Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Klassikkohaaste 9.

Charles Dickensin nimen tuntevat kaikki, tuotantoakin ainakin maineelta tai tv:stä, mutta kuinka moni häntä on lukenut - en minä. Joskus yritin Koleaa taloa ja David Copperfieldiä pääsemättä alkua pidemmälle, niin ankealta niissä maailma vaikutti ja teksti vaikealta. Nyt kirjabloggarien klassikkohaaste antoi sysäyksen lukea Dickens alusta loppuun.

"Monet kirjailijat osoittavat vallan turhanpäiväistä, jopa suorastaan kieroa haluttomuutta tunnustaa, mistä lähteestä he ovat saaneet hyvinkin arvokkaita tietoja. Meitä ei sellainen tunne vaivaa. Me päinvastoin koetamme vilpittömästi täyttää julkaisijan tehtävästämme johtuvat velvollisuudet, ja vaikka olisimme muissa olosuhteissa tunteneet minkälaista halua hyvänsä vaatia näiden muistelmien tekijän oikeutta, estää totuudenrakkaus meitä menemästä pitemmälle kuin vaatimaan itsellemme sitä ansiota, mitä lähteiden taitava järjestely ja tapausten puolueeton kertominen antaa. Pickwick-kerhon paperit ovat kuin tuntematon joki, ja meitä voi verrata tuon joen liikenteelle avaajaan. Toisten työt ovat päästäneet meidät käsiksi tavattoman runsaaseen tärkeiden tosiasioiden varastoon. Me vain sovellamme niitä ja siirrämme ne kirkkaana ja miellyttävänä virtana näiden lehtien mukana maailmalle, joka janoaa pickwickläistä tietoa."

Tiedätte nyt, mitä tyylillä tarkoitetaan. Dickens kuvaa omaa elinympäristöään, 1800-luvun Lontoota romaaneissaan, joista ensimmäinen oli Pickwick-kerho. Alkujaan romaani oli jatkosarja lehdessä, ajan tavan mukaan. Herra Samuel Pickwickin seurueen seikkailut saivat suopean vastaanoton lukijoilta, eikä ihme. Voin kuvitella, ettei tuolloin näin hulvatonta huumoria ollut liiaksi tarjolla kansan iloksi! Mahtaako olla peräti herra Dickensin ansiota, että nokkeluuksia, sarkasmia ja jopa alatyyliä tyylikkäästi hyödyntävästä brittihuumorista on tullut käsite?

Sillä viihdyttävä kirja on kyseessä. Kun alun hienoisen takeltelun jälkeen pääsin lukemisen vauhtiin, vanhan ajan charmi puraisi ja tarinat naurattivat. Monia lauseita luin useaan kertaan, ihan vain nauttimisen ilosta, niin näppärästi kirjailija ilmaisee itseään. Tai herra Pickwickiä, joka herrojen Winkle, Tupman ja Snodgrass kanssa ylläpitää nimeään kantavaa kerhoa. Tieteellistä tutkimusta, käytännössä ilo- ja nestepitoisia reissuja juhlimisineen ja uusine tuttavuuksineen, harjoittava seura tekee pieniä retkiä maaseudulle, jossa se ajautuu jopa metsästämään.

"Pitkä metsänvartija vastasi myöntävästi, katseli hieman hämmästellen vuoroin herra Winkleä, joka piteli pyssyään niin kuin olisi toivonut takkinsa taskun pelastavan hänet vetämästä liipaisinta, vuoroin herra Tupmania, joka piteli omaa tussariaan ikään kuin olisi pelännyt sitä. Eikä oikeastaan ollutkaan mitään syytä uskoa, että hän ei pelännyt." 

He matkustavat hevosvaunuilla majatalosta toiseen, ja näen, jopa haistan nuo vanhat innit, joiden nimi loppuu sanaan leijona tai koira (tai muu eläin): monta kerrosta sokkeloista, tummaseinäistä lautataloa, natisevat portaat, lahoava puu, hienoisesti home ja kosteus, takkatuli, kuuma vesi ja viina, matkalaisten hikiset vaatteet, paistuva leipä...

Seurue joutuu juhlimisensa ja maalaisille outojen hienojen tapojensa vuoksi hankaluuksiin, joihin usein liittyy naisosapuolia ja valitettavan monta kertaa lopulta myös virkavalta. Rakastettava herra Pickwick onnistuu kuitenkin yleensä luovimaan itsensä ja seurueensa irti pinteestä, oli se sitten kenraalina esiintyvä huijari tai naimisiinmenoa vaativa daami.

"- Voi, te kiltti, hyvä, leikkisä, rakas ihminen, sanoi rouva Bardell, ja muitta mutkitta hän nousi tuoliltaan ja kiersi käsivartensa herra Pickwickin kaulaan kyynelten valuessa koskena ja huokausten humistessa. - Herra varjelkoon!" huudahti ällistynyt herra Pickwick. Ja hetken kuluttua: - Hyvä Jumala, millainen tilanne... ottakaa huomioon! Rouva Bardell... älkää... jos joku tulisi... - Antaa tulla, huudahti rouva Bardell hurjasti. - En koskaan luovu sinusta, rakas, hellä, hyvä mies. Ja näin sanoen rouva Bardell kietoutui häneen vielä lujemmin."

Henkilöhahmot ovat mainioita: he ovat tavallista väkeä, eivät suinkaan varakkaita ja ylhäisiä vaan lähinnä toista laitaa, mutta aina arvonsa tuntevia. Moni kertoo kerholaisille elämäntarinansa, toinen toistaan uskomattomamman, ja herra Pickwick tekee ahkerasti muistiinpanoja (kuinka tieteellistä!).

"Muistellessaan puhtainta nuoruuttaan herra Trotter otti taas esiin punaisen nenäliinansa ja vuodatti runsaan kyyneltulvan. - Te olitte varmasti harvinaisen hauska poika koulutoverina, sanoi Sam. - Niin olin, hyvä herra, vastasi Job päästäen syvän huokauksen. - Olin koulun epäjumala. - Se ei minua ollenkaan ihmetytä, sanoi Sam. Millainen lohdutus olittekaan siunatulle äidillenne!"

Tarinat on nimetty uskollisesti tapahtumien mukaan, mikä kertoo myös niiden luonteesta: "Rangaistusvangin paluu", "Mielisairaan käsikirjoitus" ja sitä rataa. Herrat joutuvat pulaan myös silkkaa hyväsydämisyyttään ja väärinkäsitysten vuoksi, mikä on myös brittihuumorille ominaista.

Sam on muuten herra Pickwickin palvelija, joka pelastaa isäntänsä monta kertaa terveellä järjellään tai puhelahjoillaan, jotka tuskin jäävät toiseksi isäntänsä rinnalla. Jeevesin esikuva! Samin vertauskuvat ovat legendaarisia: "- Hauska tavata ja toivon, että tuttavuutemme on pitkäaikainen,  sanoi mies viiden punnan setelille."

Päätän klassikkohaastepostaukseni itsensä Dickensin sanoin, joihin voin yhtyä surutta (ja joka kuvaa myös kirjan kertojan kieltä osuvasti):

"Syvästi innostuneina siihen jaloon tehtävään, johon olemme antautuneet, olisimme tunteneet suurempaa ylpeyttä kuin mitä saatamme ilmaista ja saaneet tietoisuuden siitä, että olemme tehneet jotakin kuolemattomuuden arvoista, mitä meiltä nyt puuttuu, jos olisimme saattaneet esittää näiden puheiden hajanaisimmatkin hahmopiirteet innokkaille lukijoillemme."

Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of the Pickwick Club, 1837)

Suomennos Eino Palola. Piirroskuvitus Seymour ja "Phiz". WSOY 1932 (alunperin, itse luin seitsemännen painoksen vuodelta 1983).

Kenelle: Englantilaisuuden ystäville, 1800-luvusta kiinnostuneille, hienostuneen huumorin ystäville.

Muualla: Kirsi-Marialta vei aikaa kahlata kirja läpi, mutta ei hänkään sitä kadu. Maailmankirjallisuuden Myös Kirjasammosta löytyy kirjan kuvaus, tekstinäyte ja kansinäytteitä, joista minäkin kuvan nappasin.

Lue tänään klassikoista: kirjabloggareiden yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija -blogi. Logo: Tuijata.

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja

Jos olet nuori nainen työelämässä, lue tämä kirja. Tai jos olet ollut, kuten minä. Sillä kirja kertoo tosi-ilmiöistä, joita nuoren naisen ja vanhemman miehen yhteistyössä tapaa. Sedistä, joita et voi olla työelämässä kohtaamatta. Miten heidän kanssaan sitten tulisi toimia?

"Naisten tehtävä ei ole mielistellä tai miellyttää miehiä, vaan ottaa paikkansa maailmassa ihan yhtä lailla kuin miestenkin. Koska toistaiseksi maailma on miesten rakentama ja toimii miesten pelisäännöillä, on naisten pelkäämättä ja pystypäin muovattava maailmaa paremmaksi myös naisverkostojen ja naismaailman ulkopuolella. Naisten on mahdollista päästä urallaan eteenpäin ihan itse, siihen ei setiä tarvita. Toisaalta kukaan ei pärjää työssä eikä elämässä yksin, vaan jokainen tarvitsee apua ja tukea."

Suoraviivaista logiikkaa, jollaisesta tykkään. Tosin Karjalainen suoristaa mutkia - maailmaa ovat mielestäni rakentaneet yhtä lailla naiset - mutta pointti on selvä: työelämässä sedät vielä toistaiseksi jylläävät. Karjalainen puhuu Mitä mies tekisi -toimintamallista ja tarkoittaa sillä sitä, että on parasta pelata samaa peliä ja sedille tutuin säännöin ennemmin kuin takoa päätään seinään ja yrittää muuttaa peliä kertaheitolla tykkänään toiseksi. Realismia, uskon.

Setien kanssa pitää olla varovainen. He pitävät kiitoksista - kuka ei - mutta kavahtavat muutoksia, uusia toimintatapoja ja naisten näkemyksiä. Väärin! Eivät he toimi niin, jos osaat esittää ajatukset sedille soveltuvalla tavalla. Karjalaisen esittelemä tapa on järkeenkäypä: kuten esittäisit asian kenelle tahansa, joka osaa ajatella, analysoida ja ymmärtää. Sedät yleensä ymmärtävät, kunhan eivät tunne itseään uhatuiksi. Ja huomaa erityisesti, että myös nainen tai nuori mies voi olla henkisesti setä.

Setiä ei pidä nöyristellä tai pelätä (tai ainakaan näyttää pelkoa), sanoo Karjalainen. Sedät, kuten muutkin työkaverit, arvostavat tekeviä ja osaavia, ja jos sinut on palkattu samaan paikkaan töihin, sinulta odotetaan muuta kuin imartelevaa hihittelyä, lymyilyä tai kiukkuista kaiken kyseenalaistamista. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa myös siitä, että setiä tuskin hirveästi tämä koko aihe kiinnostaa, mutta naisille ajatuksista voi olla hyötyä.

"Ratkaisujen tarjoaminen on kiinnostavampaa ja merkittävästi vaativampaa kuin ongelmien maalailu, mikä olisi aina hyvä pitää mielessä. Jos havaitset ongelman, yritä pohtia ratkaisua itse ennen kuin vierität pulman muiden hoidettavaksi. Kyselemällä voi saada tietoa, mutta vastaamalla saat vaikutusvaltaa. Jos olet setä, valtaa on saattanut valua käsiisi kuin itsestään, mutta jos et ole, sinun kannattaa kehittää ratkaisukeskeisyyttäsi."

Setä-nimitys on minusta osuva, vaikka ehkä loukkaa joitakuita (olen itse työelämässä täti, enkä pahastu nimittelystä). Karjalaisen setänäkemys on realistinen ja yhteistyöhön pyrkivä, mutta huumorilla: hän on jopa jaotellut sedät luokkiin jurottavasta sedästä epävarmaan setäseen aina myrkkysetään asti ja antaa neuvoja näiden kanssa toimimiseen. Yli 30 vuoden työkokemuksen perusteella allekirjoitan Karjalaisen näkemykset. Onnekseni voin sanoa tavanneeni erityisesti niitä, jotka kuuluvat luokkaan "tärkeä ja fiksu setä".

Hauska mutta asiallinen työelämän opas, joka tuulettaa reippaasti ja sanoittaa ilmiöitä, joita ei ole paljon rohjettu sanoittaa. Pidän virkistävänä, että Karjalainen kyseenalaistaa perinteisimmät ja palvotuimmat johtamisopit Sodankäynnin taidosta Nokian johtamisen malliin. Olisiko Risto Siilasmaan kannattanut opetella setäkuiskaamista?

Sedillä on paljon tietoa ja kokemusta, josta kannattaa ottaa kaikki irti, rakentamatta keinotekoisia ikä- tai sukupuolisiltoja. Kun aika muuttuu, tavat ovat toiset - toistaiseksi työelämä toimii näin, eikä perään tarvitse laittaa kysymysmerkkiä. 10 - 20 vuoden kuluttua ajat ovat toiset, luulen. Kirjan hyvät puolet ovat tarkka havainnointi ja kokemusperäinen tieto, huono puoli sen oletettavasti nopea vanhentuminen. Emme vain vielä tiedä, mihin suuntaan kehitys kulkee.

"Kuiskaamisen ydinsanoma on tämä: muutetaan maailmaa olemalla kivoja toisillemme. Yritetään kuunnella, yritetään ymmärtää." 

Kenelle: Työelämästä kiinnostuneille, setiin tuskastuneille, uraa tekeville.

Muualla: "En halua samankaltaiseen työelämän ympäristöön kuin Jenni Karjalainen", sanoo Kulttuuriloukko. Lukujonossa sanoo, ettei sisältö tuo paljon uutta, mutta kirja on kääritty niin herkulliseen pakettiin, ettei sitä voi lukea nauramatta.

Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja. Art House 2019. 

Kansi Ville Laihonen, kuvat Maija Hurme.

Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Kerrostalo on dystooppinen kuvaus lähiöhelvetistä, sellaisena kuin sen pahimmillaan kuvittelemme ja vielä paljon siitä yli. Tänne et haluaisi muuttaa, et nähdä etkä kuulla mädänmustaa festaria, jota lähiöelämäksi sanotaan.

"Päällekäyvimmät huudot ovat kuitenkin työikäisten, suomenkielisten miesten humalaisia huudahduksia pihoilla. Eli asialla ovat kaverit tai ainakin moikkaustutut. Uho kaikuu joka puolella, perrrkelevvittussaatanahuorra. Kuuluu haukahduksia, urahduksia, murinaa, laulavaa ulvontaa, suoraa  huutoa, jonka keskeyttää aina silloin tällöin kova tömähdys tai kolahdus, jonka jälkeen on yhden sisäänhengityksen ajan hiljaista ja sama jatkuu taas. Teppo miettii, riehuuko hänkin humalassa osana tuota karnevaalia?"

Lähiössä eletään jatkuvassa päihteiden humussa ja väkivallan varjossa, rikkinäisissä perheissä,  rikosten ja mielenterveyshäiriöiden otteessa. Kukaan ei käy normitöissä, päivät kuluvat viinaa ja huumeita käyttäen tai hankkien - tai pelkästään elossa pysyttelyyn. Jotkut onnistuvat paremmin kuin toiset. Armoa ei saada eikä anneta, eikä sitä edes odoteta. Vanhat ovat kuolleet tai heikentyneet voimattomiksi, uusilla sukupolvilla on toinen tahti, miettii ikääntyvä Marjatta.

"Kännisten könyäminen on kuin Avaraa luontoa katselisi. Siinä ei tosin ole mitään uutta, hän tuhahtaa. Lisääntynyt väkivalta sen sijaan huolettaa. Ennen olisi ollut turha soittaa rapun tappelusta poliiseille, koska partiot olisivat olleet matkalla jo. Nyt se on turhaa muuten vaan. Ja jos joskus harvoin tuleekin auto, nuoret heittelevät sitä parvekkeilta pulloilla."

Kuisma kertoo rajua tarinaa kylmänviileän tehokkaasti, mutta ihmismielen synkimpiin puoliin tarkkanäköisesti porautuen. Hänen henkilöillään ei ole onnea, turvaa eikä tulevaisuutta; pienetkin yritykset tavoitella parempaa valuvat hukkaan, isoihin ei mielikuvitus riitä. Rapistuvilta betonipinnoilta ei löydy riittävän kovaa kohtaa, jolta ponnistaa, ei esimerkkiä voimavaroista, joita itsestä voisi etsiä.

"Jade säntää sänkynsä alle tärisemään niin ettei näe, kuule tai tunne mitään, ja aika lakkaa olemasta. Hän havahtuu välittömästi valveunestaan, kun ulko-ovi käy. Ryömii, konttaa ja juoksee laittamaan varmuusketjun kiinni. Yrittää laahata eteisen lipastoa oven eteen, mutta ei saa sitä liikahtamaankaan. Äiti uikuttaa pienenä myttynä sängyssä kuin haavoittunut lintu."

Vaikka kyse on fiktiosta eikä lähiö muistuta meidän asuinympäristöjämme kuin osin, se saa miettimään, mihin johtaisi silkka olemistaistelu ainoana elämän tarkoituksena. Mitä ihmiset tekisivät, jos ei olisi rakenteita, kuten työssäkäyntiä, viranomaisia, yhteiskunnan tukea, sääntöjä ja rajoituksia: tämäkö on utopia vapaan tahdon vallasta, paras mitä keksisimme? Bailaus tuntuu sanana rienaukselta jatkuvan vapaapudotuksen maailmassa.

Vai onko sittenkin jokin taho, joka ohjailee kaikkea? Sillä aina on joku, joka hyötyy toisten kurjuudesta.

"Näitä tiedotteita on tullut jo vuosia kiihtyvällä tahdilla, ja mitä ihmeellisimmistä aiheista. Mulla on kaikki tallella. Ja sitten on tämä absurdi osasto, esimerkiksi eilen tuli lappu, että vessanraikastimet ovat ehdottomasti kiellettyjä ties minkä uhalla, ettei niitä vedetä pöntöstä alas. Mieti, vessanraikastimet, kun samalla täällä käydään avoimesti huumekauppaa, vuokrataan pimeitä kämppiä ja..."

Tehokas, pelottava, tarkkanäköinen ja tiivis teos, jonka tunnelma saa hien otsalle ja olon epämukavaksi, mutta viisaasti ja taidolla tehtynä. Periaatteessa vastustan lähiön leimaamista yhtäläisyysmerkillä kurjan kanssa - asun itsekin sellaisessa - mutta tämän fiktion ympäristönä se kieltämättä toimii. Siinä missä Noora Wallinkosken Perno Megacity tai Anu Juvosen Lähiöoksennus edustavat lähiörealismia, Kuisman Kerrostalo on scifiä, joka on riittävän lähellä todellisuutta ollakseen aidosti pelottava.

Kenelle: Asuinalueiden kehittäjille, vahvan tunnelman ystäville, sievistelemätöntä säikähtämättömille, prinsessasatuja kaihtaville.

Muualla: Kerrostalon arki iskee lukijalta hampaat kurkkuun, toteaa Annika, Rakkaudesta kirjoihin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata. Naisia Kerrostalossa on monia, tytöistä ikääntyneisiin saakka, ja heidän tarinansa vihlaisevat toinen toistaan kipeämmin.

Jännittävää naistenviikkoa!

 

Kesälomatohinoissa on vaikeaa pysähtyä blogikirjoittamisen ääreen, vaikka kirjoja kulkee matkassa tietysti koko ajan. Kirjablogien perinteiseen naistenviikon haasteeseen pitää silti tarttua, aluksi lomahengessä naisten kirjoittamilla dekkareilla. Näppituntumalta miesdekkaristeja on määrällisesti edelleen naisia enemmän, mutta uskon, että naiset kirivät pian umpeen tämänkin eron, niin paljon uusia tekijöitä ilmaantuu jatkuvasti - eikä mitään huuhaa-kirjoittajia. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro tekee dekkarisarjaa, joka sijoittuu helsinkiläiseen miljööseen ja jonka päätoimijana on toimittaja Kaarina Riikonen. Sarjan kolmas osa, Syöpälääkärin kuolema, liikkuu sairaalamaailmassa: Aarnipurolle tuttu ympäristö sekin, onhan hän kirjoittanut useita tietokirjoja rintasyövästä, jonka on myös itse kokenut.

Kirjailijan asiantuntemus aiheistaan näkyy, samoin kirjoituskokemus: teksti soljuu jouhevasti ja uskottavasti, ja tarinan arkinen tausta luo hyvän kontrastin pääongelmalle, yllättävälle kuolemalle ja sen selvittelylle. Onko portailta putoaminen edes murha vai pelkkä tapaturma? Miksi joku haluaisi päästä eroon taitavasta lääkäristä? Sopii meille, jotka emme välitä ylenmääräisistä verisyyksistä tai mielikuvituksellisen julmasta väkivallasta. Mieleen tulevat Outi Pakkasen dekkarit, ilman ruuanlaittoa. Tutunoloista, harmitonta luettavaa, joka ei jää mieleen niinkään käänteiltään kuin rauhallisen varmalta otteeltaan, suomalaisnaisen elämää läheltä katsovana. Myönteinen lukukokemus! 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime 2019. 

Muualla: Kiitettävän vahvaa näyttöä Aarnipurolta, tuumii Kirjavuoksi.

Täysin uuden dekkarisarjan aloittaa Tomas Gadsin Pirulainen, jossa Ryhmä Halmeeksi nimetty poliisiryhmä saa tehtäväkseen selvittää teollisuusjohtajan oudon veneilykuoleman Turun saaristossa. Kirjailijanimestä huolimatta (onko miehen nimi markkinoinnillisesti arveltu vakuuttavammaksi kuin nainen? Vielä tänä päivänä?) tekijöinä on kaksi pohjoissavolaista naista, Satu Roos ja Kaisa Nummela, molemmat sosiaalipsykologeja taustaltaan, kertoo lieve. Ei siis ihme, että ote on psykologinen, enemmän henkilöiden ominaisuuksiin ja motiiveihin keskittyvä kuin räjähtävä toimintapläjäys. Kiinnostava oma kulma, josta ammennettavaa varmasti riittää! Haasteena saattaa olla rajaus siihen, miten paljon asiaa tuodaan mukaan tarinan kulkua jarruttelematta tai lipsahtamatta opettavaisen puolelle. 

Kirjoittajat tuntevat myös työelämän psykologiaa, Roos on lisäksi taustaltaan biokemisti, mikä tuo omaa säväystään tutkimuksiin. Samoin toimii yllättävä lopetus, jonka kihelmöivästi antaa odottaa jatkoa. Sopii ihmismielen mutkikkuuksista ja yksityiskohdista kiinnostuneille rikostarinoiden seuraajille. Lukukappale kustantajalta. 

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar 2019. 

Muualla: Lupaava alku, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli ja odottaa jo seuraavaa. 

Ruotsalaisia ei tietenkään voi jättää pois naisdekkaristeista puhuttaessa. He vaikuttavat löytäneen taikasauvan, jolla tahkotaan vetävää tekstiä ja miljoonayleisöjä. Avoimet ovet on Sofie Sarenbrandtilta kolmas kirja nuoren naispoliisin, Emma Sköldin, työstä ja lähipiiristä kertovassa sarjassa, ensimmäinen kirjailijan koko tuotannosta lukemani ja ensimmäinen suomennettu. Toinen osa, Osasto 73 (Avdelning 73), on myös saatavilla suomeksi, ja lisää on tulossa pian. 

Alkuasetelma on kekseliäs: asuntonäytön, johon kirjan nimikin viittaa, jäljiltä huoneistosta löytyy ruumis. Karmeutta kasvattaa se, että löytäjä on lapsi. Mitä on tapahtunut ja miksi? Emmalla kollegoineen riittää tutkittavaa, eikä yllätyksellinen juoni paljasta loppuratkaisua liian aikaisin. Vetää sisällöltään suorastaan ahmittavasti, mutta lukemista häiritsi suomennoksen kehno editointi. Varsinaisia kirjoitusvirheitä ei juuri ole "normaalia" enemmän, vaan kummallisuuksia kielessä. Nielen vielä sen, että ihmisestä käytetään se-sanaa dialogeissa, kun halutaan korostaa jonkun puhekielisyyttä. Mutta käytäntö on epäluonteva, jos kaikki puhujat tekevät niin - eihän niin oikeasti tapahdu (ehkä Ruotsissa?). Myös kertovat osuudet ovat mahdollisesti alkukielen mukaan enemmän puhe- kuin kirjakielisiä, mikä tuntuu kömpelöltä. Persoonapronominejä käytetään liikaa (minä tein, sinä teit -tyyliin). Joitakin sanajärjestyksiä ja sanavalintoja jäin pohtimaan ja korvaamaan mielessäni toisilla, mikä ei ole hyvä merkki sujuvan lukemisen kannalta. Kirja sopii vetävän juonen ystäville, muttei suomen kielen rakastajille. Lukukappale. 

Muualla: Kirjarouvan elämää valottaa kirjailijan tuotantoa laajemmin.

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet (Visning pågår). WSOY 2019. Suomennos Veijo Kiuru. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Naistenviikon lukuhaastetta vetää Tuijata, jonka on myös viikon logo. 

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Vilkkaan mökkiviikon jälkeen tarvitsin rauhoittavaa luettavaa. 

Ulkoasu: Camilla Pentti

Sellaista, realismissaan lähes anttihyrymäisen meditatiivista tekstiä tarjoaa Pertti Lassila.

Kirja näyttää Kovassa valossa kaksi naista 1900-luvun alkupuoliskolta alkaen. Miten tuo ajankohta kiehtookaan niin monia lukijoita, minua muiden muassa! Ehkä se johtuu siitä, että aika on pikkuisen elossaolevia sukupolvia kauempana ja siten tuntematonta historiaa, silti melko lähellä ollakseen samastuttava iso- ja isoisovanhempia ajatellen. Ja ennen kurjaa sotaisuutta, uuden maailman kynnyksellä, kaikkine hienoine keksintöineen mutta vielä vanhan ajan sääty-yhteiskunnassa, joka kuitenkin jo säröilee. Vaikka Suoma miettii:

"On hyvä tietää, mihin kuuluu, että kuuluu parempaan väkeen eikä huonompaan, koska sille käy aina huonommin ja paremmalle käy paremmin. Joka luulee, että se asia muuttuu toiseksi, ei asioita ymmärrä. Alhaalta voi joku nousta ja menestyä, minä sen tiedän, mutta kun on ylhäällä, ei kannata piitata siitä mitä alhaalla on."

Yhteiskunnan tilaa Lassila kuvaa hienosti Suoman ja Heljän kautta. Molemmat ponnistavat köyhistä taustoista parempaan asemaan; Suoma avioliiton kautta, nuorempi Heljä omalla työllään. Suoman mies Heimo kohoaa taidoillaan johtajaksi, Heljä etenee kukkakaupan myyjästä kirjakauppaan töihin. Molemmat naiset ovat oppineet käytännöllisiksi, rationaalisiksi, jopa kylmiksi tämän päivän vaatimuksiin verrattuna, kun ihmissuhteita mietitään. Vai onko Suoman ajatus yleispätevä: tuleeko joka suhteessa se hetki, jolloin on tehtävä päätös - jolloin näkee toisen sellaisena kuin hän on? Kovassa valossa? 

"Kun näin ensimmäistä kertaa Heimon sellaisena kuin hän oli, minun piti päättää, voinko oppia rakastamaan myös sitä miestä. Se vaati enemmän järkeä kuin tunnetta, ja järki minulle sanoi, että minun kannatti, koska Heimo oli riuska ja eteenpäin pyrkivä mies. Se oli oikea arvio, mutta en voinut aavistaa, mitä siitä seurasi, ensin hyvässä ja sitten pahassa."

Sotavuosiinkiin asti päästään ja niiden seurauksiin: Suoman ja Heimon poika Tarmo sotii vapaaehtoisena Saksassa Wiking-divisioonassa, josta juuri luin lehdestä. Nimittäin siellä taistelleiden sukulaiset ovat pahastuneet Kansallisarkiston SS-selvityksestä, jossa pidetään todennäköisenä, että myös suomalaiset osallistuivat toisen maailmansodan väkivaltaisuuksiin muiden saksalaisjoukkojen tapaan, juutalaisia ja muita kohtaan. Mikä tuntuu järkeenkäyvältä; miksi jotkut olisi "vapautettu" ikävistä tehtävistä, joita sotaan liittyy. Omaisten mielestä tutkimuksen - lainaan Helsingin Sanomia 14.7.2019 (Jarmo Huhtanen) - "...yleistävä päätelmä syyllistää koko suomalaispataljoonan, mikä on johtanut liioiteltuun uutisointiin. Lisäksi omaisten mukaan pienemmälle huomiolle jäi selvityksen lause, jonka mukaan käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi." 

Ainakin Tarmo joutui tekemään väkivallantekoja, käy ilmi. Miten siihen suhtautuu hänen kanssaan seurusteleva Heljä? Uskaltaako hän katsoa Tarmoa kovassa valossa?

"Aatteet ja suuret päämäärät eivät valaise tulevaisuutta, mutta ne estävät näkemästä nykyisyyden. Jos tuijottaa niihin, ihmiset, joiden keskellä on elettävä, alkavat näyttää pelkältä esteeltä ja nykyhetki välivaiheelta, jonka soisi nopeasti katoavan. Mutta ei auta muu kuin elää sekavassa nykyisyydessä, jossa on keinoteltava askel askeleelta ja varottava mihin jalkansa asettaa."

Mitään uutta ja ihmeellistä kirja ei esitä, mutta Lassilan kirkas lause ja ajankuva tuovat lukijalle iloa ja tekevät lukemisesta helppoa. Naisten ajatuksiin myös moni voi samastua jos ei oman niin esiäitiensä kautta, tai kiinnostua yksityiskohtaisista yli sadan vuoden takaisen arjen toimien kuvauksista vaatteiden silittämisestä kirjojen myyntiin. Pitkään kirja-alalla ollut Koivunen opastaa Heljää niin käytännön työssä kuin kirjojen roolissa ja elämänfilosofiassa:

"Hyvän kirjan luettuaan luuli ainakin hetken aikaa näkevänsä ihmiset, todellisuuden ja itsensäkin selvemmin kuin ennen." --- "Nuorena uskoo, että voi tehdä elämästään mitä tahtoo, mutta se, mikä nuoressa ihmisessä on ihanteellisuutta, muuttuu vanhassa typeryydeksi, jos ei tajua, mitä itsestä tuli ja mitä itsestä ei tullut." 

Pertti Lassila: Kovassa valossa. Teos 2019. 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinalainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat tokia lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpek kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.