Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Tiedämme jotain elämän historiasta noin 500 miljoonan vuoden ajalta, josta noin vaivaiset alle puoli prosenttia on olemassa ollut laji nimeltä Homo sapiens. Mutta mitä olemme ehtineetkään!

Olemme tappaneet maailman elävistä lajeista tuhansia ja taas tuhansia. Olemme muuttaneet maapallon ekosysteemejä peruuttamattomin tavoin, jopa muokanneet sen ilmakehää. Maankäyttö on muuttunut, merien koostumus ja alkutuotanto ovat muuttuneet toimiemme seurauksena.

"Mikään olento ei ole koskaan aikaisemmin muuttanut planeetan elämää tällä tavalla, mutta muita vastaavia tapahtumia on ollut."

Vastaavilla tapahtumilla Kolbert viittaa sukupuuttoihin, joista tutkijat tällä hetkellä tunnistavat ja tunnustavat viisi suurta. Hänen mukaansa meneillään on nyt kuudes, ja se on meidän lajimme aiheuttama. Sukupuutolla hän tarkoittaa planeetan historiassa havaittuja "niin järisyttäviä muutoksia, että elämän monimuotoisuus on romahtanut." Siihenastinen on elämä on tuhoutunut joko täysin tai lähes täysin.

Asteroidin törmäys, joka hävitti muun muassa dinosaurukset, ei siis ole ainoa historiassa, mutta meihin vaikuttavin sikäli, että:

"Mikä (tai kuka) tahansa nykyisin elävä polveutuu eliöstä, joka jotenkin selviytyi törmäyksestä. Mutta tästä huolimatta ne eivät (me emme) ole yhtään paremmin varautuneita muutokseen."

Kun olosuhteet muuttuvat nopeasti, jopa "ominaisuudet, jotka miljoonien vuosien ajan ovat olleet eduksi, muuttuvat aivan yhtäkkiä tappaviksi." Kävikö näin ammoniiteille, dinosauruksille ja neandertalilaisille? Kolbert puhuu huonosta tuurista... Kuinka kauan meidän tuurimme jatkuu?

1700-luvulla tutkijat alkoivat ihmetellä erästä hammasta. Se ei tuntunut sopivan millekään tunnetulle eläinlajille, mikä järisytti silloista maailmankuvaa. Voisiko olla mahdollista, että on ollut lajeja ja maailma, jopa maailmoja ennen meitä? Näin julisti Georges Cuvier, joka esitti ajatuksen mullistuksesta, joka olisi "pyyhkinyt kaiken pois". Toinen tutkija, Charles Lyell, arveli, että kaikenlaisia eliöitä on elänyt kaikkina aikoina, mutta jostain syystä osa välillä katoaa, putkahtaakseen taas esiin oikeissa olosuhteissa. Charles Darwin evoluutioteorioineen ivasi Cuvierin "mystiikkaa", sillä hänen ajattelunsa oli suoraviivaista: koska luonnonvalinta ohjaa sekä lajien kehitystä että käänteisesti myös sukupuuttoa, ei mitään katastrofeja tarvita selitykseksi. Tosin Cuvier ei vastavuoroisesti lämmennyt evoluutiolle ollenkaan, vaan piti sitä naurettavana: nyt tiedämme, että molemmat olivat osin oikeassa.

Tänä päivänä sammakkoeläimillä on "kyseenalainen kunnia olla maailman uhanalaisin eläinluokka", sanoo Kolbert, ja luettelee kylmääviä tutkijoiden arvioita muista sukupuuton kourissa kärvistelevistä lajeista; "neljännes nisäkkäistä, viidennes matelijoista ja kuudesosa linnuista on matkalla unohduksiin." Hän kehottaa tarkkailemaan omaa pihaa; muutoksen saattaa nähdä jopa siellä. Koska muutos ei tällä kertaa tapahdu hetkessä, emme ehkä tajua, kuinka ison mullistuksen olemme saaneet aikaan.

Geologit puhuvat maailmankausista, jotka jakautuvat kausiin. Niistä tiedämme liitukauden tai jurakauden - jos ei muualta, niin nimeltä seikkailuleffoista - ja kaudet puolestaan epookkeihin. Ihmisen ajalle, jolle ajoittuu myös Kolbertin kuvaama kuudes sukupuutto, on ehdotettu nimeä antroposeeni. Saa nähdä, tuleeko tämä esiintymään tulevissa koulukirjoissa. Mutta sitä emme saa nähdä, mitä tai keitä sen jälkeen pallollamme elelee. Ne jättirotat?

Kirja voitti Pulitzer-palkinnon 2015, ja näen miksi: se on kirjoitettu taviksen ymmärtämällä tavalla, pienin keinoin keventäen tiukan asiallisuuden vastapainoksi. Silti se on todella tuhti paketti tietoa, joka ei tosin lajin edustajana ilahduta. Enemmän kuin yhdestä ihmislajista, se kertoo kuitenkin koko pallostamme, eläimineen, merineen, kasveineen. Todella isolla katsantokulmalla ja todella suuren työn tuloksena, voin kuvitella. Pientä puisevuutta ei voi tietotulvassa välttää, sillä trilleristä ei ole kyse, mutta plussapuolena on se, että Kolbert kertoo paljon konkreettisia esimerkkejä lajeista, tutkijoista ja teorioista, joten vaativinkaan tiedon etsijä ei jääne tyytymättömäksi. Lopputulema ei hyvältä näytä ihmisen kannalta. Fraasi "niin kauan kuin elämää, on toivoa" alkaa tuntua naurettavalta... Silmät on helppo sulkea. Onneksi ihminen on sinnikäs tutkija ja kekseliäs olento; muuta toivoa tähän ei oikein voi repiä.

Kenelle: Luonnontieteen ystäville, hyvähermoisille, maapallon kohtalosta kiinnostuneille, elämän tulevaisuutta pohtiville.

Muualla:  Kolbert kuvaa maailmanhistoriaa hieman laajemmalla kaarella, sanoo Suketus. Hemulille tuli lukiessa välillä paha olo. Jori kuvaa kirjaa vähän tylsäksi, mutta selittää myös syyn.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Suomennos Pirkko Vesterinen. Atena 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: Historiaa käsittelevä tietokirja -kohta kuitattu.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Kuten aiemmin on todettu, en ole yhtään runouden tuntija, mutta varovainen ystävä kuitenkin. On muutamia, joista proosallisinkin lukija vaikuttuu. Anja Erämaja on heistä yksi.

Ensin kiinnitti huomioni hänen vuonna 2009 julkaistun kirjansa nimi: Kuuluuko tämä teille? Kiertelin kirjaa pitkään kirjamessuilla - ja hypisteltyäni sitä useaan osaston myyjiä tuskastuttavaan kertaan, repäisin ja ostin. Onneksi, sillä se on riemastuttava, sanojen ja tekstien ystävää ja kerrostalossa asujaa hilpeyttävä kirja, jonka kanssa aloin oivaltaa, että runoutta voi lukea ja siitä nauttia. 2011 olen nauttinut samoin sekä kirjan nimestä että sisällöstä ja pohtinut omaa runosuhdettani: Saako lähettää terveisiä? 

Erämaja kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle läheisiä. Siksi kolahtaa. Kerrostalot, Töölönlahti, ja nyt naiseus, rakkaus, vuosien tuomat muutokset, niin psyykkiset kuin fyysiset.

"Varjot pitenee, elämä lyhenee. .... Tuulikello vain heilua jaksaa."

Erämaja kutsuu itse tuotoksiaan runoelmiksi, luin jostain, ja se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Hänen tekstinsä sisältävät sekä runoa että kertomusta, niin laulujen sanoja kuin kielellä leikkimistä, myös visuaalisesti tällä kertaa. Mitä muuta lukija voi enää toivoa, kun ajatus on kirkas?

"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä se näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisko sitä fiksata vähän?"

Ei ole liian ihanaa, ei ole liian toivotonta. On hienosti ajateltua, hulvattomasti ilmaistua ja sivuille täpäkästi kirjaimina painettua. On paljon lainauksia, vaikutteita, mutta Erämajan oma ääni on vahva. En kuitenkaan toivo jatkossa liikaa äärimmäisyyteen liikkumista, kokeilu ei saa hukuttaa ajatusta. Sillä en ole tuulikello, kavahdan äkkinäisiä liikkeitä, kilahdan. Vaikka tajuan, että se tekee minulle lukijana hyvää.

Kenelle: Runoutta kammoksuville ja sitä ihaileville, naisen elämänkulkua pohdiskeleville, kielestä kiinnostuneille.

Muualla: Monipuolinen tekstikokoelma - kieli-iloittelua kaipaavalle liikkumatilaa, sanoo Tuijata.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Arne Nevanlinna: Pako

Nevanlinnan Marie on ylittämätön, mutta pidän paljon myös muista nimisarjan kirjoista, Hetasta, Varmasta ja Hjalmarista. Kirjailijan älykäs, selkeä ja hienovarainen ironinen tyyli kolahtaa myös Pako-kirjassa, jota odotin todella uteliaana kuultuani, että tulossa on jotain aivan muuta kuin edelliset.

Alku on hämmentävä: ei kai taas jotain ylikalutun toisen maailmansodan kauhukertomusta tai uutta Tie-tarinaa... Mutta alkusäikähdyksen jälkeen helpotti huomata, ettei Nevanlinna tyydy tuttuun ja tavanomaiseen. Hän kertoo tarinan pariskunnasta, joka muuttaa Saksasta sodan jaloista Amerikkaan ja luo siellä uuden elämän.

Mikä voisi olla aikaan sopivampi aihe kuin maahanmuutto? Kun on pakko lähteä kotoa, luoda itsensä uudestaan? Niin tekevät myös Katherine ja Joseph paetessaan venäläisiä joukkoja Saksasta ja onnistuessaan sekä onnellisten että onnettomien tapahtumien kautta pääsemään Yhdysvaltoihin, joista heistä tulee Kate ja Joe.

Sanaa kotoutuminen ei oltu vielä keksittykään, mutta juuri sen pariskunta tekee, omin voimin. He eivät ole ainutlaatuisia, juolahtaa lukijan mieleen: miten paljon väkeä Euroopasta matkasi ison meren yli aikoinaan, tai Suomesta Ruotsiin, muiden mantereiden muuttajista puhumattakaan. Maasta- ja maahanmuutto ei todellakaan ole uusi ilmiö, vaikka se nyt juuri on kärjistynyt, mistä Nevanlinna hienovaraisesti meitä muistuttaa. Paitsi siirtolaisuutta ylipäänsä, hän laittaa lukijan pohtimaan sitä, mitä on eurooppalaisuus? Entä amerikkalaisuus? Kansalaisuus ylipäänsä?

Näkyvin tarinan juonne on Katen ja Joen henkilökohtainen tarina, sattumatapaamisesta pitkään avioliittoon. Kirja koostuu osin kertovasta, osin pariskunnan muistelemista osuuksista: rakenne on hieno, ajattelevalle lukijalle tehty. Se on kuvaus vahvoista persoonista, heidän suhteestaan ja sen muuttumisesta sekä siitä, miten juuret vaikuttavat koko elämän ajan. Maan vaihtuminen ei niitä poista - se voi olla joko onni tai onnettomuus. Koska amerikkalaisuudesta puhutaan, puhutaan myös taloudellisesta menestyksestä tai sen puutteesta: miten Kate ja Joe pärjäävät? Ja mitä menestymiseen tarvitaan? Entä tyytyväisyyteen?

Ehkä Kate ja Joe ovat haavekuvia, idoleita ja esimerkkejä parhaasta päästä. Silti he saivat minut ajattelemaan, että näinkin voi olla: siirtolaisuuden ei tarvitse merkitä ankeutta. Tosin nyt on toisin, haasteet ovat toisenlaiset, mutta myös aiemmin on ollut sotaa, köyhyyttä, nälänhätää. On kurjuustarinoita, on menestystarinoita, mutta suurin osa lienee siltä väliltä, ja heidän jälkeläisiään me olemme. On pärjäilty jotenkin. Lohdullista.

Nevanlinna kietaisee näppärästi juonivetoisen sotatarinan psykologiseksi avioliittokuvaukseksi, joka perustuu tekstiltään nokkelaan dialogiin, sisällöltään pariskunnan pitkään yhteiseen historiaan ja kahden erilaisen ihmisen suhteeseen, rakkauteen. Ällistyttävää - näinkin voi kirjan tehdä! Vaikuttava, ammattimainen ja persoonallisen älykäs teos.

Erittäin hieno viime vuosisadan tärkeimpien ilmiöiden kuvaus, joka kokoaa alle kolmeensataan sivuun ajan suurimpia teemoja lukijan mietittäväksi, omaperäisellä tavalla, joka ihastuttaa ja hämmästyttää. Ei ole hauska eivätkä henkilöt tule iholle: hienoisesta asettelun mausta huolimatta tyylikäs kokonaisuus, joka kokoaa tarkkailun alle isot aiheet kiinnostavassa, helposti luettavassa muodossa. Kirjaa on hankala lokeroida; se on sekoitus historiaa, psykologiaa ja mielikuvitusta, mutta kun osaava taho sekoituksen tekee, voi lukemisesta vain nauttia, genrejä miettimättä.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, viisasta nokkelaa tekstiä hakeville (ja heille, jota kirjallinen nokkeluus ei ärsytä), ajassa ja sen tasoissa eläville, maahan ja maasta muuttoja miettiville, juonivetoisuuden puutetta pelkäämättömille.

Muualla: Hesarin kriitikko oli kriittinen (luimmekohan samaa kirjaa?). Mummo matkalla pitää suuresti Nevanlinnan tavasta tuottaa kertomuksia, jotka eivät mitään ylimääräisiä konstailuja tai trendihörhöilyjä ryydityksekseen kaipaa. Ohuita kooltaan, vaikutukseltaan tiiliskiviä, sanoo Nevanlinnan kirjoista Kirjoja Niinan tapaan. 

Arne Nevanlinna: Pako. WSOY 2016.

Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Eeva Joenpelto hallitsi maamme kirjamyyntilistoja 1970- ja 80-luvuilla kuningatarmaisesti. Lukijana en tuolloin noteerannut. Sikäli kummallista, että vaikka olin nuori, luin 80-luvulla muun muassa kaikki Kalle Päätalot. Ehkä Joenpellon psykologisempi, naiseutta tutkiva näkökulma, saati Joenpellolle tyypillisen ajankohdan, 1920-luvun, tapahtumakenttä ei vielä kolahtanut. Ainoa Joenpellon kirja, jonka muistan lukeneeni, kertoo sekin miehestä, tuomari Mülleristä.

Alku ei ollut helppo kuningattarellekaan: ensimmäinen romaani ilmestyi jo 1946, mutta jymymenestys syntyi vasta Lohja-sarjan myötä. Sarjan aloittaneen Vetää kaikista ovista -teos (1984) määritti lopullisesti hänen uransa yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluna. Ruuska kertoo hänen "yllättäneen kaikki" ja sanoo Harry Forsblomin kriitikissään Helsingin Sanomissa maininneen:

"Eeva Joenpellon uusi romaani on tärkeä, kiintoisa ja omien tavoitteidensa rajoissa myös hyvin pitävä epookinkuvaus muutamilta avoimen veljesvihan jälkeisiltä murroksen ja 'vakiintumisen' vuosilta." 

Uraa jatkui vuoteen 2000 saakka, jolloin viimeinen romaani ilmestyi. Joenpelto kuoli 2001.

Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti ja runsaasti Joenpeltoa ihmisenä ja kirjailijana, alusta loppuun. Olen niin iloinen, että nykyisin elämäkerrat kertovat ihmisestä muutakin kuin julkiset saavutukset tai asiat, joita tämä itse haluaa kertoa: kuvataan ihminen ihmisenä, jos mahdollista, eikä kirjoittajankaan persoonaa peitellä. Uutta, rohkeaa elämäkertakirjoitusta edustaa ainakin Antti Heikkinen Juice-kirjallaan (Heikki Turusta en ole vielä ehtinyt lukea). Toki edelleen ilmestyy elämäkertoja, joissa henkilö "itse" (lue: haamukirjoittaja) kertoo, mitä haluaa. Ne jäävät usein pintapuolisiksi ja lukijalle yhdentekeviksi. Ehkä niillä on merkitys kyseisen henkilön itsetunnolle tai heidän jälkipolvilleen, eikä sekään ole huono tavoite, mutta jos laajempaa vaikuttavuutta haetaan, on oltava kunnianhimoisempi.

Ruuska on taitava elämäkerturi. Hän on hienotunteinen ja ehdottoman kunnioittava, mutta myös rehellinen. Ruuska ei astu Heikkisen tielle lisäämällä kirjoittajan henkilökohtaista otetta, vaan pitää kohteen kohteena. Hän ei kerro kaikkea, muttei silti tee Joenpellosta pyhimystä, ja jättää asioita lukijan oivalluksen varaan. Tehokas keino uteliaisuuden kiihottamiseen: selväksi käy, että Joenpelto ei todellakaan ollut ihminen, joka leväyttelee henkilökohtaisuuksia kaiken kansan nähtäville. Ei täydellinen missään mielessä. Silti - tai ehkä juuri siksi - kirja onnistuu herättämään kunnioituksen. Joenpelto oli ylpeä ja omanarvontuntoinen vahva persoona, taiteilija, vaikuttaja, nainen, jolle itsenäisyys oli elinehto. Kirjallisuuden ehdoilla pitkälti mennään, niin kirjassa kuin elämässä. Mutta hän oli myös äiti ja vaimo, rakkautta ja ihailua kaipaava olento, ja ensin miehensä kustannusvaikuttaja Jarl Hellemanin rinnalla...

"Nuori rouva Helleman ei kuitenkaan suostu häntä palvomaan. Ei, vaikka onkin tähän korviaan myöten rakastunut ja katsoo ylöspäin niin komeaa, niin sivistynyttä ja niin hienoa sukua olevaa miestään."

...ja sittemmin omana itsenään vaikuttaja kirjallisuuspiireissä, paitsi kirjailijana, muun muassa Kirjailijaliitossa ja Suomen PENissä.

Kirjan perusteella sain käsityksen Eeva Joenpellosta: hänen monelta osin todella traagisesta henkilökohtaisesta elämästään, esikuvistaan isoäidistä alkaen, liioittelevasta, aina tyylikkäästä ja tahallisesti tai osin tahattomasti - luulen - etäisestä persoonastaan sekä kehityksestä kirjailijana ja alan vaikuttajana. Enempää ei kirjailijaelämäkerralta voi toivoa. On kohteesta tai hänen taiteestaan mitä mieltä tahansa. Joenpelto muuten oli lukija jos kuka; hän luki kirjan päivässä, joskus kaksi, etenkin ennen uppoutumistaan omaan kirjoittamiseensa mutta myös myöhemmin.

Tuo Ruuskan mainitsema kerrontamuoto kiinnostaa: Joenpelto kuorii henkilönsä kuin sipulin, kerros kerrokselta, toisin kuin juonivetoiset tarinat. Kuvaa myös tekijän vahvan kuoren erilaisia sisältöjä?

Samaan syssyyn luin äidin kirjahyllystä löytyneen Ei ryppyä, ei tahraa. Ja toden totta, Ruuskan kirjaamat Joenpellon teoksissa toistuvat teemat näkyvät: sisaruus, perinnönjako, vahva nainen, heikko mies. Kuten Ruuska kirjaa, "joenpeltolainen mies on pehmä ja nainen kova."

"Nainen kyllä taipuu mutta ei koskaan taitu toisin kuin miehet, jotka väistyvät."

Teema toistuu kirjoissa, luultavasti myös Joenpellon ajattelussa ja elämässä. Vahvuus on vahvuutta ulospäin, sisältöä voimme vain arvailla. Kuten sitä, miten olisi käynyt, jos avioliitto olisi mennyt toisin. Tai jos olisi ollut avioliitto toisen kanssa; sellaisen, jonka kanssa Joenpelto olisi voinut alusta alkaen olla oma itsensä, ilman liikaa ihailua. Toisaalta, hän oli sellainen kuin oli, halusi ja sai mitä halusi, ja asiat menivät kuten menivät, eikä siinä ole jossittelulle sijaa. Mielikuvitus kyllä lukijalla hyrrää, eikä aineksista ole pulaa Ruuskan kirjaa lukiessa.

Ajatuksia ja ihailua herättävä, taitavasti rakennettu vaikeasti julkituotavan persoonan muotokuva, jossa elämäntyö ja kirjailijuus ovat etualalla: muusta emme tiedä, vaikka aavistamme.

Lisää Joenpellosta seuraa kirjabloggareilta myöhemmin tänä vuonna: katso Tuijan haaste! Olen valmis, taustatietoa on riittävästi tarttua vaikkapa Lohja-sarjaan. Hauska yksityiskohta tämäkin, ihmettelin nimeä, jota kirjoista ei löydy: Ruuskan mukaan pitäjän keskuksen nimeä ei mainita kertaakaan koko sarjan aikana, "mutta sitä ei tarvitse mainita. On sanomattakin selvää, että ollaan Lohjalla: ison järven itärannalla istui niemi tukevasti harjussa kiinni..."

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden kehityksestä kiinnostuneille. Kirja-alasta kiinnostuneille. 1920-lukua fanittaville. Naisen asemaa ja roolia pohtiville. Rauhallisen, muttei tapahtumattoman kirjallisuuden ystäville. Taiteilijuudesta uteliaille. Niille, joille Joenpelto ei kirjoina nappaa.

Muualla: Oman aikansa Sofi Oksanen, sanoo HS. Ulla tunsi kirjan enemmäksi kuin elämäkerraksi. ET-lehti listaa viisi kiinnostavaa elämäkertaa, joista Joenpellon on yksi. Hmm, tuo Nykäsen kirja pitänee myös lukea... Hannu Mäkelän kirjat on jo luettu, myös viimeisin.

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. WSOY 2016.

Helmet-haasteen 2016 kohta kuitattu: oman aikansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Kolme kesken jäänyttä

Anteeksi, anteeksi ja nöyrä kumarrus Alice Munrolle ja faneille, mutta olen yrittänyt, eikä onnistu. En vaan pääse millään mukaan.

Nuoruudenystävä on kooste kertomuksia, joista sain luettua muutaman. Nimitarina on kiinnostava, mutta sitten into hiipui. Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä, että Tanialla on punainen tukka tai siitä, miksi Barbara kieltäytyi nousemasta kauneuskuningatarehdokkaana kauppiasyhdistyksen auton lavalle heinäkuun ensimmäisen päivän paraatissa tai miten rouva Äkämä pukeutuu? Tai miksi Brent ei pieksäisikään Morrista? Tai mistä vuodenajoista Terese pitää?

Munro kirjoittaa tarkkaa tekstiä, jonka ympäristö ja yksityiskohtaisuus joko viehättää tai sitten ei. Tekstissä tai suomennoksessa ei ole vikaa, mutta tarinat eivät vie mukanaan. En osannut eläytyä henkilöihin ja mietin koko ajan, miksi minun pitäisi tietää tämä, enkä keksinyt syytä. Jätin kesken.

Muualla: Suketukseen Munro kolahtaa lujaa.

Alice Munro: Nuoruudenystävä. Tammi 2015. Suomennos Kristiina Rikman. Kansi Istockphoto ja Markku Taina.

Kesken jäi Rauli Virtasen Reissukirja. Samoin anteeksipyynnöt ja kumarrukset rohkealle ja taitavalle reportterille, joka on käynyt maailman kaikissa maissa. Ja useimmissa paljon ennen kuin keksittiin reppureissaaminen ja netti ja muut helpotusta tuovat in-jutut. Mutta kirja on vain kovin tylsä: muistelmateos, jossa tarkoitus on mainita kaikki kaverit matkan varrelta. Ja jos et tunne näitä kavereita, ei suuresti nappaa. Nimiä vilisee kuin Tiitisen listassa, ja varmasti kaikki tutut sieltä innolla itseään etsivät, minkä heille suo. Toivottavasti kukaan tärkeä ei koe jääneensä pois!

Kiinnostavia tilanteita etenkin reportterin työn alkutaipaleelta kuvataan, mikä antaa näkymää siihen, miten ison ja pitkän uran Virtanen on oikeasti tehnyt. Ihmeteltävää riittää vaikka tekniikan kehityksessä toimittajan työssä. Ehkä ura on liian iso yksiin kansiin laitettavaksi? Tai tarkoitus oli tehdä jonkinlainen muistelmateos? Aineksia olisi riittänyt isommaksikin.

Tosin kirjojakin on kyllä ilmestynyt aiemminkin, minkä vasta nyt tajusin - hyvin Reissukirja on ollut esillä.

Antoisia raportteja Virtanen on meille työllään saanut aikaan, siitä kiitos ja kunnia tekijälle.

Muualla: Maija Kauhanen ruotii kirjaa tarkemmin.

Rauli Virtanen: Reissukirja. WSOY 2016. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Uskaltaako sanoa. En jaksanut lukea Kate Atkinsonin Hävityksen jumalia. En päässyt kiinni tarinaan. Ja vika ei lie kirjan, vaan lukemisen ajankohdan ja lukijan vireystilan. Edellisestä kirjasta pidin. Peribrittiläisyys, jolla tätä on kuvattu, lupaa hyvää. Ehkä kokeilen tätä uudestaan. Atkinson ei silti ole listallani ihan kärkipäässä.

Muualla: Lumiomena sanoo laadukkaaksi, ja kun hän sanoo, uskon.

Kate Atkinson: Hävityksen jumalat. S&S 2016. Suomennos Kaisa Kattelus, kansi Anders Carpelan.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jos ihminen on hulluna Helsingin historiaan ja hyviin tarinoihin, sen pää räjähtää tällaisen kirjan osumasta. Tuntuu hirveän vaikealta pitää ajatukset koossa edes yhden bloggauksen verran, mutta yritän kuitenkin.

Johan Carl Ludvig Engel sai pestin Helsingin uudelleenrakennuskomitealta ja alkoi 200 vuotta sitten suunnitella ja toteuttaa Senaatintorin aluetta, kirkkoineen kaikkineen. Venäjän keisari tahtoi majesteettisuutensa näkyvän tässäkin valtakunnan kolkassa, kun taas saksalainen huippuarkkitehti ei olisi halunnut muuttaa peräkylään.

Mutta mikäs auttoi, työn perässä oli mentävä, jotta perheen saisi elätettyä. Eikä kokonaisen kaupungin suunnittelu-urakoita yhden miehen uralla usein ole tarjolla, joten myös tai ehkä jopa varsinaisesti ammatillinen kunnianhimo motivoi Engeliä muuttamaan Helsinkiin. Ja kysehän oli vain lyhyehköstä pestistä, jolla seikalla mies motivoi yhtä vastahakoista vaimoaan. Vain kuusi vuotta, lupasi hän.

"Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin."

Perhe ei koskaan muuttanut pois, perheenä. Ajoiko työ kaiken ohi, sitä Engel tuskaisena pohtii. Kuulostaa hyvin modernilta: onko aina valittava joko ura tai perhe?

"Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetillä. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Seuraamme Engelin ajatuksia ja arkea hänen kirjaamanaan. Viikilä ei tee Engelistä pyhimystä, vaan erehtyväisen, omapäisen ja ylimielisen miehen, joka ei viihtynyt Helsingissä - eihän hän osannut edes ruotsia kunnolla - ja joka uhrasi työlleen parhaat puolensa.

Tunnelma on synkeänpuoleinen, onhan ajatukset kirjattu öisin. Ammattiylpeys ja huoli perheestä taistelevat, mutta saamme väläyksiä myös päivittäisistä rutiineista, perheenjäsenistä, työstä ja arkkitehtoonisista ratkaisuista, joita edelleen saamme ihailla. Kuten miksi Suurkirkko on niin vaikuttava näky: "...se on yhtäkkiä läsnä koko painollaan, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä tapahtui." Olen sekä kokenut tämän tunteen itse että nähnyt sen monen Helsingin-kävijän kasvoilla, ja tiedän tasan, mistä Viikilä puhuu. Engel muuten vastusti jyrkästi korkeaa portaikkoa kirkon eteen - siellähän notkuisi kaiken maailman roskaväkeä - mutta näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että hän tämän taistelun hävisi.

"Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju."

Ei pelkkää synkeää: minua nauratti muun muassa kohta, jossa mies saa nimikkokadun esimieheltään Ehrenströmiltä. "Mikäpä siinä. Sijainti on melko hyvä ja täytyy olla kiitollinen. Saa nähdä odottaako häntä itseään pidempi katu kuin tämä Ludvigin." No, esimies sai nimiinsä aika hulppean kadun, nimittäin Helsingin Kaivopuistoa kiertävän rantakadun. Se hänelle suotakoon.

Upea, pakahduttava, sisimpää koskettava kirja, joka koostuu lyhyistä merkinnöistä, hieman edellisen lukemani tapaan, mutta täysin eri maailmassa. Tekstit ovat kauniita kuin... no, hyvät tekstit tai runot, joista Viikilällä on taustaa. Ajatukset ovat koskettavia, mietityttäviä, uskottavia, toiseen aikaan vieviä. Tämä on minun historiaani, helsinkiläisenä. Minun. (Okei, saatte muutkin lukea, sanoo hän vastahakoisesti.). Kirja on myös huiman kaunis esineenä: Jenni Noponen on taitava! Tämä kirja kotona tuottaa iloa ja ylpeyttä, eikä ainakaan vähennä omistajan kirjahyllyuskottavuutta, jos laatua haluaa vilauttaa. Tyylistä mieleeni tuli Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.

Akvarelli on väläys ja hetki, ja kirjan nimen hämäämänä luulin sen sisältävän myös kuvia. Niitä ei ole, mutta toimii hyvin näinkin - kuvia löytyy pilvin pimein muualtakin. Kiitos kirjailijalle: jos olisin saanut toivoa jotain mitä tahansa kirjaa jonkun tehtäväksi, se olisi ollut tämä. Sain tutustua Engeliin, ja olen kiitollinen.

Engel on muuten suunnitellut myös rippikirkkoni Leppävirralla: se edustaa empireä, jota tuon ajan rakennustapa suosi. Myös Viikilän kirjassa mainitaan Engelin johtaman toimiston suunnittelemat lukuisat maakuntakirkot. Ei siis välttämättä Engelin omasta kynästä, mutta hänen alaisensa ja Engelin tarkistamana ja siunaamana on tämäkin kirkko rakennettu.

Kenelle: Historiahulluille, arkkitehtuurista innostuville, kaupunkien rakentajille ja niiden asukkaille, taustastaan kiinnostuneille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sinisen linnan Maria vaikuttaa sanattomalta kirjan edessä, kuten minäkin. Kauttaaltaan hieno, toteaa Lumiomena. Tekee sisäisen julkiseksi, mainitsee Tuijata. Jopa pohjoissavolainen Kirjakko ruispellossa tunsi kirjan läheiseksi. Hemuli sanoo osuvasti Helsinkiä kirjan toiseksi päähenkilöksi. Kaikkea kirjasta ei juuri kerro kirjasta, mutta listaa muihin blogiarvioihin. Kaisa Reetta harmittelee monen muun tavoin samasta aiheesta tehdyn Ylen kuunnelman kuunteluajan päättymistä - totta, mitä järkeä piilottaa se nyt, kun kirja on kuuma? Kirjatoukka ei kerro tästä kirjasta, mutta sanoo, että kunnon kirjabloggari arvioi kirjan vasta luettuaan, hän taas jo aiemmin: tämän kirjan kanssa minulle kävi juuri samoin, rakastuin kirjaan ja ihoa kihelmöi jo ennen sen lukemista. Olisipa ollut kamalaa, jos kirja olisi ollut pettymys! Kirsin Book Clubilla on monipuolinen bloggaus kuvineen. Hullu arkkitehti näyttää meille upeita akvarelleja, kiitos!


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. Kansi Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Paitsi seksistä ja matematiikasta, kirja kertoo myös aika paljon eläimistä. Ja jonkin verran myös ihmisen järjestä ja järjettömyydestä.

Berliinissä tutkijana toimiva Erika tuntee rinnassaan puristusta kuin muinainen dinosaurus, jonka 13-metriä korkea keho vaati hurjan verenpaineen ylläpitääkseen monisatakiloisen sydämen. Erika on joutunut ikävän rikoksen kohteeksi, jonka seurauksena hän irtisanoutuu ja muuttaa paniikissa pois, takaisin Suomeen, kaikista mahdollisista paikoista, vaikka hän oli paennut sieltäkin aikanaan, jättänyt taakseen ne harvat ihmiset, joita hänen elämässään oli: äidin, isovanhemmat, pikkusisko Emilian.

"Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana."

Nyt Erika on matematiikan alalla kansainvälinen kuuluisuus. Hänen isoisänsä tiesi tytön neroksi jo pienestä. Lukutoukka ja lukunero hän oli jo koulussa, mutta sosiaalinen puoli oli vierasta, samoin oma keho, joka aiheutti muiden ihmisten tavoin hämmennystä ja suoranaista inhoa.

"Hänellä on hatara käsitys siitä, mistä muut olivat kiinnostuneita: mahdollisesti alkoholista, oudoista pariutumisriiteistä ja sukupuolesta riippuen ehkä mopoista tai hevosista. Erika ei ollut muodostanut suhdetta mihinkään aihepiireistä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hänen niistä tulisi sanoa."

Opiskellessaan hän sentään tutustui Annukkaan, joka paitsi tajusi matematiikkaa, opetti Erikalle muutakin.

"- Millaista se on?" hän [Erika] kysyi. - Mikä? - No se. Siis et haluaa jotain niin paljon. - Halu on eri juttu. - Tai no... on rakastunu. Kynä Annukan sormien välissä pysähtyi. - Enimmäkseen se tuntuu pahalta, tämä sanoi. Erika nyökkäsi ja asettui takaisin makuuasentoon. Niin hän oli epäillytkin."

Huonot kokemukset eivät jätä Erika rauhaan Suomessa, ja lopulta nainen päättää panna pisteen kaikelle. Lopulliseksi aiottu tapahtuma saa yllättävän käänteen, ja kaivattu kuolema vaihtuu kovaan flunssaan. Jälleen Annukka on auttamassa omine ja muiden ajattelijoiden viisauksineen: "...miksi somatisoitu sairaus olisi vähemmän toellinen ko vaikka viruksen aiheuttama? Vieläköö nää elät siinä keskenkasvusessa kahtiajaossa, älä viitti olla naurettava."

Kuvaan tulee mukaan myös Tuovi, kirjastovirkailija, poika, joka vasta melko myöhään tajusi olevansa poika, ja tämän ihmissuhdekuviot. Kaikkien näiden kolmen kehitystä kohti jonkinlaista kulminaatiopistettä seurataan - sitä kai sanotaan kasvamiseksi aikuisuuteen.

Vahvaa, vaivattomasti kulkevaa tekstiä, jossa korostuvat älyllisyys, fyysisyys ja yllättäen, myös huumori. Vaikka aiheet ovat painavia ja ihmisen perusolemassaoloa luotaavia: seksin ja matematiikan lisäksi Rauma vilauttaa niin ekokatastrofin uhkaa kuin kummituksiakin, mutta keskittyy siihen, miten löytää omin tapansa olemiseen, vaikka valmiiksi paketoituja ratkaisuja ei ole tarjolla. Ei silti ala ahistaa, ei ole toivotonta, ja nuoruuden energian lisäksi tekstilliset tehokeinot, kuten Annukan murre, tuovat oman riemastuttavan lisänsä keskusteluun, ja arkkityyppejä löytyy vanhemmillekin lukijoille. Paljon on teemoja, mutta en pitänyt sitä pahana.

Viihdyttävä ja fiksu aikalaisromaani. En yhtään ihmettele, että kirja vilahteli Blogistanian Finlandia -äänestyslistoilla. Harmi, etten ehtinyt lukea tätä jo viime vuonna. Mutta hyvä kirja ei heti vanhene.

"Uskottavia ja hyvin motivoituja henkilöitä löytyy vain hautausmaalta ja kirjallisuudesta."

Kenelle: Turhan helppoa ha-ha-hauskaa vältteleville, tässä päivässä eläville, sukupuoli-identiteettejä pohtiville, matematiikkafaneille, outoja neroja lapsiaan ihmetteleville, maailmaa parantaville.

Muualla: Teksti on sekä älykästä että kaunista, summaa Erja, joka ruotii kirjaa herkullisesti. Älykkyyttä ei kuitenkaan kannata pelästyä, huomauttaa Krista viisaasti. Harvinaisen taitava nykyromaani, tuumii Toisinkoinen-blogi, joka koostuu Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoista. Kirjallisia-blogi urputtaa muodikkaista aiheista, mutta myöntää kirjan hyväksi. Haiku Haikio *edit* ei pettynyt, eikä Zephyr, vaan kuvaa henkilöiden piirteitä tarkemmin. Tuija löysi lohdullisuutta, pelottomuutta. Ei hävetä, ei problematisoida eikä pyydellä anteeksi, summaa Kirjastotäti. Opus Eka arvostaa Raumaa: "vähän etäinen kuvaustapa toimii kalseudessaan ja surumielisessä sävyssään todella hyvin."

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Gummerus 2015.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan 6, kirjastosta kertova kirja. Tuovi on nimittäin kirjastossa töissä, ja siellä hän tapaa Erikan ensi kerran.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Ruotsin "Finlandian" eli August-palkinnon 2015 voittanut kirja kerää kehuja: onhan se juuri sitä, jota kustantajat ja lukijat tällä hetkellä janoavat, vähemmistön tai maahanmuuttajien maailmaa valottavaa tarinaa, taitavan kirjoittajan tekemänä.

Khemiri ei itse ole mamu, vaan ruotsalainen. Mutta hänen äitinsä on Tunisiasta, ja teksteillään hän on leimautunut "maahanmuuttajien puolestapuhujaksi", ainakin Wikipedian mukaan. Tummaihoisia ruotsalaisia, maahanmuuttajien lapsia ovat myös kirjan henkilöt, Samuel, Vandad, Pantteri ja Leide. Heidän arjestaan on tosiaan kiinnostavaa lukea (kustantaja osui oikeaan). Kirjailija tuo herkullisesti esiin kantaruotsalaisten kulttuuria toisin silmin, eri lähtökohdista katsottuna. Eikä tuo kulttuuri eroa niin paljon suomalaisesta, ettei tarkoitus jää epäselväksi.

Samuel kuolee - tämä ei ole spoilaus, vaan se paljastuu heti alussa. Kirjan minä-kirjoittaja haluaa selvittää, mitä tapahtui ja miksi, tutkimalla haastatteluin tarkasti Samuelin viimeisten hetkien kulun.

"Ihmiset sanovat, että jos se oli jonkun vika, niin hoitokodin."

"Ihmiset sanovat, että se on paskapuhetta. Se oli kuulemma vain yhden ihmisen vika, nimittäin Vandadin."

"Ihmiset sanovat, että se on paskapuhetta.--- Ainoa syypää tapahtumiin on Laide, koska..."

Ihmiset sanovat sitä ja tätä, varsinaisia haastateltaviakin on useita. Moniäänisyydestä huolimatta tarinaa on helppo seurata. Kommenttien pituudet vaihtelevat, pääosin ne ovat lyhyitä ja napakoita: silti ne ovat vahvaa ja merkityksellistä tekstiä, joka koko ajan vie asiaa eteenpäin lukijan kannalta, lörpöttelemättä. Ihailen kirjailijan (kustannustoimittajan?) taitoa pelkistää! Idea ja tunnelma eivät kärsi, vaikka voin kuvitella, että luonnosvaiheessa punakynää on käytelty reippaasti. Juuri kun olet sisällä jonkun ajatuksissa, teksti vaihtuukin toiseen henkilöön - puolen sekunnin jälkeen se ei enää harmita, sillä vaihtuminen on juohevaa ja tarkoituksenmukaista.

Haastateltavien myötä lukijalle avautuu kuva siitä, mitä tapahtui ja miksi. Ja siitä, millainen ihminen Samuel oli, jos lukija haluaa sellaisen muodostaa annetuilla niukahkoilla tiedoilla. Vanhaa fraasia käyttääkseni, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, minkä ikiaikaisen viisauden kirjailija todistaa oikeaksi.

Pidin rakenteesta ja kiinnostavasta näkökulmasta, jossa lukija on katsoja, tarkkailija. Tarina sinänsä ei ole itseään suurempi eikä tule iholle minkä tahansa nuoren ihmisen kasvutarinaa enemmän, mutta käsittely ja näkökulma on tuore - ja tarjoilu on tehty lukijalle helpoksi ja kiinnostavaksi, aivan loppuun asti. Toisaalta, eikö ole niin, että mitä helpomman oloinen lopputulos, sitä enemmän työtä sen taustalla on?

Kenelle: Tästä ajasta, nuorten miesten maailmasta ja monikulttuurisuudesta kiinnostuneille. Uutta näkökulmaa itsestä ja kaltaisista kestäville. Pohjoismaisia kirjailijoita ihaileville.

Muualla: Leena Lumi vertaa hienosti toisen polven maahanmuuttajien juuria ilmajuuriin. Monella tapaa tyypillinen nykyromaani, sanoo Lumiomena, joka toteaa kirjailijan hallitsevan kirjallisen moniäänisyyden. Omppu ei innostunut Samuelin kohtalosta, mutta kirja sai hänet esittämään upeasti ajatuksia yksinäisyydestä ja siitä, miten kirjailija - joka on henkilönä mukana kirjassa - "asettuu sillaksi, jolta eri suuntiin katsottaessa avautuu hyvin erilainen maisema riippuen siitä, keitä me itse olemme."

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista. Suomentanut Tarja Lipponen. Kansi Maria Mitrunen. Johnny Kniga 2016. 

Helmet-haaste 2016 kohta 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Olen aivan raivona: kirjan näkökulma naiseen on pelkästään miehen.

Pelkästään seksuaalisena olentona. Pelkästään katsottavana ja kosketettavana. Vaikka Amalian tarinaa kertoo tytär Delia - ja ehkä kirja juuri siksi on niin raivostuttava. Onko italialaisilla naisilla tosiaan noin kapea olemisen taso? Vain se, miltä miehen silmissä näyttää?

Delian äiti Amalia on löytynyt hukkuneena. Hukuttautuneena, kuten tuomio kuuluu. Kun Delia menee synnyinkaupunkiinsa Napoliin hautajaisjärjestelyjä varten, hän muistelee lapsuuttaan, äitiään ennen kaikkea, mutta myös isäänsä. Isästäkö tämä kaikki johtuu? Isänsä tavatessaan Delia sanoo keskittyvänsä "kaikin voimin olemaan tuntematta inhoa."

Isä ei ollut hyvä isä eikä aviopuoliso. Mutta eivät Amalian elämän muut miehet tunnu sen paremmilta. Salaperäistä Casertaa, Amalian miesystävää, Delia vertaa hiirellä leikkivään hölmöön. Hiiri on tietysti Amalia. Eikä Delia vaikuta sen vahvemmalta. Mutta onko vika naisten itsensä vai miesten, jotka piirittävät joka suunnalta, painautuvat bussissa takapuoleen kiinni, huutelevat hävyttömyyksiä, pyrkivät hipaisemaan aina kun mahdollista. Jo pienet tytöt oppivat säännöt, miten pitää olla. Ja että on paikkoja, jonne ei saa mennä, tai ei tule ikinä takaisin. Seksiä uhkuvassa ilmapiirissä myös naiset paisuvat niin, etteivät he voi peittää muotojaan, houkuttelevuuttaan, seksuaalisuuttaan, edes ruuhkabussissa.

Hieno pienoisromaani, joka herättää tunteita. Tekstiltään se on napakka ja selkeä mutta kauttaaltaan tyylikäs (kuten italialainen vaate tai kenkäpari?):

"Minä en vielä tiennyt sitä mutta tulisin kyllä kokemaan, että vanhuus on hurja ja kamala peto."

"Ihmiset rapisivat ohitseni kuin lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

Mutta itse tarina ja asenne on lannistava, naisena. Ei se silti estä lukemasta ja tietämästä, että näinkin voi olla. Ehkä jopa tarpeellista. Ehkä jopa välttämätöntä. Onkohan Ferrante mies vai nainen?

Sopii naistenpäivään: hyvää sellaista suomalaisille naisille! Joiden kuvittelen olevan omia persooniaan, ihmisiä itsenään, miesten katseeseen peilaamatta. Ja joiden kumppaneiden kuvittelen olevan siitä tyytyväisiä ja rakastavan meitä sellaisina kuin olemme. Ja saavan suhteesta enemmän kuin Delian mies sai vaimoltaan, tai Caserta Amalialta. Puhumattakaan siitä, mitä Amalia sai. Tyttären sentään - ja lainattuja vaatekappaleita. Riipivää, raivostuttavaa.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus. Italiankielestä suomentanut Taru Nyström Abeille. Kansi ja taitto: Satu Paakkala. Avain 2005. Naistenpäiväpostauskuva: Tuija Takala.

Kenelle: Naisen asemaa pohtiville, nopeaa laatulukemista hakeville, miesten miellyttäjille.

Muualla: Omppu haluaa lisää Ferrantea. Omaperäinen teos, jonka teemat kutkuttavat, sanoo Maisku, joka ei ihan lämmennyt kirjalle kuitenkaan.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Harvoin tapaa näin aitoa ja elämänoloista kirjaa. Eikä sellaista edes halua, jos tavoittelee irtiottoa arjesta, mutta kun kohdalle osuu, niin kolahtaa. Auts.

Eletään kahta aikaa: kertojan, alle nelikymppisen Mikan, nykyaikaa, ja hänen isoisänsä aikaa lapsesta vanhuuteen. Miesten tarina jos mikä! Ihalainen pohtii henkilöidensä kautta sitä, mitä mieheltä vaaditaan nyt, mitä aiemmin, vertaa aikakausia ovelasti ja kuvaa miesten elämää vavahduttavasti.

Isoisä, nimeltään Kelpo, oli huutolaislapsi, josta kasvoi perheenisä ja ammattimuurari.

"Onko joku teistä ollut huutokaupassa?" "Siihen aikaan, kun tämä seinä muurattiin, Suomessa myytiin ihmisiä huutokaupassa."

Mika on opettaja, turvallisessa virkasuhteessa, epäturvallisissa ihmissuhteissa: vaimo jätti, lapset seilaavat kahden kodin väliä. Saamme tutustua eronneen miehen näkymään: nettideittailuun, harmaaseen mutta myös palkitsevaan opettajan arkityöhön, sukulaisuussuhteisiin, lasten tapaamiseen joka toinen viikonloppu. Juuri kun tottuu olemaan ilman lapsia tai lasten kanssa, on sopeutumisen paikka, niin lasten kuin vanhemman osalta. Mutta aina kun he lähtevät:

"Osa minusta on taas poissa."

Ja äijäharrastuksiin, kuten lentopalloon, mikä on kirjan antia herkullisimmasta päästä. Mitä mies tekee silloin kun sillä ei ole naista? Ihalainen raottaa salaisuuden verhoa pukuhuoneen tapahtumista ja sinkkuiskän arjesta koskettavasti ja huumorilla.

Nettideittailu on niin ajan juttu. Mikalla on perusviestit erityyppisille naisille: tässä olen äijä, tässä intellektuelli. Fiksuna miehenä hän on huomannut, mikä toimii ja mikä ei, ja mitä naisten viestien takana piilee. Erilaiset tarpeet kohtaavat ja erkanevat aika nopeasti, verkkotuttavuuksiin tottuneilla. Miten vaikea on luottaa!

"Nyt täytyy olla rehellinen. Emme ole kertoneet taustamme juuri mitään, mutta tänään se on pakko tehdä. Minun pitää sanoa, että puhuin juuri tyttäreni kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa pitää olla avoin, tuli mitä tuli. - Työasia vaan, sanon Liisalle ja työnnän puhelimen taskuuni."

Itsetunto on kovilla, ja kovettaa se pitää, että sosiaalisuuden viidakossa pärjää, vapaalla tai töissä. Kuten jo Kelpo huomasi laman iskiessä:

"Hyvinä aikoina on varaa pitää porukkahenkeä, huonoina aikoina jokainen ajattelee vain itseään."

"Mukavilla ja oudoilla ihmisillä ei näinä raakoina ja kylminä aikoina ole oikein sijaa."

Kelpon tarina raastaa sisintä verisesti. Tekee mieli peittää silmät, niin kovaa pojalla oli. Kovimmin koskee ajatus siitä, että näin meillä oikeasti on kohdeltu lapsia.

"Harakka lentää pihan yli aivan kuin kaikki olisi hyvin."

Aika on kuitenkin Kelpon puolella, ja aikuisena hän saa itse päättää. "Sitä sattuu syntymään johonkin perheeseen ja se on vain kestettävä." Näin sanoo Mika, jonka elämä on pumpulipallo Kelpoon verrattuna. Oman todellisuuden kanssa vain on pärjättävä, oli se millaista hyvänsä.

"Tämä maisema ja tämä kylä ovat lopulta samanlaisia kuten kaikki muutkin maisemat, kylät ja kaupungit. Tehdään töitä, nukutaan ja syödään. Yritetään selviytyä. Koetetaan löytää jostain joku ihminen jonka kanssa voisi olla."

Rakentamisaihe, jota Kelpon työn kautta käsitellään, kiinnostaa minua, samoin Helsingin historia: Eduskuntatalo, hotelli Torni ja monet muut, joita tässä mainitaan: niitä rakennetaan Kelpon parhaina työmiesvuosina. Yhteen aikaan lempiharrastukseni oli katsoa vanhoja Helsinki-elokuvia, joissa vilahtelee kaupungin rakentaminen sellaiseksi kuin se on tänään, tiilimuurauksineen kaikkineen. Ehkä olen nähnyt Kelpon vilahtavan kuvissa? Työmaan suhteet ja erilaiset työntekijätyypit Ihalainen kuvaa täpäkästi. Kirjailija on laittanut tämän työvoimapoliittisen kommenttinsa sadan vuoden taakse, Kelpon aikaan, vaikka se voisi olla tästä päivästä:

"Yksi ei ole tärkeä, seinä pysyy ilman sitäkin pystyssä. Mutta ei niitä loputtomiin voi poistaa. Jossain vaiheessa rakenne haurastuu niin, että kaikki romahtaa."

Mainio kuvaus miehestä, miehisyydestä, miehenä olemisesta. Miten pärjää tavis, joka ei ole kovin hyvä muttei ihan huonokaan? Joka sanoo: "Ei siinä mitään" vaikka sydän pysähtyisi. Taisteleeko mies vai taipuuko? Naiset on jätetty hävyttömästi ja virkistävästi taka-alalle, kerrankin! Heitä ei käsitellä ihannoivaan eikä edes imartelevaan sävyyn, ironiseen kyllä: "Ihan lasten ehdoilla tässä mennään." "Naisten kyky lähettää ristiriitaisia viestejä on peräisin vuosituhansien takaa."

Jos nyt jostain en kirjassa haltioitunut, niin lievästä - hyvin lievästä - katkeruudesta: nettinaisten vaatimuslista miehille on turhan alleviivaava, vaikka sen todenmukaisuutta on paha mennä kieltämään. Ja viestittely Mikan ja Liisan välillä tuntui epätodelliselta. Mutta mikä kenellekin toimii. Pääasia että heille toimii.

Teoksesta tulevat monin tavoin mieleen Tommi Kinnusen kirjat: sukupolvet, perhekipuilut, realismi ja tarkat havainnot, jotka on ilmaistu raikkaalla tavalla. Hämmentävää muuten, kun tässäkin on Helena - jonka niminen on myös Kinnusen Lopotin päähenkilö. Aina niistä Helenoista on huolta! Ihalaisen kirjan kaltaista miesnäkökulmaa ehdottomasti tarvitaan, lisääkin samaa lajia saisi olla.

Kenelle: Miehistä kiinnostuneille. Sukupolviromaanien ystäville. Kotimaisen proosan lukijalle.

Muualla: Tuijata toteaa, ettei vastaavaa kattausta miesnäkökulmassa nykyproosassa ole ollut ja sanoo tekstiä sulavaksi ja tehokkaaksi. Lempeänkarheaa, otteessaanpitävää ja sutjakkaa, sanoo Mummo matkalla. Suketus sanoo romaania hyväksi eikä kadehdi miehen roolia.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää. Atena 2016. Kansi: Elina Warsta. Kustantajan lukukappale.