Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.