Irkkukirjoja on tullut luettua niin paljon, että elämänpiiri niissä tuntuu kovin tutulle, suorastaan kotoisalle, ja hahmojen elämään solahtaa yleensä helposti mukaan. Siksi tartuin Anne Enrightin Valvojaiset -kirjaan, joka on saanut kaikkia hienoja palkintoja ja jota ylimmäinen kirja-auktoriteettini Hesarikin kiitteli.
Mutta tämä onkin irkkuelämän ”from hell” -versio. Maeven vaaleanpunaisuutta en kyllä kaivannut alun perinkään (oi, se oli ihanaa, niin kauan kuin sitä kesti, mutta nykyisin ei enää jaksa, vai onko suosion ja kirjatehtailun myötä teksti oikeasti muuttunut sietorajan ylittävän siirappiseksi?), mutta ei tässä myöskään valettu elämänuskoa nälän ja vilun keskellä kuten vaikkapa Roddy Doyle tai Frank McCourt, huumorista puhumattakaan.
Nyt oltiin synkissä tunnelmissa, alusta loppuun, ilman valonpilkahduksia. Veli on tehnyt itsemurhan kävelemällä mereen kiviä taskussa, ja sisko käy mielessään läpi perheen elämää. Mikä oli syy ja mikä seuraus, se ei lopulta selviä − ei kai niin oikeastikaan kävisi, mutta kirjana sekavan ja järkyttyneen pään sisällön tarkastelu on raskasta ja pitkäpiimäistä. Fiktiivinen henkilö muistelee, näkee unia, keksii mielessään tapahtumia. Pitäisikö tämän kiinnostaa minua, kysyy lukija. Mikä on kirjassa totta, se ei ole aina läheskään selvää. Vasta puolen välin paikkeilla jotain liikahtaa eteenpäin, mutta mustaa on edelleen. Henkilöt ovat epämiellyttäviä ja pysyvät sellaisina, eikä heihin halua tutustua yhtään enempää. Lapsuus ei parane, tulevaisuus ei näytä kirkkaammalta. Silti näinkin voi elää ja monen täytyy?
Ehkä tarkoitus on nimenomaan kuvata järkyttymistä. Ehkä tarkoitus on kuvata muuta kuin kiiltokuvamaista perhe-elämää. Ehkä tarkoitus on kuvata todellisuutta, jossain, joillakin, ehkä lähellä. Ehkä tämä on suomalaisten ja irlantilaisten yhteistä mielenmaisemaa. Lukijaa tämä ei silti vienyt mukanaan.
Anne Enright: Valvojaiset. Otava 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti