George Eliot: Daniel Deronda. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20.

 

Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste! 

Nimi George Eliot kilautti klassikkokelloani ja hälytti myös intoilemastani brittikulttuurista, joten teoksen valinta oli helppoa, varsinkin kun sain kirjan kaverilta pitkään lainaan. Reilut 900 sivua vie sentään aikansa muun lukemisen ohessa, mutta raskas homma se ei pääsääntöisesti ollut. 

Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:

"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan. 
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."

Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.

"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin." 

Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.

Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.

Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista. 

Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.

"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."

Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer: 

"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."

Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi: 

"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"

Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla. 

Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:

"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."

Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.

Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 

Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.

Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 

Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista. 

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Maire Lankinen muutti Espoosta Englantiin vuonna 1960. Savolaisesta maalaisperheestä kotoisin oleva Maire teki töitä kampaajana, kun näki lehti-ilmoituksen, jolla haettiin maahan kotiapulaisia. Toimeen tarttuvana hän järjesti itsensä haastatteluun ja tuota pikaa pakkaamaan matkalaukkuaan, määränpäänä Windsorin kaupunki Lontoon lähellä. Työn saanti tuolloin vaikuttaa ällistyttävän helpolta.

"- Sitä minä vain mietin, että tarvitseeko kotiapulaisen työssä osata sitä englantia? Maire kysyi.

 - Olisihan se hyvä, mutta ei mikään pakko." 

Muistelmia kertoessaan Maire korostaa usein tuuria: hän sai heti hyvän työpaikan. Mahtavin tuuri kävi, kun hänelle tarjottiin sisäkön paikkaa Buckinghamin palatsista! Juttu kuulostaa satumaiselta, mutta on totta. Ilmeisesti Maire tuli ihmisten kanssa hienosti toimeen ja hoiti työnsä moitteetta, sillä pelkällä onnella tuskin hän olisi saanut monivuotista pestiä Elizabeth II:n kuninkaallisesta huushollista. 

Hurjan mielenkiintoista lukea hänen arjestaan Lontoossa palatsin työntekijänä. Työmäärä ei näyttäydy raskaana, huvituksiinkin on aikaa, ja kaupunkiin tutustumiseen. Maire saa ystäviä muiden suomalaisten lisäksi paikallisista, joiden kanssa käydään kävelyillä ja tanssimassa (vähemmän kuin Maire olisi toivonut) tai vietetään iltoja palatsin ylellisissä tiloissa. Työyhteisön ilmapiiri on lämmin ja kannustava. Ja miksei olisi, sillä olot ovat anteliaat, ihmiset sivistyneitä, työt jaettu tarkasti ja koneisto toimii tehokkaasti kellon tavoin: varmasti nuori nainen oppi paljon organisoinnista ja hyvän käytöksen voimasta. Työporukasta kirja sanoo: "Maire tunsi itsensä tässä seurassa onnelliseksi ja etuoikeutetuksi." 

Työstään tai kuninkaallisista hän ei puhu muuta kuin julkista tietoa, vaikka varmasti herkullista kerrottavaa olisi, mutta tässäkin on tarpeeksi ihmeteltävää meille tasavaltalaisille. Joulujuhlat lahjoineen ja kesäretket, kuninkaallisten perheenjäsenten näkeminen ja vierailut muissa heidän asumuksissaan, etikettisäännöt ja pukeutuminen: kaikki on kuin unta ja valtava vastakohta silloiseen Suomeen. Jossa, kuten kirja kertoo, "vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, 1960-luvulla, puolillakaan suomalaisista ei ollut juoksevaa vettä ja vesivessakin löytyi vain joka kolmannesta kodista." 

Vaikka Maire oli lähtiessään köyhä, vaatteita riitti, sillä hän oli taitava ompelija. Siitä oli huomattavasti hyötyä, kun tarvittiin asu milloin tanssiaisiin, milloin häihin tai työnantajan järjestämiin tapahtumiin. Työvaatteet toki tarjottiin talon puolesta. 

Aviomiestä Maire ei metsästänyt, mutta ihastuksia tietysti ilmaantui. Bobby oli poikaystävä, joka kävi Suomessakin kesälomareissulla Mairen kanssa. Lopullinen muutto ulkomaille ei Mairea houkutellut, sillä sisaruksia oli ikävä, eikä perheenemännyys myöhemminkään: hän ei avioitunut edes poikansa italialaisen mutta Suomessa tapaamansa isän kanssa. Poika, Reno, on muuten kirjan toinen kirjoittaja. Ennen perhettä Maire vietti vielä työjakson Amerikassa, mutta ei viihtynyt, vaan palasi Kauklahden kampaamoon. Kuninkaantielle. (Hauska enne oli myös Englannin ensimmäisen työpaikan osoite, King´s Road.) 

Oli ihastuttavaa lukea näin elämänmyönteinen ja kannustava tarina tosielämästä! Ymmärrän, että osa on suodatettu, mutta optimismi ja elämänilo välittyvät ja ehkä innostavat nuoria tavoittelemaan unelmiensa asioita. Joskus voi käydä tuuri - jos sitä itse osaa auttaa, kuten Maire osasi. Toivottavasti ilo ja myönteisyys jatkuivat hänen elämässään. Kirjan lopussa hän kertoo viimeisimmistä yhteyksistään kuninkaalliseen perheeseen, ja mainitsee myös saaneensa jo kolme lapsenlasta. Kiitos tarinan kertomisesta molemmille kirjoittajille!

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa. Johnny Kniga 2024.

Päällys Ville Laihonen, kannen ja useimmat sisäsivujen kuvat Maire Lankisen kotialbumista.

Rachel Kushner: Luomisen järvi

Kirja on vilahtanut monilla ”parhaiden” listoilla, kuten BBC:n ja Booker-ehdokkaiden. Hieman erilainen trilleri, ymmärsin, kertoo menneestä ja tulevasta, joten kiinnostuin! Kiitos kirjaston, sain sen nopeasti lukuun ja luettuakin; lukemisen jälkeen pää oli hetken pyörällä. Siis mitä juuri luin?

Alku on tosi vetävä, sillä neandertalilaisista lähdetään. Eksentrinen oppi-isä Bruno kertoo seuraajilleen ”taaleista”: miten viisaita he olivat ja erilaisia, kuin olemme perinteisesti kuvitelleet. Iso kallo täynnä aivoja, laji, joka osasi hyödyntää luontoa ja ajatteli ajasta aivan toisin kuin Homo Sapiens, jonka kilpailuvietti vei meidät turmioon viljelyn ja maanomistamisen ahneuden alkamisen myötä.

Brunon seuraajat ovat ekoaktivisteja, joiden epäillään suunnittelevan mielenilmausta tai jopa väkivaltaista sabotaasia nyky-yhteiskuntaa kohtaan Ranskassa, Marseillen lähettyvillä. Aikaan osuvasti hallinto kaavailee vesivarojen ottamista pääoman hallintaan. Aktivisteja vakoilemaan on palkattu Sadie, entinen FBI:n agentti, jonka on tarkoitus selvittää ryhmän aikeet soluttautumalla joukon lähipiiriin. Kuka epäilee ja kuka palkkasi, sitä Sadie ei tiedä, mutta tekee työtään hyvällä hinnalla. Jopa niin tunnollisesti, että järjestää romanssin erään ryhmän vaikuttajan ystävän kanssa, jotta häneen luotettaisiin. Juoni toimii, vaikkei amerikkalainen Sadie edes puhu kummoista ranskaa. (Sitä paitsi hän pitää englannin kieltä ilmaisuvoimaltaan ylivoimaisena.)

Brunon mietteet ovat kiehtovia, sekä lukijasta että Sadiesta, joka jää niihin osin koukkuun vakoillessaan miehen sähköposteja. Sadie tarkkailee eri kuplia, kuten rikkaita päättäjiä, jotka hyödyntävät huoletta luontoa rahan hankintaan, ja toisaalta ympäristöaktivisteja:

”Nämä ihmiset hokivat jatkuvasti maailmanloppua koskevaa mietelausetta, jonka mukaan on helpompaa kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Mietteen perusajatus on se, että kapitalismin kaataminen vaatisi enemmän mielikuvitusta. Mutta vaikka jokin onkin vaikeampi kuvitella, ei se tarkoita että se pitää paikkansa.”

Kylään on tulossa maatalousmessut, joilla ilmeisesti tapahtuu jotain, mitä Sadie odottaa. Hän suorastaan lietsoo aktivisteja toimintaan, jotta heidät voitaisiin tuomita. Ei kovin eettistä, mutta Sadie ei välitä. Onnistuuko hän tehtävässään ja kuka lopulta hyötyy? Tuo amerikkalainen ylimielisyys ja hälläväliä muista -asenne on juuri nyt todella pinnalla, tiedätte kyllä miksi. Jos lajit eroavat toisistaan, niin eroavat kansatkin. Mutta tuntemamme ihminen on kuitenkin vain yksi laji, tuntuu kirja sanovan. 

Juoni ei ole kirjan pääanti, vaan ajatukset ja anekdootit mitä yllättävimmistä aiheista, joita teksti tarjoilee hykerryttävinä lauseina, usein Sadien:”Se valkoviini oli kuin silkkinen vaatekappale neitsyen kapiokirstussa.” Tai terävänä ihmishavainnointina, kuten koulutetuista ”kaikkitietävistä naisista”: ”Kun kuuntelin heidän lässytystään ja katselin heidän ilmaan harottuja ironisia lainausmerkkejään, jotka korvasivat tiedon kyynisyydellä, kuvittelin toisinaan mielessäni terän, joka kiitäisi huoneen poikki tietyllä korkeudella ja silpaisisi heiltä sormet poikki.” 

Teos on pirskahteleva kokoelma kevyesti kosketeltuja aiheita ja erilaisia tyylejä, jännityksestä huumoriin ja kevytfilosofiasta yhteiskuntakritiikkiin, ottamatta lopullista kantaa mihinkään, mutta viihdyttämällä lukijaa omintakeisella tavallaan. Se tuo mieleeni Birnamin metsän, mutta on häilyvämpi ja irvailevampi. Muistuttaako se somea? En ihastunut varauksetta - muutama kohta ihmetytti - mutta sen verran kiinnostavana pidin, että laitan kirjailijan nimen muistiin jatkotutustumista varten. Jäi jotenkin ajankohtainen, hieman levottoman kihelmöivä tuntu.

Rachel Kushner: Luomisen järvi (Creation Lake). Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Arto Schroderus. Päällys Oliver Munday.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Lukupinossani pari vuotta odottaneeseen kirjaan sain tartuttua vasta nyt, kun uutisissa kerrottiin surullisia. Ukrainassa vapaaehtoisena taistellut suomalainen Aleksi Lysander on kaatunut. 

Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?

"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."

Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.

"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."

Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan. 

"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa." 

Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?

"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.

Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."

Tekstiä kuljettaa kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.

"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."

Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen. 

"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."

Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin. 

Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023. Kannen kuvat Jari Kivelä ja typografia Jussi Karjalainen. 

Marian Keyes: My Favourite Mistake

Marian Keyes on chick-litin parhaimmistoa: hän yhdistää kepeyden vakavampiin aiheisiin vaivattoman oloisesti. Ja siten, että lukijan on turvallista uppoutua, sillä tilanteisiin aina löytyy ratkaisu, kuten lajiin kuuluu. Matkalla saa nauttia humoristisesta sanailusta ja monenlaisista sattumuksista. Sekä irlantilaisesta elämänmenosta suurperheen kuvioissa.

Irlantilaisen Walshin perheen jäsenet esittelevä sarja alkoi teoksella Naura, Claire, naura, jonka suomennos ilmestyi vuonna 2000. Viiden sisaruksen, Clairen, Rachelin, Maggien, Annan ja Helenin, elämästä kertovat kirjat ovat nyt edenneet riemastuttavasti ajassa, nuorista naisista on tullut keski-ikäisiä. Jopa toiseksi nuorin, Anna, on viisissäkymmenissä! Hän on pääosassa uusimmassa, vuonna 2024 englanniksi ilmestyneessä kirjassa My favourite mistake.

Rakkaus, työ ja ura, terveys ja ihmissuhteet aiheuttavat sisaruksille edelleen päänvaivaa, Annalle tällä kertaa erityisesti. Hän on menettänyt rakastamansa aviomiehen ja eroaa myös sen jälkeisestä rakastetustaan, kun koronasulku saa parin huomaamaan, etteivät he oikeastaan kestä toisiaan jatkuvasti. New Yorkissa upeaa PR-uraa kosmetiikan parissa tekevä Anna alkaa kaivata perhettään Irlannissa tajutessaan pandemian myötä, etteivät vanhemmatkaan ole ikuisia. Hän kuvailee alkutilannetta:

”There’s more to this story than the clickbait headlines, but yes, in simple terms, I had a dream life – then I took a flamethrower over it.”

Hän muuttaa takaisin Irlantiin, ainakin koemielessä. Viihtyisikö hän pienemmissä kuvioissa ja saisiko töitä? Työasia järjestyy ystävien kautta: nämä ovat perustamassa luksuslomakylää ja tarvitsevat apua markkinointiin. Yllättäen käy ilmi, että eräs hankkeen vaikuttajahahmo on Annan tuttu nuoruudesta, Joey, johon tyttö saattoi olla ihastunutkin (kukapa ei olisi ollut, sillä Joeyn ulkonäölle vetää vertoja vain Rachelin Luke – kirjoja lukeneet tietävät, mistä on kyse). Vaikkei homma pidemmälle koskaan edennyt, sillä Joeyllä on maine naistenkaatajana ja ikuisena itsekkäänä pikkupoikana.

”I was treated to a Joey Special – an unemotional assessment, his eyes flickering over me, trying to gauge my needs, wants, strengths and weaknesses. 

– There he is, I said. Meaning, The narky fucker I know of old. Holy mackerel, what had possessed me to agree to this?”

Nyt Annan on kuitenkin tultava tämän kanssa toimeen, kuten koko paikkakunnan asujaimiston kanssa, saadakseen heidät lomakylän rakennushankkeen puolelle. Vastustusta on nimittäin ilmassa, jopa fyysiseksi vaaraksi saakka. Mutta myös ystävyyksiä, ihastumisia ja juhlimisia.

Keyes kuljettaa tarinaa rönsyilevästi ja runsassanaisesti, kuten hänen tyyliinsä kuuluu. Takaumissa tutustumme Annan menneisyyteen, joskus tuskastuttavan tarkasti. Alkukielellä kirjassa on yli 500 sivua! Tosin fontti on iso, ehkä keski-ikäisyys myös lukijoiden keskuudessa on huomioitu.

Kiva kirjaa oli kuitenkin lukea, Keyes ei sorru lällyimpiin tylsyyksiin, vaan osuu pirskahtelevasti ja kevyesti soljuvalla kielellä arkisiin kohtiin, niin kipeisiin kuin huvittaviin. Seksiä kuvataan tyylikkäästi naisen kannalta: kirja toimisi hyvin kurssina mieslukijoille siitä, mikä heteroseksissä saattaa toimia ja mikä ehkä ei.

Ja hei, Suomi mainittu! Ei tosin seksin yhteydessä, vaan designin, lasiesineiden. Saanemme kirjan suomeksi hieman myöhemmin, ehkä jo syksyllä? 

Hyvän mielen luettavaa viihteen, romantiikan ja Irlannin nälkäisille.

Marian Keyes: My Favourite Mistake. Penguin Books 2024. 

Olen lukenut suurimman osan Keyesin tuotannosta ennen blogiaikoja, yhden maininnan sentään löysin: Rachelin paluu.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2023/07/marian-keyes-rachelin-paluu.html

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

Sota-aihetta ei pääse pakoon todellisuudessa eikä kirjallisuudessa. Tieto auttaa pelottavissa tilanteissa, siksi Jenni Kirveen tutkimus suomalaisten sodankäyneiden tunnehistoriasta kiinnosti. Polttavin kysymys myös itselleni on tutkijan esipuheessaan lausuma:

"Minua kiehtoi valtavasti, kuinka kukaan voi henkisesti selvitä sellaisesta kokemuksesta kuin keskitysleiri tai sota."

Sana kiehtoa tuntuu tässä väärältä, liian myönteiseltä, vaikka ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: suurta kiinnostusta ja tiedon etsimisen tarvetta. Ja sitä hän totisesti osoittaa koko kirjan ja uransa mitalta. 

Siinä missä Ville Kivimäki komeasti esitti meille sodassa murtuneita mieliä vuonna 2014, Kirves pyrkii positiivisempaan katsantoon, mikä on tervetullut näkökulma. Ei hän sotakokemuksista hyviä tee eikä niitä vähättele. Silkkaa kauheutta sotiminen on, ihan kaikille osapuolille.  

Mutta on myös totta, että suuri osa palasi sodista ja jatkoi elämäänsä, josta saattoi tulla hyvää. 

"Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet perhettään kirveen kanssa humalassa hankeen vaan olivat kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia."

Tätä todistavat faktat: Suomessa alkoi ennennäkemätön jälleenrakentamisen ja taloudellisen nousun kausi. Korvaukset piti maksaa, syntyivät suuret ikäluokat, konkreettinen hyvä alkoi olla arvossaan - materialismi nosti päätään, sanoo Kirves - kun lapsille haluttiin luoda parempi elämä. Vapaampi, varakkaampi, fiksumpi. Helpompi kaikin tavoin, kuten koulutuksen kautta. Sekin vaati rahaa ja uhrauksia. 

Ketkä sen tekivät? Nimenomaan sodasta palanneet, joille ei jäänyt aikaa surra traumojaan, kun oli hankittava töitä ja tuloja, perustettava perhe, rakennettava sille ja itselle koti. Jälleenrakennusta vaati niin ihmisten oma mieli kuin valtio. (Muistuma Anni Kytömäen kirjaan perheen perustamiseen painostuksesta.) 

Vuosia sodassa olleilta olivat normaalielämän rutiinit hukassa tai niitä ei ollut ehtinyt ikinä syntyä.  Armeijan käskytys vaihtui vastuuseen itsestä ja perheestä, joka oli tärkeä selviytymisen ja tekemisen motiivi. Perheellisille luvattiin tontti ja muuta avustusta, muut jäivät omilleen (yleistän). Valtio teki emämokan siinä, että nuorimmat joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksensa, vaikka olisivat olleet oikeassa sodassa viisi vuotta. Se tuntuu todella epäreilulta.

Vielä isompi ja laajemmin koskettavampi epäreiluus oli se, ettei sodasta selvinneitä suinkaan kehuttu. Häviäjät! Sotahullut! Parhaat makaavat sankarihaudoissa, luuserit palasivat! Uskomaton asenne, mutta Kirveen mukainen yleinen heti sodan jälkeen, ennen veteraanien ylistysvaihetta. Aivan kuin sotineilla olisi ollut mahdollisuus valita. Kieltäytymisestä tai karkuruudesta seurasi vankeus tai jopa teloitus.

Yleinen asenne varmasti lujitti työtahtoa ja näyttämisen halua, mikä edisti jälleenrakennusta. Puhua ei osattu eikä haluttu, sanoja vaikeille tunteille ei ollut ja lapsia haluttiin suojella kuulemasta hirveitä. Vihat ja pahat mielet saattoi upottaa fyysiseen työhön, ja väsymyksestä vapisevat lihakset toimivat tehokkaasti traumojen purkamisessa, Kirves kertoo. Ihmiset osasivat luontaisesti toimia itseään eheyttävästi! Sitä paitsi, mikä tahansa oli parempaa kuin sodan kauheus oli ollut.

"Veteraanit olisivat vain olleet tyytyväisiä, jos heitä ei olisi suorastaan syyllistetty sotimisesta. Lähinnä oltiin kuitenkin iloisia, että oli käynyt sellainen onnenkantamoinen, että oli vältytty luodin osumalta."

Iloa ei riittänyt kaikille: moni hukkui pulloon tai kuoli ruumiin tai mielen sairauksiin, joita pitkäkestoinen stressi ja kehnot olot olivat aiheuttaneet. Mutta moni myös selvisi vanhaksi saakka. Siinä auttoivat rintamalla aseveljien lisäksi kirjeet, jopa kirjat, joita kuulemma nykysodissakin kulutetaan. Jotain elämää suurempaa haetaan, kun kuolema kurkkii olkapäällä. Kirves painottaa kulttuurin tärkeyttä, raamatusta rillumareihin, ja ryydittää tekstiään runonpätkillä, joissa osataan sanoittaa vaikeita tuntemuksia, ja sodankäyneiden kirjailijoiden sitaateilla. Kiintoisa veto kirjailijalta! Kalle Päätalon tuotanto on Kirveen tärkeä lähde ja innostaja.

Ja vielä yksi oma havainto: monessa kohtaa mieleeni tulivat nykyajan yt:t eli "muutosneuvottelut". Irtisanomiset aiheuttavat samantyyppisiä oireita kuin sota, vaikka pienemmässä, hengelle välittömästi vaarattomammassa mittakaavassa. Kuten kauhistuminen, turtuminen, jatkuva stressi ja pelko, syyllisyys selviämisestä, suru lähtevien puolesta. Päättäjät voisivat ottaa oppia siitä, mitä Kirves kertoo asioista, jotka saavat ihmiset selviytymään, ehkä vielä nousemaan entistä ehommiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi. Kuten yksilönä kohtelu, ei tykinruokana. Aseveljeys eli ihmiarvoa ylläpitävä syvä ystävyys. Yhteinen naureskelu johdolle ja pokkuroinnille. Hauskanpito, kirjat ja musiikki. Perheen merkityksen huomiointi. Muutamana konstina. 

Kirja on helppolukuinen, osin jopa jutusteleva. Sopii luettavaksi kenelle vain aiheesta kiinnostuneille. Vaikka voin kuvitella, että kulttuurin vahva mukaanveto saattaa jonkun mielestä tuntua kevyeltä, kun olemme tottuneet järeämpiin, konkreettisesti näkyviin ja tuntuviin aiheisiin sekä juhlallisempiin puheisiin sota-aiheista.

Kuten sanottu, ei kirja sotimisesta hyvää tee, mutta muistuttaa, että siitäkin on mahdollista selvitä. Ihminen voi olla yllättävän sopeutuvainen olio.

"Sota vei paljon, mutta elämisen vimmaa ja iloa se ei saanut miehiltä nitistettyä. Miehet tiesivät, että onnellisuuteen ei paljoa tarvita. Riitti, että mikään ei tuntunut enää aivan erityisen sietämättömältä."

Liittyy aiheeseen: Ville Kivimäki, Murtuneet mielet.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY.  Kannen kuva Esa Hilli / Otavamedia / JOKA / Museovirasto, kannen suunnittelu ja kuvankäsittely Ville Laihonen. 

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Tee näin, nyt heti: rentouta olkapäät. Pyöräytä niskaa. Hengitä pari kertaa syvään. Tuntuuko missään? 

"Ensitutustumiseni mindfulnessiin oli tolkuttoman stressaavaa. Vaimoni Katharina halusi pakottaa minut rentoutumaan. Käsittelemään alhaista sietokykyäni, kehnoa läsnäoloani ja kieroutunutta arvomaailmaani."

Björn jää mindfulnessin koukkuun. Loppuunpalamisen ja avioeron partaalla hikoileva puolustusasianajaja käy rentoutusgurun valmennuksessa ja havaitsee löytäneensä tavan käsitellä oikeastaan kaikkia ongelmiaan. Hänen oma suhtautumisensa, rentoutensa, ratkaisee, ei ongelman laajuus tai sisältö. 

"Mikään tapahtuma itsessään ei ole hyvä tai huono."

Loistava oivallus tilanteessa, jossa miehen on puolustettava pahimman luokan rikollisia päivisin ja öisin, joskus päivänvaloa kestämättömin keinoin, vaikkakin mittatilauspuku päällä, kallis kello ranteessa ja muhkea palkka tilillä. Hän oppii. Tärkein motivaattori on pikkuinen Emily-tytär, jonka kanssa isä haluaa viettää enemmän aikaa, olla läsnä.

Suurin ammatillinen haaste on asiakas nimeltä Dragan, rikollismaailman kiho. Sattumoisin käy niin, että Björn tulee tappaneeksi tämän. Hänen uusi tiedostava elämänsä joutuu koetukselle seurauksien järjestämisessä parhain päin. Tiukoissa tilanteissa hän turvautuu gurunsa oppeihin.

"Ensimmäisessä murhassani minua ilahduttaa yhä edelleen erityisesti se, että pystyin nauttimaan hetkestä arvottamatta ja antaumuksella. Juuri siten kuin valmentaja ensimmäisellä tapaamisellamme kuvaili tavoitetta, johon minun pitäisi pyrkiä."

Kirja irvistelee niin henkisen valmennuksen opeille - tai tavalle, jolla Björn niitä käyttää - kuin stressaantuneille suorittajille. Murhia, ryöstöjä, pahoinpitelyjä, kiristystä ja kieroilua: kaikki sujuu helposti mindfulness-asenteella! Kelvollisen höpsöä ja hymähdeltävää luettavaa, jonka nappasin Taikan suosituksesta Hesarissa. Tv-sarjaa Netflixistä en ole katsonut ja tuskin katsonkaan; tuskin voittaa kirjaa.

Nopeaan kevyen viihteen tarpeeseen hänelle, jota muutama mielikuvituksellinen murha ei häiritse.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness. (Achtsam morden.) Aula 2024. Suomennos Anna Kilpi. Kansi Mika Tuominen. 

Samaa genreä, mutta vielä viihdyttävämmin soljuu Ylen sarja Queen of Fucking Everything. Tarina rikolliskierteeseen ajautuvasta luksusasuntojen välittäjästä iski lujaa huumorihermooni: ne tilanteet, joihin Linda joutuu! Ja niiden hurja tahti! Käsikirjoitus on hulvaton: kaikki eskaloituu aina äärimmäisyyksiin asti, niin ettei katsoja ehdi kuin kauhistua tai nauraa, kun ollaan jo seuraavassa. Ja mikä parasta, katsominen oli nautinto upean näyttelijäntyön ansiosta. 

Laura Malmivaara Lindana on tosiaan tehnyt parhaan roolityönsä ikinä, kuten kritiikeissä on kehuttu. Hänen kasvonsa ovat kauhistuneen Lindan pienintä vivahdetta myöten. Samoin Kristo Salminen loistaa Börjenä, kun tv-töistä puhutaan (näytelmissä hän on tehnyt muitakin hienoja), ja myös muut esittäjät, kuten Katja Küttner ja Sanna-Kaisa Palo, vakuuttavat ja riemastuttavat. 

Vaikka vuoteni vaikuttaa alkaneen viihteellisissä tunnelmissa, lukupinossani on kesken monta raskasta kirjaa, joten todella tarvitsin tätä lajia kevennykseksi, kiitos! 

Yle: Queen of Fucking Everything. Käsikirjoitus ja ohjaus Tiina Lymi. Tuotanto Rabbit Films.

Kuva Wikipedian sivulta.