Sonispheressa jyrähti ilman musiikkiakin, kun trombi otti vauhtia Porin lentokentältä, rikkoi Iron Maidenin roudarien lentokoneen ja sukelsi sitten läpi festari- ja leirintäalueiden. Nuorilta alkoi tulla hurjia viestejä sunnuntaina neljän maissa.
Oli istuttu naapuriteltassa hihittelemässä, miten tuuli tuiversi ja ravisteli kivasti. Hymy hyytyi, kun teltan vetoketju avattiin ja tuho aukesi silmien eteen: oma teltta hävinnyt, tavarat lennelleet pitkin ja poikin, verisiä ja panikoivia ihmisiä ympäriinsä… kaljakassi sentään oli maassa tallella, se ei trombille kelvannut.
Tunnelmaa ei nostanut pilliautojen ahkera vierailu alueella ja tieto muutamasta vakavasta loukkaantumisesta. Jos se ei ollut varsinaisesti katossa siihen astikaan − hurja helle verotti voimia, vaikka itse lauantain musiikkiantiin oltiinkin tyytyväisiä. Tai ehkä nämä eivät vaan ole festari-immeisiä. Kuten en minäkään. Jo Kaivarin konserteissa ihmispaljous alkaa ahistaa.
Myrskyn jälkeen oli suurta epätietoisuutta illan jatkosta, eikä poiskaan kannattanut heti lähteä ajamaan, kun uutisoitiin, että kakkostielle oli kaatunut puita. Ohjelma onneksi jatkui, ja lopulta lavalle nousi itse odotettu Iron Maiden. Vaikka vokalisti pyllähti heti nurin märällä lavalla, oli bändi ollut innoissaan keikasta ja yleisöstä hurjissa olosuhteissa ja veti ammattimaisesti koko setin alusta loppuun.
Siinäs näkivät suomalaista sisua: paikalla pysytään kun on kerran tultu, vaikka puita ja bajamajoja kaatuisi ympärillä! Ja kyllä tyytyväisiä tuntuivat kävijät olevan iltaan ja esitykseen, johon pimeys ja usva ja myrskyn jälkeinen tunnelma toivat oman erikoisen säväyksensä. Siistiä, kuulemma! Ainakin kokemuksesta jäi elämänmittainen muisto ja juttuja kerrottavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti