttu ja uskottava blogeineen ja salitreenien kuvauksineen, jopa kielenkäytöltään (vaikken tiedäkään, mikä on jeppis), ja hahmot löytää tuttavapiiristä.

Sain kirjan arvostelukappaleena aktiivisesti markkinoivalta kustantajalta, mistä ilahduin, koska pidin Luokkakokouksesta ja olen itsekin konkarisalikävijä. Tuttuuden tunnetta tuli näistäkin. Kirja ei ole kasvukertomus, jossa aloitetaan haasteesta ja päädytään ratkaisuun, kuten elämä ei yleensäkään. Edes täydellinen salitreeni ei takaa täydellistä ihmistä. Inhimillisyydestä täydet pisteet.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat 2011.

Saako lähettää terveisiä?

2011-09-22T11:56:00.000+03:00

Kirjan valitsin hauskan ironisen nimen perusteella, ja K-blogin Jennin runohaastekin päilyi mielessä. Vähän väliä päätän aloittaa runojen lukemisen, vaikka yhden kirjan kuussa. Ihana Runoraati siivitti innostusta, mutta aina se jotenkin unohtuu. Joten Jennin haaste on oikeasti haaste!

Olen sentään jotain lukenut: Mestari Eino Leino on tietysti kaukana korkealla ylitse muiden, mutta myös Claes Anderson ja Lauri Nummi ovat jollakin lailla tuttuja ja sydäntä lähellä. Eeva Kilpi, Tuomas Anhava, Risto Rasa, Mirkka Rekola, nämä ovat nimiä, jotka pakosti putkahtavat lukevan naisen elämään tietyissä vaiheissa. Modernimpi runo on vierasta. Olen yrittänyt, mutta ei nappaa, ei. Tuntuvat tätieläjälle kovin mitäänsanomattomilta, nämä Kotrot ja Kontiot.

Anja Erämajan kokoelmasta Kuuluuko tämä teille pidin. Se kertoo kerrostalon asukkaista, joista jokainen pääsee itse ääneen: siitä nimi ja sen hauska kaksoismerkitys. Kerrostalossahan saattavat yksityisetkin asiat kuulua muille… Runot ovat riemastuttavia palasia erilaisista elämistä. Tosia mutta rentoja, jotain oppineita mutta ei opettavaisia. Hauskan ironisia, mikä tyylilaji näköjään vetoaa tähän lukijaan.

Erämaja on kuulemma tehnyt runot myös CD:lle laulaen. Hurja idea. En tiedä, haluanko kuunnella; entä jos laulutaito ei yllä tekstin tasalle.

Urkeniko Pilvi Pääkkösen kirjasta jotain kiinnostavaa? Kirjan listat, ohjeet ja luettelot ovat hauskoja, lainaan alla "kyselyrunosta" pari kysymystä malliksi. Mutta muuhun osaan kirjasta en päässyt sisälle lainkaan.

Synkkiä sävyjä: kahvin jälkeen ei ketään, musta auto saapuu, suolavesi solahtaa nieluun, pilvi peittää auringon, näytökset ovat ohi. Huh. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on hätä, on sattunut jotain ikävää. Silti sympatia ei herännyt, tunteista ei saanut kiinni niin että niihin olisi voinut ottaa osaa, eläytyä. Kustantajan mukaan kokoelma on ”herkullisen humoristinen”. Minä en huomannut sitä (muilta kuin niiden listojen jne. osalta), mikä saattaa kertoa vain lukijan asiantuntemattomuudesta. En tunne runoutta sen vertaa, että pystyisin arvioimaan hyväksi tai huonoksi. Mutta minuun tämä ei kolahtanut.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä? Tammi 2011.
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille? WSOY 2009.

KYSELY (otteita Saako lähettää terveisiä -kokoelman runosta)

2. Luetko kirjoja
a) ääneen
b) vaivautuneena
c) salaa
d) jotenkin muuten, miten?

3. Mitä etsit kirjoista?
a) murhaajaa
b) pakotietä
c) sielunkumppania
d) tyhjää sivua
---
11. Kumpaan suuntaan kirjoittaisit, jos saisit lähettää elämästäsi yhden kortin?
---
13. Mitä kätket kirjojen taakse?

Kaunis kuolema

2011-09-20T16:36:00.000+03:00

Olipa erikoista ja suorastaan virkistävää nähdä vaihteeksi kirja, jossa ei ruokaa tai ruuanlaittoa ihannoida, vaikka ruuasta puhutaankin: tässä ruoka on tappava ase.

Kanadalaisen perheen isä on saanut lääkäriltä ukaasin, jonka mukaan hän kuolee, jos elintavat eivät muutu. Mässäilyn ja lihomisen on loputtava, muuten verisuonet tukkeutuvat, lopullisesti. Isä on ollut perheen despootti, mutta aivoverenvuoto ja Parkinsonin tauti on saanut hänet henkisesti pois pelistä, puhekykykin on lähes kadonnut.

Perheeseen kuuluu isän lisäksi äiti sekä viisi aikuista lasta perheineen. Nuorin lapsista kertoo tarinaa, joka ei ole kaunis perhesaaga, vaan minun mielestäni − toisin kuin takakansiteksti väittää − kuvaa enemmän kasvua julman isän komennossa kuin sairasta miestä itseään. Nyt perhe on uudessa tilanteessa, eikä oikein osaa suhtautua oman stalininsa vallasta suistumiseen. Valtavirrasta kirja eroaa siinäkin, että isää ei rakasteta. Hänen kuolemansa on jopa toivottua, joten kun isä päättää, että hän kuolee mieluummin kuin luopuu syömisharrastuksestaan, asiantila hyväksytään enemmän kuin nopeasti. Lapsuuden kirvelevät kokemukset eivät ole unohtuneet, eikä isää ole totuttu uhmaamaan.

Alkavat ankarat syömingit, ja isä saa ahtaa napaansa kaiken, minkä haluaa. Miten käy, tappaako ruoka? Kannattaako nautintoja kieltää? Onko kaunista kuolla nautinnon vuoksi? Ehkä kirjailija haluaa saada lukijansa miettimään ylettömyyden rajoja tai peräti kuvata rikkaiden maiden itsetuhoa. Kieltämättä ruoka ei maistunut ihan heti tämän jälkeen.

Äiti on alistettu isän tahdon alle vuosikymmenet, syömään jopa inhoamiaan ankeriaita, eikä hän väisty miehensä rinnalta lopussakaan. Jääköön arvoitukseksi, miten se tapahtuu, tarinan lopetus siis.

Idea on kiinnostavampi kuin teksti itse, joka välillä tuntui puuromaisen tylsähköltä ja itseään toistavalta. Tosin teräviäkin havaintoja mukaan mahtuu makupaloiksi, niin että kirjan jaksoi lukea. Siinä auttoi myös kirjan lyhyys, 174 sivua, joten kirjoilla mässäilijä haukkaa sen nopeasti.

Gil Courtemanche: Kaunis kuolema. Like 2006. Suomentanut Einari Aaltonen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus

2011-09-18T18:58:00.000+03:00

Stefan Moster on tuttu suomalaisen kirjallisuuden Saksan-viennin kärkenä: hän on tehnyt paljon töitä asian eteen ja ennen kaikkea saksantanut kymmeniä kirjoja, joista osaa on myyty Saksassa enemmän kuin Suomessa. Hannu Raittila, Petri Tamminen, Kari Hotakainen, Matti Rönkä, Jari Tervo… lista on vaikuttava.

Nyt saamme lukea suomeksi hänen ensimmäisen oman romaaninsa, joka julkaistiin Saksassa 2009. Hesarin mukaan kirja sai siellä paljon kiitosta. Uskon, että suomalaisetkin pitävät tästä, he jotka paljon lukevat ja kaipaavat älyllistä fiktiota, fiksua ja monitahoista romaania. Kirja ei ole kevyt välipala, mutta ei myöskään raskas, vaan enemmänkin täyteen ladattu, merkityksellinen.

Kirja kertoo psykologi-äidistä ja hänen aikuisesta pojastaan, jotka joutuvat samalle loistoristeilijälle töihin, toisistaan tietämättä. Yksinhuoltajana äiti kokee pojan itsenäistymisen vahvasti, mutta pesästä lento ei ole pojallekaan läpihuutojuttu, kuten hän huomaa. Eroa ei voi tehdä repäisemällä, heittämällä menneisyys pois käytetyn laastarin tavoin.

Maailma, jossa liikutaan, on Saksa yhdistymisen jälkeen, mutta vielä idän ja lännen erot selkeästi mukana ja muistissa. Äidin menneisyys Itä-Saksassa vaikuttaa myös pojan elämään, absurdistikin, mikä kuvannee mennyttä aikaa hyvin. Nykyisyyttä silti eletään: viranomaisvalta ja laittomat maahanmuuttoyritykset ovat kipeästi tätä päivää, jos kohta muistuttavat DDR-ajoistakin.

Perheen ja yhteiskunnan muutosten lisäksi kolmas iso teema kirjassa on musiikki. Molemmat harrastavat musiikkia, jopa ammatiksi asti. Kirjailija tuntee alan erittäin hyvin, tämä lukija ei, joten hienouksia jää varmasti oivaltamatta. Musiikki toimii yhdistäjänä, mutta myös vertauskuvana: äiti tarvitsee nuotteja, poika osaa improvisoida.

Kirjailijan puoliso Helen Moster on tehnyt suomennoksen, joka on varmasti paras mahdollinen, onhan hän miehensä paras asiantuntija, kokenut kääntäjä ja kirjailija itsekin. Kirjassa puhuvat äiti ja poika vuorotellen, joten perspektiiviä saadaan eri-ikäisyyden myötä. Koska tämä on esikoiskirja, en osaa sanoa, onko äidin käyttämä hieman vanhahtava kieli henkilöhahmolle luotu vai kirjailijalle itselleen ominainen tyyli. Attitydit ja ekstreemit hieman yllättivät, mutta toivat persoonallisuutta. Teksti on, kuten sanottu, täyttä, joskus jopa ärsyttävän tarkkaa, kun asia, tunne tai havainto selitetään perin pohjin. Lukijaa ei ole tarkoituskaan päästää helpolla, silmäilemällä ei tätä kannata lukea.

Jännite pysyi hienosti loppuun saakka: veikkailin, saako kirjailija tuotua äidin ja pojan väistämättömään kohtaamiseen laivalla niin, ettei tunnelma lässähdä. Saa, erinomaisesti. Se oli ehkä kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Kirjailijan toinen romaani on jo ilmestynyt Saksassa, toivottavasti tulossa suomeksikin.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Siltala 2011. Suomentanut Helen Moster.

Lumous

2011-09-13T19:49:00.000+03:00

Olen kirjoittanut Siri Hustvedtistä jo monesti, eikä tämän kirjan kohdalla ole paljon uutta sanottavaa. Pidän hänen tyylistään kovasti: vaikka se on välillä ärsyttävän sievistelevää ja niuhottavaa, jokin outo viehätys sinänsä arkipäiväisistä tapahtumista kertovissa tarinoissa on. En osaa sanoa, mistä se syntyy, ehkä juuri yksityiskohtien ja henkilöiden havaintojen tarkkuudesta: lukija saa niin paljon tietoa, että voi kuvitella lisää itse, jatkaa henkilöiden tarinoita ja taustoja mielessään ja istuttaa kirjan ympäristöön omia kokemuksiaan. Silti jää aina jotain salaperäistä leijumaan ilmaan - ehkä lumouksen saa aikaan tunne, että aivan kohta saan sen kiinni?

Nimi on tässä enemmän kuin osuva, se kuvaa kirjailijan koko tuotantoa. Lumouksen Lily on nuori tyttö, joka heräilee aikuisuuteen. Hän on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja viettää vaatimatonta elämää rahahuolineen ja arjen askareineen. "Sopiva" poikaystävä jää, kun pikkukaupunkiin muuttaa taiteilija suuresta maailmasta. Vanhempi mies, maalari, joka maalaa erikoisia muotokuvia. Lily rakastuu, lumoutuu - miehestä vai omien mahdollisuuksiensa löytämisestä?

Kotikaupungin miehiä kuvataan armottomasti. Uhkaava tunnelma syntyy lapsuudenkaveri Martinin oudosta käytöksestä ja kummallisista sattumuksista, joita Lily alkaa huomata.

Tarina kuvaa osuvasti nuoren tytön viehtymystä vaarallisiin asioihin: mysteerit kiehtovat ja pelottavat yhtä aikaa. Silti houkutusta ei voi välttää, ei ainakaan Lily. Hän on selkeä päähenkilö, miehet jäävät sivuosiin. Toinen tärkeä nainen kirjassa on Lilyn naapuri Mabel, joka voisi olla Lily vanhana. Eri-ikäisyys tuo perspektiiviä, kuten oikeassakin elämässä.

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2011. Suomentanut Kristina Rikman.

Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja

2011-09-08T19:48:00.000+03:00

Kalastus ei ole minun juttuni, mutta miehen on, joten pakostikin aiheeseen on tullut tutustuttua vuosien myötä. Alan lehtiä on luettu ja Erätulet katseltu. Kun ruutuun tuli uudenlainen telkkarisarja kalastuksesta, Kenraali Pancho & pojat Pohjois-Kalotilla, jossa seikkailivat Kari Hietalahti ja Tommi Korpela, seurasimme sitä molemmat kiinnostuneina, tosin eri kulmista.

Minua kiinnostivat esiintyjät ja hauska ohjelmaidea: otetaan kaksi kalahullua näyttelijää ja yksi chihuahua ja viedään ne availemaan kalastuksen saloja eri kalastuskohteisiin kaiken kansan nähden. Sarja on nyt poikinut kirjan, joka on kalastusopas ja matkakertomus samoissa kansissa.

Kari Hietalahti on armoitettu koomikko, mutta kalastuksen kanssa hän on tosissaan. Kirjasta huokuu suuri innostus ja asiaan paneutuminen sekä osaaminen kalastuksen vaikealla saralla. Hän, kuten Tommi Korpelakin, on harrastanut kalastusta pienestä pitäen, joten amatöörit eivät ole asialla, vaikka kirjoittaja viisaasti varoo itsekehua. Mokat kerrotaan laveasti, mutta myös onnistumisen riemut.

Hietalahti arvelee itse, ettei kirja anna paljon uutta huipuille, mutta tavisharrastaja saattaa siitä oppia jotain. Ja ainakin saa lukea hauskoja kalajuttuja, mukavan rennolla tyylillä ja puhekielellä esitettynä (ei onneksi liian rentoon, tv-sarjan kirosanoja on karsittu rankasti). Tietoa annetaan paljon: kirja esittelee Pohjois-Kalotilla käypäiset kalastusmenetelmät ja pyydettävät kalalajit sekä eri kalastuskohteita poikien retkien myötä. Ja tietysti kun äijäillään, mukana on oltava saalistaulukko. Esittelyssä on myös monia alan vaikuttajia, eräoppaita, vieheiden tekijöitä, mestarikalastajia. Lisäksi tarjoillaan kalaruokareseptejä ja tietysti juttuja koirasta kalakaverina − jopa vinkkejä koiran kuljetukseen ja lakimääräyksiin maasta toiseen liikuttaessa. Kenraali Pancho ei viihdy pienissä veneissä, mutta on jo tottunut reppuun, jossa se nukkuu isännän matkatessa lentokoneella tai muulla välineellä.

Kirja epäilemättä lietsoo kiinnostuneen harrastajan innostusta ja kalastushenkeä ja vie mukanaan omalla innollaan, rakkaus kalastukseen on niin ilmeistä ja ylitsekäyvää. Se on huolella tehty ja viimeistelty, ja jatkaa mukavasti tv-sarjan ideaa ja tyyliä. Sarjassa musiikit ja grafiikat ovat kohdallaan, nimenomaan sitä varten suunnitellut, samoin kirjassa visuaalisuus on harkittua, linjanmukaista. Valokuvia on paljon, kuten tällaisessa kirjassa pitääkin. Tekninen taso vaihtelee, mutta idea tulee selväksi.

Odotan mielenkiinnolla kommentteja perheen kalastajalta, kunhan kalastus- ja muilta kiireiltään ehtii hänkin kirjan lukea.

Ja niin, Tommi Korpelaahan tietysti katselee aina mielellään - ehdotin joskus jopa kansallista Tommi Korpela -päivää - mutta tässä suhtaudutaan palvontaankin hyväntuulisesti: kaverista on tehty paperinukke.

Kari Hietalahti: Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja. Helsinki-kirjat 2011.

Tahra

2011-09-06T19:45:00.000+03:00

Kirjaharrastus avartaa: ilman sitä tuskin olisin tullut käyttäneeksi muutamaa tuntia ihmiskaupan ja parituksen ongelmien pohtimiseen. Tahra toi ne konkreettisiksi, niin että asiaan oli pakko ottaa mielessään kantaa.

Tahra kertoo komeasta, fiksusta ja menestyvästä asianajaja Jonaksesta, jonka elämässä on kaikki hyvin. Paitsi se seikka, että hänellä on seksiaddiktio, joka pakottaa hänet toistuvasti ostamaan naisia. Miten hän yhdistää kaksi elämäänsä, julkisen ja salaisen? Ironista kyllä, hän joutuu työssään tekemisiin paritussyytösten kanssa, ja hänen vaimonsa on töissä mediassa, joka pitää juttua esillä, koska seksin ostosta epäillään useita yhteiskunnallisesti tärkeitä henkilöitä.

Kunnon perheenisän julkisivun mureneminen on koko ajan nurkan takana. Silti Jonas ei voi lopettaa pakonomaista seksinhakua. Hän ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua, mutta saako hän sitä? Jonaksen yhä paheneva riippuvuus kuvataan hyvin, samoin vaimon turhautuminen. Kirja kuvaa myös tyttären heräilevää seksuaalisuutta, joten seksin suurta merkitystä ihmisen elämässä ja sen eri vaiheissa tutkaillaan laajalla skaalalla. Koska se on lajimme perusvietti ja -voima, sen ympärille on helppo tuoda millaista bisnestä tahansa. Aina löytyy tarpeita, aina löytyy ostajia.

Aihe vie lukijan epämukavuusalueelle: ei ole hauskaa saada muistutus siitä, että maailmassa, meilläkin, on naisia ja tyttöjä, lapsiakin, jotka ovat käytännössä vankeja ja joutuvat antamaan ruumiinsa toisten käyttöön. Monessa tapauksessa oikeus on päättänyt, ettei paritusta tai ihmiskauppaa voida näyttää toteen, koska tyttöjen katsotaan valinneen ammattinsa itse. He ovat periaatteessa vapaita ja voisivat milloin tahansa lähteä kotiinsa ja jättää parittajansa, ”työhuoneensa” ja parittajan järjestämän asunnon.

Mutta miten se tapahtuu, jos olet vieraassa maassa, et osaa kieltä, passisi on jonkun muun taskussa eikä rahaa ole? Mihin voisit mennä, mitä sanoa? Ja entä jos menisitkin vaikkapa poliisiasemalle, mitä siellä tapahtuisi? Liian vaikeaa, liian pelottavaa, ja siihen tyttöjen hyväksikäyttö perustuukin. Seksin osto on vielä laillista joissakin maissa, vaikka myyminen olisikin kiellettyä − tätä on vaikea tajuta. Asenteissa on vielä korjaamisen varaa, jos naisten asemaa halutaan oikeasti parantaa. On kyse ostosta tai myynnistä, aina kärsijä on se tyttö, joka ruumistaan joutuu myymään, pakolla tai pakottamatta. Jos emme suosittele huoran ammattia tyttärillemme, siskoillemme tai äidillemme, miksi hyväksyisimme sen muille naisille?

Tärkeä aihe, jolle toivoisi paljon näkyvyyttä, ja ruotsalaisen vetävään trillerityyliin kirjoitettu kirja, joka toivottavasti on hyvä apu näkyvyyden lisäämisessä ja asenteiden muokkaamisessa. Kirjailija on toiminut myös rikosreportterina ja tullut tunnetuksi Ruotsissa seksuaalisten väärinkäytösten esille nostajana.

Katarina Wennstam: Tahra. Otava 2011. Suomentanut Laura Beck.

Halkeamia

2011-09-03T17:27:00.000+03:00

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.

Perhoskerääjä

2011-09-01T21:12:00.000+03:00

Joel Haahtelan tekstin lukeminen on kuin joisi raikasta lähdevettä. Aitoa, kirkasta, puhdasta − yksinkertaisen kaunista. En ole perusteellisten (luonto)kuvailujen ystävä, mutta Haahtela kuvaa ympäristöä niin, että sitä on nautinto lukea.

Perhoskerääjä on mies, joka jättää omaisuutensa perhoskokoelmineen perinnöksi kirjan päähenkilölle, miehelle, jonka nimeä ei kirjassa taideta edes mainita. Mies ei tunne perinnön jättäjää, ja alkaa selvittää arvoitusta. Kuka lahjoittaja oli, miksi hän toimi kuten toimi?

Jäljet johtavat miehen Itä-Saksaan ja Kreetalle, ja lopulta arvoitus saa ratkaisunsa, ehkä. Kirjassa ei tapahdu paljon (paitsi muutaman ihmisen elämä, mutta ilman action-elementtiä), eikä siinä ole paljon henkilöitä, vaan nautitaan tunnelmasta, joka on rauhallinen, hieman surumielinen ja haikea. Muistellaan menneitä, kuunnellaan ja kuulostellaan, yritetään ymmärtää. Viisas, hieno pieni tarina, hyvin persoonalliseen Haahtelan tapaan.

Muutkin pitävät ja puhuvat Haahtelasta juuri nyt: Poplaarissa arvotaan ja arvioidaan.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Otava 2006.

Norsunhoitajien lapset

2011-08-29T20:39:00.000+03:00

Peter Høeg on erinomainen kirjailija. Jo parin sivun jälkeen jattelin, että uutuuskirjassa on kaikkea: seikkailua, huumoria, hulluutta ja elämänviisautta, joita tarjoilee kertojana toimiva 14-vuotias poika, Petrus. Kieli poskessa kirjoitettua, kovasti antoisaa luettavaa, ainakin tiiliskiven ensimmäinen puolisko. Alkuinnostuksen jälkeen alkoi jo vauhti väsyttää ja vitsi tuntua toistolta, eikä joka käänteessä jaksanut enää täysillä olla mukana, myönnän. Kirja on silti parhaasta päästä.

Tanskalaisen Petruksen perhe on kaikkea muuta kuin tavanomainen: isä on pappi, äiti jonkinlainen tekniikkaguru ja sisarukset persoonia, kukin tavallaan. Juoni pähkinänkuoressa on se, että vanhemmat katoavat ja lapset selvittelevät arvoitusta: vanhempien taustoista löytyy kaikenlaista salaperäistä, jopa rikoksiin viittaavaa, ja monet tärkeät mutta lasten kannalta vaaralliset henkilöt haluavat puuttua perheen asioihin. Enemmän kuin ripaus Lumen tajun trillerimäisyyttä on mukana. Petrus ylivertaisen siskonsa Tilden kanssa ovat sankareita seikkailussa, jonka vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Pahiksia vastaan taistellaan, mysteerioita ratkotaan, helppo nähdä tarina elokuvana.

Ja sitten se satiirinen puoli: Petrus on syvällinen pohdiskelija, joka tekee matkan varrella riemastuttavia ja liikuttaviakin huomautuksia elämästä, rakkaudesta ja ”ovesta”, jota jokainen etsimme; pääsystä tai edes silmäyksestä toiseen, parempaan maailmaan, henkiseen vapauteen. Kirjoittaja halunnee osoitella omintakeisella tavallaan ihmisen kehitystä estäviä kahleita, kuten materialismia ja uskontojen sääntöjä.

Ainakin hän tekee (lempeästi) pilaa elämäntapaoppaista ja muotipsykologeista: se hoidettava norsukin, arvaamaton sisäinen jättieläimemme, tuo mieleen meillä paljon puhutun olohuoneen virtahevon. Ja kuten sanottu, viisas ajattelija tässä on vasta 14-vuotias − kuten sattumalta myös Little Bee, jonka tarinasta kertova kirja on saanut kritiikkiä nimenomaan liian isojen ajatusten asettamisesta lapsen suuhun.

Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vakava tarina, joten asetelman voi hyväksyä: tämä on enemmän seikkailua ja hulluttelua, ironian keinoilla leikittelyä. Ja jos siitä jokunen vakavampikin ajatus poikii, ei menoa haitanne.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi 2011. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Maine

2011-08-26T18:11:00.000+03:00

Kuvittelenko vain, vai suomennetaanko saksalaista nykykirjallisuutta entistä enemmän: eteeni osui jälleen kiinnostava opus. Daniel Kehlmanilta on aiemminkin julkaistu yksi kirja suomeksi, mutta nyt luin tämän vuoden suomennossatoa.

Ja hekottelin: Maine on hauska ja fiksu kirja. Se koostuu kieli poskessa kootuista kertomuksista, jotka liittyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, eivät juonellisesti. Ilkeän ironisesti kirjailija esittelee henkilöidensä heikkouksia. Piikit ovat teräviä, mutta lukija saa nähdä myös asioiden huvittavan puolen. Kirjailija jakaa auliisti myös elämänviisauksia. Jutunjuuri on sitä tavallista: sählinkiä rakkaussuhteissa, työelämässä, matkoilla, mutta tiukasti reaalimaailmaan ei juututa.

Kaikki tarinat eivät naurata. Vaikuttavin oli matkatoimittajan idänmatkasta kertova juttu, joka jäi karmimaan selkäpiitä pitkäksi aikaa. Voisikohan oikeasti käydä näin…

Yksi päähenkilöistä on kirjailija, ja häneen on saattanut tarttua jotain kirjan kirjoittajasta itsestään. Kuten läpikotainen kyllästys vastata toistuvaan kysymykseen siitä, mistä kirjailija saa ideansa.

Kirjan rakenne sopii tyyliin, ihan tavallinen sekään ei ole. Kertojaminä alkaa välillä puhua suoraan lukijalle. Ja viimeisessä luvussa lukijaa testataan: osaatko jo tunnistaa, miten tutuksi tulleet henkilöt toimivat. Etsi viisi virhettä… Selityskin annetaan.

Parhaita lukemisen hetkiä ovat ne, jolloin kirja onnistuu yllättämään, jopa ällistyttämään. Rouva Agathe teki sen - ällistysastetta tosin nosti kirjailijan yhteydenotto - mutta niin teki tämäkin, vaikkei aivan yhtä vahvasti.

Daniel Kehlman: Maine. Tammi 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Little Been tarina

2011-08-20T18:24:00.000+03:00

Blogisavut olivat tästä kirjasta niin sankat, että alkoi tuntua tunkkaiselta, enkä edes etsinyt kirjaa käsiini. Yllättäen sain sen lainaksi ystävälliseltä kollegalta, ja uteliaana kirjaan kuitenkin tartuin.

Ymmärrän kiitokset ja ihastukset, tarina on koskettava ja teksti raikasta. Tyttö pakenee Nigerian sisällissotaa Englantiin: mamu-tarina, joka on aina ajankohtainen ja tosi, niin kauan kuin maailmassa soditaan ja väkivaltaa harjoitetaan. Surullista kyllä. Tässä maailmassa liikkuva tarinakaan ei voi olla iloinen, mutta huumoria ja lämpöä siinä kyllä on. Ja sadunomaisuutta, tämä ei ole realismin riemuvoitto eikä tuo Nigerian todellisuutta niin iholle kuin Puolikas keltaista aurinkoa teki.

Lukija saa tekstissä lahjaksi monta yllätystä, kun kirjailija välttää tavanomaisuuksia, joten päähenkilön ajatuskulkua on hauska seurata. Kuten sitä, miten abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi: hän laittaa keltaisen värin kassiin − kokonaan − tai ottaa ikävän käsiensä väliin ja tarkastelee sitä kunnolla.

Lähes päähenkilöksi nousee nelivuotias poika, jonka myötä liikutusaste myös nousee: ketäpä ei koskettaisi pienen pojan maailma. Hieman helppo keino vedota tunteisiin. Tuli mieleen Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa päähenkilön elämässä piipahtanut lapsi toi lämpöä muuten julmaan tarinaan. (Siinä lapsi ei tuntunut liikutuksen kalastukselta.)

Toimiva lukuromaani, kuten Jennikin totesi, takuuvarma lukutärppi myös lukijalle, joka lukee kirjoja harvakseltaan.

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Orapihlajapiiri

2011-08-16T20:03:00.000+03:00

Minulla ei ollut juuri odotuksia tätä kirjaa kohtaan, en ollut lukenut arvioitakaan, vaan pääsin lukemaan Orapihlajapiirin puhtaalta pöydältä. En ainakaan odottanut sen nousevan luettujen kärkikaartiin, ehkä vähän vierastinkin nimen vuoksi mahdollista puutarhateemaa, jonka tiesin olevan Hanna Tuurin omaa alaa, mutta olin utelias ja halusin nähdä, millaista jälkeä hän kirjoittaa.

Kärkeen se ei noussut, mutta kokemus oli ehdottomasti myönteinen yllätys. Hanna Tuuri on onnistunut luomaan mukanaan vievän, uskottavan tarinan, jonka henkilöt ovat luontevia. Tunteet välittyvät aidosti, mutta liioittelematta.
Kirja kertoo yksinhuoltajaäidistä ja teinityttärestä, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin kehitysvammaisia hoitavaan yhteisöön. Tytär vastustaa muuttoa rajusti, mutta äiti pitää päänsä.

Tuli mieleen Marjo Heiskasen Idiootin valinta: se kertoo yksinhuoltajaäidin ja hänen poikansa elämästä, samoin vuorotellen molempien suulla kerrottuna, kuten tässäkin. Heiskasen kirja perustuu nokkeluuteen ja älyyn, Tuurin vahvuus on tunteiden välittämisessä.

Alun sopeutumisvaikeudet ovat aidonoloisia, samoin yhteisön elämä. Ehkä joku sanoisi niitä liiankin siloisiksi, mutta tarkoitus ei varmasti olekaan dokumentti. Uuteen elämään sopeutuminen käy lopulta melko nopeasti. Romantiikkaakin on ilmassa - ja surua. Mutta ei puutarhanhoitoa. Ei elämää suurempi lukukokemus, mutta mukava, ihmisläheinen kertomus kirjailijalta, joka taitaa tosiaan olla tarinaniskijän sukua.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011.

Et sinä kuole

2011-08-14T19:37:00.000+03:00

Helene herää eikä saa silmiään auki. Hän ei pysty liikkumaan, mutta kuulee ääniä, joita yrittää tunnistaa. Painajainen, joka on totta. Sekavaa, hajanaista, aivan kuin ajatukset, jotka alkavat risteillä Helenen päässä. Selviää, että hän on sairaalassa ja että häntä ollaan siirtämässä ”strouk junitiin”. Hänellä on ollut aivoverenvuoto. Afasia, a-phase, ensimmäinen vaihe, kuten hän miettii.

Helenellä on aviomies ja viisi lasta, mikä asiaintila sirpaleittain palautuu mieleen. Miehen, jonka kanssa on ollut naimisissa 26 vuotta, hän muistaa pian, mutta viisivuotiaan tyttärensä vasta päivien kuluttua. Mutta jotain häiritsevää, mieheen liittyvää pyrkii muistiin myös.

Vähän kerrallaan samasta ajatuksesta saa pidettyä kiinni pidempään, kun uni tai tajuttomuus ei sieppaa sitä heti. Paljon mietteitä vilahtaa mielen reunalla, mutta häviää. Sinnikkäästi Helene käy läpi menneisyyttään, yrittää siten päästä taas omaksi itsekseen. Hän saa hyvää hoitoa; palasia loksahtelee kohdalleen, jopa liikuntakyky alkaa palautua. Kommunikointi ympäristön kanssa alkaa myös sujua, vaikkakin sylki suupielestä valuen. Läppäristä on paljon apua.

Tilanne koetaan Helenen näkökulmasta minä-muodossa, mikä on tehokasta. Kirjoittaja kuvaa taitavasti, oman kokemuksensa pohjalta aivoverenvuodon jälkeistä olotilaa ja siitä toipumista. Teksti kehittyy ja muuttuu Helenen toipumisen myötä, takapakkiakin tulee.

Mutta kyseessä ei ole pelkkä sairaskertomus, vaan tarina yllättää. Helene on älykäs nainen, jolla on hyvä mielikuvitus (tai sairaus poistaa järkiesteitä?). Vaikka hän kuvaa ajattelunsa tuntuvan siltä kuin aivot olisivat paksussa hyytelössä, hän on terävä. Hän ymmärtää lääketiedettä, osaa ottaa kantaa hoitoonsa ja saattaa pohtia vaikkapa sitä, onko päässä piipahtava optimismi mies- vai naispuolinen. Muutenkin miehen ja naisen roolit ovat kirjassa tärkeässä osassa; miten paljon meissä on toista sukupuolta ja mitä merkitystä sillä on. Ja onko toinen tunnettava hyvin, jotta hänet voi kokea läheiseksi?

Kirja on selviytymistarina, mutta myös rakkaustarina, erilainen sellainen. Mutta liian siloinen tositarinaksi: missä ovat epätoivo ja masennus? Helene on oudon iloinen, näin suomalaissynkeästä näkökulmasta. Kirjassa nauretaan paljon, liikuntakyvyn tai muistin menetystä ei juuri surra, tai sen yli hypätään.

Antidepressiiviä lääkäritkin tarjoavat, mutta Helene ei huoli. Ehkä hän on peruspositiivinen ihminen, joka näkee kaikessa huvittavat puolet, kieltäytyy tarrautumasta ikävyyksiin. Tai sitten taistelu perusasioista selviytymisestä vie kaiken muun mennessään? Ehkä aivot eivät vielä ole toipuneet niin pitkälle, että tilanteen koko karmeus olisi valjennut. Vai olisiko kirjailija halunnut hieman kaunistella tilannetta?

Myös lapsikatras, etenkin pieni kuopus, jää vähälle huomiolle. Eikö äidillä ole hätä perheen pärjäämisestä? Rajaus voi olla tietysti valinta intimiteettisuojan vuoksi, koska kertomus on omaelämäkerrallinen.

Loppuosa kirjasta tuntui kaiken kaikkiaan oudolta ja kumma kyllä alkua sekavammalta, vaikka aivosairaudesta toipuessa luulisi käyvän päinvastoin. Ehkä se kertoo jotain Helenen elämän tai avioliiton tilanteesta tai surusta, jonka hän tarinan kuluessa joutuu kokemaan. Tai sitten vain lukijasta, joka ei pysynyt mukana. Jotenkin kirjasta jäi sekava ja raskas vaikutelma, ja on ärsyttävää, kun ei osaa sanoa, päättyikö tarina hyvin vai huonosti. Terveyden kannalta hyvin, kun kirjakin on saatu aikaan, entä muuten?

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole. WSOY 2010.
Suomennos: Pirkko Roinila.

Väreilevä kaupunki

2011-08-10T19:32:00.000+03:00

Tällä kertaa kaupunki on Pariisi, josta kirja kertoo kuuden päivän tarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista kussakin kuvataan jonkun henkilön tilannetta kyseisenä hetkenä. Tarinoiden henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa näennäisen satunnaisesti.

Valokuvaaja ottaa kuvan vastapäisen ikkunan kaatuneesta jalkalampusta. Lamppuasunnossa on isoisä kuollut, ja pojanpoika tapaa muusikkotytön, joka on kateellinen toiselle muusikolle, joka puolestaan suunnittelee häitään seuraavassa tarinassa − tai jotain sinnepäin. Luulisi, että lyhyitä katkelmia olisi helppo lukea ja imeä Pariisin ilmapiiriä siinä sivussa, mutta päinvastoin: kokonaisuus on niin hajanainen, etten millään muistanut, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa.

Ja ennen kaikkea, se ei jaksanut kiinnostaa, koska tarinat ovat kovin paperinmakuisia ja puisevia. Yli sivun pituisia monologeja, jotka eivät muistuta puhuttua kieltä, rivien mittaisia luetteloita kassiin pakatuista tavaroista − ja kerran yli sivun verran luetelmaa kadunnimistä, joilla henkilö kulki! Jaksoin noin puoleen väliin lukea oikeasti, lopun vedin lähinnä silmäillen. Ehkä en vain ymmärrä ranskalaisuutta, ymmärrän kyllä kirjailijan tavoitteen kaupungin sykkeen kuvauksesta sattumanvaraisten tapahtumien kautta - se väreily - mutta toteutus ei toiminut minulle.

Huomasin muuten, että kirja kuuluu WSOY:n sarjaan Aikamme kertojia, jota kustantaja mainostaa ”tämän päivän laadukkaaksi romaanitaiteeksi eri kielialueilta”. Kuulostaa hyvältä, koska helposti jämähtää lukemaan vain tietynmaalaisia ja -tyyppisiä kertojia. Noteerasin vasta nyt sarjan olemassaolon, mutta olen näköjään lukenut niistä jo osan, yksi oli mainio Bernard Schlinkin Viikonloppu. Täytyykin katsoa, mitä muuta sarjasta löytyy.

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki. WSOY 2010.

Brooklyn

2011-08-07T12:18:00.000+03:00

Colm Tóibín on kuvan perusteella reilusti keski-ikäinen herra, joten ällistytti heti alkuunsa, miten hän osaa asettua nuoren tytön nahkoihin näin uskottavasti.

Monen muun irlantilaisen tapaan Eilis joutuu lähtemään töihin kotoa Irlannista suuren meren taakse Amerikkaan. Tytön elämä kuvataan niin tarkasti ja koskettavasti kuin kirjoittaja olisi itse kokenut saman. Merimatka, vuokra-asunto ja sen muut asukkaat, työpaikka ja vapaa-ajan huvitukset pukeutumista myöten kuvataan tarkasti, muttei tylsästi. Eilisin mietteet ohjaavat lukijaa näkemään asiat hänen silmillään.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin tavara ja raha eivät vielä ohjaa maailmaa niin täysin kuin nyt, koska niitä ei paljon ollut. Työn tekeminen, siisteys ja ”kunnollisuus” olivat arvossaan. Ja kun irlantilaisista puhutaan, aina tarinaan kuuluu myös pappi sekä rivitanssit ja yhteislaulu. Viinan kanssa ei pahemmin läträtä tällä kertaa.

Eilis on tervejärkinen - ja enemmän järkeen kuin tunteeseen turvaava - ja hyväosainen kuitenkin, vaikkei varakas olekaan. Hänellä on rakastava perhe ja ystäviä, joiden avulla hän selättää myös aikuistumisen ja kotoa muuttamisen suuret mullistukset. Lapsuudenkodista muutto tuli itsellenikin mieleen, tunnistin monia kokemuksia (edelleen ihmettelen, mistä Tóibín ne voi tietää). Eilis joutuu tekemään isoja ratkaisuja, kuten nuoret aina, ja lukijana toivoo sydämestään, että hänen ratkaisunsa ovat oikeita. Ja mikseivät olisi. Päätökset tehdään aina sen hetkisen tiedon ja kokemuksen varassa, mikä kulloinkin on käytettävissä. Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan. Niin varmasti miettii Eiliskin.

Pidin kirjasta paljon: se ei konstaile, vaan kertoo selkeän tarinan kauniisti ja uskottavasti. Se kuvaa hyvin myös aikaansa ja naisen asemaa, myös työelämässä. Etenkin kirjan loppu oli hieno ja koskettava. Suomennettuna ei taida löytyä muita kirjailijan teoksia, ainakaan vielä - jos Brooklyn menestyy, ehkä sitten. Tämän luulisi olevan monen makuun: se on kautta linjan luotettava ja laadukas, ilman mitään erityisiä ärsytys- tai kummallisuusmomentteja.

Perusteellinen arvio löytyy ainakin Karoliinalta.

Colm Tóibín: Brooklyn. Tammi 2011.

Minishoppaaja

2011-08-06T13:25:00.000+03:00

Sophie Kinsellan kirjat naurattavat takuuvarmasti, niin tämäkin. Puhdasta viihdettä, iloista hömppää, mikäs sen hauskempaa. Monta kertaa nauroin jälleen ääneen Beckyn kommelluksille, vaikka ne on pienin variaatioin kuultu jo moneen kertaan aiemmissa kirjoissa. Ja tunnustan sen näin julkisesti.

Rebecca tarkoittaa hyvää, mutta yksinkertaisetkin asiat kääntyvät aina mutkikkaiksi ja rahaa palaa hulvattomia määriä. Shoppausaddiktio ei ole leikin asia, mutta sen järjettömyys osoitetaan hauskasti ja lempeästi, silti ihannoimatta. Lukijaa helpottaa tieto, että Beckyn elämässä on kaikki hyvin, hänen puolestaan ei tarvitse ahdistua - shoppaaminen ei hänelle ole korvike millekään, vaan määräävä luonteenpiirre, erikoista kyllä. En tiedä, voivatko kädet oikeasti alkaa täristä, jos on pakko kulkea ohi mielettömän upean alessa myytävän merkkikoltun. Tässä leikkimaailmassa voi.

Mini-Becky on kirjassa kaksivuotias ja hyvällä alulla shoppaajan urallaan, onhan hänellä puuhaan maailman paras opas, oma äiti. Minnien kasvaessa Kinsella varmaan keksii lisää kommervenkkejä ja mutkikkaita puuhailuja äidille ja tyttärelle ostamisen tiimoilta - tai ehkä Beckystä tuleekin päinvastainen kuin äitinsä, vihreä kulutusvastainen kierrättäjä? Jää nähtäväksi. Tai pitänee sanoa luettavaksi. Parin vuoden takainen teemaleffakin on vielä näkemättä.

Sophie Kinsella: Minishoppaaja. WSOY 2010.

Sinä päivänä

2011-08-02T20:13:00.000+03:00

Sinä päivänä, kun Hesari ylisti kirjan taivaisiin, laitoin varauksen kirjastoon. Rimakauhua ja rakkautta on suurin piirtein parasta, mitä tv:stä on tullut, joten jos yksi sarjan tekijöistä kirjoittaa kirjan, pakkohan se on lukea.

Kirjan ulkoasu on mukava; käteen sopiva, vähän normaalia leveämpi sivu, paksuutta riittävästi. Pehmeät kannet ja mattapaperi ovat helppoja lähestyä ja lupaavat sympaattista sisältöä.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: Dexter tapaa Emman opiskelujen päätösvaiheessa, ja heidän suhteensa kehittyy ja muuttuu vuosien mittaan, kuten elämäntilanteetkin. Tapaamme heidät aina samana päivänä vuoden välein. Rakenne on ehkä mietitty tv-sarjaksi tai leffaksi, mutta toimii kirjana yllättävän hyvin. Ei jaaritella eikä jäädä junnaamaan, mutta lukija saa riittävästi aineksia koota kuva molempien kuulumisista ja jännittää jatkoa.

Päätin joskus jättää ”kolkyt ja risat” -kirjojen lukemisen, koska niistä harvoin saa mitään uutta. Kumppania ja itseä etsitään kiihkeästi, enemmän tai vähemmän menestyksellä. Niin tässäkin. Alkuasetelma ei siten täysin kolahtanut, vaan tuntui turhan tutulta. Mutta onneksi kirja ei hymistele liikaa, vaan kuvaa lähes realistisesti (no, ei liian…) vaikeuksia, joita aikuisuuteen astuminen voi tuoda. Vähän samaan tyyliin kuin Rimis-sarjassa, sutjakkaasti ja huumorilla, mutta tässä on enemmän synkkiäkin sävyjä.

Em on suorittaja, joka pyrkii tekemään asiat ”oikein”, mutta ei tohdi nostaa katsetta arkipäivää pidemmälle. Kunnianhimoa ja itseluottamusta puuttuu, joten hän ajautuu pätkätöihin ja aloille, joista takuulla kukaan ei haaveile, mutta jotka ovat monen todellisuutta. Poika on varakkaasta kodista, hemmoteltu ja tottunut menestymään komealla ulkomuodollaan. Hän yrittelee monenlaista; molemmilla siintää mielessä nuorten tapaan jokin hieno ura, jossa aikoo tehdä merkittäviä asioita. Sitten joskus.

Vuodet vierivät, suunnitelmat muuttuvat tai unohtuvat. Aivan kuin oikeassa elämässäkin. Jotkut väittävät, etteivät vaihtaisi elämästään päivääkään pois. En ihan usko tällaisia kommentteja − tai sitten elämä on kohdellut todella silkkihansikkain tai mennyt muuten vain ohi. Luulen, että Em ja Dex vaihtaisivat useammankin päivän tai jopa jokusen vuoden, jos mahdollisuus olisi. Kirjan paras puoli onkin se, ettei se heti lankea itsestäänselvyyksiin. Yllätyksiäkin tulee, myös suuri käänne, joka myös toi mieleen jo mainitun tv-sarjan. Ja loppu on kuten pitääkin: jotain päättyy, jotain jatkuu. En uskalla sanoa enempää, kannattaa itse lukea ja muistutella mieleen omat kokemukset kussakin iässä. Kirjailija on syntynyt 1966, joten tämä ikäluokka ja sitä nuoremmat tuntevat tarinan varmasti omakseen.

Pari käännöskukkasta olin huomaavinani; puhekielistä tekstiä on vaikea kääntää luontevasti. ”Tässä sitä taas mennään”, ettei vain olisi ollut here we go again. Käännös ei toimi elävässä elämässä ja kielessä, tämäntyyppisiä.

En ollut niin haltioissani kuin Hesarin kriitikko, mutta kyllä tämä vauhdikas ja taidokas romaani on, ja kuten Lumiomena sanoi, se viihdyttää olematta liian kepeä. Hänen hieno arvionsa kannattaa lukea.

David Nicholls: Sinä päivänä. Otava 2011.

Kaikki mitä tiedän huomisesta

2011-07-28T20:07:00.000+03:00

Taina Haahti on luonut itselleen oman genren: hän kirjoittaa jonkinlaisia älykkäitä (= epähömppää) bisnesjännäreitä naisille. Miksei miehillekin, mutta päähenkilö on aina nainen, jolla on ongelma. Se saattaa olla henkilökohtainen, mikä vaatii elämänmuutosta, tai tulla vastaan liike-elämän juonina ja vehkeilyinä.

Kyse on rahasta ja sen myötä vallasta. Koska Haahti on rahoitusalan ammattilainen, finanssimaailmassa liikutaan usein. Ja kirjaan tuodaan trillerimäistä jännitystä ja rikoksen metallinmakua. Ehkä lämpöä tarjoamattoman aiheen vuoksi monet kirjoista jättävät lukijankin kylmäksi, ilman koskettavaa elementtiä. Kuitenkin aiheet poikkeavat tusinatavarasta sen verran, että olen uteliaana aina lukenut, kun kohdalle on sattunut, vaikkei tämän ihan lukulistan kärkeen sijoitukaan.

Uusin kirja on tähänastisista henkilökohtaisin ja inhimillisin, ja mielestäni myös paras. Rahasta riidellään repivästi tässäkin, mutta etusijalla on henkilökohtainen draama: mies, Martti, hankkii yli 30-vuotisen avioliiton päätteeksi oman asunnon ja ilmoittaa vaimolle, että se on loppu nyt, mitään sanottavaa ei ole. Vaimo, Helen, on täysin yllätetty ja ihmeissään. Miten näin pääsi käymään?

Helen taistelee selviytyäkseen elämänmuutoksesta rahavaikeuksineen. Hän tutustuu nuoreen adonikseen, Mikaeliin, joka auttaa häntä ja suhdettakin viritellään, mutta sattuman kautta nuori mies kietoutuu Helenin ja hänen ex-miehensä kuvioihin tiukemmin kuin kukaan toivoisi. Eron järkyttämä Helen muistelee avioliittoaan, eikä varmasti toimi täysin rationaalisesti, mutta tuossa tilanteessa sitä ei odotakaan. Tapahtumat etenevät suorastaan leffamaisesti, silti uskottavuus säilyy vaikka hieman huojuu, mutta paketti pysyy kohtuullisesti kasassa. Jännitys tiivistyy hetkiseksi, ja ratkaisuihinkin päästään.

Aivan lopussa tosin taas laimenee, sitä olisi voinut napakoittaa. Mutta on hyvä, että lukijalle tarjotaan päätös, loppu, rauha. Kovin paljon langanpäitä tarinassa ei riitä solmittavaksi, rakenne on melko simppeli, ja muutenkin teemojen käsittely niukanpuoleista, kerroksia ja sävyjä ei paljon löydy. Aiheeseen on kuitenkin helppo eläytyä, ainakin pitkiä liittoja nähneiden, ja se jaksaa pitää kiinnostusta yllä.

Kaksi ystävätärtä on tärkeässä roolissa, heihin Helen vertaa itseään usein. Yksi teema onkin se, että ystävyydet kestävät, miessuhteet eivät. Myös tähän voi varmasti moni naislukija samaistua. Toinen vahva teema, josta kirja saa nimensäkin, on vastuunotto omasta elämästä, nyt ja tänään, koska huomenna voi kaikki olla toisin.

Taina Haahti. Kaikki mitä tiedän huomisesta. Siltala 2011.

Kesä ilman miehiä

2011-07-25T20:30:00.000+03:00

Viikonlopun herkkuna nautiskelin uusinta Siri Hustvedtia. Kesään se sopiikin erinomaisesti, vaikka ihan pelkästä ”lukuromaanista” ei ole kysymys. Sellaista ei tältä kirjailijalta odottaisikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole yhtä raskasta sarjaa kuin edelliset, vaan kepeämpi, irtonaisempi, ainakin pinnaltaan ja muodoltaan.

Päähenkilö on Mia, jonka mies Boris haluaa ”paussille” kolmikymmenvuotisesta avioliitosta (paussi on tietenkin parikymmentä vuotta nuorempi hemaiseva naisihminen.) Koville ottaa: hermoromahduksen jälkeen Mia viettää kesää uudessa tilanteessa, vaihtaa maisemaa ja käy läpi naisen elämän käännekohtia ja tärkeitä asioita. Eri ikäkausien ääntä mukaan tuovat tytär, vanha äiti ystävättärineen sekä koulutytöt, joille Mia pitää kesäkurssia runoudesta, sekä naapurin nuori rouva lapsineen. Varsinaisia ystävättäriä Mialla ei taida ollakaan.

Kirja ei ole perinteinen alusta-loppuun tarina, vaan hyppelehtivä kokonaisuus muistoista ja Mian ajatuksista, ”jatkuvasta päänsisäisestä pulinasta”, kuten hän itse kuvaa hellittämätöntä aivotoimintaansa, joka on jo aiemmin hänet pettänyt: romahduksen myötä Mia huomasi, että itseään ei voikaan täysin hallita. Hustvedtille yksi tyypillinen teema on hermoston ja aivojen ihmeellisyys, jota nytkin pohditaan. Among other things. Paljon kaikenlaista lukijalle tarjotaan, osuvia ja älykkäitä huomioita sekä liuta kirjallisia sitaatteja ja nimiä: kirjailijoita, filosofeja ja ajatussuuntia. Niiden luettelointi tuntuu välillä turhankin ylenpalttiselta ja kirjalliselta, kun lukijana ei läheskään kaikkia tunnista. En myöskään päässyt sisään Mian runoihin ‒ en ymmärtänyt, tai ehkä hän ei vain ole suuri runoilija, en osaa arvioida. Mian maailmaa ne kuitenkin ovat. Tosin hän itsekin sanoo, etteivät runot ole saaneet paljon vastakaikua.

Yliälyllisyyden vastapainoksi Siri/Mia kyllä pystyy sanomaan suoraankin ja osoittamaan käytännöllisyyden tajua: esimerkiksi vaimolleen rähjäävää, lapsia säikyttelevää naapurinmiestä hän kuvaa reippaasti idiootiksi, kuten oikein on.

Kesä ilman miehiä ei jakaudu lukuihin, vaan tarinaa elävöittävät väliin sirotellut runot, sähköpostiviestit ja hämmästyttävää kyllä, kuvat. Sympaattiset piirroskuvat kertovat tarinan sarjakuvamaisesti, mutta piirtäjän nimeä ei kerrota, joten olisivatko peräti kirjailijan omaa tuotantoa? Ällistys nosti kirjan kiinnostusastetta, etevä veto.

Tiedän kyllä, ettei romaanihenkilö ole todellakaan sama kuin kirjailija, mutta kun kirjan päähenkilö on älykköpariskunnan toinen puolisko ja sattumoisin pariskunnalla on yksi lapsi, jo aikuinen tytär, ja kirjan päähenkilö kuvaa itseään henkilönä, joka "ajattelijana päihittäisi melkein kenet tahansa ja jonka aivot ovat lukeneisuuden ansiosta synteettinen mylly, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta”, yhtäläisyysmerkkejä todellisuuteen on vaikea olla vetämättä. Herää kysymys, ovatko myös päähenkilön kommentit kirjailijan omia, vaikkapa elokuvien tasosta nykyään (tehty 14-vuotiaille pojille) tai se, että pitkässä liitossa näkö ei ole enää tärkein aisti. Vaikken ole vielä ihan Mian iässä, hänen havaintonsa tuntuvat tutuilta.

Kirjailija on sanonut pyrkivänsä tekemään aina uudenlaista, erilaista kuin ennen, ja onnistui siinä. Kirja ei ole aivan sitä, mitä olisi odottanut, mutta herätti paljon ajatuksia, tuttua lumoakin siitä irtosi, vaikka liika älyllisyys vähän vaivasikin eläytymistä Mian maailmaan. Silti jäi tunne, kuten aina hänen kirjoistaan: tämä on pakko lukea vielä uudestaan, paljon jäi vielä oivaltamatta ja pinnan alta huomaamatta.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Otava 2011.

Ja aurinko nousee

2011-07-20T15:05:00.000+03:00

Etsin kesään sopivia kirjoja, ja aurinko nimessä houkutteli. Olen pitkään suunnitellut lisätä lukulistalle klassikkoja. Kirjoa voisi laajentaa, kun lukeminen tuppaa keskittymään uutuuksiin, ainakin syyspuolella.

Siis rohkeasti perusklassikon kimppuun. Hemingwayta olen lukenut koulussa, Vanhus ja meri -kirjasta jäi hyvä fiilis, saattaa olla leffankin vaikutusta.

Mikä tekee kirjasta klassikon? Ja aurinko nousee on aivan moderni kirja, ja siinä salaisuus mahdollisesti piileekin. On vaikea arvioida nykykriteereillä kirjan vaikutusta ilmestymishetkellään 1926, mutta oletan, että ilmestyessään kirja on ollut jotain erilaista kuin mihin silloiset lukijat olivat tottuneet. Sen todenmukaisuus, tarkka yksityiskohtien kuvailu ja nuorten ihmisten rento ja huoleton elämänote, vapaat suhteet ja eläminen ilman työntekoa, olivat varmaan silloin, sodan jälkeen, uutta. Nyt ne eivät sitä ole, mutta ei kirja siitä huonone, vaan vaikuttaa täysin ajanmukaiselta ja voisi olla nykynobelistin kynästä. Tapahtumat kertovat nuorista amerikkalaisista, jotka viettävät aikaa Pariisista ja Espanjassa. Hieman tyyliin Levottomat sata vuotta sitten.

Omaksi suosikiksi tämä ei nouse. Tekemisten ja näkemisten tarkka kuvailu uuvutti, enkä ole innostunut härkätaisteluista, joita kirjassa kuvataan paljon. Hemingwayn kuvauksen ansiosta kuitenkin ymmärrän paremmin sen viehätystä. Onkohan Pamplonan härkäjuoksun suosio Hemingwayn ansiota? Maisemien ja paikkojen kuvailu kyllä kiinnosti, ja eri maiden vertailut.

Eurooppalaiset juomatavat, jotka nykyamerikkalaisten mielestä tarkoittavat ryyppäämistä aamusta iltaan, taitavatkin juontaa juurensa 20-luvun amerikkalaisista Euroopassa. Nimittäin kirjassa kulutetaan valtavat määrät viiniä, absinttiä, rommia ja muuta alkoholia, kaikkina vuorokaudenaikoina, missä tahansa tilanteessa. Sekin lienee jonkinlainen vapautumisen ja helpon elämän merkki, mutta kertoo myös tarpeesta unohtaa jotain. Siinäkään ei ole mikään muuttunut lähes sadassa vuodessa.

Päähenkilö Jake on vammautunut niin, ettei hän voi viettää normaalia sukupuolielämää. Siksi hän jää tarkkailijaksi suhde- ja sänkykuvioissa, joita ystäväpiiri muodostaa. Traagista on se, että hän on rakastunut ja saa myös vastarakkautta, mutta varsinaista suhdetta siitä ei voi tulla.

Kirja kertoo yhden kesän, yhden fiestan tapahtumat. Tarkkaa ajankuvaa, ajatonta kerrontaa. Jake ystävineen jatkaa siitä matkaansa johonkin, aikuisuutta kohti?

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee. Tammi 1954.

Rouva Agathen rakkaus

2011-07-18T14:23:00.000+03:00

Rakkautta ja romantiikkaa, miehen kirjoittamana, vaikka kirjan nimi ja kansikin viittaavat suorastaan naiselliseen hömppään (hömppä on tässä positiivinen termi). Uteliaisuus kyllä heräsi.

Tarjolla on reilut 500 sivua tarinointia ja jutuniskentää parhaaseen sadunkertomistyyliin, lörpötellen ja vähän itseään toistaenkin, mutta hämmästyttäviä käänteitä väsymättä tarjoillen. Saavatko onnettomat rakastavaiset, hyvä pormestari Tibo ja hänen sihteerinsä Agathe, toisensa?

Kumpikin tarkoittaa hyvää ja pyrkii olemaan hienotunteinen, mutta jälleen nähdään, ettei se suinkaan aina tuota hyvää: sählääminen saa aikaan monia mutkia rakkauden vapaaseen virtailuun. Agathe on jo naimisissa, mutta yllättävää kyllä, se ei osoittaudukaan suurimmaksi esteeksi, vaan esteet löytyvät lähinnä ihmisten itsensä sisältä.

Kummasti kävi niin, että kun uskomattomia tapahtui riittävästi, kaikki alkoi jo tuntua aivan uskottavalle. Satu vei mukanaan. Juoni etenee kolmannen osapuolen näkökulmasta katsottuna; kertoja on itsekin melko hämmästyttävä hahmo.

Tarinasta löytyy kaikkea, mitä hyvästä sadusta pitääkin. Tapahtumien aika ja paikka ovat ajattomia, todentuntuisia, mutta eivät ihan kuitenkaan. Paikkojen nimissäkin on vitsiä. On outoja olioita ja erikoisia henkilöitä, triangelidraamaa ja väkivaltaa sekä tunteita laidasta laitaan. Löytyisi varmaan myös opetusta ja syvää viisautta, jos asiaa jaksaisi kesäkuumalla niin pitkälle ajatella. Joka tapauksessa turvallista romanttista jännitystä hyvin omaperäiseen tyyliin, viehättävän vanhanaikaiseen vivahtavalla kielellä.

Kirjan suljettuaan lukija jäi kaikesta outoudesta huolimatta tyytyväiseksi, vaikka tarinan päättyminen ylipäänsä harmitti. Realismia rakastavan ei kannata kirjaan tarttua, mutta jos rakkauden taika kiehtoo, niin tämä on loistava kesäkirja.

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus. Gummerus 2010.

Puolikas keltaista aurinkoa

2011-07-10T21:17:00.002+03:00

Helteeseen sopiva nimi; aurinko Afrikassa on kuitenkin jotain toista kuin meillä. Kuumuus, kuivuus ja köyhyys vallitsivat Nigeriassa 60-luvulla, kun Biafra pyrki itsenäiseksi. Pyrkimys epäonnistui, vaikka hetkeksi valtio syntyikin, tällä hetkellä Biafra-nimistä maata ei ole.

Kirja kertoo tapahtumat sivistyneiden nigerialaisten kautta: meille esitellään kirjassa kaksoset Olanna ja Kainene, ja heidän miehensä. Ns. hyvän perheen tytöt tekevät aikuisina rohkeita ratkaisuja, toisin kuin vielä monet naiset siihen aikaan. Lisäksi tärkeässä roolissa on palvelija Ugwu, joka tuo kansanomaisuutta ja paikallisia tapoja ja uskomuksia tarinaan.

Itsenäistyminen tapahtuu tietysti sodan kautta, ja tietysti sota on julmaa. Nälkä ja äärimmäinen puute tekevät tilanteesta vielä kurjemman. Valittamiseen ei kuitenkaan sorruta: siihen ole kellään aikaa eikä voimia, vaan ne käytetään selviämistaisteluun.

Sodasta on kovin vähän aikaa, ja sillä on varmasti suuri vaikutus vielä tämän päivän nigerialaisiin. Muistan telkkarista 70-luvulla nälästä pullistunein vatsoin ja kärpäsiä kihisevin silmin uutiskameraa katsovat surkeat biafralaiset lapset, joita ajatellen käskettiin syömään kiltisti oma lautanen tyhjäksi.

”Lukuromaani”, sitä tämä järkäle varmasti on, vakavanpuoleinen tosin, hymyyn ei paljon anneta aihetta. Pelkkää sotaa ei kuitenkaan kuvata, vaan suhteita ja rakkauksia riittää, ja todentuntuisia sellaisia, ilman romanttista puuterointia. Kurjissa oloissa jäävät jäljelle vain aidoimmat? Lisäksi lukija saa tietää paljon tarinoita ja yksityiskohtia nigerialaisesta elämänmenosta.

Yleistieto kasvoi, mutta pitkä oli tarina, vaikkakin kaikin puolin hienosti tehty − niin, että kirjoittajan oman kokemuksen ja asian omakohtaisuuden aisti. Kuitenkin sekä aika että paikka pysyivät tälle lukijalle melko kaukaisina, eikä mielenkiinto jaksanut ihan täysillä pysyä yllä alusta loppuun.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava 2009.

Pikkuseikkoja

2011-07-05T21:32:00.000+03:00

Pikkuseikkoja, ja silti niin isoja! Carol Shields on mestari tekemään arkisista asioista tarinaa, jossa ei tapahdu mitään ennenkuulumatonta, mutta pettävän tyynen pinnan alla pulpahtelee paljon. Keski-ikäinen rouvashenkilö, elämäkertojen kirjoittaja, kertoo kirjassa tietyn ajallisen jakson omasta ja perheensä elämästä. Tilanne, jota rakentavat pitkäaikainen, intohimon huippunsa jo kadottanut avioliitto, teinilapset, vakiintuneet kuviot kaikin puolin.

Työ on tässä perheessä, tässä elämänvaiheessa tärkeää, ja sen kautta rouvankin arkeen syntyy draamanpoikasta. Judith haluaisi kirjoittaa fiktiota, mutta ideapula vaivaa, ja hän tulee lainanneeksi juonta tuttavaltaan kyseenalaisin keinoin. Tosin siitä ei kirjaa synny aivan odotetulla tavalla. Hän selvittää kuitenkin muutaman ihmisen taustaa ja yksityiskohtia heidän elämästään tarmolla, joka kumpuaa ehkä oman elämän tylsyydestä?

Oivaltavasti Shields kuvaa myös perhettä: miehen uppoutumista työhönsä ja toisen lapsen kirjeenkirjoitusinnostusta, jolla on arvaamattomia seurauksia. Lapset eivät kuitenkaan ole tarinassa isossa roolissa, mistä pisteitä. Äitinä olo ei estä muuta elämää.

Judith on tarkkailija, joka osaa myös pukea sanoiksi havaintonsa, toisin kuin meistä useimmat. Tosin hänellä tarkkailu menee välillä jo häiritsevän uteliaisuuden puolelle. Shieldsin tarkkanäköinen teksti saa lukijankin miettimään ihmisten motiiveja ja salaisuuksia. Mikä saa ihmiset toimimaan kuten he toimivat? Mitä taustalta löytyy? Siinä teema, joka Shieldsia kiehtoo, jo tästä ensimmäisestä romaanista alkaen. Samoin tuttua on elämäkertojen käsittely ja keksityn ja toden suhde niissä. Mary Swann oli vielä kaukana tulollaan tätä kirjoitettaessa.

Yksi kiehtova piirre on se, että Shields antaa lukijalle enemmän kuin Judithille: pikkuseikkojen perusteella voi tehdä havaintoja, joita Judith ei välttämättä tee. Saa oivaltaa. Tämä kirja ei kertalukemalla lopu. Olen ilman muuta suuri Shields-fani, viimeistään nyt. Eikä tämä ensimmäinen kirja ole mikään harjoite tuleville, vaan oma hieno teoksensa.

Kirja ilmestyi alkuvuodesta, ja siitä ovat kirjoittaneet jo monet bloggarit, kuten Katja ja Leena Lumi.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava 2011.

Käännöksiä

2011-06-29T19:59:00.000+03:00

Jo nimi kiinnosti, sekä suomeksi että alkuperäiskielellä: Girl in Translation. Kirja perustuu Jean Kwokin omiin kokemuksiin kiinalaisena maahanmuuttajana Yhdysvalloissa. Kirjassa tytön nimi on Kimberly, ja jos Tinaharkossa elettiin vaatimattomasti, nyt puhutaan oikeasti köyhistä.

Tytön täti oli hyvän naimakaupan avulla päässyt muuttamaan Hongkongista New Yorkiin. Hän järjesti muuton myös Kimberlylle ja tämän yksinhuoltajaäidille. Amerikka siinteli ihmemaana muuttajien kuvitelmissa, mutta todellisuus on karu. Asunto on torakoita vilisevä läävä, työ raskasta ja yhteisön apu puuttuu. Tätikin osoittautuu omaksuneen kovat arvot, jossa ei toisia pyyteettömästi auteta, ei edes nälkää näkeviä perheenjäseniä.

Kimberly on neuvokas ja älykäs tyttö, joka oppii nopeasti. Pian hän ottaa vastuuta toimeentulosta koulunkäynnin ohella ja auttaa äitiään tehtaassa. Äiti ei opi koskaan kunnolla englantia, joten Kimberlyn vastuulle jäävät myös kielitaitoa vaativien asioiden hoitamiset. Tosin hänellekin alkuun maailma on outo, ja kirja kuvaa sitä elävästi. Voi kuvitella, miten kummalliselta tuntuu, kun ihmiset puhuvat ”sisäsappilaitoksesta, jonne madoitutaan” tai kertovat ottavansa illanviettoon mukaan pari ”kaljua”. Sanat aukeavat aikanaan, ja Kimberly aikuistuu rankimman kautta, yksin ponnistellen. Koulukaverit tai opettajat eivät aavistakaan, millaisista oloista hän tulee aamuisin kouluun ja miten iltansa viettää.

Koulu on tytön pelastus. Hän pärjää, ja sitä kautta rakentaa elämäänsä. Mutta uskon, että lapsuuden rajut kokemukset vaikuttavat koko loppuiän. Voiko koskaan tuntea olevansa samanvertainen kuin muut, pystyykö ikinä rentoutumaan ja olemaan huolehtimatta? Iloakin on, onneksi nuorilla riittää kestävyyttä ja energiaa myös ystävystymisiin, ihastumisiin ja seurusteluihin. Terävästä älystä huolimatta tai sen ansiosta Kimberlyltä onnistuu sosiaalinen puoli hyvin sekin. Välillä tuntuu, että toinen sukupuoli on liiankin kiinnostava ja toimii korvikkeena muulle, mitä elämästä puuttuu. Hyväksytyksi tulemisen tarve on suuri.

Kimberly/Jean osoittaa suorastaan suomalaista sisua; olisi hauska tietää, miten hän toimii aikuisena. Jos määrätietoisuus ja tarmokkuus ovat todenmukaisia, hän on varmasti menestyjä ja pärjäisi missä tahansa.

Yksi yhteen elämäkerta tämä ei ole, vaikka perustuu omiin kokemuksiin niin paljon, että kirja on todentuntuinen ja koskettava. Karmeinta on se, että maahanmuuttajien kokemukset ovat samantyyppisiä edelleen, eikä alaikäisten laiton tehdastyö tai muu kaltoin kohtelu ole häviämässä, köyhyydestä puhumattakaan. Siksi on hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu. Se kertoo paljon arvoista eri maissa ja raottaa kulttuurien eroja, myös ihmemaan hyviä ja huonoja puolia, toisaalta itämaista suhtautumista. Kirja on itsekin sekoitus realismia ja jonkinlaista sievää kaupallista paketointia. Amerikkalainen kustantajan tehokkuus kohtaa itämaisen kurjuuden. On hyvä muistaa, että tällaisessakin maailmassa me elämme.

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar 2011.

Tinaharkko

2011-06-26T18:48:00.000+03:00

Sakari Kirjavaisen Tinaharkko on hyvä kirja. Se on sujuvasti soljuva tarina Japesta, joka kasvaa lapsesta aikuiseksi: lapsuus 70-luvulla Mellunmäessä on pääosassa, mutta ei häiritsevän nostalgisesti, vaan mukavan kuvailevasti. Samalla kerrotaan itäisen Helsingin kehityksestä, metro- ja kauppakeskussuunnitelmineen.

Tuli mieleen Joel Haahtela; ei yhtä kuulaan kaunista tekstiä, mutta jotain samaa näissä on. Älykkään oloista ja lukijalle helppoa, mikään ei häiritse eikä töki. Tosin se ei myöskään jätä suurta tunne- tai muistijälkeä. Lapsuusosuus on paras ja tarkimmin kuvattu, aikakauden kuvauksena toimii hyvin. Aikuisuudesta lukeminen ei niin kiinnostanut, joten loppu jäi vähän varjoon.

Jappe on vaatimattomista oloista, mutta niin oli suuri osa ihmisistä siihen aikaan, ennen tavarataivaan räjähtämistä. Leluja löytyi vaikka metsästä, ja lapset käyttivät aikaa pihoilla ja lähimaastoissa ilman aikuisten jatkuvaa valvontaa. Pojannappulat keksivät aina jotain vaaralliselta kuulostavaa puuhailua, ja rahapula sai tekemään monenlaista, isonakin. Pojan, sittemmin miehen, tekemisiä ja tuntemuksia kuvataan kivalla tavalla koruttomasti ja aidonoloisesti.

Kannen kuvavalintaa en ymmärrä; käytetyt kengät, kuinka kulunut fraasi, eivätkä kengät mitenkään liity itse kertomukseen. Miksei hyödynnetty kuvia ja retromaisemia 70-luvun Helsingistä, näistä olisi saanut herkullisia näkymiä ja lukija viety saman tien oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sakari Kirjavainen: Tinaharkko. Johnny Kniga 2011.

Polte

2011-06-22T19:06:00.000+03:00

Jos kirjoittaja on tunnustettua mestariluokkaa ja aihe on mitä ajankohtaisin, energiantuotannon kysymykset, kirjan kiinnostavuusaste on korkea. Vähän vaikeasti silti pääsin lukemisen alkuun, mutta kyllä tarina lopulta veti mukaansa.

Polte kertoo fysiikan nobelistista, joka paistattelee palkintonsa varjossa ja kehittelee uusia energiaratkaisuja, mutta käyttää oman − melko vähäisen − energiansa lähinnä arvostetun asemansa pönkittämiseen, seksiin ja syömiseen. Hän on mestari välttelemään ikäviä asioita ja siirtämään hankalia päätöksiä tuonnemmaksi.

Ymmärsin puolivälin jälkeen kuulemani kommentin (en muista kenen), jossa kirjan sanottiin olevan yllättävän hauska. Vanhenevan miehen nais- ja uraratkaisut ovat sellaista soppaa kaikessa karmeudessaan, että lukija kiemurtelee kiusaantuneena eikä lopulta voi kuin nauraa. Jos nyt unohdetaan maapallon ongelmat siksi aikaa. Tosin kirjoittaja tuo ne esiin hyvin selkeästi ja monin sanoin, joten tarkoitus lienee tarinankerronnan lisäksi nostaa lukijan tietoisuutta. Kirjassa on oikeastaan vähän kaikkea: tarinan, tiedon ja huumorin lisäksi jännärin piirteitä ja psykologista draamaa.

Toivottavasti päähenkilön tekemiset eivät kirjoittajan mielestä kuvaa koko ihmiskuntaa. Jos näin on, hän näkee tilanteemme melkoisen synkeänä. Pilkahduksia on, mutta osaako ihminen ottaa niistä kaiken irti, huomaako edes tilaisuuksiaan? Onko oman navan ympäristö kaikista määräävin ympäristökysymys? Kulkevatko fysiikan rajat vatsan seutuvilla? Jos nobelisti ei pääse niistä yli, mitä toivoa meillä muilla on?

Päähenkilö ei tietenkään ole tyhmä, mutta hän käyttäytyy niin irrationaalisesti, että hänen nahkoihinsa on ärsytyksen vuoksi vaikea asettua. Tai toisaalta, liiankin helppo: laiskuus ja ikävien asioiden välttely ovat riesoja, joita vastaan taistelu on tuttua puuhaa. Tässä saattoi tuntea paremmaksi ihmiseksi, päähenkilöön verrattuna.

Pippeli on tärkeässä roolissa (kuten miehen elämässä aina?), ja Ina kertoo hauskasti sen seikkailuista. Itseäni eniten nauratti kohtaus, jossa päähenkilö söi junassa sipsejä, mutta en spoilaa kertomalla tarkemmin.

Ian McEwan: Polte. Otava 2010

Luonto pakastimessa

2011-06-19T11:59:00.000+03:00

Lukekaa kaikki heti tämä kirja. Tarkoitan sitä, vaikka matkinkin lauseella kirjailijaa itseään, joka kehottaa samalla tavalla lukijoitaan lukemaan Jonathan Foerin Eläinten syömisestä. Luonto pakastimessa on häiritseviä ajatuksia herättävä ja omia mielipiteitä pohtimaan pakottava kirja, joka on pääosin koottu Anu Silfverbergin Hesarin kolumneista, osin muunneltuina ja täydennettyinä.

Teemoina ovat tärkeät asiat eläimistä ihmisen, kodin, naisen, työn ja jumalan kautta loogisesti kuolemaan saakka. Eläimet ja niiden elämisen oikeus ovat tärkein aihe, jolla aloitetaan ja josta puhutaan pisimpään.

Kirjoittaja ottaa reippaasti kantaa. Hän sanoo suoraan ja selkeästi, mitä mieltä on ja perustelee mielipiteensä kristallinkirkkaasti ja vastaansanomattomasti: asia on näin siksi että. Lisäksi hän on sopivan pirullinen ja rento, niin ettei teksti ole ryppyotsasta paasausta. Selväksi tulee nimiä myöten, kuka hänen mielestään laukoo älyttömyyksiä, horisee joutavia tai höpisee absurdeja.

Lukija hörähtelee, mutta välillä kiusaantuu. Huono omatunto kalvaa, kun ei itse ole kaikkia näitä tärkeitä asioita kristallisoinut itselleen. Silkasta mukavuudenhalusta eli laiskuuttaan sitä yrittää olla miettimättä vaikkapa broilerin elämän oikeutusta. Mutta Anu Silfverberg pakottaa pohtimaan, ja vaikka pihvi vielä maistuukin, on jotain liikahtanut jossain.

Muut teemat tuntuivat itselleni eläinasiaa läheisemmiltä ja kyllä, olen niin samaa mieltä niin monessa kohtaa, että reipas tykitys ei alkanut ärsyttää, vaan ilahdutti. Oli helppo hymistellä: Juuri näin! Ihan niin! Aivan! Alkoi jo tuntua typerältä, olenko aina samaa mieltä kuin viimeinen puhuja… Mutta näille viisaille kannanotoille on helppo nyökytellä. Arvaan ja suorastaan toivon, että monia mielipiteet silittävät vastakarvaan, tosin ilmeisimmät tapaukset eivät varmaan kirjaan tartukaan. Olisi mielenkiintoista kuulla kunnon vasta-argumentteja, itse en niitä keksisi!

Mieleen tuli (lihansyönnistä kai, ja kulutuskritiikistä) Antti Nylén, mutta niin älyllistä, akateemista ja julistavaa tämä ei ole. Anu S. ei hienostele, vaan sanoo asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat, sellaisena kuin hän on, selvällä suomen kielellä. Olennainen ja virkistävä kirja, joka varmasti tulee luettua uudestaan.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Teos 2011.

Paskateoria

2011-06-16T19:28:00.000+03:00

Jos Hustvedt vaikuttaa välillä hieman sievistelevältä amerikkalaiseen tapaan, niin tämä kirja toi mukavasti vastapainoa. Arto Salminen ei ainakaan käytä sanontoja tyyliin ”tuon tuostakin” tai ”herran tähden”, vaan ollaan perusasioissa, kehon toiminnoissa, ja sitä kautta koko yhteiskunnan toimivuudessa.

Muistinkin Sallan blogista (jälleen kerran Sallalle kiitos hyvästä muistutuksesta), että luin muutama vuosi sitten Arto Salmisen Varaston ja yllätyin sen terävyydestä ja ajankohtaisuudesta. Sama pätee Paskateoriaan, tosin enää ei ollut yllätysmomenttia, kun tiesin jo tyylin. Mutta ilmiöt, joita Salminen elämää nähneen keski-ikäisen perusduunarin tai syrjäytyneen köyhän sinnittelijän näkökulmasta käsittelee, ovat menneet vain hullummiksi niiden kymmenen vuoden aikana, jotka tämän kirjan julkistamisesta ovat kuluneet. Julkisuuden arvo, keksityt lööpit, työelämän arvaamattomuus, omistajien valta ja työntekijöiden hämmennys, eriarvoistuminen... politiikasta puhumattakaan.

Kirjassa ounastellaan tulevaa suurta muutosta, tavallisen kansan kapinaa. Henkilöidensä kyynisestä ja jo hieman väsyneestä elämänotteesta huolimatta hän liikuttavasti tuntuu toivovan, että älyttömän menon olisi päätyttävä jotenkin näyttävästi. Onko se nyt tapahtunut persujen invaasio − Salmisen kommenttia emme enää tähän saa. Hän olisi varmaan keksinyt jotain nasevaa pettymystä purkaakseen, koska mikään ei näytä olevan muuttumassa.

Vielä Salmisesta tuli mieleen Juha Vuorinen, jota en jaksa lukea, koska yrittämässäni pätkässä eritteet ja seksi olivat pelkästään seksiä ja eritteitä, eikä ”rumien” sanojen toistelu tai kännäilyn kuvailu enää tässä iässä riitä huvitukseksi. Salmisella nuo asiat ovat osa äijämäistä normaalia olemista, eivätkä siten erikseen lukijaa nouse vaivaamaan.

Arto Salminen: Paskateoria. WSOY 2001.

Kaikki mitä rakastin

2011-06-15T11:34:00.000+03:00

Kesähötön jälkeen aivot kaipasivat askarreltavaa. Siksi luin uudestaan Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja muistuttelin mieleen myös Kaikki mitä rakastin. Näistä löytyy niin paljon yksityiskohtia ja tasoja, että tekstiin voi huoletta sukeltaa pää edellä.

On mukava tehdä uusia huomioita jo aiemmin luetuista. Tajusin, että kirjoissa on todella runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä, ja Vapisevan naisen jälkeen huomio kiinnittyy etenkin neurologisiin ja psykiatrisiin häiriöihin, joista Hustvedt tietää paljon. Jonkinlainen buumikin naisten päiden poikkeustiloista taisi olla menossa Kaikki mitä rakastin -kirjan synnyn aikoihin. Suomessa Anna Kortelainen teki oman historiikkinsa hysteriasta, myöhemmin ilmestyi britti Lisa Appignanesin Mad, bad and sad.

Enkä muistanutkaan, että Kaikki mitä rakastin on niin "taiteellinen" - että siinä kuvataan niin paljon taideteoksia niin tarkasti ja että kuvataide on niin olennainen osa kirjaa. Taidehistoriaa tuntevalle varmasti vielä antoisampaa kuin tavislukijalle, mutta onneksi kirjan voi lukea ilman taustatietoakin.

Ainakin tuli perusteellisesti valmistauduttua lukemaan Hustvedtin seuraava, Kesä ilman miehiä. Nimen perusteella päähenkilö onkin tällä kertaa nainen. Odotan suurella kiinnostuksella kirjastojonon etenemistä.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Otava 2007.

Jääkaapin henki

2011-06-14T20:47:00.000+03:00

Jari Tervoa en saa luetuksi, mutta rouva Tervo on eri asia. Mukavan sympaattinen Kesäpäiväkirja näytti jo kyvyn selkeään ajatteluun ja kirjoittamiseen, jolla ei ehkä Finlandiaa voiteta, mutta joka kertoo miellyttävästi ja kikkailematta rouvashenkilön elämästä. Aidonoloista, lämmintä kertomaa, joka ei yritä liikaa, vaan pysyy omalla maltillisella ja huumorintajuisella linjallaan. Jääkaapin henki jatkaa samaa sarjaa.

Kati Tervo ei ole avannut julkisuudelle vaatekaappiaan, mutta jääkaappinsa kyllä. Sen sisällön avulla hän tässä kirjassa kytkee yhteen perheensä tapahtumia ja henkilökohtaisia sattumuksia vuosien varrelta lyhyinä ruoka-aiheisina tarinoina. Muistellaan lapsuuden makuja ja paljastetaan nykyisiä ruokatottumuksia, kuten taistelu makkaranhimoa vastaan. Ruoka-aihe ei ole omaperäisin, joten kirjoittaja miehineen on aihettaan kiinnostavampi. Mutta kirja on sen verran hyvä, että melkein unohtaa, että mieskin on julkkis. Unohtaisikin, mutta rouva ei anna, mies tuodaan niin kovin usein kertomukseen mukaan. Myös poika on tärkeä hahmo. Mitään järisyttäviä seiskapaljastuksia ei tietenkään perhe-elämästä heru. Jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että aviopari harrastaa seksiä.

Jääkaapin sisällön luetteleminen oli minusta turhaa: mitä julkkisperhe syö, menee jo tirkistelyn puolelle (roskiksen sisältöä ei sentään kerrottu) ja listat ovat tylsää luettavaa. Tuli tunne, että alleviivataan teemaa liikaakin, hajanaisuuden pelossako? Saattaa listoissa olla jonkinlainen sisällöllinenkin juju, jos niitä jaksaisi tutkia.

Kaiken kaikkiaan fiksun aikuisen pakinamaista jutustelua, joka sopii hyvin leppoisaan lomailmapiiriin.

Kati Tervo: Jääkaapin henki. WSOY 2011.

Suoraan sydämestä

2011-06-12T18:27:00.000+03:00

Hömppälinja lomahengessä jatkuu: Cecelia Ahern on suurin piirtein pumpulisinta, mitä tiedän. Olen aina sympannut irlantilaisia kirjoittajia, ja siksi tullut tutustuneeksi Aherniinkin. Aina luen, jos kohdalle sattuu.

Häpeämättömän lällärimäistä kamaa, mutta parhaimmillaan mukavaa viihdettä ja hihityttävää tarinaa. Niin nytkin. Juoni on niin älytön, ettei sitä voi punastelematta kertoa, joten parempi antaa olla. Nautitaan vain hauskasta kerronnasta ja irkkutyylisestä maanläheisyydestä, joka pitää jalat maassa älyttömyyksistä huolimatta.

Sen verran voi sanoa, että kyse on nuoresta naisesta, joka avioeron ja keskenmenon jälkeen pyrkii jaloilleen. Tietysti kuvioon ilmestyy mies sekä Ahernin tapaan mystinen, jopa yliluonnollinen, elementti. Tässä Ahernin tarinat eroavat vaikkapa Marian Keyesistä, vaikka muuten genre on sama. Tuonpuoleinen on aina jotenkin läsnä. Muistattehan Ahernin jättimenestyksen, P.S. Rakastan sinua?

Itselleni on jäänyt erityisesti mieleen yksi aiempi kirja, joka onnistui yllättämään todella, taisi olla nimeltään Yllätysvieras. Tämä nyt lukemani (joka ei ole uusin) ei yllättänyt samalla tavalla, mutta kyllä pokkarin parissa muutama hetki mukavasti vierähti, ja pakko oli lukea nopeasti, jotta kärsimätön pääsi näkemään loppuratkaisun.

Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä. Gummerus 2009.

Sivistyksen turha painolasti

2011-06-08T12:11:00.000+03:00

Suhtaudun oudoksuin tähän tapaukseen: kirja, joka on kirjoitettu tietosanakirjan tyyliin, aakkostuksineen. Miten kirjoittaja saa tällä tavoin mitään sanottavaa kasaan? Ja miten sellaista jaksaa lukea? Mutta en päässyt edes neljääkymmentä sivua, kun nauroin jo kunnolla. Mahtava idea, ja iski suoraan minun huumorihermooni.

Ensyklopediamainen rakenne ei estä kirjoittajaa paljastamasta kaikenlaista elämästään ja rakentelemasta jonkinlaista juontakin aakkostettujen asiasanojen tilkkeeksi. Niin perhetausta kuin potkut Ylestä tulevat esiin vanhojen ilmaisujen selityksissä. Kirjan juju on kuitenkin tiedon haalimisen mielekkyys ja tiedon (sivistyksen?) aikasidonnaisuus. Enimmäkseen mennään jutustelutyylillä, mutta se ilmaisujen runsaus! Joku sanoi jossain, että hyvän kirjoittajan merkki ei ole uusien sanojen keksiminen, vaan taito käyttää olemassa olevia taitavasti (olisiko ollut joku Mikko Rimmistä kritisoiva…).

Jos sanoista tuntuu olevan puutetta tai entiset kyllästyttävät, tästä kirjasta löytyy mielin määrin ideoita. Oikeasti en lukiessani edes tiennyt, onko kaikki mielikuvitusta vai pohjautuuko idea Kariston vanhentuneeseen tietosanakirjaan, jonka laati Väinö Hämeen-Anttila ja josta tuli suuri floppi, kuten kirjoittaja väittää. Wikipediasta nyt myöhemmin tarkistettuna: kyllä, mainittu tekijä ja kirja ovat olleet olemassa. Mutta ei sillä ole niinkään väliä, hauskaa lukijalla on silti tämän hengissä olevan kirjoittajan ajatuksenvirrassa.

Ja tarttuihan teoksesta ”tietoakin”: nyt tiedän esimerkiksi, mitä ovat lämsä, liipotin ja balajöösi, ketkä ovat hälynhakuisia ja että Wuthering Heights on suomeksi Viuhuvat ylänteet. Saamme myös selvityksen, miten toimii muodonankara virkanainen, mutta juuri nyt (mökillä lomaillessani) tunnen olevani kirjoittajan tavoin jonkinlaisessa lepoitiötilassa. Jaksan tuskin mietiskellä, mitä on sivistys. Ja onko turhaa tietoa olemassakaan? Tai tarpeellista?

Pakko myöntää, että lähes kolme ja puolisataa sivua tietosanakirjaa Aabenraasta Öölantiin oli aikamoinen luettava, eikä se ihan yhdellä riippumattomakailulla onnistunutkaan. Vähempikin olisi riittänyt, mutta hauska idea ja hersyvä mielen ja kynän lento kirjoittajalla on, täytyy ihaillen myöntää.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Teos 2011.

Juhannus italialaiseen tapaan

2011-06-07T21:10:00.000+03:00

Fiksua hömppää kaivataan aina, ja Annakaisa Iivari pyrkii tähän rakoon. Luin kirjat väärinpäin: ensin uudemman Tyttöministerin ja sen jälkeen esikoisen nimeltä Juhannus italialaiseen tapaan.

Tyttöministeri kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka alkaa tehdä uraa politiikassa. Alussa hän on tavallisen harmaa ruotsinope, jolla on kaksi lasta ja väljähtänyt avioliitto. Odotin mielenkiinnolla, miten tarina tästä kiepsahtaakin ministeriyteen, mutta niinpä vain kiepsahti. Eri asia sitten, miten uskottavasti, mutta uskottavuus ei viihdekirjojen tarkoitus olekaan.

Kirja kirvoitti muutamat naurut, mutta pääosin mentiin normilinjalla, ilman yllätyksiä. Kirjoittaja kyllä tuntee valtionhallinnon kuvioita, samoin mediamaailman, mutta yrittää hieman liian simppelisti osoitella tarinansa avulla niiden ilmeisimpiä hölmöyksiä. Ei nouse teräviä piikkejä eikä uusia oivalluksia. Poliittisen koneiston tehottomuus, salaiset sopimukset ja oman edun tavoittelut sekä julkkislehtien armottomuudet ovat jo tuttua tavaraa. Todellisuus on tarua ihmeellisempää, tälläkin hetkellä.

Päähenkilöön ei lukijana halua samaistua. Hänestä on pyritty tekemään inhimillinen sähläämisineen, mutta sähläys on jo ärsyttävää tasoa ja väkisin miettii, miten muka ministerinä tuolla menolla pärjäisi.

Myös Juhannus italialaiseen tapaan esittelee ihmissuhdekuvioitaan järjestelevän sankarittaren: tässä hän on astetta maltillisempi, siksi sympaattisempi ja uskottavampi. Kristiinalle on annettu ”vikoja”, jotta hän voi tehdä itsestään oivalluksia ja näin viedä tarinaa eteenpäin. Ilmeisin on pyrkyryys, joka saa hänet aviomiehineen muuttamaan hienolle asuinalueelle ja järjestämään naapureille suosion toivossa ryhmämatkan Toscanaan. Huolella suunniteltu matka tarjoaakin yllätyksiä - tässä kirjan juoni. Kirja on ilmeisesti kirjoitettu ajankohtana, kun kokkausgenre oli ylimmillään, joten yllätys yllätys, myös sankaritar rakastaa ruuanlaittoa. Ruokaa ja italialaisuutta harrastaville laskelmoidun tuntuisesti paketoitu kuvio.

Kuulostaa tylsältä ja kliseiseltäkin, mutta kyllä tämä ihan luettava tarina on, helppoa hömppää. Jos näistä kahdesta pitäisi valita, suosittelisin esikoista, joka on Tyttöministeriä jouhevampi ja tiiviimpi.

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri. Otava 2011.
Juhannus italialaiseen tapaan. Otava 2010.

Viimeiseen hengenvetoon

2011-05-28T21:08:00.000+03:00

Sukellus syvälle tunteiden ja aistien vietäväksi, sitä tämä kirja on. Aistillinen on sana, joka nakuttaa takaraivossa kirjaa miettiessä. Tunto, hajut, maut, äänet… kaikki ovat vahvasti mukana.

Päähenkilö on tyttönen Lo, joka kasvaa pikkutytöstä aikuiseksi ja rakastaa koko ajan samaa miestä. Rakastaa, tai on jopa riippuvainen, joka tapauksessa suhde määrää Lon tekemisiä vuosikausia, ehkä aina.

Lon pään sisäinen maailma on synkänpuoleinen ja hänellä on paljon pelkoja. Mies, Lukas, on omalla tavallaan nyrjähtänyt. Molempien taustaa valotetaan sen verran, että syitä voi päätellä. Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä kertaa tartu tilanteeseen terapiainnostuksineen. Muutenkaan arkirealismin ei anneta tunkeutua liikaa tarinaan, jossa leijuu hieman salaperäinen, uhkaavakin tunnelma. Tuli on elementti, joka on vahvasti läsnä ja jonka äärellä he myös tapaavat ensimmäisen kerran. Tulipalon hajun ja kuumuuden voi melkein tuntea.

Teksti etenee kuvailevasti, rauhallisesti, viipyillen, kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle hieman liiankin. Mutta teksti on kaunista ja harkittua, ja pidin siitä, että kaikkea ei selitetä auki. Ja siitä, etten tiennyt alkuun, missä päin maailmaa ollaan (en taaskaan ollut lukenut lievettä) ja arvuuttelin paikkaa mielessäni ensin jonnekin Amerikan mantereelle, sitten eteläiseen Eurooppaan, kunnes tajusin, että ollaan Etelä-Ruotsissa. Kaikki mielikuvat vähän muunsivat käsityksiä päähenkilöistä, hauska havainto muuten.

Vaistoillaan Lo ymmärtää myös sen, milloin on aika tehdä muutoksia. Hän toimii nuoren tytön tavoin tunnepohjalta, tulevaisuutta tai muita ihmisiä miettimättä, ja repäisee itsensä irti Lukasista. Hieman eläimen tavoin, julmasti, kuin kyse olisi eloonjäämistaistelusta, ja oikeastaan onkin. Lukas jää, mutta henkinen suhde ei koskaan täysin katkea.

Epätavallinen ja vakava nuoren tytön kasvukertomus, joka jätti jälkeensä painavan, surullisenkin tunnelman. Kun kirja päättyy, henkilöiden hyväksi ei ole mitään tehtävissä. Tarina on kerrottu ja nyt se on loppu. Slut.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon. Otava 2011.

Minun suomalainen vaimoni

2011-05-25T19:04:00.001+03:00

Suomalaisille naureskellaan, koska haluamme aina kiihkeästi tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Näin väitetään, ja totta, pitihän tämäkin kirja lukea, kun uteliaisuus heräsi. Mikä suomalaisessa vaimossa on niin erinomaista? Outoa? Yllättävää?

Jos odottaa ylenkatsetta ja mässäilyä suomalaisten junttiudella, pettyy. Herr Kuckelman − kuten häntä hellästi Suomessa nimitetään − kertoo vaimostaan hyvin arvostavasti ja rakastavasti, kuten kunnon aviomiehen kuuluukin. Varsinkin jos on ulkomaan elävä ja yrittää päästä suomalaisen sukunsa ja yhteisön suosioon. Hän ei ole tosiaankaan asemassa, jossa kannattaa kovasti kritisoida, niinpä hän ei sitä tee, eikä liene syytä. Kirjan perusteella on vankat syyt uskoa, että avioliitto on vakaalla rakkauspohjalla.

Samoin suhde uuteen kotimaahan. Mutta kyllä hän taitavasti osaa tuoda esiin suomalaisten tapoja ja piirteitä, jotka kieltämättä ulkopuolisen silmin vaikuttavat eksoottisilta. Kylmään veteen hyppäämiset, sahdinjuomiset, saappaanheitot… joista viimemainitut muuten yhdistelmänä ovat varsin väkivaltainen episodi kirjailijan elämässä. Suomalaisilla on käsite ”itsensä munaaminen”, joka sopisi tähän kohtaan.

Kaikki tärkeä mainitaan: juhannus, paarmat, löyly, Nokia, Marimekko, pakkanen. Vadelmasoppa ja höpöhöpö, joka ei kirjoittajan mukaan ole vain sana, vaan elämänasenne. ”Höpöhöpö”, sanoo anoppi, kun vävy kehuu tämän kalasoppaa maailman parhaaksi. Meille niin tuttua.

Suomalaiset kiehtovat Eilenbergeriä. Hän vertaa meitä Tolkienin hobittikansaan ja löytää monia yhtäläisyyksiä. Lisäksi hän kertoo, että haltiakieli muistuttaa hyvin paljon suomen kieltä. Ja entä Kalevala: ”Valkoinen tietäjä, pimeä Pohjolan maa, hukkunut aarre…” Tolkien on kuulemma tutkinut skandinaavisia kieliä ja kansantaruja, joten voinemme päätellä Eilenbergin tavoin, että Sormusten herra -saaga on saanut meiltä vaikutteita.

Samalla kun kirjoittaja tutustuu suomalaisiin, hän tulee kertoneeksi rivien välissä myös jotain saksalaisista (itse asiassa kirjan nimestä huolimatta vaimosta henkilönä kerrotaan hyvin vähän). Kulttuurierot ovat olemassa, se on selvä. Mutta hyvällä tahdolla ja avoimella mielellä niiden kanssa pärjäilee, ja tämä herra on päättänyt sen tehdä.

Emme me selvästikään mahdottomia ole, koska hän aikoo vakaasti jäädä Suomeen. Lukija voi rentoutua kirjan parissa moitteita pelkäämättä. Teksti on niin sivistynyttä, kohteliasta ja fiksua, että se on suorastaan jo ylettömän miellyttävää (suomalaisena kun ei ole tottunut kehuihin). Mutta arjen sattumukset ja mokailut tekevät siitä elävän ja hauskan, niin ettei lukiessa tarvitse punastella.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala 2011.

Iljan äidiksi

2011-05-23T20:29:00.000+03:00

Suvi Aholaa olen lukenut aiemminkin, paitsi tietysti Hesarissa, myös runomuodossa, ja tietokirjapuolelta kirjallisuutta ja kriitikon työtä pohtivan Tietokoneen ja silitysraudan. Lurukin on näköjään lukenut äskettäin Aholaa.

Aholan teksteissä on aina hyvin henkilökohtainen ote, mikä tekee niistä helppoja luettavia. Ne ovat rehellisen oloisia ja siksi helposti samaistuttavia. Adoptiolapsen tulosta perheeseen kertova Iljan äidiksi lienee kaikista kirjoista henkilökohtaisin. Ahola kertoo sekä odotusajasta että perheen sopeutumisesta uuteen olomuotoonsa kolmilapsisena. Lapsen myötä joutuu monen uuden asian eteen, saati sitten kun kyseessä on venäläisestä lastenkodista tullut lievästi kehitysvammainen perheenjäsen.

Hienoa, että Ilja sai rakastavan kodin, eikä joutunut viettämään loppuikäänsä jossain ankeassa laitoksessa. Ihailen näitä vanhempia. Maailmassa on niin paljon apua tarvitsevia lapsia, että kaikki teot heidän tilanteensa parantamiseksi ovat enemmän kuin elintärkeitä. Biologistakin lasta voi olla välillä vaikea rakastaa ja kasvattaa, saati sitten jos lapsi on vierasta syntyperää. Mutta adoptioon päätyvät vanhemmat ovat jo varmasti henkisesti niin kypsiä, että hyväksyvät annetut alkuehdot ja siirtyvät vanhemmuuteen sujuvasti, vain hieman toista reittiä. Vanhemmuus on varmasti aivan yhtä hyvää kuin biologisenkin lapsen kanssa, rakkaudesta puhumattakaan, näitä en epäile lainkaan.

Ahola vaikuttaa ihmiseltä, joka saa käytännön asiat toimimaan. Adoptioon ja itänaapuriin liittyvät tuskastuttavat byrokratiat hoidetaan ja kodin arki kolmen lapsen (ja remontin, aika masokistista) kanssa pyörii, normaalein takkuiluin tietysti, mutta ei tuo mitään ihmeellisen yllättävää. Väsymystä, kyllästymistä, epäuskoa, mutta myös iloa, tarpeellisuuden tunnetta ja onnea.

Kirjassa Ahola keskittyy kertomaan paljon itsestään, omista tuntemuksistaan. Lukijalle tämä on antoisaa ja kirjailijan muulle perheelle armollista. Hieman ihmettelin sitä, että mies jäi jotenkin taka-alalle koko asiassa. Ahola puhuu usein perheen asioista minä-muodossa, kuten miten hän melkein yksin mullisti perheen elämän adoption myötä. Loppuosa kirjasta onkin kirjailijan omia ajatuksia vanhemmuudesta. Kaikkiin ei voi täysin yhtyä, mutta näkökantoja mahtuu maailmaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja voi puhua vain omasta puolestaan.

Tärkeä aihe, rehellinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kaikkia lapsirakkaita. Kaikkea ei varmasti kerrota, mutta paljon kuitenkin, niin paljon että myös adoptiota suunnittelevat varmasti myös saavat tästä ajatuksia irti.

Suvi Ahola: Iljan äidiksi. WSOY 1999.

Kuviot uusiksi

2011-05-20T11:43:00.000+03:00

Ihan aitoa hömppää, Jane Greenin tyyliin. Himoshoppaajia vakavampaa ja Marian Keyesia pinnallisempaa, mutta pulppuaa mukavasti ja runsaasti, vaikkakin hieman muovisen tuntuisesti. Muistui mieleen keskustelu, jossa Amma lukijoineen mietti äskettäin korkean ja matalan kirjallisuuden eroja.

Tämä kirja ei tarjoa yllätyksiä, vaan seuraa romanttista kaavaa, niin että lukijalla on turvallinen olo. Ei tarvitse pelätä liian suuria mielenliikutuksia mihinkään suuntaan, ei onneksi edes ärsytyksen puolelle. Tietää, että henkilöiden asiat lopulta järjestyvät, jotenkin.

Kirjassa saa juuri sitä, mitä edeltävän tuotannon perusteella kirjailijalta odottaakin. Avioeroavia naisia, uuden odottamattoman rakkauden löytäviä naisia, hankalista miehistä eroon pääseviä naisia, ikääntymisen merkkejä itsessään huomaavia naisia, urheasti raha- ja ihmissuhdehankaluuksissa kamppailevia naisia, joogaavia, kuntoilevia, töissä käyviä naisia - ja vilahtaa siinä muutama mies ja lapsikin.

Tähän voi upota hetkeksi rentoutumisen merkeissä, jos pystyy heittämään vaihteen vapaalle - se ei ole niin helppoa kuin luulisi.

Tarina soljuu aivojen läpi näkyviä jälkiä jättämättä. Jos tämä olisi musiikkia, se soisi tavaratalon naisten osaston taustamusiikkina.

Jane Green: Kuviot uusiksi. Karisto 2011.

Mökkihulluus

2011-05-19T20:27:00.000+03:00

Huvitti, että mökkihulluuskin on nyt tutkittu ja laitettu kirjan muotoon. Mutta miksipä ei, turhemmistakin aiheista on kirjoja kasattu. Sanoo tämä mökkihulluuden erittäin henkilökohtaisesti tunteva lukija. Mökkihulluus iskee ilmeisesti tietyssä iässä (vertaa vauva-, talo-, auto- ja prätkäkuumeet) ja tietyntyyppisille ihmisille − vai iskeekö? Sitäkin kirjassa pyrittiin selvittämään.

Tutkimus perustuu mökkiläisten haastatteluihin. Mikä on se taika, joka on saanut jo joka viidennen kotitalouden hankkimaan vapaa-ajan asunnon? Kirja kertoo, että mökkielämästä haetaan toista todellisuutta, jotain erilaista kuin tavallinen arki. Ei yllätä, eikä sekään, että ”mökillä oleminen koetaan irrottautumiseksi ja vapautumiseksi arjen sosiaalisen kanssakäymisen vaatimuksista”. Mökkeilijällä ei välttämättä ole siteitä mökkikuntaansa muuten, vaikka juuret saattavatkin olla maalla.

Mitä mökiltä haetaan? Onko se leikkimökki, jota ei koskaan lapsena saanut? (Henk.koht. allekirjoitan tämän.) Jotkut luulevat mökkeilyä vain luontoihmisten tai strömsöläisten puuhamaaksi; se ei pidä paikkansa. Mökillä viihtyvät myös ne, jotka eivät jaksa puiden vihreyttä ihastella tai joilla on peukalo keskellä kämmentä. Kumma ilmiö on se, ettei fyysinen työnteko mökillä useimpien haastateltujen mielestä tunnu velvollisuudelta, vaan mukavalta ja rentouttavalta. Mukavuudet alkavat jo vapaa-ajan asunnoilla olla, joten kärvistely alkeellisissa olosuhteissa ei ole enää mökkijuttu, välttämättä − on tosin niitäkin, jotka eivät vaikkapa telkkaria mökilleen halua. Ja jos tv onkin, sitä tulee katsottua todella vähän. Tämänkin allekirjoitan omasta kokemuksesta.

Vaikka kirja ja sen pohjana oleva tutkimus ei ilmeisesti ole kovin laaja, monia asioita siihen on saatu mukaan, myös mökkeilyn historiaa ja huvilakulttuurin synty. Mökkipuuhailuja käydään läpi ja puhutaan mm. saunomisesta: sehän on mökkielämässä paljon isompi asia kuin peseytyminen. Myös ”mökkivaatteet” on oma käsitteensä, tiedätte varmaan, mistä on kyse?

Hauska havainto on se, että mökkihulluus ei ole mitenkään suomalainen ilmiö, vaan myös muualla pyritään arkea pakoon, venäläiset datsoilleen, britit Ranskan maaseudulle, saksalaiset Italiaan. Mökkeilijän aarreaitta, Bauhaus-kauppaketju, toimii 13 Euroopan maassa, amerikkalainen vastaava ketju omaa yli 2 000 myymälää Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kiinassa ja Meksikossa. Meillä mökkitiheys on suuri tutkijoiden mukaan siksi, että Suomi on vauras maa, jossa on paljon tilaa ja tontteja. Mökkeily on kirjan mukaan yksi turismin ja kulutuksen muoto, ja siksi tärkeä myös taloudelle. Vapaa-ajan asuntojen määrä on kasvussa, joten harrastuksen suosio ei suinkaan ole hiipumaan päin.

"Ilmiönä mökkeily on enemmän tunteen kuin järjen kysymys; se ilmentää ihmisten vaihtelunhalua ja leikkimielisyyttä." Ja tähän aikaan vuodesta mökkihulluuden aste on vakavin mahdollinen. Sanoo ja lähtee mökille viikonlopuksi.

Pertti ja Maarit Alasuutari: Mökkihulluus, vapaa-ajan asumisen taika ja taito. Lapin yliopistokustannus 2010.